Poliittisia aseita työelämän juoksuhautoihin

 

Nyt kun Teknologiateollisuus on ilmoittanut irtautuvansa muusta kuin paikallisesta sopimisesta, näyttää siltä että sekä perustuslailliset että ihmisoikeuksiin ja Kansainvälisen työjärjestön ILO:n kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuvat lakisääteisdet oikeudet ovat uhattuina. Meillä on aika pitkään jätetty palkoista ja työoloista sopiminen työmarkkinajärjestöjen kesken sovittaviksi. Kun elinkeinoelämä nyt ilmoittaa keskeisiltä osiltaan vetäytyvänsä käytännössä kokonaan pois keskeisestä sopimustoiminnasta ja siinä tähän mennessä saavutetuista yhteisistä ehdoista, joudutaan uudelleen katsomaan, mitä Suomen perustuslaki ja Suomen solmimat kansainväliset sopimukset kansalaisen työhön liittyvistä oikeuksista sanovat. Oikeusvaltiossa ei voida jättää kansalaista pelkän romuttumassa olevan sopimusjärjestelmän varaan. Valtiovallalla, so. politiittisella päätöksenteolla on turvatta työhön, tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen liittyvät, lainsäädännössä ja solmituissa kansainvälisissä sopimuksisa turvatut oikeudet.

Suomen perustuslain 18 pykälässä säädetään kansalaisen oikeudesta työhön ja toimeentuloon; eihän tuo pykälä kovin vahva ole mutta yhdessä perustuslain tarkoituksen, perheen omaisuuden suojelun ja perusoikeuksien kannalta sillä on - ja täytyy olla - merkitystä:

18 § Oikeus työhön ja elinkeinovapaus

Jokaisella on oikeus lain mukaan hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla. Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta.

Julkisen vallan on edistettävä työllisyyttä ja pyrittävä turvaamaan jokaiselle oikeus työhön. Oikeudesta työllistävään koulutukseen säädetään lailla.

Ketään ei saa ilman lakiin perustuvaa syytä erottaa työstä.

YK:n yleismaailmallinen ihjmisoikeusjulistus, jonka myös Suomi on kansakuntana hyväksynyt, velvoittaa artikloissaan 22-25 erityisesti työhön liittyvien oikeuksien toteuttamiseen:

22. artikla. Jokaisella on yhteiskunnan jäsenenä oikeus sosiaaliturvaan sekä oikeus kansallisten toimenpiteiden ja kansainvälisen yhteistyön kautta kunkin maan järjestelmä ja voimavarat huomioon ottaen, nauttia hänen ihmisarvolleen ja hänen yksilöllisen olemuksensa vapaalle kehittymiselle välttämättömiä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.

23. artikla. 1. Jokaisella on oikeus työhön, työpaikan vapaaseen valintaan, oikeudenmukaisiin ja tyydyttäviin työehtoihin sekä suojaan työttömyyttä vastaan. 2. Jokaisella on oikeus ilman minkäänlaista syrjintää samaan palkkaan samasta työstä. 3. Jokaisella työtä tekevällä on oikeus kohtuulliseen ja riittävään palkkaan, joka turvaa hänelle ja hänen perheelleen ihmisarvon mukaisen toimeentulon ja jota tarpeen vaatiessa täydentävät muut sosiaalisen suojelun keinot. 4. Jokaisella on oikeus perustaa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.

24. artikla. Jokaisella on oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin.

25. artikla. 1. Jokaisella on oikeus elintasoon, joka on riittävä turvaamaan hänen ja hänen perheensä terveyden ja hyvinvoinnin ravinnon, vaatetuksen, asunnon, lääkintähuollon ja välttämättömän yhteiskunnallisen huollon osalta. Jokaisella on myös oikeus turvaan työttömyyden, sairauden, tapaturman, leskeyden tai vanhuuden sekä muun hänen tahdostaan riippumatta tapahtuneen toimeentulon menetyksen varalta. 2. Äideillä ja lapsilla on oikeus erityiseen huoltoon ja apuun. Kaikkien lasten, riippumatta siitä, ovatko he syntyneet avioliitossa tai sen ulkopuolella, tulee nauttia samaa yhteiskunnan suojaa. 

