Paikallisjunalla Eurooppaan

 Sosialidemokraattisen Puolueen pitkäaikainen puheenjohtaja ja Suomen pääministeri Kalevi Sorsa siirtyi 1990-luvun alun murrosvaiheessa poliittiseen takariviin ja ryhtyi kirjoittamaan. Ensimmäinen tässä poliittisen aktiivikauden jälkeisessä sarjassa oli hänen kirjansa "Paikallisjunalla Eurooppaan" (Kustannusosakeyhtiö Otava 1991).  Jo seuraavana vuonna eli 1992 hän kirjoitti toisen kirjan nimeltään "Uusi itsenäisyys".Sorsa toimi vuosina 1972-87 yhteensä neljän hallituksen pääministerinä, SDP:n puoluesihteerinä 1969-75 ja puheenjohtajana vuosina 1975-1987 ja kansanedustajanakin yhteensä 20 vuotta ajalla 1970-1990. Nyt, kolmenkymmenen vuoden jälkeen on mielenkiintoista tarkastella, mitä Sorsa kirjoituksissaan ajatteli Suomesta, Euroopasta, itsenäisyydestä, taloudesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä. Onko maailma mennyt Kalevi Sorsan ennakoimaan ja visioimaan suuntaan?

!980-luvun loppu ja 1990-luvun alku elettiin suurta yhteiskunnallista murrosvaihetta. Neuvostoliiton ja sen johtaman "sosialistisen" leirin hajoaminen tarkoitti vuosikymmenien - koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan - valta-asemien ja vastakkainasettelun murtumista. Kapitalismi näytti ottavan yksiselitteisen yliotteen ideologisten leirien välisessä kilpailussa. Kuinka Suomen ja sosialidemokratian tuli suhtautua tapahtumassa olevaan suureen muutokseen?

Sorsalla oli Ranskassa vuosina 1959-65 vietettyjen vuosien jälkeen erinomainen näköalapaikka kansainväliseen politiikkaan ja erityisesti Neuvostoliiton aseman vahvistumiseen YK:n alaisissa järjestöissä, myös UNESCOssa. Jo näinä vuosina hänen onnistui ilmeisesti luoda luottamukselliset suhteet Neuvostoliiton lähettiläisiin ja toimijoihin UNESCOn piirissä. Suomen idänpolitiikan painottuminen Urho Kekkosen jo vuonna 1956 alkaneella presidenttikaudella ystävällisten ja luottamuksellisten suhteiden rakentamiseen Neuvostoliiton suuntaan tuki myös Kalevi Sorsan yhteyksien rakentamista tässä YK:n alajärjestössä. Erityisesti hän arvosti V.I. Leninin asemaa ja merkitystä Suomen itsenäistymisessä.

Kalevi Sorsalle Suomen suhde itäiseen naapuriin oli tärkeä paitsi rauha säilymisen, myös talouden ja kulttuurivaihdon kannalta. Hänestä näytti täysin selvältä, että luottamukselliset ja yhteistyöhakuiset suhteet  oli säilytettävä ja niitä vahvistettava myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Poliittisesti Neuvostoliiton hajoaminen merkitsi Sorsalle myös Kommunistisen Puolueen ideologisen vallan ja sosialismikäsityksen murtumista. Useissa eri yhteyksissä hän näki myös Suomen kommunistien irtautuvan proletariaatin diktatuurin ja kommunistisen puolueen pysyvän johtavan roolin doktriinista. Erityisesti hän arvosti SKP:n:n puheenjohtajan Aarne Saarisen realistista analyysia tapahtumassa olevasta muutoksesta, vaikka tämä ei koskaan luopunutkaan poliittisesta taustastaan.

