Kotitalousvähennystä myös kaikkein pienituloisimmille

Eläkkeensaajien Keskusliiton liittokokouksessa Lappeenrannassa, kokoushotellin aulassa oli levitettynä panderolli "Aina heikomman puolella". Tämä yksi maamme merkittävimmistä ikäihmisiä edustavista järjestöistä julisti siinä peruslähtökohtaansa, tasa-arvoista yhteiskuntaa, oikeutta kaikille, heikomman vahvistamista ja kuntouttamista. Kysymys on ihmisyyteen, kansankotiin ja hyvinvointivaltioon kuuluvasta peruslähtökohdasta: oikeus ihmisyyteen ja voimavarojensa täysimääräiseen kehittämiseen ja toteuttamiseen kuuluu kaikille. Heikompaan asemaan joutuneet, olivatpa ne mitä ikäryhmää tahansa, on se kansanryhmä jota on yhdessä nostettava. Ei ole sattumaa, että juuri emerituskansalaiset, hyvinvointivaltion rakennnustyön käynnistäneet, ovat vaarassa jäädä taloudellisilta edellytyksiltään köyhyysrajalle ja jopa sen alapuolelle.

EKL:n lehti Eläkkeensaaja nostaa vanhenevan sukupolven elämäntilannetta ja tavoitteita jatkuvasti esille. Liitto on ottanut edunvalvonnan aivan ilmeisesti keskeiseksi teemakseen ja  sen pää-äänenkannattaja kirjoittaa jokaisessa numerossaan sekä puheenjohtajan  että toiminnanjohtajan palstoilla tästä poliittisesta tehtävästään. Esimerkinomaisesti nostan juuri viimeisimmästä, syyskuun 2017 lopulla ilmestyneestä lehdestä  käsiteltyjä teemoja esille.

Kotitalousvähennys myös pienituloisten ulottuville
Liiton puheenjohtajaksi kesäkuun kokouksessa valittu Simo Paassilta kirjoittaa kotitalousvähennyksestä ja siinä olevassa, eriarvoisuutta lisäävästä ja kansalaisia eriarvoisesti kohtelevasta piirteestä. Hän kirjoittaa hallituksen suunnitelmista kehittää kotitalouysvähennystä nostamalla työn osuuden korvausta 50:stä 70:een prosenttiin. "Esitettyä suunnitelmaa ei ole aihetta vastustaa, mutta kotitalousvähennystä pitäisi kehittää niin, että myös pienituloiset voisivat hyötyä siitä" , Paassilta kirjoittaa.

Hän jatkaa:
"Nykyjärjestelmässä verosta tehtävää kotitalousvähennystä voi hyödyntää vain silloin, jos henkilö maksaa tuloistaan veroa vähintään sen verran, kuin hän olisi oikeutettu saamaan verovähennystä saamistaan palveluista. Esimerkiksi eläkeläisellä pitäisi olla veronalaista ansiotuloa noin 20 000 euroa vuodessa, jotta hän pystyy hyödyntämään kotitalousvähennyksen täyden määrän 2400 euroa.

Jos eläkeläisen veronalaiset ansiotulot jäävät alle 11067 euron vuodessa, tuloista ei makseta lainkaan ansioverotuloa, jolloin myöskään kotitalousvähennyksestä ei ole henkilölle mitään hyötyä. Noin 150 000 henkilöä koko ikäryhmästä  ei voi  hyödyntää laisinkaan nykymuotoista kotitalousvähennystä.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra on jo vuonna 2015 ideoinut sellaisen kotitalousvähennysmallin, joka hyödyntäisi myös pienituloisimpia (Sitran selvityksiä 95) Mallin ajatuksena on, että kaikilla 75 vuotta täyttäneillä olisi tuloista riippumatta mahdollisuus hyödyntää kotitalousjärjestelmää, kun he ostavat kotitalouspalveluja.

Kotitalousvähennys olisi täten pienituloiselle suoran tuen ja verohuojennuksen yhdistelmä. Jos maksetut verot ovat vähennykseen oikeuttavaa summaa pienemmät, vähentämättä jääneen osan verovähennyksestä saisi suorana tukena. Rahamääräinen tuki olisi enimmillään 1200 euroa vuodessa.

Sitran esitys avaisi toteutuessaan uusia mahdollisuuksia kotitalousvähennyksen käyttöön. Se saattaisi myös osaltaan tukea sitä tavoitetta, että omassa kodissa asuminen pitempään olisi mahdollista entistä useammalle eläkkeensaajalle tulevaisuudessa. Kotitalousvähennyksellä tuetaan ikäihmisen arkea, mutta se myös lisää työllisyyttä ja elvyttää paikallista taloutta."

Tällaisen tärkeän ehdotuksen tekee siis EKL:n puheenjohtaja Simo Paassilta, puuttuen samalla taas yhteen eriarvoistavaan piirteeseen yhä markkinaliberaalimpia piirteitä saavassa politiikassa. Siinä on kysymys konkreettisesta aloitteesta liittokokouksessakin vahvasti esillä olleeseen teemaan: "Aina heikomman puolella."

Ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa

Kirjoitustyyli ja luonteenpiirteet

Referoin tässä Ernst Schachtelin kirjoitusta, jonka löysin Erich Frommin postuumisti julkaistusta kirjasta "Arbeiter und Angestellten am Vorabend des dritten Reiches ISBN 3-423-04409-8, ei suom.) Tämä kirja on itseasiassa tutkimusraportti Saksan työväestön ja toimihenkilöiden henkisestä tilasta juuri Hitlerin valtaannousun aikoina 1930-luvun alussa. Tutkimuksessa käytettiin ns. avointa kyselylomaketta, jossa vastaajat saivat ilmaista omia mielipiteitään myös kirjallisesti esitettyihin kysymyksiin. Ernst Schachtelin analyysi perustuu puolestaan F.H. Allportin, L. Walkerin ja E. Lathersin 1934 ilmestyneeseen kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality.

Kirjoitus- ja ilmaisutyylillä on omat yhteytensä persoonallisuuteen ja luonteenpiirteisiin. Ilmaisutapa kertoo siis paljon myös kirjoittajasta itsestään ja änen tavastaan suhteuttaa itsensä yhteiskuntaan ja muihin ihmisiin.

"Kun toteuttaa kirjallista kyselyä saadakseen informaatiota vastaajien persoonallisuudesta, osoittautuu persoonallinen kirjoitustyyli hedelmälliseksi tutkimustekniikaksi psykologisessa analyysissa. Myös tässä tutkimuksessa (viittaa siis Frommin tutkimukseen) olemme käyttäneet tätä tekniikkaa osittain hyväksemme, voidaksemme paremmin järjestää yksityisten vastaajien kuhunkin kysymykseen antamia tulkittavia vastauksia. Monissa tapauksissa antaa nimittäin paremminkin vastauksen muotoilu lähtökohdan toivotun psykologisen informaation saamiseen kuin itse esitetty konkreettinen kysymys. Tämän ohella kirjoitustyylin analyysi on ennenkaikkea silloin mielekästä, kun sitä ei tehdä pelkästään yksittäisten kysymysten tulkintana, vaan koko kyselykokonaisuuden yhteydessä. Vain tässä tapauksessa voidaan toivoa, että saadaan avaimia vastaajan persoonallisuuden rakenteesta.

Se että on olemassa yhteys persoonallisuuden ja kirjoitustyylin välillä, se että ihmisen kirjoitustyyli on tietyllä tavalla luonteenomainen hänelle itselleen, on yleisesti tunnettua (tässä kirjoittaja viittaa  L. Walkerin ja E. Lathersin kirjaan Written Composition and the Charasterictic of  Personality, IR). Ranskalaisessa yhteydessä tämä puetaan täsmälliseen muotoon "Le style c'est L'homme" (ihminen on sitä mitä hän kirjoittaa). Aika usein voimme tunnistaa kirjailijan tai ystävän  todellakin hänen kirjoitustyylinsä perusteella. Tätä taustaa vasten tavoitteemme on nyt tunnistaa, miten pitkälle ihmisestä ja hänen  kirjoitustyylistään voi vetää  hedelmällisä johtopäätöksiä. Me haluamme siis löytää psykologisen yhteyden kirjoitustyylin ja kirjoittajan välillä ja yrittää havaita, mitä erityisiä luonteenpiirteitä kätkeytyy tiettyihin tyylillisiin ominaisuuksiin.

Lähtökohtaisesti näyttää olevan kaksi ulottuvuutta, joissa tyyli antaa avaimia henkilön itsensä havainnoimiseen: ensikseenkin kirjallisen ilmaisun tyylissä on yhä uudelleen toistuvia erikoisuuksia, joilla kirjoittaja värittää sanomaansa. Toiseksi yksittäinen ilmaisu voi nostaa esiin tietyn tunteen käsiteltävän  aiheen yhteydessä. Olkoonkin että kirjoittaja itse ei ole lainkaan tietoinen tästä tunteesta, tulee se tällä tavalla herätettyä, niin että paljastaa esimerkiksi vihamielisen äänensävyn, "kynän lipsahtamisen" tai vastaavan erikoispiirteen. Kirjoittajan käyttämä tyyli voidaan nähdä samansuuntaisena hänen yleisen käyttäytymisensä kanssa. Erikoisuus jossakin yksittäisessä ilmaisussa saattaa olla samansuuntainen  käyttäytymiseen vastaavanlaisessa tilanteessa. Jokainen tilanne  vapauttaa tiettyjä tunneärsykkeitä, jotka voivat saada ilmiasun suullisessa tai kirjallisessa muodossa.

Tavallisesti persoonallisuus näyttäytyy paremmin suullisessa kuin kirjallisessa ilmaisussa. Puhutun ja kirjoitetun sanan ero persoonallisuutta arvioitaessa perustuu pitkälle siihen tosiasiaan, että kirjoitetun ilmaisun suhde sisältöön on vähemmän suora kuin mitä se on henkilön ilmaistessa itseään suullisesti. Alaviitteessä kirjoittaja toteaa, että tämä pätee vain keskimääräisesti; vakavassa hermostollisessa häiriötilassa kirjoittajan ilmaisu saattaa olla hyvin avointa tai sekavaa, mikä ei kuitenkaan kerro kaikkea ilmaisijan luonteenpiirteistä. On enemmän ihmisiä, jotka puhuvat luonnollisella ja spontaanilla tavalla kuin sellaisia jotka näin kirjoittavat. Monille kirjoittaminen ei ole niin luontevaa ja joillekin ja jopa lukumääräisesti suurimmalle joukolle  jo koululauseen kirjoittaminen vastaa hyvin vaativaa suoritusta. Tällaiset tekijät vaikuttavat varmastikin huomattavassa määrin siihen tapaan ja tyyliin, jolla joku kirjoittaa. Tieteelliseen arviointiin antaa kirjallinen ilmaisu kuitenkin sen teknisen edun, että se mahdollistaa jatkuvan pääsyn ilmaisun havainnointiin. Vastaavanlainen kuvailu suullisesta ilmaisusta on paljon tilapäisempi ja se olisi mahdollista ainoastaan monimutkaisessa teknisessä koneistossa.

Kun analysoidaan persoonallista kirjoitustyyliä, on seuraavaksi tärkeää hahmottaa ne tekijät, jotka vaikuttavat kirjoittajan ilmaisuun. Puhumme siis tässä kirjoitustilanteesta. Nämä yhteiskunnalliset ja henkilökohtaiset tekijät ovat aina erilaisia liittyen kirjoittamisen tarkoitukseen. Kun koululainen kirjoittaa kouluainetta tai joku kirjoittaa esimiehelleen, tekee mainosta tai on kirjeenvaihdossa ystävänsä kanssa, tai jos kirjoittaja vastaa kyselyyn, joka kerta on kysymyksessä erikoistilanne joka vaikuttaa eri tavalla kirjoitustyyliin. Jopa kyselylomakkeen täyttäminen - josta kirjoittaja tässä yhteydessä puhuu - ei ole vastaajille psykologisessa mielessä millään muotoa samanlainen. Kun yhteisö tekee kyselyä ja saa vastaukset, sen merkitys vastaajalle, kyselyn tarkoitus, kyselyn subjektiivinen vastaanotto ja lopulta myös  anonymiteetin aste - kaiki nämä seikat ovat yhteydessä mitä suurimmassa määrin vastaajien erilaisiin tilanteisiin. Näistä lähtökohdista kyselylomaketta tulee tarkastella kokonaan eri lähtökohdista kuin esimerkiksi kirjallista älykkyystestiä, joka sellaisenaan luo tietynlaisen koetilanteen.

Tässä jo kuvattujen kirjoitustilanteiden lisäksi on tarkasteltava tekijöitä, jotka liittyvät asemaan ja taustaan yhteiskunnassa eli siihen, miten tottuneita vastaajat ovat kirjalliseen ilmaisuun tällaisessa kyselytutkimuksessa. Lehtimies,  joka kirjoittaa päivittäin samansuuntaisista aiheista on aivan ei tilanteessa kuin maanviljelijä,  joka kirjoittaa harvoin ja on ollut vähän tekemisissä kyselytytkimuksen aihepiirin kanssa. Toimistotyöntekijä suhtautunee kyselytutkimukseen samalla tavoin kuin tavanomaisen lomakkeen täyttymiseen - hän ei anna mitään vastausta ennenkuin hän on täysin varma ja antaa sen  sitten  matemaattisella tarkkuudella. Hyvininformoitu työläinen joka asuu suurkaupungissa, saattaa olla hyvinkin tietoinen niistä olosuhteista joita kyselylomake käsittelee, mutta joutuu helposti vaikeuksiin kun pitää ilmaista ajatuksiaan kirjallisessa muodossa. Vasta sitten kun on käyty läpi nämä tilannetta valaisevat tekijät, kirjoittajan sosiaalinen tilanne ja kirjoitetulle asetetut päämäärät, voidaan edetä siihen erityiseen henkilökohtaisen vaiheeseen, jossa syntyvät kirjoittamistilanteessa olevat ja persoonallisuutta kuvaavat tekijät. Niinpä saattaa esimerkiksi sellainen henkilö joka on hyvin varovainen ja joka pelkää jokaisen kysymyksen kohdalla vastaako hän oikein ja koko ajan harkitsee mitä kirjoittaa, olla täysin eri tilanteessa kuin henkilö joka ei anna tuollaisille ajatuksille ollenkaan tilaa, vaan pikemminkin on iloinen kun ensimmäistä kertaa hänenkin mielipidettään kysytään.

