Salaista postia Frankfurtista

Teen tällä kertaa poikkeuksen ja julkaisen tekemäni käännöksen Der Standard - lehden kolumnista. Se käsittelee Euroopan Keskuspankin roolia eurokriisin osapuolena, demokratian kannalta kyseenalaisena sellaisena. Tekstin on kirjoittanut toimittaja András Szigetvari ja se julkaistiin 15.1. 2015 arvostetussa itävaltalaisessa Der Standard -lehdessä.

Kun aikanaan kirjoitetaan Eurokriisin historiaa, saattaa olla hyvä että Pedro Cruz Villalónin nimi tulee edustavalla paikalla näkyviin. Cruz Villalón on Euroopan tuomioistuinen pääedustaja Luxemburgissa. Kun juristit valmistelevat päätöstä, on käytössä olevilla asiakirjoilla ratkaiseva asema. Keskiviikkona 14.1. 2015 on Villalón antanut suosituksensa oikeuskiistassa eurooppalaisesta antikriisipolitiikasta. Haluamatta puuttua asian juristiseen puoleen, voidaan jo sanoa että Villalón on tehnyt hyvän palveluksen demokratialle. Hän on elvyttänyt uudelleen tärkeän keskustelun Euroopan Keskuspankin roolista kriisitilanteessa.

EKP:stä on menneinä vuosina tullut yksi tärkeimmistä organisaatioista taistelussa eurokriisiä vastaan. Siinä tehtävässä on keskuspankki suhteellisen läpinäkymätön instituutio. Keskuspankin neuvottelut ovat suljettuja vastakohtana parlamentaariselle keskustelulle. Keskuspankkiirit eivät osallistu koskaan yleiseen keskusteluun siinä määrin kuin poliitikot tekevät. Mandaatti kieltää nimenomaisesti - toisin kuin useimpien viranomaisten kohdalla on - kaiken poliittisen puuttumisen ulkopuolelta. Keskuspankit toimivat siis demokraattisesti vahvistettuna salaseurana. Tämä kaikki on järkevää itsenäisenä keskuspankkina toimittaessa - ajatellen esimerkiksi korkotason ja inflaatiokehityksen valvontaa. Kuitenkin, jos keskuspankki yrittää tehdä talouspolitiikkaa, muuttuu puuttuva avoimuus ongelmaksi. Ja juuri tätä, nimittäin politiikan tekemistä, on Euroopan Keskuspankki alkanut viime vuosina toteuttaa.

Niinpä keskuspankki oli EU-komission ja valuuttarahaston rinnalla osa troikkaa. Nämä ovat neuvotelleet avustusohjelmat Kreikalle, Portugalille ja Irlannille ja myös valvoneet niiden toteutumista. Keskuspankki vaati siis Ateenalta, Lissabonilta ja Dublinilta uudistuksia finanssijärjestelmään, työmarkkinoihin, eläkkeisiin. Jos joku asettui neuvotteluissa vastarintaan, uhkasi troikka hätälainojen poisvetämisellä.

Tämän näkee Villazón asiakirjojen perusteella Euroopan Keskuspankin puolelta mandaattinsa rajojen ylittämisenä. Keskuspankki ei saa olla osana troikkaa tällaisessa olennaisessa tapauksessa. Tämä olisi ensimmäinen tärkeä askel huolehdittaessa politiikan tehtävien ja toisaalta keskuspankin tehtävien etäännyttämisestä. Mutta edes sillä että Euroopan tuomioistuin edellyttää lainoppineiden kannanottojen seuraamista ei ole läpinäkyvyysongelmaa vielä ratkaistu.

Jopa ne maat jotka eivät itse olleet avun tarpeessa saivat Euroopan keskuspankin kirjeen. Niinpä keskuspankki kirjoitti 2011 kirjeen Espanjan hallitukselle sisältäen uudistusehdotuksia. Yksi vaatimuksista kuului, että Espanjan on luovuttava kalleista erorahoista irtisanomistapauksissa. Näin tulisivat työmarkkinat liberaaleimmaksi. Rivien väliliin sisältyi uhkaus, jonka mukaan keskuspankki vetäytyy tukemasta Madridia rahamarkkinoilla jos ehdotuksen mukaan ei toimita. Myös Rooma sai samanlaisen kirjeen. Useimmissa tapauksissa hallitukset noudattivat keskuspankkiirien toivomusta.

