Havahtumisesta demokratiaan elämäntapana

Paavo Väyrynen on perustamassa uutta puoluetta, jonka jäseneksi pääsevät vain jo julkisiin, merkittäviin tehtäviin valituksi tulleet henkilöt, ja kaiken lisäksi yli puoluerajojen. Yhteisenä poliittisena tehtävänä on hyppääminen ulos Euroopan Valuuttaunionista ja palaaminen omaan valuttaan mikä se sitten nimeltään lieneekin. Rakenteena tällainen puolue on riistävä ja kuvaa hyvin erästä autoritaarisen, omavaltaisen asennoitumistavan epäproduktiivista puolta. Luulen että tämä pirstova ja kurittava piirre koituu ennenpitkää puolueen kohtaloksi, vaikka se perustetuksi tulisikin.

Varsinaisia pääsyvaatimuksia esimerkiksi Sosialidemokraattiseen puolueesen ei ole muuten olemassa kuin että pitää hyväksyä puolueen periaateohjelma ja säännöt, joiden puitteissa toimitaan. Jäseneksi pääsee ilman että motiiveja sen paremmin tutkiskellaan. Vuoden 1952 periaateohjelmassa puhuttiin aikanaan "demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä". Minua tämä yksinkertainen sanoma on kiinnostanut pitkään ja olen yrittänyt sitä avata sekä itselleni että muille myös blogikirjoituksissani. Tunnisteen "demokratia elämäntapana" takaa löytyvät ne kirjoitukset, joilla on yhteyksiä tähän kysymyksenasetteluun.

Oletukseni on että sosialidemokraattiseen liikkeeseen tullaan edelleen mukaan tietynlaisen havahtumisprosessin kautta eikä pelkästään henkilökohtaisten intriigien vuoksi. Liikkeessä on myös aina ymmärretty - ainakin jossakin - määrin se, että demokratiaan elämäntapana on kasvettava ja että sillä elämänasenteena on tiettyjä piirteitä. Tasavertaisuus, hyvä toveruus, kanssaihmisen rehellisen vakaumuksen kunnioittaminen, omaehtoinen sivistystyö, järjestötoiminnassa hankittu "koeteltu kansalaiskunto" ovat niitä ilmauksia joilla demokratiaa elämäntapana kuvataan. Samalla on kuitenkin todettu, että kasvaminen sosialidemokratiaan voi tapahtua monia teitä. Se pitää sisällään sekä syvän viisauden että kriittistä tarkastelua vaikeuttavan ja demokratiaa elämäntapana hämärtävän momentin.

Satun kuulumaan sellaiseen joukkoon, joka sai kosketuksen työväentalon ja siellä toimivien järjestöjen toimintaan jo varhain lapsuudessa. Oltiin karttupiilosilla, hiihdettiin kilpaa, painittiin ja nyrkkeiltiin, tehtiin retkiä ja järjestettiin ohjelmallisia illanviettoja. Osallistuttiin työväenyhdistyksen juhliin ja iltamiin, suuriin ja pieniin. Oli vierailevia tähtiä kuten Georg Malmsten, Tapio Rautavaara, Reino Helismaa, Esa Pakarinen, Jorma Ikävalko. Oli myös Väinö Leskinen, Hertta Kuusinen, Jalmari Koskinen Karstulasta, osuuskaupan taitava mainospiirtäjä Veikko Ekman, keihäänheittäjä Hakkaraisen Ville - ja monia muita.

Oli myös lasten kerhotoimintaa, Päivän Nuoria ja Nuoria Kotkia, varttuneemmilla oli oma nuoriso-osasto. Oli järjestöpukuja, suoritusmerkkijärjestelmiä, yrityksiä kasvattaa tietoisuutta järjestöjen toiminnan tarkoituksesta ja kasvatuspäämääristä. "Kunnon kotka kasvaa kunnon kansalaiseksi" - tuollainenkin sen ajan twiitti jäi mieleeni varhaisnuorisotoiminnasta.

Myöhemmin saattoi todeta että vastaavanlaista kasvatuksellista järjestötoimintaa löytyi myös muista yhteiskuntapiireistä, niin oikealta kuin vasemmaltakin. Erot ajattelutavassa eivät olleet järin suuria vaikka yhteiskunnalliset arvopäämäärät kuvailtiinkin vastakkaisiksi. Myöhemmin jouduin toteamaan että sama asenneilmasto näkyi ja toteutui myös muissa maissa, ehkä vieläkin militantimpana, hierarkisena, pyramidinkaltaisena joukkojen kasvatusjärjestelmänä. Lyhyesti sanoen, toisen maailmansodan aikainen ja sitä edeltänyt asenneilmapiiri kasvatuksessa heijastui pitkälle sodanjälkeiseen aikaan, aina 1960-luvun alkupuolelle saakka.

1960-luvulla tapahtui kuitenkin suuri asennevallankumous. Väki muutti maalta kaupunkeihin ja työn perässä pois maastakin, sodan jälkeen kasvanut ja jälleenrakennuksen yhteiset kokemukset jakanut nuoriso alkoi aktivoitua. Oli opittu toimimaan omin neuvoin ja suurissa perheissä oli saatu hyvää pohjaa sosiaaliselle tietoisuudelle. Autoritaariset asenteet joutuivat kritiikin kohteeksi, tuli hippiliikkeet, t-paidat, kilpailuakin alettiin kritisoida. Vanha arvopohja oli murenemassa ja autoritaariset voimat joutuivat siirtymään taustalle odottamaan hetkeä uudelle tulemiselleen.

Ratkaisevan käänteen muutokselle saattoi muodostaa pohjoismaisen yhteistoiminnan vahvistuminen. Kasvatus- ja sivistysjärjestöissä opittiin tuntemaan ruotsalaisen sosialidemokratian lähestymistapa. Se on  jo historiallisista ja yhteiskunnallisista syistä erilainen. Se oli saanut toisen maailmansodan ajankin kehitellä ajatusta kansankodista, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta, joka ottaa vastuuta kansalaisen perustavaa laatua olevista tarpeista ja myös kasvatuksesta, sivistämisestä monimuotoisen kansalaisjärjestötoiminnan muodossa. Ruotsin Työväen Sivistysliitto ABF oli kehittänyt opintokerhotoimintaansa Torsten Husénin johdolla uutta ryhmätyödynamiikkaa, jossa kasvaminen tapahtui täysin toisella tavalla kuin autoritaarisessa ja hierarkisessa kasvatusjärjestelmässä.

Ryhmädynamiikan lähestymistapa on seuraavanlainen: 1)tullaan mukaan toimintaan, yhteisöön osallistumaan tapahtumiin ja tehtäviin, 2) toiminnan yhteydessä opitaan yhteistoiminnan, demokrattisen elämäntavan muotoja, 3) kun yhteisön toiminta tulee tutuksi ja perustaidot ovat hallussa, aktivoidutaan, innostutaan yhteisestä tekemisestä ja tavoitteista ja 4) vihdoin ollaan valmiita ottamaan vastuuta tehtävistä paitsi omassa ja tutussa  yhteisössä, myös aikaa myöten laajemminkin yhteiskunnallisten tehtävien muodossa.

Kasvatus demokratiaan vaikuttaa kuvauksena melkeinpä liian yksinkertaiselta ollakseen totta. Se ei pidä sisällään juuri mitään ulkopuolelta asetettuja sääntöjä, vaikka yhteistoiminta muiden kanssa niitä aina vaatiikin. On oikeastaan ihmeellistä että tällaisesta, periaatteessa kaoottisesta lähestymistavasta seuraa taitojen kasvu ja havahtuminen aktiiviseen toimintaan. 1960-luvulla tapahtunut kasvatuksellinen murros sai siis sosialidemokraattisissa kasvatusjärjestöissä vahvaa sivustatukea Ruotsista ja muistakin pohjoismaista. Voisi sanoa että tämä kasvamismalli sopi hyvin  suomalaiseenkin kansanluonteeseen ja mahdollisti jo tullessaan aidon asennevallankumouksen.

Jotta tällaista kasvamista toiminnan kautta voisi tapahtua, tarvitaan itseasiassa valtava määrä yhteisöjä, järjestöjä ja niiden aktiivista toimintaa kansanvaltaan, demokratiaan kasvamisen kasvualustaksi. Jo 1960-luvulta lähtien kaavailtiin kansalaisjärjestöjen toiminnan vahvistamista ja yhteiskunnallisia, poliittisia rakenneratkaisuja toimivan kansalaisyhteiskunnan aikaansaamiseksi. Olin yhtenä mukana tässä työssä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus oman arvopohjani vakiintumiseen. Valitako autoritaarinen militantti työväenliikkeen haara - johon monet silloin taipuivat - vai luottaako sittenkin demokratian voimaan elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä?

Porvarillinen Suomi onnistui kuitenkin perusteellisesti torppaamaan ihanteiden ja havahtumisen perusrakenteiden aikaansaamisen. Tuli valtionapusäännöksiä, jotka edellyttivät järjestöiltä omaa panostusta ja joka viime kädessä saneli myös järjestön kasvumahdollisuudet. Ratkaisijaksi tulivat omat taloudelliset voimavarat, visio osallistavasta ja vastuuseen kasvattavasta kansalaisjärjestökentästä ei lähtenyt liikkeelle. Ilmeisesti vuorovaikutuspohja muihin pohjoismaihin ja sieltä saatu herätys jäi liian ohueksi. Kävi kuten oli odotettavissa. Vahva Teiniliitto romahti ensimmäisenä, samoin kävi Ammattikoululaisten liitolle ja monien järjestöjen aktiiviselle perusjärjestötoiminnalle. Suuren havahtumisen sijasta päätään nosti erilainen kuittitehtailu ja kikkailu, jolla voitiin osoittaa laajaa taloudellista toimeliaisuutta. Siinä toiminnassa havahtumiselle ja heräämiselle ei ollut enää mitään tilaa.

Jotakin tuosta ajasta sentään jäi jäljelle. Ryhdyttiin puhumaan luovuudesta ja omaehtoisuudestakin ja varsinkin työelämässä niille annettiin aluksi paljon arvoa. Yhteiskunnallinen ilmapiiri on koko ajan kuitenkin muuttunut takaisin  autoritaarisempaan, sanelevampaan ja rankaisevampaan suuntaan. Nykyiseltä hallitukselta ei ole odotettavissa ajatuksen puolikastakaan osallistavan kansalaisyhteiskunnan käynnistämiseksi. Vaatimattomia yrityksiä toki tälläkin vuosituhannella on tässä suhteessa tehty, mutta toimet eivät ole nousseet poliittisen tietoisuuden pinnalle ja mm. oikeusministeriön tätä koskevat takavuosien hankkeet ovat kaiketi painumassa unholaan.

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä odottaa pinnan alla uutta tulemistaan. Juhani Räsänen, voimaantumista sinnikkäästi ja syvällisesti kuvaillut tulenkantaja, hahmottelee heräämisen ja havahtumisen sisällöllistä merkitystä ja sen dynamiikkaa. Hän on Facebook-sivuillaan itse asiassa aktivoinut minuakin pohdiskelemaan heräämiseen, havahtumiseen, aktivoitumiseen ja vastuunottoon liittyviä kysymyksiä.

Sosialidemokraattisessa puolueessa kirjoitetaan parhaillaan periaateohjelmaa uusiksi ja käydään sen sisällöstä laajaksi tarkoitettua kansalaiskeskustelua. Uusi rohkea tavoite olisi osallistavan, yhteistoimintaan kasvattavan, aktiivisuuteen valmentavan ja vastuunottoon rohkaisevan valtaväylän visioiminen suomalaiselle yhteiskunnalle. Historiallinen ja arvoihin perustuva kivijalka on jo vanhastaan olemassa, nuoremman sukupolven on vain herättävä näkemään se tulevaisuuden Suomen olennaisena, innostavana piirteenä.

Ahneiden sodasta

Eilen, 13.5. oli perjantai ja 13. päivä - mutta oli myös Kukan, Flooran nimipäivä, kesäkauden alkamispäivä. MTV:n iltaohjelmassa Hjallis Harkimo haastatteli Paavo Väyrystä, pitkän valtiopäiväuran tehnyttä poliitikkoa, luovaa, toimeliasta ja itsenäistä persoonaa. Väyrynen ei ole koskaan peitellyt omaa erinomaisuuttaan, mutta sen ohella hänellä oli painokasta sanottavaa Euroopan Unionista, erityisesti euroalueesta eli Euroopan Valuuttaunionista. Siitä olisi erottava ja otettava oma valuutta uudelleen käyttöön. Olisiko tuota asiaa ajava kansalaisaloite, joka tulee piakkoin eduskunnan käsittelyyn, nähtävä pahaa ennustavana perjantain ja kolmannentoista päivän uhkakuvana vaiko uuden kevään avautumisena pahoja henkisiä ja taloudellisia kolhuja saaneelle  Suomelle?

Pragmaattisesti katsottuna monet Paavo Väyrysen perustelut osuvat kohdalleen Euroopan Valuuttaunionin raha- ja finanssipolitiikkaa arvioitaessa. Maastrichtin sopimuksen myötä nuo periaatteet ulottuvat muuhunkin kuin euroalueeseen, kysymyshän on tasapainoa tavoittelevasta, budjettikuria noudattavasta ja inflaatiota välttelevästä eurooppalaisesta hallintotavasta ylipäätään. Uskon monien sosialidemokraattienkin mietiskelevän parhaan taitonsa mukaan sitä, olisiko hypättävä Paavo Väyrysen kelkkaan, jotta tästä eurooppalaisesta kurimuksesta päästäisiin eroon. Vaikka lopputulema päätöksissä saattaa eron suhteen olla sama kuin Paavo Väyrysellä, perusteluissa on kuitenkin olennaisia eroja.

Väyrysen suuri peikko on eurooppalainen liittovaltio, federalistinen kokonaisuus, josta Keski-Euroopassa - ajattelen erityisesti Saksaa ja Itävaltaa - on vuosikymmenten kokemukset. Liittovaltiossa poliittisen, puolue-edustukseen perustuvan vallankäytön rinnalla on myös toinen elementti, nimittäin federaatioon kuuluvien itsenäisten maiden alueellinen edustus. Päätöksen - tullakseen voimaan - pitää saada paitsi poliittinen siunaus parlamentissa, myös alueiden federatiivisen päätöksenteon tuoma tuki. Tästä johtuen esimerkiksi Saksassa rakenteellisia päätöksiä jauhetaan pitkään, kompromissia haetaan, myönnytyksiä vaaditaan ja annetaan, kunnes yhteiseen päätökseen vihdoin tullaan.

Federatiivinen päätöksenteko antaa siis suojaa alueelliselle erilaisuudelle ja erilaisille ratkaisutavoille joskus liiankin kanssa. Mainituissa maissa ei ole esimerkiksi päästy liittovaltiotasoiseen yhtenäiseen koulujärjestelmään sen vuoksi, että osavaltiot pitävät loppuun saakka kiinni omasta, konservatiivisesta tai sosialidemokraattisesta koulujärjestelmästään eikä yhteistä ratkaisua ole saatu aikaan. Kun ajattelee Paavo Väyrysen perusteluita, niin voisi kokea federalistisen liitovaltioperiaatteen itse asiassa tukevan kansallista itsenäisyyttä ja omaa kulttuuriperinnettä eikä sellaisenaan muodostuvan sen esteeksi. Tässä mielestäni sosialidemokraattien ja Paavo Väyrysen lähestymistapa eroavat toisistaan.