Montaa kertaa  juuri vastaustilanteen ainutlaatuisuus on sellainen, että se vaikuttaa henkilökohtaiseen suhtautumiseen ja niihin psyykkisiin mekanismeihin, jotka ovat yhteydessä "itsetuntoon" ja tulevat kirjallisessa ilmaisussa hyvin selvästi esille. "Itsetunnolla" tarkoitamme tässä - ilman että yrittäisimme tyhjentävästi selittää tämän syvällisen käsitteen koko olemusta - sitä erityistä piirrettä, miten ihminen arvioi itseään suhteessa toisiin ihmisiin. Tämä itsetunto voi olla kaikilla tasoilla täysin tietoista tai toisaalta toimia täysin tiedostamana taustalla. Sekä tietoinen että tiedostamaton itsetunto voivat olla samanaikaisesti aktiivisia ja ristiriitatilanteessa toimia toisiaan vastaan. Niinpä on ajateltavissa että tietoisella tasolla pelokas arkuus on päällimäisenä ja tämän arkuuden taakse piiloutuu samaan aikaan tiedostamattomia, omasta suuruudesta  uneksivia fantasioita, tai vastakohtaisesti tietoisen arroganssin ja röyhkeyden taakse kätkeytyy pelko tiedostamattomasta heikkoudesta. Joskus itsetunto palvelee kompensoiden tilanteeseen liittyvää epävarmuutta pitämällä sitä merkityksettömänä, vähempiarvoisena tai peittääkseen avuttomuutta. Ne erityiset keinot, joita yksilö kulloinkin käyttää, säilyttääkseen itsetuntonsa tai kohottaakseen sitä, ovat tiiviissä yhteydessä hänen persoonallisuuteensa. Itsetunto ilmaisee omalta puoleltaan lukuisia psyykkisiä mekanismeja, jotka edesauttavat persoonallisuuden rakenteen muovautumisessa.

Normaalitapauksessa itsetunto perustuu vertailuun muiden ihmisten kanssa, jolloin suhteuttamisprosessi voi itsetunnon olennaisena perustana saada erilaisia muotoja; se voi tapahtua aktiivisena vertailuprosessina, mutta se voi olla myös passiivista. Sellaisessa tapauksessa itsetuntoon vaikuttaa pääasiassa se mitä muut tietävät tai ajattelevat tai saattavat ajatella minusta. Se että itsetunto pohjautuu juuri vertailuun muiden ihmisten kanssa, on tilanteilla joissa asetutaan suhteeseen toisen ihmisen kanssa aivan erityinen merkitys itsetunnolle ja sen puolustusmekanismeille. Tämä vaikutus korostuu tilanteessa, jossa jätämme itsestämme tietynlaisen vaikutelman. Siten saattaa lomakekyselyyn vastaaja esimerkiksi pyrkiä   jättämään vaikutelman, jolla hän yrittää vakuuttaa lukijan koulutuksestaan, kun taas toinen kokee kysymyksen kokeeksi ja sen vuoksi näkee vaivaa välttääkseen "virheitä".

Samoin saattaa se rooli, joka pohjautuu itsetuntoon vastaustilanteessa saada joko ulospäinsuuntautuvan tai sisäänpäinkääntyneen ilmaisun muodon. Kun vastaajan mielenkiinto ja aikomukset ovat suuntautuneet käsiteltävänä olevan kysymykseen kohteena, muotoutuu myös ilmausutapa kohdeorientoituneeksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä etteikö vastaus tästä huolimatta saata olla persoonallisesti värittynyt. Vetäytyvä ilmaisu ei puolestaan sisällä mitään egoistista latausta, vaan on pikemminkin määräytynyt itseä koskevan arvioinnin pohjalta, mikä näkyy sanavalinnoissa ja mahdollisesti jopa puolustautumisena suhteessa kysymykseen. On runsaasti esimerkkejä kohdesuuntautuneesta vastaustavasta, mutta vähemmän sellaisia jotka edustaisivat pelkästään puolustautumismekanismia. Sekä suullisessa että kirjallisessa vastaustavassa vetäytyvä suhtautumistapa tulee useimmiten näkyviin vain toissijaisena, sanavalinnoiltaan taustalla vaikuttavana ilmaisuna. Mutta aivan kuten estottomassa ulospäinsuuntautuneesa ilmaisutavassa persoonalliset piirteet ja itsetunto tulevat selvästi esiin, sallii objektiivinen ja neutraali sananvalinta myös pidättyvässä, sisäänpäinkääntyneessä ilmaisussa analyysipohjaa. Kokonaisuudessaan siis täytyy löytää erilaisia yhdistämismuotoja ja kombinaatioita, kun verrataan ulospäinsuuntautunutta ja sisäänpäinkääntynyttä ilmaisutyyliä.

Ehkä sisäänpäinkääntyneen vastaajan tavanomaisin ilmaisumuoto on sellainen, joka sanavalinnoillaan yrittää nostaa niiden arvoa ja tärkeyttä. Sanojen valinta on yhteydessä sekä vastaajan yhteiskunnalliseen asennoitumiseen että hänen henkilökohtaisiin mieltymyksiinsä. Niinpä joku vastaaja saattaa valita mahdollisimman kultivoidun ilmaisutavan, kun taas toisen sanavalinnan ovat teennäisiä ja väkinäisiä. Kolmas saattaa pyrkiä  syvämietteiseen ja monimutkaiseen ilmaisutapaan. Joku saattaa puolestaan valita ilmaisun, joka vaikuttaa hyvin korkealentoiselta ja luo mahtipontisen vaikutelman. Itsetunnon vahvistamiseksi joku saattaa valita runollisen ja herkän kuvailutyylin. Löytyy sellaisiakin vastaajia, jotka sijoittavat vastaukseensa mahdollisimman paljon sitaatteja. Kaikki nämä sisäänpäinkääntyneet tyylit voidaan koota yhden, narsistisen tyylin käsitteen alle.
Narsistisen ilmaisutyylin erilaiset variantit antavat mahdollisuuden luonnekuvaan, jossa puhuja tai kirjoittaja antaa tietyssä määrin myös "kuulua itsestään". Narsistinen ihminen panee tietoisesti tai tietämättään painoa sille, että se mitä hän sanoo koskettaa myös  hänen omaa persoonaansa ja tästä syystä hän ei niinkään käsittele aiheena olevaa teemaa, vaan pyrkii sanavalinnoillaan esittelemään itseään oikeassa valossa.

Artikkelin kirjoittajat esittelevät vastausesimerkein erilaisia narsistisen ilmaisutavan muotoja.

Toinen ilmaisutyyli  antaa mahdollisuuden tehdä havaintoja vastaajan suhteesta autoriteettiin: tässä tapauksessa vastaaja yrittää sovittaa sanansa suhteessa johonkin autoriteettiin, yksittäishenkilöön tai instituutioon. Tämä institutionaalisten autoriteettien kuten koulun, viranomaisten tai sotilaiden koulumestarimainen, lyhytmuotoinen, töksähtelevä ilmaisu voi myös tulla näkyviin ilmaisutavassa. Usein autoritaarisesti suuntautunut henkilö samaistaa itsensä sellaisiin autoriteetteihin, joita hän on aikanaan pelännyt ja ehkä vieläkin pelkää - ja samalla myös ihailee. Psykoanalyyttisesti ilmaistuna kysymys on tapauksista, joissa koulumestarimaiset auktoriteetit pitävät yllä ja vahvistavat ilmaisijan "yliminää". Tässä törmätään ilmiöön, jossa henkilö kuvaa suhdettaan autoriteettiin ja sitä erityistä alistumista autoriteetin lakeihin, jota kautta tulee ilmaistua se että vastaajan oma arvo ja turvallisuus lisääntyvät kuuliaisuuden kautta. Alistumisellaan hän katsoo asettuvansa niiden yläpuolelle, jotka ovat vähemmän velvollisuudentuntoisia kuin hän itse.

Niin erilaisia kuin edellä viitatut kirjoitustyylit saattavat ollakin, ne edustavat joka tapauksessa yritystä puolustautua epävarmuutta, pelokkuutta, ja kaikkia omaa asemaa uhkaavia suuntauksia vastaan. Niin ylimitoitettu poisvetäytyminen kuin myös erilaiset autoriteetteihin viittaavat asennoitumiset kuuluvat puolustautumistyyliin.

Myös muita psyykkisiä mekanismeja voidaan kirjoitustyylissä aktivoida, kuten esimerkiksi sitoutumaton tai etäisyyttäottava, välimatkaa pitävä asennoituminen. Sitoutumaton henkilö, joka ei salli itseään asemoitavaksi, toivoo sen sijaan voivansa välttää mahdollisesti uhkaavat vaarat ottamatta koskaan selvää kantaa. Sensijaan etäisyyttäpitävä luonne seuraa mottoa:"Kun et salli itsellesi mitään, jossa Sinut voidaan sotkea mukaan johonkin, et voi myöskään mitään hävitä." Tällä tavalla hän arvelee olevansa kuin neutraali, kiinnostumaton katselija ja olevansa "asioiden yläpuolella", katsellen kaikkea ylivertaisesta näkökulmasta ja olemalla siten vähemmän haavoittuvainen. Niin kauan kuin kukaan ei puutu hänen näkökantoihinsa ja pitäytyy etäällä, ei hän voi koskaan olla väärässä, ja jos hän sattuisikin sanoman jotain väärin, ei se liikuta häntä niin pljoa kuin jos hän  olisi pysytellyt kokonaan taka-alalla. Kuten seuraavat esimerkit osoittavat, löytyvät tällaiset ilmaisemattomat mielipiteet siinä tavassa jolla hän sanoo jotakin.

Kysymys: Kuinka voidaan mielestänne parantaa maailmaa?
Vastaus: Jokaisen tulisi sopeutua maailmanjärjestykseen.

Kysymys: Kuinka mielestänne voidaan estää maailmansota?
Vastaus: Ainoastaan siten, että tahto estää sodat yleisesti hyväksytään.

Kysymys: Kuka on mielestänne syyllinen inflaatioon?
Vastaus: Yksittäistä ihmistä ei voida asettaa siitä syylliseksi.

Kysymys: Uskotteko, että lapsi voidaan kasvattaa täysin ilman ruumiillista kuritusta?
Vastaus: Vasta kun kasvatustieteessä yleisesti hyväksytään ruumiillisen kurituksen kielto.

Kuinka pitkä vuosiloma teillä on?
Vastaus: Keskimääräinen.

Kysymys: Uskotteko että ihminen on itse syypää kohtaloonsa?
Vastaus: Riippuu tilanteesta.

Kysymys: Mikä   hallitusmuoto on mielestänne paras?
Vastaus: Tasavalta on sopivin mahdollisuuksien rajoissa.

Kysymys: Mitä mieltä olette saksalaisesta oikeudesta?
Vastaus: Jokaisella asialla on varjopuolensa.

---
Erästä toista tyylillistä ilmiötä voimme kutsua niukkasanaisuudeksi. Tällaiselle henkilölle sanat ovat arvokas väline,  jota pitää käyttää säästeliäästi kuin kultaa, tunteita tai käärepaperia.  Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että jokainen kommunikaatiotilanne on pidettävä niin lyhyenä kuin mahdollista vaan samalla  voidaan panna merkille erityinen puheilmaisun köyhyys, joka puolestaan vaikuttaa vuorovaikutuksen tunneyhteyteen. Ilmaisutapa kertoo vetäytymisestä ulkomaailmasta, järjestelmällisestä eristäytymisestä,  samoin kaikenlaisen tunnepitoisen kontaktin välttämisestä,  jota vastaaja pitää joko vaarallisena tai tarpeettomana. Tämä luonnetyyppi saattaa pyrkiä myös erityiseen tarkkuuteen ilmaisuissaan, mikä on tyypillistä myös narsistiselle ilmaisutavalle. Jälkimmäisessä tapauksessa niukkasanaisuus ei tarkoita pelkästään vetäytymispyrkimystä koko fyysisestä läsnäolosta. Kirjoittaja lähtee enemmänkin siitä, että hänen lakoninen ilmaisutapansa nousee paremmin esille kuin kommunikatiivinen  ja korostaa hänen ilmaisunsa painavuutta.

Lopuksi, tärkeä tyylillinen erikoisuus on myös ilmaisun värittömyys, joka tosin luonteenpiirteistön diagnoosin kannalta on vain rajoitetussa määrin käyttökelpoinen. Tällaista värittömyyttä ilmaisussa, joka ei millään muotoa ole rinnastettavissa elottomaan asian esittämiseen, voitaisiin kutsua tavanomaiseksi ilmaisumuodoksi. Tällaisen kirjoitustyylin syitä etsittäessä voidaan ajatella, että kirjoittaja hakee koulumaista, "hyvää" kirjoitustyyliä sosiaalisen tavanomaisuuden merkityksessä. Tällaisessa ilmaisussa, jota opetetaan kouluissa ja yliopistoissa ja jossa sopeudutaan tavanomaisuuteen, kadotetaan pakonomaisesti suora ilmaisutapa kaikkine virheineen - mutta myös yksilöllinen värikkyys ja eloisuus. F.H. Allportin jo aiemmin mainittu tutkimus (1934)  toteaa, että ei ole olemassa mitää yhteyttä akateemisten meriittien ja yksilöllisen, tyylillisen ilmaisutavan välillä, sellaista jossa tyylistä tunnistaisi kirjoittajan opintotaustan. Tästä hän vetää johtopäätöksen, jonka mukaan yksilöllinen kirjoitustyyli ei ole kouluperäistä yhtä vähän kuin "hyvä" kirjoittaminen olisi merkki akateemisen tai yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden hakemisesta. Mitä enemmän ilmaisija sopeuttaa itseään tavanomaiseen standardiin, sitä suuremmassa määrin hänen ilmaisustaan tulee väritöntä ja tästä tekijästä lähtien kasvavat erilaiset tyylilliset erot erilaisten ryhmien välillä.  Mitä pidempään ja intensiivisemmin tämä prosessi hyvän tyylin omaksumiseksi jatkuu, sitä hallitsevammaksi tulee koulumainen ja tavanomainen ilmausutapa. Se osa kansasta, joka on käynyt ainoastaan kansa/peruskoulun, osoittaa yksilöllisempää, radikaalimpaa ja myös naivimpaa ilmaisutapaa. Sitävastoin tavanomaisuus rajoittaa suorasukaisuutta, spontaniteettia ja yksilöllisyyden merkkejä ilmaisukäyttäytymisessä. Väritön ilmaisutapa toimii siten suodattimena, joka monella tapaa sokaisee kanssaihmisiä ja lopulta kertoo vain vähän persoonallisesta yksilöllisyydestä. Oikeastaan se kertoo vain, että nämä ihmiset kuuluvat sellaiseen ryhmään, joka on näin kasvatettu ja siksi käyttävät tällaista ilmaisua.

Siitä huolimatta väritön ilmaisutapa ei ole täysin vailla arvoa persoonallisuutta arvioitaessa, sillä kuten tähän ryhmään kuuluvia ihmisiä, jotka ilmaisevat itseään joka tilanteessa ja kaiken aikaa tavanomaiseen tapaan on vähän, niin  samoin löytyy myös vähän sellaisia jotka sattumalta käyttäisivät tätä ilmaisutapaa. On tilanteita, joissa nousee valoisampia tai tummempia ääniä tavanomaisen ilmaisun keskeltä, tilanteita joissa tunteet purkautuvat pintaan, joissa äänenpainot muuttuvat tai "kirjoitussulan murtuminen" osoittaa suurempaa avoimuutta. Mitä kattavampaa kyselymateriaali on, mitä enemmän erilaisia teemoja käsitellään, sitä suuremmaksi tulee todennäköisyys löytää tällaisia murtumakohtia tavanomaisessa tyylissä. Siten eivät ainoastaan tällaisten spontaanien purkausten tyyli  ja sisältö ole tärkeitä, vaan myös se tapa ja paikka, jossa ne normaaleina, neutraaleina pidettävissä olosuhteissa pääsevät päivänvaloon siten, että erilainen äänenpaino purkautuu muuten värittömän kielenkäytön  alta ja kertoo toisenlaisesta persoonallisuuden kerroksesta kuin tavanomainen kirjoitustyyli.