Se että EKP lähettää kirjeitä ja esittää toivomuksia on laillista. Sillä on oikeus vastatoimena kieltäytyä rahoittamasta. Mutta kansalaiset ja parlamentaarikot kyseisissä maissa eivät ole tienneet, että tällaisia kirjeitä on olemassa. Kirjeet olivat salaisia. Tällaisella pohjalla ei ole mahdollista tehdä mitään perusteellisesti pohdittuja ratkaisuja. Sellainen tärkeä toimija kuin EKP ei saa toimia taustalla. Sen on pelattava avoimilla korteilla. (András Szigetvari, DER STANDARD, 15.1. 2015)

http://goo.gl/wUd6pH

Satiirilla somempaan suuntaan

Kansanedustaja Mikael Jungner julkaisi tammikuun 2015 alussa pitkän "Mikaelin listan" erinomaisia, omaperäisiä ja luovaa asennetta osoittavia uudistuksia, joilla valtion talous saataisiin kuntoon. Tulin kommentoineeksi Facebookissa hänen esityksiään seuraavasti:

"Tässähän on hieno lista luovia, ennakkoluulottomia ehdotuksia. Nyt ei muuta kuin Mikael listan kanssa puolueyhdistyksen kokoukseen, hankkimaan siellä aluksi yksi ehdotuksen kannattaja jotta päästään äänestämään - sellainenhan siitä demokratiassa ilman muuta tulee. Jos esitys voittaa, yhdistys voi tehdä tästä esityksen ensi syksyn piirikokoukselle; jos se menestyy sielläkin, piiri voi tehdä esityksen puoluekokoukselle. Jos se vielä sielläkin saa enemistön niin meillähän on loistava, kansanvaltaisesti tehty esitys valmiina. Vaaleissa sitten katsotaan, kannattaako kansa näitä sinänsä loistavia ehdotuksia. Vaalivoiton jälkeen - jos sellainen joskus tulisi - ehdotuksista joku voisi päätyä jopa hallitusohjelmaan...

Mitä? Että vääräkö käsitys demoratiasta? Jos näin on, niin mikä olisi se oikea?"

Kommentteja on tullut niukanlaisesti, vaikka vakavasta aiheesta puhuttaessa pitäisi kyllä hetimmiten huomata, että tässä on kysymys sosialidemokratiaan kohdistuvasta satiirista, joka nyt Pariisin terroristi-iskujen aikana on käsitteenä tullut pitkästä aikaa yleiseen, laajempaan tietoisuuteen. Kritiikki ei kohdistu suinkaan Jungnerin esittämiin asioihin, vaan siihen, millä tavalla sosialidemokratia niitä Suomessa, järjestörakenteensa puitteissa virallisesti käsittelee. Kysymys on sosialidemokratiasta aatteellisena liikkeenä ja kansalaisten, jäsenten esittämistä uudistuksista.Puoluekokoukseen tulee nykyäänkin vähintäänkin satoja esityksiä, itsekin olen osallistunut sellaisten tekemiseen. Kun tarkastelee tätä muodollista tietä, niin voi hyvin ymmärtää kansalaisen, aloitteentekijän epätoivon: tuon koneiston läpi eivät ajatukseni ja ehdotukseni selviä koskaan toteutuksen asteelle.

Ei Mikaelin ja Liisan listojen tarvitse - tietenkään - kiertää muodollisen päätöksentekojärjestelmän kautta, vaikka se demokratian nimisissä sellaiseksi on tarkoitettukin. Myös tasa-arvoiseksi itseään nimittävässä yhteisössä on kuitenkin vaikuttajien ja päättäjien joukko, joiden ei tarvitse asemiin noustuaan liiemmälti ponnistella esitystensä julkisuuden ja päätöksentekoon pääsemisen puolesta. Tavalliselle tallaajalle tätä erityiskohtelua ei ole suotu, hänen on tyydyttävä niihin muodollisiin mahdollisuuksiin joita aatteellinen logistiikka järjestörakenteen kautta käyttöön tarjoaa .

