Ultima ratio - viimeinen keino

Kun ajattelen vanhojen suurten puolueiden nykytilannetta, koen sen ajatumisena tilanteeseen, jota Helsingin Sanomien takavuosien tunnetun pilapiirtäjän Kari Suomalaisen eräs karrikatyyri hyvin kuvaa. Siinä autoilija on ajanut umpikujaan, jossa eteenpäin ajaminen on kielletty, samoin kääntyminen oikealle tai vasemmalle. Kuvaa täydentääkseen Kari oli keksinyt vielä yhden liikennemerkin lisää: myös takaisinkääntyminen, "U-käännös" oli kielletty.

Äärioikeiston - ja sellaiseksi eurooppalaisessa "keskustelukäytävässä" (der Spiegelin käyttämä ilmaus) mielletty populististen oikeistovoimien nousu estää konservatiiveilta ja liberaaleilta enemmän kääntyminen jyrkästi oikealle. Työväenliikkeen ja perinteisen vasemmiston kääntyminen demokraattisista käytännöistä vielä jyrkempää suuntaan vanhan proletariaatin diktatuurin ja väkivaltaisen kumouksen suuntaan ei näytä sen enempää ajankohtaiselta kuin mahdolliseltakaan. Yksiulotteinen Euroopan Unionin markkinoihin suuntautuminen ja sekatalousmallin - siis julkisen ja yksityisen varaan rakentuvan vuorovaikutteisuuden - jyrkkä kielto konsolidoiduissa peruskirjoissa merkitsee voimakasta jarrua dynaamiselle finanssipolitiikalle ja siten kieltotaulua eteenpäinmenolle kaikista ja ilmeisesti yhä uusista yrityksistä huolimatta. Peruuttaakaan ei voi, koska "läntistä arvoyhteisöä" on puolustettava jopa siihen sopimattomilla keinoilla. Umpikuja, Sackgasse; paikalleen jämähtämistä tai jopa sosiaalisessa ja taloudellisessa turvallisuudessa taantuvaa kehitystä ennakoivat rakenteet povaavat edelleen huonoa - aivan liian huonoa - menestystä yhteiselle Euroopalle, jonka toivottiin muodostuvan rauhan, demokratian, turvallisuuden ja yhteisen hyvinvoinnin linnakkeeksi.

Ennenpitkää ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia Euroopan pelastamiseksi. Niitä on jo nähtykin: kaiketi neljääntuhanteen miljardiin euroon noussut EKP:n määrällisen elvytyksen ohjelma oli yksi perussääntöjen rajoja hipova ja osin ylittäväkin toimenpide, korvasihan se valuuttaunionin jäsenvaltioissa todellisuudessa sellaisia markkinoiden tukitoimien rahoituksia, jotka muuten olisi pitänyt kustantaa suoraan budjettivaroista. Tarjontapolitiikka ei mahdollista yritysten rahoituksen kautta tapahtuvaa onnistumista, jos laajaa ostovoimaa ei ole käytettävissä. Valtion logiikka ja investoinnit toimivat eri tavalla kuin yksityisen toimijan spekulointi sijoitustensa ja investointiensa menestyksestä. Tämä tosiasia ei ole saanut riittävää huomiota EKP:n määrällisen elvytyksen analyysissa. Määrällisen elvytyksen toteutuksesta ja vaikutuksista on vaiettu meillä lähes tyystin, mikä ei tee helpommaksi sen rationaalisten vaikutusten ja merkityksen arvioimista.

Olen jo aikaisemmin useissa yhteyksissä väittänyt, että tästä umpikujasta ei päästä muuten ulos kuin tarttumalla äärimmäisiin keinoihin eli "Ultima ratioon". Sanonta tulee kolmikymmenvuotisesta sodassa ja tarkoittaa kuninkaiden oikeutta ratkaista epätoivoinen tilanne omalla päätöksellään. Termiä käytetään myös työoikeudessa, joskin vähän erilaisessa tarkoituksessa: työntekijää on suojeltava irtisanomiselta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja vasta viimeisenä keinona "ultima ratio" eli irtisanominen voi tulla käyttöön.

