Britannia EU:lle: Hyvästi!

Muistelen vanhaa suomalaista elämäntapaa ja toimintaa tilanteessa, jossa välit katsottiin menneen lopullisesti poikki. Ennen oven lyömistä vauhdilla kiinni tiuskaistiin:"Hyvästi!" Sen jälkeen ei oltu puhe- eikä paljon muissakaan väleissä.

Britannian lähtöä enteili pitkään sen suhteellisen myöhäinen jäseneksitulo Euroopan Yhteisöön (EY), taipumus noukkia rusinat pullasta hankkimalla itselleen mitä erilaisimpia etuuksia  alkaen jäsenmaksuista, Unionin laitosten sijoittamisesta britteinsaarille, jatkuen muhkeisiin maataloustukiin ja lisäksi huolenpito siitä, ettei Brittien kielellisiin (englanti) tai maantieteellisiin (Gibraltar) etuoikeuksiin puututa.

Miten tällainen luonteenpiirteistö toimii yksilötasolla? Minulle tulee mieleen jonoissa etuilijat, liikenteessä säännöistä piittaamatttomat ohittajat, hedelmätiskin kaivajat ja pullapitkojen puristelijat elintarvikemyymälöissä, katujen ja tienvarsien muista piittaamattomat roskaajat - muutamia kuvaavia esimerkkejä mainitakseni.

Tällainen "epäproduktiivinen" toiminta yksilötasolla on tulosta tietynlaisesta turvallisuushakuisuudesta, jossa kanssaihmistä ei oteta huomioon vaan jossa oma etu muista piittaamatta on etusijalla. Kunnioittamani sosiaalipsykologinen analyytikko, Frankfurtin koulukunnan johtava sosiaalipsykologinen filosofi Erich Fromm kuvaa tällaista käyttäytymistä nimellä "Hoarding orientation", hamuava ja omistava asennoituminen. Siihen voi liittyä myös alistamista, ryöstämistä   ja väkivaltaa   - tai jos on alistuva ja itsensä heikommaksi tunteva - myös näpistelyä, varastamista ja pettämistä jos se vain tuo itselle jotakin hyötyä.

Oletko joskus joutunut huomauttamaan etuilijalle tai myymälävarkaalle hänen epäsopivasta käyttäytymisestään? Ilmaistun vihan määrä on tuollaisessa tilanteessa käsin kosketeltavissa ja se osoittaa, kuinka syvällä luonteenpiirteistössä rohmuava, muista piittaamaton elämänasenne istuu.

Vaatisi tietenkin perusteellista tutkimusta siitä, miten tällainen asennoituminen voi muodostua kokonaisen kansakunnan yhteiskuntaluonteeksi ja millä tavalla 'omistava' asennoituminen on sidoksissa haluun alistaa, käyttää voimaa ja väkivaltaa, soveltaa omanvoitonpyyntiä kaupankäynnissä ja liikesuhteissa tai ylipäätään ihmissuhteissa. Voisin kuvitella että hamuava ahne ihminen ei paljon kanssaihmisensä kohtalosta piittaa. Konservatiivisen pääministerin uhkapeli Britannian EU-jäsenyydellä osoitti, että hinta voi muodostua kohtalokkaaksi koko Euroopan tulevaisuudelle.

Britannia on tainnut soveltaa koko EU:ssa olemisensa ajan edellä kuvaamaani asennepohjaa omaan poliittiseen toimintaansa yhteiseksi tarkoitetun eurooppalaisen yhteisön sisällä. Joku voisi nähdä siinä vanhan kolonialistisen toimintatavan jatkumon teollisen ja digitalisoituvan modernin Euroopan oloissa. Tunnettu sääntö on että luonteenpiirteistöön istutetut toimintatavat istuvat sitkeässä ja niitä on vain äärimmäisen harvoin mahdollista muuttaa joksikin muuksi, varsinkin niiden vastakohdaksi, elämää ylläpitäväksi ja yhteisöä rikastuttavaksi toimintatavaksi. Isien pahat teot - mutta toki myös hyvätkin - joko kostautuvat tai parhaillaan periytyvät kolmanteen ja neljänteen sukupolveen, kuten isossa kirjassa tästä ilmiöstä todetaan.

Olisi tuntunut oikeastaan luonnolliselta, että irtautumishalu olisi  tullut ilmaistua pikemminkin jonkin selvästi vasemmistoenemmistöisen hallituksen ja sitä tukevan kansakunnan toimesta kuin vahvasti jo sukupolvia vaikuttaneen konservatiivisen puolueen ja sen johtaman kansakunnan taholta. Euroopan Unioni on sekin hengeltään vahvasti konservatiivista, uusliberaalia oikeistopolitiikkaa tukeva - ideologisesti ohjattu - rakennelma erittäin kilpailukykyisine markkinaodotuksineen (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3).

Markkinoiden ensisijaisuuden asettaminen demokraattisen valtion edelle - periaate jota esimerkiksi Rooman sopimuksessa ei vielä mainittu - loukkaa tietenkin  syvästi sellaisten poliittisten liikkeiden - etenkin perinteisen vasemmiston -  toimintaa ja ohjelmatyötä, jotka rakentavat vahvan ja kansanvaltaisen valtion, kuntien  ja julkisen sektorin varaan palveluissaan ja koko kulttuurissaan. Kun ei edes valtion ja markkinan yhdenvertainen sekatalousjärjestelmä ole Euroopan Unionissa mahdollista, ei olisi ihme että juuri sieltä olisi demokratian nimissä ja autoritaaristen, yksipuolisten sopimusten johdosta todettu: "Let My People Go" ; yleisesti on kuitenkin vasemmiston piirissä osoitettu kritiikistä huolimatta suorastaan poikkeuksellista kärsivällisyyttä ja jopa alistumista Erich Frommin "Vaarallisessa Vapaudessa" kuvailemaan automaattiseen yhdenmukaisuuteen. Lähtökohtana on ollut sekä perinteinen kansainväliseen solidaarisuuteen ja yhteistyöhön uskominen sekä ohjelmatasolla ilmaistu toive sosiaalisesta ja oikeudenmukaisesta Euroopasta.

Britanniassa perusteet eivät ole rakenteellisten, peruskirjatasoisten ratkaisujen kritiikissä, vaan poliittisessa strategiassa jossa oman edun tavoittelun rinnalle on nostettu juuri oman lautasen reunan ulkopuolella olevia asioita - kuten esimerkiksi väestömäärään perustuvan suhteellisen osuuden vastaanottaminen pakolaisvirran osalta. Asenteet ovat tässä suhteessa sukua Unkarissa, Puolassa, ja muuallakin Euroopassa tapahtuneeseen oikeistolaistumiseen ja kansallisen, nationalistisen ja ikävimmillään jopa rotusortoon viittaavan ajattelun kanssa. On yllättävää kuinka pitkälle äärimmäisyyksiin voidaan mennä sellaistenkin kansakuntien keskuudessa, jotka ovat hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja koko joukon siihen perustuvia, pysyviksi tarkoitettuja kannanottoja.  Niissä eivät ole lähtökohtana lyhyen tähtäimen taloudelliset intressit, vaan syvästi humaaninen, jakamattomiin ihmisoikeuksiin kuuluva lähtökohta.

Vaikka Euroopan Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen vilkuttaakin lähtiäisiksi ja sanoo "Me rakastamme teitä!", taustalla voi kuulla oven läimähtävän vakaumuksellisesti kiinni. Kuinka hyvin Britannia selviää asenteineen jatkossa "America first" ajattelun, mustan pörssin kulansseeraajaksi ja kiusantekijäksi soveliaan brittiläisen kansanluonteen kanssa, se jää nähtäväksi. Onko ahneella paskainen loppu? Onko edessä enemmän sotaa kuin rauhaa muistuttava tilanne? Seuraako joku muu, hamuamisen varaan rakentava euromaa jäljessä? Ja lisäksi: kuinka pitkälle Euroopan poliittinen vasemmisto voi sietää yhä epäproduktiivisemmiksi kääntyviä ilmaisuja, tekoja ja irtiottoja? Ja mitä tekee Brittien Labour tässä tilanteessa?

Vanheneva kansalainen näkee tässä kansakuntien selän kääntyvän niille odotuksille, joita toisen maailmansodan melskeissä ja sen jälkeen kasvaneet suuret ikäluokat parhaimmillaan toivoivat. Ei tullut räätälöimäämme takkia vahvan hyvinvointivaltion muodossa, tuli vain liivit - ja nyt niistäkin ovat napit lentämässä...

Hiekalle rakennettu

Onko EKP:n rahapolitiikan kivijalan uudelleenmuotoilua se, että muutetaan sanonta "alle" sanaan "noin" kun puhutaan inflaatiotavoitteesta? Todellisuudessa tarvitaan sekä Euroopan Unionin finanssipoliittisen linjan avaamista ja sitä kautta avoimempaa ja moni-ilmeisempää monetaristista politiikkaa. Se edellyttää muutoksia EU:n konsolidoidussa peruskirjassa.

Modernin Monetaarisen Teorian mukaan itsenäisen keskuspankin omaavan valtion tai yhteisön rahan vähyys tai loppuminen ei ole mahdollista, koska se voi tarvittaessa aina ja kaikissa olosuhteissa luoda tarvittavia pääomia 'tyhjästä' eli omilla päätöksillään ja kirjanpidollaan. Euroopan Keskuspankki käyttää jo nyt tätä instrumenttia määrällisessä elvytyksessään, mutta vain pankkien ja markkinoiden suuntaan. Tuntuisi luonnolliselta että tällainen ulottuvuus olisi EKP:lla käytettävissä myös valtioiden ja tietenkin erityisesti Valuuttaunionin jäsenvaltioiden suuntaan. Tämä mahdollisuus on kuitenkin torjuttu Euroopan Unionin keskeisissä asiakirjoissa, mm. sen konsolidoidussa peruskirjassa. Päätös on ehdoton ja se koskee valtiota ja sen kaikkia alarakenteita omaa pankkia (Suomen Pankki) lukuunottamatta - kuntataso mukaanluettuna. Koko eurooppalainen politiikka sosiaalista pilaria myöten johdetaan tästä aikanaan ideologisesti valitusta lähtökohdasta. Tämä on helposti havaittavissa seuraamalla Eurooopan Unionin elinten päätöksentekoa ja ja niiden sisältöjä.

Miksi tällainen yksipuolinen linja sitten valittiin Euroopan Unionin poliittiseksi lähtökohdaksi? Koko toisen maailmansodan jälkeinen aika käytiin kylmää sotaa rautaesiripun molemmin puolin; vastakkain olivat kommunisitisiksi tai sosialistisiksi itseänsä kutsuneet Neuvostoliitto ja sen johdettavana ollut valtion johdolla ja yksipuoluejärjestelmää toteuttanut blokki, vastassaan läntinen, kapitalistinen maailma, joka rakensi 'vapaan markkinatalouden' varaan.

Jossakin määrin näiden väliin ja ulkopuolelle jäi Euroopan pohjoisosassa Ruotsissa kehitetty ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion pohjaksi muodostunut 'kansankoti', jossa noudatettiin demokraattisiin rakenteisiin perustuvaa sekatalousjärjestelmää ja joka osoittautui erinomaisen hedelmälliseksi, toimivaksi ratkaisuksi. Läntiselle maailmalle yksipuolisesti valtiojohtoinen, yksipuoluejärjestelmään perustuva vaihtoehto muodostui jäykkyydessään ja byrokraattisuudessaan kauhukuvaksi, josta erityisesti Saksa oli huolestunut, olihan maa jakautunut läntiseen ja itäiseen, lopulta itsenäisiksi valtioiksi katsottaviin kokonaisuuksiin. Pelottava valtiojohtoinen järjestelmä DDR:ssä vaikutti joka tapauksessa vahvasti saksalaiseen yhteiskuntaluonteeseen ja tämä vaikutti Euroopan Unionia luotaessa enemmän ratkaisuihin kuin pohjoisessa sinnitellyt kansanvaltainen hyvinvointivaltio.

