Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Arvopohjamme ilman mitaleita

Pariisin olympialaiset ovat tätä kirjoittaessa juuri päättymässä, päättäjäiset ovat alkamassa. Ensimmäistä kertaa olympialiikkeen historian aikana suomalaiset tulevat olympialaisista saavuttamatta ainoatakaan mitalisijaa. Keskustelu on alkamassa siitä, onko kansallinen itsetuntomme kiinni menestymisestä olympialaisissa, menestymisestä kilpailussa, menestymisestä kaikkein parhaimpina, suorituskykyisimpänä, ylivertaisina kaikkiin muihin kansoihin ja maanosiin verrattuna?  Mikä rooli henkilökohtaisella kilpailussa menestymisellä, voittamisella kansakuntana on ylipäätään tulevaisuudellemme?

Palaaminen olympialaisista ilman mitaleita vie paljon pohjaa pois ajattelulta, että olisimme kansakuntana ylivertainen maailman parhaiden joukossa. Sata vuotta sitten olimme maailman paras kansakunta silloin olympialaisiin osallistuneiden kansakuntien joukossa. Tämä saavutus nosti kansallista itsetuntoamme ja saattoi olla vaikuttamassa osin jo taistelussa kansallisesta itsenäistymisestä, nousemisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Vai oliko niin, että  monet 1800-luvun uudistukset jo sellaisenaan nostivat kykyämme ilmaista itseämme niin henkisesti kuin fyysisestikin?  Nyt, sata vuotta myöhemmin, olympialiikkeen vähittäisen vahvistumisen myötä osuutemme mitaleista ja menestyksestä on vähitellen kaventunut ja sitten toisen maailmansodan olemme saaneet olla iloisia pienemmistä mitalimääristä ja laskea hyväksemme senkin että on ylletty 'pistesijoille'. 

Kilpa-ja erityisesti huippu-urheiluun liittyy enemmän tai vähemmän avoimesti tietynlainen exseptionalismi, kansallisen erinomaisuuden esiinmarssittaminen, mikä sitten näkyy ja jota käytetään myös poliittisen autoriteetin perusteena. Onko Suomenkin yhteiskunnallisen erinomaisuuden pohjalla tällaista exeptionalismia, poikkeuksellisen kansallisen erinomaisuuden tavoittelua? Vai olisiko erinomaisuuden painopistettä muutettava kääntämällä pyramidi ylösalaisin niin että kansan kokonaisvaltainen hyvinvointi olisi kaiken arvopohjaisen tavoittelun ytimessä?

Meistä ei tullut maailman 'herrakansaa'. Suuruudenunelmat eivät voi enää perustua sen enempää maantieteelliseen laajentumiseen kuin fyysiseen tai henkiseen paremmuuteenkaan maailman kansojen joukossa. Kysyä voidaan, onko edes mielekästä ja järkevää yrittää tavoitella absoluuttista huippusuoritusta ja tehdä siitä kansallisen ylpeyden aihe ja kansallisen menestyksen mittari. Onko ylipäätään mitään järkeä rakentaa kansallista itsetuntoa huippusuoritusten varaan? Onko tätä TV2:n olympiastudion loppupäätelmänä toteamaa "surullista saldoa" tarkoituksenmukaista pitää sellaisena arvopohjana, joka keskeisellä tavalla ohjaa suhtautumista nuorempaan polveen, kasvatukseen ja ihmisten  arvostukseen kansalaisina?

Minä itse olen juuri toisen maailmansodan alla syntyneenä joutunut kärsimään lapsuuden ankaruudesta sota-ajan lapsena. Isä oli rintamalla, äiti kotona lastensa, minun sisaruparveni kanssa, ilman toimeentuloa. Ruoasta oli jatkuva puute, elettiin korttiannoksilla, joita niitäkän ei aina saatu. Kehoni painui kasaan jo lapsuusiässä, ravinnon puute aiheutti ns. riisitautia, joka heikensi muutoinkin hauraaksi jäänyttä luustoa. Penisilliini yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurista kansantaudeista kuten keuhkotaudista, hinkuyskästä, tuberkuloosista ja lapsihalvauksesta kärsittiin pitkälle 1950-luvulle. Hampaidenhoito oli minun lapsuudessani vielä aivan sattumanvaraista. Niin kärsittiin varmaan koko maailmassa. Näillä olosuhteilla oli uskoni mukaan melkoisen paljon merkitystä suurten ikäluokkien terveydentilaan pääsemisessä  ja täyteen terveyteen kasvamisessa.

Näiden ajatusten myötä palaan uudelleen pohtimaan kansallista menestystämme ja yleisen terveydentilan, sosiaalisen hyvinvoinnin  ja henkisen ja ruumiillisen aktivoitumisern mahdollisuuksia maassamme. Parastaikaa  hyvinvoinnoin perustaa murennetaan hyvää vauhtia. Samaan aikan toivotaan kansalaistemme menestyvät urheilusuorituksissa, tieteen ja taiteen soveltamisessa tavalla joka tuottaa maallemme  myönteistä mainetta ja arvostusta. Näsitä samoista asioista on taisteltu koko itsenäisyytemme ajan. Vieläkään ei tässä rikkaaksi  ainitussa maassa kyetä turvaamaan kaikille mahdollisuutta täyteen syntymiseen, siis kaikkien nioiden ruumiillisten ja henkisten ainesten täyteen toteutumiseen, joiden pohjalta kansalaiskuntoamme loppujen lopuksi mitataan.

Vai onko niin, että juuri hyvinvointi on meidät veltostuttanut pullamössöhyvinvointia tavoittelevaksi, urbaaniksi ja Ben Zyskowichzin sanoin paapotuksi ja laiskottelua elämänarvona pitäväksi kansaksi, jolle sekä henkilökohtainen että kansallinen menestyminen on yhdentkevää? 

Pienikokoisena, sota-ajan puutteen keskellä kasvaneena  lapsena oli vielä varusmiespalveluksessakin yksi viimeisiä, niin fyysisen kokoni kuin aakkosjärjestyksessä loppupään kirjaimilla alkavan sukunimenikin johdosta. Aika usein harjoitusten jalka- ja polkupyörämarsseilla minut määrättiinkin "jälkipään vartijaksi" huolehtimaan siitä että jos joku putosi syystä tai toisesta pois joukon vauhdista, tieto siitä satiin marssia etupäässä vetävien tietoon. 

