Pinnan alla kuohuu...

 Suomen kanta Euroopan Unionin yhteisvelan laajentamiseen on käynyt hyvin selväksi sekä pääministeri Sanna Marinin että valtionvarainministeri Annika Saarikon lausunnoista. Kun tiedetään että   heidän taustapuolueensa edustavat talouspoliittisesti hyvinkin erilaista lähestymistapaa, tulee kysyneeksi, mikä on se yhdistävä tekijä samansuuntaisen kannanoton taustalla? SDP:hän ei ole vastustanut velanottoa kansallisella tason politiikassa ja nykyisen hallituksen aikana käytännön tasolla, koska suuriin haasteisiin kuten koronapandemiaan, ja sotatilan haasteisiin on ollut pakko vastata tässä ja nyt -hengessä. Samalla on myös tuettu hyvinvointivaltion vahvistamista ja kun velkarahaa on saatu edullisesti, se on myös kantanut hedelmää sekä huippuja hipovan työllisyyden saavuttamisessa että uusien palvelurakenteiden ja investointien muodossa. Vaikka tulokset ovat olleet näinkin hyviä, miksi sitten Euroopan tasolla ollaan yksituumaisesti "jarru päällä" Euroopan Komission lisääntyvän yhteisvelan suhteen?

Keskustan osalta uskoisin syynä olevan puolueen uusliberaalin siiven suuri vaikutus ja saksalaistyyppisen velkajarruajattelun perinne, mikä näkyi selkeästi erityisesti edellisen, Juha Sipilän hallituksen politiikassa. Tässä suhteessa perustelut ovat hyvin samankaltaisia eurooppalaisten konservatiivien ja ja liberaalien kanssa - keskustahan kuuluu suureen  "Renew" -liberaaliryhmään, johon myös meidän Ruotsalaisen Kansanpuolueemme mepit ovat asettuneet. Taustalla on Euroopan talouden valtavirtaa edustava uuskeynesiläinen makrotalosuajattelu, jolla ei tosin ole John Maynaard Keynesin talousajattelun kanssa paljonkaan tekemistä, vaikka Keynes piti itseään myös arvoperustaltaan liberaalina. Uutta on rakennettava säästämällä ja kassaa keräämällä, aloite on pääasiassa yksityisellä sektorilla ja markkinalla. Ei jäleäkään vastasyklisestä lähestymistavasta.

Sosialidemokraattien talouspoliitisen ajattelun  perustana on kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja ylipäätään vahvan valtion varaan rakentuvat investoinnit hyvinvoinnin palvelurakenteisiin ja niiden tuottamiseen "oma työnä". Tähän on liittynyt tiettyä rohkeutta ottaa myös velkaa ja nostaa vastasyklisellä politiikalla maan taloutta niistä alhoista joihin on tavan takaa jouduttu. 

Euroopan Unionia hallitsee saksalainen velkapelkopolitiikka, jonka juuret ulottuvat aina 1920-luvun suureen inflaatioon ja sen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen shokkiin. Tosin 1930-luvulla valtaan noussut kansallissosialismi ei velkaa eikä rahan painamista pelännyt, vaan nosti Saksan nopeasti teolliseksi ja poliittiseksi mahtitekijäksi. Hitlerin Saksa käytti monetaarista raha- ja finanssipolitiikkaa valmistautumiseen suursotaan ja tuhatvuotisen "arjalaisen" supervaltion aikaansaamiseen. Onnistuminen nopeassa rakenteiden ja uuden teollisuuden luomisessa tätä tarkoitusta varten osoittaa, että endogeeninen, omapäätöksinen makrotalous on ideologiselta sisällöltään neutraalia; sitä voidaan käyttää ideologisesti erilaisiin tarkoituksiin. Tämän päivän tilanne puolestaan osoittaa, miten tuhoisaksi sanktioista vauhtia saanut sotapolitiikka edelleenkin voi osoittautua.