Tänään puhutaan yhä vakavammin äänenpainoin mediamaailman muutoksesta ja sen vaikutuksesta tiedonkulkuun ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja "Demokraatti" on juuri luonut nahkansa tässä suhteessa ja muodonmuutokselta odotetaan tietenkin paljon. Liikkeen demokratiakäsitykseen muutos vaikuttaa samalla tavoin voimakkaasti. Herää kysymys, onko modernin tiedonvälityksen maailmassa enää järkevää alistaa sisältöjä moniportaisen, sinänsä muodollisesti kansanvaltaisen päätöksentekokoneiston kautta kulkevaksi sisältövirraksi.

Sosialidemokratian kannalta tämän kysymyksen esittäminen on erityisen tärkeää siksikin, koska liike syntyi vapautusliikkeenä. "Työ kättemme kuin hengenkin on ylevätä työtä", lauletaan Työväen Marssissa. Tarkasti tulkituna tämä tarkoittaa sitä, että tehtyjen esitysten tulee jo sellaisenaan päästä laajaan keskusteluun ja osaksi neuvoa antavaa toimintaa. Suomen kokoisessa väestöpohjaltaan pienessä maassa on aivan luonnollista että asiat ja esitykset tulevaan suoraan sen tasoiseen keskusteluun, jonne ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Ei ole mitään järkeä pidätellä tehtyjä esityksiä kuukausi- ja vuosikaupalla päätöksentekokoneistossa jonka käsittelyn lopputulemasta ei ole varmaa tietoa.

Olen Helsingin piirin järjestökyselyissä muutamia vuosia sitten esittänyt hallinnollisen ja toiminnallisen suunnan erottamista toisistaan puoluekoneistossa. Ehdotus hukkui - tietenkin - käsittelyn mukanaan tuomiin kuohuihin. Kyllä järjestön sisäistä demokratiaa tarvitaan lainsäädännönkin vuoksi entiseen tapaan ja erityisesti sitä tarvitsevat puolueet, joilla on demokratiaan liittyvä tärkeä tehtävä ehdokasasettelussa ja demokratiaan kuuluvan koneiston ylläpitämisessä. Kun puolueen suhteesta tasa-arvoon, oikeudenmukaisuuteen ja turvallisuuteen on jo päätetty periaateohjelman tasolla, tulisi itse ajatusten ja toiminnan virran olla vapaampaa muodollisista rakenteista. Sisällöisen, poliittisen arvottamisen suunta määräytyy jo keskeisesti tällä tasolla. Jos tätä ei ymmärretä, koneisto itse muuttuu omien päämääriensä ja tavoitteidensa tehokkaimmaksi jarruksi.

Puhun tämän kirjoituksen otsikossa somemmasta suunnasta, jolla tarkoitan tietenkin sosiaalien median tuomaa lisäulottuvuutta yhteiskunnallisen arvottamiseen. Sitä kautta tuleva ajatusten ja esitysten vyöry on niin valtavaa, että poliittinen järjestelmämme joutuu katselemaan tuota ajatusten virtaa kuin valtavaa jokea joka vyöryy ohitsemme. Itse asiassa poliittisiin organisaatioihin tarvitaan rakenteita jotka poimivat tuosta virrasta käyttökelpoista ja arvopohjaa vahvistavaa aineistoa, ohjaavat ihmisiä löytämään mielenkiintoisia sisältöjä ja vahvistavat tätä kautta tapahtuvaa muutosta arvojemme ja tavoitteidemme haarukoimaan suuntaan.

