Heräämistä odotellessa...

Ennen kevään eduskuntavaaleja  poliittisen keskustelun keskiöön  on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?

Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen  1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin  ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua. 

Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.

Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen  sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä. 

Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.

Valtio ja julkinen sektori edustaa  oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin  60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.

Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen. 

Amerikassa ei pelätä velkaa  vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä  nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.

USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:

123 artikla

(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)

1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden

keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,

jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan

keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.

Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä. 

Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria)  lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha  syntyy  järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.

Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen  mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa  jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan. 

Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.

USA:lla,   Kiinalla ja Japanilla  - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia. 

Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia. 

Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.

Minä odotan heräämistä...

, 2)  

Oliko Marx sittenkin oikeassa?

 "Uudistuksia - Karl Marx - sillähän oli niitä kummallisia ideoita? Todellako? Kaikki yhtäkkiset käänteet ajassa ja maailmankriisit paljastavat, että klassinen kapitalismi ei tarjoa enää vastauksia tulevaisuuden suhteen. Tamä avaa mahdollisuuden suureen käänteeseen: oikeudenmukaisen ja pidättyväiseen talouden maailmanjärjestykseen."

Referoin tässä kirjoituksessa saksalaisen viikkolehti der Spiegelin artikkelin kirjoittaneiden toimittajien, Thomas Schulzin ja Susanne Beyerin mielestäni mainiota  artikkelia.

Tällä tavalla avaa suuri saksalainen viikkolehti der Spiegel vuoden 2023 sen ensimmäisessä numerossaan, jonka kannessa komeilee Karl Marx komeine viiksineen ja partoineen, tosin taiteilijan lisäämine värikkäine tatuointeineen käsivarsissa. Niistä erottuvat ruusut ja ja teksti "Pääoma", kaulassa riippuu tuulimyllyriipus ja paidassa on tunnus "Ei ole planeettaa 3". Onko Marxin filosofia ja yhteiskunta-analyysi kokemassa uuden tulevaisuuden?

Saksalainen viikkolehti osoittaa kirjoituksessaan melko voimakkaita merkkejä siitä että näin on asianlaita. USA:ssa erityisesti nuorempi sukupolvi ei koe sanaa "sosialismi" pelottavaksi ja on selvästikin irrottautunut sen marxilaisleniniläisestä tulkinnasta. Vaikuttaa siltä, että kuuluisa miljardööri Ray Dalio ei lukisikaan 2000 neliön huvilassaan Walt Street Journalia vaan Marxin "Pääomaa". "Kapitalismi ei toimi nykyään ihmisten valtaenemmistön hyväksi", hän sanoo. Hän istuu 22 miljardin omaisuutta hoitavan säätiön johdossa ja on kirjoittanut aikanaan kirjan "Menestyksen periaatteet".Mutta nyt hän sanoo kapitalismista:"Kun hyvät asiat viedään yli äyräidensä, uhkaavat ne tuhota itse itsensä. Niiden on kyettävä uudistumaan tai kuoltava."

Kun katselee maailmaa, on se Spiegelin artikkelin mukaan monella tavalla hajoamassa. Globalisaatio ei tuotakaan enää hyvinvointia ja lehti huomaa myös Saksan  talousmallin olevan vaarassa. Maailma jakautuu keskenään vihamielisiin blokkeihin.  Juuri ajankohtainen inflaatio kiihdyttää entisestäänkin jakautumista köyhään enemmistöön ja rikkaaseen vähemmistöön. Näyttää siltä että asetettuja ilmastotavoitteitakaan ei saavuteta.

Tämä kiihdyttää "kaikista nurkista" kuuluvaa ääntä uudestta talousjärjestyksestyksestä entistäkin kuuluvampana. "Financial Times" julkaisi äskettäin kirjoituksen, jossa todettiin ajan olevan kypsä uusliberalismin poistumiseksi näyttämöltä. Nyt on valtion astuttava esiin. Suuret yritykset Boschista Goldman Sachsiin keskustelevat mahdollisuudesta asettaa yhteiskunnalliset edut osakkeenomistajien edun edelle.

Aiheellisesti voidaan kysyä, voimmeko jatkaa nykyisellä talousjärjestyksellä, ilmastontuhoajakapitalismilla, joka edellyttää yhä enemän kulutusta, yhä enemmän voittoa ja yhä enemmän kasvua. Ja joka sen lisäksi saa aikaan entistä enemmän epäoikeudenmukaisuutta.

Jo 1972  Rooman klubi esitti tämän saman  kysymyksen kirjassaan "Kasvun rajat" . Sen jälkeen on tähän kysymykseen palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Merkittävimpinä heistä on tätä teemaa käsitellyt Thomas Piketty kirjassaan "Kapitalismi 21:llä vuosisadalla", jossa hän osoitti kapitalismin karanneen käsistä. Kaikki hyvinvointiin tähtäävät tuotot päätyvät kymmenelle prosentille maailman rikkaimmista.  

Brittiläinen taloushistorioitsija Adam Tooze puhuu "monialakriisistä", jossa jättiläismäiset ongelmat seuraavat toinen toistaan: energiakriisi, kauppasota, uhkaava maailmansota. Demokratia makaa populistien ja autokraattien ristitulessa.

Vielä joitakin aikoja sitten vastaus näihin uhkakuviin olisi ollut: kyllä markkinat nämä ongelmat ratkaisevat. Kuka uskoo enää tällaisen olettamukseen?

Erityisesti nuoret ovat alkaneet epäillä tätä, kun vuokrat nousevat ja lupaus hyvinvoinnista näyttää karkaavan käsistä. Miksi hyväksyä tällaista hyvinvointikoneistoa joka ei tuo hyvinvointia? Viha ja loukkaantuminen ovat kasvusuunnassa.

Japanissa on tähdeksi noussut nuori kapitalismin ekologisesta kritiikistä kirjoittanut Kohei Sato, jonka mukaan Marx kirjoitti jo 150 vuotta sitten planeettaa uhkaavista vaaroista. Marxin varoitus on Saiton mukaan otettava todesta: kasvulle on pantava piste ja on keskityttävä oikeidenmukaisempaan jakoon.

