Mitä on produktiivisuus?

Olen eri yhteyksissä puhunut sosiaalipsykologisesta käsitteestä produktiivisuus; se poikkeaa siinä määrin ajallemme ominaisesta taloudellisen produktiivisuuden käsitteestä, että on paikallaan julkaista käännös Erich Frommin produktiivisuuskäsitteestä. Se on kotoisin hänen kootuista teoksistaan, osasta II, Psykoanalyysi ja Etiikka (1947a, ss. 62-71, käännös saksasta IR)

Produktiivisuudesta

Olen edellä kuvannut produktiviteettia erityisenä maailmaan suuntautumisen tapana. Nyt nousee kysymys, onko jotakin sellaista, mitä produktiivinen ihminen tuottaa. Jos, niin mitä? Ihminen voi – kiitos hänen produktiivisuutensa – saada aikaan aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajattelujärjestelmiä, mutta tärkein tuottavuuden kohde on ihminen itse.

Syntyminen on vain tietty kohta jatkuvuuden kokonaisuudessa, joka alkaa syntymänä ja päättyy kuolemaan. Mitä tällä välin tapahtuu, on prosessi, jossa omat mahdollisuudet syntyvät ja heräävät – ja  niiden mukana kaikki se mitä kaksi yhtyvää solua mukanaan kantavat. Fyysisen kasvun tapahtuessa itseohjautuvasti henkinen ja sielullinen kehitys ei ole itseohjautuvaa. Tästä seuraa että saadakseen emotionaaliset ja älylliset ominaisuutensa eloon ja syntymään täysin, on luova, produktiivinen toiminnallisuus välttämätöntä. Se että itsensä kehittäminen ei koskaan pääty, kuuluu ihmisenä olemisen tragiikkaan. Edes edullisissa olosuhteissa ainoastaan osa ihmiselle tarjolla olevista mahdollisuuksista tulee toteutettua. Jokainen ihminen kuolee ennenkuin hän on kokonaan syntynyt.

En aio kirjoittaa mitään ”produktiivisuuden” käsitteen historiaa, mutta haluaisin viitata muutamiin erityisen luonteenomaisiin produktiivisuuden piirteisiin, koska ne auttavat ymmärtämään tämän käsitteen olemusta. Produktiivisuus on yksi keskeisimmistä Aristoteleen etiikan käsitteistä. Voidaan määritellä ne hyveet, sanoo Aristoteles, jotka määrittävät ihmisen toimintaa. Kuten, mitä edellytyksiä tarvitsee huilunsoittaja, kuvanveistäjä tai jonkin muu taiteilija, jotka tekevät hänestä hyvän tässä erityistoiminnassaan ja jotka erottavat hänet muista ja jotka tekevät hänestä sen mitä hän on. Sellainen ominaisuus on ”sielun tehtävä suhteessa käsiteltävään elementtiiin eikä missään tapauksessa ilman sitä” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098a). ”Ero ei todellakaan ole pieni: tunnistaako ylimmän hyvän omistamisena vaiko hyödyntämisenä, annetussa olomuodossa vaiko aktiivisena toteuttamisena. Sillä olomuoto voi olla käytettävissä ilman että siitä nousee esiin jotain arvokasta, esimerkiksi jos ihminen nukkuu tai oleilee muuten täydellisessä toimettomuudessa. Tämä ei voi tulla kysymykseen aktiivisessa toteuttamisessa, joka tarkoittaa: toimia välttämättä saadakseen jotakin arvokasta aikaiseksi.” (Aristoteles, Nikomachische Etik, 1098b-1099a). Aristoteleelle hyvä ihminen on se, joka järkevän toimintansa avulla auttaa erityisiä inhimillisiä ominaisuuksia eloon.

”Hyveen ja voiman käsitän yhdeksi ja samaksi”, sanoo Spinoza (Etiikka, osa IV, määritelmä 8) Vapaus ja onni perustuvat siihen, että ihminen käsittää itsensä siksi, mikä on hänelle potentiaalisesti mahdollista. Hän voi lähestyä ihmisen todellista olemusta enemmän ja enemmän (Etiikka, osa IV, määritelmä 20, Esipuhe). Spinoza käsittää hyveen voimana jota ihminen käyttää. (Etiikka, osa IV, määritelmä 8). Pahe on kyvyttömyyttä käyttää itsessä olevia voimia. Pahan olemus ilmenee Spinozalle voimattomuutena.

Mitä produktiivisuus on, sen löytää Goethen ja Ibsenin runoudessa kaikkein kauneimmassa muodossa. Faust on symbolinen ilmaus ihmisen ikuiselle pyrkimykselle löytää elämän tarkoitus. Sen enempää tiede, halu, valta eikä edes kauneus voi antaa Faustille vastausta. Goethe sanoo, että ainoa vastaus on olla produktiivisesti aktiivinen, mikä on samaa kuin hyvyys. Taivaan prologissa sanoo Herra, että ihmistä eivät estä ihmisenä olemiseen erehdys ja virheet, vaan hänen ei-aktiivisuutensa. (Fromm laina tässä Gothen ao. runoa.)

Kun Goethen Faust kantaa mukanaan uskoa ihmisestä tavalla joka oli tyypillistä edistyksellisille ajattelijoille 1700- ja 1800-luvuilla, antaa Ibsen 1800-luvun toisella puoliskolla Per Gynthissä kriittisen analyysin modernista ihmisestä ja hänen ei-aktiivisuudestaan. Frommin mielestä Per Gynthin alaotsikko voisi olla ”moderni ihminen itseään etsimässä” . Peer uskoo toimivansa itsensä hyväksi, kun hän asettaa tavoitteekseen rahan ansaitsemisen ja menestyksen. Hän elää peikon antaman ohjeen ”Ole itsellesi kylliksi” mukaan, eikä ihmisyyteen kuuluvan periaatteen ”Ole itsellesi uskollinen” mukaan. Ibsenin Per Gynth osoittaa, että epäonnistuminen elämässä on seurausta väärin valituista arvoista. Oman edun tavoittelu on estänyt häntä havaitsemasta mitä häneltä todella puuttuu – nimittäin pruduktiivisuutta.

(Fromm laina tässä Ibsenin ao. runoa.)

Tähän saakka olemme tarkastelleen produktiivisen orientaation yleisiä ominaisuuksia. Nyt haluamme tutkia, millä tavalla poroduktiivisuus ilmenee yksittäisissä toimeliaisuuden muodoissa. Tällä tavalla voimme ymmärtää, millä tavalla produktiivisuuden yleiset piirteet ilmenevät konkreettisesti ja erityistilanteissa.

