Ampu tulee - lanka palaa jo...

Harva meistä taitaa loppujen lopuksi olla tietoinen siitä, miten paljon kansainväliset sitoumukset vaikuttavat poliittisiin, suomalaista yhteiskuntarakennetta koskeviin ratkaisuihin. Yhdistyneissä Kansakunnissa ja sen alajärjestöissä olemme sitoutuneet lukemattomiin kansainvälisiin päätöksiin, joita olemme olleet hyväksymässä. Tärkeimpiä niistä ovat yleismaailmalliset julistukset, ihmisoikeudet ja lasten oikeudet, mutta on paljon muitakin.

Viime aikoina on keskusteltu Kansainvälisen työjärjestön ILO:n meille asettamista velvoitteista. Hallitus ja sen tukena olevat virkamiehet ovat etsineet kuumeisesti ratkaisua, voisiko lainsäädäntömme kriisiaikoina poiketa ILO:ssa hyväksytyistä vähimmäisstandardeista. On vaikuttanut siltä, että näin todella olisi mahdollista menetellä sotaan tai luonnonkatastrofiin verrattavan tilanteen vallitessa. Samalla uskotellaan että Suomi tietenkin noudattaa kaikkia sitoumuksiaan mm. ILO:ssa.

Muistanette Suomen tämän vuoden 2015 itsenäisyyspäivän vastaanotolta pariskunnan, joka oli merkinnyt näkyvästi ihoonsa luvun 169. Sillä nämä Saamenmaassa asuvat henkilöt halusivat ilmoittaa, että vaikka Suomi on ratifioinut kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansoja koskevan julistuksen, Suomen hallitukset  - monet peräjälkeen - eivät ole kuitenkaan lupauksista huolimatta tätä vahvistaneet allekirjoituksellaan. Saamelaisten oikeudet kulttuuriinsa ja alkuperäisten elinkeinojensa harrastamiseen ovat edelleen toteutumatta, jatkuvasti kiistanalaisia ja koko ajan joutumassa entistä ahtaammalle. Kaivannaisteollisuus, pääsy arktiselle merialueelle, Metsähallituksen totaalinen kaupallistaminen, maanomistajien yksityisyyden ja omistusoikeuksien varjelu, matkailuteollisuus, kaikki nämä hyvien aikeiden ja perustelujen ohella samalla koko ajan rajaavat yhden Euroopan eksoottisimman alkuperäiskansan elintilaa.

Liittyminen Euroopan Unioniin muistutti monessa suhteessa kovassa vauhdissa olevaan junaan hyppäämistä. Jo silloin Euroopan Unionia oli rakennettu pitkälle markkinayhteisöksi. Maastrichtin sopimusta oli jo asiakirjatasolla valmisteltu 1990-luvun alusta saakka - ja näiden asiakirjojen pohjustaminen perustui jo edellisillä vuosikymmenillä tapahtuneeseen initiointiin, aloitteisiin.

Minulla oli tilaisuus toimia Euroopan Yhteisön elimissä jo varhaisella 1970-luvulla. Silloin vielä yhteisön työssä kunnioitettiin mm. kansalaisjärjestöjen suurta merkitystä Euroopan Yhteisön kehittämisessä. Oli Euroopan Nuorisorahastoa, Euroopan Neuvoston alainen nuorisokeskus Strasbourgissa, kansainvälisten nuorisojärjestöjen koordinaatiotoimisto Brysselissä, vanhoja ja nousevia ympäristöjärjestöjä. Kaikki nämä elimet ja niissä toimineet kansainväliset yhteisöt saivat Euroopan Talousyhteisöltä, silloiselta EEC:ltä tukea toimintaansa. Puhuttiin ns. "Comanagement" -periaatteesta, jonka puitteissa hallitusten ja kansalaisjärjestöjen edustajat pyrkivät tekemään päätöksiä konsensusta ja yhteistä näkemystä tavoitellen. Lähes aina siinä lopulta onnistuttiinkin. Oli kuitenkin havaittavissa, että taustalla haettiin jotakin muuta, markkinamyönteisempiä ratkaisuja. Niihin Euroopan yhteisö olikin sitten valmis 1990-luvulle tultaessa.

Pyrkiminen Euroopan Unionin ytimeen tarkoitti - tietenkin - pääsyä vaikuttamaan komissiossa ja ministerineuvostoissa tehtävään politiikkaan ja käsillä oleviin ratkaisuihin. Monessa suhteessa tässä onnistuttiinkin, paraatiesimerkkinä ns. "Pohjoisen ulottuvuuden" lanseeraaminen Euroopan Unionin toiminta-agendalle. Toisena esimerkkinä mielestäni pitää mainita Turkin EU-jäsenyyden ottaminen työlistalle siten, että jossakin vaiheessa Saksan vastustuksesta huolimatta Turkki voisi päästä Euroopan Unionin jäseneksi. Kun katselee näitäkin kahta asiaa tässä yhteydessä, voi sanoa että Suomi taisi olla Unionin ytimessä initioimassa - kehittämässä - jotain uutta ja tärkeää, jonka arvo on vasta nyt, pohjoisten alueiden luonnonvarojen, logististen mahdollisuuksien ja ilmeisesti alkamassa olevien suurten kansainvaellusten kannalta nousemassa yleiseen tietoisuuteen. Pääministerimme Paavo Lipponen oli tässä suhteessa selvästi aikaansa edellä - ja oletan hänen edelleenkin hakevan dynamiikkaa Euroopan Unioniin ja sen jäsenmaihin vastaavanlaisten aloitteiden muodossa.

