Siipirikko

Aloitan tämänkertaisen blogikirjoitukseni työväenliikkeen aatteelliseen arvoperintöön liittyvällä, materialistisen historiankäsityksen syvintä olemusta kuvaavalla toteamuksella: "Yhteiskunnan taloudellinen perusrakenne vaikuttaa kaikkiin muihin yhteiskunnan erityisrakenteisiin ja viime kädessä myös ihmisen tietoisuuteen itsestään, kanssaihmisistään, tuottamisestaan, kuluttamiseen, hänen ihmissuhteisiinsa ja itseymmärrykseensä." Materialistinen historiankäsitys ei ole materiaalin, pääoman rakastamista siihen addiktoitumisen merkityksessä, vaan tietoisuutta materiaalisten olosuhteiden huomattavasta ja olennaisesta vaikutuksesta siihen kaikkeen muuhun jota ajassa tapahtuu. Onko työväenliike siis suuri materialisti pääoman ja maallisen mammonan rakastajana? Eipä todellakaan.  Materiaa ja sitä arvottavaa pääomaa rakastaa pääomakeskeinen, siis kapitaalista kiinnostunut ja siihen tarrautuva luonteenpiirre, jonka varaan koko omistava yhteiskuntaluokka rakentuu. Tämä suuri analyysierehdys sävyttää - tietenkin - vahvasti aikaamme. Sillä on myös vakavia seurauksia elämän eri aloilla ja erityisesti politiikassa.

Sosialidemokratia on vaikuttanut viime vuosina poliittisesti vaisulta ja hampaattomalta eikä tämä vaikutelma ole juurikaan muuttunut nyt kun liike on joutunut vaalitappioiden myötä oppositioon. Uskon aika monien liikkeen uskollisten kannattajien jakavan tämän tunteen ja olevan tilanteesta huolissaan etsien samalla sellaisia juuriin meneviä, radikaaleja ratkaisuja jotka nostaisivat liikkeen sille kuuluvaan arvoon ihmisen oikeuksien, sosiaalisen, taloudellisen, sivistyksellisen  aseman puolustajana ja tätä varten rakennetun, avoimen ja kansanvaltaisen  hyvinvointivaltion initioijana, luojana.

Hyvinvointivaltio on rakennettu kahden suuren peruspilarin varaan, jotka ovat historian saatossa eri muodoissa näkyneet sosialidemokraattien politiikassa. Torpparien vapautus tavoitteli itsellisyyttä ja sellaista toiminnallista vapautta, jonka pohjalta muun muassa yritystoiminta voi lähteä liikkeelle. Sodanjälkeisen ajan suuri tavoite oli teollistaminen, josta valtion velkarahalla ja finanssitoiminnan avulla syntyi sotakorvausteollisuus ja sen myötä maan kehittyminen maatalousvaltaisesta teolliseksi yhteiskunnaksi. Kehitettiin työelämää ja sen rakenteita yhteisen sopimisen, työehtosopimusjärjestelmän kehittämisen ja "yhteisessä venessä" olemisen hengessä.

Toisen pilarin tässä kehityksessä muodosti sellaisten yhteiskunnallisten rakenteiden luominen, jotka lisäsivät yksittäisen kansalaisen mahdollisuuksia tehdä työtä, saada taloudellista ja sosiaalista turvaa sekä kehittää itseään. Lapsilisät, äitiyspakkaukset, kansaneläkelaki, yhteiseen säästämiseen (siis voimavarojen kokoamiseen) perustuvan työeläkejärjestelmän luominen, peruskoulun ja koulutusjärjestelmän kansanvaltainen kehittäminen, siis sen hyvinvointiyhteiskunnan luominen.

