Hetken ma heilua jaksoin...

Aloitetaan - vuoden vaihteen autoriteetteja seuraten - mahtavasti: Kansalaiset!
Joulukuussa, alkaen itsenäisyyspäivästämme ja jatkuen joulunpyhien yli vuodenvaihteeseen, olemme kuulleet valtionkirkkomme ja myös katolisen kirkon rauhansanomaa radioista, televisioista ja muista tietotusvälineistä. Kaikkialla on korostettu rauhan ja rakkauden sanomaa. Kansalaisia kaikkialla maailmassa on kehotettu antamaan tilaa rakkaudelle, inhimillisyydelle ja järjelle. Juuri äsken, ennen tämän kirjoituksen aloittamista, Paavi Fransiscus antoi Vatikaanin aukiolta joulupäivän julituksessaan ihmisille heidän tekemänsä synnit anteeksi. Sanoma oli vaikuttava ja uskon sen olleen monille kirkkoon ja sen sanomaan  vilpittömästi uskoville myös helpottava, vapauttava ja mielenrauhaa vahvistava viesti.

Vuodenvaihteen jälkeen tämä kristillisten kirkkojen ekumeeninnen sanoma saa vaistyä syrjään, ja otamme yllemme toisen asun, toisen ilmeen ja uuden roolin: alamme puhua taloudesta, markkinoiden menestymisestä,  viennin edistämisen välttämättömyydestä, Olemme taas huolissamme rauhasta maailmassa ja pidämme tärkeänä varustautua puolustamaan jopa sotilaallisesti läntisiä arvoja, demokratiaa. Vuoden vaihde alkaa kovalla kilpailukoetuksella, kun seuraamme Val di Fiemmen kovia kilpailuja siitä, kuka on maailman paras hiihtäjä miehissä ja naisissa. Katseeemme kohdistuvat idoleihin ja heidän juhlimiseensa, ilmeisesti jopa palvontaan. Näin siitäkin huolimatta, että Jumala varoitti Moosesta ja juutalaisten heimoa epäjumalanpalvonnasta, 'idolatriasta'.

Sallikaa minun sanoa, että mitä ilmeisimmin olette maallisisssa askareissanne ja maailman tilanteen tarkstelussa tulleet heittäneeksi kokonaan sivuun ja unohtaneet sen, mitä joulun ja uudenvuoden sanomissa ja niihin hiljentyessänne toivoitte itseltänne ja maailmalta. Kilpailu, menestymisen uho ja raivokas, eläimellisiin vaistoihin perustautuva reviirien puolustaminen on taas vallannut mielenne.

Kysymys ei ole hetken tapahtumasta eikä pelkästään tästä päivästä. Vaaleissa olette tukeneet voimia, jotka uskovat markkinoiden ja kilpailun kaikkivoipaisuuteen. Näytätte uskovan että menestymisestä taloudellisessa kilpailussa. Sinullekin tippuu pöydältä murusia jonka varaan voi tulevaisuuden rakentaa. Muistatko vaalitilanteen lähes kymmenen vuotta sitten, jolloin tapahtui porvarillinen 'toivon vallankumous' ja konservatiivit ottivat päälleen työläisen haalarit? Piti alkaa uusi edistyksellinen aikakausi, jolloin Sari Sairaanhoitajat ja muut pienillä palkoilla työtä tekevät saavat vihdoinkin oikeutta arvokkaalle ja uhrautuvalle työlleen. Uuden dynaamisen vaiheen suomalaisessa yhteiskunnassa ja jopa koko Euroopassa piti olevan alkamassa.

Ei ole alkanut, ei sinnepäinkään. Yhteisen hyvvinvoinnin ylläpitämisen sijasta on hyvinvointivaltio joutunut jatkuvan silpomisen ja leikkausten kohteeksi. Optiota vientivetoisesta, markkinoihin perustuvasta hyvinvoinnista on tuettu miljardeilla samaan aikaan kun kaikkein heikoimmassa ja puolustuskyvyttömimmässä asemassa olevilta on jatkuvasti leikattu.

Kierre alaspäin on koskenut nimenomaan yhteistä hyvinvointia ja sen varmistamista. Pörsseissä on samaan aikaan koottu valtavia voittoja ja ero rikkaimman kymmeneksen ja köyhän enemmistön välillä on koko ajan kasvanut. Rakenteelliset ehdot tähän politiikkaan tulevat nykyään yhä suuremmassa määrin Euroopan Unionista, Euroopan komissiolta ja sen aloitteesta. Suomen hallitus - se jota olette äänestyspäätöksillänne olleet tukemassa - on toiminut tässä Euroopan Unionin konservatiivisen, markkinaehtoisen ja markkinoille alisteisen politiikan aktiivisena, jopa ylilyöntejä harrastava toteuttajana. Kansalainen! Demokratia on puhunut. Sinä itse olet yhtenä omilla päätöksilläsi ollut aikaansaamassa tätä ilmeiseen syöksyyn johtavaa kierrettä. Olet antanut vallan voimille, jotka tekevät näitä yhteistä hyvinvointia yhä selkeämmin vaarantavia virheellisiä ohjausliikkeitä.

Puhutko vielä pohjoismaisesta hyvinvoinnista ja kaipaatko maailmalla liikkuessasi takaisin turvalliseeen ja hyvinvoivaan Suomeen? Hyvinvointi ja turvallisuus ei koske enää läheskään kaikkia. On turvattomia, suuria ryhmiä, jotka kokevat elämisensä ja tulevaisuutensa uhanalaiseksi. Kysymys on työttömistä, nuoresta sukupolvesta ja lisääntyvässä määrin myös suurten ikäluokkien edustajista, jotka olivat toisen maailmansodan jälkeen rakentamassa hyvinvointi-Suomea. Toivoa ei ole Suomen Pankin laman taittumista lupailevista ulostuloista huolimatta odotettavissa. Luvattu puolentoista prosentin kasvu ei jakaudu tasaisesti, vaan kansalaisten joukossa on suuri enemmistö, jonka tulotaso ja ostovoima putoavat. Sari Sairaanhoitajaltakin leikataan julkisella puolella puolet  lomarahasta kiitoksena pienellä palkalla tehdystä työstä. Työttömät, opiskelijat ja eläkeläiset eivät saa muuta kuin lisää menetyksiä. Kaiken lisäksi valtionvarainministeri varoittaa jo uusista tulevista leikkauksista. Markkinauskovaiset sanovat tämän johtuvan siitä, että ei jo aikaisemmin leikattu riittävästi.

Poliittisen opposition mahdollisuudet muutokseen ovat kaukana ja todellisuudessa lähes olemattomat. Päätöksiä  kasvun ja kehityksen reunaehdoista ei tehdä enää kotimaassa - suuret linjat talouteen tulevat Euroopan Unionilta. Oletko kuullut puhuttavan hankintalaista? Esitys SOTE-uudistuksista, maakuntahallinnosta ja 'vapaasta valinnasta' on kantautnut kaiketi jotain Sinunkin korviisi? Muistatko kuinka kävi ns. Vanhushoitolain ja sen henkilömitoituksen?  Kaikki nämä todistavat että oikeistoenemmistöisessä valtiossa ja yhteishallitukseen mentäessä vähemmistöryhmä ei saa muuta kuin kurat silmilleen. Alistummeko porvarillisen enemmistön markkinauskoon ja siihen uskovien luonteenpiirteistön sinnikkääseen ja irrationaaliin odotukseen, että ehkä kuitenkin vielä muutos on taloudessa tulossa? Sitä ei ole tulossa.

Suurin oppositiopuolue SDP valmistautuu puoluekokoukseensa. Nyt väännetään kättä paitsi puoluejohdosta, myös periaateohjelman sisällöstä. Asioiden kulkua suhteellisen pitkään seuranneena olen pessimistinen. Kun puolue jättää periaateohjelmassaan avoimeksi suhtautumisen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja näyttää uskovan sosiaalisen ulottuvuuden toteutumiseen Unionin nykyisten peruskirjojen ja sääntöjen valossa, on usko yhteisen hyvinvoinnin säilymisestä koetuksella. Nykyisissä oloissa myöskään vaalituloksella eduskuntavaaleissa ei ole kuin marginaalinen merkitys politiikan suunnan muuttamiseksi. Yhä suurempi - keskeinen - osa rakenteistä tulee Euroopan Unionin perustuslaillisista rakenteista ja niiden sovellutuksista. Niihin vaikuttaminen tavalla joka johtaisi muutokseen on mitä epätodennäköisintä.

Krisitillisen lähimmäisenrakkauden periaate on ratkaisemattomassa ristiriidassa sovellettavan yhteiskuntapolitiikan kanssa paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja - jos pääomasta kirjoittaneesen Pikettyyn on uskomista -  koko maailmassa. Oma lähestymistapani on ollut perinteinen sosialidemokraattinen ja toivorikas luottamus sen vuosikymmenten aikana aikaansaamiin kansanvaltaisiin ja transparenteihin hyvinvoitirakenteisiin. Historiallinen ikkuna avautui 1960-70-luvulla hetkeksi jolloin valtaosa noista rakenteista saatiin aikaan. Euroopan Unioni ja maailma ei tunnista tätä hyvinvointivaltiota, vaan unelmoi kapitalistisesta, ihmisen ulottumissa olevien markkinoiden varaan rakentuvasta menestyksestä.

Karismaattinen ja omaperäinen laulajatähti Irwin Goodman ja hänen legendaarinen sanoittajansa Vexi Salmi kirjoittivat jo ennen liittymistämme Euroopan Unioniin laulun, jonka kertosäkeessä pantiin rukkaset naulaan ja pensselit santaan, sillä "eihän tässä muukaan auta". Tuon laulun sanat näyttävät olevan tämän päivän maailmassa enemmän totta kuin vielä laulua julkaistaessa, olihan silloin mahdollisuus vielä poliittiseen vaihtoehtoiseen vaikuttamieen omassa maassa. Veljeyden ja logiikan rautaisten lakien Euroopassa sitä mahdollisuutta ei ole. Ei ainakaan ilman järisytttävää muutosta.

Tämä saattaa jäädä viimeiseksi poliittista analyysia käsitteleväksi blogikirjoituksekseni. Saattaa olla että ajan kuluessa asenteet ja arvot muutuvat, jolloin voin herätä ja tulla mukaan aktiiviseen toimintaan. Siihen saakka noudatan tiikerin logiikkaa: kannattaa hyökätä vain kun saalis on lähellä. Nyt se ei ole lähellä.

Päätän tämän toistaiseksi viimeisen poliitista analyysia edustavan blogikirjoitukseni  Eino Leinon 'Elegiaa' lainaten: "Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin..."

Saksa - vastentahtoinen ylivaltias?

Onko Saksa vastentahtoinen, omaan lautaseensa tuijottava  Euroopan ylivaltias?
Friedrich Ebert Stiftung julkaisi 16.12. 2016 keskusteluvideon, jossa tästä teemasta käytiin keskustelua Social Europe -lehden päätoimittajan Henning Meyerin johdolla. Keskustelussa oli mukana europarlamentaarikot Perenche Berès Ranskasta, Tanja Fajon Sloveniasta ja Javi Lopez Espanjasta sekä Friedrich Ebert Säätiön johtaja Uwe Optenhögel. Siis mikä on Saksan rooli Euroopassa?

Perenche Berès (Ranska): Mikä on Saksan rooli EU:ssa ja miten se on kehittynyt? Saksa ehkä puskee liian voimakkaasti omaa agendaansa. Näyttää siltä että Euroopan Unionista on tullut uusliberalismin suuri sankari. Samaan aikaan Brexit Briteissä ja Trump USA:ssa osoittavat että harjoitettu politiikka ei ole tuonut odotettua hyvinvointia. Myös Saksassa nationalistiset ja populistiset voimat nostavat päätään. Tämän pitäisi antaa Saksalle pohdittavaa. Liittokansleri Merkelinkin asema on ollut viimeaikoina hieman epävakaa ja mikä huolestuttavinta, Euroopan vakaussopimus ei näytä tuottavan toivottua tulosta.

Tanja Fajon (Slovenia): Rva Merkelin kanta pakolaiskysymyksessä herätti meissä paljon sympatiaa, koska jouduimme toteamaan solidarisuuden ja yhteistyön puutteen Euroopan maiden välillä. Jos Merkel olisi epäonnistunut Saksassa pakolaispolitiikassaan, sillä olisi ollut seurauksia koko muulle Euroopalle. Saksa on muutenkin onnistunut maahanmuuttajien integraatiossa paremmin kuin esimerkiksi Slovenia. Saksan merkitys on erityisen suuri Slovenialle, koska se yhtenä ensimmäisten joukossa havaitsi Slovenian itsenäistymistarpeet. Tunnustamme Saksan merkittävän roolin, joskus vahvemman, ja joskus heikomman. Mutta olemme myös tyytymättömiä toisaalta siihen, että kaikki asiat kiertävät Saksan kautta ja ylipäätään suurten valtioiden rooli nousee musertavan voimakkaaksi suhteessa pieniin jäsenmaihin.

Javi Lopez (Espanja): Saksan keskeinen asema ja vahva liberaali talous on toiminut moottorina koko Euroopalle. Euroalueella ei ole kuitenkaan tehty kaikkea sitä mitä olisi pitänyt ja seuraukset ovat nähtävissä.

Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa satunnainen maailmanvalta?

Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Toinen ilmaisu mitä Saksasta varsinkin taloustieteilijät käyttävät, on 'vastentahtoinen ylivalta' (hegemooni). Aikaisemmin Saksa miellettiin pienten valtioiden puolestapuhujana, mutta sitten 1990-luvun alun Saksa on kiinnostunut ennenkaikkea omista eduistaan. Tällä vuosituhannella Saksa on noussut kaiketi ilman tietoista pyrkimystä johtavaksi taloudelliseksi voimaksi Euroopassa. Saksa olisi tietenkin toivonut muulta Euroopalta vahvempaa tukea, mutta seurauksena onkin ollut Brexitin kaltaiset tapahtumat. Vahva asema tuo myös vastuuta. Täytyy kertoa aikeistaan, täytyy perustella tekemisiään ja kertoa motiiveistaan. Tässä rva Merkel on epäonnistunut ja tämä koskee erityisesti pakolaiskriisiä. Moraalisessa mielessä hän oli varmasti oikeassa, mutta eurooppalaisessa katsantokannassa hän epäonnistui. Saksan on siis kyettävä informoimaan aikeistaan ja tarkoitusperistään paremmin. Euroalueen politiikassa Saksa on ollut väärässä. Saksa on ollut austerity-politiikan moottori ja tulokset viimeisen kahdeksan vuoden ajalta ovat heikkoja. Kreikalla on nyt enemmän velkoja kuin oli kriisin alkaessa ja siksi Saksan olisikin pitänyt ajaa ekspansiivisempaa politiikkaa. Tässä mielessä Saksa on vastuussa euroon liittyvissä ongelmissa.

Henning Meyer (Social Europe): Minunkin mielestäni Saksan politiikka on ollut tuhoisaa ja kysynkin, olisiko Saksan pitänyt olla avoimempi talous- ja rahapoliittisille vaihtoehdoille?

Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Mielestäni kyllä, sillä Ranska ja Italia ovat tehneet aloitteita ekspansiivisemman talouspoliittisen vaihtoehdon puolesta. Tosin esimerkiksi Espanja on ollut tässä suhteessa pidättyvämpi. Tämähän ei olisi merkinnyt luopumista budjettikurista, mutta olisi täydentänyt sitä voimakkaalla investointiohjelmalla. Saksa on kuitenkin pysäyttänyt tämän vaihtoehtoisen politiikkalinjauksen.

Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksa ollut sanelija vai onko se nähty yhteistoimintahaluisena?

Perenche Berès (Ranska): Kun Hollande valittiin presidentiksi, hän on vuodesta 2012 lähtien ajanut pankkiunionia ja vahvempaa investointipolitiikkaa. Saksa on puolestaan ajanut vakaussopimusta. Tässä on kaksi erilaista poliittista näkemystä vastakkain: toisella puolen Reiniä uskotaan poliittisiin päätöksiin ja toisella puolen yhteiskunnalliseen liikkeeseen. Tämä kärjistyy Maastrichtin sopimuksen keinotekoisissa budjettirajoissa. Saksalla on oma vientivetoinen strategiansa ja siihen liittyvä oma sisäinen ohjauksensa. Tämä ei ole hyväksi koko Euroopan Unionille, koska kaikki eivät voi hyötyä yhtä aikaa vientivetoisesta talouspolitiikasta. Tavallaan Saksa tunnustaa tämän investointeihin suuntautuneilla Eurooppa-aloitteillaan kuten investointi- ja vakaussopimuksella, mutta päätetyissä poliittisisa rajoissa se ei toimi.

Henning Meyer (Social Europe): Saksa siis rakentaa sääntöjen pohjalle ja oman vientivetoisen strategiansa varaan. Eurooppalaisesta rahapoliittisesta tasapainosta ei Saksassa ole kuitenkaan suostuttu keskustelemaan. Onko siis Saksan lähestymistapa liian kapeaa omaan lautaseen tuijottamista ja jos on, niin miten tämä voidaan ratkaista?

Tanja Fajon (Slovenia): Yhdyn täysin siihen mitä on sanottu Saksan keskittymisestä omiin etuihinsa ja mehän koimme kaikki tämän Kreikan vakauskriisin ja kiristyspolitiikan yhteydessä. Tästä ovat kärsinet muutkin euromaat tavallaan. Euroopan Komission asema on tällä hetkellä äärimmäisen heikko - valtiot ovat ne jotka sanelevat politiikan suunnan. Eli pitää soittaa Berliiniin ennenkuin asiat lähtevät liikkeelle. Pakolaiskriisistä voidaan sanoa, että vaikka Saksassa Merkel sanoi että kaikki pakolaiset ovat tervetulleita, niin tosiasiassa ryhdyttiin rakentamaan sääntöjä ja ehtoja joilla pakolaisvirtaa ruvettiin rajaamaan ja kääntämään jopa takaisin. Juuri pakolaispolitiikassa näkyy se että me emme ajattele eurooppalaisesti vaan pysyttäydymme tiukasta kansallisissa oletetuissa intresseissä. Eurooppa tarvitsee isompaa taloudellista kapasiteettia näiden asioiden hoitamiseen.

Henning Meyer (Social Europe): Onko Saksan politiikka myös Espanjan mielestä liian kapeasti omaan etuun tuijottavaa?

Javi Lopez (Espanja): Siltä näyttää minunkin mielestäni. Erityisesti rahapolitiikassa on epäonnistuttu, koska investointeja ei nykyisissä kehyksissä saada liikkeelle. On siis Saksan ja muiden välinen luottamuspula, pohjoisen ja etelän vastakohtaisuus, myös lännen ja idän välinen luottamuspula on aivan ilmeinen. Kaikissa näissä asioissa Saksalla on keskeinen rooli suunnan näyttämisessä.

Henning Meyer (Social Europe): Diagnoosi siis näyttää olevan, että Saksa on kiinnittänyt suurena ja keskeisenä maana huomiota enemmän omiin etuihinsa kuin koko Euroopan tasapainoiseen kehittämiseen. Ovatko Saksan poliitikot tietoisia tästä?

Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Eivät ole. Tosiasiassa saksalaiset poliitikot ovat enemmän provinssisuuntautuneita kuin parikymmentä vuotta sitten. Tämä selittyy kovalla poliittisella kilpailulla oman alueen asioiden eteenpäinviemisessä. Saksassa ei vaaleja voiteta eurooppapolitiikalla, keskeistä ovat kansalaisia lähellä olevat hintoihin, palkkoihin ja omiin rakenteisiin liittyvät kysymykset. Eurooppapolitiikka on Saksassakin nykyään osa sisäpolitiikkaa. Jos poliitikolla ei ole käsitystä Saksan asemasta Euroopassa eikä globaalisena vaikuttajana, päädytään juuri käsittelemättömiin suuriin vastakkainasetteluihin. Saksalaiset poliitikot - myöskään sosialidemokraatit jotka ovat mukana hallituksessa - eivät ole kertoneet kansalle kuinka paljon Saksa on hyötynyt tästä tilanteesta.  Tähän saakka Saksa on koko ajan hyötynyt eurosta ja euroalueesta. Saksa ottaa tässä ison riskin, koska koko pajatso saattaa räjähtää. Meillä saksalaisilla on siis todellinen kommunikaatio-ongelma omien kansalaistemme suuntaan. Oli mukavaa kertoa kansalle, että me suojaamme teitä töpeksiviltä kreikkalaisilta. Tämähän ei pidä paikkaansa, koska köyhät kreikkalaiset kustantavat osaltaan saksalaista hyvinointia.

Henning Meyer (Social Europe): Mitä voitaisiin tehdä tälle tilanteelle, jotta eurooppalainen moottori saataisiin käyntiin?