Saksa on ollut aina paitsi sijaintinsa ja asukasmääränsä, myös talousihmeeseensä ja korkeaan insinööritaitoonsa perustuen Euroopan johtava maa, huolimatta kolmanteen valtakuntaan, kansallissosialismiin ja sen tuhoisiin rakenteisiin perustuvista peloista. Saksaa sekin haavoitti pitkään, mutta vähitellen vanha kansallistunto on noussut uudelleen vaihtoehto Saksalle (AfD) liikkeenä ilmeisesti syvällä saksalaisessa luonteeenlaadussa olevan piirteistön seurauksena. Saksa on omassa politiikassaan torjunut valtioon ja sen rakenteisiin perustuvan politiikan tehden koko ajan yhä enemmän ja enemmän tilaa markkinaratkaisuille.

Kun Euroopan Unionia rakennettiin, erityisesti 1980-luvulta lähtien tämä valtion vieroksunta johti EU:n perussopimusten yhteydessä ehdottoman etusijan antamiseen markkinoille; katseen kääntäminen länteen, irtautuminen idän järjestelmistä tuntui sekä helpotukselta että hyvältä turvallisuusratkaisulta. Me emme huomanneet, että tuohon uuteen rakenteeseen ei kuulu sellaista sekatalouteen perustuvaa ratkaisumallia, johon olimme pohjoismaissa tottuneet. Kun vahva valtio on samalla hyvin keskeistä sosialidemokraattisessa hyvinvointiajattelussa, joutui myös eurooppalainen sosialidemokratia 'erittäin kilpailukykyisen markkinan' pakkopaitaan, josta sosialidemokratia maksaa edelleenkin kovaa hintaa paitsi kannatuksen hiipumisen, myös erilaisten pysyviksi näyttäviltä jääneiden sosiaalisen kurjuuden ja 'köyhyyteen tuomitun' valtion ongelmien muodossa.

Dynaaminen valtio voisi hyvinkin finanssi- ja rahapolitiikallaan pystyä hoitamaan yhteiskunnallisen jälkeenjääneisyyden - myös Euroopan Unionin oloissa - jos sille finanssi- ja rahapolitiikalla nämä mahdollisuudet annettaisiin. Esteenä uudistumiselle on peruskirjoihin konsensuksella rakennetut esteet, joita voidaa poistaa vain samantasoisilla uusilla päätöksillä. EKP:n kivijalan uudistamista koskevat varovaiset lausunnot antavat ymmärtää, miten vaikea ja vaarallinen tie tämä on. Berliinin konservatiivista karhua on vaikeaa taivuttaa, koska muutos osoittaisi että koko poliittinen rakennelma Euroopan Unionissa perustuu väärään, yksipuoliseen, rauhan ja demokratian (Rooman sopimus sic!) kannalta epäonnistuneeseen peruskirjan muotoiluun. Kuka uskaltaa osoittaa Euroopan talouseliittiä ja sanoa että te olette olleet koko ajan väärässä? Ei EKP:n johtokaan taida uskaltaa 'viheltää' sormillaan kirkossa?

On toinenkin samaa luokkaa oleva tyhmyys, joka sisältyy edelleen 1920-luvun jätti-inflaatiota pelkäävään Saksaan ja sen perustuslakiin, jonne on naulattu jo vuonna 1949 ja edelleenkin voimassaolevat valtion kasvun rajat. Tämä sama rakenne näkyy vain hieman muunnetussa muodossa Maastrichtin sopimuksessa ja sen tunnetuissa velkaantumista ja kasvua koskevissa rajoituksissa. Tämä Saksan perustuslain 'kategorinen imperatiivi' määrää voimakkaasti saksalaista poliittista keskustelua ja ohjelmanmuodostusta laidasta laitaan; sieltä ei voi tulla esitystä Maastrichtin sopimuksen muuttamisesta, olisihan se samalla Saksan perustuslain vastaista toimintaa ja niinmuodoin myös Saksan perustuslakituomioistuimen mukaisesti rangaistavaa 'isänmaan petturuutta'. Se muodostaa myös uskottavan syyn sille, miksi kunnioitettu saksalainen sosialidemokratia Euroopan keskiössä voimakkaasta retoriikasta huolimatta ei yllä strategisesti merkittävään, vaihtoehtoja tarjoavaan eurooppalaiseen politiikkaan.

Euroopan Unionin ja keskuspankin 'kivijalan' rakentaminen uudelleen on kaikkea muuta kuin korkopolitiikan nyansseilla leikkimistä. Moderni, asianmukaisilla finanssipäätöksillä tuettu rahapolitiikka pystyisi ja päässälaskutaidoilla vastaamaan Euroopan suuriin ongelmiin, jos ei tarvitsisi pelätä ankaria rangaistuksia ja joutumista tyhmyyden ja konformistisen automaattisen yhdenmuukaisuuden häpeäpaaluun.

Oletukseni on, että tämä ristiriita on Euroopan Unionin ja EKP:n tiedossa. Varovaisin sanakääntein yritetään löytää maaperää vakavalle uudistumiskeskustelulle. On hämmästyttävä periaatteellinen virhe kirjoittaa johonkin aikaan liittyviä strategisia ohjeilta maan tai yhteisön perustuslakiin, lakiin jonka pitäisi vahvistaa demokratiaa, strategista moniarvoisuutta ja toimia demokratian kulmakivenä. Taitaa olla niin, että vain lasten ja lapsenmielisiksi tulevien suusta voi kuulla tunnetun mutta järkyttävän totuuden: keisarilla ei ole vaatteita vaikka niin kuvitellaan.

Ilmeisesti paluu lapseksi tulemiseen on totta tämän kirjoittajankin kohdalla. Siitä huolimatta se saattaa olla totta.

31.1. 2020

31.1. 2020

Helsingin Sanomat lainaa pääkirjoitukseensa Hämeessä ilmestyvän lehden ilmeistä vaatimusta luopua hallitusohjelmasta ja ryhtyä seuraamaan Talouden arviointineuvoston kriittiseksi kuvattua linjausta.
Talouden arviointineuvosto perustaa arviointinsa Valtionvarainministeriön laskelmiin ja ennustuksiin, ilmenee sen omista perusteluista vuoden 2910 arviointiraportissa.Valtionvarainministeriö puolestaan seuraa – joutuu seuraamaan – pelkästään Euroopan Unionin asettamaa päälinjaa ’mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan’ toimintaedellytysten toteuttamisesta. Jos Euroopa unionin yksipuolinen markkinaorientoituminen ja demokraattisen valtion syrjiminen on lähtökohtana, ei yhteistä hyvinvointia ja vahvaa kansanvaltaista valtiota tavoitteleva Sanna Marinin hallitus voi odottaa talouden arviointineuvostolta myönteistä ja rohkaisevaa lausuntoa. Totta on vain se, että hallitus joutuu hakemaan ulospääsyä kilpailukykyumpikujasta luomalla edellytyksiä työllisyydelle ja sitä kautta talouden kasvulle ahtaan kujanjuoksun tunnelmissa. Silti se saattaa siinä onnistua – Portugalin tapaan.

Huomiota kiinnittää se että vaikka Euroopan Keskuspankki on marraskuussa 2019 aloittanut uudelleen määrällisen elvytyksen luoden likviditeettiä yritystoiminnalle valtion velkakirjojen oston muodossa ja investointien ja työpaikkojen luomisen odotuksin, mitään investointibuumia yritysmaailman puolelta ei ole näkyviissä. Olisi luullut että arviointineuvostolla on jotakin sanomista tästä erityisestä hankkeesta ja sen mahdollisista vaikutuksista.

Ilmastomuutosta kiihdyttävät taitekohdat

Frakfurter Rundschau kirjoittaa 24.1. 2020

Vuonna 2015 kansainvälinen yhteisö päätti Pariisin sopimuksessa: ilmaston lämpeneminen olisi pidettävä kahdessa asteessa, mutta mieluummin 1,5 asteessa. Tätä rajaa ei ole valittu mielivaltaisesti, mutta syyt siihen ovat vain vähän kansalaisten tiedossa.

Jos se ylitetään, ilmastokriisi uhkaa laajentua, mistä tutkijat varoittavat. Ongelma: Jos ilmasto- ja maajärjestelmässä laukeaa ​​tiettyjä "käänne-elementtejä", voi tapahtua ketjureaktioita, jotka nostavat lämpötilaa hallitsemattomasti. Sitten uhkaa ”kuuma ajanjakso”, jonka aikana maa lämpenee neljästä viiteen astetta ja joka lopettaa nykypäivän ihmisen sivilisaation.

16 käänne-elementtiä voisi nopeuttaa ilmastonmuutosta
Tutkijat ovat tunnistaneet 16 näistä käänne-elementeistä, jotka laukeavat ​​eri lämpötilan kynnysarvoilla. Paletti vaihtelee Grönlannin ja Antarktiksen  valtavista jäälevyistä maapallon ikiroutaiseen maaperään, Amazonin sademetsään ja Golf-virrasta Intian monsuuniin.

Nämä käänne-elementit ovat "planeettamme Akilleen kantapää", sanoi Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimuslaitoksen (PIK) entinen johtaja ja hallituksen neuvonantaja, professori Hans-Joachim Schellnhuber. Hän varoittaa: "Meidän ei pitäisi aktivoida näitä käännemekanismeja ollenkaan." Jos järjestelmät kaatuvat, suurinta osaa niistä ei voida enää palauttaa vanhaan tilaansa, vaikka ihmiskunta eläisi yhtäkkiä ilman päästöjä.

Hyvä esimerkki siitä, kuinka käänteen tapahtuminen voi lisätä ilmaston lämpenemistä, on esimerkiksi ikiroudan sulaminen, ikiroudan joka kattaa yhden kuudesosan maapallon pinta-alasta - Siperiassa, Alaskassa ja Pohjois-Kanadassa. Lämpeneminen, joka on ollut keskimäärin 1,1 astetta globaalisti, on jo käynnistänyt tämän prosessin. Sulatus ei vahingoita vain rakennuksia ja teitä, se myös vapauttaa suuria määriä kasvihuonekaasuja, CO2: ta ja metaania. Pelkästään ikiroutaisten maa-alueiden pinta-ala sisältää noin 1500 miljardia tonnia hiiltä, ​​mikä on noin kaksi kertaa enemmän kuin koko maan ilmakehässä. Käynnistyksen jälkeen itsevahvistuvaa sulamisprosessia ei voida pysäyttää - ja valtavia määriä kasvihuonekaasuja vapautuu. Se johtaisi "turbolämpenemiseen".

Varoitukset käänne-elementeistä eivät ole uusia
Samoin vakavat seuraukset kasvihuonekaasujen tasapainolle uhkaavat, jos Amazonin sademetsät kuivuvat ja boreaaliset metsät pohjoisessa, esimerkiksi Pohjois-Kanadassa ja Venäjän taigassa, tuhoutuvat edelleen. He myös varastoivat valtavia määriä hiiltä, ​​joka sitten pääsee ilmakehään ja antaa planeetan lämpiämiselle vauhtia. Sitten metsä muuttuu hiilidioksidivarastosta hiilidioksidilähteeksi.

Käännekohtavaroitukset eivät ole uusia. Ilmastotieteilijät tiesivät jo 1980-luvulla, että jos päästöt kasvavat loputtomiin, ilmastojärjestelmässä tapahtuu perusteellisia muutoksia. Viimeaikaiset tutkimukset osoittavat, että aika, jolloin ilmastonmuutoksen vaikutuksia ei voida enää åysäyttää, voitaisiin saavuttaa odotettua nopeammin.