Kaikissa tällaisissa tapauksissa, kun kun tietty tunne purkautuu muuten värittömän ilmaisun alta, se osoittaa myös tunnetason kiihkeyttä ja rajuutta, johon aivan pienikin viittaus tarjoaa mahdollisuuden. Kirjoittaja mainitsee tässä kyselyssä oleen kuvaavan esimerkin. Kysyttäessä,  miellyttääkö teitä naisten puuterin, hajuvesien tai huulipunan käyttö, vastaus kuului: "Kun minä näen kadulla sellaisen naisen,  minä melkein oksennan, niin ilkeältä se minusta tuntuu; ne ovat pilanneet kauhealla tavalla ulkonäkönsä."
---
Tähänastisen kuvauksen tarkoitus on ollut osoittaa, että kirjallisen ilmaisun analyysi antaa mahdollisuuksia tiettyjen luonteenpiirteissä olevien näkökohtien avaamiseen. Kun käytettävissä on riittävän laaja kyselyaineisto, on mahdollista tällaisen analyysin avulla selvittää olennainen osa vastaajan luonteenpiirteistöstä. Seuraavan esimerkin pitäisi tehdä tämä lukijalle selväksi.

Mies on kolmekymppinen, kaivostyöläinen, ammattiyhdistystoimitsija ja SPD:n jäsen. Hän on erityisen niukkasanainen ilmaisussaan. Hän kitsastelee jokaisessa vastauksessaan ja ilmaisee itseään mahdollisimman lyhyesti. Vastakohtana muille vaitonaisille ihmisille, jotka yleensä eivät ole kovin kommunikatiivisia, näyttää tämä mies nauttivan niukkasanaisuudestaan, on ylpeä kaikesta mitä hän ilmaisee.

Hänen niukkasanaisuutensa ei viittaa niinkään hänen vastaustensa sisältöön, vaan ilmaisukieleen, jota hän pitää joutavana. Niinpä hän vastaa kysymykseen, joka koskee ostamista joko tavaratalosta tai alan liikkeestä, miksi hän ostaa tavaratalosta:"Keskimäärin halvempia." ja jättää sanat "koska ne ovat" pois. Koska joku toinen tässä yhteydessä olisi sanonut vain "halvempia", hän korostaa ilmaisuaan korostetulla tarkentamisella "keskimäärin". Samaa ilmaisutapaa seuraa hän myös kysyttäessä, miksi hän ei ole osuuskaupan jäsen, vastaamalla "Veli elintarvikekauppias" ja jättää sanat "Veljeni on" pois.

Yleensä tällainen tapa luonnehtia, joka on äärimmäisen niukkasanaista, edustaa tendenssiä jossa ei pihistetä ainoastaan rahasta vaan vedetään koko persoonaa pois pelistä. Jokainen liike ulkomaailmaan päin koetaan varalliseksi. Ulostulo tällaisesta tilanteesta näkyy usein asenteena, jolla on luontenomaista torjuva töykeys.  Tuollaiset vastaukset kuin "keskimäärin halvempia" tai "Veli elintarvikekauppias" kuulostavat sitä kuin hän haluaisi sanoa:"Mitä se teille kuuluu?" " Huolehtikaa omista asioistanne!" Sama asenne näkyy myös vastauksessa kysymykseen puuterin, parfyymin tai huulipunankäytöstä. "kestä hajua". Tässäkään hän ei vaivaudu sanomaan "Minä en" eikä hän yritä muotoilla mielipidettään niin, että hän vapauttaisi sen aivan liian iholletulkevasta yhteydestä omiin tunteisiinsa yrittämällä ottaa vähän objektiivisemman asenteen. Huoleton suhtautuminen menee jopa pienimpiin yksityiskohtiin. Kun häneltä kysyttään päivittäisestä ravinnosta, useimmat vastaavat "perunasta, lihasta, leivästä, vihanneksista" jne., hänen vastauksensa on "tavallista ruokaa". Hänen ylikorostunut täsmällisyytensä näkyy myös (saksankielessä) preposition poisjättämisenä. Kysymys pihistämisestä ei siis liity pelkästään sanoihin vaan ylipäätään informaation antamiseen. Hänen vastauksensa kysymykseen "Lainaatteko raha tai tavaroita ystävillenne" vastauksena on "ei ole lainattavaa", vaikka hän palkkansa puolesta kuuluu ylempään tuloluokkaan. Sama koskee myös kirjainten poisjättämistä silloin kun se on mahdollista. Kysymykseen monta kertaa viikoittain käyt kävelemässä, vastaus on: "1 x". Kuinka usein syöt lihaa viikossa?, vastaus on 2 x.

Nämä viittaukset lyhytsanaisuuteen ovat sidoksissa myös muihin luonteenpiirteisiin, jotka tulevat esille vastausten erityisissä sisällöllisissä vivahteissa. Varmastikin hän on täsmällinen, säännöllinen tavoissaan ja tietoinen velvollisuuksistaan. Omien vastaustensa mukaan hän haluaisi elää kauan. Vastauksena kysymykseen, mitä hän tekee sen eteen, hän ei vastaa "terveellistä elämää" tai "kunnollista ravintoa" , vaan "niinkuin elää pitää" - vastaus jolla ei ole korkean eliniän saavuttamisen kanssa mitään tekemistä. Hänelle enemmänkin järjestys on arvo, mutta emme saa koskaan tietää, mistä tämä "järjestys" koostuu.  Hänen mielipiteensä mukaan ihmiset ovat itse syyllisiä kohtaloonsa, koska "elävät epäsäännöllistä elämää". Sotilaalliseen järjestykseen tulee tässä lisäksi koulumestarimainen asennoituminen. Tosiasiassa hän pitää kaikkea lakina, käskyinä, velvollisuutena ja kieltoina ja se tulee esille hänen vastauksessaan selväksi. Hän puhuu mm. naisten ammatillista osallistumista vastaan ja hän perustelee sitä sanomalla "Talousvelvollisuudet".  Tässä kohtaa hänen äänenpainonsa on kenttävääpelin lyhyt, käskevä ilmaisu, mutta itse hän ei pidä sitä töykeänä, epäystävällisenä tai käskevänä. Eräässä kysymyksessä hän ilmoittaa antavansa palkkansa vaimoilleen, mutta vastaus on varsin epätavallisesti muotoiltu: "Vaimon tulee järjestää kaikki taloudenpito täsmälleen niin kuin hänen miehensä vaatii". Muissakin tämän haastateltavan vastauksissa tulee sama lyhytsanaisuus,  ylimielisyys, töykeys ja itsetietoisuus näkyviin. Kysymys: Mitä vaatteita pidätte mieluimmin kotonaollessane? Vastaus:"Herrasmiespukeutuminen". Itsetyytyväisyys tulee näkyviin hänen ilmaisuissaan "Vaimoni", asuinpaikkani" ja "divaanini" sohvasta puhuessaan.
---
Inspiraationa tämän referaatin tekemiseen on ollut se havainto, että ihmiset kirjoittavat tai ilmaisevat itseään sangen lyhytsanaisesti. Sanotaan että suomalainen vaikenee kahdella kielellä. Myöskin niukkasanaiseen ilmaukseen liittyvä töykeys tai muut taustamerkitykset kertovat ilmaisijan luonteenlaadusta. Koskahan meiltä löytyy psykologi tai psykoanalyytikko, joka ilmaisun perusteella osaisi tehdä analyysia luonteenlaadusta ja suuntautumisesta?

Euron pelastaminen

Euroopan Unionin raha- ja finanssipolitiikkaa on arvosteltu vuosia, euroa pelätään ja sitä rakastetaan. Kansalaisen analyysi näistä suurista makrotaloudellisista kysymyksistä on ollut pakostakin hajanaista ja haparoivaa. Onko kysymys välttämättömyyksistä vai ideologisesta painottamisesta - se jää keskustelussa useimmiten joko ratkaisematta tai puutteellisesti perustelluksi.

Nyt on kuitenkin ilmestynyt vapaasti pdf-muodossa luettava kirja nimeltään "Euron pelastaminen", alaotsikkona "Euroalueen taloudellisen hallitsemisen uudelleenmuotoilu"; päivän 15.9. 2017 Social Europe -verkkolehdessä kirjan johdannon kirjoittaja ja kaksi otsikkokirjoittajaa esittelevät lyhyesti tätä tärkeää teemaa. Tämä kirja on sikälikin tervetullut, että se tuo esiin keynesiläisiä ratkaisumalleja euroalueen uudelleenhahmottamiseen - ulottuvuus joka todellakin voi tarjota pelastustien kriisiytyneelle Unionille ja vahvistaa sosiaalista ja yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää Eurooppaa.
Omat valmiutemme keskustella näistä kysymyksistä eivät välttämättä ole riittävät - siksi 15 analyyttista eurooppalaista puheenvuoroa on mitä tervetullein, keskustelupohjaa rikastuttava ulottuvuus.


I Hansjörg Herr: Euroopan rahaliiton kriisin historia
- loppupäätelmä  kirjan "Euroopan pelastaminen - euroalueen hallinnon uudelleenmuotoilu" ensimmäisestä luvusta (ss. 13-41)
(Saving the Euro –  redesigning Euro Area economic governance, Social Europe 15.9. 2017))
"Yllättävä seikka on se että sellaiset instituutiot kuin Euroopan Komissio tai Euroopan Keskuspankki eivät keskustelleet nähtävissä olevista heikkouksista Euroopan talousunionin (EMU) ensimmäisessä vaiheessa. Joku saattaa ajatella kuten Elisabeth II kun häneltä kysyttiin Lontoon taloudellisen (LSE) koulun akateemikkojen  luennon jälken kansainvälisestä myrskystä finanssimarkkinoilla: "Jos nämä asiat olivat niin suuria, kuinka kukaan ei nähnyt niitä?" (Telegraph). Tai hän olisi voinut kysyä: Miksi kukaan ei nähnyt EMUn kriisin tulemista?

Tällaiset seikat eivät puhu EMUn makroekonomisen hallinnon laadullisesta osaamisen puolesta.  Jo vuodesta 2005 viimeistään joidenkin maiden hintatason kehitys, ristiriitainen palkkakehitys, suuret budjettien epätasapainot saamoin kuin globaalin finanssijärjestelmän tila, kaikkien näiden seikkojen olisi pitänyt olla talouspoliittisen keskustelun polttopisteessä EMUn yhteydessä.  Professori Luis Caricano, yksi LSE:n johtajista vastasi kuningattarelle:"Kaikissa vaiheissa joku luotti johonkin toiseen ja jokainen ajatteli että hän oli tekemässä oikeaa asiaa."

EMU-kriisiä johdettiin vuodesta 2010 eteenpäin suurelta osin väärin perustein. EMU oli kykenemätän toimimaan viimekäden luotottojana ja antoi itseohjautuvan velkakriisin laajentua tarpeettomasti. Eriyttämällä talous- ja rahapolitiikan tavalla jolla EMUn johto sen teki oli seurauksiltaan tuhoisa ja se olisi ollut vältettävissä. Kuitenkin, Euroopan Keskuspankkia on pidettävä instituutiona joka piti EMUn yhdessä, tasoittaen tietä äärimmäisen stressiperiodin aikana. Sisäinen devalvaatio, taloudellinen riisto ja uusliberaalit rakenteelliset uudistukset olivat Troikan strategian keskiössä.

Sisäinen devalvaatio palkkoja leikkaamalla tarkoittaa deflaatiota. Deflaatio maissa joilla on paljon kotimaista velkaa, kuten EMU-kriisin maat johtaa korkeisiin, tuottamattomiin lainoihin ja jatkuvaan terveen talousjärjestelmän eroosioon. Rajoittava talouspolitiikka tunnusomaisesti vähenevän kysyvän leimaamana kiihdyttää kriisiä. Ja rakenneuudistuksista puhuttaessa  on päätettävä mitä uudistuksia tarvitaan. Edes välttämättömät uudistukset eivät johda nopeisiin taloudellisiin tuloksiin.Vuoden 2010 jälkeinen politiikka painoi EMUn hyvin lähelle japanilaistyylistä deflatoorista pysähdystilaa, skenaario joka saattaa jatkua vuosikymmeniä. (Diding ja Herr 2015a) Kuitenkin, EMUn pysähdystilan poliittinen sisältö ja dynamiikka on erilainen verrattuna Japanin tilanteeseen ja voi jopa tuhota  Eurooppa-projektin.


II Sebastian Dullien: Kuinka kriisinkestäväksi euroalueen pitää tulla? (ss. 41-60)
- Yhteenveto kriisin monimuotoisuutta koskevasta luvusta (ss. 41-60)

Yhteenvetona seitsemän vuotta kestäneestä kriisitietoisuudesta, voidaan todeta, että näiden seitsemän vuoden vimmatun  uudistustyön jälkeen  euroalue on paremmin kriisejä kestävä kuin mitä se oli vuonna 2010. On kuitenkin liian aikaista julistaa eurokriisi voitetuksi. Jos halutaan suojautua (osittaiselta)  kriisin uusiutumiselta pitkässä juoksussa, lisää töitä on tehtävä, erityisesti vähentämällä euromaiden eroavaisuuksia, luonteeltaan syklisiä nousu- ja laskukausia (boom-and-bust) sekä rakenteellisia kriisejä. Lisäksi, ja erityisesti lyhyellä tähtäimellä, näyttää tärkeältä, että matala taloudellinen kasvu ja korkea työttömyys on on tarkoitettu suojaamaan uudelta kriisikierteeltä, jossa poliittinen epävarmuus käynnistää häiritsevän pääomavirtauman ja vääristää rahamarkkinoita. Samaan aikaan kun on mahdollista että globaalit taloudelliset olosuhteet ja pankkien elpyminen sellaisissa maissa kuin Italia tulee auttamaan euroaluetta palaamaan kestävän kasvun tielle ja pitkittyneet kasvukauden enteet saattavat ratkaista joitakin perintönä tulevia samoin kuin laillisuusongelmia  ilman edelleen tarvittavia muutoksia euroalueella; on kuitenkin typerää uskoa että näin kävisi. Ennenkaikkea, jos eurokriisi  räjähtää uudelleen, kortti irtautumisesta yhtenäisestä valuutta-alueesta  otetaan uudelleen käteen. Silloin taisteleminen kriisiä vastaan saattaa käydä todella kalliiksi.

III Eckhard Hein: Vaihtoehtoinen lähestymistapa euroalueen makrotaloudelliseen politiikkaan 
-Yhteenveto vaihtoehtoisesta lähestymistavasta kriisin ratkaisemiseen (ss. 61-81)

Suomi pääsee uudenlaiseen ytimeen euroalueella Eckhard Heinin analyysissa:

"Nykyinen Euroalueen makrotaloudellinen lähestymistapa ja sen institituutioiden asemoituminen on perustunut mitä ilmeisimmin epäonnistuneelle yritykselle estää vuosien 2008/9  globaali kriisi ja sen muuttuminen eurokriisiksi sen sijasta että olisi onnistuttu aikaansaamaan nopea toipuminen kriisistä euroalueella. Vuosien 2008/9 suuren taantuman jälkeen euroaluetta kohtasi uusi käänne alaspäin vuosina 2012/13 ja vuoteen 2016 mennessä oli päästy vain vuoden 2007 tasolle.  Hidasta toipumista on tapahtunut mutta läheskään kaikki euromaat eivät ole vielä päässeet takaisin edes vuoden 2007 tasolle. Useissa maissa, kuten Espanjassa, Suomessa, Portugalissa, Italiassa, Kreikasta puhumattakaan reaalinen kansantuote on edelleen vuoden 2007 tason alapuolella.