Miksi näin - kapitalismihan on toiminut viimeiset kolmekymentä vuotta erityisen hyvin, kysyvät toimittajat (varsinkin Saksassa,IR). Aplodeja ei tule etenkään nuoremmalta sukupolvelta, joka kärsii turhautumisesta, pettymyksestä ja on raivoissaan. USA:ssa tutkimusten mukaan 18-29 -vuotiaista 49 prosenttia antaa "sosialismi" -käsitteelle myönteisen arvovarauksen. 32-vuotias kongressiedustaja Alexandria Ocasio-Cortez, joka kuvaa itseään "demokraattieksi sosialistiksi" vaatii 70 prosentin veroastetta suurituloisille. Hänellä on Somessa 20 miljoonaa seuraajaa.

Näyttää siis siltä että juuri kapitalismi on johtanut maailman ilmastokriisiin kuten edustava mielipidetutkimuskeskus Civeyn tutkimus osoittaa. Brittiläinen talouslehti "Economist" näkee jo "Sosialismin tulevan myrskynä takaisin", antaahan se osuvaa kritiikkiä lähes kaikkeen siihen mikä on mennyt pieleen.

Saksalainen nuori "Fridays for Future" -liikeen Carla Reemtsma ilmaisee asian näin:"Yhdessäkään maassa ei olla onnistuttu kasvattaman bruttokansantuotetta ja samalla vähentämään resurssien käyttöä. Siksi meidän olisi yhteiskunnassa  alettava uudestaan ottamaan kollektiivisesti vastuuta asioiden kulusta."

Onko tämä nuoren idealismia vai vasemmistolaista aktivismia? Glenn Hubbard, brittiläinen Columbia Busines Schoolin professori ja presidentti Bushin talouspoliittinen asiantuntija toteaa: "Kestävän menestyvän talousjärjestelmän tulee nostaa mahdollisimman monen elintasoa. Tämän sijasta nykyinen tuottaa hyvin paljon hyvinvointia vain harvoille."

Saksan taloustutkimuskeskuksen mukaan ylin kymmenen prosenttia väestöstä omistaa yli kaksi kolmasosaa kaikesta omaisuudesta. Koko alempi puolikas väestöstä joutuu tyytymään 1,3 prosenttiin kaikesta omaisuudesta. USA:ssa asiat ovat vieläkin pahemmin. Suurimman osan tulot eivät ole kasvaneet vuosikymmeniin. Sen sijaan ylimmän prosentin tulot ovat kasvaneet uusliberalismin kaudella alkaen 1980-luvun alusta kolminkertaisiksi.

Covid-19 pandemia näyttää muodostuneen tietynlaiseksi vedenjakajaksi mielipiteiden kääntymisessä myönteisiksi irtautumiselle työelämän oravanpyörästä ja hakeutumisesta tukemaan julkista palvelua kuten terveydenhoitoa ja sosiaalityötä. Japanilainen professori Saito toteaa: "Vähempää sitoutumista pidättyvämpään elämäntapaan vaativat tarjoavat oopiumia kansalle."

Lontoolainen konservatiivinren "Times" lehti näkee tällä hetkellä enemmän valtiota vaativan, tunnetun professorin Mariana Mazzucaton "maailman pelottavimpana ekonomistina." Tämä suorastaan ryntää ympäri maailmaa pitämässä esitelmiä vahvemman valtion puolesta ja on ollut neuvoineen käytetävissä niin Joe Bidenille, Olof Scholzille kuin meidänkin pääministerillemme Sanna Marinille.

Tämä vaikuttaa yllättävältä, ovathan maailman enimmät talousasiantuntijat ja hallitukset nähneet selvän iskujärjestyksen talouden kohentamisessa: markkina määrää pitkän tähtäyksen kehityksen, valtio vain häiritsee ja parempi olisi että se pysyttelisi sivussa.

Mazzucato edustaa täysin päinvastaista näkemystä: markkinalla ei ole mitään mahdollisuutta vastata tämän vuosisadan suuriin haasteisiin, kuten ilmastomuutokseen. Yrityksiltä puuttuu tähän tahtoa, kiihokkeita ja kokonaisnäkemystä. Mazzucaton mukaan demokraattisen valtion on tarvittaessa pakotettava markkina sopetumaan ilmastomuutoksen vaatimaan teolliseen murrokseen, valtion tulee suunnata   tukipolitiikkaansa   niin, että etusijalla ovat ilmastopolitiikkaa tukevien hankkeiden eteenpäinvieminen.

Vuosikymmeniä jatkunut uusliberalismi, jonka aktivoijia USA:ssa olivat presidentit Bill Clinton ja Ronald Reagan johtivat markkinoiden ylivaltaan.Siitä seuraa suora kehityslinja vuoden 2008 suureen finanssikriisiin. Se pitäisi taloushistorioitsija Adam Toozen mukaan ymmärtää uusliberalismista irroittavana järjestyksenä. Hän näkee Pandemian "viimeisenä arkunnaulana" ja tilanteena jossa hallitukset joutuivat vielä finansikriisin jälkivaikutuksien kanssa hoitamaan maailmanlaajuista covid-19 syndroomaa.

Surreyn yliopiston talousprofessori  ja filosofi Jackson kirjoitti jo yli vuosikymmen sitten kirjan "Hyvinvointi ilman kasvua", josta tuli kapitalismikritiikin "standardityökalu". Kritiikin keskiössä on ihmisen ilmeinen kyltymätön halu omistaa ja kuluttaa yhä enenmmän ja enemmän, halu jolla ei ole mitään ylärajaa. Jackson tarjosi Britannian pääministerille Gordon Brownille tietä kasvuttomaan hyvinvointiin, siis parempaan jakamiseen tähtäävää talousmallia, mutta  Brown hautasi ajatuksen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteikö tämä aihe olisi tänä päivänä entistäkin ajankohtaisempi.

