Hyväntekijöitä ja kaappareita

Saksalainen kirjailija Günter Grass kirjoitti 1970-luvun lopulla kirjan "Das Treffen in Telgte", suomeksi "Kirjailijakokous". Se kertoo 30-vuotisen sodan päätösvaiheissa vuonna 1647 järjestetystä kirjailijakokouksesta, jossa osanottajat käsikirjoitustensa avulla kuvaavat pyrkimyksiä uuteen maailmajärjestykseen ja rauhaisampaan yhdessäoloon kuin mitä vuosisadan alku on ollut. Kokous päättyy tulipalon muodossa murhenäytelmään ja samalla osoittautui, että "kirjailijat" olivat tulleet kokonaan muissa tarkoituksissa koko talven kestäneeseen kokoukseen. Itse kukin heistä näyttää tekevän kokonaan toisenlaista businesta kuin mikä tapaamisen alkuperäinen tarkoitus oli.

Aikaamme näyttää kuuluvan ilmiö, jossa alunperin hyvässä uskossa ja tarkoituksessa aloitettu toiminta alkaa muuttua ja osoittautuu loppupeleissä vastakohdakseen. Se näkyy erityisesti sosiaalisia tarkoituksia varten, hyvässä uskossa perustetuista yhteisöistä, jotka yhteisin varoin rahoitettuna aloittavat yhteistä hyvää tarkoittavat palvelunsa, mutta muuttuvat matkan varrella kaupallista ja myös vallassaolevien henkilökohtaista  menestystä palveleviksi "kovan rahan" toimijoiksi.

Erityisesti viime aikoina on puhuttu alunperin vuokra-asuntoja tuottamaan ryhtyneistä organisaatioista, mm. Valtakunnallisesta Vuokratalo-osuuskunnasta VVO:sta, Nuorisoasuntosäätiöstä ja näiden rahoittajasta ARA:sta ja RAY:sta, joiden politiikka on yhä selvemmin painottumassa businesstyyppiseen toimintaan. Sen sekaantuminen vaalirahoitukseen jo osoitti että eduntavoitteluintriigejä on sekä organisaatioiden hallinnolla että niiden taustalla olevilla poliittisilla suuntauksilla. Hyväntekijä on yhä ilmeisemmin muuttumassa kaappariorganisaatioksi, nykyajan mustan lipun alla purjehtivaksi piraatiksi.

Tähän liittyy myös Raha-automaattiyhdistyksen toimintamotiivien muutos ja yritys yhteiskunnallisena instituutiona sopeutua EU:sta tulevaan markkinaehtoiseen ohjaukseen. Sosiaalinen motivaatio on heikentynyt, kansalaisjärjestökenttää on ajettu ylhäältä rakennettuihin aitauksiin, arvopohja on kaventunut. Tällä on todennäköisesti huomattava vaikutus siihen, että erilaisia oman tulevaisuuden varmistamiseen tähtääviä organisaatioita yhä luodaan. Linnareissut eivät himmennä sädekehää, yhä uudestaan lähdetään liikkeelle.

Sisäpiireissä perustelut ovat ilmeisen hyväksyviä; on kysymys menestymisestä vaaleissa, oman eturyhmän edunvalvonnasta, yksityisen osapuolen saamisesta mukaan hyvän tarkoituksen edistämiseen. Onko yhteinen intressi, yhteisöllisyys, kansallinen intressi kokonaan katoamassa?

Näyttää siltä että ministerit ja ministeriöt, kukin vuorollaan ja omista lähtökohdistaan yrittävät puuttua asioiden kulkuun. Tarkoitusperät tahtovat kuitenkin jäädä suurelle yleisölle epäselviksi. Onko ministeri vahvistamassa vaiko estämässä menossa olevaa muodonvaihdosta?

Kaikkein suurin kaappaus taitaa olla tapahtumassa kuitenkin valtakunnallisessa tulopolitiikassa, työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen välisten neuvottelujen piirissä. Elinkeinoelämä on saanut vuosittain miljardihelpotuksia verotuksen keventymisen, eläkevastuiden keventämisen ja suoranaisten tukien muodossa sillä perusteella, että vihdoinkin saataisiin käänne aikaan, kilpailukyky paranisi ja uusia työaikkoja alkaisi syntyä, vienti alkaisi vetämään.

Juuri mitään ei ole kuitenkaan tapahtunut. Oletukseni on että elinkeinoelämä on saanut kymmenien miljardien eurojen helpotuksia ja tukia sitten vuoden 2008 jolloin nykyisen lamakauden katsotaan alkaneen. Tukien määrä on jo nyt niin suuri ettei aktiivisesti yhteiskuntaelämää ja politiikkaa seuraavakaan kykene enää hahmottamaan, mitä kaikkea vuosien varrella hyvän tarkoitukseen, työllisyyden parantamiseksi,  viennin edistämiseksi ja  talouskasvun aikaansaamiseksi on elinkeinoelämälle annettu. Mihin tuet ovat menneet, siitä ei ole julkisuudessa keskusteltu eikä ilmeisesti myöskään tutkimuksia tehty. Tuloerot ovat kuitenkin kääntyneet kasvuun ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvamaan päin. Väitetään että vähätuloisin viidennes kansasta ei pääse tämän tuloryhmän alhaisen eliniän vuoksi koskaan nauttimaan maksamistaan työeläkkeistä. Valtavirtaista talouspolitiikkaa tukeva media - jonka ilmoitustulot ovat riippuvaisia elinkeinoelämän yritysten ilmoituksista - on johdonmukaisesti ja kritiikittömästi myötäillyt tapahtunutta.

Nyt kun yhteiset voimavarat ovat loppumassa ja käänne yhteisten arvojen kannalta uhkaa kääntyä entistä tuhoisammaksi, elinkeinoelämä on pistämässä pillinsä pussiin ja lopettamassa neuvottelutoiminnan valtakunnan tasolla. Katse on käännetty paikallisiin neuvotteluihin, hajanaisiin edunvalvontarakenteisiin, josko sieltä olisi vielä nyhdettävissä jotakin. Kun puhun kaappari-instituutioista tarkoitan tällä juuri hyvillä tarkoituksilla kuorrutettua toimintaa, "kirjailijakokousta" jonka todelliset tarkoitusperät ovat kokonaan muita kuin mistä julkisuudessa puhutaan.

Kansalaiselle osoitettu kysymys tässä yhteydessä on seuraava: osaatko vielä erottaa rosvon ja hyväntekijän?

Nettirysän filosofiaa

Muistuu tässä mieleen Reino Helismaan sanoittama, tukkikämpälle sijoittuva laulunrenkutus, jossa nuori tukkilainen haikailee soittopelin perään:"Voi kun olis viulu." Porukka hankkii hänelle viulun ja sen saatuaan nuori haaveilija huokaisee:"Voi kun osais soittaa."

Kysymys on tietotekniikassakin samasta seikasta: pelit ja vehkeet ovat sitä varten että niitä käytetään. Tarkoitus on opetella kokoamaan tietoa erilaisista lähteistä, työstämään sitä omailmeiseksi - ja ryhtyä jakamaan edelleen sosiaalisen median välineiden kautta.

Täsä tarkoituksessa EKL-Werkkoviestijät on tehnyt seuraavanlaisen aloitteen Kansan Sivistysrahastolle:

"EKL-Werkkoviestijät - 15 vuotta vanha emeritus-kansalaisten verkkoyhteisö - jatkaa toimintaansa  luovan ja sosiaalipsykologialtaan  produktiivisen verkostoitumisen ja aktiivisuuden kehittämiseksi sosiaalisessa mediassa. Jo aikaisemminkin tässä yhteisössä on harrastettu verkonpaikkausta ja verkonparsintaa - ja nyt tavoitteena on “rysäyttää” kalastusaiheisen lähestymistavan merkeissä erityisen “Nettirysän” aikaansaamiseksi niin ikäihmisille kuin muillekin arvosisällön välitämistä tavoitteleville tietokoneiden ja internet-sovellutusten käyttäjille.

Tavoitteena on saada aikaan ruutuarkkitehtuuriltaan miellyttävä, rakenteeltaan keskeisiä sisältöjä hahmottavan ja samalla yksilöllisiin tarpeisiin helposti muunneltavan tietokoneen työpöytäsovellutuksen aikaansaaminen. Kalastuksessa käytettävä “rysä“ edustaa tässä työpöydän sisältöjen ja tehtävien analogiaa. Arvopohjaansa välittävä tietokoneen käyttäjä on opastettava löytämään itselleen tärkeät sisältönsä ja lähteensä sekä kokoamaan ne helposti koostettavaan ja edelleen välitettävään muotoon. Erilaisia laatikostoja tähän tarkoitukseen on luotu aikaisemminkin, mutta EKL-Werkkoviestijät tavoittelevat nyt luovaa ja toimimiseen houkuttelevaa  lähestymistapaa. Esteettisesti kauniilla ja omaehtoisuutta korostavalla ja siihen kannustavalla tavalla rakennettu tietokoneen työpöytä voi olla motivoiva ja oman elämän arvosisällön hahmottamista elävöittävä väline kenen hyvänsä, mutta erityisesti elämänkokemusta ja iän tuomaa viisautta omaavan emeritus-kansalaisen käytössä.

Tarkoitus on perustaa työryhmä tämän tehtävän perusrakenteen hahmottamiseksi ja kahden osanottajamäärältään rajoitetun ja arvosisältöjä harrastavien työseminaarin avulla aikaansaada tavoitetta vastaava ratkaisu. Kysymys on tärkeästä arvoperinnön  välittämisestä aikalaisille ja tuleville sukupolville."

Kansan sivistäminen - siitähän tässä on joka suhteessa kysymys...

Korruptio ja länsimainen arvoyhteisö

Helsingin Sanomat julkaisi 24.8. 2016 näyttävästi "historiallisen" jutun vantaalaisen sosialidemokraattisen poliitikon ja kaupunginjohtajan korruptoituneesta toimintatavasta, joka on johtanut poliisitutkimuksiin ja syytteisiin. Historiallisen tästä "historiallisesta" toimituksen tarinasta tekee se, että siinä leimataan etenkin sosialidemokratia ja sosialidemokraattinen kunnallispolitiikka erityisen alttiiksi korruptiolle. Lehti jatkaa asian käsittelyä myös 25.8. 2016 vahvan toimituspatterin voimin. Se että tutkittavana olevasta jutusta julkaistaan jo toisena päivänä peräkkäin tuomitseva juttu ennen oikeuden päätöstä, on sekin oireellista sivistyneen oikeuskäytännön kannalta.

Yleisön kommentit kirjoitukseen ovat olleet odotetun kaltaisia; sosialidemokraattinen kunnallispolitiikkas on mätää, siihen ei voi luottaa, verovarat valuvat yksittäisten poliitikkojen taskuun. Politiikkaa vaaditaan pois politiikasta, puolueiden tuki on poistettava. Tätä kautta saadaan ehdotomasti neutraali vallankäyttö muka toimimaan. Tikun nokassa on ensisijaisesti sosialidemokratia poliittisena, toimintatavoiltaan epäluotettavana liikkeenä.

Sosialidemokraattiselle liikkeelle tässä on tärkeä opetus siitä, miten kovasti julkisuus rankaisee demokratiaan, yhdenvertaisuuteen ja yhteisölliseen lähestymistapaan sitoutunutta liikettä siitä, jos se ei kiinnitä riittävästi huomiota toimintaperiaatteisiinsa ja demokratian edellyttämään demokraattiseen elämäntapaan yhteistoiminnan muotona. Hurskastelua jutussa on se, että kukaan meistä ei kykene viemään tätä vaatimusta loogiseen lopputulokseen saakka, so. niin vallankumoukselliseen lifestailiin mitä konsekventti yhdenvertaisuus edellyttää. Tässäkin suhteessa ihmisen toiminta on kuin kuuta osoittava sormi; se ei ole kuu vaan sormi, mahdollisimman autenttinen ja vilpitön yritys - siis yritys - kohdella kanssaihmistä samoin kuin itseäänkin.

Toimittajan haastattelema asiantuntija toteaa 24.8. tätä asiaa koskevassa uutisessa, että korruption vaara on aina olemassa, kun julkinen sektori on tekemisissä yksityisten palveluntarjoajien kanssa. ”Tyypillinen riskin paikka on asioiden ulkoistaminen. Silloin julkisuus häviää. Jos Suomessa siirretään nyt aiotusti kuntien toimintoja yhtiöihin, korruption riski kasvaa”, Tolvanen sanoo. Tätä seikkaa lehti ei sen kummemmin kommentoi, mutta monet esimerkit ja vuosikymmenien historia julkisista palveluista kertoo tästä omaa, jokseenkin surullista tarinaa. Se jutussa jää kertomatta, että korruptiovaaraan ja oman edun, voitontavoitteluun liittyvistä syistä juuri sosialidemokratia on ollut - ja on edelleen - äärimmäisen kriittinen yksityisten palveluntuottajien asettamiseen pelkästään taloudellisin perustein "samalla viivalle" julkisen sektorin oman palvelutuotannon kanssa. Se ei tietenkään poista korruption ja oman edun tavoittelemisen mahdollisuutta. Julkinen hallinto on kuitenkin myös palvelujen tuottajana sitoutunut kansanvaltaiseen hallintoon ja transparentteihin, avoimiin toimintakäytäntöihin.

