En etsi valtaa loistoa...

Joulutaattona 2014

Joulun aikana toivotaan rauhaa, iloa ja sopeutumista kaiken keskellä siihen että maailma ei ole vielä suinkaan valmis. Kysymys on elämänasenteesta, elämäntavasta, suhteesta itseen, kanssaihmisiin, luontoon, tuottamisen ja kuluttamiseen. Hetki, ehkä muutama päivä tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Joulun sanomalla on elämänasennekysymyksenä paljon symbolista merkitystä. Entä onko joulun sanomaa sovellettavissa yhteiskunnallisiin ilmiöihin, maailmankatsomukseen tai politiikkaan?

Eriarvoisuus, yhdenvertaisuus, kurjuus tai hyvinvointi, nöyryytetyksi tai vahvaksi, uhkaavaksi tai turvalliseksi itsensä kokeminen ovat asioita joiden kanssa elämme ja kamppailemme päivittäin. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmassa julistuksessa sanotaan että ihmiset syntyvät maailmaan tasa-arvoisina ja että heitä koskevat samat oikeudet ja velvollisuudet riippumatta alkuperästä, uskonnosta tai poliittisesta vakaumuksesta. Hyvinvointiyhteiskunnan ja -valtion suuret periaatteet on yhdessä hyväksytty. Hyvinvointivaltio tavoittelee joulun sanoman kaltaista tilaa, ei ainoastaan muutamaksi päiväksi vaan pysyväksi olotilaksi, päivittäin koettavaksi jatkumoksi.

Ihmisen turvallisuusrakenne on sellainen että se pyrkii kehittämään asenteita ja luonteenpiirteitä jotka se kokee varmimmiksi ja turvallisimmiksi vallitsevissa oloissa. Kun puhumme ympäristön ja rakenteiden vaikutuksesta luonteenpiirteisiinne, olemme jo tekemisissä sen kuuluisan vuorovaikutussuhteen kanssa, josta mm. työväenliikkeen arvoperinnössä puhutaan. Taistelu jokapäiväisestä leivästä yhteiskunnassa jossa palkatusta työstä on puutetta, ruokkii asenteita jossa vahvemmat sysäävät heikompia syrjään ja jossa häviäjistä tulee luusereita, elämän pelissä epäonnistuneita. Kun omistamisen katsotaan toimivan turvallisuustekijänä, on tarpeen hamuta tavaraa ja mammonaa enemmän kuin mitä todellisuudessa pystyy edes hallitsemaan. Riistävä elämänasenne on seurausta olosuhteista jossa koetaan ainoastaan väkipakon ja viimekädessä sotilaallisen vartustautumisen tuovan turvaa ahneilta ja vallanhaluisilta naapureilta. Kyllä kaupankäyntikin voi muodostua aseeksi, jolla pyritään epämiellyttäviksi ja moraalisesti epäkelvoiksi katsottuja työntämään sivuun ihmiskunnan yhteisten arvojen "ruokapöydästä". Tämän joulun aikaan joudumme seuraamaan millä tavalla itsemme Euroopan Unionin kautta asettamat pakotteet purevat naapurin hyvinvointiin ja pakottavat sen - toiveidemme mukaan - nöyrtymään omaan ja mielestämme oikeutettuun arvomaailmaan. Samalla olemme ajautumassa - 70 vuotta sitten päättyneen toisen maailmansodan jälkeen - uudelleen sodankaltaisiin olosuhteisiin, jossa taloudesta on tehty ase välien selvittelyyn. Kuinka tuhoisaksi tämä kehitys pääsee muuttumaan, se riippuu myös meidän elämäntavastamme ja siihen liittyvistä arvoista. Onko meillä omine asenteinemme oikeutta katsella naapureitamme nenänvartta pitkin? Saksalainen Nobel-kirjailija ja sosialidemokraatti Günter Grass sanoi joulun alla tehdyssä Die Zeit -lehden haastattelussa että "kolmas maailmansota on jo alkanut."

Demokratia elämäntapana, josta mm. sosialidemokraattisen puolueen periaateohjelmissa on puhuttu, näyttää olevan äärimmäisen haastava ja vaikea tehtävä yksilötasolla toteutettavaksi. Kun yhteisen hyvinvoinnin sijasta yksilön oma intressi nousee keskeiseksi, alkavat epäproduktiiviset asennoitumistavat ja luonteenpiirteet saada yhä vahvempaa jalansijaa. Kun adekvaatit vastaukset elämäntilanteeseen ovat samansuuntaisia, alkavat yksilölliset luonteenpiirteet yhteiskuntaluonteen muodossa ohjata myös politiikkaa. Haetaan turvaa omistamisesta, kilpailusta, aseellisesta varustautumisesta, vaihtoehtoisista elämäntavoista - ja tietenkin myös demokratiasta elämäntapana. Tätä kautta elämäntapaan liittyvät turvallisuustekijät kanavoituvat poliittisten puolueiden ohjelmiksi ja kamppailuksi yhteiskunnallisista asemista ja vallasta.

Olemmeko eläneet yli varojemme? Minä sanoisin että tähän mennessä rakennettu hyvinvointivaltio on puskuroinut vahvasti yksilöllisiä epäproduktiivisia suuntauksia vastaan, olkoon sitten kysymys ahneudesta, vallanhimosta, valmistautumisesta sotaan tai ylipäätään ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin suojelemisesta. Yksilöllinen elämäntapa ja yhteiskunnan, kansallisvaltion tai yhteisen unionin tasolla tehdyt ratkaisut eivät ole väitetyllä tavalla yhteismitallisia. Ilman sodan jälkeen rakennettua hyvinvointivaltiota olisimme jo kauan sitten olleet pohjamudissa. Harmaitten mökkien ja pihamaiden ankeus olisi meilläkin vallitsevaa - pelkästään yksilön ponnistuksilla ei sosiaalista hallaa pystytä estämään. Tarvitaan yhteisö ja yhteisössä sen koossapitämiseen demokratiaa elämäntapana.

Kataisen sampo

Pohjoisista metsistä tuli mies joka erämaassa karaistuneella järkähtämättömyydellä toi koko mantereen käyttöön uuden kasvua, työllisyyttä ja menestystä luovan sammon. Eurokomissaari Kataisen lanseeraamaa kasvupakettia, jonka vipuvaikutuksen väitetään - ja nyt myös oletetaan - olevan jopa 16 -kertainen, ollaan laittamassa liikkeelle. Syntyvän kasvun väitetään olevan tutkittua tietoa ja siksi siihen voidaan luottaa.

Pohjoisiin erämaihin jääneelle Kataisen kannattajalle tulee mieleen, ettei miksei hän kotimaassa pääministerinä ja suurimman puolueen keskeisenä vaikuttajana laittanut samaa konetta täälläkin käyntiin? Kun Katainen hyppäsi kesken vaalikauden suoraan Brysselin koneeseen, jäi maa täällä hänen seitsenvuotisen kautensa jälkeen taloudellisesti entisestään lähes kohtalokkaalla tavalla heikentyneenä etsimään keinoja maan pelastamiseksi taloudellisen jyrkänteen reunalta. Miksi tämä ihmelääke otetaan vasta nyt käyttöön ja puolta maanosaa kattavan Euroopan Unionin tasolla? Jos tällainen kerrannaisvaikutus on olemassa, niin sitä kannattaa tietenkin käyttää. Kun olen aikaisemmissakin blogeissani pohtinut uusien rahoitusinstrumenttien kehittämistä, olen pitänyt mahdollisena sellaisten luomista ja väittänyt että tällainen vipuvaikutus on olemassa. Jotta sellainen todellisuudessa syntyisi, sille on olemassa kuitenkin muutamia tärkeitä ehtoja jotka Kataisen kasvupaketista näyttäisivät puuttuvan. Minua ilahduttaa kuitenkin jo sekin, että teoreettinen mahdollisuus uusien rahoitusinstrumenttien luomiseen on olemassa.

Ne tärkeät asiat jotka Kataisen kasvupaketista puuttuvat ja jotka näitä dynaamisia vaikutuksia luovat ovat seuraavat: rahoitusinstrumentien käyttäjällä tulee olla verotusoikeus; kun resursseja lasketaan liikkeelle uusiin hankkeisiin, on voitava olettaa että sijoituksesta tulee varmuudella verotuksen kautta ja ostovoiman kasvun ja kulutuskierron kautta jatkuvasti voimavaroja paketin koossapitämiseen. Toinen tärkeä ehto on se, että rahoitusvälineen resursseja käytetään tarkoituksiin, joissa tämä verotusoikeus toimii tehokkaasti; paras kohde edelleenkin on tällöin uusien, pysyvästi työllistävien työpaikkojen luominen. Ihanteellista olisi, jos käytettävät resurssit pysyisivät koko prosessin ajan kansanvaltaisessa, transparentissa kontrollissa. Tällöin nousee julkinen sektori uudella tavalla tarkastelun kohteeksi ja samalla mahdollisuudeksi.

Tällaisen uuden rahoitusvälineen liikkeellelaskijana voisivat siis meillä olla valtio, kunta ja pienessä määrin jopa kirkkokin jolla on veronkanto-oikeus, tosin ei pakkojäsenyyttä. Tehokkain tapa käyttää näitä koottuja voimavaroja on julkinen sektori itse, jonka toimialueella on nytkin huutava pula resursseista ja tekemätöntä, yhteisin päätöksin tärkeäksi koettua työtä enemmän kuin uskalletaan ääneen sanoa. Kansalaisyhteisöjen kenttä uinuu alaspainettuna ja unohdettuna puoliunessa ja vailla visioita resurssien puutteen tähden.Julkisen sektorin työt, etenkin kuntien palvelutehtävät, mm. tulossa oleva SOTE ja vanhuspalvelulain toteuttaminen vaativat paljon juuri paikallisesti, ihmisvoimin tehtävää työtä. Kaiken lisäksi tuon työn vaikutukset ovat välittömiä, sellaisenaan elämänlaatua ja hyvinvointia tuottavia eivätkä perustu monimutkaisiin perusteluketjuihin ja odotusarvoihin.

Julkisen sektorin kautta toimittaessa samalla tulee luotua myös investointipohjaa ja toimintamahdollisuuksia yrityksille uusien palvelurakenteiden yhteistyökumppaneina ja laajemminkin uuden työvoinman tuoman ostovoiman kasvun kautta.

Jos liikkeelle lähdetään yritysten kautta, tilanne muuttuu olennaisesti; yritys pyrkii toteuttamaan hankkeen mahdollisimman tehokkaasti, lyhyessä ajassa ja - luonteestaan johtuen - markkinoiden tyypillisillä ehdoilla. Niihin kuuluu hallinnoltaan suljettu rakenne ja tietenkin voitontavoittelu, jossa onnistuminen tuo valitulle joukolle glooriaa ja aineellista hyvää. Pysyvän kasvun - siis edellytettyjen vipuvaikutusten - aikaansaajaksi markkinoiden kautta tapahtuvasta liikkeellelähdöstä ei ole tai varovaisesti sanottuna, niiden syntyminen vaatisi muitakin tekijöitä mukaan. Kysenalaiseksi jää, pystyvätko tuotteen saajat, valtio ja julkinen sektori ylipäätään lunastamaan vähenevillä resursseillaan nämä kasvupaketin sinänsä hyviksi rankatut tuotteet. Vipuvaikutus saattaa pysähtyä jo yritysten haluttomuuteen lähteä kovaan kilpailuun hankkeista tai yhteisen sektorin kyvyttömyyteen maksaa uusista rakenteista. Tai siihen että kun kulutuskysyntä ei kasva, hankkeet muodostavat liian suuren riskin yrityksille rahoittajina. Se että valtiot toimivat käytännössä tämän vipuvartisen kasvupaketin takaajina, voi merkitä epäonnistumisen sattuessa raskasta laskua suoraan veronmaksajille.

Euroopan Keskuspankki ei ole ilmeisesti tässä hankkeessa keskeisesti mukana eikä se olisi sellaisessakaan, jossa lähdettäisiin liikkeelle valtion ja kuntien kautta. Tämä on Maastrichtin sopimuksella kielletty. Miksi? Syyt ovat mitä ilmeisimmin ideologisia. Etusija halutaan antaa markkinoille. Maastrichtin sopimuksen solmimisen aikoihin vaikutti tietenkin vielä vahvasti kommunismin pelko, jota marxilaisleniniläiset "reaalisosialismin" muodot olivat oikeutetustikin luoneet. Onneksi pohjoismainen sosialidemokratia ei sairastunut tuon kaltaiseen poliittiseen paniikkihäiriöön.