Perenche Berès (France):Ranskassa tilanne suhteessa eurooppalaiseen keskusteluun on sama kuin Saksassakin. Kaikki eurooppalaiset valtiot näyttävät olevan pulassa, miten vastata globalisaation mukanan tuomiin kriiseihin. Ilmeisesti uusia lähtökohtia on etsittävä sekä kansallisilla että Euroopan Unionin tasoilla. Euroopan Unionilla ei ole riittävästi resursseja, ei henkilökuntaa eikä määrärahoja näiden suurten ongelmien hoitamiseen. Kun kansallisella tasolla ei Euroopan ongelmia osata käsitellä, vaarana on todellakin euron henkiinjäämisen vaarantuminen.

Tanja Fajon (Slovenia): Saksan tehtävä on jatkossakin pitää Euroopan Unioni vahvana. Jotta selviäisimme tässä vastakohtaisuuksien ristiriidassa ja jotta löytäisimme uudelleen eurooppalaisen solidaarisuuden, tarvitsemme vahvaa Saksaa. Minun unelmani on että Euroopan mantereella ei syttyisi sotaa. Nationalismin nousu ja keskinäiset vastakkainasettelut saattavat johtaa suureen turvallisuuden järkkymiseen. Turvallisuuden ohella tarvitaan taloudellista tasapainoa ja yhteistä vaurautta. On kerrottava myös hyviä uutisia Euroopasta. Olemme varakas mantere, mutta varallisuuden jakautuminen on väärä. Jos ihmiset kokevat turvallisuuta ja voivat elää arvokkaasti, heille on paljon helpompi kertoa eurooppalaisista ongelmista, tavoitteista ja käytännön suunnitelmista.

Javi Lopez (Spain): Monissa Euroopan Unionin maissa (mm. Saksassa ja Ranskassa) on vaalit ja muutos voi alkaa koska tahansa. Euroopan Unionin on käytävä laajempaa keskustelua koko maailman kanssa. Me voisimme olla avoimen ja suvaitsevan yhteiskunnan suuria puolustajia. Jos me emme puolusta näitä keskeisiä arvoja, kuka niitä sitten puolustaa?

Uwe Optenhögel (Friedrich Ebert Stiftung): Saksan on tietenkin aloitettava keskustelu näistä kysymyksistä kotimaassa, mutta lisää kommunikaatiota tarvitaan myös Berliinin ja Brysselin välillä. Olen kuitenkin optimistinen, koska kansalaiset kuitenkin tietävät joskus paljon enemmän kuin heidän johtajansa. Meidän suuri vaaramme on että me kuolemme ylisäädeltyyn yhteiskuntaan, mikä on samalla myös suuri saksalainen ongelma. Myös pohjoismaissa on totuttu tiukkaan säätelyyn, mutta monissa Euroopan Unionin maissa on täysin toisenlainen kulttuuri ja niiden yhteiskunta toimii joka tapauksessa. Kahden prosentin inflaatiorajalla tai prosentin kasvurajalla ei ole mitään tieteellistä perustaa, ne ovat täysin keinotekoisia rajoja. Kun saksalainen on sisäistänyt nämä todennäköisesti tyhmät ja ongelmia aiheuttavat raja-arvot, niistä olisi päästävä eroon.

Edistyksellisestä kommunitarismista

Justin Reynolds kirjoittaa 16.12. 2016 Social Europe -verkkolehdessä: Uudelleensyntynyt sosialidemokratia 'edistyksellisenä kommunitarismina'; tämä essee on siinä määrin uusia uria aukova ja historiallista jännitettä omaava, että päätin kääntää sen tähän yhteiskunnallisia arvoja ja sosiaalisia suhteita pohdiskelevaan blogiini.

Uusi autoritaarisuuden aalto, joka pyyhkii yli  liberaalien demokratioiden, oikeuttaa vertailut 1930-lukuun. Nyt kuten silloinkin, valitsijat kohtaavat monenkirjavan joukon vaikeuksia; pysyvän työn vähyyden, romahtamassa olevat hyvinvointijärjestelmät, lisääntyvän eriarvoisuuden ja nopeasti tapahtuvat muuttoliikkeet.

Ja nyt kuten silloinkin, on vähän uskoa hallitusten kykyyn vastata noihin kysymyksiin, jotka näkevät ne eliitin silmin 'luovana tuhona' (vrt. Matti Apunen lauantaiaamun 17.12. 2016 tv  1:n -lähetyksessä) tai luottavat yhteisöjen kykyyn ylläpitää solidaarisuutta ja uskottavuutta. Tämä heikkeneminen on jättänyt tilaa nationalistisille oikeistovoimille  ja heidän julmille suunnitelmilleen protektionistisesta valtiosta ja suljetuista rajoista.

Mutta lähempi kohtalokkaan sotaa edeltävän ajan tutkiskelu paljastaa sekä mahdollisuuksia että vaaroja. Nuo myrskyisät vuodet, jolloin fasismi kukoisti, antoivat muodon ja hetken poliittiselle ideologialle, joka tuki sodanjälkeen käyntiin lähtenyttä rauhanomaista vaurastumista: sosialidemokratialle. Sen ymmärtäminen miten sosialidemokratia eteni ja miksi se osoittautui menestyksekkääksi, voi auttaa tämän päivän edistyksellisiä voimia ajan haasteiden kohtaamisessa.

Fasismia ja sosialidemokratiaa on tavallisesti pidetty jyrkästi erilaisina ideologioina, mutta molemmat lähtivät liikkeelle pienistä sosialististen älykköjen piireistä yrittäen vastata myöhäisen 1800-luvun ja aikaisen 1900-luvun epävakaisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Tässä suhteessa fasismi on sosialidemokratian synkkämielinen kaksonen.


Haihtui ilmaan

Noina vuosina teollisen kapitalismin moottorit tuottivat ennalta-arvaamattoman määrän hyvinvointia ja 'kolossaalisen' yhteiskunnallisen epäsuhdan. Laajat urbaanit väestöryhmät, jotka oli kiskottu irti vanhoista maalaisyhteisöistä työtä etsiessään vedettiin nyt mukaan jatkuvan muutoksen pyörteeseen, jossa kaikki mikä oli pysyvää, haihtui - Marxin ikimuistoista ilmaisua käyttääksemme -  ilmaan.

Kun katsomme järjestystä ja turvallisuutta luoviin poliitikkoihin, heitä katseltiin tyytyväisinä. Liberaalit luottivat hyvinvointia luoviin voimiin ja itsestään korjaantuviin markkinoihin, ja sosialistit pitivät kiinni marxilaisesta ortodoksiasta jonka mukaan kapitalismi oli tuomittu tuhoutumaan omiin sisäisiin vastakohtiinsa. Vasemmiston olennaisin tehtävä oli olla sitoutumatta korjaamattomana pidettyyn järjestelmään ja valmistella köyhälistöä edessä olevaan lopulliseen kriisiin. Liberaalien ja sosialistien katsantokannat suhteessa kapitalismiin olivat jyrkästi erilaisia, mutta ne jakoivat kuitenkin keskenään yhteisen vastahakoisuuden käyttää poliittista voimaa markkinoiden hallintaan.