Myös Kansainvälisen Työjärjestön ILO:n kautta tulee monia työelämään liittyviä, jo olemassa olevia lakeja. Yksi niistä on yhdenvertaisuus ja tasa-arvo työelämässä: siinä olevien oikeuksien valvominen kuuluu työsuojeluviranomaisille.

Jätän tässä Euroopan Unionin työelämää koskevat kohdat vähemmälle käsittelylle, koska ne olennaisilta osiltaan ovat pohjustaneet taustaa nykyiselle "sosialisaatioprosessille", jota Euroopan Unioni on viime vuosina johdonmukaisesti edistänyt.  Yhtenä tärkeänä makrotason keinona näkisin pyrkimisen Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen endogeeniseen, itsesäätöiseen raha- ja finanssipolitiikkaan Euroopan tasolla.   

---

Tämä pieni kertaus on pohjustusta sille, mitä näissä uusissa olosuhteissa on lakisääteisesti turvattava, jotta työllä toimeentuloaan sekä yhteisen hyvinvoinnin  ja itsensä toteuttamista voidaan edelleen sekä ylläpitää että edistää. Keinovalikoima jota esitän, ei ole kattava, onpahan vain ensimmäinen reaktio niihin ilmeisiin vaaroihin ja ongelmiin joita  mitä ilmeisimmin on pikatahtia odotettavissa. 

Paikallinen sopiminen tarkoittaa parhaimmillaan joustavia palkka- ja työehtosopimusmenettelyjä, joita toki on jo varsin paljon olemassa. Helsingin Sanomien 26.3. 2021 uutisesta ja sitä seuranneesta keskustelusta käy ilmi, että hyvin yleisesti pelätään työhön liittyvien oikeuksien romuttuvan, koska yksittäisellä työntekijällä ei ole käsitystä eikä mahdollisuutta sopia ilman taustatukea edes lainsäädännön edellyttämistä yleiosistä ehdoista. Siksi tarvitaan juuri edessäoleviin tilanteisiin sopivia yleisiä ehtoja ha sanktioita, joilla villiintymässä olevalle työelämälle luodaan edes jonkinlaisia raameja.

1. Yritykset saavat tätä nykyä runsain mitoin tukea sekä valtiovallalta että myös Euroopan Unionilta ja sen keskuspankilta EKP:ltä. Yleiseksi ehdoksi olisi asetettava että alan keskimääräistä palkkatasoa on noudatettava yrityksissä, jotka tavalla tai toisella saavat valtion tukea toimintaansa. 

2. Jos yritys ei noudata keskimääräisen palkkatason tai yleisen sopimuslinjan mukaista tasoa, siltä pitäisi kieltää oikeus osinkojen maksuun ja yleisesti hyväksyttyä tasoa - esimerkiksi kunnnissa ja valtiolla noudatettuja  - korkeampien palkkioiden ja optioiden maksaminen johtavassa aemassa oleville toimihenkilöilleen;

3. Julkisella viranomaisella tulisi olla oikeus joko asettaa oma toiminnantarkastaja tai osallistua toiminnan tarkastukseen ja antaa oma lausuntonsa palkka- ja sopimstilanteesta yrityksessä, joka saa valtion tukea, veroetuja tai lailla säädettyjä helpotuksia yhteiskunnallisiin ja sosialisiin velvollisuuksiinsa.

4. viimekätisenä 'last resort' ulottuvuutena julkinen valta voi maksaa täydentävää palkkaa alipalkatulle työntekijälle ja lyhentää tämä osuus yrityksen saamista julkisista tuista tai periä se ylimääräisenä verona yritykseltä perustuslain ja Suomen valtion sopimien sitovien kansainvälisten sopimusten ja niihin perustuvan lainsäädännön ehtojen toteuttamiseksi.

Uskon että ammattiyhdistysliikkeessä pohditaan pää kuumana, mitä edessäolevassa tilanteessa on tehtävä. Kyllähän perinteinen työtaistelu ja jopa yleislakko voi tulla kysymykseen, jos elinkeinoelämä ryhtyy pakottamaan suomalaisia takaisin vuosisata sitten vallinneelle tasolle - jos tasosta ylipäätään voidaan puhua. Tiedossa on myös että vienti lakkaa vetämästä ja samoin tuonti, jos elämisen ja työn ehdot ajetaan äärimmäisyyksiin.