Tätä taustaa vasten on aika ymmärettävää, että Kalevi Sorsa näki Helsingissä 1975 järjestetyn Euroopan Turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin  yhtenä kaikkein merkittävimmistä rauhan säilymiseen ja ylläpitämiseen vaikuttavana eurooppalaisena ja mailmanlaajuisena tapahtumana ja toimintarakenteena. Hän piti mahdollisena eurooppalaisen tuevallisuuden perustumista yhä lisääntyvään luottamukselliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton hajoamisesta seuranneiden uusien, poliittisesti ja taloudellisesti heikossa asemassa olevien valtioiden kanssa. Hän myös varoittaa sellaisesta politiikasta, jonka seurauksena jaloilleen nouseva Venäjä voisi tuntea itsensä uhatuksi. Sorsa tunsi hyvin Venäjän synnyn ja yli tuhatvuotisen historian. Sen bysanttilainen ja ortodoksinen perinne ja yhteiskunnallisten laitosten rakentuminen jo Iivana Julman ajoilta  muodostavat venäläisen isänmaallisuuden ja kulttuurin vahvan perinteen.

Tähän väliin on todettava, että sekä Euroopan Unionin että Suomen ulkopolitiikka on ajautunut täysin päinvastaiseen suuntaan kuin mitä Kalevi Sorsa ihanteena havitteli. Euroopan Unioni ja NATO eivät ole pysyneet nahoissaan laajentumishalussaan ja muodostavat edelleen uhan Venäjän itsenäisyydelle ja eheydelle. Luottamukselliset toimet ovat vaihtuneet rankaisuihinn ja sanktioihin. Venäjä puolestaan on vastannut sotilaallisella voimallaan ja Krimin valloituksella ilmeisen läntisen hajoittamisuhan edessä.

Neuvostoliiton hajoaminen vahvisti entisestään tuon ajan Euroopan Yhteisön taloudellista ja yhteiskunnallista merkitystä.Kalevi Sorsa näki kehityksen vievän nopeasti ja voimakkaasti eurooppalaisen integraation suuntaan. Hän ei pitänyt myöskään federatiivista kehitystä demokratian ja parlamentarismin kannalta hyljeksittävänä visiona. Jäsenvaltiot joutuivat hänen mukaansa väistämättä luovuttamaan valtaansa vahvistuvalle yhteisölle yhteisten pelisääntöjen luomisen merkeissä. Demokratia ja taloudellinen vahvistuminen merkitsivät sekä eurooppalaisen keskusvallan että subsidiariteettiperiaatteen mukaisen läheisyyden merkitsevän aloitteellisuuden siirtymistä alueelliselle tasolle. Marxinsa hyvin tuntenut Sorsa ei pitänyt kansallisvaltion heikkenemistä pelättävänä piirteenä. Pikemminkin hän useissa kohdin kirjoissaan pelkää vanhoillisuuden, "impivaaralaisuuden" muodostuvan sekä välttämättömän kansainvälistymisen että myös eurooppalaisen yhteistyön esteeksi.

Kun hyvinvointivaltiosta muodostuu 'uusi normaali' jonka olemassaoloa pidetään niin itsestään selvänä, ettei sen ylläpitämiseen kannata voimaa tai osallistumista suunnata, oli yksi suuri kysymysmerkki Kalevi Sorsan visoissa. Hän jättää tämän pelottavan uhan kuitenkin lukijan ratkaistavaksi.  

Kalevi Sorsa tunsi jo vuonna 1991 Maastrichtin sopimuksen valtion voimistumista heikentävät ja odotettavissa olevat velka- ja budjettirajoitteet. Hän näki markkinavetoisen Euroopan taloudellisena realiteettina ja tuki aikanaan vahvasti myös vapaakaupan lisääntymistä. Hän katsoi että vapaakauppa poistaisi tullimuureja ja yritystoiminnan luontaista pyrkimystä pyrkiä rajoittamaan kilpailua omalla toimialallaan. Hänen kokemuksensa mukaan osuustoiminta oli jo onnistunut hillitsemään rajoittamatonta voitontavoittelua ja lisääntyvän vapaakaupan tuli jatkaa tätä monopolisoitumisen vastaista kehitystä.

