Turvallisuuden kahdet kasvot

Viime aikoina on väläytelty Eurooppalaisen puolustusyhteistyön kehittämistä. Yhteisen sotilaallisen turvallisuuden mahdollisuus on välähtänyt myös tasavallan presidentin puheissa ja pohdiskeluissa. Sotilaallinen varustautuminen on kuitenkin niin mielettömän kallis ja riskialtis tehtävä, että perinteisesti yritystoiminnan ja markkinoinnin varaan tätä ulottuvuutta ei ole katsottu voivan jättää. Poliittinen oikeistokin on hyväksynyt sodan valtion, yhteisen sektorin toteuttajaksi ja  "sosialistisen" politiikan tältä osin verovaroin tai rahapoliittisin keinoin toteutettavaksi mahdollisuudeksi.

Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rahapolitiikan yksipuolisuus, se että yhteisö tukee vain markkinalähtöistä taloudellista toimintaa ja kieltää kategorisesti yhteiseen hallintoon, siis  valtion ja ylipäätään julkisen sektorin varaan rakentuvan rahapoliitisen elvytyksen, on yksi suurimpia rampauttavia piirteitä talousyhteisön rakenteessa. Sama koskee tietenkin myös yhteistä eurooppalaista sotilaallista varustautumista. Olisiko porvarillinen hegemonia valmis tältä osin raottamaan pyhiä periaatteita ja hyväksymään sotilaallisen varustautumisen yhteisin rahapoliittisin toimin toteutettavaksi?

Tämä piirre haavoittaa syvästi myös Euroopan Unionin sisäistä demokratiaa. Perinteisesti poliittinen vasemmisto on rakentanut toimintansa vahvan valtion varaan. Pohjoismainen hyvinvointivaltio, yhteinen kansankoti on saavutuksineen loistokas ja voitokas osoitus siitä, että dynaamista turvaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta voidaan rakentaa yhteisin voimin.

Se hyvinvointi, jota olemme tänään kokemassa ei ole syntynyt ilman yhteisiä ponnistuksia. Kun resursseja on käytettävissä, juuri valtio - tarkoitan tällä tässä yhteydessä kaikkia yhteisiä, kaikkia koskevia rakenteita - voi luoda uusia projekteja yhteisesti havaittujen tarpeiden tyydyttämiseksi, luoda niille ajanmukaisen infrastrukturtin ja palkata tekijöitä projektien toteuttamiseksi. Rahapoliittisesti itsenäinen valtio voi tehdä tämän oman keskuspankkinsa kanssa pelkällä kirjanpidollisella päätöksellä. Euroopan Unioni ja sen keskuspankki eivät voi yhteisen sektorin hyväksi tätä tehdä - ellei konsensuksella aikaansaatuja rakenteita olla valmiita muuttamaan.

On jäänyt sellainen vaikutelma että näistä syvällisistä periaatteista oltaisiin valmiita tinkimään juuri Euroopan yhteisestä puolustuksesta puhuttaessa. En pitäisi mahdottomana, että juuri nyt haetaan lisääntyneen jännityksen ja tiukkojen periaatteellisten sanktioiden tueksi rakenteellisia keinoja, joilla varmistetaan myös sotilaallinen varustautuminen pyhien periaatteiden uskottavuuden vahvistamiseksi.

Kun eurooppalaisen sotilaallisen varustautumisen rahoitusta pohditaan, nousee väistämättä esille mahdollisuus rahapolitiikan välineiden käyttämisestä tähän tarkoitukseen.  Markkinalle sota on aivan liian riskialtis investointi sellaisenaan - sotatila on ainoa jossa yksityisen omaisuuden suoja on pois käytöstä ja todella uhattuna. Markkinat käyvät vain ahneiden sotaa - suurista periaatteista taistelevat valtiot keskenäään. Voitaisiinko rahapolitiikan toinenkin siipi, valtioiden tukeminen ottaa käyttöön puhuttaessa sotilaallisesta varustautumisesta Euroopan tasolla?

Ymmärrettävästi näistä asioista puhutaan Euroopassa paljon varovaisemmin sanakääntein kuin suorasukaisessa Amerikassa. Turvallisuus - nimenomaan sanan sotilaallisessa ja varustautumismerkityksessä - muhii vahvasti tyyneltä näyttävän pinnan alla.

Voi kuvitella että  konservatiivinen ja liberaali poliittinen siipi olisi valmis avaamaan rahapoliittista ovea valtioiden suuntaan silloin kun on kysymys sotilaallisesta varustautumisesta yhteiden turvallisuuden nimissä.