Produktiivinen rakkaus ja poroduktiivinen ajattelu

Ihmisen olemassaololle on tunnuspiirteistä se, että ihminen on yksin ja maailmasta erotettu. Jotta hän voisi kestää tämän eristäytyneisyytensä, hänen on pyrittävä sekä kanssakäymiseen että yksinolemiseen. Tämä voi tapahtua moninaisilla tavoilla. On kuitenkin vain yksi mahdollisuus, jossa hän ainutlaatuisena olentona jää koskemattomaksi, ainoastaan yksi, jolla hän voi omat voimansa saattaa täyteen toimintaan kanssakäymisessään. On ihmisleämän paradoksi, että ihmisen on etsittävä samaan aikaan sekä läheisyyttä että riippumattomuutta, yhtaikaa yksinoloa muiden kanssa yhdessä ja oman ainutlaatuisuutensa ja erikoislaatunsa säilyttämistä. Kuten olemme edellä soittaneet, on produktiivisuus vastaus tähän paradoksiin – samalla se on vastaus myös ihmisen moraaliseen kysymykseen.

Voi olla maailmaan produktiivisesti suhtautuva tekemisen ja ymmärtämisen kautta. Ihminen tuottaa esineitä, ja tässä tuottamisen prosessissa hän käyttää voimiaan suhteessa aineeseen. Rakkauden ja järjen käytössä hän käsittää maailman henkisesti ja emotionaalisesti, tunteidensa kautta. Hänen ymmärtämisvoimansa mahdollistaa hänelle tunkeutua läpi pinnan ja tunnistaa kohteen olemuksen ja samalla asettua tominnalliseen suhteeseen kohteeseensa. Hänen rakkaudenvoimansa mahdollistaa tunkeutua häntä ja kanssaihmistä erottavan seinämän lävitse ja ymmärtää häntä. Vaikka rakkaus ja järki ovat kaksi erilaista mahdollisuutta maailman ymmärtämiseen, ja vaikka kumpikaan niistä ei voi ilman toista olla olemassa, ovat ne kuitenkin ilmaus kahdesta erilaisesta voimasta, tunteesta ja ajatuksesta, ja siksi niitä on tutkittava erikseen.

Produktiivisen rakkauden käsite eroaa perustavalla tavalla siitä mitä tavallisesti rakkaudella ymmärretään. Ei taida olla mtään sanaa jota käytettäisiin niin moniselitteisesti ja hämmentävästi kuin sanaa ”rakkaus”. Se kuvaa lähes jokaista sisäisen riippuvuuden tunnetta, lukunottamatta vihaa ja inhoa. ”Rakkauden” käsite sulkee sisälleen kaiken, alkaen jäätelöstä pitämisestä sinfonian rakastamiseen tai miedoimmasta mieltymyksestä mitä syvimpään riippuvuuteen. Uskoo rakastavansa, kun on rakastunut johonkuhun. Ihmiset kuvaavat riippuvaisuuttaan rakkautena; ahneuttaan haluta omistaa joku ja jokin, tähän he käyttävät tätä samaa sanaa. He uskovat että mikään ei ole helpompaa ja yksinkertaisempaa kuin rakastaminen. Ainoa ongelma on vain oikean kohteen löytäminen ja rakkauden puute johtuu vain siitä että ei ole löytynyt sitä oikeaa kohdetta. Mutta vastakohtana tälle hämmentävälle ja toivesidonnaiselle asennoitumiselle on rakkaus aivan erityisenä tunteena, ja vaikka jokainen ihminen on kykenevä rakastamaan, on heidän toiveensa toteutuminen yksi vaikeimmista tavoitteista. Aito rakkaus perustuu produktiivisuuteen, luovuuteen, ja sitä voidaan myös kuvata ”luovana rakkautena”. Olemuksestaan johtuen se on aina samanlaista, koskekoon se sitten äidin rakkautta lapseen, rakkautta toiseen ihmiseen tai eroottista suhdetta kahden kumppanin kesken. Rakkautemme kohteet vaihtelevat ja tästä syystä vaihtelee myös rakkauden intensiteetti ja sen laatu. Tietyt peruselementit ovat kuitenkin rakkauden kaikille muodoille luonteenomaisia. Niitä ovat huolehtiminen toisesta, vastuuntunne toista kohtaan, toisen kunnioittaminen ja huomioonottaminen.

Huolehtiminen ja vastuuntuntoisuus osoittavat, että rakkaus merkitsee toimeliaisuutta, mutta ei intohimoa joka valtaa ihmisen, tai yhtä vähän tunnetta joka repäisee ihmisen mukaansa. Mitä huolehtiminen ja vastuunotto tarkoittavat, siitä kertoo loistavalla kuvauksella raamatun Joonan kirja. Jumala vaatii Joonaa menemään Niniveen kaupunkiin. Hänen täytyy varoittaa kaupungin asukkaita. Heitä tultaisiin rankaisemaan, jos he eivät luovu pahoista tavoistaan. Joona kuitenkin livistää tästä tehtäväsää, koska hän olettaa että ihmiset alkavat katua ja Jumala antaa anteeksi asukkaille. Joonalla on herkkä yhteys järkevyyteen ja järjestykseen; mutta mitä rakkaus on, sitä hän ei tiedä. Hän pakenee ja löytää itsensä valaskalan vatsasta. Tämä symbolisoi eristystä ja vankeutta – osoituksena siitä että häneltä puuttuu rakkautta ja ymmärtämystä kanssaihmisiään kohtaan. Jumala pelastaa hänet ja hän menee Niniveen. Hän saarnaa mitä Jumala haluaa. Mitä hän on epäillyt, se myös toteutuu. Asukkaat katuvat syntejään ja Jumala päättää olla tuhoamatta kaupunkia. Joona tulee vihaiseksi ja on pettynyt. Hän haluaa oikeudenmukaisuutta eikä armahdusta. Lopulta hän löytää lohdutusta puun varjosta, jonka Jumala antaa kasvaa suojatakseen häntä auringon polttavilta säteiltä. Kun Jumala antaa puun kuivua, Joonan mieli on surullinen. Hän valitta tätä Jumalalle ja Jumala vastaa: ”Sinä kannat murhetta öljypuusta, jonka eteen sinä et ole mitään tehnyt. Eräänä aamuna se oli tässä ja seuraavan yön jälkeen poissa. Minun mielestäni pitäisi olla huolissaan Niiniveen 120000:sta asukkaasta jotka eivät erota oikeaa väärästä- ja lisäksi heillä on niin paljon karjaa.” Jumalan vastaus Joonalle on ymmärrettävä vertauskuvallisesti. Jumala haluaa osoittaa, että rakkaus tarkoittaa tekemistä, jonkin kasvattamista suureksi. Rakkaus ja työ ovat yhteenkuuluvia, toisistaan erottamattomia suureita. Rakastaa sitä jonka eteen tekee työtä, ja tehdä työtä sen eteen mitä rakastaa.

Joonan tarina tarkoittaa myös sitä, että rakkautta ei voi erottaa vastuuntuntoisuudesta. Joona ei tunne itseään vastuulliseksi kanssaihmistensä elämästä. Hän voisi kysyä kuten Kain:”Olenko minä veljeni vartija?”(Gen.4,9). Vastuuntunto ei ole velvollisuus johon ihminen pakotetaan ulkopuolelta, vaan vastaus johonkin jonka tuntee koskettavan. Sanoilla ”vastuuntunto” ja ”vastaus” on samat juuret: olla vastuuntuntoinen tarkoittaa valmiutta vastata.