Mielestäni tässä on yksi Kalevi Sorsan merkittävimpiä havaintoja. Hänen mukaansa markkinatalous ei pyri edistämään vapaata kilpailua, vaan päinvastoin, se pyrkii kaikin keinoin sitä rajoittamaan ja  kilpailemaan määrävän aseman saavuttamiseksi omalla toimialallaan ja jos mahdollista, pyrkimään jopa monopoliasemaan. Kun katselemme tämän päivän tilannetta Euroopan Unionin solmimissa ja parhaillaan neuvottelemissa vapakauppasopimuksissa, huomio kiinnittyy markkinan yritykseen luoda ulkoparlamentaarisia erityistuomioistuimia kansainvälisten suuryritysten aseman suojaamiseksi mm. valtion omana toimintana toteutettavaa investointi- ja palvelutoimintaa vastaan. Kysymys on tässäkin yrityksestä suojautua riskeiltä ja - tässä tapauksessa - voittoa tavoittelemattomalta kilpailulta.

Kalevi Sorsa ymmärsi markkinatalouden suuren merkityksen, mutta teki selkeästi eroa anglosaksisen ja germaanisen kapitalismin välillä.  Hän piti amerikkalaistyylistä kapitalismia yksilökeskeisenä, sosiaalisesti välinpitämättömänä ja vain omistajilleen voittoa takovana huonona kapitalismina. Sen sijaan hän korosti germaanisen "sosiaalisen markkinatalouden" suurta eroa tässä suhteessa. Sosiaalinen  markkinatalous on yhteisöhakuista, sosiaalista vastuuta korostavaa, jonka varaan voidaan rakentaa myös yhteiskunnallisesti merkittävää vastuunottoa. Omana kommenttina toteaisin tässä yhteydessä, että ainakin meillä markkina on saanut selvästi anglosaksisia piirteitä germaanisen ja luonteeltaan sosiaalisemman markkinan kustannuksella. Euroopan Unionissa markkina on systemaattisesti pyrkinyt irtautumaan sosiaalisesta vastuunotosta ja mm. työmarkkinayhteistyöstä ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Ei Kalevi Sorsakaan pitänyt ammatiyhdistysliikettä minään "herranterttuna", joka saa pelkästään hyvää aikaan. Neljän hallituksen pääministerinä hän oli joutunut moneen kertaan näkemään myös ammattiliittojen neuvottelijoiden ylisuuret yleiskorotusvaatimukset ja kyvyttömyyden oman kenttänsä ja asemansa pelossa uskaltaa pyrkiä kestäviin kompromisseihin. Etenkin 1990-luvun alun vaikeat vuodet ja jopa Kalevi Sorsan yritys toimia sopimusneuvottelijana juuri yhtäkkiä toteutetun devalvaation  kynnyksellä näyttää jättäneen syviä arpia uskoon ammattiyhdistysliikkeen kykyyn kokonaisuuden kannalta tärkeisiin kompromisseihin. Kuitenkin hän piti selviönä sitä, että myös tulevaisuudessa työmarkkinain on perustuttava yhteisesti järjestettyyn neuvottelutoimintaan, jossa voi kuitenkin olla alakohtaisia ja paikallisia painotuksia. Työmarkkinayhteistyöllä oli luotu sitä välttämätöntä vakautta jota kova kilpailu esimerkiksi menestymisessä vientiteollisuuden parissa välttämättä vaatii. Keskitetystä neuvottelujärjestelmästä luopumista hän piti vahingollisena   ja  jopa pelottavana tulevaisuudenkuvana. Minun päätelmäni: tämän dilemman edessä olemme juuri nyt ja alkavan syksyn ja talven vanhojen sopimuskausien päättyessä.

Hän näki eurooppalaisen kehityksen vievän vahvasti kasvavan luottamuksen ja taloudellisen yhteistyön suuntaan. Kirjoituksessaan "Uusi itsenäisyys" kirjassaan hän kaavailee esimerkiksi uuden talousyhteistyön  ja monipuolisen kulttuurivaihdon varaan rakentuvaa "Karjalan talousaluetta", jota johtaa San Marinon pikkuvaltion tapaan kaksi "kuningasta". Tässä tapauksessa ne olisivat viipurilainen suomalainen ja Pietarin venäläinen johtajapari, jotka konsensuspäätöksillä johtaisiva takapajulaksi jääneen Karjalan uuteen nousuun. Vain molempien hyväksymät uudistusehdotukset toteutettaisiin. Sodissa menetetyn Petsamon ja Sallan alueet hän jättäisi Venäjän hoidettavaksi. Yhteistä "pohjoisen ulottuvuuden" visiota ei hänen näistä kirjoistaan löydy.