Erityisesti velkapelkoon liittyy suuri epäilys valtion ja poliitikkojen kykyyn käyttää rahapolitiikkaa vastuullisesti. Modernin rahateorian mukaan raha syntyy "tyhjästä" eli finanssipoliittisilla päätöksillä ja niiden toteuttamisella kirjanpidossa. Kysymys on velkarahoituksesta, jolla suuria hankkeita voidaan laittaa liikkeelle. Itsenäisen valtion tai yhteisön keskuspankki toimii normaalitapauksessa viimekätisenä lainan takaajana (lender of last resort). Kuten tunnettua, itsenäinen, oman valuutan omaava keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin, koska se rahapoliittisilla päätöksillään pystyy vastaamaan mihin tahansa monetaarisiin haasteisiin. Rajan muodostavat kuiten resurssit ja niiden käyttöönotto; täystyöllisyys on yksi näistä rajoista, ilmastokysymykset toinen sellainen. 

Euroopan Keskuspankki muodostaa tässä suhteessa erityisen poikkeuksen, koska se on omassa perussäännössään ja myös Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden velanotosta. Kysymys on ideologisesta linjauksesta, jossa osoitetaan epäluottamusta demokraattista valtiota kohtaan ja samalla pidetään rahapoliittiset portit avoimena markkinaehtoisten ratkaisujen tukemiselle. Mielenkiintoisen sovellutuksen tästä periaatteesta muodostaa EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) pääjohtaja Mario Draghin aikana, jolloin pankki lähes kahdeksan vuoden ajan osti jäsenvaltioiden velkakirjoja yli 4000 miljardin arvosta ja rahoitti yritysten likviditeettiä. Tätä pidettiin välttämättömänä euron pystyssäpitämiseksi, missä tehtävässä EKP onnistuikin erinomaisen hyvin. Kuvaavaa on että korkotaso pysyi koko määrällisen elvyttämisen ajan erityisen alhaisena. Rippeitä määrällisestä elvytyksestä valui myös velkakirjoja myyneille valtioille. Pääosa tästä elvytyksestä valui kuitenkin yritysten taseisiin ja hankkeisiin joiden tarkoituksena oli nostaa markkinaehtoisesti eurooppalaista brändiä, "kapitalistista hyvinvointivaltiota" kilpailukykyiseksi. Kuinka hyvin tässä onnistuttiin, on tulosten osalta edelleen hämärän peitossa. Ostetut velkakirjat on jäädytetty ja sterilisoitu EKP:n taseisiin, jossa ne edelleen kummittelevat - näkymättä kuitenkaan jäsenvaltioiden velkataakassa.

Se että nämä velkakirjat ovat edelleen EKP:n taseissa, osoittaa että eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa ei uskota Moderniin Monetaariseen Teoriaan, jonka mukaan keskuspankki rahapolitiikallaan ja hallitus - tässä tapauksessa Euroopan Komissio -  omilla finanssipoliittislla päätöksillään voivat käynnistää makrotalouspoliittisin toimenpitein hankkeita kaikkien tarpeellisten resurssien käyttöönottamiseksi. Tämä koskee erityisesti työvoimaa ja täystyöllisyyttä. Kun Euroopan Unionin toimet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoiden stimuloimiseen, merkitsee se sitä että jäsenvaltioiden ja demokraattisen valtion hyvinvointirooli jää käytännössä lähes kokonaan hyödyntämättä. 