Lähtien huomiosta että valtavirtainen makrotaloudellinen politiikka perustuen NCM:oon eli "uuteen makrotaloudelliseen konsensukseen" on pahasti epäonnistunut euroalueella, tulisi sekä yrityksessä suojella globaalien kriisien muuttumista eurokriiseiksi ja luoden edellytyksiä nopealle nousua kriisistä, olen linjannut muutamia vaihtoehtoisia politiikkatapoja  erityiseksi euroalueen institutionaaliseksi uudelleenkokoamiseksi post-keynesiläisessä hengessä. Näiden toimenpiteiden tulisi suuntautua keskeisiin NCM:ssä ilmenneisiin ongelmiin sekä ennen kriisiä että sen aikana. Ne olisivat omiaan käsittelemään vääristymiä ja epätasapainoja euroalueella, ne tarjoaisivat välineitä NCM-tapaiseen lähestymistapaan sekä lyhyellä että pitkällä tähtäimellä, ja ne sisältävät ratkaisun viimekätisen takaajan kysymykseen hallitusten velkaongelmassa, seikka joka on laukaissut eurokriisin. Tämä lähestymistapa, tullakseen toimivaksi ja jota euron säästämiseen pyrkivät poliitikot tavoittelevat - edellyttää euroalueen taloudellisen hallinnon uudelleenmuotoilua sekä euroalueella kokonaisuudessaan että jäsenvaltioiden tasolla. Se edellyttää myös makrotason talouspolitiikan koordinointia  Euroopan Keskuspankin, Ecofinin sekä Euroopan ammattiyhdistysliikken ja työnantajajärjestöjen välillä, sekä makrotason talouspolitiikan integroimista teollisuusalojen ja alueiden välillä ja siten helpottaa onnistuneesti  Euroopan periferia-alueiden tavoittamista. Liikkuessaan tällaisen lähestymistavan suuntaan ja tukiessaan euroalueen eloonjäämistä lyhyellä tähtäimellä, on mitä tärkeintä katkaista linkki EKP:n jäsenvaltioihin kohdistuvan velkakirjapohjaisen vakauttamispolitiikan yhtäällä ja jäsenvaltioihin suuntautuvan riistävähenkisen politiikan välillä toisaalla. Tämä sallisi näiden maiden  sekä Euroalueen kokonaisuudessaan soveltaa kasvuhakuisempaa talouspolitiikkaa ja yhdistää elvytysprosessi taloudellisten ja poliittisten edellytysten luomiseen lisäuudistuksille."



IV Thomas Palley: Euron kuolemansyntien korjaaminen: raha- ja talouspolitiikan arkkitehtuurin uudistaminen
- Uusklassisen, valtavirtaisen talous- ja rahapolitiikan kritiikki ja  ja jälkikeynesiläisen vaihtoehdon nostaminen keskusteluun (83-103)

Thoms Palley tarkastelee euroaluetta valtavirtaisen, uusklassisen talousajattelun tuotteena, jossa keskeisellä sijalla ovat kaikki uusliberalistisen ja monetaristisen rahapolitiikan elementit.  Vaihtoehdoksi hän nostaa jälkikeynesiläisen, antisyklisen talous- ja rahapolitiikan.
Euroalueen kaksi kuolemansyntiä ovat euroalueen repeäminen erillisiin raha- ja talouspolitiikan lohkoihin sekä uusliberalistisen talousajattelun soveltamisen euroalueen politiikkaan.  Seuraksena on ollut 1930-luvun pahamaineisten kaikujen herääminen uudella vuosituhannella ja suuri vaara koko euroalueen hajoamisesta.
Lähes koko Euroopan Unionin ajan ongelmana on ollut taloudellisen kasvun hiipuminen ja jatkuvasti lisääntyvä työttömyys. Kun eurovaltiot olivat itsenäisiä, niillä oli taloudellinen valta omien keskuspankkiensa toiminnan suhteen ja mahdollisuus säädellä sekä rahan että velan määrää omilla päätöksillään. Valuuttaunionin ja Euroopan keskuspankin synnyttyä jäsenvaltioilta otettiin kansallinen päätösvalta tässä suhteessa kokonaan pois. Inflaation rajattiin Saksan Keskuspankin periaatteiden pohjalta keskimäärin kahteen prosenttiin ja julkisen velan määrää ja ja kasvuvauhtia alettiin tiukasti säännellä. Kun keskuspankki ei enää toimi viimeisenä vastuunottajana (last lender resort) jäsenvaltioiden velanotossa eikä tue niitä investoinneissa muuten kuin pankkien velkakirjojen oston kautta, eurovaltiot ovat ajautuneet pysyvään ja vaikeutuvaan taloudelliseen kriisiin.
Palley ehdottaa jälkikeynesiläisiä ratkaisuja näihin ongelmiin. Euroalueen talous- ja rahapolitiikka on muotoiltava uudelleen perustamalla erityinen finanssihallinto; keskuspankilla tulee olla oikeus jakaa ilman erityistä sääntelyä bondeja jäsenvaltioille niiden väestömäärän suhteessa. Päätökset bondien käytöstä tulee tapahtua kansallisella tasolla. Ne on keynesiläisittäin tarkoitettu jäsenvaltioiden käyttöön infrastruktiirin kehittämiseksi ja investointien käynnistämiseksi sekä palvelurakenteen vahvistamiseksi. Lisäksi on luotava valtioiden välinen rahastojärjestelmä erilaisten tasoerojen ja kehitysvauhtien tasoittamiseksi, jotta nykyisenkaltainen tilanne ei jatkuisi, tilanne jossa Saksa keskeisenä suurena euromaana imee kaikki kasvun tulokset itselleen.
Juuri euroalueen talous- ja rahapolitiikan arkkitehtuuri on ollut myös minun kritiikkini keskeisenä kohteena. Käytännössä nykyinen linja rajoittaa sosialidemokraattisen talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia niin paljon, että dynaaminen kansankodin rakentaminen euromaissa estyy. Palleyn kirjoituksessa analysoidaan keskeisiä Chigagon koulukunnan ja jälki-keynesiläisen talous- ja rahapolitiikan keskeisiä eroja ja lopputulemia. Sanottakoon se vielä kerran: talous- ja rahapolitiikka ei ole eksaktia tiedettä vaan arvolatauksilla varustettua, ideologisesti tavoitteellista politiikkaa. Euroopan Unioni ja Valuuttaunioni on arkkitehtuuriltaan puhtaasti uusliberalistinen ja monetaristinen työkalu.

Social Europe verkkolehti

Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Erich Fromm:
Humanistisen psykoanalyysin soveltaminen Marxin teoriaan

Marxilaisuus on humanismia ja sen tarkoitus on ihmisen potentiaalien täysi toteuttaminen; ei ihmisenä joka on johdettu hänen ajatuksistaan tai hänen tietoisuudestaan, vaan ihmisestä hänen fyysisine ja henkisine ominaisuuksineen, todellisesta ihmisestä joka ei elä tyhjiössä vaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, ihmisestä jonka on tuotettava voidakseen elää. On mitä täsmällisin tosiasia, että ihminen kokonaisuutena eikä hänen tietoisuutensa on Marxin ajattelun ydintä. Se erottaa Marxin "materialismin" Hegelin idealismista samoin kuin taloudellismekanistisesta Marxin murjomisesta.

 Marxin suuri saavutus oli vapauttaa taloudelliset ja filosofiset ulottuvuudet, jotka viittasivat ihmiseen heidän abstraktien ja vieraantuneiden ilmaisujensa kautta ja täydentää filosofiaa ja taloutta osoittamalla vallitseva argumentointivirhe, ad hominem.  Marxin huolenaiheena oli ihminen, ja hänen tavoitteenaan oli ihmisen vapauttaminen aineellisten etunäkökohtien ylivallasta, niiden, hänen itsensä aiheuttamien  järjestelyjen ja tekojen vankilasta. Jos joku ei halua ymmärtää tätä Marxin huolenaihetta hän ei koskaan tule ymmärtämään sen enempää hänen teoriaansa kuin niitä monia käytännön muotoja saaneita vääristymiäkään. Vaikka Marxin päätyön nimi oli Pääoma, tämä työ oli tarkoitettu ainoastaan astinlaudaksi hänen kokonaistutkimukseensa, jota piti seurata filosofian historia. Marxille pääoman tutkiminen oli kritisoiva väline käytettäväksi ymmärtämään ihmisen rampautunut tilanne teollisessa yhteiskunnassa. Se oli yksi askel kohden suurta työtä, jonka - jos hän olisi kyennyt sen kirjoittamaan - nimi olisi saattanut olla Ihminen ja yhteiskunta.

Marxin teokset, se mitä Marx kirjoitti "nuorena Marxina" samoin kuin Pääoman kirjoittajana, ovat täynnä psykologisia käsitteitä. Hän käsittelee eri yhteyksissä sellaisia teemoja kuin "ihmisen olemus", ja "rampautunut ihminen",  "vieraantuminen" ja "tietoisuus", "kiihkeä pyrkimys" tai "riippumattomuus", nimetäksemme vain muutamia kaikkein tärkeimpiä. Kuitenkin, vastakohtana Aristoteleseen ja Spinozaan, jotka perustivat etiikkansa järjestelmälliseen psykologiaan, Marxin teokset eivät sisällä juuri minkäänlaista psykologista teoriaa. Muutamien hajanaisten merkintöjen kuten eron tekeminen kiinteiden viettien (kuten nälkä ja seksuaalisuus) ja joustavien, sosiaalisesti tuotettujen viehtymysten välillä, ei Marxin kirjoituksissa ole juurikaan löydettävissä mitään olennaista psykologiaa, sen enempää kuin hänen seuraajissaankaan. Syy tähän laiminlyöntiin ei ole mielenkiinnon puutteessa tai kyvyssä analysoida psykologisia ilmiöitä (Marxin ja Engelsin katkeamattonan kirjeenvaihdon sisältävät kokonaisteokset (MEGA) osoittavat kykyä hallita tiedostamatonta motivaatiota, jonka luulisi olevan vahvuus kenelle hyvänsä lahjakkaalle psykoanalyytikolle); on myös käynyt ilmi sellainen tosiasia, että Marxin elinaikana ei ollut sellaista dynaamista psykologiaa, jota hän olisi voinut soveltaa ihmisenä olemisen ongelmiin. Marx kuoli vuonna 1883; Freud alkoi julkaista tuotantoaan yli kymmenen vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Sellainen välttämätön psykologia joka olisi täydentänyt Marxin analyysia, vaikkakin se olisi tarvinnut monia tarkistuksia, oli Freudin kehittämä. Psykoanalyysi on ennenkaikkea dynaamista psykologiaa. Se käsittelee niitä psyykkisiä voimia, jotka motivoivat ihmisen käyttäytymistä, toimintaa, tunteita, ajatuksia. Näitä voimia ei voi aina nähdä sellaisenaan, niistä voidaan  tehdä johtopäätöksiä tekemällä huomioita niiden ilmenemisestä ja tutkimalla niiden vastakohtaisuuksia ja muodonmuutoksia.

Ollakseen hyödyksi Marxin ajattelulle, psykologin tulee myös nähdä näiden voimien kehittyminen siinä jatkuvassa, ihmisen tarpeiden, historian ja yhteiskunnan   vuorovaikutuksessa johon ihminen osallistuu.  Sen täytyy olla alusta lähtien sosiaalipsykologiaa. Lisäksi, sen tulee olla kriittistä psykologiaa, erityisen kriittistä suhteessa ihmisen tietoisuuteen.

Freudin psykoanalyysi täyttää nämä pääehdot, olkoonkin että niiden merkitystä Marxin ajatusten kannalta eivät ymmärtäneet  sen enempää suurin osa freudilaisista kuin marxilaisistakaan. Syy tähän ilmeiseen epäonnistumiseen on nähtävissä molemmilla puolilla. Marxilaiset jatkoivat traditiotaan ottamatta huomioon psykologiaa; Freud ja hänen oppilaansa kehittivät ajatuksiaan mekanistisen materialismin lähtökohdista, mikä osoittautui rajoittavaksi tekijäksi Freudin suurten löytöjen kehittämiselle ja yhteensopimattomaksi "historiallisen materialismin" kanssa.

Noista ajoista on kuitenkin tapahtunut uutta kehitystä. Kaikkein tärkein on marxilaisen humanismin uudestisyntyminen, josta tämä kirja (Socialist Humanism, kääntäjän huomautus) on osoituksena. Monet marxilaiset sosialistit erityisesti pienemmisssä sosialistisissa maissa (Fromm viittaa tässä mm. kirjan ilmestymisajan Jugoslaviaan, Puolaan, Tsekkoslovakiaan  ja Unkariin), mutta myös lännessä ovat olleet tietoisia siitä tosiasiasta,  että Marxin teoria tarvitsee tuekseen ihmistä koskevan psykologian; he ovat myös tulleet tietoisiksi siitä tosiasiasta, että sosialismin täytyy tyydyttää ihmisen tarvetta orientoitua järjestelmälle ja omistautua sille; sen täytyy käsitellä kysymyksiä, mikä ihminen on ja mikä tarkoitus ja tavoite hänen elämällään on. Sen tulee laskea perusta eettisille normeille ja henkiselle kehitykselle pelkkien fraasien sijasta jotka sanovat, että "hyvää on se mikä palvelee vallankumousta", työläisten valtiota, historiallista kehitystä jne.

Toisaalta, kritiikkiä on herännyt myös psykoanalyyttisessa leirissä Freudin ajattelun taustalla olevaa mekanistista materialismia kohtaan, mikä on johtanut psykoanalyysin kriittiseen uudelleenarviointiin, koskien erityisesti himoon ja haluun perustuvaa libidoteoriaa. Johtuen kehityksestä sekä marxilaisessa että psykoanalyyttisessa ajattelussa, näyttää marxilaisille humanisteille tulleen aika tunnistaa, että dynaaminen, kriittinen, yhteiskunnallisesti suuntautunut psykologia on ratkaisevan tärkeää Marxin teorian jatkon kehittämiselle ja sosialistiselle toimintakäytännölle ylipäätään; ihmisen asemaa keskeisesti koskeva teoria  ei voi jäädä ilman sitä koskevaa psykologista teoriaa jos se ei halua menettää kosketustaan ihmistä koskevaan todellisuuteen.  Seuraavassa haluan osoittaa muutamia periaatteellisia ongelmia, joita on käsiteltävä tai joita humanististen psykoanalyytikkojen tulisi työstää.

Ensimmäinen tällainen ongelma jota pitäisi käsitellä on "yhteiskuntaluonne", luonnerakenne joka on yhteinen yhteisölle (maa tai luokka, esimerkiksi) joka määrää tehokkaasti jäsentensä toimintaa ja ajatuksia. Tämä käsite on erityiskehitystä Freudin luonne-käsitteestä, jonka olennainen piirre on luonteen dynaamisuus.  Freud ymmärsi luonteen suhteellisen pysyväksi erilaisten halujen ja himojen ilmenemismuodoksi, tarkoittaen sitä että psyykkinen energia suuntautuu tiettyä tavoitetta kohden ja että sillä on tiettyjä lähteitä. Käsitteissään oraalisesta, anaalisesta ja genitaalisesta luonteesta, Freud esitti uuden ihmisen luonteen mallin joka selitti käyttäytymistä tuloksena viettipohjaisista intohimoisista pyrkimyksistä; Freud otaksui, että näiden pyrkimysten suunta ja intensiteetti pohjautui varhaisen lapsuuden kokemuksiin "erogeenisista alueista" (suu, peräaukko, sukupuolielimet) ja että näiden perustavaa laatua olevien elementien rinnalla vanhempien käyttäytyminen oli päävastuussa himojen ja halujen kehittymisestä.