Jos liikkeelle lähdettäisiin julkisen sektorin kautta, voisi se tapahtua vain uudenlaisen valtion ja kansalaisten yhteisen visioinnin ja ponnistelun kautta, jossa rahoitusinstrumentteja luodaan kansan rationaalisen uskon, siis järjen käytön varaan. Kuntapondit, kuntien ja valtion itsensä liikkeellelaskemat joukkovelkakirjalainat voisivat olla tällaisia. Uskon myös Keskustan Sipilän tapaan että valtion nykyrakenteesta löytyy jemmattuja resursseja joita voitaisin käyttää tukena varsinkin liikkeellelähtövaiheessa. Tärkeää kuitenkin on että rahoitusvälieent suunnataan suoraan tarpeelliseksi todettujen työpaikkojen luomiseen ja että ne rakeneetaan kansanvaltaisten rakenteiden varaan. Uuden tien löytäminen on tehtävä niin, että koko kansa on tässä pelastusoperaatiossa mukana.

Löysikö eurokomissaari Katainen siis kalevalaisen sammon, tuon ihmelaitteen joka loi puolet syötäviä ja toisen puolen myötäviä? Olisi saattanut löytääkin ellei olisi kokenut ideologista vastakkainasettelua siksi tuonelan virraksi jonka yli ei ole käyminen.

Takaisin autonomiaan?

Seuraan omassa ajattelussani edelleen Työväen Akatemian rehtorin ja talousajattelijan Väinä Liukkosen suurta periaatetta, jonka mukaan yhteinen säästäminen, siis säästämnen voimavarojen kartuttamisen muodossa on sosialidemokratian keskeinen väline yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, yhdenvertaisuuden, sosiaalisen turvallisuuden toteuttamisen ja ihmisen henkisen ja ruumiillisen kuntouttamisen muotona.

Se mikä on juuri näinä aikoina muuttumassa, on yhä kiihtyvä markkinoiden rakenteellinen painostus kansanvaltaisille periaatteille rakentuvaa hyvinvointivaltiota kohtaan.

Vielä 1960-luvulla ja jopa 1970-luvun alussa oli mahdollista ottaa vaaleissa "valta käsiin" ja luoda uusia, yhteistä hyvinvointia tukevia rakenteita. Näinhän meillä tehtiinkin ja varsin lyhyessä ajassa, kun historiallinen mahdollisuus avautui, syntyivät rakenteelliset eläkeratkaisut, vuosilomat, peruskoulu, toimivat työmarkkinajärjestelmän tulopoliittisine kokonaisratkaisuineen. Mutta jo 1970-luvun alkupuolelta alkoi maailmalla vaikuttaa Milton Friedmannin ja Chigagon koulukunnan monetaristinen oppi, joka on muutamassa vuosikymmenessä ehdollistanut valtioita, yhteiskuntia ja kokonaisia maanosia markkinoille. Globaalinen tiedonkulku sen eri muodoissa on tehnyt mahdolliseksi sen että koemme tänään globalisaation vaikutuksia aivan yksilötasoa myöten.

Se suuri seuraava askel näyttää tapahtuvan solmittavana olevien vapaakauppasopimusten muodossa. Jos ne toteutuvat suunnitellussa muodossa, ottavat markkinat niskalenkin sekä pohjoismaisista hyvinvointivaltioista että demokratiasta ylipäätään. Noissa uusissa oloissa - jos paljon puhutut vapaakauppasopimuksen sisältämät välimiesoikeudet hyväksytään - yhteisten voimavarojen kartuttaminen muuttaa luonnettaan. Siitä tulee kanava jota kautta voimavaroja siirtyy yksityisille, hallinnoltaan suljetuille, voitontavoitteluperiaatteella palveluja järjestäville kansainvälisille konserneille. En usko edes pk-yritysten pärjäävän tuossa rakenteellisen riistämisen kilpajuoksussa. Samalla myös sosialidemokraattinen projekti demokraattisen sosialismin rakentamiseksi hyvinvointiyhteiskunnan kautta ja sen varaan tulee päätökseen. Markkinat ovat Euroopan Unionin konservatiivisen hegemonian avulla lopettaneet sosialidemokratian yhteiskunnallisena liikkeenä, jäljelle jää vain taistelu yksittäistilanteissa ihmisoikeuksien ja edes jonkintasoisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Tasa-arvo on lopullisesti heitetty romukoppaan.