Äidinrakkaus on yleisin ja helpoimmin ymmärrettävä esimerkki produktiivisesta rakkaudesta. Sen syvin olemus on huolenpitoa ja vastuuntuntoa. Syntymään saakka työskentelee äidin keho lapsen hyväksi, syntymän jälkeen jatkaa äidin rakkaus kehon aloittamaa tehtävää huolehtien lapsen kasvusta ja kehittymisestä. Äidinrakkaus ei ole sidottu mihinkään ehtoihin joita lapsen tulee täyttää tullakseen rakastetuksi. Se on ehdotonta ja perustuu ainoastaan lapsen vaatimuksiin ja äidin vastaukseen. Ei ihme, että äidinrakkaudesta on tullut taiteessa ja uskonnossa kaikkein puhtaimman rakkauden symboli. Hebreankielinen sana, jolla kuvataan Jumalan rakkautta ihmiseen ja ihmisen rakkautta lähimmäisiään kohtaan on rachamim. Sanan juuret ovat sanassa rechem = äidin kohtu. (Kohtuullisuus voisi suomenkin kielessä merkitä kohtuullisuuden lisäksi täydellistä rakkauden yltäkylläisyyttä, IR)

Aivan yhtä silmiinpistävää ei huolenpidon ja vastuullisuuden yhteys ole yksilölliseen rakkauteen. Usein oletetaan, että jo rakastuminen olisi rakkauden korkein kohokohta. Tosiasiassa se on vasta alku, tilaisuus tulla rakastetuksi. Oletetaan myös, että rakkaus on seurausta mysteerisestä vetovoimasta kahden ihmisen välillä, tapahtuma joka ei vaadi ponnisteluja. Ihmisen luottamus ja hänen sukupuoliviettinsä tekevät tosiasiassa rakastetuksi tulemisen helpoksi; mitään mysteeristä ei tässä ole kysymys. Mutta tämä saavutus katoaa yhtä nopeasti kuin se on tullutkin. Sattumalta ei tulla rakastetuksi; oma rakastamisen kyky synnyttää rakkautta – kuten myös se miten tullaan kiinnostaviksi ja miten osoitetaan kiinnostusta. Ihmiset pohdiskelevat kysymystä, ovatko he puoleensavetäviä, ja unohtavat että heidän vetovoimansa on riippuvainen heidän omasta rakastamiskyvystään. Rakastaa produktiivisesti ja luovasti tarkoittaa, että huolehtii hänestä ja tuntee itsensä vastuulliseksi hänen elämästään, ei ainoastaan hänen fyysisestä olemassaolostaan, vaan myös hänen kaikkien inhimillisten kykyjensä kasvattamisesta ja kypsyttämisestä. Rakastaa luovasti on yhteensopimaton passiivisuuden kanssa, joka on ainoastaan rakastetun ihmisen katselemista; produktiiviseen rakkauteen sisältyy työtä, huolenpitoa ja vastuunottoa hänen kasvunsa hyväksi. Huolimatta lännen kaikkien yksijumalaisten uskontojen universalismista ja niistä edistyksellisistä poliittisista ohjelmista, jotka lähtevät liikkeelle ”kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta” , ei rakkaus ihmiskuntaa kohtaan ole tullut kaikkien yhteiseksi kokemukseksi. Rakkautta ihmiskuntaa kohtaan pidetään jonakin, joka parhaaassa tapauksesa kohdistuu johonkin yksittäispersoonaan, tai jonakin abstraktiona, joka saattaa tulla todeksi joskus tulevaisuudessa. Mutta rakkaus ihmiskuntaa kohtaan on erottamattomasti sidoksissa yksityiseen ihmiseen kohdistuvan rakkauden kanssa. Rakastaa yhtä ihmistä luovasti tarkoittaa, että on suhteessa hänen inhimilliseen ytimeensä ja samalla häneen yhtenä ihmiskunnan edustajana. Rakkaus johonkin yksittäiseen ihmiseen on satunnaista ja pinnallista, jos se sulkee pois rakkauden koko ihmiskuntaa kohtaan. Tämä rakkaus ihmiskuntaa kohtaan eroaa äidinrakkaudesta siinä mielessä, että lapsi on avuton, aikuinen sitävastoin ei. Mutta tämä ero on vain suhteellinen, sillä jokainen tarvitsee apua ja jokainen on riippuvainen kanssaihmisistään. Inhimillinen yhteenkuuluvaisuuden tunne on välttämätön edellytys yksilön kehittymiselle.

Huolehtiminen ja vastuuntunto ovat toki välttämättömiä tekijöitä rakkaudessa, mutta ilman rakastetun ihmisen kunnioitusta ja sen tunnistamista saa rakkaus hallitsemisen ja omistamisenhalun luonteen. Kunnioitus ei tarkoita pelkoa tai alistuvaa kunnioitusta. Vastaavasti kunnioittaminen tarkoittaa juuriltaan respektiä (respicere=katsoa), kykyä nähdä ihminen sellaisena kuin hän on, kykyä tulla tietoiseksi hänestä yksilönä ja ainutkertaisena olentona. Ihmistä ei voi kunnioittaa häntä tuntematta. Huolenpito ja vastuntunto olisivat sokeita, jos sitä ei seuraisi yksilön tunteminen.

Ja nyt produktiivisen ajattelun käsitteeseen, jota nyt haluamme lähestyä tutkimalla eroa järjen (reason) ja älykkyyden (intelligence) välillä.

Ihmisen älykkyys on käytännön tavoitteiden työkalu; sen tarkoituksena on tutkia asian niitä puolia jotka ovat tarpeen sen käytön tuntemuksessa. Tavoitetta itseään, tai mikä on sama, asian lähtökohtia, joihin älykäs ajattelu kohdistuu, ei kyseenalaisteta, vaan otetaan annettuna, olipa tavoite rationaalinen tai ei. Tätä älykkyyden erikoislaatuista piirrettä kuvattakoon äärimmäisellä esimerkillä, nimittäin paranoiisella ihmisellä. Hänen lähestymistapansa, se että kaikki ihmiset ovat liittoutuneet häntä vastaan, on järjetön ja harhaanjohtavakin, mutta hänen ajatteluprosessinsa jotka rakentuvat tälle lähtökohdalle, saattavat osoittaa huomattavaa älykkyyttä. Osoittaakseen paranoisten teesiensä oikeutuksen hän yhdistää huomioita ja johtaa loogisia rakenteita, jotka usein ovat niin vakuuttavia, että hänen oletustensa järjettömyys on vaikeasti havaittavissa. Luonnollisestikaan älykkyyden käyttö ei rajoitu ainoastaan patologisiin ilmiöihin. Useimmiten ja välttämättä se tavoittelee ajattelussamme jonkinlaisia käytännön tuloksia, ilmiön määrällisessä ja pinnallisessa mielessä, mutta ei asiaan kuuluvien ehtojen ja tarkoitusten hyvyyden kannalta, eikä varsinkaan yrityksenä ymmärtää ilmiön kulloisiakin laadullisia ominaisuuksia.