Erityisen uhkan varsinkin kunnallispolitikassa muodostaa erilaisissa salaseuroissa ja "hyvä veli" verkostoissa tapahtuva suhmurointi. Sosialidemokraateilla ei perinteisesti eikä pääsääntöisesti ole koskaan ollut pääsyä leijoniin, rotaryklubeihin, kauppakamareihin ja vapaamuurareihin, joissa veljeä ja kaiketi siskojakin puolustetaan kaikin käytettävissä olevin keinoin kun kriittiseen tilanteeseen joudutaan. Tästä on ollut seurauksena myös se, että yritysmaailman yhteydet julkishallintoon ovat rakentuneet yksittäisten poliitikkojen ja näiden kanssa solmittavien sopimusten kautta. Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole tähän päivään mennessä organisoitunut suhteessa julkishallintoon eettisesti kestävällä tavalla.

Vaikka Helsingin Sanomat näin kiihkeästi käy vantaalaisen sosialidemokraattisen kuntavaikuttajan toimintatapaan eettisin ja moraalisin perustein, en usko lehden kuitenkaan yleisellä poliittisella tasolla vetävän tästä muuten välttämättömiä loogisia johtopäätöksiä. Lehti itse on ilmoitustulojensa kautta kiinni tuhansin sitein omassa yritysspaghettiorganisaatiossaan eikä lypsävä lehmää pidä tieten tahtoen jättää mahoksi tai peräti tappaa. Uskon Helsingin Sanomien jatkossakin vahvasti puolustavan yksityisten palveluntuottajien pääsyä julkisen sektorin tehtäviä suorittamaan. Tämä linja näkyy jo lehden saman päivän pääkirjoituksesssa, jossa oletetaan yksityisen rahan hakeutuvan julkiseen palvelutuotantoon.Oletukseni myös on, että tulossa olevat vapaakauppasopimukset  saavat lempeän kohtelun suurimman päivälehtemme käsittelyssä, vaikka todennäköisesti juuri niiden kautta hyvinvointivaltion kansanvaltaiset käytännöt saatetaan pois viralta, ei ainoastaan Suomessa vaan koko "länsimaisessa arvoyhteisössä".

Käy vilkaisemassa, mitä olen jo aiemmin tässä blogissa kirjoittanut korruptiosta!

Osamietintö työstä...

Kirjoitin 26.08.2009 tällaisen analyysin työstä ja jouduin kaivamaan sen nyt esille vanhoista arkistoistani, kun sain luettavakseni Turun tulevaisuuskeskuksessa työskentelevän Jari Kaivo-ojan artikkelin perustulosta. Lukija arvioikoon sen suhdetta tulevaisuuskeskuksen perustuloa koskevaan pohdiskeluun.

Työväenliikkeen arvoperinnön keskeinen lähtökohta on ihmisen nostaminen keskiöön historiallisena, yhteiskuntaa muuttavana voimana. Tavoitteena on siis aineellisten olojen kehittäminen niin, että ihminen voi täysin toteuttaa itseään sopusoinnussa itsensä, kanssaihmistensä ja luonnon kanssa.

Tämä muodostaa sosialistisen humanismin ja sen taustalla olevan materialistisen historiankäsityksen perustan. Tämä lähtökohta muodostaa samalla vaihtoehdon idealistiselle, ihmisen ulkopuolelta tuleville, autoritaarisille tai muuten epäproduktiivisille rakenteille; niiden mukaan ihmisen on alamainen maallisille ja hengellisille voimille ja niiden muodostamalle järjestykselle.

Juuri tässä fenomenologisessa suhteessa syntyvä työväenliike käänsi arvopyramidin päälaelleen. Syntyi ihmiskeskeisille arvoille rakentuva työväenliike ja vähitellen myös kansanvaltaa, demokratiaan rakentuva yhteiskunta.