 

Vaikeneminen on myöntymisen merkki

 

Modernin Monetaarisen Teorian yksi kehittäjä ja sen puolesta väsymättömästi toimiva australialainen professori Willian Mitchell kirjoittaa 23. maaliskuuta 2021 blogipäivityksessään sosialidemokratian ja sen poliittisen eliitin taipumisesta uusliberaalin, valtavirtaisen talouspolitiikan peesaajaksi ja mielistelijäksi. Mielestäni hänen sanomansa - olkoonkin että se on kirjoitettu lähinnä brittiläisen ja australialaisen työväenliikkeen tarkastelun pohjalta - sisältää paljon yleispätevää, myös meidän oloihimme sopivaa analyysia. Kysymys on vaikenemisesta, epävarmuudesta ja osaamattomuudesta, pahimmillaan mielistelystä, hännystelystä ja kääntymisestä valtavirtaisen makrotalouden perustelujen kannattajaksi.

"Vaikka ns. edistyksellisinä esiintyvät poliitikot pitävät itseään uuden ajan airueina, toimivat he kaikin tavoin kauhistelemalla julkisen talouden alijäämää ja valtavirtaisen makrotalouden oppeja saadakseen itsensä näyttämäänm uskottavilta. Uskottavan talouspolitiikan raamit näyttää todellisuus kuitenkin sivuuttavan nopeasti. Britanniassa ja Euroopassa työvoimapolitiikka on ollut jo vuosikymmeniä lamassa. Heidän uskonsa julkiseen rahoitukseen on korvautunut lähestymistavalla, jonka mukaan valtion on tyydytettävä omien toimiensa sijasta keinottelijoiden, siis minkälaisen hyvänsä  yrittämisen etuja."

Bill Mitchellin mukaan Australiankaan työväenpuolue ei ole tässä suhteessa erilainen. 

"Jos antaa sosialidemokraattisille poliitikoille liikkumavaraa, he yksityistävät, leikkaavat hyvinvointiin tarkoitettuja menoja, vapauttavat sääntelyä, antavat erinäisiä etuja kaikkein parhaiten toimeentuleville - ja paljon muuta. Meillä on viimeisen neljänkymmenen vuoden ajalta tästä riittävästi näyttöä. Australiassakin keskuspankki osoittaa nyt - mitä Modernin Monetaarisen Teorian kannattajat ovat aina sanoneet - että itsenäisen keskuspankin omaava hallitus voi käyttää hallituksen valtaa ja alistaa raha- ja finanssipolitiikan palvelemaan asetettuja tavoitteita. On tullut aika jolloin näiden 'edistyksellisten tyyppien' olisi aika alkaa ryhtyä oikeasti edistyksellisiksi ja kunnianhimoisemmiksi sen sijasta että omaksuvat sykofanttisen, mielistelevän ja ruskeakielisen kannan, jonka mukaan rahoitusmarkkinat saattavat tuhota rahajärjestelmämme."

Käännös ei ole aivan sanatarkkaa mutta sisällön suhteen se ei jätä epäilystä. Myös sosialidemokraattiset poliitikot ovat niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa omaksuneet taloudenpidon suhteen valtavirtaiset opit ja ryhtyneet perusteluissaan seurailemaan sen valtiota hylkivää ja kaikenkarvaista yritystoimintaa suosivaa lähestymistapaa. 