Kansainvälisen talousjättien kilpailun Kalevi Sorsa tunnistaa myös, mutta omalla ja hänen aikaansa kuuluvalla tavalla. Euroopan yhteisöstä voi nousta merkittävä kilpailija Amerikan rinnalle, mutta Aasian nouisevat voimat, Japani, Singapore ja Etelä-Korea  saavat häneltä  erityistä huomiota. Kiinan nousu yhdeksi johtavaksi maailman talousmahdiksi ei ole näissä kolmekymmentä vuotta sitten kirjoitetuissa visioissa vielä nähtävissä. Se kertoo omalta osaltaan Kiinan taloudellisesta ja yhteiskunnalliseta voimistumisesta ja sen yllättävästä nopeudesta.

Todettakoon lopuksi että ei Kalevi Sorsa jätä valtiotakaan eikä Suomea pelkäksi markkinoiden rengiksi tulevaisuuden Euroopassa. Hän - samoin kuin minäkin - korosti voimavarojen ja yhteisen säästämisen merkitystä valtion voimistumisessa. Liikaa velkaantumista oli vielä euroa tuntemattomassa ja pelkän Suomen valtion voimavaroihin perustuvassa maailmassa parasta kaikin keinoin välttää. Sellaiset ilmiöt kuin Moderni Monetaarinen Teoria oli vasta syntymässä eikä siihen liittyvää visiointia ole nähtävissä. Euroopan keskuspankkia ei vielä ollut olemassa  ja Suomen jäsenyys Euroopan Unionissa oli valmistelun alla. Kovasti hän tuntui pelkäävän Ruotsin irtiottoa Euroopan Unionin jäsenyyskysymyksessä, kuten sitten tapahtuikin. Pohjoismaiselle yhteistyölle hän antaa erityistä painoa myös tulevaisuuden Euroopassa. On tässä todettava, että tällaista systemaattista, esimerkiksi pohjoismaista hyvinvointivaltiota painottavaa yhteistyötä ei ole ollut juurikaan havaittavissa nykyisessä Euroopan Unionissa. Pohjoismaiden menestymiskonseptit poikkeavat selvästi toisistaan. Yhteistyö on hymistelyn tasolla. 

Jääkö hyvinvointivaltio Kalevi Sorsan ajattelussa sitten kokonaan erittäin kiilpailuhenkisen ja markkinaa painottavan kehityksen jalkoihin? Ei suinkaan. Kirjassaan "Uusi itsenäisyys" Kalevi Sorsa kirjoittaa:

"Voiko sitten demokraattinen sosialismi tyytyä villin kapitalismin sosiaalitantaksi?

Ei.Kun se on hyväksynyt markkinat talouden ohjaajaksi, sillä on myös velvollisuus asettaa markkinataloudelle sellaiset rajat, ettei se tuhoa yhteiskuntaa ja yksilöä. Sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy taas: raha menee rahan luokse, pääoma ottaa vallan, yhteiskuntaluokat hajoavat.Eduntavoittelun ja kaupankäynnin logiikka ei saa hallita kulttuuria ja kasvatusta, ei taidetta eikä uskontoa, ei moraalia eikä yksityistä elämäämme, vaikka se sille suurella voimalla tunkeutuukin.

Kaatuneen poliittisen totalitarismin, kommunismin, tilalle ei saa tulla kommersialismin totaalisuus, vaikka sen poliittisilla päättäjillä onkin nyt tuulta purjeissa. Siinä kulkee nyt raja sosialidemokraattien ja porvarien välillä.

Ei ole mahdollista hyväksyä sitä mitä pidättelemättömät markkinaporvarit vaativat: että markkinat tuottaisivat myös omat arvonsa; että muuta uskontoa ja moraalia ei tarvita. Sitä tietä joudutaan jälleen uuteen totalitarismiin, markkinan ja materian hengettömään ylivaltaan.

Sosialidemokratian keskeiseksi tehtäväksi nousee jälleen ihmisen puolustaminen armotomia mekanismeja vastaan. Se on tämän päivän humanismia.

Ilman demokraattisten sosialistien kritiikkiä ja poliittista toimintaa markkinatalous ei kykene vastaamaan tämän ajan keskeisiin tarpeisiin: maailmantalouden uudelleen järjestämiseen ja maailmanlaajuiseen ympäristönsuojeluun. Bush, vaikka onkin mainittava presidentti, vetäytyy puskiin maailmanvastuun edessä."

(Kalevi Sorsa: Uusi itsenäisyys. Otava 1992) 

3.8. 2021 

Infokratiasta 

Kalevi Sorsa, koulutukseltaan ja ammatiltaan itsekin tiedottaja, kiinnitti jo vuonna 1984 SDP:n puoluekokouksen päätöspuheenvuorossaan tiedotusvaltaan, "infokratiaan". Tämä on tärkeää muistaa nyt, kun joudumme päivittäin moittimaan mediaa yksipuolisuudesta, epäoleellisten asioiden esiinnostamisesta ja tärkeiden yhteiskunnallisten kehityslinjojen aliarviopimisesta ja huomiotta jättämisestä:

"Parlamentaarinen demokratia on informaatioyhteiskunnassa saamassa haastajansa 'infokratiasta', tiedotusvallasta.

Sille näyttää olevan ominaista suuri epä-älyllisyys, yhteiskunnallisten ja muidenkin ongelmien pohdiskelun välttely, poliittisten kysymysten kääntäminen henkilökysymyksiksi sekä omaan toimintaansa kohdistuva täydellinen kritiikittömyys.

Lisääntyvässä määrässä itsekriittisellä puoluelaitoksella on oikeus kysyä demokratian nousevalta mahdilta, julkiselta sanalta, milloin vihdoin käännätte tutkivan katseenne itseenne?

Kriittinen, mutta myös objektiivinen julkinen sana on oleellinen osa demokratiaa. Jos se rappeutuu – kaupallisista tai poliittisista syistä yhdentekevää – niin demokratiakin saa ydinvian. On aika vaikutusvallassa kasvavan neljännen valtiomahdin sisäistää se, minkä työväenliike tiesi sata vuotta sitten: ei valtaa ilman vastuuta."

Maatamme kehutaan lehdistön vapauden ja informaation demokraattisuuden ihmemaaksi, esimerkkinä muullekin maailmalle. Tosiasia kuitenkin on, että mediamme on kauttaaltaan kaupallistunut ja toimii se asettamilla ehdoilla. Jopa Yleisradio parlamentaarisesta asemastaan huolimatta näyttää taipuvan sen ehdoilla toimivaksi. Tämä on yksi niistä ulottuvuuksista, jossa Kalevi Sorsa jo varhaisessa vaiheessa näki illuusion kahleiden läpi. Lehdistön kohdalla tämä illuusio on autoritaarista alistumista mainostajien, "kaupallisen ideologian teollisen muodon" (ilmaus Karl Marxilta) avoimeen ja peiteltyyn painostukseen. Myös tasavaltamme presidentit Urho Kekkonen (loiskiehunta) ja Mauno Koivisto (sopulilauma) ovat omilla ilmauksillaan kiinnittäneet huomiota tähän tiedonvälityksen demokratiaa uhkaavaan olennaiseen vaaraan.

 

 

 

 

Kalevi Sorsa näki 

Ulos monetaarisesta ortodoksiasta

"Ilmastokriisi tarjoaa tien ulos monetaarisesta ortodoksiasta", kirjoittaa Adam Tooze Social Europe -verkkolehdessä 12. heinäkuuta 2021 julkaistussa artikkelissaan. Kirjoitus sattuu sillä tavalla merkittävään ajankohtaan. että sekä EKP (8.7. 2021) että Euroopan Komissio (14.7. 2021)ovat julkaisseet painotuksiaan lähivuosien toimintapolitiikkansa suhteen.

Adam Toozen artikkeli käsittelee erityisesti Euroopan Keskuspankin mahdollisuuksia irtautua  eräistä sellaisista eurooppalaisen rahapolitiikan piirteistä, joiden katsotaan olevan ristiriidassa dynaamisemman, keskuspankkivetoisen rahapolitiikan kanssa. Saksa on jo yli 70 vuotta sitten kirjannut perustuslakiinsa tiukan kriittisen ja pääosin kielteisen kantansa sekä liittovaltion että osavaltioiden velanottoon ja velkaantumiseen. EKP:n keskuspankin edellisen pääjohtajan Mario Draghin irtiotto tässä suhteessa oli uutta ja yllätys myös Saksalle eikä siihen hetimmiten, määrällisen elvytyksen alkaessa  osattu reagoida. Määrällisen elvytyksen "mitä tahansa se sitten vaatiikin" mittasuhteet eivät olleet tiedossa ja toisaalta, Saksa itse oli keskuspankkia perustettaessa edellyttänyt sen olevan täysin itsenäinen sekä toimissaan että suhteessa mm. Euroopan Unionin politiikkaan. Vähitellen alkoivat sitten Saksan Keskuspankin ja Saksan perustuslakituomioistuimen kriittiset äänenpainot nousta esiin yhä selvemmin.

Kriittiset "ortodoksiset" kannanotot alkoivat voimistua vasta Euroopan Komission Korona-pandemian yhteydessä ja sen torjumiseksi perustetun ja sittemmin hyväksytyksi  tulleen "Next Generation" tuki- ja elvytyspaketin yhteydessä.  Saksan perustuslakituomioistuin oli vähällä kaataa koko paketin, mutta tuli sitten jonkin verran joustavamman lähestymistavan kannalle.  Paketti hyväksyttiin mutta sillä varauksella, että sen toteuttaminen ei saa rajoittaa Saksan budjettisuvereniteettia, ts. kansallista päätösvaltaa tukien ja velkojen käytön painottamisessa. Tämä on tärkeä kannanotto, onhan Euroopan Komissiolla tunnetusti erittäin pitkälle menevät konsolidoituun peruskirjaan perustuvat oikeudet kansallisen taloudenpidon tarkkailuun. Tätä vahvistaa vielä "Next Generation" -paketin  toteuttamiseen liittyvä sekä Komission että muiden jäsenmaiden valvonta. Taloudellisen ortodoksian kannalta tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että Korona-pandemian jälkiseurauksia ja samassa yhteydessä toteutettavaa laajaa, ilmasto- ja digitaakliratkaisuihin suuntautuvaa pakettia ryhdytään toteuttamaan Euroopan Komission hankkimalla velkarahalla, jonka takaisinmaksusta jäsenvaltiot ovat ainakin muodollisesti vastuussa aina vuoteen 2058 saakka.

EKP:n määrällinen elvytys on toinen ja vähemmän julkisuudessa pohdittu velkaulottuvuus, jossa Valuuttaunionin jäsenvaltiot myyvät pankkien ja muiden laitosten kautta velkakirjojaan ja jotka sitten Euroopan Keskuspankki edelleen ostaa pankeilta hyvillä ehdoilla omiin taseisiinsa. Tätä velkaa - siitähän tässä toki on kyse - on sitten vuoden 2014,  jolloin määrällinen elvytys (QE) aloitettiin, kertynyt EKP:n taseisiin yli 4000 miljardia euroa. Suomen osuus tästä pääosin valtion velkakirjojen myynnillä ostetusta rahasta on 60 miljardia euroa, siis noin valtion yhden vuoden budjetin suuruinen määrä. Se on mennyt pankkien tilauksilla edelleen yritysten haettavaksi ja käytettäväksi. Mikäli oikein ymmärrän, Business Finland koordinoi ainakin osittain  tämän rahan käyttöä jotta se suuntautuisi järkevällä tavalla uusiin innovaatioihin ja investointeihin.