Sanotaan että hyvinvointiyhteiskunnan rahoittaminen oli mahdollista nopean teollisen kehittymisen oloissa ja että juuri teollistamisvaihe mahdollisti hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisen. Täytyy kuitenkin muistaa, että teollistaminen laitettiin käyntiin itsenäisen valtion fiskaalisin rahoitustoimenpitein; valtio jolla on itsenäinen valuutta, voi aina luoda pääomaa suunnitelmiaan ja sopimuksian varten ja painaa rahaa syntyvän setelitarpeen tyydyttämiseksi. Ei Suomessa muutoin olisi sellaisia resurseja ollut että teollistaminen olisi polkaistu käyntiin ilman valtion taloudellisia toimenpiteitä.

Valtion osuudesta hankkeiden käynnistäjänä ja kysynnän luojana on viime vuosina kirjoitellut ja esiintynyt myös muuten julkisuudessa "Raha ja talous" blogin pitäjät ja asiasta kirjankin julkaisseet Jussi Ahokas ja Lauri Holappa. Vaikka teollistamisvaihe ainoana vaikuttajana savupiipputeollisuuksineen on jo sitä mennyttä aikaa, voidaan edelleenkin luoda pääomia tyhjästä, käynnistää hankkeita, tehdä sopimuksia ja rahoittaa niitä - ei kuitenkaan markoilla, vaan euroilla. Jälkikeynesiläisen talouspolitiikan eroista verrattuna "valtavirtaiseen"saa juuri tämän blogin kirjoittajien kautta selkeän kuvan.

Liittyessään Euroopan Unioniin ja Valuuttaunioniin Suomikin joutui luopumaan omasta valuutasta, markasta ja itsenäisestä rahapolitiikasta. Suomen Pankista tuli EKP:n alaosasto ja Erkki Liikasesta ison valuuttakartanon määräaikainen isäntärenki. Euroopan Valuuttaunionin toimintapolitiikka - muuta politiikkaahan se ei saisi toimintaansa sotkeakaan - on kuitenkin sillä tavalla muotopuolta, että valtioiden ja niiden alarakenteiden rahoittaminen on sen keinovalikoimasta suljettu valuuttaunionin "perustuslaissa", sen artiklassa 123 yksiselitteisesti pois. Myös Maastrichtin sopimus rakennettiin jo 1990-luvun alusta lähtien tiukan talouskurin pohjalle, jonka rajoitukset tunnemme velkaantumista ja budjetin kasvua koskevine rajoituksineen. Tätä emme osanneet riittävästi huomioida Unioniin liittyessämme - se on näin jälkeenpäin myönnettävä.

Pohjoismaiselle sosialidemokratialle, kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja ylipäätään valtion käyttäminen instrumenttina yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi ovat Euroopan Unionin kaikkein keskeisimmät periaatteet ölleet kohtalokkaita. Unionissa valtiota ja julkista sektoria ei voida ilmeisesti edes hätätilanteissa käyttää rakenteellisena välineenä rikkomatta peruskirjoihin hakattuja ohittamatomia sääntöjä. Sellaisen yksituumaisuuden syntyminen EU:ssa jossa peruskirjoja yksimielisin päätöksin muutettaisiin, näyttää mitä epätodennäköisimmältä. EU on valmis tuhansien miljardien tukitoimiin - mutta ne suuntautuvat säännönmukaisesti pankeille, finanssilaitoksille ja sieltä edelleen yritysmaailmaan. Juuri näinä päivinä EKP on lupaillut uutta piristysruisketta markkinasektorille, kun aikaisemmat, jo tuhansiin miljardeihin nousevat tuet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.

Yritysten ja pankkien suuri ongelma kuitenkin on se, että ne eivät voi omilla toimillaan luoda kysyntää - muuten kuin palkkoja korottamalla. Globaali kilpailu kuitenkin sulkee yrityksiltä - niin ne ainakin itse väittävät - mahdollisuuden palkkojen noston avulla lisäkysynnän luomiseen. Valtioiden ylä- ja ulkopuolella toimiva valtava pääomakasauma muistuttaa "Maailmojen sota" (Independency day) elokuvan suurta, tuntemattomin aikein lähestyvää uhkaavaa pilveä. Se raha ei luo kysyntää - sen toiminta edellyttää kysynnän olemista jo etukäteen.