Olisiko niin, että kansalaiskunnon kehittämisessä olisikin etupään vauhdinpitäjistä huolehtimisen sijasta kiinnitettävä huomiota entistä enemmän siihen joukkoon, joka syystä tai toisesta ei pääsekään mukaan yhteiseen "kehityksen kelkkaan", vaan jää tavalla toi toisella puolitiehen omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kehittämisessä? 

Olisiko yhteiskunnallisessa arvopohjassamme löydettävissä uusia aineksia ja mahdollisuuksia muuttamalla paradigmaa, aloittamalla kokonaan alusta? Eikö päähuomio olisi kiinnitettävä valtavaan putoajien ja keskinkertaisen suoritustason joukkoon sen sijasta että huomio ja panostukset suunnataan kapeaan kärkeen?

Eurooppalaista tragiikkaa Suomeen sovellettuna

Siirtyminen syksyyn kesäkauden jälkeen näyttää alkavan talouden osalta varsin surullisissa ja näköalattomissa merkeissä. Hallitus on käynnistänyt laaja-alaisiin leikkauksiin ja kaikki tulonsa kuluttaviin kansalaisryhmiin suunnatut veronkorotuksensa. Kaikki säästävät näiden uhkien edessä, ostovoima sakkaa ja talouden moottoriksi tarkoitettu pörssikin mataa jo kaiketi viidettä vuotta pohjalukemissa. Muutosta parempaan ei ole näkyvissä. 

Uutiset Euroopasta kertovat, että Euroopan keskeinen kansantalous Saksa on suurissa vaikeuksissa eikä nopeaa elpymistä sielläkään näytä avautuvan. Syynä on paitsi kuluisa eurooppalainen ja Saksassa  vuodesta 1949 perustuslakiin sidottu velkajarrupolitiikka, myös taloudelliseen rivaliteettiin (myrkylliseen kilpailuun) ja ilmeiseen ryssävihaan perustuva, NATOn laajenemisesta generoituva ja Ukraina sodan puhjettua edelleen kiihtynyt  sanktiopolitiikka sekä näiden seurauksena tapahtunut Venäjän kaasuhanojen sulkeutuminen EU-mailta sekä tästä kaikesta seurannut syntynyt tarjontainflaatio. Kaikkien näiden yhteisvaikutus - lisättynä Kiinan teollisuuden ja USA:n digitaaliseen kehitykseen perustuvan keinoälyn (AI) menestyksellä - ovat johtaneet jo vaaralliseen, alaspäin suuntautuvaan kierteeseen. 

Lyhyesti, Eurooppa ja sen suuret vanhat jäsenmaat ovat taloudellisesti aneemisessa tilassa. Muut suuret makrotalousalueet - kuten USA ja Kiina - ovat menestyneet hyvin. USA:n pörssi on suurista valtionveloista ja suorastaan dramaattisen vahvasta velkaelvytyksestä  huolimatta huippulukemissa. Nämä kilpailevat makrotalousaalueet muodostavat jatkuvan uhan Euroopan hyvinvoinnin kehitymiselle. Ei ole liioittelua puhua "eurooppalaisesta dystopiasta", niin vakavia ja hallinnollisesti perustuslailliseen sementtiin valettuja nämä ongelmat ovat.

 

Juuri tämän aamun (5.8. 2024) YLE:n mittausten mukaan Marinin hallituksen puolueiden yhteiskannatus on 55,7, Orpon johtaman hallituksen puolueiden yhteiskannatus vain 44,8. Hallituksen talouspolitiikan raamit tulevat Euroopan Unionista ja sen kasvu- ja vakaussopimuksesta, jonka pohjalta johdetussa Euroopan Komission raamissa hallituksen on pysyttävä. Kasvu- ja vakaussopimus on perustuslakitasoinen sopimus, jonka reunaehtoja ei mikään hallitus Suomessa saa rikkoa. Tästä seuraa, että nyt oppositiossa olevien puolueiden muodostaman hallituksen on pysyttävä näissä samoissa raameissa. Paitsi että alkuvaiheessa tarvittavat säästöt pitäisi suunnata uudelleen, satsausten työllisyyteen ja kasvuun pitäisi seurata kaavaa, joka käynnistää talouden moninkertaistajia. Näitä löytyy kaikkein eniten julkiselta sektorilta, veronkanto-oikeudella varustettujen yhteisöjen alueelta. Lisäksi kaikki elvytysvarat pitäisi suunnata suoraan työllisyyteen ja pääsääntöisesti julkisen sektorin tehtäviin, joissa noudatetaan tiukasti työehtosopimusten palkka- ja muita ehtoja ja jossa palvelusuhteet ovat täysimittaisia.  Laskelmani mukaan nykyisen suuruiset satsaukset osin säästöinä ja osin velanottona mahdollistaisivat itsekannattavan työllisyyteen 5-10 vuoden jaksolla laskien velkasuhteen nopeasti EU:n perussopimuksen hatusta vedettyihin raameihin.Suurimman jarrun talouden nopeaan tasapainottamiseen muodostaisi Kasvu- ja vakaussopimuksen 3%n kasvurajoitus.  Euroopan Unionin traagista makrotalouskuilua tämä ei kuitenkaan millään tavalla korjaisi.

Inklusiivisuus poliittisena käsitteenä

Mitä inklusiivisuus mahtaa tarkoittaa?

Berliinissä järjestettiin meidän juhannuksemme aikoihin 21-22-6. 2924  hengeltään sosialidemokraattinen "Progressiivisen hallinnan huippukokous".  Tämä summit keskittyi progressiivisten voimien analyysiin Euroopan ja maailman turvallisuus- ja puolustuspoliiittisesta tilanteesta. Alustajina oli mm. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius ja liittokansleri Olaf Scholz. Osanottajia oli Euroopan Sosialidemokraattisista ja Sosialistisista puolueista. Paneeleihin osallistui lisäksi vihreitä ja liberaalivasemmistolaisia asiantuntijavoimia. Tämä tarkoittaa, että kaikkein keskeisimmät vastuunalaiset sosialidemokraattiset poliitikot olivat mukana hahmottamassa Euroopan turvallisuutta ja ajankohtaista puolustusyhteistyötä. Raportoin tuoreeltaan tästä kokouksesta toisessa blogissani "Kohden toisenlaista maailmaa".

Sosialidemokratian kannalta mielenkiintoista on ylipäätään puhe progressiivisesta allianssista eurooppalaisia sosialidemokraatteja yhdistävänä voimana. Tytti Tuppurainen käytti luontevasti progressiviisten voimien käsitettä monikon ensimmäisessä persoonassa omissa puheenvuoroissaan, jotka olivat selkeitä ja paneelin parhaita. Tosin Suomessa sosialidemokratian ymmärtäminen Progressiivisena Allianssina Sosialistinen Internationaalin rinnalla ja myös sijasta ei ole noussut yhteiseen tietoisuuteen Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. Harva sosialidemokraatti tietää kuuluvansa tällaiseen joukkoon. Yhtä vähän on tietoa siitä, mikä erottaa progressiiviset sosialidemokraatit Sosialistisen Internationaalin muista jäsenpuolueista.

Saksan puolustusministeri Boris Pistorius nosti tervehdyksessään esiin integroidun turvallisuuden käsitteen, joka tarkoittaa huolenpitoa ympäristöstä, sosiaalisesta hyvinvoinnista ja sotilaallisesta puolustuksesta samanaikaisesti ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa. Kaikki aspektit ovat sidoksissa toisiinsa ja siksi turvallisuus on nähtävä kaikkia ulottuvuuksia integroivana INKLUSIIVISENA kokonaisuutena. Yhtenä tärkeänä kokonaisvaltaisuuden osana Pistorius korosti, että diplomatia, neuvottelut ja pyrkimys luottamukseen ja rauhaan ovat ensisijaisia tavoitteita. Sotilaalliset ratkaisut ovat viimeisimpiä keinoja - mutta rajojen ja arvojen puolustuksessa myös tähän on varauduttava.

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen kiinnitti huomiota Pistoriuksen keskusteluun nostamaan inklusiivisuuden käsitteeseen. Hän piti tärkeänä sitä, että Venäjä häviää tämän Ukrainassa käytävän sodan. Inklusiivisuuden käsite hänelle oli samaa kuin kansallinen yhtenäisyys Venäjän tuomitsemisessa, Ukrainan tukemisessa ja käynnissäolevan sodan voittamisessa Ukrainan hyväksymillä ehdoilla - niitähän ei ole kyseenalaistettu. 

Inklusiivisuus on toki paljon laajempi ja syvällisempi käsite kuin pelkästään koko poliittisen spektrin huomioonottaminen - vaikka sitäkin se varmasti on. 

Inklusiivisuus tarkoittaa kaikenkattavaa, kokonaisvaltaista, integroivaa, kaikki osapuolet huomioivaa, asiaan liittyvän historian huomioimista, vastuullista, integroivaa, autenttista ja parhaimmillaan yhteisöä turvaavaa ja rikastuttavaa toimintatapaa.

Kun puhiutaan kokonaisen maanosan - ehkä jopa koko maapallon - turvallisuudesta ja puolustuksesta, Saksan puolustusministerin käyttämä ilmaus saa aivan erityistä syvyyttä ja merkitystä. Ukrainan sodan syntyä ja syitä tutkittaessa inklusiivisuus tarkoittaa koko sotaan johtaneen historian tarkastelua, sodan kaikkien osapuolten ja heidän motiiviensa huomioonottamista. Historian lisäksi on osattava katsoa vastuullisesti myös tulevaisuuteen. Epäproduktiivisten voimien nousu vihapuheiden, rasismin, kiihkokansallisuuden, oman intressialueen laajentamishalun ja valloitus- ja vaikutushalun muodossa kuuluu ehdottomasti myös tähän kokonaisuuteen.

Euroopan Unioniin liittymisemme tärkeitä motiiveja oli  juuri kansallinen turvallisuus ja liittyminen läntiseen arvoyhteisöön toiveena oikeusvaltio, demokratian syventäminen ja tietenkin usko läntisen markkinatalouden voimaan vaurauden ja taloudellisen turvallisuuden tuojana. Toteutuivatko Suomen toiveet tuon liittymisen kautta - senkin pohtiminen kuuluu inkluviivisuuden käsitteeseen.  

Kysyä voidaan, oliko Suomen itsenäisyys ja sisäinen demokratia uhattuna liittyessämme Euroopan Unioniin 1990-luvulla? Takana oli myrskyisä 1980-90-luvun taite, jolloin entinen Neuvostoliitto romahti sisäisesti. Kysymyksessä ei ollut räjähdys, "explotion" vaan todellakin "implotion" romahdus, kasaan painuminen.

Takana oli myös 1970-luvun ETYK, Helsingin henki ja suuri kansainvälinen "kolmen korin sopimus" Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöarkkitehtuurista. Allekirjoittajiin kuului mysös USA, osallistuihan silloinen USA:n presicentti Gerald Ford täysillä valtuuksilla tähän kokoukseen.

Mainittakoon vielä Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos Mihail  Gorbatshovin noustessa maan johtoon. Oli ymmärettävää, että Neuvostoliiton romahdettua ja vanhan mantereen lähes koko pohjoisosan kattavan maan turvallisuusintresseihin kuului edes jonkinlaisesta taloudellisesta ja sotilaallisesta turvallisuudesta huolehtiminen. Juuri Mihais Gorbatshov ja USA:n uusi presidentti Ronald Reagan sopivat suullisesti siitä, ettö Pohjois-Atlantin sotilasliitto NATO ei pyrkisi laajentumaan itään. Se että tämä sopimus ei toteutunut, osoitti neuvostoajan aiheuttaman suuren haavoittuvuuden  juuri itsenäistymään pyrkivissä neuvostovaltioissa. Kävikö niin että Euroopan turvarakenne ETYJ hajosi kuin tuhka tuuleen näiden tapahtumien seurauksena? (Espanjalainen panelisti kuvasi tässä mainitussa summit-kokouksen paneelissa asian kuvaannollisesti käsiään levitellen: BOOOOM!) Toisaalta läntisen arvoyhteisön kiihkeä markkina-alueen laajentaminen ja juuri syntyneen Euroopan Unionin pyrkimys koko euroopanpuolisen manneralueen saamiseen Unionin jäseneksi vaikutti sekä NATO:n laajentumishaluun että pyrkimykseen saada uusia jäsenmaita Euroopan Unioniin. Alustuvat lupaukset kummassakin suhteessa olivat vielä kaukana itse jäsenyyden saavuttamisesta.

Palaan tässä takaisin inklusiivisuuden käsitteeseen. Olen lyhyesti katsellut vasta menneisyyttä ja niitä taustoja jotka ovat menossa olevan sotilaallisen konfliktin taustalla. Voisi aloittaa jo 1920-luvun suuresta inflaatiosta ja sen vaikutuksesta nykyisiin talousrakenteisiin - tai toisen maailmansodan tuhoisista seurauksista ja senaikaisten kansalaisten vaatimuksesta "Ei koskaan enää sotaa". Tulevaisuudenkuvan hahmottaminen muodostaa tässä oman lukunsa. Samoin on sosiaalisten suhteiden laita; kuinka - kuten liitokansleri Olaf Scholz ihmetteli - on mahdollista, että kiihkeä vihapuhe, muukalaisviha, rasismi ja siihen liityvä nekrofilia, tappamisen halu on erityisen voimakasta Euroopan kaikkein varakkaimmissa ja taloudellisesti kehittyneimmissä maissa, maissa jotka ovat vuosikymmeniä vannoneet toimivansa demokratian nimiin? Miksi demokratiasta huolimatta läntisessä arvoyhteisössäkin tuloerot ja taloudellinen eriarvoisuus vain jatkavat kasvuaan? Mihin on suvaitsevaisuus, moniarvoisuus ja usko tulevaisuuteen kadonnut?

Inklusiivisuuden käsitteeseen on palattava vielä uudelleen.

Hyvinvointivaltio eurooppalaisena ulottuvuutena

Uskon monella välkkyneen mielikuvissa Euroopan Unioniin liityttäessä yhteisen hyvinvoinnin ulottaminen koko Eurooppaan demokraattisena, rauhanomaisiin ratkaisuihin rakentavana, jäsenvaltioitaan ja koko yhteisöön ulottuvana ja jokaiselle  vaurautta jakavana visiona. Ihan tällä tavalla ei näytä kuitenkaan käyneen. Euroopan historiassa on vahvana juonteena myös autoritaarinen, jopa fasistinen ajattelutapa, vahva usko vahvemman oikeuteen, kilpailuun ja markkinoilla ratkaistavaan menestykseen.

Unionin perustamisen peruspilarit vapauksineen, työvoiman, pääoman, palveluiden ja tavaroiden vapaa liikkuvuus näyttävät merkinneen nimenomaan markkinalle keskeisten elementtien vapaata toimintaa. Euroopan Unioni rakensi koko toiminnan kannalta tärkeän perussopimuksen erityisen silmiinpistävästi juuri markkinakeskeiseksi, jossa demokraattisen valtion rooli - toisin kuin kansanvaltaisessa pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa  - on vahvasti ehdollistettu juuri markkinoiden vapauksilla. 

Tästä on seurannut, että kansanvaltaista hyvinvointivaltiota rakentaneet ja sen varassa menestyneet pohjoismaat ovat Euroopan Unionissa joutuneet toimintaympäristöön, jossa valtion toimintaa taloudellisessa mielessä ehdollistetaan ja samalla myös voimakkaasti rajoitetaan. Euroopan Unioni on perinyt lähinnä Saksasta peruskirjaansa ja se pohjalta tehtyihin perustuslakitasoisiin sovellutuksiin nimenomaan valtion taloudellista toimintaa rajoittavia elementtejä. Jäsenvaltiot ovat menettäneet Euroopan Valuuttaunionissa  oman itsenäisen valuuttansa ja samalla myös itsenäisen raha- ja finanssipolitiikkansa. Euroopan Komissio ohjaa vahvalla kädellä jäsenvaltioiden taloudenpitoa juuri markkinaehtoiseen suuntaan ja on valmis taloudellisesti rankaisemaan niitä, jotka eivät tiukasti seuraa asetettuja sääntöjä. Harva tietää, että jopa demokratian muutoin edellyttämä valitun ja sääntöihin kirjatun strategian kritiikki on itse asiassa kiellettyä. Euroopan Unionin korjausmekanismi säätelee tarkasti ja perustuslakitasoisesti, millä tavalla korjausehdotuksia saa tehdä. Keskeistä korjausmekanismissa on se, että korjausehdotuksia saa tehdä vain sääntöihin kirjatun strategian sisällä, ei etsimällä vaihtoehtoja strategisen raamin ulkopuolelta.

Sellaiselle maalle kuin Suomi, joka on Euroopan Valuutaunioniin liittyessään luopunut omasta valuutastaan ja itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikasta, velkaantuminen on suuri haaste, varsinkin kun keskuspankki käyttää korkojen nostamista keinona taistella inflaatiota vastaan. Keino olisikin kohtalaisen hyvä, jos inflaatio johtuisi nopeasti nousseista palkoista ja kulutusmahdollisuuksista. Menossa oleva, nopeasti korotettu korkotaso johtui kuitenkin energian tuotantoon Ukrainan sodan ja kansainvälisen kauppasodan luomista pullonkauloista, ei ylisuurista palkankorotuksista. 

Olisiko Euroopan Unioni voinut valita toisenlaisen linjan, jossa jäsenvaltioita olisi tuettu samaan tapaan kuin mitä EKP pääjohtaja Mario Draghin kaudella teki vuosina 2014-2022 jakaessaan määrällistä elvytystä markkianratkaisuihin jopa 3000 miljardin euron edestä? Raha tehtiin päätöksillä ja kirjanpidolla ja pääosin tämä summa on edelleen Euroopan Keskuspankin taseissa. Elvytystä saaneilta valtioilta ei ole vaadittu takaisinmaksua eikä elvytysrahalle ole asetettu korkovaatimuksia. Jossakin vaiheessa niitä myös EKP:n neuvoston päätöksillä ryhdytään poistamaan taseista. Jäsenvaltoiden suuntaan ei tällaista aloitetta ole kuitenkaan EKP:lta kuulunut. Mitään muuta estettä kuin strategisesti peruskirjoihin ja Vakaus- ja Kasvusopimukseen betonoitu velkajarrusääntö ei tällaiselle tuelle olisi olemassa. 

Mitä tekee muu maailma?

Modernissa makrotaloudessa - kuten Japanissa, USA:ssa ja myös Kiinassa -  uutta rahaa, siis uusia hankkeita ja projekteja toteutetaan aina velkapääomalla. Hankesuunnitelman fiskaalinen puoli konkretisoituu kirjaamalla projekti velkana kirjanpitoon, joka nykyaikana tapahtuu digitaalisesti ilman että rahaa painettaisiin ja siirrettäisiin rekka-autoilla hankkeen toteuttajille. Makrotaloudessa ei ole kysymys pikkusummista. Suuret hankkeet, kuten USA:n IRA-lainsäädäntö merkinnee vuoteen 2031 mennessä jopa 2000 miljardin suuruista (Spiegel 10.2. 2024)  "päätösperäistä" projektikokonaisuutta, jossa suuria toimijoita kutsutaan avustusten avulla USA:han toteuttamaan ympäristöön, energiauudistukseen  ja teknologian kehittämiseen liittyviä hankkeita. Kaikki tämä toiminta perustuu luottamukseen USA:n dollariin eikä rahan luomiselle digitaalisesti tässä ns. Fiat-taloudessa ole mitään estettä. Sitä käyttävä valtio tai yhteisö ei myöskään ajautua konkurssiin, koska se velkaantuu omassa valuutassaan.

Millaisia poliittisia johtopäätöksiä tästä voisi vetää aikana, jolloin Suomi - eikä Suomi ole ainoa EU:n jäsenmaa tässä suhteessa - kamppailee suurten leikkauksien ja veronkorotusten kanssa. Eikä Euroopan Unionilta ja sen keskuspankilta voisi edellyttää vetoapua taloudellisen kurjistumisen ehkäisemissä ja yhteisen vaurauden luomisessa. Resurssejakin - kuten työvoimaa - olisi tässä suhteessa runsain mitoin käytettävissä. Voisin kuvitella, että ennenkaikkea pohjoismainen sosialidemokratia, joka onnistui pohjoismaisen hyvinvointivaltion luomisessa ja johon edelleen malliesimerkkinä vetoamme, ottaisi poliittiselle agendalleen Euroopan Unionin 2.0 vaihtoehdon luomisen. Tosiasia on, että Euroopan Unioni on yksinkertaisesti luotava uudelleen, jotta se voisi selvitä paitsi omista haasteistaan, myös makrotalousalueiden välisestä kilpailusta. Eurovaalitkin ovat tulossa ja luulisi tällaisen keskustelun käyvän juuri nyt kiihkeänä Euroopan Parlamenttiin ehdolle asettuneiden ehdokkaiden toimesta. Myös poliittiset liikkeet voisivat juuri nyt profiloitua uusilla visioilla ja pyrkimyksellä vapautua toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä taloudellisista juoksuhaudoista. 

Hiljaista on.

Hyvinvointivaltio taloudellisena ihmeenä...

Orpon ja Purran johtama hallitus on joutumassa leikkauslistoineen yhä vaikeampaan tilanteeseen. Televisiokeskusteluissa niin Kokoomuksen kuin  perussuomalaistenkin   nuoret ja kovaäänisen kiihkeät kansanedustajat Heikki Westman Miro Bergbom tuntuvat tavantakaa kyselevän, mikä on opposition vaihtoehto. Tänään torstaina 11.4. 2024 Eduskunnan kyselytunnilla myös valtionvarainministeri Riikka Purra ja  sosiaaliministeri Sanni Gran-Laasonen esittivät oppositiolle samanlaisia kysymyksiä. 

Talouden ihmekone ei lähde liikkeelle pelkästään yrityksiä tukemalla, jos ostovoimaa ei lisätä, vaan päinvastoin leikataan. On luonnollista, etä yritykset varovat ryhtymistä investointeihin kun kulutuskysyntä heikon ostovoiman  vuoksi on vähissä. 

Miten on selitettävissä, etä Sanna Marinin johtama viisikkohallitus kykeni hallituksen muodostaneen Rinteen ohjelmalla loihtimaan hallituskautenaan Suomen korkeimman työllisyysasteen vuosikymmeniin? Jos hallituksella olisi edellytyksiä kuunnella ja tarkastella objektiivisesti edeltäneen hallituskauden toimia, olisi se jo puolitiessä löytää vastauksia yhä vakavammaksi käyvään ja - ilmeisesti - sen itsensä aiheuttamaan hätätilaan.

Finnwatch julkaisi tänään 11.4. 2024  tutkimuksen, jossa esitetään yli miljardin euron arvosta vaihtoehtoisia verojen korotuskohteita - jotka toimivat jakajaa - bruttokansantuotetta - kasvattavaan suuntaan ja vähentävät siten painetta velkaprosenttia kohtaan. Keinoja olisi käytettävissä, mutta kun  hallitus on ottanut pääkön ja omista, valtavirtatalouden irrationaaleista opeista lähtevän asenteen, vaikeuksista ei päästä eroon. Syöksy kohden pohjamutia on väistämättä edessä.

Mitä siis Marinin viisikkohallitus teki kun työllisyys lähti jo vuoden hallitustyön jälkeen nousuun ja nousi koko Marinin hallituskauden ajan. Jos samaa politiikkaa olisi voitu jatkaa, nykyisenkaltainen velkakeskustelu olisi kokonaan pois päiväjärjestyksestä. Keskeistä Marinin hallituksen työskentelyssä oliovat "päätösperäiset" työpaikat julkiseen hallintoon. Sattumaa oli se, että Euroopan Komissio hetkeksi luopui Maasterichtin sopimuksen velka- ja kasvurajoitteista tehden näin poliittisesti hyväksyttävää tilaa omapäätöksiselle, julkisen sektorin piileviä mahdollisuuksia käynnistävälle politikalle. Mitä ovat nämä piilevät mahdollisuudet?

Kasvattamalla työllisisyyttä julkisen sektorin kautta käynnistetään samalla Keynesin mainitsemia - ja brittien toisen maailmansodan aikana valtionvarainministerinä toteuttamia - moninkertaistajia, jotka nopeassa tahdissa vauhdittavat veronkanto-oikeudella varustetun julkisen sektorin kasvua. Yksi merkittävimpiä moninkertaistajia on julkisten, siis päätösperäisten työpaikkojen kautta käynnistyvä volaliteetti, joka tarkoittaa työllistymiseen käytettyjen varojen kiertämistä vuositasolla jopa yhdeksän kertaa "tilipussista" toiseen amerikkalaisen tutkimuksen mukaan. Yhdessä maksettujen verojen (välittömien ja välillisten), täysiaikaisten työsuhteiden, sopimuspohjaisten palkkojen, vähenevien sosiaalikulujen ja lisääntyvän ostovoiman kanssa käynnistyy "megakone", joka muuttaa muutamassa vuodessa suoritetut satsaukset työpaikoiksi, toimeentuloksi, yritystoiminnan elpymiseksi ja investoinneiksi, yhteisen vaurauden pohjaksi - siis kaivatuksi taloudelliseksi kasvuksi. 

Siis nykyisissäkin oloissa olisi mahdollista voimakkaaseen kasvupyrähdykseen, ellei olisi ylipääsemätöntä estettä. Sen esteen muodostaa EU:n peruskirjaa soveltava kasvu- ja vakaussopimus, joka velan kasvun ohella rajoittaa myös julkisen sektorin kasvun 3%:iin vuositasolla. Komissio luopui muutamaksi vuodeksi näistä rajoittavista prosenteistä Korona-pandemioan vuoksi, mutta nyt niihin ollaan voimalla palaamassa. Rangaistustoimia on "tarkkailulistan muodossa" tulossa eikä Suomi nykyhallituksen politiikalla voi niiltä välttyä.

Tapani Vauhkosen tilastokuva kertoo, millaiseen taloudelliseen anemiaan valtavirtainen, valtiota toimijana vieroksuva uusliberaali politiikka on viemässä koko maanosaa. On menossa tarpeeton, oikeistoideologinen, huijausluontoinen kärsimysnäytelmä... 

Ajatuksia ennen 2024 eurovaaleja...

Euroopan Unionin parlamenttivaalit lähestyvät. Eilen 3.4. 2024 Suomen eduskunnassa käytiin keskustelua Suomen linjasta ja Euroopan Unionin tulevaisuudesta. Suomi kannattaa velkajarrupolitiikkaa Euroopan Unionin tasolla eikä ole kiinnostunut Euroopan Unionin perussopimuksen avaamisesta ja sen muuttamisesta. RKP:n Eurooppaministeri Anders Adlercreutz piti pari viikkoa  sitten esittämässään TV1:n A-talk -puheenvuorossa ajatusta jopa vaarallisena. Eurooppa on joutunut hyvin lähelle sotaa ajaessaan EU:n ja NATO:n laajenemista itään, asettaessaan politiikkansa tueksi jo 13 erilaista sanktiopakettia Venäjää vastaan ja joutuessaan riippuvaiseksi muualta kuin Venäjältä tulevasta kaasusta, öljystä ja mm. lannoitteista. Velkajarrupolitiikka sitoo EU:n tiukasti uusliberaaliin (uuskeynesiläiseen) valtavirtatalouteen, joka hakee perusteitaan ja ratkaisumallejaan mikrotaloudesta mm. vertaamalla valtiontaloutta kotitalouteen ja kohdistamalla kurinpitotoimia ja sanktioita avustusten karsimisen, lopettamisen,  veronkiristysten ja ay-oikeuksien rajoittamisen muodossa ensisijaisesti turvattomassa asemassa oleville yksityisille ihmisille - samalla kun hyvin menestyville ja rikkaille annetaan verohelpotuksia ja etuisuuksia.

Kun luet allaolevia, eri yhteyksissä esitetyjä osa-analyyseja, pidä mielessäsi seuraavia vaihtoehtoisia eurooppapolitiikan lähestymistapoja:

• Eurooppa tarvitsee mikrotalouspolitiikan sijasta omapäätöksistä makrotalouspolitiikkaa niin EKP:n rahapolitiikan kuin Euroopan Komission finanssipolitiikakin muodossa suurten tehtävien kuten ilmastomuutoksen, sosiaalisen oilkeudenmukaisuuden, makrotalousalueiden välisen talouskilpailun ja myös Ukrainan itsenäisyyden säilyttämisen vuoksi; Euroopan Unionin perussopimus rajoittaa kuitenkin pysyvästi omapäätöksistä, endogeenista raha- ja finanssipolitiikkaa;
• Sitten 1970-luvun alussa Bretton Woods-järjestelmän päättymisen  ja kultapohjaisen valtioiden valuuttavarannon rajoittamisen jälkeen olemme siirtyneet ns. Fiat-talouteen jossa valtioiden raha-politiikka perustuu omiin  päätöksiin ja kansainväliseen luottamnukseen;
• Digitaalitaloudessa rahaa syntyy velkasopimuksilla ja niiden kirjaamisella kirjanpitoon. velkasopimuksilla (kuten valtion budjetti, julkiset ja yksityiset projektit) luodaan toimintaa ja uutta pääomaa;
• Itsenäisen valuutan omaava valtio tai yhteisö - kuten EU -  voi aina rahoittaa sekä toimintansa että vastuunsa eikä siten voi ajautua konkurssiin. Suomi on luopunut itsenäisestä, omasta valuutasta ja euro käyttäytyy tässä suhteessa Suomen talouspolitiikkaan ulkoaohjaavasti, eksogeenisesti, kuten vieras valuutta;
• Puhutaan ns. Modernista Monetaarisesta Teoriasta (MMT), jonka yksi tunnetuimpia edustajia on mm. Helsingin Yliopiston vieraulevana professorina toimiva William  (Bill) Mitchell.

----

Jacques Delors Instituutin Uutiskirje huhtikuussa 2024

Eduskunnassamme käydään parastaikaa (3.4. 2024)keskustelua politiikastamme Euroopan Unionin tulevaisuuden suhteen. Berliinissä sijaitsevan Jacques Delors Instituutin uutiskirje kuvailee, sitä millä tavalla tämän Euroopan Komission 1980-90-luvun Euroopan Komission sosialistisen presidentin mukaan nimetty instituutti haluaisi nähdä Unionia kehitettävän:

"Sota Ukrainassa, eurovaalit, maanviljelijäliikkeet, CETA tai Mercosur, sääntelytauko Green Dealin ympärillä, eurooppalaiset uutiset nostavat ja tarkastelevat edelleen kysymystä Euroopan unionin paikasta, roolista ja tulevaisuudesta nykyisten sisäisten ja ulkoisten haasteiden edessä. . Maaliskuun blogikirjoituksessaan Nicole Gnesotto kyseenalaistaa voimakkaan Euroopan edistymisen globaalin geopolitiikan edessä. Lisäksi Ukrainan sota tai Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvalloissa nostivat kysymyksen Euroopan puolustuksesta takaisin esityslistan ytimeen. Ilmoitusten ja havaittavissa olevan kiireellisyyden lisäksi eurooppalaiset ovat kuitenkin eri mieltä keinoista ja erityisesti uusien taloudellisten resurssien käyttöönotosta. Lisätään menoja, mukaan lukien EU:n omat varat, vapautetaan uusi laina, mobilisoidaan rahoitusmarkkinoita, erimielisyyksiä on vähintään yhtä paljon kuin innovatiivisia ideoita. Puolustuksen lisäksi ne heijastavat hyvin erilaisia ​​näkemyksiä Euroopan yhdentymisen tulevaisuudesta ja keinoista investoida siihen.

Sopiminen on kuitenkin kiireellistä, kuten Enrico Lettan useille eurooppalaisille sanomalehdille maaliskuun puolivälissä antama haastattelu korosti. Hän on huolestunut Euroopan talouden pysähtymisestä Yhdysvaltoihin verrattuna. Tappio, jonka voimme päätellä tämän haastattelun perusteella, on myös seurausta Euroopasta, jolla ei ole kaikkia vallan ominaisuuksia, ennen kaikkea talous- ja rahoituskysymyksissä. Tämän korjaamiseksi yhtenäismarkkinoiden yhdentymisen jatkaminen tai jopa uudelleen aloittaminen näyttää olevan olennainen edellytys nykyisten siirtymävaiheiden, nimittäi  energia-, digitaalisten ja sosiaalisten, innovoinnin ja rahoituksen vahvistamiseksi samalla kun yhdenmukaistetaan, jopa integroidaan. Sääntöjemme tarkoituksena on yksinkertaistaa ja vähentää byrokratiaa, jotta voidaan helpottaa liiketoimintaa mutta myös Euroopan kansalaisten jokapäiväistä elämää. 

Tästä näkökulmasta pidetään Enrico Lettan yhtenäismarkkinoiden tulevaisuutta käsittelevän raportin esittely huhtikuun puolivälissä. Se on epäilemättä keskeinen analyysi liikeradalle, joka on otettava käyttöön, jotta Euroopan unioni pystyy sopeutumaan tähän uuteen, hajanaisempaan ja uhkaavampaan maailmaan ja moniin kriiseihin. Tässä yhteydessä Euroopan unionille asetetut haasteet ovat jälleen kerran motivoineet tämän maaliskuun ja epäilemättä tulevan huhtikuun eri julkaisuja sekä seuraavia Euroopan parlamentin vaaleja."Delors-instituutin uutiskirjeen kannanotot ovat radikaaleja ennenkaikkea EU:n perussopimuksen sekä raha- ja finanssipolitiikan suhteen. Instituutissa nähdään, että velkajarrupolitiikkaan perussopimuksella sidottu Euroopan Unioni ei paitsi selviä tehtävistään, vaan on vaarassa tuhoutua sekä suurten tehtävien ja uhkien edessä; Ukrainan puolustaminen on huteralla pohjalla juuri rahoituksen suhteen; USA ja Kiina sanelevat omapäätöksisellä, endogeenisella politiikallaan yhä suuremmassa määrin ehtoja Euroopan Unionin menestymiselle. Kilpailuasetelmaan suhtautuminen ei ole EU:n päätettävissä oleva asia. Siksi kirjeessä ehdotetaan jopa Euroopan Unionin yhteistyön aloittamisesta uudelta pohjalta ja joka tapauksessa EU:n makrotalouspolitiikan täydellistä uudistamista. Voisi todeta, että kirjeessään Jacques Delors -Instituutti palauttaa uudelleen keskusteluun ne yhteisölliset arvot, jotka nyt ovat jääneet lähes kokonaan huomiotta. Omasta puolestani tervehdin ilolla instituutin rohkeaa, mielestäni modernia sosialidemokraattista analyysia.

Kommenttini Delors-Instituutin kannanottoon:

Delors-instituutin uutiskirjeen kannanotot ovat radikaaleja ennenkaikkea EU:n perussopimuksen sekä raha- ja finanssipolitiikan suhteen. Instituutissa nähdään, että velkajarrupolitiikkaan perussopimuksella sidottu Euroopan Unioni ei paitsi selviä tehtävistään, vaan on vaarassa tuhoutua sekä suurten tehtävien ja uhkien edessä; Ukrainan puolustaminen on huteralla pohjalla juuri rahoituksen suhteen; USA ja Kiina sanelevat omapäätöksisellä, endogeenisella politiikallaan yhä suuremmassa määrin ehtoja Euroopan Unionin menestymiselle. Kilpailuasetelmaan suhtautuminen ei ole EU:n päätettävissä oleva asia. Siksi kirjeessä ehdotetaan jopa Euroopan Unionin yhteistyön aloittamisesta uudelta pohjalta ja joka tapauksessa EU:n makrotalouspolitiikan täydellistä uudistamista. Voisi todeta, että kirjeessään Jacques Delors -Instituutti palauttaa uudelleen keskusteluun ne yhteisölliset arvot, jotka nyt ovat jääneet lähes kokonaan huomiotta. Omasta puolestani tervehdin ilolla instituutin rohkeaa, mielestäni modernia sosialidemokraattista analyysia.

---

Millaista eurovaalikeskustelua käydään Saksass?

 Brysselissä vaikuttava saksalainen bloggari kirjoittaa blogissaan "Lost in Europa" tilanteesta seuraavasti:""Eurovaalien kampanja kiihtyy hitaasti. Puolueet yrittävät saada ihmisiä kesäkuun vaaleihin dramaattisilla vetoomuksilla. Tällä kertaa äänestäjillä on vähemmän raportoitavaa kuin ennen .

Viisi vuotta sitten meidän piti pelastaa ilmasto, eurovaaleista kehuttiin ilmastovaaleja. Tällä kertaa kyse on sodasta tai rauhasta, vauraudesta tai taantumasta, demokratiasta tai populismista ja putinismista.

Tämän vaikutelman luo kiihkeä retoriikka, jolla saksalaiset poliitikot ovat menossa kesäkuun vaalitaisteluihin.

Eurooppa on "kohtalokkaan valinnan" edessä, sanoo voimakasta Euroopan kansanpuoluetta (EPP) johtava CSU-poliitikko Manfred Weber. Venäjän hyökkäyssotaa silmällä pitäen kyse on Euroopan ja länsimaisten arvojen puolustamisesta.

Katarina Barley, SPD:n kärkiehdokas, on korottanut myös ääntään. EU:n on mietittävä omaa ydinpommiaan, sanoo Euroopan parlamentin varapuhemies. Hän varoittaa myös siirtymisestä oikealle: demokratia on vaarassa.

Vihreät haluavat pelastaa "vihreän sopimuksen", FDP haluaa aseistaa Ukrainan ja voittaa Venäjän. Vasemmisto on huolissaan pakolaisista ja hyvinvointivaltiosta, AfD haluaa leikata pakolaisten sosiaalietuuksia ja pysäyttää "massamuuton".

Kaikille vetoomuksille on yhteistä se, että ne eivät vain kuulosta dramaattisilta, vaan myös levittävät demokraattista lopunajan tunnelmaa. Jos kansalaiset eivät tee oikeita päätöksiä näissä vaaleissa, väittävät EU-poliitikkomme että Eurooppa on tuomittu.