Rooman klubin raportista "Kasvun rajat" on jo yli viisikymmentä vuotta. Moderni tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että jos väestönkasvu ja talous jatkavat nykyisellä radallaan, vuoden 2100 aikoihin seuraa tästä dramaatitista resurssien puutetta. Vähintäänkin on tärkeää pyrkiä rakentamaan kasvua ja hyvinvointia aineellisia resursseja vähemmän kuluttavaan suuntaan ja parantaa maallisen hyvän jakoa sen jatkuvan ja rajoittamattoman kasvun sijasta. Juuri tässä tarvitaan kollektiivista vastuuta ja laajaa, demokratiaan ja osallistamiseen perustuvaa yhteistyötä. Rakenne tätä varten on veroa kantava valtio ja sen rakenteet, julkinen hallinto keskeisenä vastuunkantajana. 

Suomalaisille tämän ei luulisi olevan kovin  vaikeaa. Kuten tiedämme, perustuslakimme on rakennettu keskeisiltä osiltaan juuri tämänidean varaan.

Ja palataan vielä Marxiin. Yksi hänen keskeisistä kommunismin määritelmistään liittyy juuri luonnon ja ympäristön rajoissa tapahtuvaan harm0onian rakentamiseen:

"Ei ole sosialismia ilman naturalismia eikä naturalismia ilman sosialismia."

Onko arvopohja murenemassa?

 Tämä teksti syntyi vastauksena Facebook-päivitykseen Pentti Humalamäen tekemän kysymyksen pohjalta. Onko aatteelllisuus meillä hiipumassa? Katselin vastauksessani tätä kysymystä erityisesti omaa arvoperintöäni edustavan sosialidemokratian  lähtökohdista. Tilanne ei näytä hyvältä - lupaavasta puhumattakaan. Edessä saattaa olla pitkä ajanjakso arvoperinteen elvyttämiseksi ja uuden, vahvan pohjan rakentamiseksi tulevaisuuden poliittisen osallistumissen ja yhteiskunnallissen osallistumisen varmistamiseksi.

 Takavuosina sosialidemokraateilla oli oma arvopohjaa avaava "Sosialistinen aikakauslehti", jonka tilaajiin minäkin kuuluin. Myös omassa, päivittäin ilmestyneessä Suomen Sosialidemokraatissa oli jatkuvaa arvopohdintaa ja vuoropuhelua artikkeleiden pohjalta. 

Vielä 1960-luvin alussa minulla oli tilaisuus opiskella Työväen Akatemiassa, jonne menoa isäni suositteli havaittuaan yhteiskunnallisen kiinnostukseni. Myös Väinö Voionmaan opisto tarjosi arvopohjaista opiskelua, samoin Kiljavan ay-opisto; kommunisteilla ja kansandemokraateilla oli paitsi omat lehtensä, myös Sirola-opisto ideologisena opinahjona - menemättä tässä sen pidemmälle itse opiskelun sisältöihin.

Yhdistyspohjainen osallistava toiminta on hiipunut pelkäksi muodollisuudeksi ja vaarana on että tämä kortitalo puhaltuu oikeistohenkisen median toimesta taivaan tuuliin. Aika-ajoin on ammattiyhdistysliikkeesä herätty edunvalvonnan ohella myös arvopohjaiseen keskusteluun, kun ay-liikkeen suhteellisen vaalitapan perustuva järjestörakenne on edellyttänyt palaamista peruskysymyksiin ja arvopohjan kannalta tietoisempaan toimintaan - varsinkin edustajistojen vaalien alla.

Kysymys kuuluu: mistä tänä päivänä voi ammentaa tietoa kansanvaltaisen työväenliikkeen arvoperinnöstä ja sen soveltamisesta ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen ja poliittiseen toimintaan? 

Kasvaminen yhteiskunnalliseen tietoisuuteen, aktiivisuuteen ja arvopohjaiseen vastuunottoon on pitkä ja vaativa tie. Se  on kasvanut umpeen viime vuosikymmeninä. Poliittiseen oppositioon joutuminen voi johtaa pitkään korpivaellukseen, kun pohja aatteellisen kasvamiseen on romahtanut. Tämä tarkoittaa sitä, että Marinin hallituksen toiminnan päättyessä myös akkuna sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistaviin rakennemuutoksiin sulkeutuu. 

Edellisen kerran tällainen uudistusjakso nähtiin 1970-luvulla, joten edessä saattaa helpostikin olla puolen vuosisadan yksinäisyys, ellei pidempikin. Vai onko niin, että kansanvaltainen työväenliike joutuu dialektiikan sääntöjen mukaisesti palaamaan taas uudelleen alkutekijöiden pohdiskeluun, toimivan ja osallistavan yhteiskunnallisen rakenteen kehittämiseen ja saa vuosien tai vuosikymmenten jälkeen uudelleen ponnistelujen kautta  sellaisen aseman että yhteiskunnallinen uudistustyö käy arvopohjaisesti mahdolliseksi?

Työkamari myös Suomeen?

SAK:n edustajakokouksen puolueiden puheenjohtajapaneelissa keskusteltiin sopimusten yleissitovuudesta ja suomalaisen työmarkkinajärjestelmän toimivuudesta ylipäätään. Kuten tunnettua Elinkeinoelämän Keskusjärjestö EK on sääntöpohjaisesti kokonaan irrottautunut keskeisestä sopimusjärjestelmästä. Koko Euroopan Unionin tasoinen konsernisopiminen ei ole myöskään tullut missään vaiheessa  edes keskustelun kohteeksi.

 Kun näin on, palautan mieliin että Itävalta asetti Euroopan Unioniin liittymisen ehdoksi sen, että se saa säilyttää koko liittovaltiota ja osavaltioita kattavan, kaikkia palkansaajia koskevan pakollisen työkamarijärjestelmän, joka käsittelee laajasti ja monipuolisesti  työelämään liittyviä kysymyksiä ja tekee niistä myös lakiehdotuksia. Varsinaiset palkkaneuvottelut käydään keskitetyn sopimusjärjestelmän puitteissa . 

Meillähän on yrityspuolella ollut jo pitkään valtionapua nauttiva kauppakamarijärjestelmä, joten tasapuolisuuden vuoksi ja elintärkeän työelämän laatuvaatimusten toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi meilläkin tarvittaisiin jokaisen palkansaajan jäsenyyteen perustuva  työkamarijärjestelmä. 

Tärkein peruste tälle on työnantajan yksipuolinen irtisanoutuminen valtakunnallisella tasolla neuvottelujärjestelmästä ja sen keittämisestä.

Toinen tärkeä peruste on jokaisen palkansaajan sub jektiivinen oikeus olla kehittämässä elämänmsä ja toimeentulonsa kannalta olennaisen tärkeän työelämän laatua, rakenteita ja sisäistä demokratiaa.  Laitan liitteeksi Itävallan Wienin osavaltion työkamarin (Arbeiterkammer) sivut, joista voi pääpiirteittäin päätellä sen valtavan asioiden kirjon, jota tässä järjestelmässä säännöllisesti työstetään.

Wienin työläiskamari esittelee sivuillaan myös laajaa tehtäväkenttäänsä. Itävallan järjestelmä työelämän laajassa ja hengeltään kansanvaltaisessa työstömisessä on vuiosikymmenien kokemukseen perustuva ja siksikin mitä vakuttavin . Tässä kuvankaappaus Wiernin työläiskamarin tehtäväkentästä:

Kun katselen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Julkisten Hyvinvointialojen ammattiliiton JHL:n eduskuntavaalitavoitteita, löytyy niistä valtaosa teemooista joita itävaltalaisissa työläiskamareissa käsitellään sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä keinoiolla näitä tavoitteita aiotaan toteuttaa? Siihen tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien hyväksyntää ja myötävaikutusta, onhan työelämä kaikkia koskettava elintasoomme, toimeentuloomme ja hyvinvointiimme vaikuttava massiivinen kokonaisuus. Kun ammattiyhdistyskenttä on sekin monella tapaa pirstoutunut eikä yhteistä neuvottelurakennetta enää ole olemassa, olisi vaikuttavaa saada aikaan valtionkirkkoa muistuttava virallisesti yhteiseksi hyväksytty ja julistettu rakenne näiden kakille tärkeiden kysymysten käsittelemiseksi avoimessa ja demokratian parhaita periaatteita kokoavassa yhteisessä rakenteessa. Valtakunnallinen työkamari olisi tähän eurooppalaisten esimerkkien pohjalta mitä mainioin rakenne.

Korjatako asentoa vai tehdäkö kokonaan uusi?

Social Europe -verkkolehdessä kirjoittaa Enrico D'elia EU:n finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta:

Lainaus kirjoituksesta:

"Euroopan komissio on hyväksynyt Euroopan parlamentille tiedonannon talous- ja rahaliittoon liittyvien finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta, ja se on keskeytetty vuodesta 2020 lähtien suurten taloushäiriöiden vuoksi. Komission tarkoituksena on suunnitella kehys, joka on "yksinkertaisempi, avoimempi ja tehokkaampi, jossa on enemmän kansallista omavastuuta ja parempi täytäntöönpano, mutta joka mahdollistaa strategiset investoinnit ja alentaa korkeaa julkista velkasuhdetta realistisella, asteittaisella ja kestävällä tavalla". Ehdotus on tulos pitkistä neuvotteluista ja julkisesta kuulemisesta, jotka alkoivat paljon ennen pandemiaa ja energiakriisiä ja joihin osallistuivat ekonomistit, hallitukset ja muut instituutiot. Jan Priewe kartoi sosiaalisen Euroopan tärkeimmät tällä viikolla pöydällä olleet ehdotukset . Seuraava askel on jäsenvaltioiden hallitusten ja Euroopan parlamentin keskustelu komission ehdotuksesta." https://socialeurope.eu/almost-new-fiscal-rules-for-an-old… Uuden sääntökirjan päätavoitteena on pakottaa jäsenvaltiot vähentämään julkista velkaa vakaus- ja kasvusopimuksessa asetettua mahdollista (ja uskottavaa) polkua pitkin. Tämä edellytti velkasuhteen vähentämistä bruttokansantuotteeseen joka vuosi 1/20:lla määrästä, joka ylittää 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, pitäen "rakenteellinen" budjettialijäämä lähellä esoteerista kynnystä, jota kutsutaan keskipitkän aikavälin tavoitteeksi (MTO). "

Kirjoittaja sanoo että muutoksissa "ollaan oikealla tiiellä", olkoonkin että prosessi on kestänyt jo pitkään ja muutoksia on vaadittu perinteisen valtavirtaisen talouspolitiikankin hengessä. Tätä henkeä edustavat nytkin esitetyt muutokset. 

Eniten ihmetyttää se että joustomahdollisuutta esitetään parhaiten selviytyville valtioille, vaikka yhteiskunnalliset tarpeet ovat kaikkein suurimpia juuri heikosti menestyneissä maissa.

 Euroopan Keskuspankki ei voi edelleenkään toimia viimekätisenä lainanantajana (Lender of last resort) sen enempää Valuuttaunionin jäsenmaiden suuntaan kuin Euroopan Komissionkaan finanssipolitiikan virallisena selkänojana. 

Ulkopuolelta tarjontainflaation muodossa tulevaa eksogeenista uhkaa vastaan Euroopan Keskuspankki ei voi toimia omiin päätöksiinsä laaja-alaisesti vastaavana endogeenisena, omapäätöksisenä vastaajana, vaikka juuri tämä ominaisuus, luoda omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahaa (velkaa) tyhjästä on keskuspankin keskeisimpiä toimintaulottuvuuksia. Keskuspankin kanssa välttämättömässä yhteistyössä toimivilla pankeillahan tämä ominaisuus on jokapäiväisenä työvälineenä. Ideologisesti rajatun Euroopan Unionin perussäännön ja sitä mukailevan EKP:n perussäännön vuoksi eurosta ei voi muodostua samanlaista reservivaluuttaa kuin mitä dollari on jo koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut. 

Tässä suhteessa uusliberaali lähestymistapa ei ole muuttunut, eikä se ole mahdollistakaan ilman konsolidoidun peruskirjan uudelleenkirjoittamista - mikä taas on tunnetusti täysin mahdotonta kuuluisan yksimielisysvaatimuksen johdosta. Lisäksi uusiutuvienkin velkasääntöjen ulkopuolelle on jätetty sellaisia ulottuvuuksia, joiden voidaan katsoa suojaavan Euroopan Unionin keskiössä olevia suuria jäsenvaltioita. 

Tällainen tarkoitushakuisuus on hyvin tyypillistä nykyisille toimintatavoille: keskeistä ei ole solidaarisuus ja vahvan yhteisen perustan luominen, vaan omien etujen vaaliminen monimutkaisilla menetelytavoilla. On oikeutettua kysyä jo tässä vaiheessa enenkuin korjaavista toimista on edes aloitettu neuvostotasoista ja jäsenmaakohtaista keskustelua: kuvitellaanko todellakin näillä uusilla finanssipoliittisilla korjaustoimilla voitavan vastata niihin valtaviin yhteiskunnallisiin haasteisiin joihin Euroopan Unioni on ajautunut? Kysymyksessä on "poly-crisis", monialakriisi, joka eellyttäisi sekä laadullista että määrällistä heräämistä nykyisen ideologisen unissakävelyn sijasta.

Pieni jutunpoikanen tämän blogikirjoituksen otsikon tueksi: Ruotuväessä alokkaan taidot selviytyä tärkeistä sulkeisharjoituksista ei tahtonut millään onnistua. Käännöksissä, tahdissa marssimisessa jua jopa asennon tekemisessä oli vaikeuksia. Sulkeisia vetävä ylikersantti tuli taas huomauttamaan alokasta huonosta asennosta. Maalaispoika vastasi viattoman veikeästi: "Herra ylikersantti! Korjaanko entistä vai teenkö kokonaan uuden?" Kokonaan uuden tekeminen olisi ilmeisen tarpeen myös Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden perussääntöjen kohdalla. 

Eurooppalainen utopia - vai dystopia?

 Palataanpa tässä postauksessa viime aikoina paljon puhuttuun keskuspankkipolitiikkaan ja sen yhteydessä tietynlaisen "Cancel Culture" -tabuilmiön piiriin kuuluvaan moderniin rahateoriaan, josta käytetään usein lyhennettä MMT eli Moderni Monetaarinen Teoria. Tämä on aiheellista juuri nyt, kun sota, inflaatio ja energian hinnat ovat nousseet huippukorkealle molenmminpuolisen sanktio- ja syyttelypolitiikan seurauksena. 

Nyt tarvitaan selvästi erityistoimia, kun  Eurooppa on ajautumassa monialakriisiin. Saksan hallitus irroitti jo budjetin ulkopuolelta puolustukseen tarkoitetuista erityisrahastosta 200 mrd euroa, jota se lokakuun 31. päivän päätöksellään käyttää laajaan kaasun hinnan laskemiseen sekä kansalaisille että jatkossa ilmeisesti myös yrityksille.  Saksa kykenee tähän pitkään ylijäämää tehneenä teollisuusvaltiona - mutta miten käy muun Euroopan? Vastaavanlaiseen eivät omilla vararahastoillaan muut maat kykene. Erityisesti Euroopan valuuttaunionin maat ovat pulassa, sillä niillä ei ole omaa keskuspankkia, euro on tässä suhteessa niille vieras valuutta ja valuuttaunioniin liittyessään ne ovat luopuneet itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikastaan. Itsenäisen keskuspankin omaavat Euroopan unionin jäsenmaat lienevät tässä suhteessa jossakin määrin itsenäisemmässä asemassa, mutta niidenkin on noudatettava Euroopan Komission eettistä koodia, jonka mukaan korjaavia toimia voidaan ehdottaa ja tehdä vain nykyisen konsolidoidun peruskirjan säännösten puitteissa.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja muut  sopimukset rajaavat sekä Euroopan Keskuspankin rahapolitiikkaa että Euroopan Komission finanssipolitiikkaa tiukasti. Jäsenvaltioiden lainojen viimekätisenä takaajana toimiminen on ehdottomasti kielletty, vaikka periaatteessa juuri tämä tehtävä kuuluu muodollisesti itsenäisen keskuspankin rooliin. Samoin Euroopan Komissio ei voi ajaa sellaista finanssipolitiikkaa, jossa lainoitetaan sen tai jäsenvaltioiden hankkeita. Myös Suomi on - ehkä talouden valtavirtaan liittyvistä ideologisista seurauksista johtuen - ollut myös vaatimasssa pitäytymistä eurootantasoisesta lainanotosta. Yritysten likviditeetistä huolehtiminen sitävastoin on sallittua. Siitä todistaa tämän vuoden keväällä lähes tyystin loppunut, kahdeksan vuotta jatkunut  määrällinen elvyttäminen (QE), jossa käytännössä tyhjästä rahoitettiin valtava jäsenvaltioiden velkakirjojen osto-ohjelma. Sen puitteissa Suomenkin valtion velkakirjoja ostettiin kahdeksan vuoden kuluessa nykyisen valtion yhden vuoden budjetin euromäärän verran. Tietääkseni nämä velkakirjat on jäädytetty EKP:n taseisiin, mikä tarkoittaa sitä että niitä ei ole tarvinnut lunastaa takaisin maturiteetin koittaessa. Tämä osoittaa käytännössä mielenkiintoisen keskuspankkitoimintaan ja nykyiseen rahapolitiikkaan liittyvän piirteen: rahaa voidaan luoda määrättömästi tyhjästä tekemällä velkapäätöksiä ja viemällä ne kirjanpitoon. EKP voi omalla päätöksellään jopa mitätöidä nämä (epävarmat) saatavat - tai toisaalta pitää ne jatkuvana uhkatekijänä taseissaan mahdollisesti vastaanhangoittelevan jäsenvaltion rankaisemiseksi. Ovathan sanktiot tulleet ilmeisesti jäädäkseen myös sisämarkkinoiden toimintapolitiikkaan 'oikeusvaltioperiaatteen' puolustamisen ja ylläpidon välineenä. 

Kun otsikossa puhun eurooppalaisesta utopiasta, tarkoitan sillä hernegeltään toisenlaista raha- ja finanssipolitiikkaa, sitä jonka Europan unioni on säännöissään uusklassisen valtavirtaideologian nimissä kieltänyt. Jos Unionin säännöt olisi kirjoitettu siten, että Euroopan Komisssio ja Euroopan Keskuspankki voisivat harjoittaa täysimääräistä, endogeenista eli omapäätöksistä raha- ja finanssipolitiikkaa, Euroopan Unioni voisi keskuspankkinsa kanssa ja turvin  selvitä mistä hyvänsä taloudellisesta haasteesta ja samalla pelastaa sekä jäsenvaltiot että kansakunnat nyt odotettavissa olevasta kurjuudesta. Kaiken lisäksi voitaisiin vastata nopeasti ja tehokkaasti niihin ilmastohaasteisiin, jotka edellyttävät nopeaa uuden  hiilivapaan teknologian kehittämistä.

Tämä vaihtoehtoinen keskuspankkipolitiikka mahdollistaisi siis sellaisia makrotalousratkaisuja, jotka koituisivat suoraan sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten hyödyksi. Sen sijaan että nyt Saksa käyttää osin muiden jäsenvaltioiden kustannuksella hankkimiaan ylijäämärahastoja omien kansalaistensa kaasulaskujen pienentämiseen, Euroopan Unioni voisi Euroopan Komission ja keskuspankin toimin pudottaa kaikkien Euroopan Unionin kansalaisten kaasu- ja muut energialaskut tiettyyn aikaisempaan määrään laskennallisen keskivertokulutuksen pohjalta. Tiedossa on myös että Euroopan Unioni on jo pidempään suunnitellut oman keskuspankkitilin perustamista jokaiselle eu-kansalaiselle. EKP:n neuvoston päätöksellä ja Euroopan Komission niin halutessa, jokaista EU-kansalaista voitaisiin tukea laittamalla määrällistä elvytystä (QE) kansalaisten tilille puskuroimaan ylikorkeita hintoja ja mahdollistamaan kohtuullisen tasoinen elämä myös kriisiaikoina. Mahdollista olisi myös kannustaa jäsenvaltioita suunnittelemaan ja toteuttamaan hyvinvointivaltiolle tyypillisiä infra- ja palveluhankkeita siinä määrin, että täystyöllisyys voitaisiin jo varsin lyhyessä ajassa toteuttaa.

Rajoja tällaiselle tukemiselle on toki olemassa, mutta ne liittyvät käytettävissä olevien resurssien määrään. Täystyöllisyys on yksi tällainen raja, ympäristön ja luonnon säästäminen ovat tällaisia yhdessä näköpiirissä olevan uhkaavan ilmastomuutoksen kanssa. Ylilyönneiltä voitaisiin välttyä kiristämällä verotusta ja hakemalla tasapainoa tukitoimien ja verotuksen välillä. Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Jäsenvaltioiden keskuspankille ja komissiolle luovuttama päätösoikeus muodostaa eettisen velvoitteen toimia jäsenvaltioiden ja niiden kansalaisten hyvinvoinnin  ja turvallisuuden takaamiseksi.

T'ässä yhteydessä on syytä korostaa, että moderni raharteoria ei ole suinkaan yksinomaan vasemmistolainen ideologinen hanke, sillä moderni rahateoria on poliittiselta luonteeltaan neutraali. Kyllä sen avulla voidaan toteuttaa myös mittava militaristinen rakennusohjelma, rakentaa Ukraina uudelleen vaikka muutamaan kertaan - sotahan näyttää siellä jatkuvan loputtomiin. Tosin sodan rahoittaminen törmää välittömästi ilmaston ja ympäristön ja kansalaisten turvallisuuden asettamiin rajoituksiin, mutta teknistä estettä omapäätöksiselle raha- ja finanssipolitiikalle ei tässäkän suhteessa ole olemassa. 

Periaatteellisen esteen muodostaa konsensuksella - siis yksimielisesti - hyväksytty Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka on tarkoitettu ikuiseksi, uudeksi tuhatvuotisen valtakunnan peruskallioksi. Tästä seuraa että ylläkuvattu  eurooppalainen utopia on käytännössä mahdoton toteuttaa, koska yksimielistä päätöstä peruskirjan muuttamiseksi ei nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole mahdollista saada aikaan. Samalla se merkitsee sitä, että kuva eurooppalaisesta utopiasta muuttuu eurooppalaiseksi dystopiaksi, kauhukuvaksi, jossa Eurooppa jauhautuu taloudellisten mannerlaattojen - USA yhtäällä, Venäjä, Kiina ja kaukoitä toisaalla - puserruksessa aidosti läntiseksi 'Abendlandiksi',  laskevan auringon maaksi  ja taloudellista yötä odottavaksi kehitysalueeksi. 

Eurooppalaiseen Cancel-kultuuriin kuulu, että puhuminen makrotaloudellisista vaihtoehdoista on tabu. Akateemisille taloustutkijoille puhuminen vaihtoehtoisesta makrotaloudesta muodostaa suuren vaaran tulla suljetuksi vaikuttavien talouskeskustelujen ulkopuolelle mediassa ja tyäöelämässä. Valtavirtainen, uusliberaalia talousajattelua seuraava, usein mikrotaloudesta (kotitaloudesta, yksittäisestä yrityksestä) johdettu taloudellinen perustelutapa näyttää muodostuvan suureksi teemaksi myös meidän kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Media noudattaa suorastaan orjallisesti tämän "Cancel Culture" :n tabupolitiikkaa. Näyttää jopa siltä että vähänkään tähän suuntaan vihjaavat puheenvuorot johtavat syrjäyttämiseen tavalla tai toisella.