Revisionistiset sosialistit kärsimättöminä marxilaiseen passiivisuuteen ja rappeutuneeseen liberalismiin, puhuivat kansallisen sosialismin puolesta, patrioottisen kommunitarismin puolesta joka ulottuisi ohi työväenluokan pienyrittäjiin, taiteilijoihin, maanviljelijöihin ja ammatillisesti itsenäisiin.
Heille kansallistunne oli ainoa voima joka kykeni yhdistämään näennäisesti risitiriitaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Kansallishengen tuli ruumiillistua karismaattisessa johtajassa, joka oli valmis käyttämään valtion voimaa saadakseen kapitalismin työhön kaikkien luokkien puolesta ja rakentaakseen suojelevan hyvinvointijärjestelmän. Siinä ei siedettäisi kyltymättömiä markkinoita tai moniarvoista kansanvaltaa; liberalistisen sairauden ilmaukset tuli hoitaa fasistisen valtion voimin.

Valtio on kaikki

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet perättäiset kriisit ja taantuma loivat olosuhteet, jotka mahdollistivat kansallissosialisteille nousun valtaan Italiassa ja Saksassa. Molemmat noudattivat hyökkäävää talouspolitiikkaa, luoden työllistämisohjelmia, protektionismia, palkan ja hintojen raamittamista ja julkista rahalaitosten kontrollia. Verotuksen kautta tapahtunut uudelleenjako ja vahvat julkiset palvelut rakensivat siltoja taloudellisen eriarvoisuuden ylitse. Yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ruokittiin vetoamalla kansallisiin myytteihin - vanhan Rooman kunnostamiseen tai puhtaaseen saksalaisuuteen yhdistyneenä kaikenkattavaan valtioon, jossa ei ollut kansalaisia, oli vain toimijoita. Mussolinin sanoin:"Fasisteille kaikki on valtiota, eikä ole mitään ihmistä tai henkeä koskevaa valtion ulkopuolella."

Ennenkuin ne saivat yhteyden toisiinsa, molemmat hallitukset olivat menestyksekkäitä omilla tahoillaan. Heidän talouspolitiikkansa, ratsastaen globaalin talouden nousukauden varassa, varmisti täystyöllisyyden, ja keskittymisen valtioon omistamisen sijasta. Se viittasi keskitien olemassaoloon rajoittamattomien markkinoiden ja stalinistisen kansallistamisen välillä. Hyvinvointiohjelmat olivat äärimmäisen suosittuja ja häpeämätön kansallisen kohtalon julistaminen antoi monille yhteenkuuluvaisuuden ja elämän tarkoituksellisuuden tunteen.

Fasismi osoitti kuinka kesytetty kapitalismi ja sosiaalinen eheys voitiin sovittaa yhteen, tosin hirvittävällä hinnalla: autoritarisuudella, rasismilla, joukkomurhilla ja katastrofaaliseen sotaan kulminoituneella militarismilla. Onneksi, Euroopan demokratian vuoksi oli olemassa toinenkin tie.

Edistyksellinen 'kommunitaarisuus' kasvoi samassa revisionistisessa pyörremyrskyssä joka tuotti kansallissosialismin. Eduard Bernstein, Carlo Roselli ja muut torjuivat marxilaisen kohtalonuskon - Bernsteinin mukaan kysymys oli tietynlaisesta 'kalvinilaisuudesta ilman Jumalaa' ja hän kiirehti vasemmistolaisia taistelemaan poliittisesta vallasta rakentaen perinteiden varaan toimivia poliittisia ja taloudellisia laitoksia edistyksellisten tavoitteiden puolesta.

Kuten kansallissosialistit, nämä 'sosiaaliset demokraatit' vaatimalla vaativat että valtion tuli toimia kaikkien hyväksi, ei ainoastaan vallankumouksellisen proletariaatin, kehittäen enemmän yksityistä sektoria sääteleviä kuin sitä eliminoivia mekanismeja. He hyväksyivät kansallisen tietoisuuden merkityksen, joka oli voimakas, joskin häilyvä yhteiskunnallisen solidaarisuuden tahtotila, mutta he vastustivat ehdottomasti autoritaarisuutta: demokratia elämänmuotona oli olennaista kestävien ja oikeudenmukaisten yhteisöllisten siteiden syntymiselle. Näille demokraattisille revisionisteille sosialidemokratia ei ollut liberalismin kieltämistä, vaan sen täyttymys, valistuksen aikakauden periaatteiden toteuttamista, jotka voitiin täysin toteuttaa ainoastaan yhteistoiminnan avulla.

Tukholman syndrooma

He epäonnistuivat - traagisin seurauksin - saksalaisten ja italialaisten vertaistensa vakuuttamisessa tällaisesta uudistusohjelmasta, mutta uusi ideologia löysi mahdollisuuden toteuttaa itseään Euroopan reunamailla. Yksinäisenä mantereen suurten sosialistipuolueiden joukossa Ruotsin Sosialidemokraattinen Työväepuolue SAP omaksui ja toteutti kunnianhimoisen sosialidemokraattisen ohjelman. SAP toteutti tarmokkaan taloudellisen strategian joka oli suunnattu kaikille sosiaaliryhmille ja loi pohjan Ruotsin kattavalle hyvinvointivaltiolle. Ja he saivat vaalikopeissa tukea ohjelmalleen, vedoten Ruotsiin esimerkkinä 'kansankodista' joka on omistettu yhteiselle hyvälle. Kuten pääministeri Albin Hansson asian määritteli:
"Hyvä koti ei hyväksy etuoikeutettuja tai syrjääntyönnettyjä jäseniä, ei ketään suosikkeja tai lapsipuolia. Hyvässä kodissa vallitsee tasa-arvo, huomioonottaminen, yhteistyö ja avunanto."

Ruotsin sosialidemokratian menestys antoi aavistuksia Euroopan sodanjälkeisestä kehityksestä, jossa autoritaarisuuden sijasta demokraattinen yhteisöllisyys, 'kommunitarismi' varmisti yhteiskunnallisen harmonian, vaurauden ja rauhan.

Katuva demokraattisen kontrollin vaatimuksen tunnustaminen yli demonisten markkinavoimien motivoi kansainvälisten instituutioiden pystyttämistä ja aloitteita tarkistaa ja kanavoida kapitalismia, mukaanlukien Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön, Bretton Woodin rahataloutta koskevien reunaehtojen ja Marshall-suunnitelman. Sosialidemokratiasta tuli uusi puhdasoppisuuden muoto, valtavirta sekä oikeistolle että vasemmistolle tavoitteena tarmokas taloudellinen strategia  voideltuna vahvalla hyvinvointijärjestelmällä.


Valaistunut solidaarisuus
Parhaimmillaan luokkarajat ylittävä solidaaarisuus teki mahdolliseksi sosialidemokratian jota luonnehti yhteinen viehtymys parempaan tulevaisuuteen,  joka ei vedonnut ainoastaan etnisesti yhtenäisiin ryhmiin. Jälkikäteen 1950- ja 1960-lukua tarkastellessa tuon ajan vesileimana oli vahva luottamus kehitykseen: valtion vahva voima taloudellisten syklien hallitsemiseen, hyvät julkiset palvelut, ja lupaus uudesta teknologiasta.