Sosialidemokraialle yhteinen turvallisuus on merkinnyt sosiaalista ja taloudellista turvaa ennenkaikkea rauhan oloissa. Olisi mieletön ja järkyttävä asetelma, jos rahapolitiikkaa sallittaisiin käyttää sotilaalliseen varustautumiseen, mutta tämä ovi olisi suljettu yhteisen hyvinvoinnin rakentamiselta. Tässä nousevat näkyviin turvallisuuden kahdet kasvot.

Kommunismia ja neuvostotyyppistä sosialismia pelännyt poliittinen oikeisto onnistui poliittisen peittelyn ja pehmittelyn keinoin rakentamaan konsensukseen perustuvan unionin, jossa yhteisen sektorin rakentaminen on rahapoliittisin keinoin tehty lähes laittomaksi, illegaaliksi. Rauhan oloissa ja suurienkaan riskien uhatessa sellaista konsensusta ei ole nähtävissä, joka sallisi yhteisen sektorin saattamisen uhkaavien epävarmuuksien poistamisessa ajan vaatimalle tasolle.

Entä sodan vaara ja sotilaallinen varustautuminen? Tällaisen uhan edessä poliittinen oikeisto saattaisi perinteensä mukaan sallia valtion ottavan vastuuta. Kun sotilaallinen varustautuminen on niin kallista että sitä tuskin saadaan rahoitettua reaaalisesta työstä maksettavilla veroilla, edellyttäisi tilanne myös sellaisia rahapoliittisia keinoja jotka mahdollistaisivat varustautumisen edellyttämän teollisen ja ehkä myös kaupallisen kehittämisen. Uskon markkinaa kiinnostavan varustautumiseen tähtäävän teollisuuden  kiinnostavan enemmän kuin mitä ulospäin halutaan näyttää.

Olisiko sotatilaan varustautuminen se mahdollisuus, jolla Euroopan rahapolitiikan keskeisiä periaatteita saatettaisiin avata? Suuri osa sosialidemokraateistakin pitää sotilaallista varustautumista tarpeellisena sosiaalisen turvallisuuden ohella. Jos keskeisiä perussääntöjä ryhdytään avaamaan, voisi tämä olla se historiallinen hetki, jolloin sodan ohella myös rauhan ja demokratian kannalta välttämättömiä suuria yhteiskunnallisia uudistuksia voitaisiin Euroopan tasolla rahoittaa  myös rahapoliittisin keinoin.

Onko niin, että saadaksemme sosiaalista turvallisuuta tarkoittavat yhteiset palvelut  rahoituksen kohteeksi meidän on hväksyttävä valmistautuminen sotaan ja sen edellyttämän varustautuminen?

Onko tämä se "momentum" jossa historiallinen ikkuna myös sosiaalisuuden suuntaan voisi avautua?

Pyhä salaisuus

Vuonna 1907 Suomeen saatiin yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, joka herätti suurta innostusta - sammuakseen sitten vuoden 1917  Sosialidemokraattisen Puolueen suureen vaalivoittoon, yksinkertaiseen 101:n paikan enemmistöön eduskunnassa, tuon eduskunnan lähes välittömään hajottamiseen ja suuren turhautumisen myötä kansalaissotaan. Demokratia ei ollut itsestäänselvyys äänioikeudesta huolimatta - eikä se taida olla sitä vielä tänäkään päivänä.

Tätä kirjoittaessani 17.8. 2017 YLE on juuri julkaissut puoluekanatuksesta kertovan gallupin, jonka mukaan sata vuotta sitten eduskuntaenemmistön saanut puolue saa 15,9 prosentin kannatuksen. Vasemmiston kannatus yhteensä jäi  alle 25:n prosenttiyksikön. Mielipiteensä jätti ilmaisematta 40,8 prosenttia. Ovatko vuoden 1903  Forssan kokouksen "Oikeutta kaikille" arvot menettäneet ajankohtaisuutensa?

Monet eivät tähän vajaan kahden tuhannen vastaajan joukossa halunneet ilmaista puoluekannatustaan. Yli 40 prosenttia vastanneista jätti kantansa ilmoittamatta. Perussuomalaisten hämmennyksen ymmärtää, kesäkuun puoluekokouksen jälkeen itse puolue ja siitä eronnut eduskuntaryhmän enemmistö tekevät poliittista itsemurhaa. Uskon monien perussuomalaisten olevan tilanteesta ymmällään ja jättävän senkin vuoksi kantansa kertomatta. Vihreät nousivat rajusti - harvinainen ilmiö muualla Euroopassa jo hiipumaan päin olevasta entusiasmista.

Jos vihreät olisivat syntyvaihessaan 1970-luvun lopulla ymmärtäneet sosiaalisen oikeudenmukaisuuden suuren merkityksen eivätkä olisi lähteneet hajoittamaan silloin syntyvaiheissaan olevaa hyvinvointivaltioajattelua, saattaisimme olla nyt, neljänkymmenen tarpeettoman taisteluvuoden jälkeen yhteisen kansankodin kehittämisessä huomattavasti pidemmällä...