Saksassa perustuslakituomioistuin on suhtautunut kriittisesti myös määrälliseen elvytykseen, koska se on valtion vastuulla olevalla velkarahalla toteutettua "likviditeetin lisäystä". Ilmeistä on että määrällisen elvytyksen vastaanottamisen ehtona on valtion budjettisuvereniteetin ulottuminen myös näiden varojen käyttöön. Ei määrällinen elvytys ole meilläkään valtion budjetissa näkynyt eikä sen käyttöperiaatteet ole olleet muutenkaan sen enempää julkisen keskustelun kuin poliittisen arvopunninnan kohteena. Miten hyvin "markkinaneutraaliuden musta laatikko" tässä yhteydessä toimii, siitä ei taida olle kenelläkään kovin selkeää kuvaa.

Euroopan Keskuspankissa tätä tilannetta on taidettu pohtia jo pitkään; mennäkö eteenpäin yleisen määrällisen elvytyksen merkeissä entiseen tapaan vai löytääkö paremmin ja analyytisemmin perusteltu vaihtoehto. EKP:ssä ei ole ole puhuttu määrällisen elvytyksen lopettamisesta, mutta kriittisten äänenpainojen lisääntyessä ei ole myöskään jatkosta paljoa keskusteltu - ei ainakaan julkisesti. EKP:n pääjohtajan 8.7. 2021 esittelypuheenvuorossaan esiintuomat painotukset viittavat tietyyn laadulliseen muutokseen myös määrällisessä elvytyksessä. Tarkoitus on nostaa ilmastomuutoksen torjuntaan suuntautuvat toimet keskiöön, vaikka konsolidoidun perussopimuksen keskeisestä periaatteesta, "erittäin kilpailukykyisestä markkinasta" pidetään edelleen kiinni.

Tässä kohtaavat kaksi erilaista ortodoksiaa, joista toinen on kysymys suhteesta velkarahalla tehtävään elvytykseen ja toinen suhteesta jäsenvaltioiden budjettisuvereniteettiin. Velkarahaa otetaan käyttöön ja Saksan, Belgian ja Hollannin osalta juuri 16.7. tapahtunut suurtulva ihmishenkien menetyksineen ja materiaalisine vahinkoineen tarjoaa konkreettisen mahdollisuuden ympäristösuuntautuneeseen ja uusia innovaatioita toteuttaviin investointeihin. Saksa on siis antanut periksi suhtautumisessaan velkaelvytykseen. Antaako Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Komissio periksi markkinaorientoitumisestaan julkisen hallinnon kautta tapahtuvalle ohjaukselle vaaditun budjetisuvereniteetin nimissä? Onko tässäkin suhteessa ortodoksia rytisten kaatumassa sääolosuhteiden aiheuttamien katastrofien myötä? Onko ajateltavissa että mahdollisimman kilpailukykyinen markkina yksin kykenee ottamaan vastuuta tällaisesta kaaoksesta?

Eurooppan Keskuspankin johtokunnan jäsen Isabel Schnabel on kiinnittänyt huomiota Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin samansuuntaisiin prioriteetteihin toimia  ilmastomuutoksen uhan ja elinympäristössämme tapahtuvien muutosten torjumiseksi. Hän vertaa twiitissään Euroopan Komissiota ja EKP:n johtokuntaa pariairokaksikon soutuun, jossa molemmat vetävät samaan suuntaan. Täma tarkoittaisi siis sitä, että Euroopan Komission tuki- ja lainapaketin tueksi tulisi jatkossa EKP:n ilmastotavoitteiseen ja sen edellyttämään  uudistumiseen suuntautunut määrällinen elvytys. Tämä merkitsisi samalla kertaa myös Euroopan Komission  'kertaluonteisen velan' ortodoksian romuttumista. 

Tässä ollaan jo hyvin lähellä Modernin Monetaarisen Teorian mukaista endogeenista talousajattelua, jota eurooppalainen konservatiiviblokki uusliberaaline siipineen - myös Suomessa - jyrkästi vastustaa. Itsenäiseltä Euroopan Keskuspankilta ja sen kanssa samaan suuntaan soutavalta Euroopan Komissiolta eivät konstit lopu kesken. Adam Smithin näkymätön käsi ei ehkä enää samalla tavalla ehdollista suurten talousblokkien  makrotaloutta kuten aikaisempina vuosina on ehkä omaa yksisilmäisyyttämme uskoteltu. 