Yhteiskuntaluonteen käsite viittaa yhteisölle yhteiseen luonnerakenteeseen. Se olettaa, että perustavaa laatua oleva tekijä "yhteiskuntaluonteen" muovautumisessa  on se elämänmuoto joka rakentuu kerrostumia aiheuttavalle yhteisön tuotantotavalle. Yhteiskuntaluonne on se erityinen rakenne jonka kukin yhteiskunta on muovannut ja joka on käyttökelpoinen tehdäkseen tämän yhteiskunnan toimivaksi. 

Tavallisen kansalaisen on haluttava tehdä sitä mitä hänen pitää tehdä ja toimia tavalla joka sallii yhteiskunnan käyttävän hänen energiaansa tarkoituksiinsa. Ihmisen energia ilmenee yhteiskuntaprosessissa ainoastaan osittain pelkkänä fyysisenä energiana (kuten maanviljely tai teiden rakentamien); se ilmenee myös erityisenä henkisenä energiana. Ihmisen joka elää primitiivisessä yhteisössä hyökäten toisten heimojen kimppuun ja ryöstäen niitä, täytyy omata sotijan luonteenlaatu, haluta sotia, tappaa ja ryöstää. Rauhallisen, maanviljelystä harjoittavan heimon jäsenen täytyyn omata pyrkimystä yhteistyöhön ja väkivaltaa vastaan. Feodaalinen yhteisö toimii hyvin ainoastaan jos sen jäsenet ovat halukkaita alistumaan auktoriteetin tahtoon  ja jotka kunnioittavat ja ihailevat niitä jotka ovat heidän yläpuolellaan. Kapitalismi toimii ainoastaan ihmisen varassa joka on halukas kiihkeään työntekoon, joka on kurinalainen ja täsmällinen, jonka keskeinen mielenkiinto on rahan ansaitseminen ja jonka keskeinen periaate on voitto tuloksena tuotannosta ja vaihdosta. 1800-luvun kapitalismi tarvitsi kansalaista joka oli valmis säästämään; 1900-luvun puolivälissä se tarvitsi ihmistä jonka intohimoinen halu oli käyttää rahaa ja kuluttaa. Yhteiskuntaluonne on se muoto jolla inhimillinen energia muotoutuu käyttökelpoiseksi tuotantovoimaksi yhteiskuntaprosessissa.

Yhteiskuntaluonnetta lujitetaan kaikilla vaikuttamisen välineillä yhteiskunnassa;  sen keinoja ovat koulutusjärjestelmä, uskonto, kirjallisuus, sen laulut, kaskut, tavat ja, ennenkaikkea, vanhempien tapa kasvattaa lapsiaan. Viimemainittu on niin tärkeä, koska yksilön luonteenrakenne muovautuu   hyvin suuressa määrin jo viiden-kuuden vuoden ikäisenä. Mutta vanhempien vaikutus ei ole olennaisesti henkilökohtainen  tai sattumanvarainen, kuten klassinen pyskoanalyysi uskoo; vanhemmat ovat ensisijaisesti yhteiskunnan välittäjiä, sekä oman luontenrakenteensa kautta että kasvatusperiaatteidensa välityksellä; he eroavat toisistaan ainoastaan pienessä määrin ja nämä erot eivät tavallisesti vähennä heidän vaikutustaan kehittää jälkikasvussa  yhteiskuntarakenteen kannalta haluttavaa yhteiskuntaluonnetta.

Yhteiskuntaluonteen käsitteen muotoutumisen ehdot syntyvät kunkin yhteiskunnan käytännön elämässä ja tämä oli se tarkistus Freudin libidoteoriaan, joka oli hänen luonnerakenteensa pohjana. Libidoteoria perustuu mekanistiseen ja käsitykseen ihmisestä koneena, jossa halut ja himot (itsesäilytyksen ohella) ovat energialähteenä ja jota "mielihyvän periaate" hallitsee ja joka laskee lisääntyneen himon ja halun sen normaalille tasolle. Vastakohtana tälle käsitteelle, jonka olen yrittänyt tässä osoittaa (erityisesti kirjassani Ihmisen osa), on se että ihmisen - joka on ensisijaisesti yhteiskunnallinen olento - erilaiset pyrkimykset ovat tulosta hänen tarpeestaan "mukautua" (esineelliseen maailmaan) ja "sopeutua" (ihmisten maailmaan) ja että tämä mukautuminen ja sopeutuminen muodostavat keskeisen intohimon siinä yhteiskunnassa jossa hän elää. Tämän käsityksen mukaan ihminen luonteenpiirteiltään pyrkii intohimoisesti mukautumaan ja sopeutumaan kohteisiinsa -  ihmisiin ja luontoon -  ja tyydyttää siten tarpeensa suhteuttaa itsensä ympärillään olevaan maailmaan.

Yhteiskuntaluonteen käsite vastaa niihin tärkeisiin kysymyksiin, joita ei ole käsitelty asianmukaisesti Marxin teorian yhteydessä.

(1) Kuinka on mahdollista että yhteiskunta voittaa jäsentensä luottamuksen ja kuuliaisuuden, siitä huolimatta että he kärsivät järjestelmän kurimuksessa ja jopa silloin kun heidän järkensä kertoo heille että tämä kuuliaisuus on heille haitallista? Miksi heidän todellinen etunsa inhimillisinä olentoina ei paina enempää kuin heidän fiktiivinen etunsa jonka ovat tuottaneet kaikenlaiset ideologisen vaikuttamisen ja aivopesun muodot? Miksi heidän tietoisuutensa oman kansanluokkansa tilasta ja sosialismin hyödyt eivät ole olleet niin tehokkaita kuin mitä Marx uskoi niiden olevan? Vastaus tähän kysymykseen piilee yhteiskuntaluonteen ilmiössä. Sen kerran kun yhteiskunta on onnistunut muokkaamaan tavallisen ihmisen luontenrakennetta tavalla että hän haluaa tehdä sitä mitä pitää tehdä, hän on tyytyväinen niiden elämisen ehtojen kanssa joita yhteiskunta hänelle tyrkyttää ja määrää. Kuten yksi Ibsenin henkilöhahmoista kerran sanoi: hän voi tehdä mitä hyvänsä mitä hän haluaa, koska hän haluaa tehdä sitä mitä hän voi tehdä. Tarpeetonta sanoa, että yhteiskuntaluonne joka tyytyy alistumiseen on  rampautettu luonne. Rampa tai ei, tärkeää on että se palvelee sellaisen yhteiskunnan tarpeita joka tarvitsee alistuneita ihmisiä toimiakseen.

(2) Yhteiskuntaluonteen käsite tarjoa siis selityksen siihen, mikä linkittää yhteiskunnan aineellisen perustan sen "ideologiseen ylärakenteeseen". Marxia on usein tulkittu niin, että ideologinen ylärakenne ei ole muuta kuin heijastusta taloudellisesta perustasta. Tämä selitys ei ole täsmällinen; tosiasia on että Marxin taloudellisen perustan ja ideologisen ylärakenteen olemusta ei ole riittävästi selvitetty. Dynaaminen psykologinen teoria voi osoittaa että yhteiskunta tuottaa yhteiskuntaluonteen, ja että tämä yhteiskuntaluonne on taipuvainen pitäytymään niissä ajattelutavoissa ja ideologioissa jotka sitä ravitsevat. Kuitenkaan taloudellinen perusta joka tuottaaa tiettyjä yhteiskuntaluonteen piirteitä vaikuta ainoastaan yhteen suuntaan; sen vaikutuksen alaisena olevat  puolestaan kääntäen tuottavat ajatuksia ja toimintatapoja. Ajatukset, kun ne kerran on luotu vaikuttavat puolestaan yhteiskuntaluonteeseen  ja - epäsuorasti - yhteiskunnan taloudelliseen rakenteeseen. Se mitä haluan tässä korostaa on se, että yhteiskuntaluonne toimii välittävänä tekijänä yhteiskunnan taloudellisen perustan ja niiden ajatusten ja ihanteiden välillä jotka ovat vallitsevia tässä yhteiskunnassa.

Taloudellinen perusta - yhteiskuntaluonne - ajatukset ja ihanteet - yhteiskuntaluonne - taloudellinen perusta

(3) Yhteiskuntaluonteen käsite selittää, miten inhimillistä energiaa yhteiskunnassa käytetään yhteiskunnan toimesta, kuten mitä hyvänsä raaka-ainetta yhteiskunnan tarpeisiin ja tavoitteisiin.  Ihminen on tosiasiassa mitä taipuisin luonnonvoima; hänestä voidaan tehdä melkeinpä minkä hyvänsä tavoitteen palvelija; hänet voidaan muovata vihaamaan tai tekemään yhteistyötä, alistumaan tai nousemaan vastarintaan, nauttimaan kärsimyksestä tai onnellisuudesta.

(4) Samalla kun kaikki tämä on totta, on totta myös se että ihminen voi ratkaista olemassaolonsa ongelman toteuttamalla täysin hänessä piilevät inhimilliset voimavaransa. Mitä rammemmaksi yhteiskunta hänet tekee ja mitä sairaammaksi hän itsensä tuntee, hän saattaa tietoisesti olla tyytyväinen kohtaloonsa. Mutta alitajuisesti hän on tyytymätön ja juuri tämä tyytymättömyys on elementti joka kallistaa häntä lopultakin muuttamaan niitä yhteiskunnan muotoja jotka rampauttavat häntä. Jos hän ei voi tehdä sitä, tämä omalla tavallaan rampautumista aiheuttava yhteiskunta tulee kuolemaan pois. Yhteiskunnan muutosta ja vallankumousta eivät aiheuta ainoastaan tuotantovoimat jotka ovat ristiriidassa aikaisempien tuotannonmuotojen kanssa. Sitä aiheuttaa myös konflikti epäinhimillisten yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ihmisen muuttumattomien tarpeiden välillä. Ihminen voi tehdä melkein mitä vain, mutta kuitenkin vain melkein. Ihmisen taistelunhistoria on vaikuttava julistus tämän periaatteen puolesta.

(5) Yhteiskuntaluonteen käsite ei ole ainoastaan teoreettinen ilmaisu joka nojaa yleiseen spekulaatioon; se on käyttökelpoinen ja tärkeä väline,  jonka tavoitteena on paljastaa millaisia yhteiskuntaluonteita eri yhteiskunnissa tai yhteiskuntaluokissa on olemassa. Olettaessaan "talonpoikaisluonteen" olevan yksilöllinen, hamuava, itsepäinen ja haluton yhteistyöhön, vähät välittävän ajankulusta ja täsmällisyydestä,  kysymys ei ole kokoelmasta  erilaisia satunnaisia luonteenpiirteitä vaan energialla latautunut  suuntautumistapa; tämä luonteenrakenne osoittaa tarvittaessa jopa itsepintaista väkivaltaa tai vastarintaa jos siihen yritetään vaikuttaa; edes taloudelliset houkutteet eivät saa aikaan helposti muutoksia. Tämä oireryhmän taustalla on yhteinen tuotantotapa joka on ollut tyypillinen talonpojalle jo satojen vuosien ajan. Sama koskee alemman keskiluokan aseman heikentymistä, sitä joka nosti Hitlerin valtaan tai kohtasi köyhiä Yhdysvaltojen etelävaltioissa.  Kaikenlainen myönteisen kultturellisen virkistyksen puute, katkeruus omasta tilanteesta joka on jäänyt jäljelle muun yhteiskunnan edetessä, viha niitä kohtaan jotka tuhosivat ne olosuhteet joista he olivat aikanaan ylpeitä, tämä kehitti luonteenpiirteistöön  oireryhmän joka nosti esiin kuoleman rakastamiseen (Nekrofilia). Siihen kuuluu äärimmäinen ja pahanlaatuinen kiintyminen vereen ja maaperään yhtyneenä kiihkeään ryhmänarsismiin, joka puolestaan ilmenee kansalliskiihkona ja rasismina.  Vielä yksi esimerkki: tehdastyöläisen luonteenrakenne ilmenee täsmällisyytenä, kurinalaisuutena, kyvykkyytenä tiimityöskentelyyn; se on oireryhmä joka muodostaa vähimmäisehdot toimimiselle teollisena työntekijänä. (Muut erot - kuten riippuvuus-itsenäisyys, aktiivisuus-passiivisuus on tässä yhteydessä jätetty sivuun, olkoonkin että nämä ovat mitä suurimmasta merkityksestä teolliselle työntekijälle nyt ja tulevaisuudessa).

(6) Kaikista tärkein lisäys yhteiskuntaluonteen käsitteeseen löytyy kyvystä erottaa tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan  yhteiskuntaluonne sellaisena kuin Marx sen visualisoi, 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan yhteiskuntaluonteesta, jonka keskeinen halu on omaisuuden omistamiseen ja vaurauteen sekä 1900-luvun kapitalistisesta tai kommunistisesta yhteiskuntaluonteesta, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi korkeasti teollistuneissa yhteiskunnissa: homo consumens luonteepiirteenä.

Homo consumens

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi, sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa, on että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehitystä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."

(7) On olemassa kokeellisia ja kokeiltuja keinoja jotka sallivat yhteiskuntaluonteen tutkimisen. Tällaisen tutkimuksen tarkoituksena on: havaita joko kansan tai yhteiskuntaluokan erilaisia luonteenpiirteeseen liittyviä oireryhmiä; tutkia erilaisten tekijöiden voimakkuutta tämän oireryhmän sisällä; löytää vastakkaisiin suuntiin vaikuttavia tekijöitä jotka johtuvat erilaisista sosiaalistaloudellisista olosuhteista.  Kaikki tällaiset muunnelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella vallitsevan luonnerakenteen voimakkuutta,  muutosprosesseja ja myös mittaamistapoja näiden muutosten havaitsemisen helpottamiseksi.  Tarpeetonta sanoa, että tällaisen muutoksen havaitseminen on tärkeää yhteiskunnan muuttuessa maatalousvaltaisesta teolliseksi. Työläisen  luonteenlaatu muuttuu kapitalistisissa tai kommunistisissa, siis vieraantuneissa olosuhteissa, ja edelleen autenttisen sosialismin olosuhteissa. Edelleen, tällainen tutkimus on oppaana poliittiselle toiminnalle. Jos minä tiedän kansalaisten ne mielipiteet, joista he ovat vakuuttuneita mielipidetiedusteluissa, tiedän kuinka he todennäköiseti käyttäytyvät lähimmässä tulevaisuudessa. Jos haluan tietää niiden psyykkisten voimien vahvuuden, jotka eivät ole vielä tulleet näkyviksi tietoisesti, kuten esimerkiksi  rasismi, sotakiihko tai rauhantahto, kertovat tällaiset tutkimukset  minulle piilossa olevien voimien suunnan ja vahvuuden, niiden jotka jylläävät sosiaalisissa prosesseissa ja tulevat ilmaistuksi vasta jonkun ajan kuluttua.