Viime vuoden lopulla ryhmä johtavia tutkijoita varoitti tunnetussa lehdessä "Nature", että yli puolet 16 käännekomponentista oli jo vaarallisen lähellä. Kommentin pääkirjoittaja Timothy Lenton varoitti "planeettahätätilanteesta". Maapallon järjestelmän kaatuminen uuteen tilaan ei ehkä enää ole meidän käsissämme, sanoo Ison-Britannian Exeterin yliopiston globaalijärjestelmien instituutin johtaja.

Ihmiskunnan voidaan sallia päästää vain 500 miljardia tonnia kasvihuonekaasuja
Tutkijat laskivat, kuinka paljon kasvihuonekaasuja globaali yhteisö voi edelleen päästää ilmakehään voidakseen ylläpitää turvallisuusrajaa 1,5 astetta  50 prosentin todennäköisyydellä. Se on noin 500 miljardia tonnia.

Tämä määrä loppuisi, jos vain nykyiset yli 40 miljardin tonnin hiilidioksidipäästöt pysyisivät tällä tasolla 12 vuoden ajan. Lenton-tutkijaryhmän mukaan ikiroudan ja metsien hävittämisen aiheuttamat lisäpäästöt voivat olla jopa 300 miljardia tonnia, jos kaatopaikat ovat tosiasiassa välittömässä läheisyydessä - 100 miljardia ikiroudan äkillisestä sulamisesta ja 200 miljardia metsien kuolemasta tai palamisesta  Amazonissa ja pohjoisilla leveysasteilla. Luonto-kommentissa todetaan: yhdessä muiden päästöjen kanssa "jäljellä oleva talousarvio on jo ylitetty." Tämä tarkoittaa, että 1,5 asteen raja tulisi käytännössä jo unohtaa.

Ihmiskunta on menettämässä hallinnan ilmastomuutoksesta
Toistaiseksi maailman hallitukset ovat kuitenkin vielä kaukana pysähtymisestä kahteen asteeseen,  puhumattakaan 1,5 asteesta. YK: n ympäristöohjelman Unep mukaan maapallon suunta on plus 3,2 astetta vuoteen 2100 mennessä, jos valtiot saavuttavat aiemmin sovitun hiilidioksiditavoitteensa. Jos he eivät tee niin, maapallo voi lämmetä jopa 3,9 asteeseen. Molemmissa tapauksissa laukeaisi joukko käännettä kiihdyttäviä elementtejä.

Hallitusten odotetaan esittävän parempia ilmastotavoitteita tänä vuonna. Ei ole selvää, ovatko ne riittäviä hidastamaan ilmastokriisiä.

Maan jään sulaa, valtameret nousevat - ilmastonmuutos on kiihtymässä. Tutkijat olettavat, että käännekohta on jo saavutettu.

----

Ilmastomuutoksen uhasta tullaan vielä kirjoittamaan ja puhumaan niin paljon, että joudun omalta osalta pysäyttämään julkisen pohdiskelun tässä linkittämääni blogikirjoitukseen. Suuria käännekohtia on tapahtumassa - ja ne edellyttäisivät samantasoista tiedostamisen vallankumousta ja heräämistä kansojen ja kansalaisten mielissä. Ilmeisesti se on jo kuitenkin liian myöhäistä...

Yhtä puuttuu - ja sen mukana kaikki

William (Bill)  Mitchell 19.1. 2020

Modernin Monetaarisen Teorian kehittäjä Bill Mitchell on pitänyt merkittävän puheenvuoron Adelaidessa Australiassa 19.1. 2020 koskien ilmastomuutosta, sen ratkaisemiseksi sosiaalisesti kestävällä tavalla. Blogissaan hän aluksi torjuu vasemmistossa usein kuullut 'mantran¨"Verota rikkaita" ratkaisuna ilmastomuutoksen torjumiseen oikeudenmukaisella tavalla; hän ei pidä mahdollisena myöskään sitä, että tämän suuren tehtävän kulut laitettaisiin nykyisen reaalitalouden maksettaviksi. Hän osoittaa että ilmastomuutoksen aiheuttajat jakautuvat samalla tavalla kuin tuloerotkin - pieni vähemmistö tuottaa suurimman osan hiilidioksiidikuormasta ja siten myös maapallon lämpötilan noususta. Tässäkin tilannekuvaa hallitsee Oxfamin raportin mukaan  äärimmäinen eriarvoisuus samaan tapaan kuin tulonjaossakin. Ratkaisuna hän näkee irtautumisen valtavirtaisesta, markkinoiden ensisijaisuuteen perustuvasta talousajattelusta ja maailman talouden, ennenkaikkea itsenäisten valtioiden ja yhteisöjen kuten EU talouden kehittämistä endogeeniseen, finanssipolitiikan mahdollisuuksia ilman ideologisia rajoituksia käyttävään toimintatapaan, ensisijaisena välineenä demokraattinen valtio ja sen rakenteet.


On tapahduttava perusteellinen muutos itsenäisen keskuspankin omaavissa valtioissa ja yhteisöissä. Modernin Monetaarisen Teorian mukaan minkäänlaista puutetta ei ole rahasta ja ilmastomuutos on voitettavissa, jos tieteellistekninen kehitys sen sallii. Tämä edellyttää perusteellista muutosta taloudellisessa ajattelutavassamme.

Ilmastomuutoksen vaatimaa taloudellista panostusta ei voida odottaa eikä saada rikkaimmalta eliitiltä, vaikka sen 10%:n kärki tuottaakin 50% ilmastopäästöistä. Myöskään maailman valtaväestöä ei voida asettaa sellaiseen kurimukseen, jossa se tuloistaan ja resurseistaan luopumalla alkaisi maksaa ilmastomuutoksen torjumisen edellyttämiä, arvaamattoman suuria taloudellisia panostuksia. Perinteisen 'eksogeenisen', valtavirtaisen talousajattelun puitteissa vastaaminen  ilmastomuutokseen
reaalitalouden puitteissa ja edellyttämällä teollisen tekniikan täydellistä sopeuttamista ilmastomuutoksen torjumiseen - se ei todellisuudessa ole mahdollista.

Taloudellisten mahdollisuuksien luominen ilmastomuutoksen torjumiseen edellyttää yhtä suurta muutosta keskuspankkitaloudessa: valtioita, todellisessa vastuussa olevia demokraattisia elimiä on vahvistettava sallimalla finanssipoliittinen  elvytys ja ilmastomuutoksen edellyttämä endogeeninen resurssointi. Euroopan Unionin tapauksessa tämä muutos on mahdollista vain muuttamalla konsolidoidun peruskirjan säännöksiä niin, että valtion - ja myös Euroopan Unionin itsensä - täysimittainen poliittinen vastuunotto mahdollistetaan. Päätöksen on oltava yksimielinen samalla tavalla kuin nykyisen voimassaolevan peruskirjan kohdalla aikanaan tehtiin. Peruste tällä täysin oleelliselle demokratiaprosessille on ilmastomuutoksen torjunta niillä tieteellisillä ja teknisillä keinoilla jotka tällä hetkellä ja tästä eteenpäin ovat käytettävissä. Tämä yksi ainoa toimi voi ratkaista ihmiskunnan kohtalon ja sen aikaansaaminen on välttämätöntä. Tämän muutoksen torjuminen tarkoittaa ihmiskunnan arkun naulaamista lopullisesti kiinni - jos sellainen robotti sattuu olemaan olemassa.

Modernin Monetaarisen Teorian yhden keskeisen kehittäjän William (Bill) Mitchellin mukaan olisi oikeampaa puhua massiivisesta vihreästä muutoksesta kuin "uudesta vihreästä sopimuksesta" (New Green Deal), koska muutos ei voi perustua läntisen teollisen ja kaupallisen kulttuurin ulottamiseen koko mailmaan vaan kysymys on suuresta ja perusteellisesta muutoksesta koko tuotanto- ja kulutuskulttuurissa. Suuren muutoksen vaihtoehtona on sosiaalinen ja ilmastollinen epäonnistuminen.
Tällaisesssa tilanteessa taloudellisten ylijäämien vaatiminen valtioilta on Mitchellin mukaan suuri erehdys, joka vahingoittaa edessäolevaa yritystä ryhtyä reagoimaan ilmastomuutokseen kaikin käytettävissä olevin keinoin.

Miksi emme voi luottaa markkinoihin ilmastomuutoksen torjumisessa? Markkina kokonaisuudessaan on Mitchellin mukaan uusliberaali viitekehys. Se toimii ainoastaan hintaperusteisesti. Ilmastomuutoksen torjunnan kannalta se tarkoittaa aina sellaisen hintakompromissin rakentamista, jossa saastuttavat ja eisaastuttavat tekniikat yritetään saattaa kustannusten kannalta tasapainoon. Uusliberaali markkinaratkaisu tarkoittaa pohjimmiltaan sitä, että koko atmosfääri, myös maaperä ja meret  tulevat yksityistämisen ja kaupallistamisen kohteiksi.

Uusliberaali konsepti on ollut kaikkialla - myös Euroopan Unionissa - tuhoisa paikallisille yhteisöille, niiden kulttuureille ja niiden eheydelle. Markkinaratkaisut ovat myös tunnottomia (insensitive) suhteessa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Samoin markkina on tunteeton jakeluverkostojen suhteen koska se ei perustu henkilöä ja ääni periaatteeseen tai perustuslain yhdenvertaisuusmääräyksiin, vaan siihen kuka kykenee maksamaan.

Demokratiaan uskova ihminen ei voi luottaa järjestelmään, jonka perustana ei ole kansalaisten ääni vaan käytettävissä oleva raha. Kaikkein tärkeimpänä Bill Mitchell pitää sitä, että markkinaperusteiset ratkaisut eivät pyri kokonaisvaltaiseen ilmastomuutoksen torjuntaan vaan hakevat koko ajan kompromissia liiallisen ja kohtuullisen saastuttamisen välimaastossa. Markkina ei ole "biologiasensitiivinen", mistä syystä meidän kansalaisten on oltava erityisen riski- ja vaaratietoisia.
Ei ole olemassa tieteellistä keinoa määritellä markkinan vastuunottoa ja ratkaisumallia maan, veden tai ilman saastumiselle. Siksi emme voi luottaa markkinan hintaperusteiseen toimintatapaan ilmastomuutoksen torjumisessa.

Siksi on rakennettava sääntöperusteiseen, demokraattisen valtion johtamaan prosessiin ilmastonmuutoksen torjumisessa. Demokraattisen järjestelmän on kerrottava markkinalle, mitä se saa tehdä ja mitä ei. Demokraattisten elinten on oltava päätöksenteon keskiössä, koska ne edustavat meitä eivätkä suljettuja korporaatioita.

Ilmasto-ongelmaa ei voida ratkaista yksin; sen kumppanina on oltava elämisen mahdollistavat palkat, sosiaaliset palvelurakenteet ja siedettävä toimeentulo eläkkeellä. Uusliberaali markkina saattaa luvata ilmastomuutoksen torjuntaan tähtääviä teknisiä ratkaisuja omissa tuotteissaan, mutta yhteiskuntavastuuta se ei suostu kantamaan.

Ilmastomuutosta ja sen torjuntaa ei voida erottaa sosiaalisesta vastuusta - ne ovat syy- ja seuraussuhteessa toisiinsa. Siksi ilmastomuutos haastaa uusliberalismin ja koko kapitalistisen markkinaperusteisen järjestelmän.

Miten muutos sitten toteutetaan - siitä ei ole puhuttu kovinkaan paljon. Puhutaan päästökaupasta siellä ja täällä, mutta olisi välttämätöntä puhua koko tuotantojärjestelmästämme. Vihreä muutos Mitchellin kielenkäytössä siirtyminen (transition) tarkoittaa sellaisten sosiaalisten edellytysten luomista että muutos myös kansalaisten arjessa käy mahdolliseksi. Muutoksen hallinnan täytyy lähteä liikkeelle kansalaisten tarpeista, ei yritysten voitontavoittelusta.