Euroopan Unionin tapauksessa se tarkoittaisi konsolidoitujen peruskirjojen avaamista ja ennenkaikkea finanssipolitiikan tiukoista säännöistä irtautumista. Maastrichtin sopimuksen tiukka velanoton rajoittaminen ja kansallisten budjettien 3%:n vuosittainen kasvuraja ovat tällaisia, irrationaalisiksi ja huonosti perustelluiksi koettuja rajoitteita. Kotitalous ja kansantalous eroavat toisistaan oleellisesti jo peruslähtökohdissaan: kotitaloudella ei ole veronkanto-oikeutta ja valtiorakenne (pidän Euroaluetta tässä suhteessa valtioon verrattavana)  voi oman itsenäisen pankkinsa ja finanssi- ja rahapolitiikkansa keinoin pelastaa itsesä ja jäsenvaltionsa millaisesta kriisistä tahansa - edellyttäen että se käyttää näitä välineitään ongelmien poistamiseen. Euroopan Unionikaan ei voi mennä konkurssiin. Heikkoa finanssipoliittista performanssia voitaisiin huomattavasti - oleellisesti - parantaa muuttamalla peruskirjoja niin, että koko finanssi- ja rahapolitiikan spektri voitaisiin tarvittaessa - juuri nytkin ajankohtaisessa tilanteessa - ottaa käyttöön. Kysymys ei ole vasemmistolaisesta vallankumouksesta, vaan liberaalin keynesiläisen talousajattelun ajankohtaistamisesta.

Peruskirjojen avaamisesta ei eurovaalitaisteluissa suoraan puhuttu mitään. Muutama rohkea (nais)ehdokas käytti vaalitaistossa ja puheenvuoroissaan "systeeminvaihdoksen", paradigmanmuutoksen tarpeellisuuden ilmausta. "Emme tarvitse ilmastonmuutosta - järjesjestelmänmuutoksen me tarvitsemme" - näin totesi itävaltalainen nuori eurovaaliehdokas Julia Herr - omassa vaalivideossaan. Tämä on se "ultima ratio", jonka edessä Euroopan Unioni ennenpitkää - ilmeisesti hyvin pian - todellisuudessa on.

Vanhan ammattiyhdistystoimitsijan "ultima ratioon" viitaten: "Jos mikään muu keino ei auta, niin yritä rehellisyyttä."

Kansallistaminen uudessa nousussa?

Saksan SPD:n nuorisojärjestön "Jungsozialisten" puheenjohtaja Kevin Kühnert on herättänyt huomiota Saksassa ryhtyessään puhumaan suuria omaisuusmassoja hallitsvien yritysten omistamisen rajoittamisesta, yhteiskunnallistamisesta. Sksalaisessa lehdistössä Kühnert on leimattu välittömästi DDR-tyyppisen valtiollistamisen ja kuopatuksi tulleen marxilaisleniniläisen sosialismin takaisinkutsujaksi. Kevin Kühnert on kuitenkin SPD:n jäsen ja kannanottonsa hän perustelee jatkuvasti puolueen sääntöihin ja periateohjelmiin. SPD:n periaateohjelmassa todetaan:""Demokraattinen sosialismi on meille näkemys vapaasta, oikeudenmukaisesta ja solidaarisesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen on meille pysyvä tehtävä."

Kevin Kühnert on vedonnut mm. BMV:n omaisuuden ottamiseksi yhteiskunnallisen valvontaan (Enteignung) nykyisen, Euroopan Unionin ja erityisesti Saksan suosimaan tarjontapolitiikkan sijasta, joka ei kiinnitä juurikaan huomiota ostovoimaan,  vaan suosii suurien - suunnattoman suurien - omaisuuksien kasautumista niskan päälle päässeille suuryrityksille. Saksalaiset autonvalmistajat kaikki ovat tällaisia, minkä lisäksi ne ovat juuri tällä vuosikymmenellä osoittautuneet vilpillisillä keinoilla, vääriä ja itselleen edullisia lukemia antavilla tietokoneohjelmilla kilpailua harrastaviksi keinottelijoiksi. 

Kevin Kühnertin kannanotto Jusojen puheenjohtajana on johtanut hänen leimaamiseen täysin kyvyttömäksi keskustelijaksi, nuoren yliopistokeskustelijan ääriradikaaliksi perustyypiksi, joka ei sovi saksalaiseen "keskustelukäytävään" nostaessaan esiin alimpaan helvettiin tuomitun DDR:n arvopohjasta muistuttavia teemoja, kuten kansallinen, valtiollinen omistaminen, julkisen sektorin merkittävä rooli oikeudenmukaisen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamisessa. Näyttää siltä, että saksalainen lehdistö ei enää pidä vapaan, oikeudenmukaissen ja solidaarisen yhteiskunnan toteuttamista edes sosialidemokraattisen puolueen tehtävänä.