Kansainväliseen yhteistoimintaan ja solidaarisduuteen painottuvana liikkeenä sosialidemokratia on aina pitänyt mahdollisena sitä, että voi syntyä jopa mantereen laajuista tietoisuutta ja globaalia oikeudenmukaisuutta tavoittelevia rakenteita ja että on mahdollisuus luoda demokratiaan ja rauhaan perustuvaa tietoisuutta ja yhteistoimintaa. Sosialidemokratia hakee jo lähtökohtaisesti sellaisia hallinnollisia rakenteita, jotka kunnioittavat alueiden ja kansojen itsenäistä, jopa vuosisatojen kuluessa syntynyttä elämäntapaa ja kulttuuria - ja kykenevät luomaan tätä kehitystä tukevia hallinnollisia rakenteita ja ratkaisuja ylikansallisella tasolla. Tässä suhteessa Keski-Euroopan liittovaltiorakenteet ovat esimerkki kohtalaisen hyvin onnistuneesta federalistisesta, siis liittovaltiorakenteesta.

Syitä eurooppalaisen yhteistoiminnan rakenteellisiin ongelmiin on haettava syvemmältä. Lähtökohdaksi sosialidemokratian kannalta sopii hyvin analyysi siitä, miten vahvasti eurooppalainen kulttuuri, elämäntapa, luonteenlaatu ja - suurempia kokonaisuuksia ajatellen - yhteiskuntaluonne on sopeutunut rauhaan, demokratiaan ja yhteistä hyvinvointia tavoitteleviin pyrkimyksiin. Useinhan Euroopan Unionia puolustetaan juuri sillä, että sen aikana rauha on vakiintunut mantereellemme ja sadan vuoden takainen alituinen sodanuhka on väistynyt.

Yhden blogikirjoituksen puitteissa ei ole mahdollista mennä kovin syvällisesti Euroopan Unionin valitsemiin sosiaalipsykologisiin ratkaisumalleihin, mutta jotakin olennaista voidaan kuitenkin lyhyestikin ilmaista: Euroopan Unioni on omaksunut politiikkaansa markkinoiden kilpailuhengen ja sen vahvan, yksipuolisen edistämisen. Mieleen tulee heti saksalaisen filosofin ja taloustieteilijän Karl Marxin lausahdus kilpailusta "ahneiden sotana". Vaikka ei tunnistaisikaan Karl Marxin merkittävää roolia kansainvälisen sosialidemokratian keskeisenä oppi-isänä ja radikaalin yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittäjänä, voi todeta äärimmilleen viedyn globaalin talouskilpailun sodanomaisen luonteen ja hyvinvoinnin äärimmäisen epätasaisen jakautumisen ja sen taustalla taustalla asemistaan kiinnipitävän paatuneen ja kivikovan ahneuden.

Sosialidemokratian vihollinen sosiaalipsykologiselta kannalta katsottaessa ei ole Euroopan Unionista puhuttaessa federalistinen liittovaltiorakenne, vaan eurooppalaiseen toimintatapaan syöpyneet epäproduktiiviset, viime kädessä laajoja kansankerroksia vaivaavat ahnehtivat, autoritaariset, väkivaltaan ja kurittamiseen taipuvaiset luonnerakenteet. Kun tähän lisätään vielä kaupallisen asennoitumisen kylmäkiskoisuus ja välinpitämättömyys ihmiskohtaloista, voimme todeta sosialidemokratian ongelmaksi ne vielä vanhemman sukupolven muistissa olevat pelottavat piirteet, joista ainakin osaksi uskoimme ja toivoimme pääsevämme eroon toisen maailmansodan katkerien kokemusten myötä. Kun katselee Euroopan Unionia ja sen toimintapolitiikkaa, joutuu vain toteamaan että demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä ei ole Euroopan Unionin ja sitä johtavan Euroopan Komission tarjoama keskeinen tunnusmerkki.