Jo 1970-luvun lopulla, kun työttömyys lähti kasvuun ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli jo  vaatinut hätätilahallituksen muodostamista, keskusteltiin rakenteellisten uudistusten merkityksestä. Minäkin olin esittämässä erityisen työllistämisrahaston perustamista vähän samaan tapaan kuin mitä työeläkerintamalla oli tehty ja johon myös ruotsalainen keskustelu palkansaajarahastoista vahvasti viittasi. Tälle tielle ei kuitenkaan lähdetty, vaan keskeiseksi ideaksi nousi kasvun kautta tapahtuva työllistämismahdollisuuksien lisääntyminen, yhdistettynä tulopolitiikkaan joka tähtäsi työntekijäpuolen ideoiden mukaanottamiseen yritysten kehittämiseen. Kasvun sijasta tuli kuitenkin 1990-luvun lama ja suurtyöttömyys. Tulopolitiikan sijasta työnantajapuoli alkoi koventaa keinojaan myös sopimuspolitiikassa. Työntekijäpuolen ehdotusten rinnalle tuli työnantajien vastaava patteri työehtojen heikennyksiä kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Samalla alkoi myös keskustelu yhteistoiminnasta yrityksissä saada yhä ikävämpiä muotoja.  Edistyksen välineestä tuli pelätty lomautus- ja irtisanomisautomaatti, jota tämänkin päivän palkansaajat  odottavat kaikilla sektoreilla kylmä rinki sen yhden paikan ympärillä.

Yritysten kilpailukykyvaatimuksiin on pikkuhiljaa suostuttu yhä laajemmalla rintamalla. Samalla on ryhdytty purkamaan keskitettyä sopimusjärjestelmää ja kokonaisvaltaisia yhteistoiminnan rakenteita muutoinkin. Ehdittiin kuitenkin luoda kohtalaisen vahvat työeläkerahastot, mutta tästäkin 'sosiaalisen vastuun' pilarista työnantaja on hankkiutunut eroon, kun työeläkemaksut on siirretty kokonaan työntekijäpuolen kannettavaksi.

Talouspolitiikassa kuunnellaan nykyään pelkästään valtavirtaisen, uusliberaaliin henkeen perustelevia 'pääekonomisteja' jotka saavat palkkansa yritysmaailmasta ja puhuvat luonnollisesti niistä häristä joilla he itse kyntävät. Talouskeskustelussa työväenliike vaikenee ja sen piiristä kasvaneet talousvaikuttajat ovat sisäistäneet näyttävästi uusliberaalit lähestymistavat ja suosittelevat puheissaan yhdellä äänellä valtavirtaisen talouspolitiikan keskeisiä teemoja. Yhteiskunnallisen, taloudellisen ja sosiaalisen demokratian liike näyttää luopuneen kokonaan yrityksestä visoida pääoman endogeenista, itsenäiseen päätöksentekoon perustuvaa kehittämistä ja odottaa Adam Smithin näkymättömäön käden läimäytystä kädet korvilla. 

Minusta näyttää siltä, että Helsingin Yliopiston vieraileva professori ja aktiivinen Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä osuu oikeaan väittäessään liikkeen arvopohjan luisuneen sen keskeisten poliitikkojen toimesta markkinaehtoisen yhteiskuntamallin toistelijaksi ja kannattajaksi. Keskuelua vaihtoehdoista työväenliikkeen oman arvoperinnön hengessä ei tahdo syntyä. 

Onko epäilykseni oikea? Vastaan omasta puolestani: vaikeneminen on myöntymisen merkki.

Uusia keinoja käyttöön

 

"Perinteiset leikkaukset ja veronkorotukset eivät jatkossa riitä talouden tasapainottamiseen", sanoo valtionvarainmnisteri Matti Vanhanen Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kirjoituksessa, joka aivan ilmeisesti on suunnattu huhtikuussa eteen tulevaan hallituksen toiminnan puoliväliriiheen. Tarvitaan uusia keinoja, joista keskeisin näyttäisi olevan erityinen miljardiluokan lainarahalla tehtävä panostus julkiseen tutkimus- ja kehitysrahastoon Suomen tuottavuuden ja kilpailukyvyn vauhdittamiseksi. Tällaista tarvittaisiin Vanhasen mielestä tulevan kasvun edellytysten luomiseksi ja yritysten toimintaedellytysten turvaamiseksi.