Tässä ei ole tilaa keskustella yksityiskohtaisesti niistä menetelmistä, joita voidaan käyttää ylläkuvattuja ilmiöitä koskevan datan aikaansaamiseksi. Mikä niille kaikille on yhteistä on yritys välttää erehdystä hyväksyä ideologioita, siis rationalisointeja ilmauksena sisäisestä ja useimmiten tiedostamattomasta todellisuudesta. Eräs menetelmä, joka on osoittautunut hyvin käyttökelpoiseksi. on avoin kyselylomake, jossa annettujen vastausten  eitarkoitettu tai tiedostamaton sisältö myös tulkitaan. Siis, kun vastataan kysymykseen:" Kuka historiallinen henkilö Sinua eniten miellyttää?" ja vastaus on"Aleksanteri suuri, Nero, Marx, ja Lenin," kun toinen vastaaja nimeää: "Socrates. Pasteur, Marx ja Lenin", vastaukset antavat mahdollisuuden luokitella ensimmäinen vastaaja tiukan autoritaariseksi, ja toisen jonka mieltymys on toimia elämän palveluksessa ja olla hyödyksi ihmiskunnalle. Käytettäessä laajennettua suunnattua kyselylomaketta on mahdollista saavuttaa luotettava kuva henkilön luonteesta. Muut suunnatut testit, kuten suosittujen vitsien, laulujen, kertomusten ja muiden merkillepantavien käyttäytymismuotojen ilmenemät (erityisesti "pienet näytökset"   ovat tärkeitä psykoanalyyttiselle havainnoinnille) ovat avuksi täsmällisen ja paikkansapitävän tuloksen saavuttamisessa. Menetelmällisesti pääpaino kaikissa näissä tutkimuksissa on tuotantotapa ja sen vaikutus luokan piirteisiin, kaikkein tärkeimpiin luonnerakenteen ilmauksiin ja oirekokonaisuuksiin, joita ne muodostavat ja suhde näiden kahden ulottuvuuden välisessä tietokannassa, datassa.  Suunnatulla, pistokoetyyppisellä tutkimuksella voidaan tutkia kokonaisen kansakunnan tai laajan sosiaalisen luokan asennoitusmistapoja ja luonteenlaatua  jopa niinkin vähällä kuin tuhannella kyselyyn vastanneella.

Toinen tärkeä ulottuvuus analyyttisessa sosiaalipsykologiassa on se mitä Freud nimitti tiedostamattomaksi. Mutta, kun Freud oli kiinnostunut enimmäkseen yksilöllisistä ilmauksista, Marxin sosiaalipsykologiaa tutkivan tulee olla eniten kiinnostunut "yhteiskunnallisesta tiedostamattomasta". Tämä käsite viittaa sen sisäisen todellisuuden torjuntaan joka on yhteistä laajoille ryhmille. Jokaisen yhteiskunnan on käytettävä kaikkia keinojaan olla sallimatta jäsentensä    (tai tietyn luokan) tulla tietoisiksi niistä impulsseista, mielijohteista, jotka - jos ne tulisivat tietoisiksi - saattaisivat johtaa "vaarallisiin" ajatuksiin tai toimiin. Tehokasta sensuuria tapahtuu, ei painetun sanan tai ajatusten ja puheiden tasolla, vaan estämällä jopa ajatusten tulemista tietoisiksi, siis torjumalla vaarallinen tietoisuus. Luonnollisestikin yhteiskunnallisen tiedostamattoman sisällöt ovat yhteydessä yhteiskuntarakenteen moniin muotoihin; agressiivisuus, kapinahenki, riippuvaisuus, yksinäisyys, surullisuus, ikävystyminen, jne.,   vain muutamia mainitaksemme. Torjuttu mielijohde, impulssi on pidettävä torjuttuna ja korvattava ideologialla joka kieltää päinvastaisen tai vakuuttaa sen vastakohdasta. Ikävystyneen, ahdistuneen, surullisen ihmisen on on totuttava ajattelemaan, että hän on iloinen ja kaikki on hauskaa. Toisissa yhteiskunnissa, joissa ajatuksen ja ilmaisun vapaus on estetty, hänet opetetaan ajattelemaan että hän on saavuttamaisillaan mitä täydellisimmän vapauden muodon, olkoonkin että vain sillä hetkellä vain johtajat puhuvat tuon saavutetun vapauden hengessä.  Joissakin järjestelmissä rakkaus elämään on tukahdutettu, ja sen rinnalla palvotaan rakkautta omistamiseen; joissakin tietoisuus vieraantumisesta on tukahdutettu, ja sen sijasta edistetään slogania:"Sosialistisessa yhteiskunnassa ei voi olla vieraantumista".

Toinen tapa ilmaista tiedostamatonta on puhua Hegelin ja Marxin termeillä, siis puhua totaalisista voimista ihmisen selän takana samalla kun hänellä on harhakuva siitä että hän on  vapaa päättämään. Kuten Adam Smith esitti, että "ihmisen taloutta johtaa näkymätön käsi joka edistää asiaa joka ei ollut hänen tarkoituksensa". Samalla kun näkymätön käsi oli Smithille hyvänsuopa, Marxille (ja myös Freudille) se oli vaarallinen; se oli paljastettava jotta sen tehokkuus voitiin ottaa siltä pois.
Tietoisuus on yhteiskunnallinen ilmiö: Marxille se oli enimmäksen väärä tietoisuus, tukahduttavien voimien aikaansaama. Tiedostamaton, kuten tietoisuus, on myös yhteiskunnallinen ilmiö, jota säätelee "yhteiskunnallinen suodatin" joka ei salli kaikkein inhimillisimpien kokemusten nousta tiedostamattomasta tietoisuuteen. Tämä sosiaalinen suodatin muodostuu enimmäkseen a) kielestä, b) logiikasta, ja c) yhteiskunnallisista tabuista ja kielloista; se on päällystetty ideologioilla (rationalisoinneilla) jotka subjektiivisesti koetaan todeksi, mutta jotka todellisuudessa eivät ole muuta kuin yhteiskunnallisesti tuotettuja ja jaettuja fiktioita. Tämä lähestymistapa tietoisuuteen ja tukahduttamiseen voi  kokeellisesti  osoittaa Marxin toteamuksen pätevyyden, jonka mukaan "yhteiskunnallinen olotila määrää tietoisuutta".

Seurauksena näistä huomioista nouse esiin toinen teoreettinen ero dogmaattisten freudilaisten ja marx-suuntautuneiden psykoanalyytikkojen välillä. Freud uskoi että tehokas syy tukahduttamiseen  (kaikkein tärkeimmän tukahdutettavan sisällön ollessa sukurutsaiset halut) on kastraation pelko. Minä uskon, päinvastoin, että niin yksilöllisesti kuin yhteiskunnallisestikin ihmisen suurin pelko on täydellinen eristyneisyys kanssaihmisestä, täydellinen isolaatio. Jopa kuolemanpelko on helpompi kestää. Yhteiskunta pakottaa tukahduttamisvaatimuksillaan ja uhkaa samalla täydellisellä eristämisellä. Jos et kiellä tiettyjen kokemusten läsnäoloa, sinä et kuulu tänne, sinä et kuulu minnekään, olet vaarassa tulla hulluksi. (Mielisairautta on todellisuudessa luonnehdittu suhteiden totaalisena puuttumisena ulkomaailmaan)

Marxilaiset ovat tavallisesti otaksuneet että se mikä toimii ihmisen selän takana ja ohjaa häntä ovat taloudelliset voimat ja niiden poliittiset edustajat. Psykoanalyyttinen tutkimus osoittaa, että tämä on aivan liian kapea-alainen käsitys. Yhteiskunta koostuu ihmisistä ja jokainen yksilö on varustettu intohimoisten pyrkimysten mahdollisuuksilla, alkaen mitä arkaaisimmista ja jatkuen mitä edistyksellisimpiin. Tämä inhimillinen mahdollisuus muokkautuu taloudellisten ja yhteiskunnallisten voimien näyttämöllä kullekin yhteiskunnalle tyypillisellä tavalla. Tämä sosiaalisten voimien näyttämö tuottaa oman tiedostamattoman, tietynlaisen konfliktin tukahduttavien tekijöiden ja niiden inhimillisten tarpeiden välillä, jotka ovat olennaisia ihmisen terveelle toiminnalle (kuten tietty aste vapautta, piristystä, mielenkiintoa elämään, onnellisuutta). Todellisuudessa, kuten sanoin jo aikaisemmin, vallankumoukset eivät tapahdu ainoastaan uusien produktiivisten voimien toimesta, vaan myös sen tukahdutetun ihmisluonnon vaatimuksesta. Ne onnistuvat vain jos nämä kaksi ehtoa täyttyvät.

Uudelleenvieraantumista on käytetty marxilaisessa kirjallisuudessa pelkästään älyllisenä käsitteenä, irrallaan keskustelusta psykologisesta tiedosta suhteessa vieraantumisen kokemukseen. Uskon että ei voida puhua mielekkäästi vieraantumisesta ellei ole kokenut sitä itsessään ja kanssaihmisissään. Edelleen, on tutkittava vieraantumisen ilmenemistä suhteessa narsismiin, masennukseen, fanaattisuuteen ja idolien palvontaan ymmärtääksemme sen täysin ja ollaksemme kykeneviä tutkimaan vieraantumisen astetta erilaisissa yhteiskunnallisissa ryhmissä ja yhteiskunnallisissa oloissa,  jotka pyrkivät lisäämään tai vähentämään sitä.

Yhteenvetona: tämän artikkelin tarkoituksena on vetoomus saada esitellä dialektisesti ja humanistisesti suuntautunutta psykoanalyysia  Marxin ajatusten näkökulmasta. Uskon että marxismi tarvitsee  tällaisen psykologisen teorian ja että psykoanalyysi tarvitsee tulla liitetyksi aitoon marxilaiseen teoriaan. Sellainen synteesi hedelmöittäisi molempia ulottuvuuksia, kun taas positiivinen pavlovismi, olkoon että sillä on paljon mielenkiintoista tietoa tarjottavanaan, tulee ainoastaan johtamaan sekä psykologian että marxismin heikkenemiseen.








(Erich Frommin toimittamasta kirjasta"an international symposium Socialist Humanism", luku "Humanistisen psykologian soveltaminen Marxin teoriaan")

Homo Consumens

Erich Fromm: Homo consumens - kuluttava ihminen; käännökseni kirjasta Sosialistinen humanismi (Socialst Humanism, Anchor Books 1966). Kun kirjoitus on yli viidenkymmenen vuoden takaa, ns. sosialististen yhteiskuntien kuvaus on historiallisesti - joskaan ei laadullisesti - vanhentunut (IR). Tarkoituksena on avata Frommin  käsitystä ihmisestä, työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sosialistisesta humanismista, lähestymistavasta jolla on mielestäni olennaista merkitystä myös tässä ajassa.

" Yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön käsitteen kaikkein tärkein ulottuvuus sisältyy eron tekemiseen sen yhteiskuntaluonteen, jota Karl Marx visualisoi,  ja 1800-luvun kapitalistisen yhteiskunnan luonteenpiirteistön välillä, jonka keskeinen piirre on omaisuuden omistaminen ja hyvinvointi, ja 1900-luvun (kapitalistisen tai kommunistisen) yhteiskuntaluonteen välillä, joka on tulossa yhä vallitsevammaksi pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa: kuluttavan ihmisen homo consumens luonteenpiirre.

"Homo consumens on ihminen, jonka keskeinen tavoite ei ole ensisijaisesti omistaa esineitä, mutta kuluttaa enemmän ja enemmän, ja siten kompensoida omaa sisäistä tyhjyyttään, passiivisuuttaan, yksinäisyyttään ja ahdistuneisuuttaan. Se tapahtuu yhteiskunnassa jolle ovat luonteenomaisia  suuret yritykset, jättimäinen teollisuus, hallinnollinen ja työelämän byrokraattisuus, yksilö jolla ei ole kontrollia työolosuhteisiinsa, tuntee itsensä voimattomaksi, yksinäiseksi, ikävystyneeksi ja ahdistuneeksi. Samaan aikaan suurten kulutustuotteita valmistavien ja myyvien yritysten tarve voittoihin, käyttämällä mediaa mainostamiseen, muuttaa hänet ahnaaksi ihmiseksi, ikuiseksi imeväiseksi, joka haluaa kuluttaa yhä enemmän ja enemmän ja jolle mikä hyvänsä voi tulla kuluttamisen kohteeksi: tupakka, alkoholi, seksi, videot, televisio, matkustaminen ja jopa koulutus, kirjat tai opinnot. Uusia keinotekoisia tarpeita luodaan, ja ihmisen makua manipuloidaan.

Luonteenpiirteistönä homo consumens  äärimuodoissaan on hyvintunnettu psykopatologinen ilmiö. Se on nähtävissä monissa masentuneiden ja ahdistuneiden ihmisten tapauksissa jotka pakenevat ylensyöntiin, yli varojen ostamiseen tai alkoholismiin kompensoidakseen alitajuisen ahdistuksen ja masennuksen. Kuluttamisen ahneus - josta Freud käytti nimitystä "oraalisesti vastaanottava luonteenpiirre" - on tulossa hallitsevaksi psyykiseksi voimaksi tämän päivän teollistuneessa yhteiskunnassa.

Homo consumens on onnellisuuden harhakuvan vallassa samaan aikaan kun hän alitajuisesti kärsii ikävystymisestä ja passiivisuudesta. Mitä enemmän hän hallitsee koneita, sitä voimattomammaksi hän kokee itsensä ihmisenä; mitä enemmän hän kuluttaa, sitä enemmän hän tulee jatkuvasti lisääntyvien tarpeiden orjaksi, joita teollinen järjestelmä tuottaa ja manipuloi. Hän erehtyy pitämään väristyksiä ja jännitystä ilona ja onnellisuutena ja aineellista mukavuutta elämän keskeisenä sisältönä; tyydytetty tarve tulee elämän sisällöksi ja pyrkimys siihen uudeksi uskonnoksi. Kuluttamisen vapaudesta tulee inhimillisen vapauden keskeinen olemus.

Kuluttamisen henki on täsmälleen vastakkainen sellaiselle sosialistisen yhteiskunnan hengelle jota Marx hahmotteli. Hän näki selvästi tämän kapitalismin sisällä piilevän vaaran. Hänen tavoitteensa oli yhteiskunta jos ihminen on paljon,  eikä sellainen jossa ihminen  käyttää paljon.   Hän halusi vapauttaa ihmisen aineellisen ahneuden kahleista, niin että hänestä tulisi täysin tietoinen, elävä, herkkä ja vapautuisi ahneuden orjuudesta. "Liian monien tarpeellisten tavaroiden tuottaminen" - hän sanoi -"aiheuttaa liian monien tarpeettomien ihmisten tuottamisen." Hän halusi poistaa äärimmäisen köyhyyden, koska se estää ihmistä tulemasta täysin ihmiseksi; mutta hän halusi myös välttää sen äärimmäisyyden, jossa yksilöstä tulee oman ahneutensa vanki.  Hänen tavoitteensa ei ollut kulutuksen maksimointi vaan optimointi, niiden aidosti inhimillisten tarpeiden tyydyttäminen, jotka palvelevat täydempää ja rikkaampaa elämää.