Meidän 21. vuosisata osoittaa monia rauhattomuuden merkkejä, joista yksi on sodanjälkeisen toivon menettäminen, jonka mukaan yhteinen toiminta voi saada tulevaisuuden paremmaksi kaikille, usko valaistuneen solidaarisuuden mahdollisuuteen. Populistinen oikeisto on - aivan oikein - huomannut vielä elävän menneisyyden nostalgian, mutta tehnyt sen konservatiivisessa hengessä. Sitä luonnehtivat patriarkaaliset rakenteet sekä rodullinen ja uskonnollinen samanlaisuus. Lähempi tarkastelu edellyttää kuitenkin toisenlaista tulkintaa: kyse on edistyksellisestä halusta turvallisuuteen ja toiveikkuuteen sodanjälkeisen sosialidemokratian hengessä.

Britanniassa on voimissaan omituinen 'riistämisen nostalgia' joka näkyy 1940-luvun ilmiöiden kaltaisena ja saa ilmaisuja tv-ohjelmissa. Toisaalta vuoden 2012 olympialaisten avausseremonia edustaa toista suuntausta,  joka viittaa moderniin kaipaukseen jaetusta toivosta  joka edelsi hyvinvointivaltion syntymistä.

Kaikenkattava tuki Iso-Britannian rautateiden uudelleenkansallistamiselle tai suuri kirjastojen ja postitoimistojen suosio viittaa jatkuvaan toiveeseen hyvistä julkisista palveluista. Jatkuva raivo pankkeja kohtaan ilmaisee halua taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen. Samaa osoittaa mieltymys moderniin arkkitehtuuriin ja sodanjälkeiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Paluu 1950-luvulle ei tarkoita paluuta staattiselle esikaupunkialueelle, vaan toivontäyteistä uutta Britannian vuosikymmenen festivaalia...

Tämä suosittu menneiden aikojen visionääristen sosiaalisten projektien kaipuu antaa aiheen uskoa että tämän päivän vasemmisto voi  kehittää edistyksellistä kommunitarismia 21. vuosisadalla sovittamalla se tämän päivän haasteisiin - kuten taloudelliseen jakoon, automaatioon, ilmastomuutokseen - suorasukaisen yhteisen yrittämisen mahdollisuuksiin.

Kohdatessaan nämä vaatimukset vasemmisto valmistautuu löytämään uudelleen sosialidemokratian syntymisessä esiinnousseen näkemyksen: usko demokraattisen valtion mahdollisuuksiin käyttää voimavarojaan kaikkien hyväksi. Ja kuitenkin näyttäytyvät tämän päivän edistykselliset voimat oudon passiivisina, varovaisina valtion mahdollisuuksiin nähden globalisoituneessa maailmassa, peläten että kommunitarismi olisi aina jotakin taantumuksellista, sisältäen erottavan vetoomuksen tunnepohjaiseen nationalismiin.

Mutta jo lähtökohtaisesti vastakohtana fasismille sosialidemokratia on aina  taistellut solidaarisuuden yhteisten arvojen, ei erottavien etnisten asenteiden puolesta, vedoten yhteiseen paremman tulevaisuuden kaipuuseen, ei menneisyyteen paluun puolesta. Tähän kaipuuseen on tartuttava ja se on toteutettava.

(Justin Reynolds on kirjoittaja ja muotoilija Suffolkista, Englannista. Hän on myös "Skepoinen skotti" -lehden avustava toimittaja; käännös englannista IR)

Jälkikommentti 20.12. 2016
Myöhään illalla 19.12. 2016 Suomen aikaa n. klo 22.15 alkoi Saksasta tulla informaatiota, jonka mukaan suuri kuorma-auto oli ajanut Berliinissä joulumarkkinoilla väkijoukkoon. Aamun uutiset kertoivat ainakin 12 ihmisen kuolleen ja yli viidenkymmenen loukkaantuneen. Kun tarkastelee tätä terroritekoa edelläolevan artikkelin valossa ja suhteuttaa tapahtunutta Euroopan Unionin tämänhetkiseen politiikkaan ja sen perustalta syntyneisiin poliittisiin reaktioihin, voi vain pelätä 'sosialidemokratian synkkäsävyisen kaksosen', fasistisen, militaristisen ja autoritaarisen ajattelutavan vahvistumista. Kun tähän lisätään vielä perussuomalaisten 'vahva valtio ilman sosialismia', siis autoritaarinen, ulkomaalaisvihamielinen ja riistävä, äärioikeistolainen yhteiskuntatilanteen tulkinta, voidaan vain todeta sosialidemokratian tehtävän vaativan edelleen vahvaa mielenlujuutta ja lujaa,   asennetta.

Miksi pakolaiskysymystä ei hoidettu ottamalla heidät nuorena, elämänhaluisena ja uutta tulevaisuutta etsivänä voimana vastaan? Rajojen kiinni pistäminen, takaisin lähettäminen, heidän toivonsa sammuttaminen aiheuttaa juuri tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia. Koko yhteiskunnassa olisi ryhdyttävä toteuttamaan 'Kivijärven mallia', jossa on tällaisena vaikeanakin aikana osattu pistää kaupunkiin tulleet pakolaiset töihin ja annettu heille mahdollisuus tulevaisuuteen, perheiden perustamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Kivijärvi uhmasi hallitusta - ja voitti.

Nyt olisi rohjettava olla tottelematon, sinnikäs ja tärkeiden yhteiskunnallisten tehtävien toteuttamiseksi uusia rahoitusmalleja luova. Euroopan Komission pelotteluun ei pidä alistua eikä varsinkaan jyrkentää Unionin johdossa olevaa autoritaarista ja tuhoisiin, epäproduktiivisiin tilanteisiin johtavaa politiikkaa - kuten Suomi näyttää toistuvasti tekevän.

Poliittista jiujitsua

Helsingin Sanomat kirjoittaa taas 11.12. 2016  peukalo alaspäin sosialidemokratiasta 11.12. 2016 pääkirjoituksessaan. Käytän tässä vanhaa jiujitsun periaatetta ja annan pääkirjoitukselle vauhtia tukemalla sitä - tällä kertaa:

Pääkirjoitustoimittaja taitaa olla oikeassa siinä, että sosialidemokratian aika on ohitse. Puolueen jäsenkunta on keskimääräistä vanhempaa, tiukasti kansanvaltaan sitoutunutta väkeä. Sen aikaansaannosta on se hyvinvointivaltio, jonka luomiselle historiallinen ikkuna hetkeksi avautui 1970-luvulla. Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoinnin keskeiset elementit saatiin silloin rakennettua.
Kansanvaltaisen, julkisesti hallinnoidun hyvinvointivaltion rakenteet eivät ole kuitenkaan koskaan päässeet juurtumaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. Euroopan Unioni rakentaa markkinaehtoisuuden ja jopa markkina-alisteisuuden varaan. Sen takuuna ovat Maastrichtin sopimus ja EKP:n markkinoiden tukemiseen suuntautuneet rakenteet. Niille sosialidemokraattinen vaihtoehto on säännöissä kielletty lähestymistapa.

Sosialidemokratia suostui tällaiseen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja sivuutti omat keskeiset periaatteensa hyvinvoinnin rakentamisessa. Seuraukset ovat nyt nähtävissä.