Järki sisältää kolmannen, syvyysulottuvuuden, joka johtaa asioiden ja prosessien olemukseen. Järki ei toki ole erotettu elämän käytännön tavoitteista (jatkossa tulen esittämään missä mielessä tämä pätee) mutta se ei ole myöskään pelkkä senhetkisen käsittelyn työkalu. Sen tehytävä on tietää jotakin, ymmärtää jotakin, käsittää asioita ja asettaa ihminen tällä tavalla yhteyteen asioiden kanssa. Järki tunkeutuu asioiden pinnan lävitse, löytääkseen sen todellisen olemuksen, sen kätketyt yhteydet, asioiden syvemmän merkityksen, niiden ”järjen”. Se ei ole – Nietscheä lainatakseni – kaksiulotteinen, vaan näköalainen, perspektiivinen, mikä tarkoitta että se ottaa huomioon kaikki ajateltavissa olevat näkökohdat ja ulottuvuudet, ei ainoastaan käytön kannalta huomionarvoiset. Asettua yhteyteen tällä tavalla asian kanssa ei tarkoita ainoastaan sen käsittämistä mitä asian takana piilee, vaan pyrkimystä työstää vielä enemmän ilmiön olemuksen piileviä, universaaleja ja kaikkea koskettavia ominaisuuksia ja samalla irtautua ilmiön pinnallisista ja satunnaisista ulottuvuuksista.

Jatkamme tästä tutkiaksemme joitakin produktiivisen ajattelun luonteenomaisia erityispiirteitä. Produktiivisessa ajattelussa subjekti ja objekti, tekijä ja kohde eivät ole yhdentekeviä. Kohde vaikuttaa tekijään ja tekijä asettuu toimintasuhteeseen kohteen kanssa. Kohdetta ei ymmärretä minään kuolleena, vaan jonakin joka on irrotettu itsestään ja omasta elämästään, tai jonakin sellaisena joka on tullut eristetyksi omasta todellisesta olemuksestaan. Päinvastoin, subjekti on kiinnostunut kohteestaan, ja mitä tiiviimpi tämä yhteys on, sitä hedelmällisempää ajattelu on. Tämä suhde tekijän ja kohteen välillä hallitsee hänen ajatteluaan. Ihminen tai rakastettu muu ilmiö tulee siten ajattelun kohteeksi, koska se on myös mielenkiinnon kohde ja koska se on merkityksellinen yksilölliselle elämälle ja ihmisen olemassaololle. Kertomus Buddhan ”nelinkertaisen totuuden” keksimisestä kuvaa tätä hyvin kauniisti. Buddha näki kuolleen, sairaan ja vanhan miehen. Hän nuorena miehenä koki syvästi tämän kaikkia koskevan, eroa tekemättömän kohtalon. Hän reagoi tähän huomioon ja hän ajatteli sitä tarkoin. Oppi luonnosta, elämästä ja tiestä inhimilliseen hajoamiseen oli tulosta hänen ajattelustaan. Varmaankaan tämä tapa jolla hän reagoi ei ollut ainoa mahdollinen. Vastaavassa tilanteessa saattaisi moderni lääkäri ehkä ajatella, miten voisi taistella vanhuutta, sairautta ja kuolemaa vastaan, mutta myös hänen reaktionsa määräytyisi hänen kokonaisnäkemyksestään kohteen tilasta.

Produktiivisen ajattelun toteutuessa nousee esiin ajatus hänen kiinnostuksestaan kohteeseen. Hän on siitä ”otettu” ja hän reagoi siihen; hän ottaa osaa ja vastaa. Mutta myös objektiivisuus luonnehtii produktiivista ajattelua: ajattelijan kunnioitus kohdetta kohtaan, ja kyky nähdä kohde sellaisena kuin se on, eikä siten millaisena hän sen haluaisi kokea. Tämä vastakohtaisuus objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välillä on yhtä luonteenomaista produktiiviselle ajattelulle kuin produktiivisuudelle ylipäätään.

Kykenemme olemaan objektiivisia vain, kun me myös kunnioitamme niitä asioita joita tarkkailemme: kun me olemme kykeneviä näkemään niiden ainutkertaisuuden ja muodostamaan molemminpuolisen yhteyden niiden kanssa. Tämä kunnioitus ei olennaisesti poikkea siitä kunnioituksesta jota koemme rakkaudessa. Jos haluan ymmärtää jotakin, täytyy minun olla kykenevä näkemään asia tavalla, jollaisena se omasta luonteestaan johtuen minulle ilmenee. Vaikkakin tämä pätee kaikkiin ajattelun kohteisiin, on se kuitenkin ihmisluonnon tutkimisen erityisongelma.

Eläviä ja ei-eläviä kohteita koskeva produktiivinen ajattelu sisältää myös erään toisen, objektiivisuuteen vaikuttavan ulottuvuuden: ilmiö on nähtävä kokonaisuutena. Jos tarkkailija erottaa kohteesta jonkin ulottuvuuden, ilman että näkee kokonaisuutta, eihän tule ymmärtäneeksi oikein edes tätä yhtä ominaisuutta. Tätä ominaisuutta on Max Wertheimer kuvannut tärkeänä produktiivisuuden piirteenä. ”Luovat prosessit”, kirjoittaa hän, ”omaavat usein seuraavia piirteitä: ymmärtää todella jotakin, kysyä ja tutkia sitä yhä uudelleen. Lopulta keskittyä tiettyyn määrättyyn kohtaan määrätyn kokonaisuuden sisällä; mutta tällä tavalla ei eristetä mitään kokonaisuudesta. Todellisuudessa kehittyy uusi ja rakenteellisesti syvempi kuva kokonaisuudesta, muutoksia kokonaisuuden rakenteellisessa näkemisessä, yksityiskohtien uudessa ryhmittelyssä jne. Kun syventyy tällä tavalla tietyn alueen rakenteeseen ja sen vaatimuksiin, tulee järjellä perusteltavaan ennustukseen, miten tämä alue – tai muut osa-alueet tässä rakenteessa – suoraan tai epäsuorasti ovat todennettavissa. Kaksi asiaa on tärkeitä: yhtäällä kokonaiskuvan muopostaminen ja toisaalta, miltä kokonaisuus osista katsoen edellyttää.” (M. Wertheimer, 1945, S. 167; vrt. myös S. 192).

Objektiivisuus ei vaadi ainoastaan, että näkee kohteen sellaisena kuin se on, vaan että näkee myös itsensä sellaisena kuin on. Että tulee tietoiseksi asetelmasta, jossa kohde on tekemisissä tekijän kanssa. Produktiivinen ajattelu on siten yhteydessä sekä kohteen luonteeseen että toteuttajaan ja että tämän ajatuksenkulku sisältyy tähän suhteeseen. Objektiivisuus perustuu tähän kaksisuuntaiseen määräytymiseen. Tämän vastakohta on väärä subjektiivisuus, jossa ajattelua ei suhteuteta kohteeseen ja ennakkoasenne vääristyy. Toiveajattelu ja fantasiat taannuttavat.