On historian ironiaa, että kapitalismin henki, materiaalisen ahneuden tyydyttäminen, on valloittamassa ne kommunistiset ja sosialistiset maat, joiden tarkoituksena olisi suunnitelmatalouden avulla  hillitä sitä. Tällä prosessilla on oma logiikkansa: kapitalismin aineellinen menestyminen oli ilmeisestikin vaikuttava niille Euroopan maille, joissa kommunismi osoittautui voitokkaaksi, ja sosialismin voitto yhdistettiin menestyksekkääseen kilpailuun kapitalismin kanssa ja sen hengessä. Sosialismi on vaarassa huonontua järjestelmäksi, joka voi toteuttaa köyhien maiden teollistumisen nopeammin kuin kapitalismi. sen sijasta että niistä tulisi yhteiskuntia joissa ihmisen kehittyminen olisi taloudellisen tuotannon sijasta ensisijainen tavoite. Tätä kehityskulkua on vahvistanut se tosiseikka että neuvostokommunismi, hyväksyessään julman version Marxin "materialismista", menetti yhteyden - kuten kävi myös kapitalistisille maille - siihen humanistiseen traditioon, jonka yksi suurenmoisimpia edustajia Marx oli.

On totta että sosialistiset maat eivät ole vieläkään ratkaisseet kansalaistensa aineellisia ja oikeutettuja tarpeita tyydyttävällä tavalla - eikä USA:ssakaan 40% kansakunnasta elä runsaudessa. Mutta on mitä tärkeintä että sosialistiset talousmiehet, filosofit ja psykologit ovat tietoisia vaarasta, että optimaalisen kulutuksen tavoite voi helposti kääntyä maksimaalisen kulutuksen tavoitteeksi. Sosialistisesti orientoituneiden tiedemiesten tehtävänä on tutkia inhimillisten tarpeiden olemusta; on löydettävä kriteereitä aitojen inhimillisten tarpeiden, sellaisten jotka tekevät ihmisestä aidosti elävän ja hienovaraisen, ja kapitalismin luomien synteettisten tarpeiden välillä, jotka tekevät ihmisestä passiivisemman ja ikävystyneemmän, tavaraan ja omistamiseen suuntautuneen ahneuden orjan.

Se mitä haluan tässä korostaa että tuotantoa sellaisenaan ei pitäisi rajoittaa; mutta kun yksilöllisen kuluttamisen optimaaliset tarpeet on tyydytetty, kulutusta tulisi suunnata sosiaalisten tarpeiden suuntaan kuten kouluihin, kirjastoihin, teatteriin, puistoihin, sairaaloihin, julkiseen liikenteeseen jne. Jatkuvasti lisääntyvä henkilökohtainen kulutus pitkälle teollistuneissa maissa antaa ymmärtää, että kilpailu, ahneus ja kateus saa aikaan ei ole ainoastaan yksityisen omaisuuden syytä, vaan rajoitamattoman yksityisen kulutuksen tuotetta. Sosialististen teoreetikkojen ei tule unohtaa näköpiiristään tosiasiaa, että sosialistisen humanismin tavoite on rakentaa teollinen yhteiskunta, jonka tuotannon muodon tulee palvella ihmisen täyttä kehittymistä kokonaisuutena, eikä luoda homo consumens ihmiselle tarkoitettua tavarataivasta; siten sosialistinen yhteiskunta on tarkoitettu inhimilliselle olennoille elää ja kehittyä."


(Artikkeli Erich Frommin toimittamasta kirjasta "an international symposium Socialist Humanism" ss. 228-245) ilman lähdeviitteitä)

Sosialistisesta humanismista

Käännökseni Erich Frommin toimittaman kirjan "Sosialistinen humanismi" esipuheesta (Kansainvälinen symposium aiheesta "Sosialistinen Humanismi" (Socialist Humanism, Anchor books, Doubleday and company, ins. Garden City, New York, 1966; alkuperäinen julkaisu vuodelta 1965, tässä ei ISBN-tunnusta)

Johdanto
Viime vuosikymmenen merkittävin ilmiö on ollut humanismin renesanssi erilaisissa ideologisissa järjestelmissä. Humanismilla - lyhyesti ilmaistuna usko ihmisrodun yhteisyyteen ja ihmisen kykyyn täydellistää itseään omilla ponnistuksillaan - on pitkä ja monipolvinen historia ulottuen heprealaisiin profeettoihin ja kreikkalaisiin filosofeihin. Terentiuksen lausuma, "Uskon että mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta", oli ilmaus humanistisesta hengestä, toistuen vuosisatoja myöhemmin Goethen ilmaisussa "Ihminen kantaa mukanaan  ei ainoastaan yksilöllisyyttään vaan kaikkea ihmisyyttä, sen kaikkine mahdollisuuksineen, olkoonkin että hän kykenee ilmaisemaan näitä voimavaroja ainoastaan rajoitetussa määrin johtuen hänen olemassaolonsa  ulkoisista rajoituksista."

Yli aikojen eräät humanistit ovat uskoneet ihmisen sisäisen hyvyyteen tai Jumalan olemassaoloon, samaan aikaan kun toiset eivät. Eräät humanistiset ajattelijat - heidän joukossaan Leibniz, Goethe, Kierkegaard ja Marx - korostivat erityisesti tarvetta kehittää yksilöllisyyttä suurimmassa mahdollisessa määrin päämääränä saavuttaa korkein harmonia ja universaalisuus.  Mutta kaikki humanistit ovat jakaneet uskon mahdollisuudesta ihmisen täydellistymiseen, uskoivatpa he sitten Jumalan armon tarpeellisuuteen tai eivät, minkä he näkivät olevan riippuvainen ihmisen omista ponnistuksista (syy minkä vuoksi Luther ei ollut humanisti). Eiuskonnolliset humanistit kuten Gioanbattista Vico ja Karl Marx kehittivät tätä edelleen sanomalla että ihminen tekee itse oman historiansa ja on itse oma luojansa.

Koska humanistit jakavat uskon ihmisyyden yhteisyydestä ja ja ihmisen tulevaisuudesta, he eivät koskaan olleet fanaatikkoja. Uskonpuhdistuksen jälkeen hen näkivät rajoittuneisuutta sekä katolisessa että protestanttisessa asennoitumisessa, koska he eivät arvioineet tilannetta organisaation kapeasta lähtökohdasta, vaan koko ihmisyyden näkökulmasta. Humanismi on aina syntynyt reaktiona ihmiskuntaan kohdistuneesta uhkasta; renesanssin aikana uskonnollisen fanatismin seurauksena, valistuksen aikana äärimmäisen nationalismin, koneellistumisen ja taloudellisten etupiirien johdosta. Humanismin elpyminen tänään on uusi reaktio tähän jälkimmäisen ja edelleen voimistuneeseen muotoon - pelkoon että ihmisestä tulee esineiden orja, itse luomiensa olosuhteiden vanki - ja kokonaan uuteen, ihmisen olemassaoloa koskevaan uhkaan joka johtuu ydinaseista.

Tämä reaktio on tuttu kaikissa leireissä - katolisissa, protestanttisissa, marxilaisissa, liberaaleissa yhteisöissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tämän ajan humanistit ovat halukkaita edistämään oma erityistä filosofista tai uskonnollista ymmärrystään "paremman ymmärtämisen" vuoksi, vaan siksi, ollakseen humanisteja, he uskovat että he voivat saavuttaa uhkaan liittyvän selkeimmän ymmärtämisen jokaisen mahdollisimman täsmällisen ilmaisun kautta, pitäen aina mielessä että se mikä merkitsee eniten on ihmisen tilanne näiden käsitysten takana.

Tämän painotuotteen tarkoituksena on esitellä  yhden aikamme humanistisen suuntauksen ajatuksia. Humanistinen sosialismi eroaa tärkeässä suhteessa muista suuntauksista. Renesanssin ja valistuksen ajan humanismi uskoivat että tehtävä ihmisen muuttamiseksi täysin inhimilliseksi olennoksi voitaisiin saavuttaa yksinomaan tai pääsääntöisesti kasvatuksen avulla. Vaikka renesanssin utopistit koskettelivat tarvetta yhteiskunnallisiin muutoksiin. Karl Marx sosialistisena humanistina oli ensimmäinen joka julisti että teoriaa ei voida erottaa käytännöstä, tietoa toiminnasta, henkisiä tavoitteita yhteiskunnallisesta järjestelmästä. Marx oli sitä mieltä että vapaa ja itsenäinen ihminen voisi elää ja toimia ainoastaan sellaisessa sosiaalisessa ja taloudellisessa järjestelmässä, joka johtuen rationaalisuudestaan ja hyvinvoinnistaan saattaisi loppuun "ihmisen esihistorian" ja avaisi "humaanin historian" aikakauden, joka tulisi asettamaan yksilön täyden kehittymisen yhteiskunnan täyden kehittymisen ehdoksi,  ja päinvastoin. Tästä johtuen hän uhrasi suurimman osan elämästään kapitalistisen talouden ja työväenluokan organisaation tutkimiseen toiveena saada aikaan yhteiskunta, jokamolisi perusta uuden humanismin kehittymiselle.

Marx uskoi että työväenluokka voisi johtaa yhteiskunnallista muutosta, koska se oli ajan kaikkein epäinhimillistynein ja vieraantunein luokka, ja siksi potentiaalisesti kaikkein voimakkain koska koko yhteiskunnan toimintakyky riippui siitä. Hän ei kyennyt näkemään kapitalismin kehittymistä vaiheeseen, jossa työväenluokka olisi materiaalisesti menestyvä ja jakaisi kapitalismin olemuksen samalla kun yhteiskunta vieraantuisi äärimmäisyyden rajoille. Hän ei koskaan tullut tietoiseksi vieraantumisesta runsaudessa, joka voi olla yhtä epäinhimillistävä kuin vieraantuminen köyhyydessä. 

Korostaen tarvetta taloudellisen organisaation muuttamiseksi ja aikaansaadakseen tuotantovälineiden kontrolloinnin yksityisistä käsistä tai yhteisöistä järjestäytyneiden tuottajien käsiin Marxia tultiin tulkinneeksi väärin  sekä niiden taholta jotka kokivat hänen ohjelmansa uhkaavaksi kuin myös monien sosialistien. Edelliset syyttivät häntä pelkästään ihmisen fyysisten eikä  henkisten tarpeiden huolehtimisesta.  Jälkimmäiset uskoivat että tavoitteena oli vain kaikkien materiaalinen hyvinvointi ja että marxismi erosi kapitalismista vain menetelmien suhteen, jotka olivat taloudellisesti tehokkaampia ja jotka voitaisiin saada aikaan työväenluokan itsensä toimesta. Todellisuudessa Marxin ihanne oli luovasti toiseen ihmisen ja luontoon suhtautuva ihminen, joka tulisi vastaamaan elävällä tavalla maailmalle ja joka tulisi olemaan rikas, ei siksi että omistaa paljon vaan siksi että on paljon.

Marx oli siis etsimässä vastausta elämän tarkoitukseen, mutta ei voinut hyväksyä perinteistä uskonnollista vastausta jonka mukaan vastaus oli löydettävissä vain uskomalla Jumalan olemassaoloon. Tässä suhteessa hän kuuluu samaan valistuksen ajan ajattelijoiden traditioon, sellaisten kuin Spinoza ja Goethe, jotka hylkäsivät vanhat teologiset konseptit ja jotka etsivät uutta henkistä asennoitumiskehystä. Mutta eri tavalla kuin sellaiset sosialistit kuin Jean Jaurés, Lunacharsky, Gorki ja Rosa Luxemburg, jotka sallivat itselleen käsitellä henkisiä asioita enemmän ulkopuolisina.  Marx karisti tämän ongelman pois suorasta keskustelusta koska hän halusi välttää kaikki kompromissit uskonnollisten ja idealististen ideologioiden välillä ja koska hän piti niitä haitallisina.

Autenttinen marxismi oli ehkä kaikkein voimakkain luonteeltan eiuskonnollinen liike 1800-luvun Euroopassa. Mutta vuoden 1914 jälkeen - ja jopa aikaisemmin - suurin osa tästä hengestä katosi. Tähän vaikuttivat monet erilaiset seikat, mutta kaikkein voimakkain oli se uusi vauraus ja kuluttamisen etiikka joka alkoi dominoida kapitalistisia yhteiskuntia sotien välisenä aikana, jota välittömästi seurasi  heiluriliike tuhoisan ja kärsimystä aiheuttaneen kahden maailmansodan välillä. Tänään, kysymys elämän tarkoituksesta on noussut uudelleen mitä tärkeimmäksi aiheeksi.

On välttämätöntä huomata, että henkinen ongelma on pysynyt kätkeytyneenä suuressa määrin historian viime lehdille saakka. Niin pitkään kun tuotantovoiumat eivät olleet kehittyneet  korkealle tasolle, välttämättömyys työntekoon ja hengissäpysymiseen antoi riittävän tarkoituksen elämälle. Tämä pitää edelleen paikkansa suurelle osalle ihmiskuntaa, myös niiden kohdalla jotka elävät teollisesti kehittyneissä maissa joissa työn ja vapaajan yhdistelmä , ja unelma jatkuvasti lisääntyvästä kuluttamisesta  estää ihmistä huomaamasta todellisia voimavarojaan, sitä mitä hän voisi olla. Mutta me olemme liikkeellä nopeasti täysin teollistunutta, automatisoitua maailmaa, sellaista jossa kymmenen tai kahdenkymmenen tunnin työ tulee olemaan standardi ja jossa materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä kaikille voidaan pitää itsestäänselvyytenä. Tässä täyden runsauden yhteiskunnassa (joka tulee olemaan suunniteltu ellei peräti sosialistinen) ihmisen henkinen ongelma tulee olemaan ajankohtaisempi ja polttavampi kuin koskaan menneisyydessä.

Tällä painotuotteella on kahdenlainen tehtävä. Se pyrkii selkeyttämään sosialistisen humanismin ongelmaa ja senlukuisia erilaisia näkökohtia, ja osoittamaan että sosialistinen humanismi ei ole enää muutamien hajallaan olkevien intellektuellien liike, vaan lähestymistapa jota on löydettävissä kaikkialta maailmassa, kehittyen itsenäisesti kussakin maassa. Tässä teoksessa monet sosialistiset humanistit kohtaavat ensimmäistä kertaa. Lukiessaan tätä kirjaa kirjoittajat samoinkuin lukijatkin saattavat tulla ensimmäistä kertaa täysin tietoisiksi yhteisestä vastauksesta siihen, mitä menneet vuosikymmenet ja nykyisyyden aiheuttama uhka ihmisen fyysiselle ja henkiselle eloonjäämiselle opettavat.