Yksipuolinen markkinavaihtoehto ei toimi, vaan se synnyttää uutta, nuorempaa sukupolvea koskettavaa proletariaattia joka hätäpäissään hakee vastausta ääriliikkeistä. Suuret sodanjälkeiset ikäluokat pääsivät nauttimaan hyvinvointivaltion saavutuksista kuten mm. työeläkejärjestelmästä ja kykenee vieläkin eläketulonsa turvin pärjäämään ja osin jopa säästämään osakkeisiin, kuten lehti kirjoittaa. Tuon menneisyyteen nyt kuuluvan arvopohjan kannattajien on ulvottava susien mukana vaikka se tuskin uutta prekariaattia pelastaa.

Sosialidemokratian suurin heikkous näyttää olevan se, että se ei ole halunnut irtautua Euroopan Unionin ehdottomilla rakenteellisilla kielloilla tabusoimasta julkisen sektorin varaan rakentuvasta hyvinvointipolitiikasta. Ei perinteisellä hyvinvointivaltioajattelulla ole mitään mahdollisuuksia yhä tiukemmin markkinoiden varaan rakentuvassa Unionissa. Euroopan Unionin epikriisi tästä muotopuolesta politiikasta johtuen on huono, ja Rinteen - jos olisi lääkäri - olisi uskallettava leikata itsensä irti suureksi kasvaimeksi luokiteltavasta, ongelmia toisensa perään tuottavasta yksisilmäisestä hirviöstä. Pääkirjoitus on todellakin oikeassa siinä, että sosialidemokratialla ei Euroopan Unionin nykyisissä oloissa ole mitään todellisia mahdollisuuksia.

----
Petri Jussila vastasi: Ilpo, minusta sinä syyllistyt tässä saman tyyppiseen argumanentaatiovirheeseen kuin Brexitiä ajaneet oikeistopopulistit ja roskamedia. Toisin sanoen syytät jatkuvasti EU:ta sellaisistakin asioista joihin se ei ole syyllinen. Suurimmalta osalta maamme huonot päätökset ovat edelleen kansallisia - ja niistä pitäisi syyttää Suomen hallitusta. Monia haluamistaan asioista hallitus ei saanut lävitse, kuten esimerkiksi pakkolakeja, koska mm. EU:n säädökset onneksi vastustiva moista (ks.linkki). (Tämän linkin takana oleva teksti koskee ammattiyhdistysliikkeen sopimisoikeuksia, ei EU:n keskeisiä poliittisa rakenteita. IR)

Ymmärrän huolesi, vaikka se minusta onkin liioiteltu. Jos sosialidemkratia vahvistuu ÉU-tasolla, olen aivan varma, että pystymme nykyistä sosiaalisempaan politiikkaan (ei ehkä sosialistiseen sanan varsinaisessa mielessä, mutta sillä tiellä ei olekaan ollut häävejä tuloksia) koko unionin tasolla. Demokratiassa vaan eniten kannatusta saaneet voimat johtavat kehitystä, ja valitettavasti maltillset porvarit ovat viime aikoina saaneet eniten kannatusta melkein läpi Euroopan. Tosin nyt heitä(kin) haastaa todelliset taantumuksen mustat voimat.

Uskon, että kategorinen EU-vastustuksesi lähtee hyvistä aikeista. Olen silti varma, että tuollaiset asenteet ja liioittelu pelaa ennen kaikkea oikeistopopulistien ja jopa äärioikeiston pussiin. Ja tietysti tsaari Putinin.
----
Ilpo Rossi vastasi:  En omasta mielestäni ole koskaan vastustanut eurooppalaista yhteistyötä. Olin ensimmäisiä suomalaisia, jolla oli tilaisuus toimia mukana jo 1970-luvulla silloisen Euroopan Yhteisön elimissä. Suomessa oltiin silloin kovasti silloista EEC:tä vastaan, mutta minä en kuulunut niihin joukkoihin. Päinvastoin, olin eurooppalaisen valtioiden yhteistyön kannattaja ja oletin Jacques Delorsin tapaan, että markkinat saadaan palvelemaan Euroopan yhteistä hyvinvointia.

 Kyllä konservatiivien nouseva voima oli jo silloin Brysselissä havaittavissa, tosin käänne näyttää tapahtuneen 1980-luvun puolella niin, että Maastrichtin sopimuksen yksipuolisesti markkinaehtoiset linjaukset kävivät mahdollisiksi.  Paradoksi on että yhden autoritaarisen mallin estämisen yhteydesä luotiin toinen, marekkinoiden varaan rakentuva poliittisen demokratian kanssa ristiriidassa oleva lähestymistapa. Hyppäsimme 1990-luvulla jo liikkeelläolevaan junaan ja keskeiseksi liittymisäänestyksessä nousivat turvallisuuskysymykset ja irtautuminen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksin rakennetusta, pohjimmiltaan pelkoon perustuvasta riippuvuudesta itäiseen naapuriin.

 Siinä vaiheessa markkinarakenteiden ylivalta ei ollut niin ilmeistä kuin miten se nyt näyttäytyy ja sitten 2000-luvun alun näiden rakenteiden vaikutus on käynyt yhä vahvemmaksi. Meille pohjoismaisen mallin mukaan syntynyt vahva hyvinvointivaltio kykeni aika pitkään puskuroimaan Euroopan Unionin perusrakenteisiin sementoitua, pelkkään markkinauskoon rakentuvaa ylivaltaa. Minä en usko sen menestymismahdollisuuksiin, vaan visioin vahvempaan valtioon, myös vahvempaan sosiaalisesti suuntautuneeseen Eurooppaan tähtäävää politiikkaa.

Sosialidemokraattinen Eurooppapolitiikka kärsii argumentoinnin puutteesta ja sisällöttömästä aneemisuudesta. Se antaa väärän kuvan sosialidemokratian todellisista mahdollisuuksista uudenlaisen Euroopan rakentamisessa. Näköalattomuus mielestäni kasvattaa populistisia ja äärisuuntauksiin taipuvaisia voimia.

Koska valmistuit?

Euroopan parlamentin puheenjohtajalla, saksalaisella sosialidemokraattisella poliitikolla Martin Schulzilla ei ole akateemista loppututkintoa. Nyt Saksassa on herätelty keskustelua siitä, voiko Saksan politiikkaan palaava Martin Schulz tavoitella ulkoministerin tai jopa liittokanslerin virkaa puuttuvan akateemisen tutkinnon johdosta. 

Saksalainen Der Spiegel -lehti kirjoittaa tästä ja päätyy akatemialaisuuden kannalta mielenkiintoiseen lopputulokseen: Ranskan vallankumouksen henki ja kasvaminen vastuunalaisiin tehtäviin voi tapahtua muuallakin kuin pelkällä koulun penkillä abituurin suorittamalla. 

Tallennan tämän mielenkiintoisen periaatekysymystä koskevan kirjoituksen tähän blogikirjoitukseen. Mainittakoon vielä, että kiihkeä akateemisten arvosanojen tavoittelu on johtanut mm. Saksassa siihen, että tohtorinväitöskirjoja on saatu aikaan plagioimalla tekstejä lähdeaineistoa ilmoittamatta. Siis mitä on koeteltu kansalaiskunto?