Kyllä rahastoakin varmasti tarvitaan, erityisesti julkisen tutkimus- ja kehitysrahaston luomiseksi, siis valtion omien investointien mahdollistamiseksi. Kuten  Vanhanen artikkelissa toteaa, investointien kehitys on ollut viime vuosina huonoa. Sitä ei ole auttanut edes Euroopan Keskuspankin viimeisen kuuden vuoden aikana toteuttama mittava, Suomenkin osalta ehkä noin 60 miljardin määrällinen elvytys. Pankit ovat ostaneet valtion velkakirjoja tällaisen määrän edestä ja Euroopan Keskuspankki on ostanut ne edelleen pankeilta omiin taseisiinsa. Ne ovat siellä edelleen olemassa, sterilisoituina siten että niitä ei peritä euroina Suomen valtiolta takaisin heti maturiteetin koitettua, jolloin ne olisi lunastettava takaisin. Päinvastoin, Euroopan Keskuspankki suunnittelee "luopuvansa" vähitellen näistä velkakirjoista, mikä tarkoittanee niiden vähittäistä kuolettamista. Tämäkin hanke hipoo taas vaarallisesti Euroopan Unionin peruskirjan talous- ja rahapolitiikan rajoja, onhan peruskirjoissa nimenomaan kielletty vastuun ottaminen jäsenvaltioiden lainoista.

Euroopan Keskuspankin määrällinen elvytys ja nyt aloitettu Euroopan Komission finanssipolitiikka "Next Generation" elvytyspaketin muodossa kertovat kuitenkin yhä lähempänä olevasta avauksesta Modernin Monetaarisen Teorian mukaiseen suuntaan. On selvästi nähtävissä että Euroopan Unionin itsenäinen keskuspankki EKP voi ottaa taloudellisesti vastatakseen minkälaisista vastuista tahansa. Tätä tekevät jo muutkin mahtivaltioiden keskuspankit, kuten USA, Japani ja Kiina. USA:n uuden presidentin Joe Bidenin julkistama 1900 miljardin dollarin "helikopterielvytys" on tästä tuorein esimerkki.

Herää kysymys: eikö Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio voi harjoittaa samantyyppistä, Euroopan olosuhteisiin sovellettua modernia raha- ja finanssipolitiikkaa? Viimeisen vuoden aikana tapahtunut käänne, jonka mukaan velkaa voidaan ottaa sekä pandemian verholla että sen kylkeen myös muihin tarkoituksiin kytkettynä, kielii kääntymisestä uuteen suuntaan eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa. Kuvaavaa on että mm. Saksa ottaa tämän päivän 3Sat uutisten mukaan  vuoden 2022 loppuun mennessä uutta velkaa yli 320 miljardia euroa. Vasta sitten painetaan velkajarrua (Schuldenbremse).

Määrällinen elvytys ja nyt toteutettavana oleva Euroopan Komission "Next Generation" tuki- ja velkaohjelma edustavat jo peitellysti uutta avausta. Jäsenvaltiot ovat muodollisesti vastuussa tämän paketin takaisinmaksusta, mutta samaan aikaan Euroopan Komissio valmistelee erinäisiä aloitteita itsenäisten, keskustason resurssien vahvistamiseksi. Kun vielä muistetaan että EKP voi ostaa myös Euroopan Komission lanseeraamia velkakirjoja, on vain ajan kysymys että näitä keinoja tullaan myös käyttämään eikä jäsenvaltioden velkavastuut tältäkään osin kaadu niiden syliin.

Se mikä ei toistaiseksi ole toteutunut, on EKP:n monetaarinen ja finanssipoliittinen tuki suoraan jäsenvaltioille ja tältä pohjalta kehitetty suunnitelmallinen yhteistyö kaikkien niiden suurten haasteiden toteuttamiseksi, joita Unionilla on. Ilmastopolitiikan ja digitaalisen kehityksen ohella suuri sosiaalinen turvattomuus ja epävarmuus tulevasta raastaa koko mannerta. Sen infrastruktuuri ja sosiaaliset turvarakenteet eivät ole vieläkään kunnossa. Ei ole vaikeaa löytää syytä tähän kurjuuteen. Se löytyy Euroopan Unionin konsolidoituun peruskirjaan betonoidusta linjasta, jonka mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta kansallisten hallitusten velanotosta, siis se ei tue jäsenvaltioiden hallituksia niiden vastuulla olevissa suurissa hankkeissa.