Kysymys ei ole joko työstä tai ilmastonmuutoksesta. On kysymys joko molemmista tai sitten ei mistään. Kuten Kanadan  Kommunikaatio-,Energia- ja  paperialan ammattiliiton puheenjohtaja Brian Kohler sen muotoili:" Jos hyökkäätte työpaikkojamme vastaan ja jos epäonnistutte työn ja toimeentulon merkityksen ymmärtämisessä, luotte vastakkainasettelun jota ette voi voittaa. Te tulette vain pakottamaan meidät sellaiseen teidän ja työntekijöiden yhteenottoon,  jossa te, me, yhteiskunta ja ympäristö - nämä kaikki ovat häviäjiä." Jos työntekijät pakotetaan luopumaan työpaikoistaan ilmastomuutosuhan vuoksi, tulevat he puolustamaan työpaikkojaan ja liittymään yhteen jopa työnantajiensa kanssa. Emme voi vain lopettaa työpaikkoja antamatta mitään tilalle, koska kysymys on heidän elinehdoistaan.

Meidän ei tule valittaa sitä että haluamme laajan ja vahvan julkisen sektorin. Meidän ei tulisi huolestua siitä, että tarvitsemme laajan julkisen aktiviteetin. Julkiselle sektorille on hankittava taloudellista kapasiteettia vastata ilmastomuutoksen hallinnan edellyttämiin tehtäviin. Työtasa-arvo ja siihen kuuluva toimeentulo kuuluu olennaisena ja välttämättömänä  osana ilmastomuutoksen hallintaan.

Nyt tarvitaan strategista johtamista. Poliittiset puolueet ovat valinneet - ainakin Australiassa - kauhean, järkyttävän roolin. Tarvitsemme sellaisen poliittisen koalition, joka on valmis hyväksymään ilmastomuutoksen  tosiasiat ja demokratian edellyttämät sosiaaliset ja rakenteelliset elementit.

Mitchell mainitsee Adelaidessa pitämässään esitelmässä ajatuspajojen synnyn jo presidentti Nixonin presidenttikaudellapyrkimyksessä taistella  sosialistien ja kommunistien liian suurena pidettyä vaikutusvaltaa vastaan. Hyvin usein niitä rahoitetaan pääoman rahoitusinstrumenteilla ja Amerikassa jopa CIA on osallistunut  ajatuspajojen rahoittamiseen. Tällä tavalla vasemmistolainen narratiivi on ajettu sivuraiteelle ja korvattu markkinoita tukevalla keskustelulla. Vasemmisto ei ole koskaan ollut kovin vahva strateginen toimija ja hyvin usein se on hajonnut erilaisiin kuppikuntiin voimien yhdistämisen sijasta.

Luentonsa lopuksi Mitchell hahmottelee ilmastomuutoksen torjuntaa ja täystyöllisyyttä edistävän
liikkeen, "ajatuspajan" toiminnan sisältöä: miten levittää ja palvella julkista sanaa, kouluttaa, miten luoda logistiikkaa, resursseja ja yhteisöllistä osallistumista, miten hallinnouida poliittisia aloitteita niin että ne johtavat toimintaan, miten edistää poliittista osallistumista ja aloitteellisuutta. Poliittiset puolueemme ovat tässä suhteessa vielä munan hautomisen tilassa - mutta niiden sisällä uusi liike on jo syntymäisillään.

Mikä on tämän tarinan keskeinen opetus?  Se on Modernissa Monetaarisessa Talousteoriassa, endogeenisessa finanssitaloudessa, jonka mukaan itsenäisen yhteisön (EU) tai valtion keskuspankki voi luoda taloudellisia resursseja finanssipäätöksillään ja kirjanpidollaan. Valtavirtainen talous ei ole toistaiseksi onnistunut näkemään talous- ja rahapolitiikan tarjoamia mahdollisuuksia, vaan on yrittänyt etukäteissäästämisen ja sihen liittyvän kurin avulla saataa taloutta tasapainoon. Ilmastomuutoksen torjuminen edellyttää koko poliittisen talouden aktivoimista maailmanlaajuisella tasolla.

Yhtä siis puuttuu - ja sen mukana kaikki.


Lisäys: 
Oxfam raportin pääsisältö suomeksi, (kuvat löytyvät itse raportista):
Ilmastomuutos liittyy erottamattomasti taloudelliseen epätasa-arvoon: se on kriisi jota ohjaavat  'omistavien' kasvihuonekaasupäästöt" ja jotka osuvat kovimmin niihin "joilla ei ole mitään". Tässä ohjeessa Oxfam osoittaa- hiilidioksidipäästöjen maailmanlaajuisen epätasa-arvon  arvioimalla ja vertaamalla rikkaiden ja köyhien kansalaisten elämäntapoja kulutuspäästöjä eri maissa.

Silmiinpistävää on, että arviomme tämän eriarvoisuuden laajuudesta viittaavat siihen, että köyhimmät - puolet maailman väestöstä - noin 3,5 miljardia ihmistä - aiheuttavat yksilöllisellä kulutuksellaan  vain noin 10%  kaikista maailman päästöistä; ylivoimaisesti suurin osa näistä ihmisistä  asuu kuitenkin  maissa jotka ovat kaikkein alttiimpia ilmastonmuutokselle.

Noin 50% näistä päästöistä puolestaan johtuu rikkaimmista 10%:sta ihmisistä ympäri maailmaa, joilla on keskimäärin hiiltäjalanjälki on 11 kertaa niin korkea kuin väestön köyhimmillä puoliskolla, ja 60 kertaa niin suuri kuin köyhimmällä 10%:lla. Rikkaimman 1%:n  keskimääräinen jalanjälki voi olla  maailmanlaajuisesti 175 kertaa suurempi kuin köyhimmän 10%:n.

Pariisin COP21-neuvostossa neuvotellaan hallitusten välillä sopimuksesta niiden alueella tuotettujen kokonaispäästöjen perusteella, todellisia voittajia ja häviäjiä ovat heidän kansalaisensa. Kaupan lakmustesti tulee olemaan se, tuottaako se jotain niille köyhimmille ihmisille, jotka ovat ilmastonmuutoksesta vähiten vastuussa ja kuitenkin haavoittuvimmat asuinpaikastaan johtuen
https://fi.wikipedia.org/wiki/Lakmustesti_(politiikka)

Oxfamin uusi tietoanalyysi, joka määrittelee arvioidun kokonaisvaltaisen elämäntavan kulutuspäästöt eri maissa vaihdellenn tulojen mukaan ryhmien sisällä (määritelmät ja menetelmät katso laatikossa 1), ei ainoastaan osoita vain globaalin hiili-eriarvoisuuden äärimmäistä luonnetta, vaan myös auttaa torjumaan joitain myyttejä, joita on vuosia esiintynyt YK: n  ilmastokeskustelun ympärillä koskien sitä, ketkä aiheuttavat ilmastonmuutosta.

Vertailemalla rikkaampien ja köyhempien  kansalaisten hiilijalanjälkeä useissa maissa auttavat osoittamaan, että vaikka jotkut maat ”kehittyvissä talouksissa”, kuten Kiinassa, Intiassa, Brasiliassa ja Etelä-Afrikassa aiheuttavat korkeita ja nopeasti kasvavia päästöjä, elämäntavan kulutuksen päästöt jopa rikkaimpien kansalaisten osalta ovat jonkin verran pienempiä  heidän tulotasoaan vastaavissa ryhmissä vastaavat rikkaissa OECD - maissa, vaikka tämä onkin muuttumassa ja jatkuu  niin edelleen ilman kiireellisiä ilmastotoimia. Elämäntapapäästöt satojen miljoonien köyhimpien kansalaisten keskuudessa svätn sijaan se pysyy huomattavasti alhaisempana kuin jopa OECD-maiden köyhimpien kansalaisten keskuudessa.

Vaikka rikkaimmat kansalaiset voivat ja heidän tulisikin osallistua yksilöinä leikkaamalla omia päästöjään elämäntapamuutosten avulla, missä tahansa he elävätkin, he eivät voi ratkaista ilmastokriisiä pelkällä vapaaehtoisella toiminnalla.
Heidän valintaansa rajoittavat usein heidän hallitustensa päätökset kaikilla aloilla, energiasta liikennepolitiikkaan.
Epäilemättä Pariisin heikko sopimus ei koske  enää heille samalla tavalla etujaan kuin se on köyhimpien ja vähiten ilmastopäästöistä  vastuullisten köyhien kohdalla.
Yhä useammat rikkaimmasta 10 %:sta kokevat Ilmastonmuutoksen vaikutukset keskuudessaan  ja ovat mobilisoimassa  hallituksiaan vaatien toimenpiteitä.

Ainoat hyötyjät puutteellisista ilmastotoimista Pariisissa ja sen ulkopuolella on paljon pienempi eliitti, jolla on hankittuja etuoikeuksia jatkaa korkeita hiilidioksidipäästöjä ja syvästi epätasa-arvoisessa globaalitaloudessa.
Kööpenhaminan ja Pariisin ilmastokokousten välillä, miljardöörien lukumäärä Forbes-luettelossa kiinnostuksen kohteina fossiilisten polttoaineiden alalla on noussut 54: stä vuonna 2010 - 88:aan vuonna 2015, kun taas heidän koko henkilökohtaisen omaisuutensa koko on kasvanut noin 50% yli 200 miljardista dollarista yli 300 miljardiin dollariin.
Hallitusten on Pariisissa noustava puolustamaan valtaansa ja seisottava kansalaistensa puolella - köyhimpien, vähiten päästöjä aiheuttavien ja kaikkein haavoittuvimpien puolella - jos Pariisissa on tarkoitus päästä sopimukseen niiden hyväksi, jotka tarvitsevat sitä eniten.

Kahden tason taloutta

Kuten tiedetään on Euroopan Keskuspankki harjoittanut määrällistä elvytystä vuoden 2014 marraskuusta vuoden 2018 loppuun useammallakin eri tavalla, kuitenkin pääasiassa ostamalla Valuuttaunionin jäsenvaltioiden velkakirjoja. EKP:n tapa ilmaista luvut nettomääräisinä ei kerro koko totuutta; määrät ovat todellisuudessa bruttomääräisinä kerrottua suurempia, yrittäväthän jäsenvaltiot pienentää alijäämiään.

Kuinka tehokasta määrällinen elvytys on ollut? EKP:n keskeisten asiakirjojen mukaan tavoitteena on 'erittäin kilpailukykyinen markkina' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3), mikä tarkoittaa sitä että määrällistä elvytystä suunnataan yritysten likviditeetin vahvistamiseen ja investointien lisäämiseen. Tämä on muodollinen perusta määrälliselle elvytykselle - likviditeetti on sellaisenaan yksi tärkeimpiä markkinoiden toimimisen ehtoja. Yritykset tekevät säännöllisesti investointianalyyseja ja ostovoima on kysynnän ohella toinen tärkeä tekijä sille, lähdetäänkö investoimaan vai ei. Koko määrällisen elvytyksen ajan investointien vähäisyys on ollut suuri ongelma eikä määrällinen elvytys ole sitä kyennyt ratkaisemaan.

Määrällisen elvytyksen suuntautuminen markkinoille herättää kysymyksen: kuinka jäsenvaltiot selviytyvät likviditeettiongelmistaan ja onko markkinaelvytyksestä aidosti hyötyä myös kansalaisyhteiskunnalle, kotitalouksille ja reaalitaloudelle?

Kyllä pääomaa ilmeisesti valuu jossakin määrin myös niin valtionhallintoon kuin reaalitalouteenkin; pääoman määrä on sielläkin on tasaisesti elvytyksen aikana kasvanut. Der Spiegelin (nro 52, 23-24/12 2019) julkaisema  allaoleva kuva kuvaa pankeille ja yrityksille suunnatun määrällisen elvytyksen suhdetta reaalitalouteen.