Eurooppalainen utopia olisi modernin monetaarisen rahateorian ja sitä noudattavan finansipolitiikan lähtökohdista siis mahdollista. Olisi mahdollista ottaa Rahatalous haltuun ja päästä  päästä irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Nyt seurataan kuitenkin eurooppalaisen dystopian tietä.

Pinnan alla kuohuu...

 Suomen kanta Euroopan Unionin yhteisvelan laajentamiseen on käynyt hyvin selväksi sekä pääministeri Sanna Marinin että valtionvarainministeri Annika Saarikon lausunnoista. Kun tiedetään että   heidän taustapuolueensa edustavat talouspoliittisesti hyvinkin erilaista lähestymistapaa, tulee kysyneeksi, mikä on se yhdistävä tekijä samansuuntaisen kannanoton taustalla? SDP:hän ei ole vastustanut velanottoa kansallisella tason politiikassa ja nykyisen hallituksen aikana käytännön tasolla, koska suuriin haasteisiin kuten koronapandemiaan, ja sotatilan haasteisiin on ollut pakko vastata tässä ja nyt -hengessä. Samalla on myös tuettu hyvinvointivaltion vahvistamista ja kun velkarahaa on saatu edullisesti, se on myös kantanut hedelmää sekä huippuja hipovan työllisyyden saavuttamisessa että uusien palvelurakenteiden ja investointien muodossa. Vaikka tulokset ovat olleet näinkin hyviä, miksi sitten Euroopan tasolla ollaan yksituumaisesti "jarru päällä" Euroopan Komission lisääntyvän yhteisvelan suhteen?

Keskustan osalta uskoisin syynä olevan puolueen uusliberaalin siiven suuri vaikutus ja saksalaistyyppisen velkajarruajattelun perinne, mikä näkyi selkeästi erityisesti edellisen, Juha Sipilän hallituksen politiikassa. Tässä suhteessa perustelut ovat hyvin samankaltaisia eurooppalaisten konservatiivien ja ja liberaalien kanssa - keskustahan kuuluu suureen  "Renew" -liberaaliryhmään, johon myös meidän Ruotsalaisen Kansanpuolueemme mepit ovat asettuneet. Taustalla on Euroopan talouden valtavirtaa edustava uuskeynesiläinen makrotalosuajattelu, jolla ei tosin ole John Maynaard Keynesin talousajattelun kanssa paljonkaan tekemistä, vaikka Keynes piti itseään myös arvoperustaltaan liberaalina. Uutta on rakennettava säästämällä ja kassaa keräämällä, aloite on pääasiassa yksityisellä sektorilla ja markkinalla. Ei jäleäkään vastasyklisestä lähestymistavasta.

Sosialidemokraattien talouspoliitisen ajattelun  perustana on kansanvaltainen hyvinvointivaltio ja ylipäätään vahvan valtion varaan rakentuvat investoinnit hyvinvoinnin palvelurakenteisiin ja niiden tuottamiseen "oma työnä". Tähän on liittynyt tiettyä rohkeutta ottaa myös velkaa ja nostaa vastasyklisellä politiikalla maan taloutta niistä alhoista joihin on tavan takaa jouduttu. 

Euroopan Unionia hallitsee saksalainen velkapelkopolitiikka, jonka juuret ulottuvat aina 1920-luvun suureen inflaatioon ja sen aiheuttamaan yhteiskunnalliseen shokkiin. Tosin 1930-luvulla valtaan noussut kansallissosialismi ei velkaa eikä rahan painamista pelännyt, vaan nosti Saksan nopeasti teolliseksi ja poliittiseksi mahtitekijäksi. Hitlerin Saksa käytti monetaarista raha- ja finanssipolitiikkaa valmistautumiseen suursotaan ja tuhatvuotisen "arjalaisen" supervaltion aikaansaamiseen. Onnistuminen nopeassa rakenteiden ja uuden teollisuuden luomisessa tätä tarkoitusta varten osoittaa, että endogeeninen, omapäätöksinen makrotalous on ideologiselta sisällöltään neutraalia; sitä voidaan käyttää ideologisesti erilaisiin tarkoituksiin. Tämän päivän tilanne puolestaan osoittaa, miten tuhoisaksi sanktioista vauhtia saanut sotapolitiikka edelleenkin voi osoittautua.

Erityisesti velkapelkoon liittyy suuri epäilys valtion ja poliitikkojen kykyyn käyttää rahapolitiikkaa vastuullisesti. Modernin rahateorian mukaan raha syntyy "tyhjästä" eli finanssipoliittisilla päätöksillä ja niiden toteuttamisella kirjanpidossa. Kysymys on velkarahoituksesta, jolla suuria hankkeita voidaan laittaa liikkeelle. Itsenäisen valtion tai yhteisön keskuspankki toimii normaalitapauksessa viimekätisenä lainan takaajana (lender of last resort). Kuten tunnettua, itsenäinen, oman valuutan omaava keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin, koska se rahapoliittisilla päätöksillään pystyy vastaamaan mihin tahansa monetaarisiin haasteisiin. Rajan muodostavat kuiten resurssit ja niiden käyttöönotto; täystyöllisyys on yksi näistä rajoista, ilmastokysymykset toinen sellainen. 

Euroopan Keskuspankki muodostaa tässä suhteessa erityisen poikkeuksen, koska se on omassa perussäännössään ja myös Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa kieltäytynyt ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden velanotosta. Kysymys on ideologisesta linjauksesta, jossa osoitetaan epäluottamusta demokraattista valtiota kohtaan ja samalla pidetään rahapoliittiset portit avoimena markkinaehtoisten ratkaisujen tukemiselle. Mielenkiintoisen sovellutuksen tästä periaatteesta muodostaa EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) pääjohtaja Mario Draghin aikana, jolloin pankki lähes kahdeksan vuoden ajan osti jäsenvaltioiden velkakirjoja yli 4000 miljardin arvosta ja rahoitti yritysten likviditeettiä. Tätä pidettiin välttämättömänä euron pystyssäpitämiseksi, missä tehtävässä EKP onnistuikin erinomaisen hyvin. Kuvaavaa on että korkotaso pysyi koko määrällisen elvyttämisen ajan erityisen alhaisena. Rippeitä määrällisestä elvytyksestä valui myös velkakirjoja myyneille valtioille. Pääosa tästä elvytyksestä valui kuitenkin yritysten taseisiin ja hankkeisiin joiden tarkoituksena oli nostaa markkinaehtoisesti eurooppalaista brändiä, "kapitalistista hyvinvointivaltiota" kilpailukykyiseksi. Kuinka hyvin tässä onnistuttiin, on tulosten osalta edelleen hämärän peitossa. Ostetut velkakirjat on jäädytetty ja sterilisoitu EKP:n taseisiin, jossa ne edelleen kummittelevat - näkymättä kuitenkaan jäsenvaltioiden velkataakassa.