Tosiasia kuitenkin on että Kevin Kühnert on Saksan SPD:n nuorisojärjestön Jusojen puheenjohtaja, jo 29 vuotias jolloin on jo lupa tehdä vakavasti otettavaa poliittista karriääriä saksalaisessakin yhteiskunnassa. Hänen sulkemisensa "poliittisen keskustelukäytävän" ulkopuolelle on todella inhottavaa ja rumaa keskustelukulttuuria. Asiasta kirjoittava Samira el Ouassil, sanomalehtitieteilijä (Zeitungswissenschaftlerin) toteaakin saksalaislehtien Kevin Kühnertiä koskevasta kirjottelusta."Viva la Desinformation!" Eläköön disinformaatio!


Yhtenä suurena tekijänä nuorsosialistien yhteiskunnallisen valvonnan lisäämiseen tähtäävien kannanottojen takana on mm. pääkaupungin Berliinin vuokra-asuntokannan laajamittaineen siirtyminen kansainvälisten sijoittajafirmojen haltuun. Vuonna 2004 Berliinin kaupunki myi omistamansa suuren yleishyödyllisen asuntoyhteisön 51000 asuntoa 405 miljoonalla Eurolla kansainvälisille sijottajille. Tällä hetkellä noiden asuntojen kokonaishinnaksi arvioidaan (der Spiegel no 11 9/3 2019) 4,8 miljardia euroa. Berliinissä on kaikkiaan 220 000 vuokra-asuntoa ja mm. kansainvälinen pörssiyhtiö "Deutsche Wohnen" (Saksalaiset asuvat) omistaa niistä 110 000 eli määrältään noin puolet puolet Berliinin vuokra-asuntokannasta. Vuokrat on nostettu äärimmäisen korkeiksi eikä enää keskiluokkainen saksalainenkaan voi olla varma, kykeneekö maksamaan asuntonsa vuokraa. Yksistään vuonna 2017 nousivat vuokrat Berliinissä kaksitoista prosenttia. Tätä uhkakuvaa vahvistaa työelämän muuttuminen yhä pirstonaisemmaksi ja epävarmemmaksi.

Eipä siis ihme että Berliinistä on lähtenyt liikkeelle "kansannousu" suurten vuokra-asuntoyritysten omistusoikeutta vastaan. Hankkeen nimi on "Deutsche Wohnen & Co kansallistettava". Saksan perustuslaissa on edelleenkin tietyissä oloissa kansallistamista edellyttävä kohta (15 §), jos voitontavoittelu alkaa vaarantaa yhteistä hyvinvointia:"Maa, luonnonvarat ja tuotantovälineet voidaan muuntaa yhteiseksi omaisuudeksi tai muuksi julkishallinnon muodoksi sosiaalistamista varten riippuen aiheutetun vahingon luonteesta ja laajuudesta."

Tällä nimienkeruu -kampanjalla on kaikki edellytyket edetä kaupungin päätöksentekokoneistossa loppumetreille saakka. Vasemmistopuolue "Die Linke" ja Vihreät näyttävät tukevan aloitetta ja myös suuri soa SPD:n kannattajista. berliinin sosialidemokraattien muuten radikaalina tunnettu pormestari Michael Müller pitää tällaista päätöstä äärimmäisenä keinona (Ultima ratio) eikä ole suoraan asettunut sitä tukemaan. Taustalla on Berliinin kylmänsodanaikaiset kokemukset piiritettynä kaupunkina ja saksalaisten purkamaton pelko "sosialistisoia ratkaisuja" kohtaan olkoonkin, että ne tehtäisiin kansanvaltaisin hallinnollisin toimin.

"Deutsche Wohnen" yritys on aloittanut puolestaan voimakkaan kampanjan tätä yli 3000 vuokra-asuntoa omistavaa yritystä kohtaan suunnattua kansallistamiskampanja vastaan. Ensiksikin se vaatii 36 miljardin euron korvauksia mahdollisessa kansallistamistapauksessa. "Kampanja tähtää potentiaalisti kaikkea yksityisomistusta vastaan ja kuuluu näin vasemmitopuolue Die Linken poliittiseen toimintaspektriin.", toteaa "Deutsche Wohnen" yrityksen tiedottaja Manuela Damianakis.

