Uskon monella välkkyneen mielikuvissa Euroopan Unioniin liityttäessä yhteisen hyvinvoinnin ulottaminen koko Eurooppaan demokraattisena, rauhanomaisiin ratkaisuihin rakentavana, jäsenvaltioitaan ja koko yhteisöön ulottuvana ja jokaiselle vaurautta jakavana visiona. Ihan tällä tavalla ei näytä kuitenkaan käyneen. Euroopan historiassa on vahvana juonteena myös autoritaarinen, jopa fasistinen ajattelutapa, vahva usko vahvemman oikeuteen, kilpailuun ja markkinoilla ratkaistavaan menestykseen.
Unionin perustamisen peruspilarit vapauksineen, työvoiman, pääoman, palveluiden ja tavaroiden vapaa liikkuvuus näyttävät merkinneen nimenomaan markkinalle keskeisten elementtien vapaata toimintaa. Euroopan Unioni rakensi koko toiminnan kannalta tärkeän perussopimuksen erityisen silmiinpistävästi juuri markkinakeskeiseksi, jossa demokraattisen valtion rooli - toisin kuin kansanvaltaisessa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa - on vahvasti ehdollistettu juuri markkinoiden vapauksilla.
Tästä on seurannut, että kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentaneet ja sen varassa menestyneet pohjoismaat ovat Euroopan Unionissa joutuneet toimintaympäristöön, jossa valtion toimintaa taloudellisessa mielessä ehdollistetaan ja samalla myös voimakkaasti rajoitetaan. Euroopan Unioni on perinyt lähinnä Saksasta peruskirjaansa ja se pohjalta tehtyihin perustuslakitasoisiin sovellutuksiin nimenomaan valtion taloudellista toimintaa rajoittavia elementtejä. Jäsenvaltiot ovat menettäneet Euroopan Valuuttaunionissa oman itsenäisen valuuttansa ja samalla myös itsenäisen raha- ja finanssipolitiikkansa. Euroopan Komissio ohjaa vahvalla kädellä jäsenvaltioiden taloudenpitoa juuri markkinaehtoiseen suuntaan ja on valmis taloudellisesti rankaisemaan niitä, jotka eivät tiukasti seuraa asetettuja sääntöjä. Harva tietää, että jopa demokratian muutoin edellyttämä valitun ja sääntöihin kirjatun strategian kritiikki on itse asiassa kiellettyä. Euroopan Unionin korjausmekanismi säätelee tarkasti ja perustuslakitasoisesti, millä tavalla korjausehdotuksia saa tehdä. Keskeistä korjausmekanismissa on se, että korjausehdotuksia saa tehdä vain sääntöihin kirjatun strategian sisällä, ei etsimällä vaihtoehtoja strategisen raamin ulkopuolelta.
Sellaiselle maalle kuin Suomi, joka on Euroopan Valuutaunioniin liittyessään luopunut omasta valuutastaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, velkaantuminen on suuri haaste, varsinkin kun keskuspankki käyttää korkojen nostamista keinona taistella inflaatiota vastaan. Keino olisikin kohtalaisen hyvä, jos inflaatio johtuisi nopeasti nousseista palkoista ja kulutusmahdollisuuksista. Menossa oleva, nopeasti korotettu korkotaso johtui kuitenkin energian tuotantoon Ukrainan sodan ja kansainvälisen kauppasodan luomista pullonkauloista, ei ylisuurista palkankorotuksista. Olisiko Euroopan Unioni voinut valita toisenlaisen linjan, jossa jäsenvaltioita olisi tuettu samaan tapaan kuin mitä EKP pääjohtaja Mario Draghin kaudella teki vuosina 2014-2022 jakaessaan määrällistä elvytystä markkianratkaisuihin jopa 3000 miljardin euron edestä. Raha tehtiin päätöksillä ja kirjanpidolla ja pääosin tämä summa on edelleen Euroopan Keskuspankin taseissa. Elvytystä saaneilta valtioilta ei ole vaadittu takaisinmaksua eikä elvytysrahalle ole asetettu korkovaatimuksia. Jossakin vaiheessa niitä myös EKP:n neuvoston päätöksillä ryhdytään poistamaan taseista. Jäsenvaltoiden suuntaan ei tällaista aloitetta ole kuitenkaan EKP:lta kuulunut. Mitään muuta estettä kuin strategisesti peruskirjoihin ja Vakaus- ja Kasvusopimukseen betonoitu velkajarrusääntö ei tällaiselle tuelle olisi olemassa.
Mitä tekee muu maailma?
Modernissa makrotaloudessa - kuten Japanissa, USA:ssa ja myös Kiinassa - uutta rahaa, siis uusia hankkeita ja projekteja toteutetaan aina velkapääomalla. Hankesuunnitelman fiskaalinen puoli konkretisoituu kirjaamalla projekti velkana kirjanpitoon, joka nykyaikana tapahtuu digitaalisesti ilman että rahaa painettaisiin ja siirrettäisiin rekka-autoilla hankkeen toteuttajille. Makrotaloudessa ei ole kysymys pikkusummista. Suuret hankkeet, kuten USA:n IRA-lainsäädäntö merkinee vuoteen 2031 mennessä jopa 2000 miljardin suuruista (Spiegel 10.2. 2024) "päätösperäistä" projektikokonaisuutta, jossa suuria toimijoita kutsutaan avustusten avulla USA:han toteuttamaan ympäristöön, energiauudistukseen ja teknologian kehittämiseen liittyviä hankkeita. Kaikki tämä toiminta perustuu luottamukseen USA:n dollariin eikä rahan luomiselle digitaalisesti tässä ns. Fiat-taloudessa ole mitään estettä. Sitä käyttävä valtio tai yhteisö ei myöskään ajautua konkurssiin, koska se velkaantuu omassa valuutassaan.
Millaisia poliittisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää aikana, jolloin Suomi - eikä Suomi ole ainoa EU:n jäsenmaa tässä suhteessa - kamppailee suurten leikkauksien ja veronkorotusten kanssa. Eikä Euroopan Unionilta ja sen keskuspankilta voisi edellyttää vetoapua taloudellisen kurjistumisen ehkäisemissä ja yhteisen vaurauden luomisessa. Resurssejakin - kuten työvoimaa - olisi tässä suhteessa runsain mitoin käytettävissä. Voisin kuvitella, että ennenkaikkea pohjoismainen sosialidemokratia, joka onnistui pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa ja johon edelleen malliesimerkkinä vetoamme, ottaisi poliittiselle agendalleen Euroopan Unionin 2.0 vaihtoehdon luomisen. Tosiasia on, että Euroopan Unioni on yksinkertaisesti luotava uudelleen, jotta se voisi selvitä paitsi omista haasteistaan, myös makrotalousalueiden välisestä kilpailusta. Eurovaalitkin ovat tulossa ja luulisi tällaisen keskustelun käyvän juuri nyt kiihkeänä Euroopan Parlamenttiin ehdolle asettuneiden ehdokkaiden toimesta. Myös poliittiset liikkeet voisivat juuri nyt profiloitua uusilla visioilla ja pyrkimyksellä vapautua toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä taloudellisista juoksuhaudoista.
Hiljaista on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti