Produktiivinen asennoituminen

Olen pitänyt täällä yllä eri yhteyksissä Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian radikaalihumanistista ulottuvuutta, produktiivisuutta. Se tarjoaa mielestäni syventävän ja myös humanistisen etiikan lähtökohdista tieteellisesti perustellun lähestymistavan demokratialle elämäntapana. Kun mm. Erich Frommin kirjallinen tuotanto ei enää ole juurikan nykypolven saatavilla edes kirjastojen kautta muuten kuin erikseen tilaamalla, rohkenen lainata blogiini Erich Frommin luonnehdinnan produktiivisesta asennoitumisesta hänen suomennetusta kirjastaan Ihmisen osa (Kirjayhtymä 1965, alkuperäisteos Man For Himself, 1945) s. 98-126.)

"3. Produktiivinen asennoituminen
a) Yleinen luonnehdinta
Klassisessa, keskiajan ja uuden ajan kirjallisuudessa aina 1800-luvun lopulle saakka uhrattiin paljon vaivaa ihanneihmisen ja ihanneyhteiskunnan kuvaamiseen. Tätä koskevat ajatukset esitettiin toisaalta filosofisten tai teologisten tutkimusten, toisaalta utopioiden muodossa. 1900-luvulla huomio kiintyy tällaisten esitysten puuttumiseen. Painopiste on siirtynyt ihmisen ja yhteiskunnan kriitillisiin analyyseihin jotka vain epäsuorasti ilmentävät positiivisia näkemyksiä siitä mitä ihmisen tulisi olla. Vaikka onkin kiistatonta että tällainen kritiikki on erinomaisen tärkeää ja että yhteiskunnan muuttuminen paremmaksi edellyttää sitä, niin 'parempaa ihmistä' ja 'parempaa' yhteiskuntaa koskevien visioien puuttuminen on lamauttanut ihmisen uskoa omaan itseensä ja tulevaisuuteensa (samalla kun tällaisten näkemysten puuttuminen itsessään on seurausta tästä halvaantumisesta).

Nykyaikainen psykologia ja etenkin psykoanalyysi eivät tässä katsannossa muodosta poikkeusta. Freud ja hänen opetuslapsensa ovat loistavasti analysoineet neuroottista luonnetta. Heidän antamansa epäproduktiivisen (eli Freudin termein pregenitaalisen) luonteen kuvaus on tyhjentävä ja sattuva - aivan riippumatta siitä että heidän käyttämänsä teoreettiset käsitteet kaipaavat tarkistamista. Sen sijaan normaalin, kypsän, terveen persoonallisuuden luonne  ei ole heitä suurestikaan kiinnostanut. Tällainen luonne, josta Freud käyttää nimitystä genitaalinen luonne, on jäänyt varsin epämääräiseksi ja abstraktiseksi käsitteeksi. Freud määritteli genitaalisen luonteen sellaisen henkilön luonnestruktuuriksi jonka sielunelämää ei enää hallitse oraalinen ja anaalinen libido, vaan genitaalinen seksualiteetti jonka tavoitteena on sukupuoliyhdyntä vastakkaiseen sukupuoleen kuuluvan yksilön kanssa. Genitaalisen luonteen analyysi päätyy suurin piirtein toteamukseen että kysymyksessä on sosiaaliselta ja seksuaaliselta kannalta hyvin toimivan yksilön luonnestruktuuri.

Käsitellessäni produktiivista luonnetta uskaltaudun kriitillistä analyysia pidemmälle ja pyrin tutkimaan, millainen todellisuudessa on se täysin kehittynyt luonne johon ihmisen kehitys tähtää ja joka samalla on humanistisen etiikan ideaali. Valmistavana askelena voimme todeta produktiivisen luonteen käsitteen ja Freudin 'genitaalisen luonteen' käsitteen yhteyden. Itse asiassa Freudin termi, mikäli emme ymmärrä sitä hänen libido-teoriansa mukaisella kirjaimellisella tavalla vaan symbolisesti, ilmaiseekin sattuvasti mistä produktiivisuudessa on kysymys. Merkitseehän sukupuolinen kypsyys juuri sitä että ihminen kykenee jatkamaan sukuaan; siittiön ja munasolun yhtyessä syntyy uutta elämää. Mutta kun tämä on  yhteistä ihmiselle ja eläimelle, niin kyky aineelliseen tuotantoon on ominainen vain ihmiselle. Ihminen ei ole vain järjellinen ja yhteiskunnallinen olento. Hänet voidaan määritellä myös tuottavaksi eläimeksi joka kykenee järkeään ja mielikuvitustaan käyttäen muovaamaan tarjolla olevaa materiaalia. Eikä hän ainoastaan kykene tuottamaan, hänen on pakko tuottaa voidakseen elää. Aineellinen tuotanto on kuitenkin vain luonteenominaisuudeksi käsitetyn produktiivisuuden yleisin symboli. Persoonallisuuden 'produktiivisessa asennoitumisessa' on kysymys ihmisen perussuhtautumisesta, joka pätee kaikilla ihmiselämän alueilla. Se käsittää ihmisen sielulliset, emotionaaliset ja älylliset reaktiot muihin ihmisiin, omaan itseen ja asioihin. Produktiivisuus on ihmisen taitoa käyttää kykyjään ja toteuttaa luontaisia ominaisuuksiaan. Sanoessamme että ihmisen on käytettävä hyväkseen mahdollisuuksiaan edellytämme että hänen tulee olla vapaa ja ettei hän saa olla riippuvainen jostakusta toisesta, jonka valvonnassa nuo mahdollisuudet ovat. Lisäksi edellytämme järjen opastavan häntä, koskapa hän voi käyttää kykyjään vain tietäessään mitkä ne ovat, miten ja mihin tarkoituksiin niitä on käytettävä. Produktiivisuus merkitsee sitä että ihminen kokee itsensä kykyjensä ruumiillistumaksi ja toimivaksi olennoksi, että hän on niistä selvillä eikä ole niistä vieraantunut.

Välttääksemme väärinkäsityksiä joihin termi 'produktiivisuus' helposti saattaa antaa aihetta meidän lienee syytä lyhyesti tutkia mitä produktiivisuus ei tarkoita.

Yleensä sana produktiivisuus yhdistetään etenkin taiteilijan luovaan kykyyn. Itse asiassa aito taiteilija onkin vakuuttavin esimerkki produktiivisuudesta. Mutta eivät kaikki taiteilijat ole produktiivisia; niinpä esimerkiksi tavanomainen maalaus saattaa olla osoituksena pelkästään teknillisestä taidosta siirtää jonkun henkilön piirteet valokuvamaisesti kankaalle. Toisaalta ihminen saattaa kokea, nähdä, tuntea ja ajatella produktiivisesti, vaikkei hänelle olekaan suotu luoda mitään näkyvää tai mitään sellaista jonka voisi välittää muille. Produktiivisuus on asenne johon jokainen ihmisolento kykenee ellei hän ole henkisesti, älyllisesti tai emotionaalisesti vaurioitunut.

Termi 'produktiivinen' sekoitetaan niin ikään helposti 'aktiiviseen' ja 'produktiivisuus' 'aktiivisuuteen'. Nämä kaksi termiä saattavat merkitä samaa (esim. mikäli aktiivisuus käsitetään niin kuin Aristoteles sen käsitti), mutta nykyisessä kielenkäytössä aktiivisuus usein tarkoittaa produktiivisuuden suoranaista vastakohtaa. Tavallisesti aktiivisuus määritellään käyttäytymiseksi joka energian kulutuksen välityksellä johtaa johonkin muutokseen vallitsevassa tilanteessa. Passiiviseksi sitä vastoin sanotaan ihmistä joka ei kykene muuttamaan vallitsevaa tilannetta tai näkyvällä tavalla siihen vaikuttamaan ja jonka toimintaa ohjaavat ulkopuoliset voimat. Tämä tavanomainen näkemys aktiivisuudesta ottaa huomioon vain tosiasiallisen energiankulutuksen ja sen avulla aikaansaadun muutoksen. Se ei tee eroa niiden erilaisten psyykkisten edellytysten välillä joihin toiminta perustuu.

Äärimmäisenä esimerkkinä epäproduktiivisesta aktiivisuudesta on hypnotisoidun henkilön toiminta. Syvässä hypnoottisessa unessa olevan henkilön silmät saattavat olla auki, hän voi kävellä, puhua ja suorittaa erilaisia tehtäviä: hän 'toimii'. Häneen voitaisiin soveltaa tavanomaista aktiivisuuden määritelmää, sillä hän kuluttaa energiaa ja saa aikaan muutoksia. Mutta jos otamme huomioon hänen aktiivisuutensa erikoislaadun, huomaamme että se joka toimii ei olekaan hypnotisoitu vaan hypnotisoija, joka suggestioidensa välityksellä toimii hänen kauttaan. Vaikka hypnoottinen uni onkin keinotekoinen tila, se on äärimmäinen mutta kuvaava esimerkki tilanteesta jossa ihminen saattaa olla aktiivinen eikä kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä toimiva, koska hänen tekonsa ovat vain sellaisten voimien vaikutusta jotka eivät ole hänen hallinnassaan.

Epäproduktiivisen aktiivisuuden tyypillinen muoto on se akuuttisen tai kroonisen, tietoisen tai tiedostamattoman ahdistuneisuden aiheuttama vastavaikutus johon meidän aikamme ihmisen herkeämätön puuhakkuus usein perustuu. Toisenlaatuista kuin ahdistuneisuuden synnyttämä on se aktiivisuus joka perustuu alistuvaan riippuvuuteen auktoriteetista, vaikka nämä tapaukset usein esiintyvätkin toisiinsa sekoittuneina. Auktoriteettia saatetaan ihailla, pelätä tai 'rakastaa' - tavallisesti kaikkea yhtaikaa -, mutta sekä muodollisessa että sisällöllisessä katsannossa aktiviteetin syynä on auktoriteetin käsky. Henkilö on aktiivinen koska auktoriteetti tahtoo hänen olevan, ja tekee mitä auktoriteetti haluaa hänen tekevän. Tämänlaatuinen aktiivisuus on tyypillistä autoritaariselle luonteelle, jolle aktiivisuus merkitsee toimimista jonkin hänen itsensä yläpuolella olevan nimissä. Hän saattaa toimia Jumalan, menneisyyden, velvollisuuden nimissä, mutta ei omissa nimissään. Autoritaarinen luonne saa toimintansa virikkeet korkeammalta mahdilta, johon ei pääse käsiksi ja jota ei voi muuttaa, eikä hän siitä syystä kykene ottamaan huomioon omasta minästä kumpuavia spontaaneja virikkeitä. (Alaviite: Autoritaarinen luonne ei kuitenkaan pyri vain alistumaan vaan myös hallitsemaan muita. Itse asiassa autoritaariseen luonteeseen kuuluu aina sekä sadistinen että masokistinen puoli, joiden voimakkuus ja estyneisyys vain vaihtelevat. (Vrt. autoritaarisen luonteen analyysiin teoksessa Vaarallinen vapaus s. 141-172.)

Sukua tottelevaisuuteen perustuvalle aktiivisuudelle on automaattinen aktiivisuus. Toisin kuin edellä on tässä tapauksessa kysymys nimettömästä auktoriteetista jota edustavat yleinen mielipide, kulttuurimuodot, terve järki ja 'tiede'. Kysymyksessä oleva henkilö tuntee ja toimii niin kuin hänen odotetaan toimivan;hänen aktiivisuutensa ei ole spontaania: se ei ole lähtöisin hänen omasta älyllisestä tai emotionaalisesta kokemuksestaan vaan hänen ulkopuoleltaan.

Aktiivisuuden voimakkaimpia pontimia ovat irrationaaliset intohimot. Saituus, masokismi, kateus, mustasukkaisuus tai jokin muu intohimo saattaa pakottaa ihmisen toimimaan, mutta hän ei toimi vapaasti eikä järkevästi, vaan nimenomaan vastoin järkeä ja omaa todellista etuaan. Tällainen ihminen toistaa itseään, kangistuu ja muuttuu yhä kaavamaisemmaksi. Hän on aktiivinen mutta ei produktiivinen.

Vaikka tämänlaatuinen aktiivisuuden lähde on irrationaalinen eivätkä toimivat henkilöt ole vapaita eivätkä järkeviä, heidän tekonsa saattavat johtaa tärkeisiin käytännöllisiin tuloksiin ja usein aineelliseen menestykseen. Käyttämämme produktiivisuuden käsite ei välttämättä tarkoita aktiivisuutta joka johtaa käytännöllisiin tuloksiin, vaan asennetta, reagointitapaa, sitä miten ihminen elämänsä vaiheissa suhtautuu maailmaan ja itseensä. Kysymys on ihmisen luonteesta eikä hänen menestyksestään.

Produktiivisuus on sitä että ihminen toteuttaa luonteenomaisia mahdollisuuksiaan, käyttää voimiaan. Mutta on kohtalon ironiaa että sana voima voi merkitä kahta vastakkaista asiaa: kykyä ja valtaa. Tämä vastakkaisuuson kuitenkin varsin erikoislaatuista. Valta on kyvyn turmeltumista. Se että ihminen pystyy käyttämään produktiivisesti kykyjään on hänen voimansa. Kykenemättömyys käyttää niitä on hänen voimattomuutensa. Järkensä avulla hän voi tunkeutua ilmiöiden pinnan alle ja käsittää niiden olemuksen. Rakkautensa voimalla hän saattaa murtaa muurin joka erottaa ihmisen toisesta. Mielikuvituksensa avulla hän kykenee näkemään asioita joita ei vielä ole; hän voi suunnitella ja sillä tavoin aloittaa luovan työn. Kun ihminen on voimaton, hänen suhteensa maailmaan vääristyy vallanhimoksi, haluksi hallita muita kuin nämä olisivat esineitä. Vallanhimo ja kuolema, voima ja elämä kuuluvat yhteen. Vallanhimo kumpuaa voimattomuudesta ja lisää sitä, sillä jos yksilö kykenee pakottamaan toisen palvelemaan itseään, hänen oma produktiivisuuden tarpeensa lamautuu sitä mukaa.

Millainen suhde maailmaan on ihmisellä joka käyttää kykyjään produktiivisesti?

Voimme kokea meitä ympäröivän maailman kahdella tavalla: jäljentävästi, jolloin käsitämme todellisuuden samalla tavoin kuin valokuva toistaa esineet (vaikka jäljentäminen edellyttääkin mielen aktiivista toimintaa), ja uutta luovasti, jolloin ymmärrämme todellisuuden, teemme eläväksi ja uudistamme sen omien älyllisten ja emotionaalisten voimiemme spontaanin käytön avulla. Vaikkeivät nämä reaktiotavat koskaan esiinnykään puhtaina, niin usein toinen on huomattavasti toista hallitsevampi. Välistä jompikumpi saattaa kokonaan surkastua, ja näiden ääritapausten tutkiminen on paras keino ymmärtää kumpaakin ilmiötä.

Uutta luovan kyvyn suhteellinen surkastuminen on kulttuurimme piirissä sangen tavallista. Ihminen saattaa kyetä käsittämään asiat sellaisina kuin ne ovat (tai millaisia niiden hänen kulttuuripiirissään katsotaan olevan), mutta ei sisimmässään kykene luomaan kokemuksiinsa eloa. Tällainen ihminen on täydellinen 'realisti', joka näkee kaikesta vain ilmiöiden pinnan, mutta on täysin kykenemätön tunkeutumaan pinnan alle olennaiseen ja näkemään sitä mikä ei vielä ole ilmiselvää. Hän näkee yksityiskohdat mutta ei kokonaisuutta, puut mutta ei metsää. Todellisuutta on hänelle vain aineellinen todellisuus. Tällainen ihminen ei ole vailla mielikuvitusta, mutta hänen mielikuvituksensa on laskelmoivaa, se vain yhdistelee olemassa olevia ja tunnettuja tekijöitä ja tekee niiden vastaista vaikutusta koskevia päätelmiä.

Toisaalta se joka on kadottanut kykynsä käsittää todellisuutta on itse asiassa mielisairas. Sairas ihminen rakentaa sisäisen todellisuuden johon hän näköjään täysin luottaa; hän elää omassa maailmassaan, ja todellisuuden yleiset, kaikkien ihmisten havaitsemat piirteet ovat hänelle epätodellisia. Mikäli ihminen näkee esineitä joita ei ole olemassa todellisuudessa ja jotka ovat kokonaan hänen mielikuvituksensa tuotetta, hänellä on hallusinaatioita; hän tulkitsee tapahtumia omien tunteittensa mukaisesti ottamatta huomioon miten asian laita todellisuudessa on tai ainakin olematta siitä riittävästi selvillä. Paranoidinen henkilö saattaa uskoa olevansa vainottu, ja jokin satunnainen huomautus saattaa paljastaa hänelle kokonaisen hänen nöyryyttämisekseen ja tuhoamisekseen laaditun suunnitelman. Hän on vakuuttunut siitä ettei tällaista tarkoitusta koskevien selvempien ja kiistattomien todisteiden puuttuminen osoita mitään ja että vaikka huomautus päällisin puolin saattaa tuntua harmittomalta, sen todellinen merkitys käy selväksi jos katsoo 'syvemmälle'. Mielisairaalta on kadonnut ulkoinen todellisuus, ja sisäinen todellisuus on korvannut sen.

'Realisti' näkee ilmiöistä vain pinnan; hän saattaa mielessään valokuvmaisesti jäljentää näkyvää maailmaa, ja hän kykenee toimimaan käsittelemällä asioita ja ihmisiä omien mielikuviensa mukaisesti. Mielisairas ei kykene näkemään todellisuutta sellaisena kuin se on; hän kokee todellisuuden vain oman sisäisen maailmansa symbolina ja heijastuksena. Molemmat ovat sairaita. Mielisairas joka on kadottanut kosketuksen todellisuuteen, ei kykene toimimaan ihmisyhteisössä. 'Realistin' sairaus köyhdyttää häntä ihmisenä. Vaikka hän kykeneekin toimimaan ihmisyhteisön jäsenenä, hänen todellisuudenkäsitystään vääristää syvyyden ja näköalojen puuttuminen, niin että hän helposti erehtyy joutuessaan tilanteisiin jotka edellyttävät muutakin kuin välittömästi ilmenevien tosiasioiden ja lyhyen tähtäimen tavoitteiden esittelyä. 'Realismi' näyttää olevan mielisairauden suoranainen vastakohta, ja kuitenkin se on vain saman asian toinen puoli.

Sekä 'realismin' että mielisairauden todellinen vastakohta on produktiivisuus. Normaali ihminen kykenee suhtautumaan maailmaan samalla kertaa sekä havaitsemalla sitä sellaisena kuin se on että antamalla omien kykyjensä muuttaa sen eläväksi ja rikkaaksi, jolloin vasta voidaan puhua todellisesta ymmärtämisestä. Jos jompikumpi näistä kyvyistä on surkastunut, ihminen on sairas; mutta normaalilla ihmisellä on nämä molemmat kyvyt, jos kohta eri suhteissa. Sekä jäljentävä että uudesti luova kyky ovat produktiivisuuden välttämätön ehto; näiden kahden vuorovaikutus on produktiivisuuden voimanlähde. Edellisellä olen halunnut korostaa sitä ettei produktiivisuus ole näiden kykyjen summa tai yhdistelmä vaan jotakin uutta joka syntyy niiden vuorovaikutuksesta.

Olemme luonnehtineet produktiivisuutta erääksi erityiseksi tavaksi suhtautua maailmaan. Herää kysymys, luoko produktiivinen ihminen jotakin ja jos luo niin mitä. Vaikka onkin totta että inhimillinen produktiivisuus saattaa luoda aineellisia esineitä, taideteoksia ja ajatusrakennelmia, niin produktiivisuuden ehdottomasti tärkein kohde on ihminen itse.

Syntymä on vain eräs rengas tapahtumaketjussa joka jatkuu sikiämisestä kuolemaan. Kaiken välillä olevan tarkoituksena on todellistaa ihmisen mahdollisuuksia, herättää eloon kaikki kahdessa solussa piillyt. Mutta kun ruumiillinen kasvu tapahtuu itsestään, jos sen oikeat edellytykset on olemassa, niin sen sijaan henkinen kehitys ei tapahdu automaattisesti. Ihmisen älyllisten ja emotionaalisten kykyjen herättäminen eloon, oman minän synnyttäminen, edellyttää  produktiivista toimintaa. Ihmisen tilanteen tragiikka ilmenee myös siinä että hänen minänsä kehitys aina jää kesken. Suotuisimmissakin olosuhteissa toteutuu vain osa ihmisen mahdollisuuksista. Ihmisen on aina kuoltava ennenkuin hän on todella syntynytkään.

Vaikka en pyrikään esittämään produktiivisuuden käsitteen koko historiaa, haluaisin antaa joitakin tyypillisiä esimerkkejä jotka saattavat vielä selventää käsitettä. Produktiivisuus on Aristoteleen etiikan avainkäsitteitä. Hän sanoo että hyve voidaan määritellä tutkimalla ihmisen tehtävää. Aivan kuten huilunsoittajan, kuvanveistäjän ja ylipäätään minkä tahansa taiteilijan kohdalla hyvän katsotaan olevan yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista ja tekee hänestä sen mikä hän on, niin myös ihmisen hyvä on yhtä kuin se tehtävä joka erottaa hänet muista lajeista ja tekee sen mitä hän on. Tämä tehtävä on "ihmisen järjen toiminta" (Ethica Nicomachea 1098 a 8). "Mutta kenties ei ole lainkaan samantekevää", hän jatkaa, "pidämmekö korkeimpana hyvänä omistamista vai käyttöä, mielentilaa vai toimintaa. Sillä mielentila voi olla olemassa saamatta aikaan mitään hyvää, kuten on laita nukkuvan tai muulla tavoin täysin epäaktiivisen henkilön. Mutta toisin on aktiivisuuden laita; sillä jokainen jolla on jokin tehtävä haluaa välttämättä toimia ja toimia hyvin."(Ethica Nicomachea b 32). Aristoteleen mukaan hyvä ihminen on se joka toimiessaan järkensä johtamana toteuttaa ihmiselle luonteenomaisia mahdollisuuksia.

"Hyveellä ja kyvyllä", Spinoza sanoo, "minä tarkoitan samaa" (Ethica IV, 8.määr.) Vapaus ja onnellisuus on sitä että ihminen ymmärtää itsensä ja pyrkii toteuttamaan mahdollisuutensa, "lähestymistään lähestymään ihmisluonnon täydellisyyttä".(Ethica IV, esipuhe.) Spinozalle hyve merkitsee sitä että ihminen käyttää kykyjään ja pahe sitä että hän jättää ne käyttämättä. Spinozan mukaan pahan olemus on voimattomuus (Ethica IV, 20. määr.)

Goethe ja Ibsen ovat runoudessaan sattuvasti ilmaisseet produktiivisen toiminnan käsitteen. Faust symboloi ihmisen ikuista elämän tarkoituksen etsintää. Ei tieto, ei nautinto, ei valta eikä edes kauneus saata tyydyttää Faustin vaatimuksia. Goethe katsoo että ainoa vastaus ihmisen kysymykseen on produktiivinen toiminta, joka on samaa kuin hyvä.

Faustin taivaaseen sijoitetussa alkunäytöksessä Jumala sanoo, että ihmistä eivät tuhoa erehdykset vaan toimettomuus:

Vireys ihmisen pian herpoo, päässä pyörii

vain halu jäädä rauhaan raukeaan;

toverin silloin annan touhukkaan,

jok' ajaa, kiihtää, perkeleenä hyörii.

Mutt' aidot taivaan pojat, nähkää

elävän ihanuuden täyttä tähkää!

Teit', iäti mi kehkee, elää, luo,

syleilköön lemmen äärill' avarilla,

ja kuplinaan mit' aikain aallot tuo,

te kiinnitelkää aatteill' ainaisilla. (Goethe, Faust I, suom. Otto Manninen)

Toisen osan lopussa Faust on voittanut Mefistofeleen kanssa lyömänsä vedon. Hän on erehtynyt ja tehnyt syntiä, mutta välttänyt synneistä pahimman: toimettomuuden. Faustin viimeiset sanat ilmaisevat selvästi tämän ajatuksen, jota symbolisoi pyrkimys voittaa mereltä hedelmällistä maata:

Teen tilaa miljoonille,

pohja vakaa

vaikk' ei ole, vapaan toiminnan se takaa.

Vihannoi kedot, kypsyy viljat, marjat,

maist' uusimmassa viihtyy kansa, karjat;

koht' asuttavat vankan harjanteen,

 jonk' uljas uuraus loi suojakseen.

Maa sisäpuolla paratiisimainen,

sen ääriin lyököön aalto riehuvainen:

 kuss' aikoo ryöstäytyin se uoman kyntää,

 sen sulkemaan koht' yhteisvaisto ryntää.

Niin, siihen mieleen menen, siihen jäänkin,

 se viimeinen on viisaus:

vapauteen vain se kelpaa, elämäänkin

 kell' yhä niist' on kilvoitus.

niin viettää, vaaran tuttuna, ei pelon,

mies, lapsi, vanhus vuodet vauraan elon.

 Näyn tuon josp' uljaan nähdä vois:

 maan vapaan, jossa vapaa kansa ois!

Sanoa tuokiolle saisin:

Oi viivy, olet kaunis niin!

 Ei jälkeä, min jätin päivin maisin,

 aioonit peittää kadoksiin. -

 Moist' ylhää onnea ma aavistain

 ylimmän tuokion nyt tuta sain.

 (Goethe, Faust II, V näytös. Suom. Otto Manninen)

Kun Goethen Faust ilmentää 1700- ja 1800-luvun edistyksellisille ajattelijoille ominaista uskoa ihmiseen, niin Ibsenin Peer Gynt, joka on kirjoitettu 1800-luvun jälkipuoliskolla, on nykyajan ihmisen ja hänen epäproduktiivisuutensa kriittinen analyysi. Näytelmän alaotsakkeena olisi varsin hyvin voinut olla 'Nykyajan ihminen itseään etsimässä'. Peer Gynt uskoo toimivansa omaksi hyväkseen käyttäessään kaiken tarmonsa rahan ansaitsemiseen ja menestyksen tavoitteluun. Hän noudattaa elämässään peikkojen vaalilausetta "Ole itse oma kaikkes" eikä ihmisen vaalilausetta "ole oma itsesi". Elämänsä lopussa hän huomaa että juuri hänen egoisminsa ja toisten hyväksikäyttäminen ovat estäneet häntä olemasta oma itsensä, että ihminen voi toteuttaa oman minänsä vain ollessaan produktiivinen, vain mikäli hän kykenee herättämään eloon omat mahdollisuutensa. Peer Gyntin toteutumattomat mahdollisuudet saapuvat syyttämään häntä hänen 'synnistään' ja osoittavat mistä hänen epoäonnistumisensa ihmisenä todellisuudessa on johtunut: hänen epäproduktiivisuudestaan. (Jätän Ibsenin runokatkelmat tästä pois IR)
---
Tähän mennessä olemme pyrkineet yleisesti luonnehtimaan produktiivista asennoitumista. Nyt meidän on yritettävä lähemmin tutkia produktiivisuutta sellaisena kuin se esiintyy eri toiminnan aloilla, sillä vain tutkimalla konkreettista ja yksityistä voi täysin ymmärtää yleisen."
---

Produktiivisuuden luonnehdinta jatkuu tästä produktiivisen rakkauden ja produktiivisen ajattelun kuvauksena. Lainaan vielä loppuun Frommin  yhteenvedon produktiivisuuden kuvauksesta:

"Väite että produktiivisuus on ihmisen synnynnäinen ominaisuus on ristiriidassa sen tavallisen käsityksen kanssa että ihminen on luonnostaan laiska ja että hänet on pakotettava työhön. Tämä käsitys on ikivanha. Kun Mooses pyysi että faarao sallisi juutalaisten lähteä, jotta nämä voisivat palvella Jumalaa erämaassa, tämä vastasi:"Te olette laiskoja, laiskoja te olette." Faaraolle merkitsi orjatyö ahkeruutta ja Jumalan palveleminen laiskuutta. Samaa mieltä ovat olleet kaikki ne jotka ovat halunneet hyötyä toisten aherruksesta ja joiden kannalta produktiivisuus on ollut turhaa, koska he eivät ole voineet anastaa itselleen sen hedelmiä.


Meidän kulttuurimme näyttää todistavan päinvastaisesta asennoitumisesta. Muutamien viime vuosisatojen ajan länsimaista ihmistä on hallinnut työn aate, alituinen toiminnan tarve. Hän tuskin kykenee olermaan toimettomana pitempää aikaa. Mutta tämä vastakohtaisuus on vain näennäinen. Laiskuus ja pakonomainen toiminta eivät ole vastakohtia, vaan molemmat oireita siitä että ihmisen luonnonmukainen toiminta on häiriytynyt.

Neuroosin tärkein oire on usein juuri työkyvyttömyys. Samanlainen oire on niinsanotun sopeutuneen ihmisen kyvyttömyys levätä ja virkistäytyä. Pakonomainen aktiivisuus ei ole laiskuuden vastakohta vaan saman asian toinen puoli. Molempien vastakohta on produktiivisuus.

Produktiivisuuden lamautumisesta on seurauksena joko toimettomuus tai yletön toimeliaisuus. Nälkä ja pakko eivät koskaan voi olla produktiivisen toiminnan motiiveja. Päinvastoin vapaus, taloudellinen turvallisuus ja yhteiskunta, jossa työ on ihmisen kykyjen mielekäs ilmaus, luovat suotuisat edellytykset sille että ihminen pääsee toteuttamaan luontaista pyrkimystään kykyjensä produktiiviseen käyttöön. Luovalle toiminnalle on ominaista työn ja levon rytmillinen vaihtelu. Produktiivinen työ, produktiivinen rakkaus ja produktiivinen ajattelu ovat mahdollisia vain mikäli ihminen tarvittaessa kykenee olemaan levollisena yksin itsensä kanssa. Voidakseen kuunnella omaa sisintään; tullakseen toimeen muiden kanssa ihmisen on välttämättä oltava sopusoinnussa myös oman itsensä kanssa."

(Ylläolevas on lainausta Erich Frommin 1965 ilmestyneestä kirjasta "Ihmisen osa", Kirjayhtymän kustantamana.IR)

Etiikka ja vetoketju

Olen täällä blogeissani kirjoittanut paljonkin Euroopan Unionista,sen markkinaperiaatteista, kilpailuttamisesta ja - ainakin alitajuisesti - sen epämääräisestä etiikasta suhteessa ihmiseen ja yhteiseen etuun. Eilen minulla oli tilaisuus osallistua uudehkon sosiaalisen lomajärjestön, Hyvinvointilomien lomakohdeyhteisölle ja niiden vapaaehtoistyöntekijöille järjestettyyn koulutuspäivään. Tiedossa on jo pidempään ollut että sosiaalinen rahoittajataho, Raha-automaattiyhdistys, on jo pitkään vaatinut kaikkia lomatoimintaan avustusta hakevia "samalle viivalle". Keskeisenä perusteena tällöin on ollut puhtaasti yksityisen, voittoa tavoittelevan sektorin väite siitä että sosiaalinen toiminta, silloin kun sitä järjestetään valtion - tässä tapauksessa Sosiaali- ja Terveysministeriön (STM) - alaisuudessa toimivan RAY:n tuella, vääristää kilpailua ja asettaa avoimen kilpailun piirissä toimivat yhteisöt epäedulliseen asemaan. Toisaalta mm. sosiaaliset lomajärjestöt ja niiden yhteydessä sosiaalisin perustein toimivat kohteet ovat korostaneet toimintansa voittoa tavoittelematonta ja sosiaalista luonnetta. Kun lomakohtaiset avustukset on jo keskeisesti rahamääräisesti määritelty, kohtuuton ylihinnoittelu ei ole sosiaalisissa lomajärjestöissä tullut kysymykseen. Sosiaalisin perustein tuettu loma on ollut perusteltua siksikin, koska etenkin heikommassa asemassa olevat eivät ole kyenneet kustantamaan itselleen pääsyä kaupalliselta pohjalta toimiviin kohteisiin.

Euroopan Unionin asianomaisten direktiivien ohjauksessa nyt on kuitenkin siirrytty kilpailuttamisperiaatteeseen. Tämä kävi hyvin selväksi tässäkin koulutustilaisuudessa. Lomajärjestön henkilökunta on kouluttautunut perinpohjaisesti rahoittajatahon asettamiin vaatimuksiin ja tässäkin tilaisuudessa hyvällä asiantuntemuksella niitä periaatteita esitteli. Kritiikkini ei siis kohdistu millään muotoa lomajärjestöön, vaan taustalla vaikuttavaan poliittiseen tahtoon. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voi todeta seuraavaa: kilpailuttamisperiaatteessa valinta sekä sosiaaliselle lomalle pääsyn, lomakohteen valinnan ja ylipäätään lomatoiminnan rahoittamisen suhteen on ylimmällä, keskeisellä tasolla, viime kädessä direktiivien määräysten kautta Euroopan Unionilla. Kansallinen tahtotila tarkoittaa  direktiivien logiikan hyväksymistä, tukemista ja toteutamista. Parhaassa tapauksessa kotimainen osaaminen on yritystä  tuoda esille järjestelmän sisällä  vaihtoehtoisia ajatuksia,  näkemyksiä ja käytännön kokemuksista. Keskustelu osin vapaaehtoistoiminnan pohjalla ja sosiaalisen tietoisuuden varassa toimivista lomakohteiden keskuudessa osoitti että menestymisen mahdollisuudet ovat mitä suurimmassa määrin rajattu. On itse asiassa järkyttävää todeta, että sitten investointiavustusten loputtua sosiaalisen mielen varassa toimivat vapaaehtoiset toimivat korvauksetta usein nälkärajalla ja usein hinta-laatusuhteesta tinkien pysyäkseen hengissä ja kyetäkseen säilyttämään lomakohteensa kunnon, hengen ja maineen. Ylhäältä annetun automaattinen ja kriikitön hyväksyminen on se tavanomaisin eettinen vastaus, jonka kykenemme  kriittisessäkin tilanteessa antamaan.

Onko direktiivien mukana tullut uusi Euroopan Unionin henki sukua meidän aikaisemmalle sosiaalisuudelle? Onko sillä aito yhteys meillä yhteisesti luodulle, maailmanlaajuisestikin harvinaiselle, pelitoiminnan ohjaamiselle kansanterveyteen ja yhteiseen, suurta suosiota saavuttaneeseen lomakulttuuriin? Mielestäni henki on nyt kokonaan muuttunut. Ylhäältä päin tuleva ohjaus todellakin "hylsyttää tyhjäksi" taustalla olevan sosiaalisen motiivin. Vapaaehtoistyöntekijät, sosiaalisesti tietoiset ja usein kotipaikkakunnillaan laajaa yhteiskunnallista vastuuta kantavat ihmiset joutuvat vapaaehtoistyöntekijöinä raastavan rankan oppimista, osaamista ja käytännö työtä vaativan urakan eteen. Se koskee heidän ponnistelujaan jo hakemuksia tehdessä, saati sitten lomatoimintaa - sitäkin käytännössä ilman asiallista korvausta - toteuttaessaan
.
Seurasin päivän mittaan osanottajien suhtautumista tähän muuttuneeseen järjestelmään. Oli silmin nähden havaittavissa, miten kovaa ponnistelu omien kokemusten ja vaadittujen määräysten toteuttamisen välillä oli. Jännitteitä on lomajärejestöllä itselläänkin: sen on saatava taivutettua lomakohteet vaadittuun järjestelmään ja jos se ei onnistu, järjestölle suunnatut sosiaaliset lomavarat ovat vähenemään päin - ovat jo nyt vähentyneet. Toiminnanjohtajan suulla kuultiin että uhkana on  järjestölle tulevia avustuksia pudottaminen edelleen.

Mukana oli muutamia suurempia, ympäri vuoden toimivia lomakohteita, joilla on normaalisti, työehtosopimusten mukaisesti palkattua henkilökuntaa. Heidän kohdallaan sopeutuminen asetettuihin vaatimuksiin näytti lomien hakemisen suhteen olevan helpompaa ja ilmeisesti myös niiden saanti - johonkinhan saadut lomarahat on kohdistettava. Pienemmät mutta perinteitä omaavat lomakohteet - kuten Lomakotien Keskusliiton, entisen Äitien Lomahuollon kesäaikana toimivat - ovat sekä avustusten saannin että toiminnan toteuttamisen suhteen mitä vakavimmin vaakalaudalla.

Kaiken lisäksi,  jos ehtoja ei pystytä toteuttamaan, vaarana on joutua markkina-oikeuteen. Ei kestä kauan kun varakkaammat palvelusten tarjoajat huomaavat tässäkin markkinaraon: vapaaehtoisvoimin ja pienillä budjeteilla toimivat lomakodit eivät pysty palkkaamaan lakimiehiä, käymään oikeutta saati sitten maksamaan sakkoja. Esimerkkejä kuulemma tästäkin on jo olemassa. Tällaisesta kulttuurista sosiaalisuus on kaukana. Etiikan normit määräytyvät lähtien kaupallisista ehdoista, etulyöntiaseman säilyttämisestä ja voiton tavoittelusta.

Tästä pääsemmekin Euroopan Unionin direktiivien etiikkaan. Ne edustavat jotain kokonaan muuta kuin sitä humanistista, sosiaaliseen ajatteluun ja yhteisöllisyyteen perustuvaa,  aidosti huoltapitävää lähestymistapaa. Frankfurtin sosiaalipsykologinen koulukunta ja erityisesti Erich Fromm on kuvannut erilaisia etiikan lajeja. Mietin usein sitä, edustavatko suomalainen sosiaalipolitiikka ja Euroopan Unionin markkinaehtoinen toimintatapa samaa etiikkaa.  Ero humanistisen, autoritaarisen ja absoluuttisen etiikan välillä on mielestäni mitä selkein.

Pitäisi olla selvää että sosiaalisen ja demokraattisen etiikan ydin on humanistisesssa eikä autoritaarisessa tai absoluuttisessa etiikassa. Vähän ronskisti ilmaistuna poliittisessa toiminnassa pitää tiukan paikan tullen "osoittaa   munaa" eli pitää omasta etiikasta tinkimättä kiinni. Kun nyt katselen Euroopan Unionin direktiivien toteutusta sosiaalisen ulottuvuuden alueella ja sitä, miten STM näitä periaatteita toteuttaa, täytyy vain todeta, että eurooppalaisen tietoisuuden eettinen vetoketju on tainnut olla  jo pitemmän  aikaa kokonaan kiinni.

Säkki päässä?

Juuri nyt ovat kriittiset hetket meneillään Euroopan ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisessä tai sen hylkäämisessä. Vapaakauppasopimusten suuri, melkeinpä myriadinen parvi on tuloillaan merkittäväksi ja markkinoiden kannalta ilmeisen olennaiseksi osaksi koko Unionin politiikkaa. Kaupan vapautumisella - jos se todella  tapahtuu ilman kansallisia, kaupan suojelemiseen tähtääviä  protektionistisia  piirteitä, on valtavan suuri merkitys.

Maailma on kuitenkin muutakin kuin vapaakauppaa; elämä tai yhteiskunnallinen ja kansainvälinen sopiminen on muutakin kuin markkinoita. On sovittu laajasti ihmisoikeuksista, kulttuuriperinnön suojelemisesta, työelämästä ja inhimillisen osaamispanoksen myymisen ehdoista, on luvattu kunnioittaa kansallista itsemääräämisoikeutta ja ennenkaikkea demokratiaa. Demokratian yhtenä edistyksillisimpänä -  ehkä korkeimpana - muotona voidaan pitää yhteisiin päätöksiin perustuvaa, kansanvaltaista, avointa ja kaikkia kansalaisia yhdenvertaisesti kohtelevaa hyvinvointivaltiota.

Ylläolevat kaksi kappaletta kuvaavat pähkinankuoressa sitä mistä vapaakauppasopimusten sisällössä kiistellään. Rakennetaanko yhteistä tulevaisuutta markkinoiden ja sen arvomaailman ehdoilla vai onko lähtökohtana kansalaisista lähtevä, valtion ja julkisen sektorin varaan rakentuva hyvinvointi?

Molemmista suuntauksista löytyy ääripäänsä; suurilla ikäluokilla on vielä muistissa kylmän sodan rautaesirippu ja taistelu yhtäällä kapitalismia ja toisaalla kommunistiseksi väitettyä, äärimmilleen menneen riiston vastaiseksi tarkoitettua maailmanjärjestystä vastaan. Marxismi-leninismi, neuvostovenäläinen valtiososialismin muoto ajautui suunnitelmataloudestaan huolimatta sisäiseen kaaokseen ja romahti kuin korttitalo. Läntinen arvoyhteisö piti tätä osoituksena siitä että valtiojohtoisuus ylipäätään on pahasta ja siksi on rakennettava keskeisesti markkinoiden varaan. Samalla jäi huomaamatta että pohjois-Euroopassa oli vuosikymmenet rakennettu kansanvaltaista hyvinvointivaltiota julkisen sektorin, veroa kantavan yhteisön varaan, joka kaikesssa pragmaattiisuudessaan osoittautui mitä tehokkaimmaksi turvallisuuden ja hyvinvoinnin generoijaksi.

Vapaa markkinatalous puhuu siis mielellään - ja menestyksellä - vapaudesta, vapaasta kilpailusta, yrittämisestä ja sitä kautta syntyvistä odotusarvoista yhteisen hyvinvoinnin aikaansaamiseksi. Näyttää kuitenkin siltä että markkinoiden sisälle on kasvanut täysin toisenlaisia ehtoja edellyttävä ja vahvasti vapaata markkinataloutta dominoiva pääomaeliitti, jota voidaan hyvällä syyllä kutsua todelliseksi kapitalismiksi.


Mitä on kapitalismi? Tätä kysyy Sahra Wagenknecht kirjassaan "Reichtum ohne Gier" (Rikkaus ilman ahneutta):

"Kysymys ei ole niin tyhjänpäiväinen kuin miltä se kuulostaa. ...Kapitalismi ei missään tapauksessa ole sitä mitä sillä tavallisesti ymmärretään. Se ei ole markkinataloutta, ei ainakaan siinä mielessä, että aito kilpailu ja avoimet markkinat olisivat ratkaisevasti ohjaamassa talouselämää. Se ei ole myöskään suoritusyhteiskunta, sillä suurimmat tulot jotka siinä saadaan, ovat suoritukseen perustumattomia osuuksia pääomaomaisuudesta. Se ei ole myöskään sellainen taloudellinen järjestys, jossa ponnistelu ja ahkeruus määrittäisivät nousun ja menestyksen. Jopa yhteiskunnan keskiluokassa on henkilökohtainen sijoittuminen jälleen kiinni perhetaustasta, sattumasta ja onnesta ja aivan huipulla sukutausta ja perinnöt ovat ratkaisevia. Kapitalismi ei ole myöskään talousjärjestelmä, jossa yksityiset toimijat tekevät voittoja kun he ottavat erityisen suuri riskejä. Markkinaperiaatteen mukaan paljon enemmän tehdään voittoja siellä, missä muutamat konsernit hallitsevat ja jossa riskit ovat pieniä. Uusilla yrittäjillä ei siellä juurikaan ole mahdollisuuksia. Lisäksi valtio nostaa omistajia monella tavalla kainaloista ylös ja ottaa samalla suuren osan riskeistä itselleen."
(lainauksen suomennos IR)

Kun puhumme tänään vapaakauppasopimuksista, meidän on todella vakavasti otettava huomioon kapitalismin ja markkinoiden sisäinen dynamiikka, joka näyttää johtavan yhä voimakkaampaan keskittymiseen ja polarisoitumiseen. Vastakkain tässä ei ole markkinatalous ja kansalaiset, vaan kapitalismi ja perinteinen vapaa markkinatalous, jossa yrittäminen ja ideoiden jalostaminen kannattavaksi tuotannoksi olisi keskeistä. Tosiasia on että yrittäjällä, varsinkaan uudella ja oman ideansa varaan rakentavalla, ei ole juurikaan mahdollisuuksia selviytyä tässä jättiläisten välisessä kamppailussa. Pitäkäämme tämä mielessä myös suomalaista SOTE-ratkaisua tehdessämme!

Vapaakauppasopimuksia tarkastellessa täytyy pitää mielessä yritysmaailman sisäinen taistelu monopoliasemasta ja tähän perustuva menestyminen. Kuten hyvin tiedetään, suuryrityksissä omistaja on muuttunut lähes näkymättömäksi osakkeenomistajaksi, johdossa tai päämistajana olevaksi hallinnoijaksi, jonka keskeinen mielenkiinto ei ole se mitä tuotetaan, vaan omaisuuden ja varallisuuden kasvattaminen - siis raha. Pelko yhteisen omaisuuden ja verovarojen valumisesta harvainvaltaiselle ja yhä enemmän keskittyvälle oligarkialle on yksi suurimmista vapaata markkinataloutta ja sen syvimpia arvoja uhkaavista globaaleista vaaroista. Julkiselle sektorille ja pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle tämä muodostaa todellisen olemassoloa koskevan uhkan. Nyt rakennettavat vapaakauppasopimukset on yksi niistä muodosta, millä demokratian, osallistamisen ja yhteisen turvallisuuden varaan rakentuva kansalaisyhteiskunta aiotaan painaa maanrakoon.

Minusta vaikuttaa kummalliselta että sosialidemokratia ei käy keskustelua sen ydintä uhkaavasta vaarasta siinä laajuudessa kuin aatteellisen toiminta-arsenaalin menettäjältä pitäisi edellyttää. Sosialidemokratia ilman valtiota, kansanvaltaisia rakenteita, avoimia ja yhteisiä työehtoja, voimakasta osallistavaa sisäistä dynamiikkaa on kuohittu, lisääntymiskyvytön ja valmis heitettäväksi historian roskatynnöriin. Pitäisi muistaa SKDL:n valovoimaisen 1940-50-lukujen kansanedustajan Hertta Kuusisen sanat sosialidemokratiasta:"Älkää aliarvioiko sosialidemokratiaa. Se taistelee kaikkein kovimmin silloin kun se on selkä seinää vasten."

Vaara tulla poliittisesti kuohituksi ei tarkoita kuitenkaan - tietenkään - sitä, että ihmiskunnan ongelmat olisivat loppuneet, päinvastoin. Nykyisen ja ilmeisesti edelleen kasvavan kapitalismin varaan rakentuva yhteiskunta on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, joka suistaessaan demokratian raiteiltaan muuttuu yhä autoritaarisemmaksi, tuhoaa  kulttuurisen diversiteetin kasveista la luonnosta puhumattakaan ja kääntää historian pyörän takaisin valistuksen ajan tuolle puolelle.

Ei kai siis ihme, että kun lokakuun 21. päivän seuduilla sain kuulla ainoastaan Belgian ranskankielisen vähemmistön, Valloonien parlamentin vastustavan EU:n ja Kanadan välillä solmittavaa, edustajien välillä neuvoteltua ja huolellisesti salassapidettyä vapaakauppasopimusluonnosta, kirjoitin Facebook-sivulleni seuraavanlaisen päivityksen:

"CETA-päätös säkki päässä?
Belgian Valloonien kielteinen linjaus perustuu heidän parlamenttipäätökseensä 27.4. 2016. Belgian ranskankielisessä hallinnossa on käyty aktiivinen analyysi ja keskustelu CETAn sisällöstä siinä määrin kuin se ylipäätään on ollut mahdollista. Päätöksessä on osoitettu lukuisia kohtia jotka edellyttävät punaista valoa CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymiselle. Kysymys ei ole mistään neuvottelupokerista, vaan juuri niiden seikkojen esiinnostamisesta, joihin kansalaisjärjestöt ovat kiinnittäneet huomiota. Demokraattisten päätöksentekoprosessien väheksyminen, ihmisoikeussopimuksen kuinnioittaminen EU-standardeissa, UNESCOn päätöslauselman kulttuurien ilmenemismuotojen säilyttämisessä ja edistämisessä, maanviljelyskulttuuriin liittyvän poikkeuksen sisällyttäminen sopimukseen, pysyvien ympäristöstandardien sivuuttaminen, julkisen sektorin avaaminen kokonaan yksityisille yrityksille eli ns. positiivisen listan puuttuminen. Valloonit haluavat julkisella sektorilla säilyvän täyden autoriteetin toteuttaa, organisoida, rahoittaa ja suorittaa julkisia palveluja varmistaakseen Euroopan kansalaisille "universaalin pääsyn" näihin palveluihin.
Valloonien lista on pitkä ja osoittaa että laajaa kansalaiskeskustelua ei ole otettu Komission ehdotuksessa huomioon. Tämä on tyrmistyttävää myös siinä mielessä että vapaakauppasopimuksen sisältöä ei ole avattu julkisuudelle juuri nimeksikään. Erityisen harmillista mielestäni on se, että Euroopan sosialistit ja demokraatit on valjastettu käännyttämään Vallooneja Komission neuvotteleman vapaakauppaesityksen taakse. Myöskään europarlamentaarikkomme eivät ole näitä sisältöjä avanneet, mutta ovat nyt täysin rinnoin moittimassa vallooneja heidän perusteellisesta ja analyyttisesta lähestymistavastaan. Tällä tavalla ei demokratiaa ja rauhaa Eurooppaan rakenneta.
Ainoa sivusto jolta olen löytänyt Valloonien parlamentin ja hallituksen perusteluja CETA-kriittiselle kannanotollleen on Itävallan Attac-ryhmän sivu, jolle on kopioitu osa Valloonien parlamentin 14.10. 2016  päätölauselman englanninkielisestä versiosta:

Olemmeko juuri nyt selkä seinää vasten - ja säkki päässä?

Unelman ja toteutuksen liitto

Euroopan Sosialidemokraattisen Puolueen aikaisempi puheenjohtaja, tanskalainen  Poul Nyrup Rasmussen on julkaissut yhdessä Friedrich Ebert -säätiön Udo Bullmannin kanssa sosialidemokratian periaatteita ja tehtävää kuvailevan esseen, jota voisi luonnehtia myös eurooppalaisen sosialidemokratian periaateohjelmaksi. Olen julkaisut jo aiemmin blogissani ns. Tampere-ryhmän sosialidemokratian periaatteita avaavan ja mielestäni erittäin onnistuneen "kommentointipaperin", viittä vaille valmiin periaateohjelman. Se on luonteeltaan julistava, monen mielestä ehkä sellaisenaan vanhahtavakin. Minua se miellytti, viehätti ja puhutteli kiitoksen ansaitsevalla tavalla.

Social Europe -verkkolehden julkaisema "Sosialidemokratia joka on tuleva" on tässä suhteessa ehkä vielä astetta jylisevämpi. Sen osoittamat uhkakuvat eivät koske ainoastaan sosialidemokratiaa, vaan ihmisen ja ympäristön kohtaloa lähimmän sadan vuoden aikana ylipäätään. Olen seuraavassa kääntänyt muutamia keskeisiksi kokemiani kohtia tuosta poliittisesta "huudosta"; se osoittaa että hetkeäkään ei ole hukattavana. Puolivillaisen lehmäkauppapolitiikan sijaan on havahduttava taistelemaan. Eikä tämä huuto koske yhtä maata ja sen sosialidemokratiaa; on kyettävä herättämään henkiin kansaa ja sosialidemokratiaa yhdistävä, aktivoiva ja toimintaan johtava verkosto koko Euroopassa ja viime kädessä koko maailmassa. On osattava yhdistää unelma ja sen käytännön toteutus. Rasmussenin esitys kuvaa aluksi moni-ilmeistä ja moniongelmaista maailmaa ja sen pelottavaa ja haastavaa dynamiikkaa. Muutamia lainauksia jatkosta:

"Nämä dynamiikat, niiden vuorovaikutus ja seuraukset jotka niillä on yhteiskuntaan ja planeettaamme, vetävät meidät mukaan yhä nopeampaan maailmaan, jossa lisääntyvien muutosten kehitys on itseään ruokkivaa. Ne ovat täynnä valtavia riskejä ja mieltäkiehtovia uusia mahdollisuuksia."

"Sosialidemokraatit eivät kaipaa yhteiskunnan sopeutumista opillisiin lainalaisuuksiin mutta tavoittelevat mahdollisuutta muovata historiaa itse niin että yhteiskunnasta tulee oman kohtalonsa mestari. Kuitenkin, jos epäonnistumme tässä tavoitteessa, olemme menettäneet ainutlaatuisuutemme."

"Huomatessamme järkevän elämän - yhdenvertaisten vauraan ja rauhallisen elon - olevan uhattuna, sosialidemokratia voi elää ja menestyä vain käynnistämällä toimintaa ja ryhtymällä taisteluun. Me uskomme että on korkea aika lähteä liikkeelle."

"Ellei sosialidemokratian lupausta muovata historiaa yhteiskunnan tarpeiden mukaan elähdytetä, pelkäämme että historia taantuu ja maailma putoaa takaisin pimeisiin aikoihin. Uudistakaamme siksi sosialidemokratiaa, suojellaksemme ja puolustaaksemme  inhimillisen yhteiskunnan ideaamme ja erityisesti taloutta joka ravitsee sekä meitä että lastenlapsiamme."

"Se mitä tuomme esiin tässä on yksinkertaisesti vain ehdotuksia."

"Viime aikoina olemme liian usein epäonnistuneet saada aikaan tuloksia, jotka ravitsevat luottamusta yhteiskuntaan jota puolustamme, siis sellaisiin tavoitteisiin kuin pyrkimys sosiaaliseen yhdenvertaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Yhteistyö oikeiston kanssa on johtanut tähän ohi odotustemme  ja välttämättömyyden, sotkenut ja tullut vesitetyksi näissä vaikeissa liittoutumisissa."

" Uskomme että tätä takaiskua vastaan sosialidemokratia tarvitsee ajatusmallin muutoksen pysyäkseen elossa poliittisena liikkeenä ja säilyttääkseen siten avoimen, oikeudenmukaisen ja demokraattisen yhteiskunnan mallin."

"...tavoitteemme tulee olla globalisaation logiikan muuttaminen siten että sen edut voidaan hyödyntää samalla kun minimoidaan sen kielteiset seuraukset."

"Sosialidemokraattien on aktivoitava kollektiivinen tietoisuus ja luotava kansalliset rajat ylittävä yhteisö joka on riittävän kiinteä ja tehokas muodostuakseen kestävän kehityksen toteuttajaksi."

"...samalla kun puolueorganisaation tulee säilyttää perinteinen roolinsa yhdistävänä tekijänä taistelussa johdonmukaisten poliittisten ohjelmien puolesta, siitä tulee kehittyä myös vuorovaikutuksen verkosto, joka tuottaa jatkuvasti moninaisia ja avoimia, helposti toimivia väyliä niille kansalaisille ja sille kansalaisyhteiskunnalle, joka haluaa osallistua, antaa panoksensa, olla vuorovaikutuksessa   ja lähteä liikkeelle."

 "Sellaisen prosessin tulisi muodostua normiksi poliittisen elämän kaikilla tasoilla, paikallisesta kansainväliseen. Euroopan tasolla meidän on vahvistettava Euroopan Sosialistisen Puolueen (PES) resursseja ja roolia poliittisten visioiden ja ideoiden  luonnehtijana kiinteässä yhteistyössä kansallisten puolueiden ja Euroopan Unionin parlamenttiryhmän kanssa."

"Euroopan Unioni tulee olemaan johtava ja inspiroiva voima kohden muuttuvaa maailmaa, kohentaessaan omien kansalaistensa elämänlaatua tavalla joka osoittaa aitoa pyrkimystä kestävään kehitykseen ja samalla parannettua taloudellista suorituskykyä, yhteiskunnallista eheytymistä, oikeudenmukaisuutta ja ympäristön suojelua."

"Tuottavat julkiset investoinnit, sisältäen  infrastruktuurin lisäksi myös yhteiset palvelut, on palautettava uudelleen kunniaan näyttävällä Euroopan investointistrategialla joka mahdollistaa kestävän kasvun."

"...vallitsevat rahapoliitiset säännöt ovat jo aikoja sitten ajautuneet eroon sellaisesta läheisestä yhteydestä budjettiin, joka tavoittelee laajempia taloudellisia ja yhteiskunnallisia päämääriä; ne on uudistettava kasvun ja työn instrumenteiksi. Muussa tapauksessa ne ajavat euroalueen kuolemanhiljaiseksi ja  Euroopan Unionin sen mukaiseksi poliittiseksi projektiksi."

"Tämä tarkoittaa sitä että meidän on annettava uusi sisältö ja merkitys yhdenvertaisuuden käsitteelle, ohi aineellisen hyvinvoinnin jakamisen mielikuvan ja aineellisen hyvinvoinnin tason - olkoonkin että se ilmeisesti jää edelleen olennaiseksi osaksi yhdenvertaistamista."

"Olemassaolon elämänlaatua ei pitäisi ehdollistaa taloudelliseen kasvuun eikä kohdella sitä pelkästään kustannustekijänä, vaan se tulisi nähdä vauraan yhteiskunan keskeisenä voimana."

"Näyttää olevan silmiinpistävä yhteneväisyys sosialidemokratiaan kohdistuvilla ja Euroopan Unionia vaivaavilla uhkatekijöillä, eikä tämä ole mikään sattuma. Tästä johtuen molempien kohtalo näyttää olevan paljon vahvemmin yhteenkietoutunut kuin mitä ehkä olemme takavuosina tulleet edes ajatelleeksi."

"Monet meistä jotka olemme suuntautuneet eurooppalaiseen politiikkaan tiedämme luissa ja ytimissä miten monessa suhteessa muutosta tarvitaan luottamuksen uudelleenpalauttamiseksi, koskipa se sitten poliittista toimivuutta, poliittista suuntautumista tai tehtyjä valintoja."

"sata vuotta tästä eteenpäin suurin osa ihmisistä saattaa elää todella kurjaa elämää konfliktien vaivaamalla, loppuunnäännytetyllä planeetalla, jota hallitsee kaikkivoipa ja superrikas eliitti ympäri maailmaa. Nykyisen globaalin muutoksen valossa, tämä ei ole enää pelottelua vaan todellinen mahdollisuus. Jos epäonnistumme sen osoittamisessa että toisenlainen tulevaisuus on mahdollinen - ja sen tekemisessä, ihmiset arvattavasti päätyvät menettämään toivonsa ja aatteellisuutensa, ja jos liian monelle käy näin, edistyksellisiä vaihtoehtoja aletaan pakostakin pitää pelkkinä fantasioina, mielikuvituksen tuotteena."

"Sen vuoksi me tarvitsemme voimakkaan edistyksellisen tarinan ja näkemyksen, ei ainoastaan vähittäistä poliittista toimintaa siellä ja täällä. Perustelujen ja vision on oltava niin vahvoja, että ihmiset ymmärtävät meidän tarjoavan väylää tulevaisuuteen, väylää jonka he haluavat valita, reittiä joka  tulee antamaan täyden tarkoituksen ja suunnan jokapäiväiselle taistelullemme."

"Se mitä me tarvitsemme on synteesi käytännön toiminnan ja aatteellisen pyrkimyksen välillä. (Willy Brandt)."

30.10. 2020

Päivi Honkatukia ja Leena Suurpää:

"SUOMALAISEN demokratian suurena haasteena on kääntää nuorten kasvava kiinnostus politiikkaa kohtaan kestäväksi osallisuuden kokemukseksi ja toiminnaksi. Monet nuoret eivät itsekään tunnista arjen aktiivisuuden yhteiskuntapoliittista merkitystä. Nuorisobarometrin mukaan vain 15 prosenttia nuorista kertoo olleensa mukana poliittisessa toiminnassa viimeksi kuluneen vuoden aikana.

Kapea ymmärrys politiikasta tarkoittaa käytännössä sitä, etteivät nuoret rohkaistu näkemään omia arjen toimintojaan merkityksellisenä ja pätevänä yhteiskunnallisena toimintana. Tämä heikentää nuorten uskoa omaan osaamiseensa, myös äänestyskopissa."

On sanottava kun siltä tuntuu....

On Aleksis Kiven syntymäpäivä, lokakuun kymmenes, suomalaisen kirjallisuuden päivä. Siksikin on muutama ajatus saatava dokumentoitua. Olen juuri katsellut televisiosta presidentti Urho Kekkosen viimeisistä vuosista kertovaa dokumenttia. Olen samoissa ikävuosissa kuin hän oli sairastumisensa aikoihin. Kyllä minäkin tiedän että tulevaisuudesta puhuminen ei ole minua vaan jälkeeni tulevia sukupolvia varten. Siinäkin suhteessa tunnen yhteenkuuluvuutta ja samaistumista tuohon mieheen että kuvittelen osaavani sanoa vielä jotakin tärkeää. Juuri päättyneellä Vanhusten viikolla dokumentoin ystäväni Juhanin Järvenpäässä pitämän luennon "vanhustumisesta". Yksi tärkeimpiä hänen vanhuuteen liittyvistä oivalluksista oli: on sanottava silloin kun siltä tuntuu.

Sain sähköpostissa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen puolueäänestykseen liittyvän viestin, luettelon ehdokkaista ja ohjeet siitä miten äänestäminen tapahtuu. Katselin ehdolla olevien listaa ja koetin palauttaa mieleen, mitä he ajattelevat ajan tärkeistä yhteiskunnallisista asioista ja sosialidemokratian edessä olevista haasteista. Tämä on tärkeää siksikin, kun tulevassa puoluekokouksessa tullaan käsittelemään suuntaa visioivaa periaateohjelmaa. Juuri kukaan ehdolla olevista ei ole toistaiseksi esittänyt oikeastaan yhtään mitään, ei ole ainakaan minun silmiini sattunut. Jouduin tästä aika syviin, omalta kannaltani synkeähköihin ajatuksiin.

Blogissani esittänyt ajatuksia Euroopan tilasta. Euroopan Unionin rakenteet ovat osoittautuneet sosialidemokratian kannalta yllättävän ankeiksi. Ulottuvuuksia jotka toimivat sosialidemokratiaa vastaan on monia. Tietyssä määrin se on ymmärrettävääkin, käyttäähän porvarillinen enemmistö sitä valtakirjaa jonka se on Euroopan Unionin parlamenttivaaleissa itselleen saanut.

EU tukee kiihkeästi markkinoita, yrityksiä ja niiden varaan rakentuvaa taloudellista logiikkaa. Juuri nyt vallassa oleva Euroopan Komissio on lopettanut käytännössä tukensa kansainvälisille ympäristöjärjestöille. Vielä muutama vuosikymmen sitten puhuttiin toivorikkaasti yhteishallinnosta, "comanagement"-periaatteesta, jossa EU:n virkamiehistö välittää ministerineuvostoille, komissiolle ja parlamentillekin kansalaiskentän tärkeitä viestejä. Tänä päivä tällaisesta kuuntelemisesta ei ole puhettakaan. Päinvastoin, ylhäältä päin on luotu rakenteita, joilla kasalaisjärjestöjä paimennetaan toiminnan ja ajattelun karsinoihin. Osallistava kansalaistoiminta elää - mutta se elää puutteessa ja kurjuudessa, kykenemättä juurikaan toteuttamaan sille kuuluvaa tärkeää tehtävää eli tuomaan viestiä, aktivoimaan kansalaisia ja kasvattamaan vastuunottoon.

Sosialidemokratia on aina rakentanut toimintansa "oikeutta kaikille" -periaatteen pohjalle, sille samalle joka oli SDP:n Forssan kokouksen tunnuksena jo vuonna 1903. Yhteinen hyvinvointi voi perustua vain avoimen, vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion varaan. Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on rakentunut  tälle periaatteelle vuosikymmenten saatossa, etenkin viimeisen kahdeksankymmenen vuoden aikana. Euroopan Unioni ei tätä menestystarinaa tunnista, se rakentaa markkinoille alistetun talouspolitiikan varaan. Euroopan Unionin perussäännössä ja EKP:n peruskirjoissa julkisen sektorin kasvulle, resurssoinnille ja dynaamiselle toiminnalle on asetettu tiukat, pysyväisluontoiset rajat. Euroopan Keskuspankin, EKP:n peruskirja kieltää yksiselitteisesti tulevaisuuden rakentamisen yhteisen sektorin varaan. Mikä on sosialidemokratian tie Euroopan Unionissa?

Talouspolitiikassa on taivuttu porvarilliseen logiikkaan, jossa taloudellinen elpyminen rakentuu yritysten, erityisesti vientiin suuntautuneiden yritysten varaan. Kysymys ei ole ainoastaan suomalaisesta mantrasta, niin tehdään kaikissa Euroopan Unionin oikeistoenemmistöisissä talouksissa. Viimeiset tiedot ovat kuitenkin kertoneet, että kaikista viimeisen kahdeksan vuoden aikana tehdyistä toimista huolimatta vienti ei ole alkanut vetämään, meillä sen enempää kuin muuallakaan - keskusvaltaa Saksaa lukuunottamatta. Vienti on päinvastoin hiipumaan päin. Todellista käännettä nousuun ei ole näkyvissä. Hallitukset toimet kilpailukykysopimuksen turvin sadantuhannen uuden työpaikan luomiseksi näyttävät täysin mahdottomilta. Tosiasia on että yritystoiminta ei kykene omilla toimillaan juurikaan luomaan ostovoimaa ja kysyntää - se tarvitsee sitä voidakseen toimia. Alaspäin suuntautuvan kierteen katkaiseminen ja suurten yhteiskunnallisten ongelmien haltuunotto edellyttäisi mitä vitaalisinta yhteisen sektorin vahvistamista. Mikä on sosialidemokratian tie taloudellisen käänteen aikaansaamiseksi?

Me tarvitsisimme myös voimakasta kansalaisyhteiskuntaa, osallistamisen rakenteellista vahvistamista, aitoa massaliikettä hiipumassa olevan suomalaisen yhteiskunnan vahvistamiseksi. Aloitteita ei tässäkään tärkeässä asiassa ole ollut nähtävissä. Äänestysprosentit putoavat, politiikasta ja yhteiskunnallisesta keskustelusta on tullut tabu, josta ei ole lupa ääneen puhua. Onko sosialidemokratialla reseptiä tämän suukuoleman estämiseksi ja aktiivisen kansalaisyhteiskunnan henkiinherättämiseksi?

Meillä on takanamme harvinaisen pitkä rauhanomaisen kehityksen kausi ja luontevat suhteet naapurimaihimme. Kuitenkin on alkanut yhä voimakkaammin vaikuttaa omahyväinen uho, jossa naapurimaita, ennenkaikkea Venäjää ollaan yhdessä koko Euroopan Unionin kanssa asettamassa roistokansojen luokkaan. Kiihkeästi - myöskin sosialidemokraattien piirissä vaaditaan sotilaallista liittoutumista. Uhkakuvien väitetään olevan poikkeuksellisen vakavia. Oman muistikuvani mukaan meillä on ennen ja jälkeen toisen maailmansodan ollut paljon vakavampia, todella pelottavia tilanteita, jossa maan politiikkaan, poliittisiin puolueisiin ja yksittäisiin henkilöihin saakka ulottuvaa painostusta on käytetty politiikan välineenä. Voidaan sanoa että liennytyspolitiikan tuloksena olemme saaneet elää pitkän aikaa luottavaisin mielin ja rauhan tilassa. Sosialidemokratian kanta sotilaalliseen liittoutumiseen on tähän saakka ollut yksiselitteisen kielteinen. Mikä on tilanne tänä päivänä, uuden periaateohjelman hyväksymisen kynnyksellä ja siitä käytävässä keskustelussa.?

Tässä muutamia kysymyksiä, jotka ovat nousseet mieleen katsellessani oman vaalipiirini sosialidemokraattien ehdokaslistaa puoluekokoukseen. Virallista ehdotusta periaateohjelmasta ei ole näkynyt toistaiseksi. Suunnasta ei ole tietoa. Ehdokkaiden mielipiteet ovat sekavien arvailujen varassa. Mihinkähän suuntaan tässä ollaan menossa? Ketä minun pitäisi olla kannattamassa puoluekokousedustajiksi?

Entä voiko alla sanomatta jäsenenä mitään, jos siltä tuntuu?

Jokainen hetki on hyvä hetki

Demokratia elämäntapana on vaativa haaste. Tähän yhdenvertaisuutta, kanssaihmisen kunnioitusta, itseään erikoisemmin korostamatta elämistä, yhteisöllistä elämäntapaa ei taida tavallisuudesta, normaalisuudesta erottaa juuri millään tavalla. Siihen liittyvät sosiaaliset taidot eivät ole kovinkaan usein myötäsyntyisiä. Ne on opittava kasvuympäristössä, niissä yhteisöissä joissa lapsena ja nuorena elää ja toimii. Usein sanotaan että kasvaminen suuressa perheessä edistää sosiaalisten taitojen kehittymistä.  Ei ihme että varsinkin nuorempi sukupolvi pitää tätä elämäntapaa tylsänä ja mielenkiinnottomana. Elämässä pitää olla vauhtia ja jännitystä, vaarillasia tilanteita!

Koti ja perhe on parhaimmillaan tärkeä arvojen ja elämänkatsomuksen avartaja ja kiinteyttäjä. Perhe voi kuitenkin olla myös vallitsevan yhteiskunnan kovien arvojen agentti. On menestyttävä koulussa, harrastuksissa, on oltava muita parempi.  Jo toiseksi jääminen kilpailussa ja arvostusta jättää arpia mieleen. Loistava kilpahiihtäjä Aino-Kaisa Saarinen on juuri äskettäin kuvannut tätä parhaan varjoon jäämistä ja sen seurauksia julkisuuskuvan rakentamisessa, palkitsemisessa ja huomioonottamisessa.

 Suuntautuako kilpailemiseen, omistamiseen, aseman tavoitteluun yhteiskunnassa, puolustaako itseään ja maataan voimalla ja väkivallalla, painaako pettymyksiä aiheuttanut vastapuoli maan rakoon maksamalla potut pottuina? Frankfurtin koulukunnan suuri sosialipsykologian ja filosofian "mestari" Erich Fromm kuvaa ihmisen mahdollisuuksia ja luonteenpiirteiden kehitystä valintana hyvän, produktiivisen ja elämää ylläpitävän tai pahan, epäproduktiivisen ja elämää rajoittavan suuntautumisen välillä.

Luonteenpiirteet istuvat ihmisen mielessä lujassa, ne ovat sementoituneet tietynlaiseksi pysyväksi turvallisuusrakenteeksi ihmismieleen. Siksi myös demokratiaa puolustavat ja sen sivuuttavat voimat ovat myös politiikassa  suhteellisen pysyviä. Juuri suhteessa demokratiaan kansalainen näyttää olevan valmis kokeilemaan mitä hyvänsä vaihtoehtoa, mutta ei yhteisöllistä, yhteiseen hyvinvointiin rakentuvaa vaihtoehtoa.

On kaiketi selvää että koulutuksen sisältöjen kehittämisessä käydään koko ajan vääntöä siitä, mitkä arvot ja asenteet tuottavat parhaan tuloksen. Peruskoulu on suuntautunut alunperin vahvasti luovan ja omaehtoisen, kanssaihmistä kunnioittavan ja yhteisöllisen suuntautumisen periaatteille. Näyttää kuitenkin siltä, että koulua ollaan vahvasti hylsyttämässä tyhjäksi näistä periaatteista. Sisälle tuodaan kilpailua ja eritoten kaupallisia periaatteita korostavia sisältöjä. Kaupalliset toimijat ovat tunkeutumassa opettajan tietokoneelle ja sitä kautta luokkahuoneeseen sisältöjen rakentamisessa. Koulut - etenkin yläasteen oppilaitokset - ovat erikoistumassa ja profiloitumassa menestyjiin ja "tavallisiin". Mistä opettajat ammentavat demokratiatietonsa, jos he itsekään eivät osallistu  näitä arvoja ylläpitäviin ja kehittäviin yhteisöihin? Voisin kuvitella että opettajainhuoneissa käydään jatkuvasti keskustelua suuntautumisesta, opettajan autoriteetista ja opetuksen sisältöjen muovaamisesta.

Siperia opettaa? Tämä 1990-luvun alun pääministerin Esko Ahon lanseeraama twiitti ennen Twitteriä kuvaa aika onnistuneesti sitä, että vasta ankeiksi muuttuneet olosuhteet saavat ihmisen ajattelemaan myös toista vaihtoehtoa. Esko Ahon tapauksessa tämä tarkoitti kuitenkin sitoutumista yhä tiukemmin kilpailuun, omistamiseen ja asemien tavoitteluun. Vaihtoehto olisi ollut kokeilla yhteisöllisempää, yhteistä turvallisuutta ja kaikki huomioonottavaa lähestymistapaa. Vasta lopullisen menehtymisen edessä ihminen saattaa yrittää tarttua vaihtoehtoiseen lähestymistapaan kuin hukkuva oljenkorteen. Juuri demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä näyttää usein olevan se viimeinen vaihtoehto.

Esko Ahon "Siperia opettaa" lähestymistapaa voisi kuvata myös länsimaiseksi, dialektiseksi, vastakohtien kautta syntyväksi oppimistilanteeksi. Kasvamisessa demokratiaan ja syntymisessä täydelleen omia voimavarojaan käyttäväksi ihmiseksi idän suuret filosofiat ovat rakentaneet jo vuosisatoja harjoituksen, meditaation ja valaistumisen varaan ja näin kehittyvälle tietoisuudelle. Kysymys on erilaisesta menetelmästä, mutta tarkoitus ja päämäärä on lopulta sama: kasvaa täysin siksi  ihmiseksi, johon perimämme, luonto ja olosuhteet ovat meillä mahdollisuuksia antaneet.

Kun sosialidemokraattina mietin mahdollisuuksia demokratiaan kasvamisessa, pidän selvänä että yhteiskunnallisella liikkeellä on oikeus ja velvollisuus käyttää hyväkseen kaikkea sitä humanistista, usein radikaalia ja tavanomaisuuden rajat ylittävää perintöä jota ihmiskunta on historiansa kuluessa ja eri puolilla maailmaa kehittänyt. Samalla tämä tarkoittaa sitä että polku itsensä kehittämiseen voi olla yksilöllinen, erilainen kuin kanssaihmisillä, mutta siitä huolimatta on mahdollisuus saavuttaa tuo ihmeellinen x-kokemus yhdenvertaisena, luovana ja omaehtoisena ihmisenä.

Kasvaminen demokratiaan ei ole ikäänsidottu pyrkimys. En pidä myöskään itsestäänselvänä että vanhemmiten ja iän myötä tuo harrastus lakkaisi. Tietenkin on niitä, jotka luopuvat taistelusta itsenäisyydestään ja omaehtoisuudestaan ja tyrkyttävät "Siperia on opettanut" -tyyliin omaa, nyt vallalla oleviin arvoihin pohjautuvaa näkemystään. Myös vanhemman ikäpolven arvot ja asenteet on siten asetettava sosiaalipsykologisen luupin alle ja tarkasteltava niitä siinä hengessä, vastaavatko ne koko yhteisöä vahvistavalla tavalla ajan tarpeisiin.

Harjoitus tekee mestarin, sanotaan. Buddahalainen viisaus tukee tätä ajatusta. Kun arvot ja asenteet kansanvaltaisen elämäntavan kannalta ovat kohdallaan, iän mukana tieto ja kokemus kumuloituvat. Vedantakultuurin mukaan kosminen voima Mahadeva  tukee ihmisen pyrkimystä syvempään tietoon ja valaistumiseen. "Vanhuus ja viisaus" voi muodostaa merkittävän voimavaran, vaikka iän mukanaan tuoma fyysinen heikkeneminen ei aina suo edellytyksiä kaikkein keskeisimpään taistoon osallistumiselle.

Koska ihminen on valmis, parhaimmillaan? Elämä taitaa olla paitsi jatkuvaa kasvamista, myös jatkuvaa syntymistä aina lopulliseen kypsymiseen, kuolemaan saakka. Herääminen uuteen päivään on uudelleensyntymistä, mahdollisuus uudelleen näkemiseen, kokemiseen ja välittämiseen. Zenin mestarin viisautta, koania lainatakseni: "Jokainen hetki on hyvä hetki."