Tässän kuvassa keskuspankkirahan määrää kuvaa MO-käyrä ja M3 pankkien, yritysten ja kotitalouksien käytössä olevaa rahamäärää. Prosentuaalisesti EKP:n liikkeellelaskema "raharuuvi" rahamäärä on kolminkertainen verrattuna realitalouteen.

Kun EKP jäsenpankkeineen (mm. Suomen Pankki) ostaa valtion velkakirjoja taseisiinsa, se tarkoittaa vastaavansuuruisen likviditeetin syntymistä valtion rahaliikenteeseen. Tuota rahaa voidaan käyttää kirjanpidollisesti korvaamaan valtion muutoinkin harjoittamaan yritystoiminnan tukemista eri muodoissa, jolloin käyttöpääomaa vapautuu muihin  tarkoituksiin. Oletukseni on, että kaikkea tätä rahaa ei ole välittömästi käytetty yritystukiin, vaan luotu odotusarvoisia mahdollisuuuksia valtion tätä toimintaa harjoittaviin rakenteisiin paisuttamalla niiden taseita sen lisäksi että mahdollisuus anteliaaseen yritystukeen on kasvanut.

Tietenkin osalla markkinaa on ollut mahdollisuus kasvattaa investointejaan tätä kautta ja myös sillä on pidetty yllä rakentamista ja työllisyyttä. Kun katsoo kuvaa ja valtavia käytössä olevia pääomamääriä, voi todeta että paljon on jäänyt yritysten taseisiin, vararahastoihin ja ties minne käyttämättömiä resursseja.

Spiegelin 52/2019 kuvan yhteydessä käyty väittely kahden ekonomistin välillä koskikin sitä, aiheuttaako määrällinen elvytys perinteisen, tietyin aikavälein toistuvan talousromahduksen vai onko taloushistoria kokemassa määrällisen elvytyksen myötä siirtymisen kokonaan uuteen aikaan, jossa inflaatio ei pääse enää uhkaamaan entiseen tapaan keskeistä taloudellista perustaa. Keskustelijat Marc Friedrich ja Peter Bofinger edustivat kahta jokseenkin vastakkaista käsityskantaa. Friedrich odottaa suurinta romahdusta kautta aikojen ja Bofinger näkee mahdollisuuksia kehittää EKP:n strategiaa kohden 'endogeenista sekataloutta' jossa markkinoiden ohella valtiolla ja julkisella sektorilla on nykyistä suurempi merkitys.

Ylläoleva kuva antaa suuntaa osoittavan vertailumahdollisuuden  siitä, miten määrällinen elvytys toimii ja mitkä ovat sen suurimpia heikkouksia. Yksi niistä on pääomiin nähden odottamattoman heikko suorituskyky, pääomien pakeneminen taseisiin, osakkeisiin ja 'ties minne'; ainakin osalla markkinoita on suuri halu kätkeä rahaa verottajan ja suuren yleisön ulottumattomiin. Se lisää pääoman polarisoitumista ja kansalaisten jakautumista valtavaan austeristisesta politiikasta kärsivään enemmistöön ja pieneen miljoonapalkkoja ja -palkkioita saavaan , ulottumattomissaolevaan ja eristäytyvään oligarkiaan. On mielestäni oikeutettua puhua tämän tyyppisen määrällisen elvytyksen skitsofreniasta, jossa odotukset ja tulokset ovat lähestymistavasta johtuen pahassa ristiriidassa.

Edelleenkin informaatio määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja toiminnasta on äärimmäisen niukan informaation varassa. Kun on kysymys näinkin suuresta ja kokonaan uudella tavalla toimivasta rahataloudesta, olisi jo pelkän talouden ymmärtämisen kannalta tärkeää saada selkeä kokonaiskuva tästä määrällisestä elvytyksestä. Vai onko niin, että Euroopan Unionin keskeisten peruskirjojen pohjalta tehdäänkin  määrällisen elvytyksen nimissä tehdään myös laadullista politiikkaa, Qualitative Easing? 

Joka tapauksessa eurooppalaisessa - ja ilmeisesti myös globaalissa - taloudessa on kaksi tasoa, reaalinen ja virtuaalinen. Virallinen, valtavirtainen talousajattelu puhuu pääasiassa korkojen kasvun ja velaksi elämisen pohjalle rakentuvasta eksogeenisesta taloudesta. Virtuaalinen, keskuspankkien fiskaalisiin ja monetaarisiin päätöksiin perustuva endogeeninen talous elää omaa, demokraattista valtiota aliarvioivaa ja markkinoiden valtaa kasvattavaa - todellisuutta mullistavaa elämäänsä.

Euroopan Unionin ilmasto-ohjelma ja sen rahoitus

Päivän Helsingin Sanomat raportoi Euroopan Komission 14.1. 2020 julkaisemasta, vuoteen 2050  hiilineutraaliin Eurooppaan pyrkivästä ilmasto-ohjelmasta ja sen rahoituksesta. Kansalaisella lienee oikeus ja velvollisuus esittää tähän ohjelmaan ja sen toteuttamiseen liittyviä kysymyksiä.

Kun hiilivoimaloita ja muita ilmaston kannalta haitallisia energiantuotantomuotoja ryhdytään uusimaan, niin millä tavalla suhtaudutaan yksityisiin energiantuottajiin? Sisältyykö niiden poistamiseen kilpailukyvyttömäksi käyneelle 'markkinalle' sille luonnostaan kuuluva taloudellinen riski? Miten uusien ilmastoystävällisten tekniikoiden käyttäjät valitaan voimassaolevien kilpailusäännösten puitteissa? Voiko jäsenvaltio saada Euroopan Unionin tukea kansalaisille tarpeellisen energian tuotamiseen uusilla ilmastoystävällisillä keinoilla? Voidaanko tähän äärimmäisen tärkeään hankkeeseen käyttää talous- ja rahapolitiikan moderneja sovellutuksia,  joiden mukaan keskuspankki - tässä tapauksesa EKP -  voi Komission linjausten pohjalta omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahoittaa näitä kiireellisiä ja  tarpeellisia hankkeita? Miten suhtaudutaan uusiin, hiilidioksiidipäästöjen kannalta erittäin kilpailukykyisiin pieniin ydinreaktoreihin, jotka ovat nykytekniikalla entistä turvallisempiua ja jotka voivat käyttää polttoaineenaan myös vanhojen ydinvoimaloiden jopa plutoniumpitoista ydinjätettä (der Spiegel  nr. 51/2019)?

Pitäminen kiinni erittäin kilpailukykyisen markkinan periaatteesta (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) EU:n ilmastopolitiikka tarkoittaisi rakentamista markkinaratkaisujen varaan.
Hiilivoimaloiden ja muiden päästöjä aiheuttavaan tekniikkaan perustuvien laitosten alasajoon pakotetut yksityiset energiantuottajat voisivat ilmeisesti vedota voimassaoleviin vapaakauppasopimuksiin ja vaatia niiden sisältämissä erityistuomioistuimissa valtioilta, siis veronmaksajilta,  huimia korvauksia menetetyistä, odotusarvoisesti vuosikymmeniksi arvioiduista tuloista. Tällaisista tapauksista on jo esimerkkejä ja ratkaisuja olemassa. Ilmastokysymyksiä tärkeämmäksi tekijäksi kansainvälisissä yrityksissä saattaa  noudts globaalin yhteiskuntavastuun sijasta yritysvastuu ja sen keskeinen motiivi, voiton tavoittelu.

Kansanvaltainen, demokraattinen ja hyvinvointivaltiota palveleva ratkaisu olisi uusien energiavoimaloiden rakentaminen demokraattisen valtion varaan - mutta juuri tämä vaihtoehto on Euroopan Unionin konsolidoiduissa peruskirjoissa nimenomaan estetty. Kielto on ehdoton eikä jäsenvaltio tai sen viranomainen saa perussopimuksen lojaalisuusperiaatteiden mukaan edes esittää tällaista kysymystä.

Vaatimuksen peruskirjojen avaamisesta voi esittää ainoastaan kansalaisyhteiskunta, joka järjestöjen ja kansalaisaktivismin muodossa hakee kestävää, tulevaisuuteen suuntautunutta ratkaisua. Kuitenkin esimerkiksi Saksassa tällaisia järjestöjä - esimerkkinä Saksan Attac - uhataan valtionavun ulkopuolelle sulkemisella, koska niitä pidetään väärällä tavalla poliittina toimijoina.

Alustavien suunnitelmien mukaan Euroopan Investointipankille on asetettu tärkeä tehtävä ilmastomuutoksen torjumisessa - on puhuttu jopa 1000 miljardin euron panostuksesta suhteellisen lyhyellä aikavälillä ilmastonsuojeluun hiilineutraaliin energiantuotantoon pääsemiseksi. Euroopan Investointipankki toimii kuitenkin EKP:n alaisuudessa ja noudattaa investointipolitiikassaan täsmälleen samoja peruskirjan sääntöjä kuin talouspolitiikasta vastaava komissio ja rahapolitiikkaa toteuttava EKP. Sopinee kysyä: miten käy kansanvaltaisen, parlamentaarisen valtion tässä hiilineutraalisuutta tavoittelevassa muodonmuutoksessa?

Saksa on hyvää vauhtia luopumassa ydinvoimasta ja siellä keskustelu uudentyyppisen, vihreää ajattelua voimakkaasti tukevan uuden ajan ydinteknologian käyttämisestä näyttää mahdottomalta. Komission ympäristöohjelma näyttää tässä asettuvan yksiselitteisesti Saksan omaksumalle kannalle samaan aikaan kun USA, Kanada ja Kiina satsaavat voimakkaasti pienten, sarjaan rakennettavien ydinenergiaa tuottavien, jopa ydinjätteitä polttoaineena käyttävien reaktoreiden kannalle. Jopa Suomessa tällaisia SMR-nimellä kulkevia hankkeita on vireillä. Niiden tuottama energia olisi hinnaltaan hyvin lähellä aurinko- ja tuulivoimalla tuotettua energiaa ja samoin lähes päästötöntä.

30-vuotisen sodan taisteluista

Voi olla että olen tehnyt turhaa työtä, kun olen tutkinut kolmikymmenvuotista sotaa ja siihen liittyviä tapahtumia. Oman sukututkimukseni kannalta taustalla on merkittävä kysymys: millä perusteella sukumme varhaisin tiedossa oleva "kanta-isä", Brusius Matinpoika sai 1640-luvulla - ja mahdollisesti vähän aikaisemminkin kruunun torpan Liesveden ja Ukonjärven väliseltä kannakselta nykyisen Hankasalmen ja Konneveden rajamailta,  siihen maailmanaikaan Rautalammin pitäjästä? Rautalammin Rossien sukututkimus on - sinänsä erittäin ansiokkaasti - seurannut kirkonkirjoihin, käräjäpöytäkirjoihin, nimihistoriaan ja ja maanomistussasiakirjoihin perustuvia dokumentteja. Näyttää mielestäni edelleenkin siltä, että 1600-luvun alkupuolella sukuhistoriassamme on vielä selvittämättömiä aukkokohtia.

Rautalammin Rossien sukututkimusta teki alkuvaiheessa tohtori Lieslahti ja hänen selvitystensa mukaan Rautalammin Kimingillä, nykyisellä Viitasaaren Suovanlahdella oli Silon talon alustalaisena Rossi-niminen perhe jo 1500-luvun lopulla. Tri Jalkasen 1900-luvun alussa tekemän Pohjois-Savon historiaa tohtorinväitöskirjatasoisen tutkimuksen mukaan Rautalammin pohjoisosista kootut ruodut otettiin mukaan hämäläisten joukkojen kanssa Turkuun ja sieltä edelleen kolmikymmenvuotiseen sotaan. Pitäjän eteläosien ruodut vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Baltiaan  taistelemaan isänmaan eli Ruotsin kruunun puolesta.