Kun olen tässä puhunut kahdesta pilarista sosialidemokratian toiminnassa hyvinvointivaltion luomiseksi, olen tarkoittanut juuri valtion ja julkisen sektorin suurta merkitystä toisena, hyvinvointia, rationaalisuutta ja suunnitelmallisuutta edustavana  tukijalkana. Euroopan Unioni on kuitenkin kipsannut tämän toisen jalan rajoituksilla sellaiseen pakettiin että sen käyttäminen uuden hyvinvoinnin  ja suurten yhteiskunnallisten hankkeiden käyntiinpanijana on lähes mahdotonta.

Sosialidemokratia on liike, jonka toimintaa ja lentoa on siivittänyt näiden molempien tulkijalkojen kehittäminen kansanvaltaiseen ja ihmisten tarpeita palvelevaan suuntaan. Sosialidemokratian tuki hallitusyhteistyössä ja sopimustoiminnassa yritystoiminnan kehittämiselle, tukemiselle ja valtion elinten kautta tapahtuneelle rahoittamiselle on tapahtunut siinä hyvässä "kättä päälle" uskossa että tällä tavalla syntyisi uusia yrityksiä, investointeja, työpaikkoja ja uutta hyvinvointia. Eipä vaan ole syntynyt, työnantajat ja nyt SSS-hallituskin on yksiselitteisesti lähetynyt ryöstöretkelle tavoitellen valtion ja julkisen sektorin roolin supistamista entisestäänkin, yhteisen hyvinvoinnin ajamista alas. Sosialidemokratiankin vaihtoehtokonseptit ovat suuntautuneet "kasvun aikaansaamiseen ja viennin edistämiseen".

Kuten voi huomata, valtion ja julkisen sektorin rooli yhteiskunnallisten ongelmien hoidossa ja uusien suurten hankeiden aikansaamisessa on rajautunut pois. Sosialidemokraattiset kansanedustajatkaan eivät tee yhteisen sektorin, siis valtion ja julkisen sektorin kasvun suuntaan mitään uusia ehdotuksia. Puoluekokouksessa Seinäjoella vuonna 2014 vielä hyväksyttiin tämän suuntaisia ehdotuksia, mutta aktiiviseen käyttöön niitä ei ole otettu. Tuo sosialidemokratian keskeinen väline, valtio ja julkinen sektori on rajautumassa rakenteellisena välineenä ja todellisena vaihtoehtona pois. TV1:n jälkiviisaissa pidettiin taannoin ihan pähkähulluna ajatuksena sitä että yhteistä, kansanvaltaan perustuvaa sektoria pitäisi muka voimistaa.

Nyt palaan kirjoitukseni alkufilosofointiin taloudellisen perustan suuresta vaikutuksesta kaikkeen siihen mitä teemme. Euroopan Unionin markkinauskon myötä sosialidemokratialle tyypillinen tapa rakentaa yhteistä hyvinvointia valtion, so. julkisen sektorin toimenpitein on Euroopan Unionin hegemonisen markkina-asennoitumisen myötä rajautunut keinovalikoimasta pois. Näytää siltä että ei synny edes keskustelua yhteisen sektorin ja yhteisen motiivin merkityksestä eurooppalaisen tulevaisuuden rakentamisessa. Sosialidemokratian kaltaiselle aatteelliselle liikkeelle tämä merkitsee toisen olennaisen tärkeän toiminnallisen  siiven katkaisua pois. Aluksi toimintamahdollisuutena ja sitten myös tietoisuudesta. Unionin ideologisesti motivoitunut yksijalkaisuus, valtion näivettäminen ja markkinaideologian pitäminen säännönmukaisesti ensisijaisena ja ainoana vaihtoehtona taitaa tehdä tehtävänsä. Sosialidemokratiasta on tullut tai on hyvää vauhtia tulemassa siipirikko.

Tynkkyselle perussuomalaisissa oman puolueen tilan julkinen arviointi johti puolueesta erottamiseen. Sen verran uskon kuitenkin sosialidemokratian periaatteisiin, että itselleni en usko näin käyvän.