Mutta kuinka tainnuttaa vuokralla-asuvien selvästi ilmenevä viha kansainvälisyten suuryritysten riistoa vastaan? Juson puheenjohtajan Kevin Kühnertin kannanotoilla kansallistamisen puolesta on pohjaa sekä Saksan perustuslaissa, SPD:n periaateohjelmissa ja ennenkaikkea  Saksassa hyvin yleisen asumismuodon, vuokralla-asuvien kansalaisten pelon ja moraalisen suuttumuksen valtaamissa mielissä.

Entä Suomessa? SDP:n puheenjohtajan Anttti Rinteen vetämissä hallitusneuvotteluissa on noussut kaksi asiaa tässä suhteessa keskeisen pohdiskelun kohteeksi: 1) Julkisen hallinnon johtava rooli ns. SOTE-uudistuksessa ja 2) julkkisen ja yksityisen kilpailuperiaatteen poissulkeminen sosiaali- ja terveydenhoidossa keskeisenä lähtökohtana. Käyköhän niin, että kohta aletaan kansaa tosissaan pelotella reaalisosialismin haihtuvalla muistolla? Miten suhtautuu tilanteeseen juuri äänestysikään tuleva ja näistä asioista vain narratiivisia kokemuksia omaava nuorempi sukupolvi?

Vakava, vastausta vaativa kysymys

Mikä on sosialidemokraattien profiili eurooppapolitiikassa ja nyt ajankohtaisissa europarlamentivaaleissa tai heinäkuun alussa alkavalla Suomen EU-puheenjohtajakaudella? Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä riippumatta siitä, millaiseen hallituspohjaan tai hallitusohjelmaan juuri käytävissä hallitusneuvotteluissa päädytään.

Vahva valtio ja yhteinen säästäminen - säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa - lienee yksi kaikkein tyypillisimpiä ja sosialidemokratialle leimaa antavia piirteitä kansanvaltaisen hyvinvointivaltion rakentamisessa. Kysymys on yhteisen, universaalin, jokaista kansalaista  koskevan periaatteen toteuttamisesta.

Euroopan Unioni puolestaan rakentaa peruskirjojensa mukaan mahdollisimman tehokkaan markkinaperiaatteen pohjalle. Etusija annetaan suurissakin ratkaisuissa markkinoille, kuten tiedämme kilpailuttamisperiaatteista, vapaakauppasopimuksista tai jopa juuri edellisen hallituksen toimikaudelle sattuneesta valtavasta määrällisestä elvytyksestä (QE). Markkinaperiaatteella ja vahvaan valtioon perustuvalla hyvinvointivaltioajattelulla on selkeä ero, vaikka ne molemmat muodollisesti pohjautuvat oikeusvaltioperiaatteeseen. Lainsäädännön, parlamentarismin ja laillisten, avoimuuden avulla seurattavien  toimintaperiaatteiden perusta on se yhteinen  tekijä johon on ensisijaisesti sitouduttu liittyessämme Euroopan Unioniin. Liittymisen aikoihin uhkana oli yksiulotteinen reaalisosialismin toimintaperiaate, joka Neuvostoliiton ja DDR:n mallien mukaan ei tunnustanut itsenäisten,  omilla arvoillaan vastuuta ottavien muiden puolueiden ehdotonta toimintaoikeutta.

Markkinaperiaatteella ja hyvinvointivaltiolla on suhteessa investointeihin ja palveluiden järjestämiseen tietty ja hyvin selkeä ero: julkinen sektori investoi kansalaisten palvelutarpeen tyydyttämiseen, vaikka ostovoimaa ei kysynnän tyydyttämiseen olisikaan olemassa. Yksityisen sektorin om edellytettävä ostovoiman olemassaoloa ennenkuin se voi ryhtyä investoimaan. Kun investointi julkisella sektorilla tehdään, se tuottaa kahdenlaista merkittävää arvoa: 1) työtä ja työpaikkoja hyväksyttyjen työehtojen ja sopimusten puitteissa; julkinen sektori hyötyy työstä verotusoikeutensa ansiosta; 2) toteutetun investoinnin tuloksesta, "infrastruktuurista" ja sen yhteyteen syntyvästä uudesta työstä. Markkinaperiaate hyötyy puolestaan työpaikkojen luomasta, markkinoille niin tarpeellisesta ostovoimasta ja kysynnän lisääntymisestä.