Se että nämä velkakirjat ovat edelleen EKP:n taseissa, osoittaa että eurooppalaisessa makrotalouspolitiikassa ei uskota Moderniin Monetaariseen Teoriaan, jonka mukaan keskuspankki rahapolitiikallaan ja hallitus - tässä tapauksessa Euroopan Komissio -  omilla finanssipoliittislla päätöksillään voivat käynnistää makrotalouspoliittisin toimenpitein hankkeita kaikkien tarpeellisten resurssien käyttöönottamiseksi. Tämä koskee erityisesti työvoimaa ja täystyöllisyyttä. Kun Euroopan Unionin toimet suuntautuvat yksipuolisesti markkinoiden stimuloimiseen, merkitsee se sitä että jäsenvaltioiden ja demokraattisen valtion hyvinvointirooli jää käytännössä lähes kokonaan hyödyntämättä. 

Markkinan ja valtion, siis julkisen sektorin rooli ovat tosiasiassa aivan erilaisia. markkina investoi hankkeisiin vain jos on todistettavasti ostovoimaa, kysyntää. Jopa työllisyysvaikutukset jäävät heikoiksi. Pelkin QE-tyyppisin  tarjontatoimenpitein hankkeet eivät lähde liikkeelle, vaan käytössäoleva raha valuu väistämättä toisiin tarkoituksiin. Valtioiden hankkeet, infrastruktuurin rakentaminen ja palveluiden kehittäminen eivät edellytä ostovoimaa, mutta ovat kuitenkin vastaus inhimillisiin ja usein yhteiskunnallisessa, poliittisessa prosessissa ilmaistuihin tarpeisiin. Julkisen sektorin itsensä kautta toteutetut hankkeet käynnistävät useita 'moninkertaistajia', jotka tekevät hankkeista kannattavia, nostavat työllisyyttä ja parantavat ostovoimaa - ja osana prosessia tarjoavat myös yrityksille, siis markkinalle uusia toimintamahdollisuuksia.

Nyt voimme palata takaisin alussa esitettyyn ihmettelyyn, miksi Saarikon ja Marinin kanta velkaelvytykseen on kaikista vastakohdista huolimatta samansuuntainen. Käsitykseni mukaan Saarikon velkapelko perustuu eurooppalaiseen velkapelkoon ja sen takana lymyävään, pitkälle autorisoituun valtavirtaiseen, pääosin uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, jossa mikrotalousajattelun kotitaloutta käytetään analogiana veroakantavan valtion velanotolle. Marinin kielteinen suhtautuminen Euroopan Unionin velkakielteisyyteen voi perustua tietenkin siihen, pääministerin jo julkilausumaan perusteluun, jonka mukaan vieläkin on runsaasti - parisataa mrd euroa - käyttämättä "Next Generation" paketin yhteydessä myönnettyjä varoja. Vaikka sosialidemokratia ei ole Modernia Monetaarista teoriaa ja sen mahdollisuuksia tunnistanut, voisi kuvitella että sosialidemokratia ei ole valmis käynnistämään Euroopan Unionin tasolla lisävelanottoa, koska se Euroopan Unioni perussäännöistä johtuen suuntautuisi joka tapauksessa vain markkinan suuntaan eikä hyödyttäisi jäsevaltioita vaikka nämä muodollisesti joutuisivat velan viimekätiseksi maksajiksi.  Lisäksi euro on eurojärjestelmässä jäsenvaltioille 'vieras valuutta' siinä mielessä että jäsenvaltiot eivät voi toteuttaa sen puitteissa itsenäistä raha- ja finanssipolitiikkaa.

Kun tarkastelee Euroopan Unionin ja sen keskuspankin tilannetta nykyisten kriisien ja haasteiden valossa, Euroopan Unionin tulevaisuus ei näytä valoisalta. Puheissa toki vilahtaa silloin tällöin Unionin rakenteen valuviat, mutta jäsenvaltiotkaan - Suomi niiden mukana - eivät ole ilmaisseet tarvetta peruskirjan avaamiseen juuri muota osin kuin enemmistöpäätöksen käyttöönottoa yksimielisyyden sijasta. Tähän pääseminen kuitenkin edellyttää juuri yksimielistä päätöstä.

Näissä oloissa jäsenvaltion makrotalouspoliittinen toimintaraami on irrationaalilla tavalla rajattu ja lupaa vain kärsimysten tien, dystopian jatkumista Euroopan Unionissa ja etenkin sen valuuttaunionissa, jota rajoituksetn kaikkein tiukimmin koskevat.

Jos nyt haluaisi tulkita sosialidemokraatien kielteistä kantaa yhteisvelkaan, sitä voi perustella Euroopan Unionin yksipuolisella uusliberaalilla ja valtavirtaiseen talousajatteluun nojaavalla autoritaarisella makrotalouspolitiikalla. Kuten Brittien pääministeri Margaret Tatcher aikoinaan kuvasi kuuluisalla TINA-tokaisullaan."There Is No Alternative". Tästä on kuitenkin vielä jonkin verran matkaa vaihtoehtoiseen MMT-analyysiin, jossa keskuspankki on vapautettu toteuttamaan yhdessä poliittisen hallinnon kanssa ajankohtaisiin haasteisiin ja niiden voittamiseen tähtäävää politiikkaa. Pinnan alla kuitenkin jo kuohuu...