Ihmisen keskeinen itsensä ilmaiseminen tapahtuu toiminnan, leikin ja omaehtoisen työn kautta. Sille ominaista on luontainen, ilmeisesti ihmisen biologiseen olemukseen rakentuva aktiivisuus, jonka parhaimmillaan näemme lapsen luontaisessa aktivisuudessa. Se on pakotonta, tekemisen iloon ja luovuuteen perustuvaa toimimista. Tämä spontaani pyrkimys itsensä toteuttamiseen on keskeistä ihmisenä olemisessa ja se jatkuu läpi koko elämän uusia muotoja saaden, omaa osaamista ja vuorovaikutuksessa saatuja kokemuksia kumuloiden.

Näihin lähtökohtiin perustui myös nuoren Marxin ajatus päättää taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissaan rahaa koskevat muistiinpanonsa kuvaukseen vieraantumattomasta työstä:
”Olettakaamme että olisimme tuottaneet ihmisinä: kukin meistä olisi tuotannossaan kaksinkertaisesti myöntänyt itsensä ja toisen. Minä olisin

1) omassa tuotannossani esineellistänyt oman yksilöllisyyteni, sen omalaatuisuuden ja niin ollen olisin toiminnan kestäessä sekä nauttinut yksilöllisestä elämänilmauksesta että tuntenut esinettä katsellessani yksilöllistä iloa nähdessäni, että oma persoonallisuuteni on esineellisen, aistimellisesti havainnoitavissa olevan ja siten kaiken epäilyn yläpuolelle kohonneen mahdin muodossa.

2) Kun sinä nautit tuotteestani eli käytät sitä, minä saisin tästä välitöntä nautintoa, sillä olisin tietoinen että olisin työlläni tyydyttänyt inhimillisen tarpeen, tietäisin siis esineellistäneeni inhimillisen olemuksen ja niin ollen luoneeni toisen ihmisolennon tarpeelle sopivan kohteen.

3) Tietäisin olleeni välittäjä sinun ja ihmissuvun välillä, olisin siis tietoinen että sinä itse tiedät ja tunnet minun olleen oman olemuksesi lisäyksenä ja oman itsesi välttämättömänä osana, tietäisin siis hankkineeni itselleni vahvistuksen sekä sinun ajatuksissasi että sinun rakkaudessasi.

4) Tietäisin luoneeni yksilöllisellä elämänilmauksellani välittömästi Sinun elämänilmauksesi, siis vahvistaneeni ja toteuttaneeni yksilöllisessä toiminnassani tosi olemukseni, inhimillisen yhteisöllisen olemukseni.
Jokainen tuotteemme olisi peili, josta olemuksemme heijastuu. Tässä suhde muuttuu vastavuoroiseksi, sinun puoleltasi tulee tapahtumaan se mikä tapahtuu minun puoleltani…Minun työni olisi vapaata elämänilmausta, ja siten elämän nautintaa… Näin ollen työssä olisi myönnetty yksilöllisyyteni omalaatuisuus, koska siinä olisi myönnetty yksilöllinen elämäni. Työ olisi siis tosi toiminnallista omaisuutta.

Kun edellytetään yksityisomaisuuden olevan vallalla, yksilöllisyyteni joutuu luovutetuksi siihen pisteeseen asti että alan vihata toimintaani, siitä tulee minulle piinaa, pelkkää näennäistoimintaa ja siten myös vain pakotettua toimintaa, joka sälytetään harteilleni vain ulkoisen satunnaisen tarpeen, ei sisäisen välttämättömän tarpeen nojalla.” (Kirjasta David McLellan: Karl Marx, elämä ja teokset, sivut 13-114/PARIISI, Gummerus 1990).

Tämän pitkähkön lainauksen tarkoituksena on tehdä selväksi, että työn ja työvoiman vapauttaminen on työväenliikkeen arvoperinteen keskeistä sisältöä. Kun Internationalessa lauletaan ”Työn orjat sorron yöstä nouskaa”, sillä tarkoitetaan työelämän kertakaikkista muuttamista palkkaorjuudesta vapaan, omaehtoisen työn suuntaan. Säkeen perässä ei ole kysymysmerkkejä; laulu lauletaan poikkeuksetta seisten, kaikkia ihmisiä koskevalle työn vapauttamisen luonnolliselle – ei ideologiselle – periaatteelle kunnioitusta osoittaen.

Lähes samaan hengenvetoon on todettava, että tämä sinänsä selkeä arvolähtökohta ei ole aina näkynyt kirkkaana sen enempää työväenpuolueiden kuin ammattiyhdistysliikkeenkään toiminnassa. Olemme rakentaneet ylpeänä palkkatyön (siis palkkaorjuuden) pohjalle rakentuvaa toimeentuloa ja antaneet pääomien kasautua minotaurusmaisten labyrinttien perukoilla toimivien, lisäarvoa riistävien voimien käsiin.