Läntiselle arvoyhteisölle merkityksellisen oikeusvaltioperiaatteen suurta merkitystä sosialidemokratia ei ole koskaan kiistänyt. Se että  Euroopan Unioni on peruskirjojensa hyväksymisen ja muokkaamisen kautta päätynyt markkinoiden ensisijaisuuteen julkisen hyvinvointivaltioperiiaatteen kustannuksella, on se kohtalokkaan suuri myönnytys, jonka sosialidemokratia on Euroopan Unionin konsensuksella aikaansaatujen liittymissopimusten yhteydessä tehnyt. Se merkitsee luopumista pohjoismaisesta kansanvaltaisesta hyvinvointivaltioperiaatteesta eurooppalaisena mallina. Euroopan Unionin konsolidoitujen perussopimusten talous- ja rahapolitikkaa koskevat osiot kieltävät yksiselitteisesti dynaamisen talous- ja rahapolitiikan toteuttamisen Unionin itsensä ja sen jäsenvaltioiden kautta. Päätökset tässä suhteessa ovat ehdottomia eikä niiden kyseenalaistaminen kuulu sen enempää Euroopan Unionin kuin jäsenvaltioidenkaan muodollisiin oikeuksiin.

Euroopassa puhutaan yleisesti sosialidemokratian voimattomuudesta, "vanhanaikaisuudesta" suuria eurooppalaisia ongelmia ratkaistaessa. Totta onkin, etteivät Euroopan sos.-dem. Puolue, EU:n demokraatit ja Sosialistit tai kansalliset puolueet ole ryhtyneet kritisoimaan Euroopan Unionia systeemikriisinä, jonka perusarvoja pitäisi ryhtyä tarkastelemaan uudelleen. Samaan aikaan muut ideologiset ja taloudelliset mannerlaatat - ennenkaikkea Kiina - näyttävät omaavan aivan käsittämättömän määrän resursseja ja taloudellista dynamiikkaa omassa toiminnassaan. Kiinalainen markkinatalous eroaa oikeastaan vain yhdessä olenaisessa suhteeessa länsimaiden harjoittamasta. Markkinoiden on hyväksyttävä valtion ja sitä johtavan kommunistisen puolueen ehdoton etuoikeus poliittiseen visioon, sen mukaiseen suunnitteluun ja talous- sekä rahapoliittisten välineiden käyttöön asetettujen tavoitteiden toteuttamiseksi. Lojaalisuus merkitsee osallisuutta endogeenisella talous- ja rahapolitiikalla luotuihin hankkeisiin. Rahasta ei siis Kiinassa tule olemaan puutetta, ei myöskään kannattavuudesta, voitoista eikä edes miljardööreistäkään.

Se että Euroopan Unioni on perussopimuksillaan rajannut valtion ja julkisen sektorin dynaamisena, arvoja luovana ulottuvuutena pois keinovalikoimastaan, näyttää osoittautuvan siksi kohtalokkaaksi virheeksi, joka estää sitä kehittymästä tasaveroiseksi toimijaksi makrotaloudessa. Pitäytyminen oikeusvaltioperiaatteessa tarkoittaa sosialidemokratian kannalta sitä, että systeeminen paradigmanvaihdos on saatavissa aikaan vain samanlaisilla suurilla konsensusperiaatteilla kuin millä nykyinenkin Unioni luotiin.

Suhteessa valtioon ja julkisiin rakenteisiin Euroopan Unioni ei anna sosialidemokratialle sitä toimintaoikeutta, jolla pohjoismainen hyvinvointivaltio aikanaan luotiin. Reaalisosialismi haavoitti tässä suhteessa läntistä lähestymistapaa niin merkittävästi, että voimakas valtio piti ehdottomasti ja peruuttamattomasti kieltää. Syntyi nykyinen, hengeltään uusliberaali Euroopan Unioni, jonka liberaalisuuden kyseenalaistaa rakenteiden autoritaarinen, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ehdottomaasti kieltävä  muoto.

Jos olisin pyrkimässä Euroopan parlamenttiin tai tärkeisiin tehtäviin Euroopan Unionissa sosialidemokraattina, joutuisin kysymään itseltäni: miten aion toteuttaa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion, "kansankodin"  suurta periaatetta  Euroopan Unionin nykyisissä rakenteissa?