Mutta objektiivisuus ei ole myöskään sitä, mitä usein ”tieteellisyyden” nimissä tarjotaan, nimittäin synonyyminä yhdentekevälle, mielenkiinnon ja huolenpidon poissaololle. Kuinka voisi asian ulkokuoren alle tunkeutua ja asian syitä ja suhteita voida tutkia, jos ei tunne elävöittävää mielenkiintoa käsiteltävää asiaa kohtaan? Kuinka voi määritellä tutkimustavoitteita, jos niitä ei aseta suhteeseen ihmisen mielenkiinnon kanssa? Objektiivisuus ei tarkoita yhdentekevyyttä, vaan kunnioitusta.

Se ei tarkoita myöskään kykyä asettaa itsensä ulkopuolella ja väärentää itsensä. Mutta eikö subjektiiviset tutkijan elementit ole niin vahvoja, että hänen on irroittauduttava omasta ajattelustaan saadakseen toivottavan tuloksen? Eikö kaiken henkilökohtaisen mielenkiinnon poissulkeminen ole edellytys tieteelliselle tutkimiselle? Käsitys, että mitään sellaista mielenkiintoa ei saa olla joka saattaisi vaikuttaa tutkimustulokseen, on väärä. On tuskin koskaan tehty yhtään ainoaa löytöä tai huomiota, jossa tutkittavan oma mielenkiinto ei olisi antanut aihetta löytöön. Jokainen ajatus, josta tällainen mielenkiinto puuttuu, on tuomittu hedelmättömäksi ja hengettömäksi. Mutta kuitenkaan ei ole kysymys pelkästään siitä, onko mukana omaa mielenkiintoa vai ei. Tärkeää on, millaista lajia tämä mielenkiinto on ja missä suhteessa se on tutkittavaan kohteeseen. Produktiivisen ajattelun lähtökohtana on huomioitsijan oma mielenkiinto. Ideoita ei synny pelkästään mielenkiinnon itsensä johdosta, vaan sellaisten kiinnostuksen kohteiden kautta, jotka ovat ristiriidassa vallitsevan totuuden kanssa ja jotka löytöinä ovat yhteensovittamattomia kohteen omalaatuisuuden kanssa.

Päätelmämme, että produktiivisuus on ihmiselle annettu kyky, on ristiriidassa sen oletuksen kanssa että ihminen on pohjimmiltaan laiska ja että hänet pitää pakottaa aktiivisuuteen. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyytää, että tämä sallisi hänen kansansa lähteä, jotta se voisi palvoa erämaassa Jumalaa, faarao vastaa:”Laiskoja te olette kaikki! Siksi te sanotte: haluamme mennä ja uhrata teurasuhrin Jahvelle. ”(Ex 5,17). Tehdä työtä kuin orja, oli faaraolle samaa kuin tehdä jotakin. Jumalanpalvelus oli samaa kuin ”laiskottelu”. Kaikki jotka halusivat elää toisten työllä, jakoivat tämän käsityksen faaraon kanssa. Produktiivisuus joka ei sallinut itseään riistettävän, oli hänelle merkityksetöntä.

Miedän nykyinen kulttuurimme näyttää osoittavan päinvastaista. Länsimainen ihminen näytti viime vuosisatoina olleen täynnä työn ideaa, vaatimassa jatkuvaa aktiivisuutta. Olla tekemättä mitään – sitä hän ei kestä silmänräpäystäkään. Tämä vastakohta on kuitenkin vain näennäisesti totta. Laiskuus ja pakotettu aktiivisuus eivät ole vastakohtia, vaan kaksi oiretta jotka viittaavat inhimillisiin toimintahäiriöihin. Tärkein neurootikon oire on usein hänen kykenemättömyytensä työhön; niinsanotuilla sopeutuneilla pakonomainen aktiivisuus syntyy siten, että he eivät he eivät löydä mitän iloa rentoutumisesta ja rauhasta. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta, vaan sen sivuvaikutus. Molempien vastakohta on produktiivisuus.

Luovan aktiivisuuden hyödyntämättömyys johtaa joko passiivisuuten tai yliaktiivisuuteen. Nälkä ja väkivalta eivät voi koskaan olla edellytyksenä luovalle aktiivisuudelle. Sitä vastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskuntaorganisaatio jossa työstä tulee järkevä inhimillisen kyvykkyyden ilmaisija, johtaa produktivisuuteen. Merkitykisellisiä ovat ne tekijät jotka ratkaisevalla tavalla tukevat sitä, että ihminen seuraa luonnollisia taipumuksiaan ja jossa hän käyttää voimiaan luovasti, produktiivisesti. Produktiivinen toiminta ilmenee rytmisenä ajattelun ja rentoutumisen vuorotteluna. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia ainoastaan silloin, kun ihminen saa olla myös rauhassa ja yksin. Myös kyky kuunnella itseään, olla sinut itsensä kanssa on välttämätön edellytys sille että voi asettua suhteeseen toisten kanssa.

Sosialidemokraattinen vakio

Olen kirjoittanut muutamankin blogikirjoituksen sosialidemokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona. Tämä ilmaisu on kotoisin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen periaateohjelmasta vuodelta 1952, siltä samalta vuosikymmeneltä jolloin itse tulin liittyneeksi mukaan tähän kansanliikkeeseen.

Palaan tähän teemaan alati uudelleen ja nytkin, kun gallup-luvut näyttävät nostavan sosialidemokratiaa maan suurimmaksi puolueeksi ja mahdolliseksi voittajaksi seuraaavissa eduskuntavaaleissa. Se tapahtuu samaan aikaan kun media toitottaa sosialidemokratian vanhanaikaisuutta ja puolueen jäsenkannan korkeaa keski-ikää. Miten on mahdollista, että ajattelutapa joka ei juurikaan saa tukea medialta, nousee yhä uudestaan merkittäväksi vaihtoehdoksi myös mielipidetiedusteluissa?

Automaattinen samaistuminen julkiseen mielipiteeseen on yhteiskunnallisessa kasvuvaiheessa olevalle ilmeisesti niin vahvaa, että sosialidemokratia ei näyttäydy nuorelle ihmiselle potentiaalina poliittisena vaihtoehtona. Aatteellinen tavoite, sosialismi - myös sen demokraattisessa, pohjoismaisen hyvinvointivaltion muodossa - on tullut niin perusteellisesti vähäteltyä ja mustamaalattua, että nuoren on kokeiltava mitä hyvänsä muuta vaihtoehtoa ennenkuin isiltä ja äideiltä, nykyisen hyvinvointi-Suomen rakentajilta peritty arvomaailma alkaa herätä henkiin.

Tämä sama kaava on toistunut aikaisempinakin vuosikymmeninä. Kodin sosialidemokraattinen, hyvin tavalliselta ja värittömältä tuntuva elämäntapa osoittautuu sittenkin kestäväksi pohjaksi yhteiskunnalliselle näkemykselle. Demokratia elämäntapana on todellisuudessa kuitenkin vaativa elämän- ja toimintatapa, sitä on jatkuvasti päivittäin pohdittava ja sovellettava käytäntöön niin  kanssakäymisessä ihmisten kanssa kuin yhteiskunnallisia kysymyksiä, ongelmia ja tavoitteita pohdittaessa.