Viittä poikkeusta lukuunottamatta kaikki kirjoitukset on tehty erityisesti tätä koostetta varten, mutta missään tapauksessa en esittänyt mitään erityistä aihetta kirjoittajalle. Pidin parempana pyytää  jokaista kirjoittamaan aiheesta jota hän piti kaikkein tärkeimpänäkeskeisen teeman, sosialistisen humanismin kannalta. Toiveenani oli että tällä tavalla tultaisiin esittäneeksi kaikkein keskeisimmät humanististen sosialistien mielenkiinnon kohteet. En pitänyt epäkohtana sitä, jos samat teemat tulivat käsitellyksi useampaan kertaan eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin, ajattelin että se tulisi olemaan kiinnostavaa ja vielä vaikuttavampaa havaita useamman kirjoittajan eri puolilla maailmaa jakavan saman, perustavaa laatua olevan käsityksen. Tämä koskee erityisesti Jugoslaviaa ja Tsekkoslovakiaa, koska heidän kirjoituksiaan niin vähän tunnetaan englantia puhuvassa maailmassa.
Huolimatta kirjoittajien yhteisestä siteestä heidän kesken on huomattavia erimielisyyksiä sekä keskenään että kirjan toimittajan kanssa. Monet heistä ovat sosialisteja, mutta jotkut eivät. Kirjoittajat kuuluvat erilaisiin poliittisiin puolueisiin. Suurin osa heistä on marxilaisia, mutta eräät - mukaanlukien katoliset, itsenäiset liberaalit  ja eimarxilaiset työväenpuolueiden jäsenet -  eivät ole. Ketään niistä jonka kirjoitus tässä kirjassa on julkaistu ei voida pitää vastuullisena jonkun toisen kirjoittajan tai kirjan toimittajan mielipiteistä.

Humanisteina kaikilla on kuitenkin yhteinen huoli ihmisestä ja hänen mahdollisuuksiensa täydestä avautumisesta, ja kriittinen asenne poliittista todellisuutta, erityisesti ideologioita kohtaan. Tämä viimemainittu on mitä tärkein asia. Tänään, enemmän kuin koskaan, näemme käsityksiä vapaudesta,sosialismista, humanismista ja Jumalasta käytettynä vieraantuneessa muodossa, pelkästään ideologisesti, riippumatta siitä kuka niitä käyttää. Mikä niissä on todellista on sana, ääni, ei aito kokemus siitä mihin sanan on tarkoitettu viittaavan. Kirjoittajat ovat keskittyneet ihmisen todelliseen olemassaoloon ja ovat siksi kriittisiä suhteessa ideologiaan; he jatkuvasti kyseenalaistavat kuvaako ilmaistu ajatus todellisuutta vai pyrkiikö se kätkemään sen.

Tämä on yksi yhteinen tekijä kaikille kirjoittajille; heidän vakaumuksensa on että kaikkein kiireellisin tehtävä maailmassa on saavuttaa rauha. Yksikään kirjoittajista ei ilmaissut missäänh muodossa tukeaan kylmälle sodalle.

Väistämättä on tapahtunut myös sivuuttamista mitä toimittaja valittaa. Monet kirjoittajista ovat joko Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta, jopa Aasia, Afrikka ja Australia ovat edustettuina. Kysymyksessä on siis melko yksipuolinen näkökulma sosialistisen humanismin filosofiaan verrattuna sosialistisen humanismin käytännön kysymyksiin, kuten organisaatioon jota on käsitelty vain viimeisessä kappaleessa, otsikolla Sosialistisen humanismin käytännöstä. Todellakin, suuri määrä sosialistisen organisaation tärkeitä kysymyksiä on paitsi jäänyt täällä käsittelemättä, on ylipäätään jäänyt sosialistisessa kirjallisuudessa vähälle käsittelylle. (Sellainen on esimerkiksi ero aitojen inhimillisten tarpeiden ja keinotekoisesti tuotettujen tarpeiden välillä, mahdollisuus käsityön henkiinherättämisestä luksusteollisuudessa, uudet demokraattisen osallistumisen muodot perustuen pieniin kasvoista-kasvoihin ryhmiin, jne.)

Yhteenvetäen: ei ole ehkä liioiteltua sanoa että koskaan viimeisen sadan vuoden aikana ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja intensiivistä humanistisen sosialismin kysymysten opiskelua kuin tänään. Tämän kirjan tarkoituksena on nostaa tämä ilmiö esiin ja osoittaa muutamia tuloksia tästä syventymisestä.Tässä huollestumisessa ihmisestä ja toisaalta tapahtuvassa epäinhimillistämisessä  me tunnemme syvää solidaarisuutta kaikkien humanistien kesken, niidenkin monien kanssa jotka eivät jaa käsitystämme, mutta jotka jakavat kanssamme huolen ihmisen täydestä kehittymisestä.

(kirjan tuottamiseen ja toimittamiseen osallistuneille osoitetut kiitokset)

Erich Fromm

Rahantekoa rahalla

Pankkikonserni Nordea muuttaa siis osoitteensa ja joitakin toimintoja Tukholmasta Suomeen. Muuttokustannukset eivät todennäköisesti ole suuret, lisääntyvät voitontekomahdollisuuset pankille sen sijaan todennäköisesti huomattavan melkoiset. Mistähän tässä mahtaa oikein olla kysymys? Julkisuuteen kerrottu on varmastikin sekoitus faktaa ja todellisen yritysstrategian peittelyä. Sen verran voi kuitenkin melkoisella varmuudella sanoa, että kysymys on rahasta ja sen tekemisen mahdollisuuksien parantamisesta.

Pankkijätin muuttopuuhat käynnistyivät talvella, kun Ruotsin hallitus kertoi suunnittelevansa pankeilta perittävän vakausmaksun korottamista huomattavasti. Ruotsissa vakausmaksut on tarkoitus kerätä suoraan valtion budjettiin verojen tapaan, kun esimerkiksi EU:n pankkiunionissa ne laitetaan erilliseen pankkien vakausrahastoon. Nordean vakausmaksu olisi sen omien laskelmien mukaan kymmenkertaistunut nykyisestä 50 miljoonasta eurosta. Nordea näyttää tekevän n. 6 mrd:n tulosta vuositasolla.

Pääkonttorin sijainnissa Suomi siis kilpaili Ruotsin ja Tanskan kanssa. Tanska on porvarillisesti hallittu maa kuten Suomikin, mutta se ei kuulu itsenäisen rahapolitiikkansa ja kruununsa vuoksi Valuuttaunioniin, vaikka joutuukin monessa suhteessa sen toiminnallisia ehtoja seuraamaan. Kilpailu EU:n jäsenvaltioiden välillä on yksi niitä raadollisia seurauksia markkinaehtoisesta eurooppapolitiikasta. Ruotsin toimintatapaa voi katsella myös sosialidemokraattisenemmistöisen hallituksen näkökulmasta. Vakausmaksu on perusteltavissa yritysten yhteiskuntavastuulla. Nordealle ei käynyt se, että pankin vakausmaksulla vahvistetaan Ruotsin valtiota ja voimavarojen kokoamista yhteisten, poliittisten tavoitteiden toteuttamiseksi.

Suomessa politiikan sisältö on toinen, valtiota ei systemaattisin toimenpitein vahvisteta eikä pankille koidu samantapaista yhteiskuntavastuuta. Yritysvastuun näkökulmasta tämä on tietenkin huomattava etu. Mukana tässä liikehdinnässä on muitakin "liikkuvia osia", jotka saattavat nostaa Nordean tulosta ja voitontekomahdollisuuksia huomattavasti.

Tässä on kysymys Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Keskuspankin politiikasta mitä suurimmassa määrin. "Pääkonttorin siirtyessä Tukholmasta Helsinkiin siirtyy Nordea samalla EU:n pankkiunionin valvontajärjestelmän alle."  Nordean pääjohtajan von Koskullin mukaan pääkonttorin siirtäminen Suomeen on tärkeää, jotta Nordea on saman sääntelyn alla muiden eurooppalaisten pankkien kanssa. Nordea arvioi säästävänsä noin miljardi euroa, kun se välttää Ruotsin vakaus- ja talletussuojamaksut ja alkaa maksaa vastaavia maksuja EU:n kriisinratkaisurahastoon sekä Suomen talletussuojarahastoon.

Kukaan ei ole nostanut tässä vaiheessa keskusteluun sitä seikkaa, että Euroopan Keskuspankin toimesta on menossa jo kolmatta vuotta jatkuva ns. "Määrällinen elvytys" (QE), jossa EKP ostaa pankkien kautta valtioiden joukkovelkakirjalainoja. Ei ole epäilystäkään siitä etteikö tämä osto-ohjelma hyödytä varsin suuressa määrin myös pankkien tuloksentekoa. Kysymys ei ole suuria kuluja aiheutavasta toimesta, pikemminkin päätöksin ja kirjanpidollisin toimin tehtävistä siirroista ja niistä maksettavista korvauksista.

Kun Euroopan Keskuspankki ostaa Suomenkin valtion velkakirjoja pankkien kautta 600:lla miljoonalla eurolla kuukausittain, on jo pelkkä välityspalkkio ostossa ja edelleenmyyynnissä hyvää bisnestä. EKP on vakaa ostaja.  Suomessa välittäjäksi sopivien, täällä sijaitsevien pankkien määrä on pieni, joten Nordealle tässä on selvä ja helppohoitoinen tuloksentekopaikka. Kun pääjohtaja von Koskull puhuu 1-1,2 mrd:sta säästöistä euroissa, määrää voi pitää realistisena ja todennäköisesti todellista oletusta pienempänä. Jo pelkästään määrällisen elvytyksen markkinat Euroopan Unionin alueella ovat 3,2 - 4,7 biljoonan, siis tuhannen miljardin luokkaa. Määrällinen elvytys ei suuntaudu pelkästään valtion velkakirjojen ostoon vaan suurelta osin myös toimiin yritysmaailman kanssa. Pankkien välitystoiminta tässä on yksi, ilmeisesti melko suuri   toiminta-alue.

Pääkonttorin osoitteen muuttaminen Suomeen on ensimmäinen vaihe. Jo määrällisen elvytyksen rahavirrat ovat koko Euroopan tasolla suuria ja hakeutuminen yhteistyöhön tai fuusioituminen jonkin eurooppalaisen pankin kanssa vahvistaisi edelleen jalansijaa euroalueella. Samalla se  todennäköisesti lisäisi mahdollisuuksia joukkovelkakirjojen välittämiseen myös muissa euromaissa. Ja kaikenkaikkiaan - tämä on vain yksi aspekti markkinaehtoisen Euroopan rahapolitiikassa.

Epävarmuuksiakin tähän muuttoon kuuluu. EKP:n Keskuspankin johto vaihtuu tämän syksyn aikana ja tehtävään on tunkemassa Saksan ja sen Bundesbankin edustaja. Saksan suhde määrälliseen elvytykseen on ollut koko ajan kriittinen. Kuvaavaa on, että esimerkiksi Kreikka on vasta pääsemässä jonkinlaisella osuudella oman EKP-filiaalinsa kautta määrällisen elvytyksen ohjelmaan.

Kun siis Suomenkin taloudessa sanotaan menevän hyvin, on tarkennettava että elinkeinoelämän rahoitus on määrällisen elvytyksen myötä viimeistä piirtoa myöten kunnossa. Määrällisen elvytyksen ohjelma ja sen muodostama ohjattu pääomavirta, "flow" pitää huolta siitä, että pääomaa on yritystukiin, verohelpotuksiin, osinkoihin, optioihin ja rahan tekemiseen rahalla. Samalla se vapauttaa tukipolitiikan osalta valtion muihin tehtäviin suuntautuvaa rahoitusta - tai mahdollistaa velkojen vähentämisen.  Reaalitalouteen - tai sanoisinko kansantalouteen - sen siirtämien on toinen juttu. Tarvittaisiin kysyntää ja ostovoimaa. Polarisoituva ostovoima ei kuitenkaan kovin helposti siirry kulutukseen, koska kansakunnan ostovoima on rajallinen ja lisääntyy kulutustarpeensa jo pääosin tyydyttäneessä päässä.

Päivän Helsingin Sanomissa on aiheesta mielenkiintoinen analyysi lähinnä valtion verotuottojen näkökulmasta.


Lisäys 11.11. 2017
Tällainen 2,5 miljardin euron rahoituspulssi Finveralta - kuinka se on mahdollista? Minun veikkaukseni on, että tässä näkyy Euroopan Unionin "määrällisen elvytyksen" (Quantitative Easing) vaikutus. Kysymys on valtion velkakirjojen ostosta Euroopan Keskuspankin taseeseen; Suomen osuus tämän vuoden osalta taitaa olla lähempänä 7 miljardia kuin viittä. Kohteita on vaikea löytää siksi, koska määrällisen elvytyksen tarjoama pulssi tulee suunnata yritystoiminnan tukemiseen niin ettei EU:n kilpailulainsäädäntöä loukata. Telakkateollisuus on tässä suhteessa nerokas kohde, koska monissa Euroopan maissa tämä tärkeä ala on ilmeisesti hiipunut varsin alavireiseksi, kun taas Suomesssa on kasvettu huippuluokan suorituksiin. Määrällinen elvytys ei jakaudu tasaisesti koko maahan, vaan tämäntapainen "suunnattu anti" on löytänyt nousukiitoon lähteneen telakkateollisuuden kohteekseen. Toistaiseksi tämä käy, mutta kun kuuluisat suuret vapaakauppasopimukset astuvat voimaan, silloin tilanne todennäköisesti muuttuu. Valtio voi kaiken lisäksi laskea liikkeelle uusia joukkovelkakirjoja ja siitä huolimatta valtion kokonaisvelkaantumisen aste laskee, niin että päästään taas alle Maastrichtin sopimuksen 60%:n rajan.
Suomen omalla talouskasvulla ilman määrällistä elvytystä ja sen sallimaa läpivirtausta velkakirjojen myynnin ja oston muodossa ei ymmärtääkseni voi olla näin suurta vaikutusta. Ei ole valittamista - muuten kuin siltä osin että kuuluisaan SOTEen määrällistä elvytystä ei voi käyttää - se on Euroopan Unionin konsolisoidussa peruskirjassa nimenomaan kielletty.
Nyt varmasti kysytään, voiko tämä olla mahdollista? Kysyttäneen myös miksi määrällisen elvytyksen Suomen osuudesta ja sen käytöstä ei puhuta tai informoida mitään? Sitä minä en tiedä.

Lisäys 2.12. 2017
Onko määrällinen elvytys Suomelle vaarallista?
Missä tämä määrällinen elvytys näkyy? Se näkyy valtionkonttorin velkakirjojen myyntinä ja uusien liikkeellelaskemisena, ilmeisesti myös Suomen Pankin tuloksessa ja ennenkaikkea Euroopan Keskuspankin taseessa, myönnettyinä velkoina vastaavaa puolella ja velkakirjojen ostosta maksettuna pääomana vastattavaa puolella.

EKP voi periaatteessa vaatia Suomea lunastamaan nämä velkakirjat reaalisella pääomalla esimerkiksi tapauksessa, jossa Suomi haluaisi erota Euroopan Unionista. Tässä suhteessa määrällinen elvytys - niin merkityksellistä ja hyväätekevää kuin se onkin - muodostaa myös poliittisen painostusvälineen, jonka käyttäjänä Euroopan Komission ohella on tässä tapauksessa Euroopan Keskuspankki.

Alunperin on kuitenkin ollut tarkoitus, että EKP ei sekaannu politiikkaan ja pysyttelee sen ulkopuolella. Käytännössä - esimerkiksi Kreikan tapauksessa - EKP on yhtenä "troikan" jäsenenä ollut painostamassa Kreikkaa maksamaan reaalirahalla ne lainat, joita eurooppalaiset pankit ovat korko-odotuksin rehellisille ja epärehellisille yrittäjille Kreikan talouden kehittämisen nimissä antaneet.


Lähdetietoa:
Suomen Pankin artikkeli määrällisen elvytyksen vaikutuksista 10.6.2015:

Setelirahoitus Wikipedian mukaan