Kun autoritaarinen, saneleva ja siksi diktatuurin siemenen sisällään pitävä Euroopan Valuuttaunioni on tarkastelun kohteena, ei näytä siltä että sen rakenteisiin  oltaisiin tekemässä sellaisia muuutoksia, jotka muistuttaisivat pohjoismaisen, kansanvaltaisen, julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvointivaltion piirteitä. Päinvastoin, tällainen julkinen sektori ollaan hylsyttämässä tyhjäksi kuoreksi ja alistamassa myös juridisessa mielessä markkinoiden temmellyskentäksi. Tekeillä olevat monet vapaakauppasopimukset puhuvat pahanenteistä kieltä tällaisen eitoivottavan, demkokraattista tietoisuutta dementoivan kehityksen todennäköisyydestä.

Kuvailemani epäproduktiiviset piirteet eivät katoa siirryttäessä Euroopan Unionin tasolta kansalliseen päätöksentekoon. Meidän hallituksemme on lujasti sitoutunut tähän vähemmän toivottavia piirteitä sisällään pitävään  eurooppalaiseen tietoisuuteen - omien kannattajiensakin tyrmistykseksi. Sellainen politiikka voi kuitenkin edelleen jatkua Väyrysen kansalaisaloitteen mahdollisesti toteutuessa Suomen  eduskunnassa. Väyrysen kansalaispuolueen perustaminen tähtää tähän puoluekuria ja vakiintuneiden puolueiden tottelemattomia vähemmistöjä hyväksikäyttävään yllätysratkaisuun.  Sama epäproduktiivinen, epätoivoa ja valtavaa turhautumista sisältävä asenneilmapiiri voi kuitenkin olla aloittamassa myös itsenäisen Suomen toista vuosisataa. Tämän vuoden toukokuun 13. ja perjantaiksi sattunut Kukan päivä voi merkitä Väyrysen analyysin pohjalta huonon ja epäproduktiivisen politiikan jatkumista ellei uuden, yhteiseen hyvinvointiin tähtäävän  hyvinvointikukan avautumista tietoisuudeen ala tapahtua. Heikkoja merkkejä - mm. sosialidemokratian kannatuksen nousu - on toki havaittavissa.

Erityisen suuren vaaran muodostaa tietenkin se, että eroaminen valuuttaunionista johtaisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä autoritaarisuuteen ja kätkettyyn  vihanpitoon perustuviin rankaisuretkiin omaa ja itsenäisempää raja- ja finansipolitiikkaa hakevia maita kohtaan.  Britannia asettaa ensimmäisenä kohtalonsa tässä suhteessa vaakalaudalle. Lisäksi olemme tässä parikymmenvuotisessa kokeilussa valuneet taloudellisesti ja henkisesti vuosikymmeniä taaksepäin.

Yhdessä suhteessa kuitenkin Väyrysen ja sosialidemokratian kannalta lopputulemat kohtaavat toisensa: sosialidemokraattinen kansallinen raha- ja finanssipolitiikka ei ole mahdollista Euroopan Valuuttaunionin ja Euroopan Unionin nykyisten rakenteiden puitteissa.

Hylsytettyä hyvinvointia

Sosialidemokratia on tekemässä nyt laajaa välikysymystä siitä, mihin Suomea oikein ollaan viemässä. Kyse on välikysymyksestä, joka kattaa poikkeuksellisesti monta yhteiskunnan osa-alueta, kirjoittaa "Demokraatti" Sos.-dem. Eduskutaryhmän puheenjohtajan Antti Lindtmanin kertomana. Nyt  halutaan kysyä, onko se suunta oikea johon hallitus on Suomea viemässä.  Sos.-dem. Eduskuntaryhmä ei enää tunnista sitä Keskustaa joka on asettamassa markkinat ihmisen ja aluepolitiikan edelle. SDP haluaa kysyä koko eduskunnalta, voiko eduskunta tukea sitä suuntaa, johon erityisesti keskustan johdolla Suomea ollaan viemässä.