Demokratia on muutakin kuin pelkkä vaalimenetelmä, jollaiseksi se kapeimmilllaan ymmärretään. Vähän syvemmälle työstettäessä havaitaan, että mikä hyvänsä toimintatapa ei kuulu demokratiaan elämäntapana. Ymmärretään, että väkivalta, loukkaava alistaminen tai jatkuva alistuminen, nöyrtyminen eivät voi kuulua demokratiaan elämäntapana. Ei siihen voi kuulua määrätön ahnehtiminenkaan, jonka tulosta esimerkiksi tulojen ja omistamisen muodossa niin suuresti palvotaan. Myös kaupallinen asennoituminen "kaikki on kaupan" merkityksessä ei voi kuulua tähän vaativaan elämäntapaan, vaikka esimerkikisi Euroopan Unionin keskuspaikka, Bryssel suorastaan pullistelee kaikenlaista vaikuttajaa. Europarlamentaarikolle se muodostaa korruptoitumisen muodossa vakavan uhkan, samalla tavalla kuin se voi tehdä sen myös kunnan asioista päätösvastuussa olevalle.

Edellä luettelemani demokratian vajavuustilat muodostavat juuri sen "epäproduktiivisen oireryhmän", jota mm. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian keskeisin tutkija Erich Fromm piti tunnusomaisena sairaalle yhteiskunnalle.

Epäproduktiivisen lähestymistavan vastapainoja on elämää ylläpitävä, jokaista ihmistä tasa-vertaisena ja tasa-arvoon oikeutettuna lajiolentona kunnioittava produktiivinen, biofiilinen elämäntapa. Sekin voi juurtua ihmisen mieleen pysyväksi voimaksi, "konstantiksi" elämänmuodoksi, lifestyleksi. Kansanvaltainen hyvinvointivaltio muodostaa demokraattiselle ihmiskäsitykselle luontevan kasvualustan, hengeltään sairas yhteiskunta kaavauttaa ja vahingoittaa myös siinä elävää ihmistä.

Kun demokraattinen sosialisti joskus - eikä niin harvoinkaan-  epäilee itsekin oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan mahdollisuutta ja valtavia poliittisia, asenteellisia ja resurssien vähäisyyteen liittyviä toteutumttomia toiveita, on kuitenkin yksi ulottuvuus jossa tuo arvokas sosialidemokraattinen visio elää. Se on elämäntapa, praxis, jokapäiväisen elämän käytännöt. Pysyvä, muuttumaton, järkähtämättömällä perustalla oleva  sosiaalinen tietoisuus. Kysymys ei ole pelkästään opitusta, kognitiivisesta, vaan myös elämyksellisestä, affektiivisesta havahtumisesta ja etsinnästä - joka jatkuu läpi koko elämän.

Eipä siis ihme, että kirjoitin juuri Eduskunnahn sosiaalivaliokunnan puheenjohtajan Sisko Kiurun Facebook-sivulle seuraavan kommentin hänen ilmoittaessaan ristiriitoja sisältäneen valtavan SOTE-aineiston tultua nyt käsitellyksi ja menevän tämän jälkeen perustuslakivaliokuntaan:

"Socialdemocratic constant - sosialidemokraattinen mielenlaatu, asennoituminen, katsantokanta tulee näkyviin tämän suuren kokonaisuuden käsittelyssä. Se on juuri sitä sosialidemokraattista elämäntapaa, pysyvää "lifestylea" aina, joka hetkellä ja kaikkialla. Se meidät yhdistää myös arjessa, viime kädessä kaikessa toiminnassamme läpi elämän. Sillä on merkitystä, koska lähestymistapamme on jo ensimmäinen ja pysyvä osa itse tavoitetta, demokraattista sosialismia."

12.11. 2018 kirjoitin Facebookissa omalta osaltani vastauksena nuorten osallistumista koskevaan pohdiskeluun: 

"Millä tavalla sosialidemokraattinen elämäntapa, "lifestyle" välittyy nuoremmalle sukupolvelle? Ei ole mediaa käytössä, koulussakaan ei osata avata yhteiskunnallista ulottuvuutta, politiikka, yhteisiin asioihin vaikuttaminen jää kielteisen yleisen ilmapiirin armoille. Alhaiset äänestysprosentit ja osallistumisrakenteiden rapautuminen uhkaavat pidemmän päälle koko kansanvaltaista yhteiskuntaa, demokraattista yhteiskuntajärjestystä. Siitäkin huolimatta pieni toivonkipinä on olemassa: se on vanhemman sukupolven aika laajalti omaksuma "demokratia elämäntapana", jota uskoakseni myös koululaitoksessamme edelleen pidetään tärkeänä. Tämä ei ole vähäpätöinen asia, sillä aito demokraattinen ilmapiiri on jo osa demokraattisen sosialismin päämäärää: se on pysyvä elementti joka on aina, vaikeissakin olosuhteissa pusertunut pintaan. Itse asiassa usein kuulee aktiivin sosialidemokraatin kertovan, että vaikka kotona ei politikkaa puhuttukaan, oli aavistus että se on se yhteiskunnallinen vaihtoehto jonka hengessä pitää toimia."

Kun kukaan ei luota kehenkään

Saksan SPD:n tilanteeseen vaikuttaa edelleen Saksan kahtiajakautuminen ja DDR:n puolella toteutettu "autoritaarinen monipuoluejärjestelmä". Siellähän ei kaikkia puolueita lakkautettu, vaan perustettiin vuonna 1949 DDR:n Sosialistinen Yhtenäisyyspuolue (Sozialistische Einheispartei Deutschlands SED), johon kaikkien puolueiden piti kuulua. Itä-Saksan sosialidemokraattinen puolue liittyi siihen Otto Grotewohlin johdolla. Länsi-Saksan SPD ei koskaan hyväksynyt tätä alisteista asemaa Saksan Kommunistisen puolueen enemmistönä sanelemille "sosialistisille" päämäärille. Demokratiaan kuuluu poliittisesti itsenäisten puolueiden oikeus omaan ohjelmalliseen työhön ja myös vastuunottoon omien arvopäämäärien ja ohjelmallisten tavoitteiden  toteuttamiseksi sitten kun poliittinen demolkratia antaa siihen mahdollisuuden.

Berliinin muurin murruttua Sosialistinen yhtenäisyysrintama hajosi ja sosialidemokraattiset yhdistykset perustettiin uudelleen SPD:n alaisuuteen. Sosialistisen yhtenäisyyspuolueen raunioille syntyi vasemmistopuolue die Linke, jota Saksan liittopäivien muut puolueet eivät ole hyväksyneet hallituskumppaniksi - päinvastoin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa Suomen Kansan Demokraattisen liiton jäsenenä olleet kommunistit ja kansandemokraatit otettiin mukaan Rafael Paasion vasemmistoenemmistöiseen hallitukseen   jo 1960-luvulla.