Markkinajuna oli pantu liikkeelle aikana, jolloin neuvostososialismi, hengeltään taantumuksellinen ja autoritaarinen hyvinvointivaltio - jos sitä sellaiseksi voi ylipäätään kutsua - romahti ja markkinakapitalismille aukeni tie globaaliin maailmanvalloitukseen. Neuvostojärjestelmän yhteiskunnallinen uhka oli vielä vereslihan kaltaisesti iholla, poliittisena pelkona selkäytimessä. Kun tarkastelee niitä ehdottomia, markkinoita yksipuolisesti tukevia ja sille tilaa luovia periaatteita niin Maastrichtin sopimuksessa kuin Europopan Valuuttaunionin perusasiakirjassa, voi sanoa kommunismin pelon vaikuttaneen merkittävästi markkinayhteisön rakenteelliseen muotoutumiseen.

Läntiselle markkina-ajattelulle oli tyypillistä se, että se ei juurikaan osannut erottaa sosialidemokraattista lähestymistapaa , sosialidemokraattien itsensä sanoin "demokraattista sosialismia" kommunistisista järjestelmistä. Kuinka paljon sosialisoidaan, mitä kansallistetaan ja millä tavalla se tapahtuu, näissä asioissa sosialidemokratia teki itsenäistä, neuvostojärjestelmän luomasta väkivaltakoneistosta poikkeavaa analyysia. Porvarilliset konservatiivit ja liberaalit voimat pitivät kyllä sosialidemokratiaa hyvänä puskurina, vastavalkeana heidän kommunismipelkoaan lieventämässä. Murroksen tullessa sosialidemokraattisilla arvoilla ja jo ikäänkuin vaivihkaa syntyneellä pohjoismaisella, kansanvaltaisella, vahvan valtion varaan rakentuvalla hyvinvoinnilla ei ollut kuitenkaan uusliberalistisia muotoja saaneessa markkinavapauksien rakentamisessa merkitystä. Se oli vain yksi hyvä resurssilähde yksityistettäväksi, kaupallistettavaksi, markkinoille alistettavaksi ja voitontavoittelulle ehdollistettavaksi.

Minusta on näyttänyt siltä, että sosialidemokraattien osallistuminen keskusteluun Euroopan Unionin markkinayhteisön suurista heikkouksista ei ole oikein toden teolla alkanut, vaikka tarvetta Unionin rakenteiden perusteelliseen tarkasteluun on yhä selvemmin olemassa. Yksi suuri syy on siinä, että EU:n keskeisten periaatteiden symmetrian parantaminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Eurooppalainen sosialidemokratia suostui konsensukseen Unionin rakenteista  siinä hyvässä uskossa, että sen voimat riittävät kansanvallan puitteissa ja demokraattisessa järjestyksessä oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen markkinoiden sisällä, yrityksissä, elinkeinoelämässä, sopimusjärjestelmissä, kansalaismielipiteessä. Kun nyt on paljastumassa, miten kovia ja epäinhimillisä arvoja markkinavoimat yksipuolisesti ja laviininomaisesti Euroopan Unionissa käyttävät, sosialidemokratia on käynyt neuvottomaksi. Onko Euroopan Unioni ylipäätään demokratisoitavissa niin, että valtio, julkinen sektori, kansanvaltaiset rakenteet edelleenkin edustaisivat ylintä autoriteettia päätöksenteossa ja osallistamisessa? Jos ei, toisen maailmansodan jälkeisen ajan yritys rauhan ja demokratian mantereen, maitoa ja hunajaa lupaavan harmoonisen yhteisön luomiseksi on epäonnistumassa.  Lähtölaskenta on alkanut. Lanka palaa jo.

Valtion ja julkisen sektorin amputoiminen ulos eurooppalaisen hyvinvointivaltion ja sen rakenteiden kehittämisestä on yhden aikakauden pelkojen alla syntynyt siipirikko rakenne. Yritykset yksin eivät voi luoda kysyntää eikä ostovoimaa - ne tarvitsevat sitä voidakseen menestyä. Voi olla että nykyisessä unionissa joku maa - kuten Saksa - saattaa menestyä, mutta se tapahtuu säännönmukaisesti ja merkittävässä määrin toisten jäsenmaiden kustannuksella. Julkista aloitteellisuutta sellaiseen tapaan mikä oli mahdollista itsenäisen raha- ja valuuttapolitiikan aikana tarvittaisiin kipeästi sekä Unionin itsensä tasolla että myös sen jäsenmaissa. Nyt olisi pakolaisvirran myötä uutta ja kulutushaluista nuorta työvoimaa käytettävissä. Rajojen korottamisen ja esteiden rakentamisen sijasta tarvittaisiin dynaamista, rohkeaa, uutta eurooppalaista tavoitetasoa edustavaa visiota, näkemystä. Eikä ainoastaan vaalien kautta saavutettavilla, rajallisia ja usein satunnaisia mahdollisuuksia omaavilla enemmistöillä, vaan laajalla yhteisymmärryksellä ja päättäväisellä suunnanmuutoksella.