Oliko Brusius Rossi mukana kolmikymmenvuotisessa sodassa? Tämä kysymys on kiehtonut minua pitkään ja siksi olen halunnut koota aineistoa mm. Heikki Linnoven kirjasta "Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa" ja  Jussi T. Lappalaisen kirjan "Sadan vuoden sotatien" niistä tapahtumista, joissa pohjoissavolaiset joukot näyttelivät merkittävää osaa.

Hakkapeliittain mukana 30-vuotisessa sodassa
- Lainauksia Heikki Linnoven kirjasta vuodelta 1936 (K.F. Puromiehen kirjapaino)
Breitenfeldin taistelu v. 1630

“Ennen marssimääräystä kuningas ratsastaa ohi rintaman tarkastaen vielä kerran jokaisen joukko-osaston ja sen miehistön. Oikealla siivellä hänet ottaa vastaan Banér, jolla täällä lähinnä kuningasta itseään on ylin johto. Tuossa on Åke Tott saksalaisten joukkojen etunenässä ja hänen rinnallaan pelkkiä ruotsalaisia ja suomalaisia osastoja. Äärimmäisenä kunniapaikalla on Stålhandske suomalaisineen. Sitten Stenbock smoolantilaisineen, Soop länsigöötalaisineen ja Rotkirch itägöötalaisineen. Kaikki ratsuväkeä.(s. 14)
---
“Silloin saa keisarillinen armeija yhtäkkiä merkin rynnäkköön. Silmänräpäyksessä hyökkää Pappenheim vasempine siipineen eteenpäin. Hevosten kaviot kpisevat. Tomupilvi pöllähtää korkealle ilmaan. On kuin rajumyrsky hurjina pyörrepäivä raivoaisi. Tämä tuulispää toi rautapukuiset ratsumiehet ruotsalaisten oikean siiven ulottuville.
Tyynenä istuvat ruotsalaiset ja suomalaiset satuloissaan. Samassa paukahtavat sadat musketitTämä tervehdys pysäyttää rajun hyökkäyksen. Vihollisen hevoset pillastuvat.Niitä ei saada eteenpäin kannuksia iskemälläkään. Hirvittävä on mieshukka Pappenheimin ratsuväen riveissä. Miehet ja hevoset vyöryvät verissään. Ensi rynnäkkö on torjuttu.
Mutta pahaa ennustava tomupilvi nousee uudelleen. Se suuntautuu nyt toiselta taholta. Ruotsalsaisten oikea siipi on nyt pakoitettu tämän tähden muuttamaan asemaa. Tämä tapahtuu mitä täsmällisimmin, nopeasti ja ihmeteltävän hyvässä järjestyksessä.Kun hyökkääjät ovat iskemässä, kun miekat lentävät huotristaan, kun komennukset kajahtelevat, avataan muskettituli uudestaan. Kuningas ja Banér jakavat neuvojaan keskellä hurjinta kahakkaa. Stålhandske hyökkää rautapukuisten, tummien miesten kimppuun. “Hakkaa päälle” huudot pusertuvat hänen suomalaistensa hammasrivien välistä rajuina ja musertavina kuin hornan nauru. Niiden iskuja ei kestä mikään. Oli kuin heidän ryhdistään ja katseistaan olisi voinut lukea:

“Kuka meidän tiellämme kestää vois!
Kun on kerran lähtenyt Pohjan mies -
Seis, voitto pois!”

Keisarillisten vasen sivusta perääntyy uudelleen. Mutta se hyökkää taas. Seitsemästi uudistuu  hyökkäys. Seitsemästi se torjutaan. Ja kun keisarillisten viimeinen hyökkäys on lyöty, pakenevat joukotn sekasortoisina voittajien tieltä. Pappenheim on haavoittunut, Schönburg, Grotta ja Holsteinin herttua ovat kaatuneet. Sankarikuioleman ovat Ruotsin joukkojen päällikjöistä saavuttaneet Aderkas ja Damitz.
Aiheeseen liittyvää: Festung Königstein
https://www.youtube.com/watch?v=aony_cjr0nw

Sadan vuoden sotatie
- Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Breitenfeldtin taistelusta

"Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Tilly oli tällä välin valloittanut Saksille kuuluneen Leipzigin. Kustaa II Adolf päätti liittolaisineen käydä taisteluun ja lähti Ruotsin ja Saksin armeijain kanssa marssimaan Leipzigiä kohti. Hänellä oli noin 16300 jalkamiestä ja 7600 ratsumiestä; suomalaisia olivat vain edellämainitut kaksi ratsuväkieskadroonaa noin 700 miehen vahvuisina ja sekä kuninkaan armeijaan siirretty 380 miehiseksi huvennut Savon jalkaväki. Kansallisia joukkoja oli kaikkiaankin vain viidennes koko armeijasta. Saksin armeijassa oli noin 12100 jalkamiestä ja 5200 ratsumiestä. Kokjo käytettävissä ollut voima ylitti siis 40000 miestä, joita vastaan Tillyllä oli asettaa noin 31000 jalkamiestä ja 11000 ratsumiestä.

Breitenfeldin kylän lähellä armeijat bryhmittyivät taistelujärjestykseen 7.9. 1631. Nyt nähtäisiin, sulaisiko Pohjolan lumikuningas etelän auringossa, kuten keisarilliset olivat pilkallisesti ennustaneet. Tilly komensi itse armeijansa keskustaa, hänen vasenta ratsuväkisiipeään sotamarsalkka kreivi Gottfried Henrik von Pappenheim ja oikeaa kenraalimajuri Egon von Fürstenberg. Kustaa II Adolfin joukot olivat kahdessa taistelulinjassa, joiden takana oli vielä kaksi ratsuväkirykmenttiä. Kuningas itse oli keskustassa, vasenta siipeä komensi sotamarsalkaksi ylennetty Kustaa Kaarlenpoika Horn ja oikeaa kenraaliluutnantti Johan Banér. Kaikki suomalaisosastot olivat oikealla siivellä. Koko taistelulinja oli noin kolmen kilometrin levyinen. Päästäkseen silmiin paistavasta auringosta ja kuivan kesän irropittamsta pölystä Kustaa II Adolf yritti siirtää armeijaansa oikealle, mutta soinen maasto teki aikeen tyhjäksi.

Keskeneräinen ryhmitys houkutteli Pappenheimin kello 14 aikaan hyökkäämään kyrasseereillaan suoraan Banérin rintamaan. Kolmen turhan yrityksen jälkeen Pappenheim koetti iskeä sivustaan, mutta toinen taistelulinja torjui hänet muskettimiesten tulella ja ratsumiesten rynnäköllä. Pappenheimin kyrassieerit olivat odottaneet ratsuväkivastustajaltaan sivistynyttä karakolointia, mutta laukaistuaan nämä tiukkana rintamana tulivatkin suoraan päälle, myös naurettavan pienillä villinnäköisillä hevosilla ratsastaneet miehet, jotka hirveästi karjuivat käsittämättömiä kehotushuutoja. Taistelun loppuvaiheessa Pappenheimin ratsuväki sai tarpeekseen, lähti vetäytymään ja sitä seurannut jalkaväki jäi Ruotsin armeijan ratsumiesten saaliiksi. (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut5 63-65)
---
Tarjoutuneista kolmesta etenemisvaihtoehdosta Kustaa II Adolf valitsi marssin vauraaseen Baijeriin, joka oli katolisen liigan parasta tukialuetta.. Marssi alkoi 17.9.. Kolmen viikon matkanteon jälkeen levättiin kuukausi Mainin varrella W¨åurzburgissa, josta on peräisin Johan Adler Salviuksen kuuluisa kirje Ruotsiin:
“Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat viinimaahan tuolla ylhäällä, eivät taida hevillä palata takaisin Savoon. Liivinmaan taistelussa heidän oli usein tyydyttävä veteen ja karkeaan, homehtuneeseen leipään olutjuustonsa painikkeeksi. Nyt suomalainen hämmentää viinikastiketta kypärässään ja syö vehnäsämpylää sen keralla.”
Syy, miksi Savo mainittiin, oli tietysti se, että Suomen jalkaväestä edelleen vain  savolaiset olivat kuninkaan mukana. Kustaa II Adolf marssi marraskuussa 1631 Frankfurt am Mainiin ja sieltä Mainziin ja muuhun Reinin laaksoon, jolloin hän vuoden 1631 loppuun mennessä pystyi valvomaan myös Reinin liikennettä.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivu 68)
---

Ruotsi-Suomen armeija Lech-virralla. Tillyn viimeinen taistelu.
Vuoden 1632 alussa kuningas oli suunnannut matkansa Baijeriin ja maaliskuun lopulla hän armeijoineen oli Tonavan varrella sijaitsevassa pienessä Donauwörthin kaupungissa, noin peninkulman matkan päässä Lechjoen suusta.Donauwörthin asujamisto oli ollut kauttaaltaan protestanttinen, mutta Baijerin Maximiliam oli jesuiittojen avulla hävittänyt täältä protestanttisuuden jauudistanut katolisen opin kaikessa täyteydessään. Kustaa Aadolf vaati kaupungin antautumista. Siitä ei näyttänyt kuitenkaan tulevan mitään, sillä Sachsen-Lauenburgin herttua, joka 4000 miestä käsittävine njoukkoineen puolusti tätä tärkeätä Tonavan ylimenopaikkaa, seisoi järkkymättömänä paikoillaan. Silloin ruotsalainen tykistönpäällikkö, Breitenfeldin päiviltä tuttu Torstensson antoi patterinsa soida, jopa niin perinpohjin, että Lauenburgilainen varusväkineen heti päätä pahkaa yön selkään painui pakosalle etsien suojaa Tonavan eteläiseltä rannalta.
Näin olio Ruotsin kuningas päässyt poikki Saksan suurimman joen ilman että Tilly mitenkään oli voinut häntä suunnitelmissaan estää eipä edes viivästyttääkään. Tilly oli tässä kerrottujen tapausten sattuessa Ingolstadtin linnoituksessa, mutta siirtyi sieltä lujiin asemiin Rainiin, joka sijaitsee vajaan peninkulman matkan päässä Lechin laskupaikasta Tonavaan, joen itäisellä rannalla. Tämän toimenpiteen avulla hän tahtoi estää vastustajaansa kulkemasta Lechin yli Baijeriin. Vihollisten sotajoukot seisoivat siis kutakuinkin vastakkain Lechin molemmilla rannoilla.
---
Rainin kaupungin kohdalla olleen sillan Tilly taasen sinne tultuaan oli revityttänyt. Olihan kuninkaalla kyllä suomalaistensa ja ruotsalaistensa keskuudessa kelpo sillanrakentajia, oli urhoollista väkeä, jopa uskalikkoja, jotka olivat valmiita ryhtymään melkeinpä vaikka mihin. Mutta sillan rakentaminen Tillyn järeän tykistön suojattomalla tulilinjalla, missä sen todennäköisesti täytyi tapahtua, oli enemmän kuin ylivoimaista. Ja siihen oli kuitenkin kaikesta huolimatta ryhdyttävä.
---
 Huolimatta useiden päälliköidensä epäröimisestä ja varoituksista, Kustaa Aadolf oli päättänyt kulkea Lechin poikki. Olihan hän purjehtinut yli Itämeren, kulkenut urhoineen yli Reinin ja Tonavan. Miten olisi mahdollista peräytyä Lechin partaalta. Sehän oli edellisiin verraten vain pahainen puro.
Tilly oli sijoittunut päävoimineen, kuten sanottu, virran itäisellä rannalla oleville jyrkänteille. Näiden rinteillä ja alhalla jokilaaksossa kasvoi matalaa metsää. Lähelle virran äyrästä hän oli kaivauttanut syviä maavalleja sekä umpia ja väijytyksiä, joita oli rakennettu kaadetuista puista. Hänen järeä tykistönsä oli asetettu rantakumpareiden alle.
---
Tosin Tillyllä oli vain 20000 miestä armeijassaan ruotsalaisten 32000 vastaan, mutta hänen asemansa oli loistava eikä tällaisten  olosuhteiden vallitessa merkinnyt suuria miesluvun enemmyys.
---
Rakennusaineita sillan tekoa varten keräiltiin. Torstenssonin 72 tykkiä käsittävät patterit lähettelivät ukkosen jylinää muistuttavia tervehdyksiäään koko tämän päivän, vieläpä seuraavankin. Tilly vastasi samalla mitalla.
---
Täältä etelämpänä, noin puolentoista kilometrin päässä ruotsalaisten alkuperäisistä asemista, sijaitsikin varsinainen ylimenopaikka. Virta mutkistuu juuri tuolla kohdalla länteen ja jatkuu juokusussaan sen jälkeen heti taas pohjoista kohti. Siullä paikalla on myös saari lähempänä oikeanpuoleista rantaa. Se jakaa joen kahteen uomaan. Joen mutkassa on korkeita kunnaista, mainioita tykkien sijoituspaikkoja. Edessä oleva saari tarjosi suojaa sillan rakentamistyössä, se oli oleva sillan itä-päädyn verraton ja luonnollinen tukipylväs.
---
Sillan rakennustyö on huhtikuun neljännen päivän iltaan mennessä edistynyt jo melko pitkälle. Kyseenalaista aivan jännitykseen saakka on vain, onko Tilly korkeilta ja edullisilta asemiltaan saanut vihiä siitä, mitä ruotsalaisilla on tekeillä. Jos näin on, saattavat kaikki hyvät suunnitelmat käden käänteessä mennä myttyyn.
---
Aiheeseen liittyvää Die Stadt Rain tänään:


---
Keväinen aamu oli vielä anivarhainen, kun ruotsalaisten uusien asemien luota useiden veneiden nähtiin suuntautuvan itäisen rannan lähettyvillä sijaitsevaa saarta kohti. Veneet oli saatu Oberndorfin talonpojilta ja niissä kulki 300 suomalaista päällikkönsä, eversti Kaarle Kustaa Wrangelin johtamana poikki virran. Tälle kärkijoukolle oli uskottu kunniakas, mutta vastuunalainen tehtävä. Se oli iskujoukko sanan varsinaisessa merkityksessä. Saareen, jonne vasemmalta rannalta rakennettu silta johti, oli ennen varsinaisen taistelun alkua saatava luja vallitus, joka suojaisi sinne tulijoita vihollisen tulelta. Sentähden olikin retkikunta varustautunut paitsi ampuma-asein myös lapioin ja kuokin.
Nopein ja varovaisin aironvedoin lähestyttiin saarta. Viivyttelemättä siis työhön. Sadat lapiot ja kuokat iskeytyvät saaren rantakamaraan. Valli alkaa kohota. Työ jatkuu sisukkaasti, oikein suomlaisen härkäpäosyyden hurjuudella. Mutta se ei ole vielä läheskään loppuun suoritettu, kun vihollisen puolelta jo päästään selville, mitä saaressa on tekeillä. Samalla huomataan myös silta ja juosten rientää sankkoja joukkoja pyssymiehiä kapean salmen äärelle, suunnaten murhaavan muskettitulen kohti hiessäpäin ponnistelevaa vähäistä suomalaista miesjoukkoa. Miehet tarttuvan aseisiin, kätkeytyvät pensaikkoon ja puolivalmiin vallituksen suojaan. Kuumin tervehdyksin otetaan kahlaamalla saareen yrittävä vihollinen vastaan. Kerta kerran jälkeen suomalaiset torjuvat hyökkäyksen.
---
Tulinen kahakka on alkamassa. Tilanne on silmänräpäyksessä selvinnyt Tillylle kaikessa kauheudessaan. Hänen koko armeijansa saa komennuksen asettua asemiin rannalla vastapäätä ruotsalaisten uutta ylimenopaikkaa. Joukot lymyyntyvät rannan metsikköön. Tilly kiirehtää peloittavine piikkineliöineen edellä muiden. Torstensson suuntaa tykkinsä marssivien kylkeen aiheuttaen ammunnallaan suurta mieshukkaa.
---
Tillyn joukoissa saattaa huomata epäröintiä. Ne peräytyvät. Ei. Ne hyökkäävät. Peräytyvät uudelleen. Mutta se ei olekaan ihme, sillä ruotsalaisten patterien ristituli ja tuhannet musketit lakaisevat tuliluutana vastakkaista rantaa. Rantatöyräs on täynnä kaatuneiten ruumiita.
---
Mikä ylväs hyökkäys.
Mutta se katkeaa alkuunsa. Tilly suistuu sotaorhinsa selästä. Muskettikuula on osunut hänen polveensa. Tajuttomassa tilassa kannetaan mies, joka todellakin oli ollut soturi kiireestä kantapäähän asti, syrjääntaistelun tuoksinasta.
Johtajan kukistuttua ei taistelun jatkamsita enää käynyt ajatteleminenkaan. Hämmästys ja hämmennys Tillyn armeijassa oli sanoin kuvaamaton. Kaikki pakenivat päätä pahkaa rantaäyräitten takana sijaitsevaan leiriin etsien sieltä turvaa. "
Sadan vuoden sotatie
Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Lech virran taistelusta
Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32


Näistä vastoinkäymisistä välittämättä kuninkaan pääarmeijan eteneminen jatkui maaliskuussa 1632 kohti Tonavaa, jonka varrella Tillyn leiri oli. Armeija pääsi vaikeuksitta Tonavan eteläpuolelle ja kääntyi itään, Toavaan etelästä laskevalle Lechvirralle, jonka takana Tilllyn lujat asemat olivat. Lechvirran taistelussa 3-5.4. 1632   joutuivat koville  juuri mainitut majuri Göran Wrangelin komentamat 334 pohjoissavolaista. Samalla kun vasemmalla hämättiin, savolaiset pantiin soutamaan oikealla virran takana olleeseen saareen. Sattumalta Kustaa Hornin nimikkorykmenttiä ei tietenkään lähetetty kärkiporukaksi, vaan siksi, että tuon ajan Savossa juuri vene oli pikkulapsillekin luontaisin liikkumaväline: vesillä liikkumisen ammattilaiset olivat asialla.

Wrangelin yllätys onnistui, savolaiset alkoivat linnoittaa saarta ja suojata sillan rakentamista virran yli. Kun Tillyn joukkojen huomio ja kova tulitus suuntautui heihin, parin kilometrin päässä oikealla pääsi ratsuväkiosasto kahlaamosta yli ja iski Tillyn vasempaan sivustaan. Tilly haavoittui taistelussa pahasti. Savolaisten koko päivän pitämälle saarelle saatiin nsiulta kello 126 valmiiksi. Hämmentyneet katolisen liigan joukot jättivät yöllä asemansa. Tilly kuoli myöhemmin haavoihinsa. Savolaisten lisäksi mainetta saivat ylimenoa taitavasti tukenut Lennart Torstenssonin tykistö ja taas kerran kahlaamon kautta hyökänneissä olleet Stålhandsken itsevarmat suomalaiset ratsumiehet.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut5 66-67)


Nürnberg
"Toivon ja epätoivon vaiheilla Nürnbergin Alte Festen valleilla.
Kustaa Aadolfin armeija sijoittuu Nürnbergin kaupunkiin. Esivalmisteluja. Wallensteinia odotetaan.
---
Kuninkaan aikomus oli aluksi kulkea suoraan poikki Redniz-joen ja vallata Wallensteinin asemat idästä käsin. Suunnitelma oli siis eräänlainen uusi tai toinen Lech, edellisen kevään malliin. Mutta joen rannalla liikuttaessa huomattiin heti, että tuuma oli liian uhkarohkea, jopa mahdoton panna täytäntöön. Sehän olisi ollut heittäytymistä suoraan surman suuhun. Näillä tienoilla liikuttaessa oli peloton Juhana Banér eräällä partioretkellä haavoittunut, saatuaan musketin kuulan oikeaan käsivarteensa. Tämä teki etevän päällikön kykenemättömäksi ottamaan osaa tulossa olevaan suureen taisteluun, jossa kuningas niin tuiki välttämättömästi olisi tarvinnut jok'ainoan upseerinsa ansiokasta palvelusta."

Sadan vuoden sotatie
Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta Nürnbergin  taistelusta
Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Kustaa II Adolfin ensimmäinen vastoinkäyminen tuli, kun hän 24.8. 1632 koetti Alte Westen luona tuhota vihollisensa leirin. Ryhmitystä vielä valmisteltaessa kaksi vihollisen ratsastavaa valiorykmenttiä hyökkäsi kuitenkin yllättäen metsän suojassa leiristä ulos ja sai mm. Lennart Torstenssonin vangiksi. Hänet vaihdettiin takaisin seuraavana vuonna, mutta kurjiosta vankeusoloista hän sai pysyviä terveysongelmia.
30-vuotinen sota Youtubessa:



Lainauksia Jussi T. Lappalaisen kirjasta "Sadan vuoden sotatie" Lützenin  taistelusta:

Kustaa II Adolfin sotaretki etelään 1631-32
Lützenin taistelu oli itse asiassa kahden vain noin 18000-miehisen armeijan yhteenotto. Suomalaisia olivat Stålhandsken rykmentin noin 500 hämäläistä ja uusmaalaista ratsukkoa sekä pariinsataan mieheen huvennut Savon jalkaväki. Ruotsin armeija lähti kahtena linjana etenemään kohti kenttälinnoittautunutta vihollista. Molempien linjojen keskusta oli jalkaväkeä ja siivet ratsuväkeä. Oikeaa ratsuväkisiipeä komensi kuningas itse lähimpänä miehenään eversti Stålhandske, jonka omat ratsukot olivat ensimmäisen linjan äärimmäisenä oikealla siivellä. Sitä pidettiin tavallisesti kunniapaikkana.
Sumussa edennyt Ruotsin ryhmitys törmäsi noin klo 11 korkealla tielinjalla olleisiin keisarillisten kenttävarustuksiin. Jalkaväki pääsi kuitenkin tien yli; ratsuväellä oli rinteen vuoksi vaikeuksia. Jalkaväki sai jo käsiinsä keisarillisten tykiiasemankin. Hälytetty Pappenheiminratsuväki palasi kuitenkin taistelukentälle puoliltapäivin ja pysäytti hyökkäyksellään Ruotsin oikean siiven etenemisen. Pappenheim itse haavoittui kuolettavasti rykmentintykinkuulasta ja musketinluodeista.
Kustaa II Adolf puolestaan otti taas itse riskin ja asettui Smoolannin ratsuväen kärkeen vastahyökkäystä tekemään. Se suuntautui keisartillisten taempaa ratsuväkiryhmitystä vastaan. Omat ja viholliset ratsuosastot joutuivat tällöin toistensa sekaan. Kuningas sai kahakassa luodinhaavan käsivarteensa ja lähti pienen seuralaisjoukon kanssa vetäytymään taaksepäin tien suuntaan, kun kuninkaan onni lopultakin petti: hän ratsasti päin viholliskyrassieereja. Nämä avasivat tulen, ja kuningas putosi satuilasta. Kun smoolantilaisetkin joutuivat vetäytymään, kuningas jäi kiireessä vihollisen pouolelle.
Stålhandske otti oikean siiven komentoonsa, uusi hyökkäyksen ja sai maaston hetkeksi takaisin niin että kuninkaan ryöstetty ruumis löytyi. Wallenstein tuli nyt itse uhatulle siivelle, samoin sinne siirtyi kuninkaan kuolemasta kuullut Ruotsin armeijan vasenta siipeä johtanut Weimarin Bernhard-herttua.
Taistelu raivosi nyt pitkään ratkaisemattomana, mutta molempien puolten väsymyksen vuoksi alkoi illan hämärtyessä löaantua. Wallenstein katsoi tällöin parhaaksi vetää joukkonsa Leipzigiin: hänen päälliköistään merkittävä osa oli siinä vaiheessa haavoittunut ja toimintakyvyttömiä. Taistelukenttä jäi täten Ruotsin armeijalle, mutta moloemmat armeijat olivat kaatuneina ja haavoittuneina menettäneet suunnilleen yhtä paljon miehiä, noin 400-500 kumpikin. Ruotsin suuri tappio oli kuninkaan kaatuminen.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivut 68-69)

Heilbronnin liiton taistelut 1633-34
Heilbronnin liitto otti vastatakseen Etelä-Saksassa toimineen armeijan huollon, josta Ruotsi vapautui.
---
Åke Tott, kuninkaan entinen “Lumiaura”, ei sairautensa vuoksi enää jaksanut. Komentotehtävistä syrjäytettynä hän vei kuninkaan ruumiin Ruotsiin ja jäi valtaneuvostoon. Hän kuolikin kahdeksaa vuotta myöhemmin vain 42-vuotiaana ja lepää kappelissa Turun tuomiokirkossa. Kustaa Horn ja Weimarin herttua johtivat nyt protestanttien armeijoita. Ne marssivat keväällä 1633 jälleen Baijeriin; toisaalta sotatoimet jatkuivat Länsi-Saksassa Westfalenissa ja Reinillä. Tässä vaiheessa Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet toimivat vähän aikaa Hollannissakin espanjalaisia vastaan. Wallenstein puolestaan otti  Koillis-Saksan haltuunsa, mutta vetäytyi taas talveksi Böömiin. Hänen omapäinen ja monimutkainen diplomaattinen pelinsä johti siihen, että hänet murhattiin helmikuun lopussa 1634.  (Sadan vuoden sotatie - Suomen sotilaat 1617-1721 Sivu 71)

Loppuunpalanut?