Markkinan ja valtion, siis julkisen sektorin rooli ovat tosiasiassa aivan erilaisia. markkina investoi hankkeisiin vain jos on todistettavasti ostovoimaa, kysyntää. Jopa työllisyysvaikutukset jäävät heikoiksi. Pelkin QE-tyyppisin  tarjontatoimenpitein hankkeet eivät lähde liikkeelle, vaan käytössäoleva raha valuu väistämättä toisiin tarkoituksiin. Valtioiden hankkeet, infrastruktuurin rakentaminen ja palveluiden kehittäminen eivät edellytä ostovoimaa, mutta ovat kuitenkin vastaus inhimillisiin ja usein yhteiskunnallisessa, poliittisessa prosessissa ilmaistuihin tarpeisiin. Julkisen sektorin itsensä kautta toteutetut hankkeet käynnistävät useita 'moninkertaistajia', jotka tekevät hankkeista kannattavia, nostavat työllisyyttä ja parantavat ostovoimaa - ja osana prosessia tarjoavat myös yrityksille, siis markkinalle uusia toimintamahdollisuuksia.

Nyt voimme palata takaisin alussa esitettyyn ihmettelyyn, miksi Saarikon ja Marinin kanta velkaelvytykseen on kaikista vastakohdista huolimatta samansuuntainen. Käsitykseni mukaan Saarikon velkapelko perustuu eurooppalaiseen velkapelkoon ja sen takana lymyävään, pitkälle autorisoituun valtavirtaiseen, pääosin uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, jossa mikrotalousajattelun kotitaloutta käytetään analogiana veroakantavan valtion velanotolle. Marinin kielteinen suhtautuminen Euroopan Unionin velkakielteisyyteen voi perustua tietenkin siihen, pääministerin jo julkilausumaan perusteluun, jonka mukaan vieläkin on runsaasti - parisataa mrd euroa - käyttämättä "Next Generation" paketin yhteydessä myönnettyjä varoja. Vaikka sosialidemokratia ei ole Modernia Monetaarista teoriaa ja sen mahdollisuuksia tunnistanut, voisi kuvitella että sosialidemokratia ei ole valmis käynnistämään Euroopan Unionin tasolla lisävelanottoa, koska se Euroopan Unioni perussäännöistä johtuen suuntautuisi joka tapauksessa vain markkinan suuntaan eikä hyödyttäisi jäsevaltioita vaikka nämä muodollisesti joutuisivat velan viimekätiseksi maksajiksi.  Lisäksi euro on eurojärjestelmässä jäsenvaltioille 'vieras valuutta' siinä mielessä että jäsenvaltiot eivät voi toteuttaa sen puitteissa itsenäistä raha- ja finanssipolitiikkaa.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin ja sen keskuspankin tilannetta nykyisten kriisien ja haasteiden valossa, Euroopan Unionin tulevaisuus ei näytä valoisalta. Puheissa toki vilahtaa silloin tällöin Unionin rakenteen valuviat, mutta jäsenvaltiotkaan - Suomi niiden mukana - eivät ole ilmaisseet tarvetta peruskirjan avaamiseen juuri muota osin kuin enemmistöpäätöksen käyttöönottoa yksimielisyyden sijasta. Tähän pääseminen kuitenkin edellyttää juuri yksimielistä päätöstä.

Näissä oloissa jäsenvaltion makrotalouspoliittinen toimintaraami on irrationaalilla tavalla rajattu ja lupaa vain kärsimysten tien, dystopian jatkumista Euroopan Unionissa ja etenkin sen valuuttaunionissa, jota rajoituksetn kaikkein tiukimmin koskevat.

Jos nyt haluaisi tulkita sosialidemokraatien kielteistä kantaa yhteisvelkaan, sitä voi perustella Euroopan Unionin yksipuolisella uusliberaalilla ja valtavirtaiseen talousajatteluun nojaavalla autoritaarisella makrotalouspolitiikalla. Kuten Brittien pääministeri Margaret Tatcher aikoinaan kuvasi kuuluisalla TINA-tokaisullaan."There Is No Alternative". Tästä on kuitenkin vielä jonkin verran matkaa vaihtoehtoiseen MMT-analyysiin, jossa keskuspankki on vapautettu toteuttamaan yhdessä poliittisen hallinnon kanssa ajankohtaisiin haasteisiin ja niiden voittamiseen tähtäävää politiikkaa. Pinnan alla kuitenkin jo kuohuu...