Asia on todella mielenkiintoinen - ja siksi päätin kääntää lehden argumentointia myös täällä luettavaksi. Der Spiegel -lehti analysoi tätä meritokraattista imperatiivia seuraavaan tapaan (Käännös IR):

Tabujen, ehdottomien kieltojen murtaminen on edelleen tärkeää. Joskus pitää tapahtua myös rajojen ylityksiä. Usein yhteiskunnallinen edistys on alkanut tabujen murtamisella. Tässä on kysymys lisäksi myös jostakin muusta.

Kysymys on demokraattisesti valistuneesta itseymmärryksestämme, ihmisten arvioimisesta rodun, sukupuolen, tulojen tai heidän koulutustasonsa mukaan. Kun suuntaudumme heidän kykyjensä, taiteellisen saavutuksensa, retoorisen suorituksensa tai heidän älyllisen laatunsa pohjalta, on aivan sama onko osaaminen ja tieto saavutettu itseopiskelulla, vuosia kestävän harjoituksen tuloksena, kilpailevien opiskelijakolleegoiden paineistamana vaiko kirjastossa istumisen innoittamana. On aivan sama, nousevatko heidän kykynsä esiin teatterilavalla, työssä tai vaikka eduskunnassa.

Tällä kertaa on kysymys asian esiin nostaneista lehtimiehistä, jotka edellyttävät muodollista koulutuspohjaa poliittiseen huipputehtävään. Tätä ei perustuslailllisesti demokraattisessa Saksassa ole toistaiseksi kukaan aikaisemmin edellyttänyt.

Voidaan - ja ehkä myös täytyy - arvioida eurooppapoliitikko Schulzia. Se valta-aseman tavoittelu, jota hän on toiminta-alueellaan jatkuvasti laajentanut, kuuluu ehkä Alfa-geenillä varustetun ihmisen perusasenteeseen poliittisessa maailmassa. Voi myös kritisoida hänen 'olkapääyhteyttään' ystäväänsä Jean-Claude Junckeriin. Tutkimustoimikunnan esteellisyyttä tämän ystäväsuhteen suuntaan on korostettu. Voidaan nostaa teemaksi hänen uhonsa, pyrkimyksensä toiselle toimikaudelle tai hänen saksalaisen sisäpolitiikan detaljitietoisuutensa puutteet.

Haluammeko todella sääty-yhteiskunnan takaisin?
Se että saksalaisesta huippupoliitikosta halutaan tehdä koulutuksellisen taustan johdosta epäkelpo, on jotakin uutta. Kaksi parempien piirien lehtimiestä nyrpistelee häpeämättömällä vihjailulla: suutari, pysy lestissäsi. Tai konkreettisesti: Schulz pysyttele keskireiniläisessä pikkukaupungissasi Wurzelenissa. Altavastaaja Schulzin, siitä tässä on kysymys, tulee rajata toimintaansa asioihin, jotka hän tuntee ja jotka hän todennäköisesti hallitsee.

Haluammeko me todella takaisin sääty-yhteiskuntaan, yhteiskuntamalliin, jonka oletettiin sitten Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvatain itsenäisyysjulistuksen olevan takanapäin? Haluammeko takaisin eliittiyhteiskuntaan, jossa kartanonomistajat sanelevat, kenellä on pääsy päättäviin piireihin ja kenellä ei?

Koulutus on paljon enemmän kuin tuntimäärien ja opintoviikkojen suorittamista, ylioppilaskirjoituksista suoriutumista tai tutkintopromootion läpäisemistä. Koulutus on prosessi, jatkuvaa paitsi henkisten ja kulturellisten, myös älyllisten, persoonallisten ja sosiaalisten pätevyyksien hankintaa. Koulu- ja opintosuoritukset mittaavat oppimissuorituksia, mutta mittaavatko ne kouluttautumista kaikenkattavassa mielessä, sitä sopii epäillä.

Elämme todella hankalia aikoja. Yhteiskunnat ovat muuttuneet rikkonaisemmiksi. Kaipuu autoritaarisiin yhteiskuntamuotoihin, aikamme digitaalinen käänne, muuttoliikkeet ovat tehneet meistä haavoittuvampia ja päästäneet pelkoja valloilleen. On tarvetta kansallisiin vastauksiin ja rajaaminen sekä ulossulkeminen on kiihtymässä. Sellaisina aikoina medialla ja journalisteilla on aivan erityinen vastuu, mikäli aiomme pitää kiinni vapaamielisen demokratian periaatteista. Elitistinen loukkaantuminen on vaarallista peliä, peliä jonka argumentointia olosuhteet ruokkivat.

Kysymys, onko huippupoliitikolla korkeakoulututkinto, ei ole koskaan aiemmin noussut keskusteluun. Asian esille nostanut toimitaja ei halua ollenkaan keskustella siitä, onko Schulz sopiva kanslerikandidaatti. Hän esittää lehden mukaan leikkisän naivisti, että on merkillepantavaa millaisia reaktioita tämä kysymys nostaa esiin. Toimittajan mukaan tällaista kysymystä pidettiin vielä vähän aikaa sitten itsestäänselvänä. Der Spiegel pitää tätä tietoisena, harhaanjohtavana heittona.

Kysymys siitä onko huippupoliitikolla tutkinto vai ei, ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Se ei ole koskaan ollut edes keskustelussa. Lehti luettelee joukon saksalaisia huippupoliitikkoja, joilla ei ole akateemista loppututkintoa. Vaikka he eivät ole katselleetkaan yliopistoa tai korkeakoulua sisältäpäin, heidän kykyjään ei ole missään vaiheessa kyseenalaistettu. Vielä enemmän: yhdestä näistä (Johannes Rau) on tullut jopa Saksan liittopresidentti.

Myöskään Bill Gates tai Steve Jobs eivät ole koskaan suorittaneet loppuun yliopisto-opintojaan. Ajatus siitä, että he olisivat jollakin tavalla epäpäteviä, ei ole putkahtanut kenenkään mieleen. Jättäkäämme siis peruskouluun rajoittuva ja yliopistollinen koulutus meriittinä edelleen avoimeksi. Tässä asiassa kannattaa ottaa oppia USA:sta, kirjoittaa lehti. 

Tänään, 10. joulukuuta tulee kuluneeksi 68 vuotta Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallisen Ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisestä. Der Spiegelin loistava analyysi siis juhlistakoon tätä päivää!

Lisäys 12.12. 2016
Saara Aalto on voittanut koko syksyn jatkuneen tiukan laulu- ja esiintymiskilpailun X-Factorkisassa Lontoossa. Tällaisia taitoja ei saavuteta pelkällä koulumenestyksellä, vaikka uskonkin tasa-arvoisen peruskoulumme nostavan yhä useammin lahjakkuuksia esiin ihan tavallisen kansan keskuudesta. Hänen menestymisensä paitsi edustaa, myös symbolisoi luovuuden pohjalle rakentuvaa moniosaamista. Hyvällä ulkonäöllä on silläkin osansa esteettisen kokonaisvaikutelman syntymisessä.