Kertovatko sosialidemokratiaa tai vasemmistoa  sympatisoivat mielellään puoluekantansa julkisesti? Aikana, jolloin työ- ja opiskelupaikat ovat kiven takana sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen tähtäävän puoluekannan ilmaiseminen saattaa osoittautua yhdeksi pudotustekijäksi opiskeluun tai uralle pääsemisessä. Sosiaalisesta mediasta on helposti haravoitavissa myös kansalaisen poliittinen profiili. Tyyppi joka todennäköisesti liittyy ammattiosastoon ja ryhtyy siellä aktiiviseksi, ei ole ilmeisestikään ensimmäisten tehtäviin valittavien joukossa. Tapahtuuko tällaista profilointia myös opiskelupaikkojen suhteen? Paljon on puhuttu ainakin vahvan taloudellisen taustan merkityksestä opiskelumahdollisuuksien lisääjänä.

En pitäisi ollenkaan mahdottomana, että varsinkin nuorempi sukupolvi varoo ilmaisemasta puoluekantaansa peläten siitä aiheutuvan seurauksia, varsinkin jos sympatiat ovat kallellaan sosialidemokratian tai vasemmiston suuntaan. Jos puoluekannan ilmaisemisesta on pelättävissä seurauksia tulevan urakehityksen suhteen, poliitisen kannan ilmaisematta jättäminen ei ole poliittista tyhmyyttä, vaan viisautta jonka eettinen pohja on ilmaistu jo vuoden 1907 äänioikeuslainsäädännössä.  Ihmisellä on oikeus poliittiseen yksityisyyteen. Äänioikeuden ehdoton salaisuus tekee siitä demokratiaan kuuluvan korkeasti eettisen, "pyhän salaisuuden".

Mielipidetutkimusten tasolla poliittisen kannan ilmaisemisella tehdään tietenkin myös mielipidemuokkausta. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta jo yli sata vuotta toimineen sosialidemokratian trendin kerrotaan olevan edelleen alaspäin. Samaan aikaan kansakunta on äärimmäisen huolissaan menestymisestään. Vastakkainasettelu on edelleen kasvamassa ja se saa ilmauksia paitsi meillä, myös laajemminkin Euroopassa ja maailmalla. Suuret yhteiskunnalliset ongelmat ovat hoitamatta samaan aikaan kun "oikeutta kaikille" liike on hiipumassa. Gallupdemokratia ja kansalaisten odotukset ovat mitä ilmeisimmin syvässä ristiriidassa.

Yhteiskunnallisen paradoksin ainekset ovat siis mitä ilmeisimmät. Samaan aikaan kun suuret ongelmat kärjistyvät, yhteiskunnallisen ja poliittisen vastauksen antaminen jää vaisuksi tai kokonaan tekemättä. Syntyy sormituntuma joka kertoo pinnan alla olevasta yhteiskunnallisten mannerlaattojen jännitteestä.

Miten toimia henkilökohtaisesti ja minkälaisia suosituksia meidän tulisi antaa kansalaiselle suhteessa poliittisenmielipiteen ilmaisuun? Tilanteessa jossa sanan- ja mielipiteen ilmaisemisen vapaudesta seuraa rangaistuksia, on aivan luonnollista pitää poliittinen kantansa salaisuutena. Keskustelemattomuus saattaa johtaa ennenpitkää tietenkin myös poliittiseen osaamattomuuteen ja jopa aktiiviseen mukautumiseen. Demokratian ja yhteiskunnallisen osaamisen taso laskee - se on se välttämätön hinta jonka autoritaariset, ihmisen ajattelun ja toiminnan vapautta horjuttavat rakenteet aiheuttavat. Tämä on historiallisen suuri haaste sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja kansanvallan puolesta taistelevalle liikkeelle - kuten esimerkiksi sosialidemokratialle.

Edellisestä käynee ilmi, että ei ole ainakaan väärin jättää mielipitensä ilmaisematta. En minäkään ole ottanut kantaa SDP:n presidenttiehdokkaaseen julkisesti, puolueäänestyksessä kylläkin. Noudatan tässä vain "pyhän salaisuuden" periaatetta, sitä joka on ilmaistu yleisessä, yhtäläisessä ja salaisessa äänioikeudessa.

Kun mielipidetiedusteluilla myös muokataan poliittista ilmastoa, ohjeeni galluphaastattelijan kanssa tekemisiin joutuvalle on seuraava: älä kerro poliittista mielipidettäsi, vaadi "pyhän salaisuuden" noudattamista myös tässä tilanteessa!