SDP:n entinen puoluesihteeri Maarit Feldt-Ranta. jolla on näköalapaikka pohjoismaiseen yhteistyöhön ja etenkin sen sosialidemokraatiseen ulottuvuuteen, kritisoi voimakkain sanoin sitä tapaa jolla hallitus  nyt  toimii.  "Kun Suomeen vuosi sitten nimitettiin uusi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten hallitus, luulimme että maahan tuli porvarihallitus. Nyt vuosi myöhemmin tiedämme, että hallitus ei ole perinteinen porvarihallitus, vaan aivan uudenlainen oikeistohallitus, joka yrittää muuttaa Suomen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta markkinaehtoiseksi maaksi."

Feldt-Ranta sanoi vappuna, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntahan lähtee siitä, että yritämme pitää kaikki suomalaiset mukana samassa veneessä, kun taas markkinayhteiskunta lähtee siitä, että päätökset tehdään bisnesintressi edellä. Hallitus on ensimmäisen vuoden aikana yhtiöittänyt ja ilmoittanut yhtiöittävänsä luontopalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, tiet, rautatiet ja meriväylät. Yhtiöittämisvimmassaan hallitus on päättänyt jopa, että sosiaali ja terveydenhuollossakin eri tuottajat pitää saada ”samalle viivalle”, mikä edellyttää julkisen palvelun – neuvoloiden, terveyskeskusten, hoivakotien yhtiöittämistä. Tämä on valtava mullistus palvelutuotantoon.

SDP:n entisen puoluesihteerin mukaan julkisten palveluiden yhtiöittäminen ja markkinalogiikan mukaan toimiminen tulee muuttamaan koko hyvinvointivaltion perustan. On vaarana, että sosiaali- ja tervespalveluista tulee pelkkää bisnestä, jota ei ohjaa sosiaali- ja terveyspoliittiset, kaikkia kansalaisia koskevat tavoitteet, vaan voiton tavoittelu.

Ylläolevat lainaukset kertovat siitä huolesta, minne olemme Suomena ja itse asiassa koko Euroopan Unionina menemässä. Markkinaehtoisuus on Unionin sisämarkkinoilla ollut aina olemassa. Yritysten toiminta on haluttu vapauden ja avoimuuden nimissä saada keskeiseksi toimintaperiaatteeksi. Pohjoismaissa, jossa on vuosikymmeniä vaikuttanut vahvan valtion varaan rakentuva hyvinvointivaltio, yritystoiminta on erilaisten tukitoimien lisäksi haluttu saada "samalle viivalle" eli tasavertaiseen asemaan julkisen sektorin oman työn kanssa kilpailtaessa niiden toteutuksesta. Avoimen ja suljetun sektorin ero on siis kilpailumielessä katoamassa.

Tässä onkin tärkeä mietinnän paikka sosialidemokraattien periaatteellisen lähestymistavan kannalta. Sanan hallinnollisessa mielessä yritys ei ole vapaa eikä avoin, vaan tiukan perustuslaillisen omistusoikeuden suojaama ja kilpailusyihin - erityisesti niihin - vedoten ulkopuolisilta suljettu, usein autoritaarisesti johdettu yhteisö. Kysymys on demokratian kannalta vaativasta toimintayhteisöstä, ajateltiinpa sitten yrityksen henkilöstön tai koko yhteiskunnan vaikuttamismahdollisuuksia.