Tästä on muodostumassa meille suuri ongelma nyt, kun täyden työeläkkeen saamiseksi edellytetään käytännössä elämänpituista, ehyttä työuraa. Hyvän koulutuksen saaneen nuoren sukupolven tulevaisuudenusko on joutumassa kovalle koetukselle.
Vaikka tämä järjestelmä pitääkin sisällään vapauttavia elementtejä – joilla sitä samalla puolustellaan – niin yhtä kaikki sen keskeinen lähtökohta on yksityiseen pääomaan ja työn ja pääoman vastakkainasettelun perustuva malli.

Yhtä päivänselvää on, että tältä tieltä on palattava ihmistä ja hänen toimintaansa vapauttavan ponnistelun pariin. Tämä lähtökohta muodostaa sen oikean ja väärentämättömän työväenliikkeen lähestymistavan, johon myös uusien ”työväenpuolueiden” on otettava kantaa.
Työn vapauttamisen periaatteen toteuttamisesta meillä on jo näyttäviä todisteita. Lapsityövoima on kielletty, lapsuus on työstä vapautettua aikaa, joka pyritään varmistamaan mm. lapsilisillä, neuvolatoiminnalla, päiväkodeilla ja näiden kasvatusperiaatteilla. Oppivelvollisuuskoulussa, jonka sisällä kamppaillaan sopeuttavan ja vapauttavan lähestymistavan välillä, on lomakautensa.

Työelämässä ovat vuosilomat, sairauslomat, äitiyslomat ja lastenhoitovapaat. Työelämän päätteeksi vihdoin pääsee sananmukaisesti ansaitulle eläkkeelle. Työn vapauttamisen kannalta ihmisen elämänkaari alkaa ja päättyy työstä vapautettuun jaksoon, ja työelämä itse muistuttaa meillä reikäistä juustoa. Yhteinen säästäminen, vahva hyvinvointiyhteiskunta avoimine, kansanvaltaisine rakenteineen luo näille vapauksille eettisesti hyväksyttävän ja arvokkaan perustuksen.
Kansalaistulo – jonka merkitys vuoden 2010 alusta työelämän astuvien osalta entisestään korostuu – on sellaisenaan eräs sovellutus työn vapauttamisen suuntaan. Tässä asiassa sosialidemokratia ja sen johtama ammattiyhdistysliike on tehnyt 1980-luvulta lähtien vääriä valintoja, mikä näkyy neuvottomuutena ja aloitekyvyttömyytenä juuri nyt esiin nousevien työelämää koskevien ongelmien edessä. Ei ole muuta tietä kuin se, että palataan liikkeen arvopohjassa olevien, ihmisen luovuttamattomista oikeuksista ja tarpeista lähtevien vaatimusten ja niiden hyväksymisen tielle.

Asiasta kolmanteen: paniikkireaktio on nykyaikainen ilmaus tilanteelle, jossa ihminen kokee pakokauhua ja ahdistusta, kun omaksutut elämänarvot eivät yhtäkkiä sovikaan yhteen totutun, kaavautuneen ja jo luonteenpiirteeksi sementoituneen asennoitumisen kanssa. Voisiko olla mahdollista, että aito vapaus aiheuttaa autoritaarisessa luonteessa paniikkireaktion kaltaista ahdistusta?

Musta lippu horisontissa

Eurooppalaisten pankkien pelätään taas sortuvan ja joutuvan ehkä ennenpitkää uudelleen pelastettaviksi. Kirjoitin äskettäin tähän teemaan liittyen seuraavan, melko epätoivoisen kommentin:


"Pankithan ovat olleet alun alkaen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin "erityisessä suojeluksessa" - kaikki rahapoliittiset toimet ovat lähteneet liikkeelle juuri pankkien kautta. Pääomia on virrannut pankkeihin valtavia määriä oletuksella että ne löytävät näille pääomille käyttäjiä investointien ja niiden rahoittamisen muodossa. Kun ostovoimaa ja kysyntää on samaan aikaan ajettu alas, valtavista pääomamääristä uhkaa muodostua painajainen sekä pankeille että houkutuksiin sortuneille ylioptimistisille yksityisille investoijille, "markkinalle". Kiusaus odotusarvoisiin sijoituksiin käy uudelleen yhä ajankohtaisemmaksi ja pankkien, Euroopan Unionin muotopuolta rahapolitiikkaa hoitavan sylilapsen tilanne yhä vakavammaksi. Demokratiaan perustuvat rakenteet olisivat olleet Euroopan Unionille paljon tärkeämpi kohde ja välttämätön kumppani suurten eurooppalaisten tehtävien hoitamiseksi - mutta juuri tämän ulottuvuuden keskeiset sopimukset ja Unionin rakenteiden peruskirjat ovat kategorisesti hyljänneet. Kysyn SDP:n periaaateohjelmatyötä samalla pohtien: kuinka näin sosialiaalisen demokratian vastainen rakenne on voinut 1990-luvulla ylipäätään syntyä? Missä oli tehtävästään tietoinen sosialidemokratia, kun konsensuksella keskeiset rakenteet hyväksyttiin? Ja miten aiomme rakentaa hyvinvointivaltiota ilman valtiota ja kansanvaltaista julkista sektoria?"

Tämä katkerahko kuvaus kuvastaa sitä analyysia johon olen suhteessa nykyiseen Euroopan Unioniin päätynyt. Ei ole ilahduttavaa kuvata Euroopan Unionia poliittiselta rakenteeltaan autoritaarisena markkinarakenteena, joka perussäännöissään sulkee pois sosialidemokraattisen tulevaisuuden vision. Se mielestäni perustuisi pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapaan vahvaan yhteiseen sektoriin, kansanvaltaisiin rakenteisiin ja yhteiseen päätöksentekoon perustuviin palveluihin. Juuri näissä asioissa yhteisellä rakenteella, siis julkisella rakenteella tulisi olla johtava rooli. "Markkina" voisi sopivalla tavalla täydentää sille luonteenomaisella tavalla kokonaisuutta. Nythän tarkoituksena on yhteisen sektorin alistaminen markkinavetoiselle, käytännösssä globaalien toimijoiden ylivallalle, jotka toimisivat kaiken yhteisen päätöksenteon ulottumatomissa."

Mitkä ovat sosialidemokratian vaihtoehdot tällaisessa tilanteessa? Mitä voidaan tehdä demokratian elvyttämiseksi ja kansanvaltaisen rakenteen rehabilitoimiseksi vanhalla mantereella?

Kaikkein parasta olisi että Euroopan konservatiivinen ja liberaali valtaenemmistö näkisi mihin nykyinen politiikka johtaa. Ei ole heillekään miellyttävää kuvitella joutuvansa tilanteeseen, jossa he joutuvat vastaamaan Euroopan saattamisesta tuhon partaalle uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Vaihtoehtona ei ole tällä kertaa rasistinen ja kansallissosialistinen tuhosuuntaisuus, vaan sen toinen, suhteellisen nuori epäproduktiivinen ilmentymä. Se on vallan antaminen markkinavoimille, joiden päätöksentekijät ovat tavoittamattomissa ja jotka toimivat hallinnoltaan suljetuissa, etuoikeuksia itselleen kahmivissa rakenteissa. Kaupallinen kylmäkiskoisuus ja oman edun tavoittelu yhdistyneenä ahnehtivaan omaisuuksien hamuamiseen ja autoritaariseen, epädemokraattiseen, alistavaan ja alistumista vaativaan Euroopan Unionin markkinarakenteeseen uhkaa tuhota demokratian lisäksi rauhan ja vakauden koko mantereella. Olisi siis mitä toivottavinta että valtaa pitävä enemmistö heräisi  havaitsemaan luotujen rakenteiden yhteiskunnallisen laviinivaaran ja avaisi systemaattisesti mahdollisuuksia sekataloudelle, markkinoiden ja kansalaisyhyeiskunnan kansanvaltaiselle vuorovaikutukselle.

Toinen strateginen vaihtoehto on tyytyminen nykytilaan ja reformivaatimusten esittäminen nykyisten markkinarakenteiden sisällä. Se merkitsisi historiallista kompromissia työn ja pääoman välillä tavalla, jossa markkinoiden hallussa olevalla pääomalla on suvereeni valta ja jonka hyväntahtoisuuden varassa yhteiskuntavastuu lepäisi. Tosiasiassa markkinat eivät ole aidosti kiinnostuneita Yhteiskuntvastuusta, vaan yritysten suunnalla hahmotellaan lähtökohdaksi yritysvastuuta, sellaisenaan anarkistista kaappari-instituutiorakennetta. Demokratialla ei tässä mustan lipun järjestelmässä ole todellisuudessa minkäänlaista sananvaltaa. Todennäköisesti edes ammatillinen järjestäytyminen ei digitaalisesti organisoidussa Internet-maailmassa löydä riittäviä muotoja oikeudenmukaisen jaon toteuttamiseksi.