Tiedossa on jo nyt - ihan omienkin kokemusten pohjalta - että sosiaalien media koordinoi kotimaista ja kansainvälistä keskustelua tehokkaasti ja vaikuttaa jo nyt aivan ratkaisevasti koko yhteiskunnan suuntautumiseen. Sillä on käytössään suoraan se luova potentiaali joka ihmisillä hyvin koulutettuna kansakuntana on tarjottavana. Poliittisen liikkeen tulee olla se "Me tulemme taas" tukkilautta, jolla iloisesti ja voimakkaasti asetutaan keskelle ajatusten virtaa seilaamaan mukana - ja elämään tätä päivää ihmisten kanssa.

Varma kantani lienee...

Ulkoministeri Erkki Tuomioja sanoi SDP:n vaalistrategiasta Facebook-päivityksessään 9.1. 2015, että "Ainoa toimiva strategia on sellainen joka on sopusoinnussa sen kanssa mitä vaalien jälkeen voimme ja haluamme tehdä".

Yksinkertainen lausahdus kätkee sisälleen suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian dilemman, ristiriidan, johon vastauksia olisi löydettävä. Meillä niitä pitäisi löytää pian siksikin, kun jo 98. päivän päästä on eduskuntavaalit. Niissä ratkaistaan se, ovatko sosialidemokraatit ylipäätään siinä tilassa että voivat jatkossa vaikuttaa suomalaisen yhteiskunnan kehittämiseen. Tässä on kysymys paitsi voimisesta, myös haluamisesta - ja sen laadusta.

Tähänastisen seurannan perusteella näyttää siltä, että sosialidemokratia ei ole liikkeenä ratkaissut sitä, mikä on liikkeen poliittisten uudistusten laadullinen linja. Syynä siihen voidaan pitää - pääministeriämme parodioiden - kolmea seikkaa: ensiksi, poliittisen todellisuuden sanomaa, jonka mukaan sosialidemokratia joutuu hallitusvastuuseen halutessaan sopeutumaan vähemmistöosapuoleksi porvarilliseen hallitukseen tai parhaassa tapauksessa hallitusyhteistyöhön, jonka on saatava valtuutus työlleen oikeistoenemmistöiseltä eduskunnalta. Toiseksi, edetäkö poliittisessa toiminnassa ja etenkin työllisyyden parantamisessa kasvuun ja yritysten toimintaedellytysten parantamiseen perustuvaa linjaa vaiko asettuako vahvasti ja vakuuttavasti uudenlaista jakoa (Rooseveltin New Deal) ja jälkikeynesiläisyyteen perustuvaa vahvaa elvytyslinjaa ajavalle kannalle. Kolmantena sosialidemokratian linjaan ja ratkaisuihin voimakkaasti vaikuttava tekijänä on Euroopan Unionin hegemoninen vaikutus jäsenmaidensa kansalliseen politiikkaan ja eurooppalaisen sosialidemokratian vastaukset ja valinnat suhteessa sisämarkkinoiden kehittämiseen.

Eurooppalainen sosialidemokratia näyttää valinneen useissa tapauksissa parlamentaarisesta demokratiasta suoraan seuraavan "rakentavan" vaihtoehdon. Sen mukaisesti on menty porvarillisenemmistöisiin hallituksiin puolustamaan hyvinvointivaltiota. Tästä on seurannut joutuminen konservatiivisen enemmistöpolitiikan - kovan sellaisen - takuumieheksi. Sosialidemokratiasta on tullut austerity-politiikan osapuoli eikä se ole jäänyt seurauksista kärsivältä kansanosalta huomaamatta. Populistiset ja nyt myös vasemmistosta nousevat ja kannatusta saavat uudet poliittiset liikkeet ovat vahvasti kuvassa mukana. Yhteistä näille on austeritypolitiikan kritiikki, tosin vastaukset - sitten kun niitä saadaan - ovat hyvin erilaiset.