Saksan SPD on sittemmin ollut mukana monissa  hallituskoalitioissa, useita kertoja konservatiivisen pääpuolueyhdistelmän CDU:n ja CSU:n kanssa. Tämä DDR:n ajoista alkanut katkera risriita näkyy edelleen saksalaisen sosialidemokratian kielteisenä suhtautumisena Sosialistisen Yhtenäisyyspuolueen  perilliseen die Linkeen. Hallitusyhteistyö konservatiivien kanssa on puolestaan johtanut siihen, että die Linken riveissä luottamus SPD:hen on vähäistä ja vastakkainasettelu tästä johtuen pysyvää.

Kuitenkin itäisellä puolella Thüringenin osavaltiossa harrastetaan jo puna-puna-vihreää (R2G) yhteistyötä ja Berliinissä on periaatteessa yhteistoiminta etenemässä yhteisen hallituspolitiikan toteuttamiseen vapaavaltio Berliiniä vahvistamalla, ei äärimmäisen raskaalla ja ahdistavalla säästäpolitiikalla ja valtion heikentämisellä - joka on konservatiivileirin ideologinen pääsanoma. Tämä kysymys hallitusyhteistyöstä osavaltioissa jakaa sisäisesti myös Saksan SPD:tä. Hallitusyhteistyössä seura tekee kaltaisekseen ja niinpä esimerkiksi puolustusyhteistyössä tai Eurooppakysymyksissä SPD ei ole kyseenalaistanut "läntisen arvoyhteisön" politiikkaa NATOssa tai Euroopan Unionin peruskirjan konsolidoitua periaatetta markkinoiden vahvasta, jopa etuoikeutetusta asemasta suhteessa demokraattiseen valtioon.

Sosialidemokratian alisteinen asema DDR:ssä suhteessa Saksan Kommunistisen Puolueen sanelemaan linjaan SED:ssa aiheuttti siis pysyvän vamman länsisaksalaisen sosialidemokratian sieluun, mutta vastaavanlainen ehdoton alistuminen markkina-arvojen ehdoilla toimivaan Euroopan Unioniin - joka sekin on saksalaisen ideologisen ajattelutavan ilmentymä - ei ole sitä ainakaan toistaiseksi aiheuttanut. Tosin ei myöskään SPD:n vasemmalta laidalta eikä myöskään die Linken piiristä ole kuulunut Euroopan Unionin peruskirjaan kohdistuvaa kritiikkiä, mikä sekin puhuu jonkinlaisesta historiallisesta sokeudesta saksalaisessa mielenlaadussa.

Seuraukset ovat saksalaisen vasemmiston kannalta olleet kohtalokkaita. Molemminpuolinen epäluottamus on poikinut lisää epäluottamusta myös omia johtajia kohtaan niin SPD:ssä kuin myös die Linken piirissä. Sen ytimeen kuuluu myös Oscar Lafontaine, entinen sosialidemokraattinen Saarbrückenin pääministeri ja Gerhard Schröderin hallituksesta eronnut valtionvarainministeri, joka sitten erosi SPD:stä ja liittyi die Linken riveihin. Hän on löytänyt henegenheimolaisen ja rakastetun die Linken sosialistista arvoperintöä jatkavasta Sahra Wagenknechtistä, Rosa Luxemburgin manttelinperijästä. Oscar Lafontaine ja Sahra Wagenknecht ovat äskettäin perustaneet kokoomaliikkeen nimeltä "Aufstehen", joka kokoaa sekä die Linken että SDP:n riveistä vallitsevaan menoon tyytymättömiä voimia yhteen. Mukana on myös Nuorsosialistien Kevin Kühnert, joka kuitenkin näyttää odottavan vanhan polven väistymistä SPD:n johdiosta enemmän kuin yhteistä vasemmistorintamaa. SPD:n puolella pelätään tämän kokoomaliikkeen edustavan vanhaa DDR:n kommunistista yhtenäisyyspuolueen perintöä, mikä siten muodostaa uuden mielipiteitä jakavan ja mahdollista yhteistyötä vaikeuttavan ongelman.

Erikoista SPD:ssä on puolueen kokouksissa on siellä käytettävä voimakkaan retoorinen, vanhaa sosialidemokraattista traditiota painottava esiintyminen - ja sen jälkeinen palaaminen perinteiseen koalitiohallitusten yhteistyöhön, enimmäkseen konservatiivien kanssa. Tätä ristiriitaa on ulkopuolisen vaikea ymmärtää - eikä sitä näy oikein ymmärtävän Saksan kansakaan.

Vihreiden suhtautuminen yhteistyöhön vasemmiston kanssa on liittotasavallan tasolla ollut ristiriitaista. He ovat solmineen koalitiohallituksia sekä punaisten että mustien kanssa, välillä onnistuen, välillä turpiinsa saaden. Kaikesta tästä neuvottomuudesta on seurannut - taas kerran - äärioikeiston muukalaisvihaan ja myös poliittisiin vastustajiin kohdistuneen vihapuheen ja -toimien voimakas vahvistuminen. Äärikoikeiston nousu on puolestaan vetämässä CDU:ta ja CSU:ta poliittisesti yhä muukalaisvihamielisemmälle linjalle, josta osoituksena on Baijerin pääministerin Markus Söderin ja koalitiohallituksessa sisäministerinä olevan Horst Seehoferin jyrkät, liittokansleri Angela Merkeliä syvästi vahingoittaneet irtiotot.

Kuka luottaa kehenkin Saksassa? Kun katsellee Saksan puoluekenttää, retoorisesti kiivasta ja voimakkaan värittynyttä kielenkäyttöä, näyttää siltä että kukaan ei luota enää kehenkään: kaikilla puolueilla on sisäiset oppositionsa ja puolueiden yhteistyö on enemmän tai vähemmän pakkoavioliittoja, joissa yritetään saada yliote vastapuolesta. SPD näyttää tarrautuvan hallitusohjelman mukaiseen koalitioyhteistyöhön CDU/CSU:n kanssa, joka näyttää puolestaan olevan henkisesti irtautumassa yhteisesti sovitusta.

Rakkautta ensi silmäyksellä?

En taida olla ainoa, jolle USA:n presidentin Donald Trumpin ja Pohjois-Korean johtajan Kim Jong Unin lämminhenkinen tapaaminen Singaporessa kesäkuun 10. päivänä herätti ihmetystä ja jätti ymmälleen. Takana on vuosikymmenien vihanpito, Pohjois-Korean eristäminen ja eristäytyminen, Etelä-Aasian rautaesirippu Pohjois- ja Etelä-Korean välillä. Kolmannen polven perhediktaattori saavutti itse asiassa muutamassa viikossa neuvottelukosketuksen, josta läntiset johtajat Donald Trumpin suhteen voivat vain haikailla. Juuri ennen Singaporen matkaa Trump jätti allekirjoittamatta G7-maiden neuvottelutuloksen Kanadassa sanoen, että USA:ta pidetään säästöporsaana jotka kuka tahansa voi käydä tyhjentämässä. Kanadan nuorta ja charmikasta johtajaa Trudeauta Trump nimitti epärehelliseksi ja heikoksi. Kuinka voi olla mahdollista että heti tämän perään syntyy näin lämminhenkinen tapaaminen Pohjois-Korean diktaattorin ja kommunistisen arkkivihollisen kanssa?