Se eroaa sekä teoriasssa että käytännössä täysin julkisesta toimintatavasta, jonka keskeisiä periaatteita ovat kansanvaltainen, hallinnon määräaikainen ja poliittisiin voimasuhteisiin perustuva vaihtuvuus, suhteelliseen demokratiaan perustuva päätöksenteko, valitusoikeus tehdyistä päätöksistä, velvollisuus toimia avoimesti - ja tuottaa palveluja koko sen piiriin kuuluvalle yhteisölle. Palvelut tuotetaan tavalla, joka ei myöskään taloudellisesti muodostu palvelujen käyttäjälle taakaksi vaan mahdollistaa laadukkaamman elämän henkilökohtaisen varallisuuden määrästä riippumatta.

Yhtiöittämisen pakko, joka on sovellutusta markkinaehtoisen toimintatavan hegemonisesta lähtökohdasta, on loogista seurausta markkinoiden ensisijaisuudesta suhteessa julkiseen sektoriin ja valtion toimivaltaan. Puhutaan "tilaaja-tuottaja mallista", joka tarkoittaa yhtiöitetyssä yhteiskunnassa sitä, että julkinen hallinto tekee päätöksiä ja maksaa palvelujen tuottamisen ja joka - ainakin pääsääntöisesti - jätetään kilpailutetun valinnan kautta yrityksen tai yritysten suoritettavaksi.

Markkinaehtoisuuden muuttuminen markkina-alisteisuudeksi käy ehkä parhaiten selväksi juuri neuvoteltavien suurten, maailmanlaajuisten vapaakauppaneuvottelujen yhteydessä. Ihan viimeisetkin uutiset - perustuen tällä kertaa rakenteeltaan autoritaarisen ja suljetun ympäristöfantomin Greenpeacen paljastuksiin kertovat, että kansanvallan kannalta pahamaineinen välimiestuomioistuin on edelleen neuvotteluissa mukana ja että EU:n neuvottelijoita painostetaan mm. eurooppalaisten autojen kaupan vaikeuttamisella hyväksymään nämä yritysmaailmalle etusijan ja ylivallan mahdollistavat rakenteet. Jos julkinen sektori tekee samaa palveltuotantoa kuin jokin yritys, voidaan julkinen sektori tämän mukaan tuomita parlamentaaarisen käytännön ulkopuolella toimivissa, ilmeisesti yritysten nimeämissä välimiestuomioistuimissa roimiin sakkoihin - kyse saattaa olla kuusi- ja seitsennumeroisista euromääristä, siis miljoonista.

Muutos täysin markkina-alisteiseen toimintatapaan luonnollisesti heikentää verovaroin tuotettuja, kaikille tarkoitettuja  palveluja ja vähentää myös veronmaksumotivaatiota, kun osa yhteisistä varoista valuu  yritykselle välttämättömien - ja ensisijaisesti tavoiteltujen -   voittojen myötä ulos itse palvelujen tuottamisesta.

Minun kysymykseni kuuluu: voiko sosialidemokratia toimia enää tavoitteidensa mukaisesti tällaisessa yhteisen hyvinvoinnin kannalta tyhjäksi hylsytetyssä, markkina-alisteisessa maailmassa? Onko niin, että perinteiset sosialidemokraattiset tavoitteet vahvan sosiaalisen ja kansanvaltaisen valtion, kunnan ja julkisen sektorin varaan rakentuvasta yhteisestä hyvinvoinnista ovat ylipäätään muuttuneet laittomiksi Euroopan Unionissa? Jos poliittinen vaihtoehto, varsinkin kansalaisten ensisijaisia, natiiveja tarpeita edustava uudistustyö todetaan peruskirjojen vastaiseksi, laittomaksi, olemmeko siirtymässä yksipuoliseen sanelupolitiikkaan, jota ennen vanhan kutsuttiin diktatuuriksi?

En olisi uskonut että Suomesta ja Euroopan Unionista puhuttaessa joudun lisäämään tämän blogin tunnisteisiin sanan diktatuuri. Näin on nyt käynyt.