Todennäköistä on että vasemmistosta nousevat liikkeet hakevat Euroopan Unionin hegemonisesta otteesta irtautumista voidakseen toteuttaa itsenäisempää ja laadullisesti elvyttävämpää politiikkaa. Sosialidemokratia näyttää hallitusyhteistyön myötä olevan veljeyden vankilassa konservatiivien kanssa. EU:n poliittinen rakenne - Maastrichtin sopimus ennenkaikkea - estää sellaisen elvyttävän politiikan joka on ollut pohjoismaisen sosialidemokratian hyvinvointivaltion kehittymisen taustalla. Osa sosialidemokratiasta - aika usein enemmistö - on uskonut teollisen ja markkinoiden elpymiseen perustuvan kasvun yhteistä hyvinvointia luovaan vaikutukseen. Globalisaatio, finanssikriisi, kasvaneet tuloerot ja ostovoiman heikkeneminen ovat osoittaneet, että konservatiivien peesaaminen ei muodosta riittävää arvopohjaa sosialidemokratian kaltaiselle työn ja pääoman ristiriidasta tietoiselle liikkeelle.

Äänet elvytyspolitiikan, uuden jaon puolesta ovat voimistuneet myös Suomessa. Jälkineynesiläisten ajatusten esiinnousu on edes jossakin määrin luonut toivoa ja osoittanut vaihtoehtoja. "Raha ja talous" blogin ja fb-sivujen ylläpitäjät ovat eri yhteyksissä osoittaneet, että porvarilliselle, valtavirtaiselle talouspolitiikalle on vaihtoehtoja. Jäsenyys EU:n valuuttaunionissa on kuitenkin tehnyt huomattavasti vaikeammaksi tämän jälkikeynesiläisyydeksi kutsutun talouspoliittisen vaihtoehdon toteuttamisen. Valuuttaunioni estää itsenäisen kansallisen raha- ja talouspolitiikan toteuttamisen. Rahan arvon kansallinen muuttaminen ei ole mahdollista; itsenäinen, omiin sopimuksiin perustuva taloudellisen toimeliaisuuden lisääminen ei toimi enää samalla tavoin kuin itsenäisenä ja valuutastaan suvereenisti päättävänä maana olisi mahdollista. Kansallisen elvytyspolitiikan toteuttaminen on silti edelleen mahdollista, uusia rahoitusinstrumentteja kasvun aikaansaamiseksi voidaan luoda ja vieläpä tavoilla, jotka eivät rakennu kaupallisen lähestymistavan ensisijaisuudelle. Jonkinasteisia merkkejä tämän asian ymmärtämisestä oli jo nähtävissä syksyllä 2014 julkaistussa SDP:n vaaliohjelmassa; tosin esimerkkeinä mainitut toteutustavat viittasivat porvarillisen talousvaihtoehdon peesaamisen, eivät elvytyksen suuntaan. Tässä suhteessa sammutetuin lyhdyin vaaleihin meneminen merkitsee varmaa vaalitappiota; ainoastaan uskollisimmat sosialidemokraatit pysyvät puolueen vakaina kannattajina. Toisaalta vaaleihin on jo nyt niin vähän aikaa että itsensä ja kansan vakuuttaminen selkeästä ja lujasta, yhtenäisestä linjasta on käytännössä mahdotonta.

Euroopan Unionin vaikutus poliittisiin rakenteisiin jäsenmaissa on jo nyt lainsäädännöllisesti vahvaa ja se tukee lähes poikkeuksetta markkinaehtoista lähestymistapaa ja sen edelleen syventämistä. Euroopan Unionin ja USA;n välinen vapaakauppasopimus ja sen hyväksyminen tulee sanelemaan sen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa vaihtoehtoista, kansanvaltaisiin arvoihin perustuvaa hyvinvointivaltiota. Eurooppalaisen sosialidemokratian porvarilliseen poliitiseen hegemoniaan suunatuva kritiikki ei ole ainakaan minun nähdäkseni tuottanut sellaista koko Unionin tai koko kansainväliseen yhteisöön suuntautuva arvopohjaista, aikaan sopivaa poliittista vaihtoehtoa joka olisi muodostumassa myös suurten joukkojen tietoisuuden ja poliitisen motivaation lähteeksi. Tässä maailmanajassa hiljaisuus ja suuntaa osoittamaton ambivalenssi saattaa merkitä hautautumista erilaisten populististen, anarkististen ja keskenään eri suuntaan vetävien ryhmäkuntien joukkoon. Hiljaisuudesta tulee haudanhiljaisuutta. .