Ongelmaksi keinovalikoiman laajentamisessa muodostuu mielestäni siis Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja sen ehdoton kielto ottaa vastuuta jäsenvaltioiden veloista. Velanotto on juuri se väline jolla toivottua kasvua saadaan liikkeelle. Oikeusvaltioperiaatteen toteuttaminen suhteessa "treatyyn" tulee muodostamaan äärimmäisen haastavan kynnyksen pyrittäessä kokonaisvaltaiseen, itsesäätöiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan. Pysyminen Euroopan Komissiolle myönnetyssä 'kertaluontoisessa' avustus- ja tukipäätöksessä on tärkeää tässä vaiheessa erityisesti siksi, että pelkkä markkinoiden tukeminen ei selvästikään tuota toivottua tulosta.

Eurooppa kantaa mukanaan edelleen ikävää neuvostotyyppisen sosialismin taakkaa pelätessään vahvaa valtiota ja sen autoritaarisia sovellutusmalleja. Pohjoismaisen sosialidemokratian kansanvaltainen, vahvan valtion hyvinvointimalli on joutunut tämän pelkotilan uhriksi Euroopan Unionin peruskirjan nykyisen talous- ja rahapolitiikan yksipuolisten ja autoritaaristen määräysten vuoksi. Selkeää pelastustietä moderniin raha- ja finanssipolitiikkaan ei ole sen vuoksi näkyvissä, vaikka välineet tätä varten ovat olemassa. Näitä välineitä haastoi mm. USAn demokraattien presidenttiehdokas Bernie Sanders käyttöönotettavaksi. Hän on nyt vaikutusvaltaisen talouskomission puheenjohtaja ja on syytä olettaa että tästä suunnasta on tulossa uusia, uutta tietä aukaisevia suunnitelmia.

Uusia keinoja siis kaivataan. Matalien korkojen aikana ja inflaation pysyessä ilmeisesti vielä pitkään 'noin' kahden prosentin tuntumassa valtionvelka ei ole meille sen suurempi ongelma kuin Saksallekaan. On lisäksi syytä uskoa että itsenäisen keskuspankin omaava Euroopan Komissio saa ennenpitkää vetoapua velkajärjestelyilleen Euroopan Keskuspankilta niin, että nyt hyväksytty velka- ja tukipaketti "Next Generation" ei todellisuudessa tule jäsenvaltioiden maksettavaksi siinä laajuudessa, jota peruskirjan hengessä kirjoitettu suunnitelma muodollisesti edellyttää. Todella suuren ja merkittävän askeleen finanssiunionin suuntaan Euroopan Unioni ottaisi, jos valtio - joko kansallisvaltioina tai liittovaltiona - tunnustaisi markkinoiden ohella myös demokraattisen valtion oikeutetut ja perustellut odotukset. Silloin päästäisiin eroon perustuslaillisesta ideologisesta kurjistamisesta, taloudellista polarisaatiota ja suurta eriarvoisuutta ja kurjuutta aiheuttavasta 'mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan' ylivallasta, jota Euroopan unionin peruskirja tällä hetkellä edustaa.

Miten valtionvarainministeri Matti Vanhasen fläppitaulun piirrokset tähän kokonaisuuteen vastaavat? Kun kokonaisratkaisua etsitään, kaikki työkalut olisi otettava pragmaattisesti käyttöön. Kirjoituksen kielenkäyttö viittaa kuitenkin edelleen siihen suuntaan, että ratkaisu löytyisi pelkästään yritysten suunnasta. Investoijina yritykset ja valtio ovat olemukseltaan ja motiiveiltaan perusteellisesti erilaisia. Kansalaisten demokraattisissa prosesseissa ilmaisemiin tarpeisiin kykenee vain valtio vastaamaan, toki yritystystoimintaa soveltuvin osin tukenaan käyttäen. Juuri valtiolla on kokonaisvastuu koordinaatiosta, resurssien järkevästä ja maltillisesta käytöstä ja investointien tulosten oikeudenmukaisesta jakaantumisesta.

Korona-pandemia on jo nyt avannut portteja uuteen ajatteluun. Vielä muutama ratkaiseva askel lisää tarvittaisiin...