Saattaa olla, että selitys tähän on olemassa ja se liittyy sekä Kiinan että Pohjois-Korean muuttuneisiin asenteisiin ja uudistuneeseen lähestymistapaan muita maita kohtaan. Kim Jong Un on pitänyt säännöllistä yhteyttä Kiinaan, joka suurvaltana on asettunut suojelemaan ja  tukemaankin Pohjois-Koreaa, vaikka äänenpainot suhteessa asevarusteluun ovat olleet varoittelevia. Olisiko mahdollista että Kim Jong On olisi kiinanvierailuillaan löytänyt uuden lähestymistavan maailmaan ja ryhtyisi nyt sitä soveltamaan?

Kiina on omaksunut uuden tyylin, jonka alulle panijana voidaan pitää Deng Xiaou Pingiä, jonka kuuluisa talouteen liittyvä lause kuuluu:"Kissan värillä ei ole väliä, kunhan se pyydystää hiiriä." Kiina on omaksunut uuden talouspolitiikan, avautumisen kapitalistiseen ja insinööritaidoiltaan ainakin jossain määrin ylivertaiseen länteen. Kiinan kasvu on jatkunut voimakkaana jo vuosikausia. Vuorovoikutuksen kasvamisen lisäksi on toinenkin tekijä, jossa Kiina on omaksunut uuden tyylin. Se on sopimuksiin perustuva, endogeeninen talouspolitiikka. Resursien kasvattaminen ei rajoitu pelkästään vaihtokauppaan, vaan uusien projektien liikkeellelaittamiseen ja niiden rahoittamiseen jättivaltion velan kasvattamisella. Kiina ei voi mennä konkurssiin. Siellä ymmärretään että uusi säästäminen perustuu juuri velanottoon, saavathan ihmismassat tätä kautta töitä ja voivat alkaa huolehtia omastakin tulevaisuudestaan. Minusta näyttää siltä, että Kiina on omaksunut oikeaoppisesti jälkikeynesiläisen, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, jonka voimin se runnoo hurjalla vauhdilla kohden taivaita hipovia tuloksia.

Uudesta asennoitumisesta  kirjoittaa der Spiegel -lehti numerossaan 25/16.6. 2018 - todeten että Kim Jong Un on jo nyt aloittanut ulkomaisten osaajien kutsumisen maahansa. Trumpin kerrotaan näyttäneen tilaisuudessa Kimille videon, jossa rakennetaan pilvenpiirtäjiä, suurnopeusjunia ja pikaveneitä, kunhan Pohjois-Korea vastapainoksi lupaa luopua ohjus- janydinasekokeiluistaan. Näyttäisi siltä, että Kim Jong On on luvannut Trumpin kanssa neuvotellessaan amerikkalaiselle yritysmaailmalle pääsyn rakentaman pohjois-Koreaa kohden uutta tulevaisuutta. Mistä rahat tähän uuteen suuntaukseen? Pohjois-Korean talous voi perustua vain joko Kiinan tukeen tai endogeeniseen, sopimuksiin perustuvaan rahan määrän lisäämiseen, siis velkaan. Niin kauan kuin valuutoilla on vaihtosuhde olemassa, nollalla digitaalitaloudessa ei ole niin suurta merkitystä, kuin mitä sillä on rajoitetun rahan eksgeenisesa politiikassa - jota Trump ja Euroopan Unioni omalla tahollaan harjoittavat.

Voi hyvin ymmärtää, että Trump on ihastunut tähän avaukseen. Pohjois-Korean johtajan nöyryys ja kiltteyskin on varmasti tehnyt vaikutuksen. "Rakkautta ensi silmäyksellä" voi tällaisessa tilanteessa syntyä vain, jos taustalla on uskottava, molempia hyödyttävä strategia. Kim Jong Onilla on ollut varmasti tarjottavanaan jotakin muutakin kuin pelkkä ydinaseesta ja ohjuskokeiluista luopuminen. Minun oletukseni on, että takana on uudenlainen, Trumpin kannalta katsottuna lupaavia sijoituksia ja projekteja tarjoava talousajattelu. Uskon Kim Jong Unia puolestaan vakuuttaneen Kiinan nopea nousu talousmahdiksi ja sen taustatuki vastaavanlaisen politiikan aloittamiseen pienemmässä, 25. miljoonan asukkaan Pohjois-Koreassa.

Kiinaa ei USA taida onnistua pidättelemään. Onnistuuko se pitkällä tähtäyksellä Pohjois-Korean kanssa? Olkoon kuinka tahansa, käänne parempaan suuntaan USA:n ja Pohjois-Korean suhteissa on tosiasia. Vielä kuuluu ääniä Pohjois-Korean epäluotettavuudesta atomivoiman suhteen. Kim Jong Onin strategia ei taida kuitenkaan perustua ydinaseeseen ja tuhovoimaan, vaan Kiinalta opittuun ja lännelle outoon talous- ja rahapolitiikkaan. 

Asian tekee vieläkin omituisemmaksi se, että sekä Kiinan että Etelä-Korean oppi-isänä taitaa olla brittiläinen liberaali, 1930- ja 40-lukujen suuri taloustietäjä John Maynaard Keynes.

2.11. 2018 
USA:n presidentti Trump ja kiinan presidenti Xi ovat keskustelleet torstaina 2.11. 2018 puhelimessa ystävälliseen ja yhteistyöhakuiseen suuntaan. Pohjois-Korean tilanteesta "China Daily" kertoo keskustellun seuraavaa:

"Osapuolet vaihtoivat myös näkemyksiä Korean niemimaan tilanteesta.

Xi sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Korean niemimaan tilanne on muuttunut positiivisesti.

Kiina arvostaa Trumpin ja Korean Korean demokraattisen kansantasavallan johtajan Kim Jong-un: n tapaamista ja johtamista tulokseen, joka edistää Korean niemimaan ydinvoiman vähentämistä ja Korean niemimaan poliittista ratkaisua Xinhua News Agency -raportin mukaan.

Kiina toivoo, että Yhdysvallat ja Korean demokraattinen kansantasavalta huolehtivat toistensa huolenaiheista ja edistävät entisestään Korean niemimaan ydinaseiden irrottamista rinnakkain niemimaan rauhanomaisen mekanismin rakentamisen kanssa, Xi totesi ja lisäsi, että Kiina jatkaa rakentavaa rooliaan.

Trump sanoi, että tämän vuoden alusta lähtien Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean väliset neuvottelut ovat edistyneet myönteisesti.

Yhdysvaltojen puolelle on suuri merkitys Kiinan tärkeälle roolille Korean niemimaalla. Se on valmis jatkamaan viestinnän ja koordinoinnin vahvistamista Kiinan kanssa, Trump sanoi Xinhua-raportin mukaan."