Jarmo Rantanen, Tampereen emeritus-kaupunginjohtaja muotoili sanomisensa Facebookissa tähän näkymään seuraavasti:"Samalla kun globaalit yritykset ja niihin liittyvät järjestelmät ovat ottamassa itsenäisille valtioille kuuluvaa valtaa yhä enemmän itselleen ovat äänestämiseen ja henkilö per ääni periaatteeseen perustuvat demokratiat edes auttamassa häviämisprosessiaan sisäisestikin antamalla populismin näivertää ytimensä.Annetaanko mennä vai tehdäänkö jotakin?"

Kysymys on edelleen sosialidemokratian keskeisistä arvoista, oikeudenmukaisuudesta, tasa-arvosta, yhteisestä hyvinvoinnista ja tälle pojalle rakentuvasta vapaudesta. Tämä suuri visio on nyt selvästi romuttumassa eivätkä Jarmo Rantasenkaan kysymykseen tähän mennessä tulleet vastaukset ole kovin lupaavia olleet vaikka nämä dramaattiset uhkakuvat tunnistettaisiinkin.

Kysymys ei ole vain Suomesta vaan globaalista ilmiöstä; tässä ei ole pelkästään Suomen itsenäisyys vaarassa, vaan demokratia ylipäätään. Vetäytyminen kansakuntana ulos eurosta tai koko Euroopan Unionista on yksi yritys vastata tähän valtavaan ongelmaan. Se ei taida kuitenkaan meitä pelastaa Euroopasta ja vanhasta maailmasta puhumattakaan. Euro on välineenä verrattavissa polkupyörään: turha on polkupyörää syyttää jos löytää itsensä pöheiköstä. Myös Unionin tasolla voidaan tehdä toisenlaista talouspolitiikkaa jos niin halutaan. Mielestäni Suomessa tästä on hyvänä todisteena ns. jälki-keynesiläisyyden vahva nousu julkisuuteen viime kuukausien aikana. Euroopasta näitä ääniä on kuulunut jo 2000-luvun alusta lähtien nuorten taloustieteilijöiden havaintoihin perustuen, yhtenä esimerkkinä Stephan Schulmeister WIFOsta (Österreichische Institut für Wirtschaftsforschung).

Voihan toki olla mahdollista, että yhteisöllisyyden luuranko alkaa herätä ja alkaa uudelleen kiertää haamuna ympäri vanhaa maailmaa. Konkreettisen vaihtoehtoisen ohjelman ja strategian syntyminen edes Euroopan tasolla saattaa viedä vuosia ellei peräti vuosikymmeniä. Esimerkiksi amerikkalaiset ovat talousajattelussaan ja toimiin ryhtymisessään olleet selvästi notkeampia, rivakampia ja aloitekykyisempiä kuin mitä Euroopassa on tapahtunut.

En pitäisi mahdottomana sitäkään, että kansanvaltaisen hyvinvointiyhteiskunnan tarina päättyy markkinoiden niskalenkkin ja kuristusotteeseen jo lähivuosina. Ihmisen ikuinen tarve ja pyrkimys vapauteen, henkilökohtaiseen onneen ja sitä vastaaviin rakenteisiin tulee silloi etsimimään uusia muotoja. Sen sijasta että veroja rakastetaan ja maksetaan riistäviin rakentesiin, aloitetaan vanhan työväenliikkeen tapaan, vanhasta viisastuneita, rakentaa uusian autonomisia instituutioita joihin voimavaroja kootaan ja joissa uutta yhteisöllisyyttä rakennetaan. Tuollainen autonomia voi syntyä kuitenkin vain kansanliikkeiden toimesta silloin kun valtion ja muut julkiset rakenteet ovat tietokoneen vanhan kovalevyn tapaan lopullisesti korruptoituneet.