Voidaan tietenkin ainakin teoreettisesti elätellä sellaista mielikuvaa, että maanosan kansan heräävät kollektiivisesta unestaan ja ryhtyvät vaatimaan menettämiään, heille kuuluvia universaaleja oikeuksia. Vaaleissa saavutetulla vallalla ei  kuitenkaan Unionin rakenteita muuteta, ne pysyvät sellaisenaan niin kauan kuin yksikin valtio muutoksia vastustaa. Voi yrittää mielessään hahmotella sellaista vallankumouksellista tilannetta, jossa muutokset esimerkiksi kohden pohjoismaisen hyvinvointivaltion kaltaista rakennetta olisivat mahdollisia. Unionin siipirikon rakenteen täydellinen romahtaminen, sodankaltaiseen tilaan johtava loputon terrori tai peruuttamattomia seurauksia aiheuttava luonnonmullistus saattaisivat olla tällaisia ehdotonta muutosta edellyttäviä poikkeusolosuhteita.

Iso-Britannia on juuri luonut yhden mallin Brexit-äänestyksellään. Eron perusteet ovat kyseenalaisia eivätkä missään tapauksessa vastaa sosialidemokratian kaltaisen liikkeen lähtökohtia. Maailma eikä Eurooppa elä sosialidemokratiaa ja siten kaikenlaisia  omaan lautaseen tuijottamisen muotoja saatetaan jatkossa käyttää perusteena omille teille lähtemiseen. Nationalistiset, isänmaanrakkaudella ja kulttuurieroilla höystetyt irtiotot ovat populismin nousun myötä mahdollisia, vaikkakin niiden vastaukset todellisuudessa ovat aina jääneet hämäriksi. Muukalaisviha, työväenliike ilman sosialismia, hervoton huulenheitto, ja kuvitelmiin perustuva kansanluonteen kapitalisointi, "perussuomalaisuus", raivoranskalaisuus tai uhounkarilaisuus  eivät riitä harmonisen tulevaisuuden pohjapiirrokseksi eikä rakennuskiviksi.

Ero Eurosta? Vaikka moitin Euroopan Unionia ja Valuuttaunionia autoritaarisista, siipirikkoisista rakenteista, yhteisvaluutta on kuitenkin  sellaisenaan luonut vakautta ja turvallisuutta muuten epävakaissa olosuhteissa. Eläkkeensaajien tulotaso ei olisi pysynyt niin vakaana kuin mitä se euroaikana on ollut. Erojen syntyminen ja köyhyyden lisääntyminen ei mielestäni ole ollut vaihdon välineen eli euron syytä. Paluu markkaan merkitsisi Suomelle ainakin alkuvaiheessa totaalista putoamista omaan eristettyyn kategoriaan. Todennäköisesti  palattaisiin samanlaisiin eroihin kuin mitä Suomen ja muun Euroopan välillä oli sata vuotta sitten.

Jos tilanne jatkuu samanlaisena kuin mitä se on ollut viimeiset kahdeksan vuotta, siis jatkuvaa alamäkeä ja elinehtojen kiristämistä, joutuu sosialidemokratia miettimään paluuta uudelleen autonomisiin, valtiosta riippumattomiin hyvinvointirakenteen muotoihin. Kuluttajien osuustoiminta, ammattiyhdistysliike, urheilun ja kulttuurin omat rakenteet olivat helpotusta tuovaa omaehtoista vastausta riistäviin ja epäinhimillisiin olosuhteisiin. Ei sellaisia veroja tarvitse rakastaa jotka siirtyvät autoritaaristen ja riistävien ratkaisujen seurauksena kokonaan muihin tarkoituksiin kuin mihin ne alunperin oli tarkoitettu.

Tässä suhteessa pätee edelleenkin Työväen Marssin sisältämä julistus omien toimien merkityksestä: "Mink' kuntos keksii, kirvees lyö, se olkoon vapauden työ, jonk' eestä poistuu sorron yö, jonk eestä poistuu sorron yö."