Kuva der Spiegelin nr. 50/2019 kannesta

Joulukuun alussa 2019 saksalainen viikkolehti der Spiegel (nr. 50, 7.12. 2019) julkaisi laajan pääartikkelin Saksan SPD:stä ja sen tilasta. Lehden kansikuvan teema oli valittu samasta aiheesta ja sen sanoma on karu: saksalainen sosialidemokratia on loppuunpalanut. Lehti kysyi etusivullaan: "Kuka vielä tarvitsee SPD:tä? Lehti nimeää artikkelinsa tietynlaiseksi psykologiseksi analyysiksi, "psykogrammiksi" hämmentyneen puolueen tilasta.

Lehti aloittaa tarinansa Saksan SPD:n jatkuvasti ja vuosikaupalla häviämistä valeista. Viimeisimmät vaalit on pidetty marraskuussa 2019  Thüringenin osavaltiossa. Maapäivävaalit ovat takana ja puoluen maapäiväryhmä istuu sille liian isoksi käyneessä salissa. Kannatus on pudonnut 8,2 prosenttiin ja viiden prosentin äänirajakynnys häämöttää jo edessä. Tunnelma on surullinen, loukkaantunut, epätodellinen.

Valtuutettu Hey muistaa vielä ajan, jolloin hänet valittiin maapäivävaltuutetuksi suoran 38,2 prosentin kannatuksella. Nyt on vaikeuksia enää pitää yhteyttä maapäivien kaikkiin vaalipiireihin. Heyn mielestä puolue on päätynyt puhumaan liian paljon pehmeistä arvoista, kovaan todellisuuteen liittyvä on jäänyt taka-alalle.

Tässä kokouksessa ei vielä tiedetä, että Olaf Scholz, SPD:n valtionvarainministeri ja Klara Geywitz tulevat parina häviämään puolueen johtajaparista käytävän vaalin. Voittajiksi selviytyvät entinen osavaltioministeri D.  Norbert Walter-Borjans ja Saskia Esken. Hey pitää pitkään - melkein puoli vuotta - jatkunutta puheenjohtajavaalia ajanhukkana ja sen aikana ilmaistua halua irtautua liittovaltion koalitiohallituksesta vahingollisena. Hey ei koe hyvänä sitä, että puolue yrittää lyhyin väliajoin ja johtoa vaihtamalla löytää uudelleen itsensä. "Tyhjiä fraaseja heitetään keskusteluun ja lopputulokseksi jää vain hästäkki #Uudistuminen. Pitäisi suuntautua enemmän kansan arkipäivään liittyviin asioihin, koulujen ja kokoontumispaikkojen (Kneipe ) sulkemisiin, bussilinjojen lakkauttamiseen, kaukolämmön lopettamisiin. Julkiset palvelut eivät toimi, kaupat häviävät. SPD:n pitäisi tarttua näihin 'haiseviin' tosiasioihin."

SPD:n kannatus on laskenut kaikkialla Saksassa ja mielipidetiedusteluissa 72 prosenttia vastaajista valitsee vaihtoehdon, jonka mukaan "SPD ei tiedä mitä varten se oikeastaan on olemassa". Puhe 'haisevasta' tosiasiasta on itse asiassa sitaatti vuodelta 2009 silloisen SPD:n puheenjohtajan Sigmar Gabrielin puheesta jossa hän piti vaaleissa hävinneen SPD:n tilannetta historiallisena tappiona. "Me olemme hävinneet kaikkialla ja kaikissa kysymyksissä. Tällä tavalla käy puolueelle, jolla ei ole havaittavaa profiilia."

"Uudet aloitukset" eivät ole onnistuneet. Sitä lupasi mm. Martin Schulz syksyllä 2017, mutta tuloksena oli katastrofi. "SPD ei huolehdi riittävästi asioista jotka koskevat tavallista kansalaista." Huonompaa todistusta ei lehden mukaan puolue voi saada. Näin on käynyt kaikkialla Saksassa. Hampurissa tappiot ovat pienimpiä -2.8 prosenttia, mutta Thûringenissä ja Brandenburgissa entisen Itä-Saksan puolella prosentit ylittävät kaksikymmentä. Lehti julkaisee kartan eri osavaltioiden tilanteesta ja valtasuhteista.

Näyttää siltä että toinen saksalainen valtapuolue CDU on levittäytynyt perinteiselle sosialidemokraattien tontille samaan aikaan kun tämä on 1960-luvulta lähtien yrittänyt suuntauta keskiluokan suuntaan, luopunut ideologisesta painolastista, joka vielä sodan jälkeen näkyi Karl Marxin kuvina julisteissa, toveri-nimityksen käytössä, luokkataistelusta puhumisena. Alettiin puhua sosiaalisesta markkinataloudesta. Sosialidemokratia teki käännöksen, irtautui vasemmistolaisista mielikuvista ja suuntasi keskustaan. Tämä on tuottanut tulosta vain kerran, kun SPD ja vihreät pääsivät muodostamaan  hallituskoalition  vuonna 1997.

Lehti on käynyt seuraamassa nuorsosialistien (Jusos) kokousta Bad Godesbergissa, jossa piirretään teemapilviä ja pohditaan, miltä nuorekkaan kaupungin tulisi näyttää. Teeman otsikoksi valitaan "Feministinen kaupunki". Osanottajat ovat pääosin opiskelijoita, nuoria työntekijöitä ei joukosta löydy.

Wanhoja Tovereita vastaava työyhteisö on SPD:ssä nimeltään "60+", jossa kokeneet puoluekonkarit, yhteiskunnallisissa tehtävissä ansioituneet ja poliittisissa tehtävissä järjestöelämässä toimineet kokoontuvat ja vaihtavat ajatuksiaan. Korkeita eläkkeelläolevia virkamiehiä, jotka ovat aikanaan toimineet vallan keskuksissa ja mielellään muistelevat mielenkiintoisia tapahtumia menneiltä vuosilta. Koko mennyt vuosisata nousee uudelleen esille, natsiajan taistelut ja kohtalot. Täältä löytyvät myös perinteisen sosialidemokratian kaikkein kiihkeimmät puolustajat. Mediaa syytetään sosialidemokratian alaspainamisesta,  mobbaamisesta ja tilan tekemisestä uhkaavassa nousussa oleville oikeistovoimille. Veteraaniryhmän puheenjohtaja Lothar Binding on itse toiminut liittopäivien sosialidemokraattisen ryhmän talouspoliittisena asiantuntijana. Välttäen jyrkkiä ilmaisuja hän toteaa, että Agenda 2010, jossa liittokansleri Schröderin johdolla toteutettiin ns. Harz IV sosiaaliset leikkaukset ja uudenlainen, perusturvaa leikkaava lähestymistapa, "on monen mielestä vahingoittanut meidän syvintä sisintämme".  Binding toivoo Saksan asettuvan voimakkaasti rauhanomaisten ratkaisujen puolelle maailman konflikteissa, uutta myönteisempää suhdetta on haettava Venäjään, on haettava "paradoksaalista interventiota" eli tavanomaisesta poikkeavia, rohkeita ratkaisuja. Hä puhuu kansalaisvakuutuksesta sosiaaliturvan seuraavana askeleena ja työelämävakuutuksesta, jossa haetaan tasapainoa hyvin ja huonosti pärjäävien välillä. Kun klassinen työ katoaa, on vaarana ajautuminen 80/20 yhteiskuntaan, jossa yksi viidesosa putoaa kokonaan kelkasta. Hiilipohjaiseista polttoaineista on luovuttava. Edessä on suuri muutos digitaalisen aikakauden koittaessa, "itseasiassa ei-staattinen tila jossa muutokset seuraavat toinen toisiaan".

Entä äärioikeistolainen vaihtoehtopuolue Afd? Lothar Binding ärtyy tavatessaan kansalaisia jotka purkavat pettymystään valitsemalla vaaleissa ASfD:n.  Hän kysyy:" Jos pidät minua huonona, niin miksi valitset sijaan sellaisen joka on vielä huonompi?" Bindingin mukaan ratkaisuna ei ole kuukausia kestävät puheenjohtajavalinnat, alati esiteltävät uudet ohjelmat, uudistumisprosesit, ilmaanheitetyt villit ideat, vaan rauha, kärsivällisyys, uskottavuus, uusi luottamus. "Tarvitaan johtajahahmoa, jonka persoonassa  ja karismassa nämä ominaisuudet ihannetapauksessa onnellisella tavalla yhtyvät. "
---
Näin siis der Spiegel saksalaisen sosialidemokratian tilasta loppuvuodesta 2019. Saksa kiinnostaa meitä maana, joka on historiasssaan tuottanut ääripäitä sekä pahassa että hyvässä.  Hitlerin natsi-Saksa painaa edelleen mobbauksineen ja nekrofiilisine yhteiskuntaluonteineen leimaansa tietyllä tavalla vielä jälkipolviinkin ja voi muodostaa uhkan koko maanosalle. Mutta tuo maa tuotti myös valistusajan hengessä suuria ajattelijoita, tiedemiehiä ja filosofeja, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljen eurooppalaiseen ajatteluun. Karl Marx ei ole vieläkään mikään kuollut koira; hänen  yhteiskuntaa koskevat visionsa radikaalin asennoitumisen ja toiminnan muodossa elähdyttävät meitä tänäkin päivänä - ajattelen tässä ilmastomuutoksen johdosta edellytettyjä elämäntapamuutoksia. Hänen loppuunsattamatta jäänyttä ihmiskuvaansa täydentää mm. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologia, joka nostaa ihmisen käyttäytymisen keskeiseksi vaikuttimeksi elämään liittyvän epävarmuuden seksuaalisen motiivin sijasta. Tässä suhteessa se onnistuu yhdistämään Marxin yhteiskuntavision  ja itävaltalaisen Sigmund Freudin psykonalyysin elähdyttävällä ja pitkälle tulevaisuteen vaikuttavalla tavalla.

Entä saksalainen - ja myös - sosialidemokratia? Hyötyykö se maansa vahvasta filosofisesta kulttuuriperinteestä? Olisiko niin että poliittinen likinäköisyys suhteessa omaan perintöön estää näkemästä metsää puilta? Onko mahdollista löytää toimintatapa, jossa 'onnellisella tavalla' yhtyvät puolueen perusarvot, rauha, kärsivällisyys, uskottavuus ja uusi luottamus?