Jopa Euroopan parlamentti kurottautuu syvälle retoriseen kointorjuntaan: Nämä vaalit ovat "ainutlaatuinen hetki", jolloin "me kaikki yhdessä päätämme Euroopan unionin tulevaisuudesta", sanotaan Strasbourgin kamarin vaalisivustolla.

Mutta liioitellun kova yritys herättää kansalaisia ​​ja lisätä äänestysaktiivisuutta (vuonna 2019 se oli vain 50,6 prosenttia koko EU:ssa) ei ole kovin vakuuttava. Todellisuudessa äänestäjille on tällä kertaa vähemmän raportoitavaa kuin aikaisemmissa EU:n laajuisissa äänestyksissä."

Vastausta Mikkel Näkkäläjärven eurovaalipostauukseen:

SDP:n puolueshteeri Mikkel Näkkäläjärvi Facebookissa: "Mielenkiintoisia ennusteita kesän eurovaaleja koskien. Haastavina aikoina ihmiset kääntävät katseensa kohti sosialidemokraatteja. Hoidetaan voitto kotiin hyvällä vaalityöllä!

”Nyt tuli ennuste: Vihreitä odottaa raju tappio, SDP nousemassa suurimmaksi voittajaksi eurovaaleissa”

Vastaukseni:

Jos on todella niin, että sosialidemokratiaan kohdistuu eurovaaleissa suuria odotuksia, olisi tärkeää että myös eurooppapolitiikan suurista ulottuvuuksista käytäisiin suuntaa määrittävää keskustelua. Keskeisessä asemassa on talous ja tarkemmin määriteltynä Euroopsn Unionin toiminnan makrotaloudelliset puitteet. Jo pelkästään kokonaiskuvan luominen tarkoittaa uutta lähestymistapaa, koska perinteinen konservatiivien johtama talouden valtavirta lähtee liikkeelle mikrotaloudesta, niin analyysissa kuin ratkaisumalleissakin. Kun tiedetään, että talouden keskeiset välineet, raha- ja finanssipolitiikka toimivat myös Euroopasn Unionissa alunperin Saksasta lähtöisin olevan velkajarrupolitiikan hengessä, olisi sosialidemokratian tuotava keskusteluun mukaan makrotalouteen liittyvä omapäätöksinen, endogeeninen raha- ja finanssipolitiikka, joka on kaikin puolin mahdollista itsenäisen keskuspankin omaavalle yhteisölle, EU:lle. Tämä tarkoittaisi EU:n makrotalouden irroittamista velkajarrupolitiikasta ja samansuuntaisen rahoituspolitiikan toteuttamista, jota USA tekee IRA-lainsäädäntönsä puitteissa ja jota mm. Mario Draghin johtama Euroopan Keskuspankki teki yritysten suuntaan määrällisen helpottamisen muodossa vuosiina 2014-2022. Sosialidemokratian tavoitteena tulisi olla julkisen sektorin vahvistaminen omapäätöksisellä raha- ja finanssipolitiikalla. Nykyinen, konservatiivien johtama Euroopan Unioni välttää kaikin tavoin keskustelun avaamista tähän suuntaan ja on viemässä Euroopan Unionia kaavoihin kangistuneella talousajattelullaan aneemiseen voimattomuuden tilaan. Sosialidemokratian tehtävänä on vakuuttaa maanosan kansalaisille, että omapäätöksisellä makrotalouspolitiikalla voidaan vastata kaikkiin maanosan kohtaamiin taloudellisiin haasteisiin. Juuri tässä on sosialidemokratian mahdollista osoittaa tie Unionin perustavoitteiden mukaiseen rationaaliseen utopiaan.

Rober Misik ja radikaali liberaali vasemmisto Euroopassa:

Kirjailija Robert Misik julkaisee Social Europe -verkkolehdessä artikkelin "Asiaa radikaalille, liberaalille vasemmistolle". Hän haastaa vasemmistoa luopumaan autoritaarisesta konservatiivisen narratiivin myötäilemisestä,,,

Sanan voima

Demokraattisen vasemmiston tulisi luottaa sanan voimaan – hiljaisen pohdiskelun ja pohdiskelun voimaan, mutta myös vuoropuhelun voimaan, joka sisältää väittelyn ja vastustamisen sekä kuuntelemisen. "Älyn ääni on pehmeä, mutta se ei lepää ennen kuin se on saanut kuulonsa", Sigmund Freud ehdotti kerran legendaarisessa kaavassa.

Jotkut saattavat vastustaa sitä, että on romanttista, jopa naiivia, luottaa järjen hiljaiseen vastarintaan, siihen, mitä Habermas kutsui "paremman argumentin pakottomaksi voimaksi". Sen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla romanttisempia. Koska ei ole muuta hyvää tapaa parantaa yhteiskuntiamme kuin - Immanuel Kantin mukaan - käyttää omaa järkeämme julkisesti ja tuoda sanan voima kantavaksi ääneksi.

Ihanteellinen tie olisi luultavasti jotain "radikaalivasemmistoliberalismia". Tällä vältettäisiin paitsi taaksepäin katsovan vasemmiston autoritaariset kiusaukset, myös niihin sisältyvä maltillisuuden ansa, joka ei enää kykene määrittelemään kunnianhimoisia tavoitteita.

"Vallankumouksellinen reformismi", voisi sanoa. Radikaali sisällöltään, mutta hengeltään ja sävyltään kohtuullinen."

---

Europarlamenttivaaliehdokas Maria Guzeninan kommenttipuheenvuoro 

Suomen hallituksen Euroopan Unionin tulevaisuutta koskeneessa  eduskunnan keskustelussa 3.4. 2024:

"Kansanedustaja ja europarlamentaarikkoehdokas Maria Guzenina tämänpäiväisessä minuutin puheenvuorossaan eduskunnassa: "Tilannekuva on hurja. Ukrainan sota, Euroopan, Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen kilpailu, ilmastonmuutos, luontokato, ihmisten huoli toimeentulostaan, alueellinen eriarvoisuus, Euroopan ikääntyminen ja julkisten palveluiden kriisi.

"Tilannekuva on hurja. Ukrainan sota, Euroopan, Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen taloudellinen kilpailu, ilmastonmuutos, luontokato, ihmisten huoli toimeentulostaan, alueellinen eriarvoisuus, Euroopan ikääntyminen ja julkisten palveluiden kriisi.

Onko syytä olla huolissaan?

On ja pitääkin olla. Mutta me SDP:ssä uskomme, että nämäkin kriisit ratkotaan yhteisillä ponnisteluilla ja sitoutumalla konkreettisiin ratkaisuihin.