Professori Toozen artikkeli pitää sisällään mielenkiintoisia linkkejä ja näkökohtia ajankohtaiseen makrotalouskeskusteluun. Muutoksen rajuutta kuvaa sekin, että Toozen mielestä EKP:n ulostuloa pitää osata lukea rivien välistä ja löytää siitä sen kova ydin jota ei ole julki kirjoitettu. "Euroopan Keskuspankin strategiakatsaus kertoo enemmän siitä mistä vaietaan kuin siitä mitä sanotaan julki".

 

Perussuomalaisten eu-puhemaroton eduskunnassa

Tätä kirjoitettaessa 13.5. 2021 perussuomalsiten organisoima keskustelu Euroopan Komission Korona-elvytyspaketistaq on tauolla mutta jatkuu edelleen vielä tänä iltana. Taitaa olla jo kolmas vuorokausi menossa. 

Kävin aamulla kuuntelemassa puolentoistatunnin ajan perussuomalaisten masinoimaa maratonkeskustelua Euroopan Komission "Next Generation" elvytyspaketista. Olen minäkin kritisoinut Euroopan Unionin peruskirjaa ideologisesta yksipuolisuudesta ja lähes yksinomaan markkinoihin tukeutumisesta. Kun sekatalousjärjestelmä jätetään sääntöperusteisesti hyödyntämättä, seuraa siitä juuri sellaista taloudellista vähäverisyyttä joka Euroopan Unionille kaikesta määrällisestä elvytyksestä huolimatta on niin tyypillistä. 

Perussuomalaisten masinoimassa keskustelussa tätä EU:n rakenteellista yksipuolisuutta ei ole arvosteltu, koska puheenjohtaja Halla-ahon - ja hänen mukanaan koko eduskuntaryhmän -  suhde valtioon ja julkiseen sektoriin ylipäätään on äärimmäisen nuiva. Perussuomalaisten puheenvuorojen talouslogiikka on pohjimmiltaan samaa uusliberaalia, puritaanista säästöpolitiikkaa kuin mitä Kokoomus ja kristillisetkin edustavat. Sivumennen on todettava, että näillä asenteilla, varsinkin jos perussuomalaiset pääsevät kuntavaaleissa määräävään asemaan, saatetaan vahingoittaa yhteiseen hyvinvointiin tähtäävää kuntapolitiikkaa mitä vakavimmalla tavalla.

Puhemaratonia perussuomalaiset perustelevat keskustelun tärkeydellä ja välttämättömyydellä, parlamentaarisen käsittelyn keskeisellä elementillä. Taustalla nousee yhä keskeisemmäksi tekijäksi kuitenkin  eduskunnan enemmistön kurittaminen ja kiusaaminen, kuten puhemiehistön kohdalla on tapahtumassa. Tänään äänestetään perussuomalaisten vaatimuksesta puhemies Tarja Filatofin puheenjohtajamenettelyn viemisestä perustuslakivaliokuntaan. Laillisuus ja parlamentaarisuus ovat kääntymässä pahaenteisesti sosiaalipsykologiseksi mobbaamiseksi, jota perustellaan kansallisella ylpeydellä ja isänmaanrakkaudella. Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin mukaan käynnissä olevan keskustelun ainekset ovat hyvin tyypillisesti äärioikeistolaisia ja vaarallisia. Mobbaaminen kääntyy otollisissa olosuhteissa helposti raivoisaksi vihaksi ja kurittamiseksi. Se saa helposti sanallisen solvaamisen ja pilkkaamisen rinnalle myös fyysistä uhkailua ja haavoittamista omaavia piirteitä. Etenkin paikallisella tasolla tällaisia välikohtauksia joudutaan kunnallisvaalien jälkeen ilmeisesti kokemaan. Kysymys on epäproduktiivisesta, autoritaarisesta, sadistisesta ja vahingoittamaan pyrkivästä epäproduktiivisesta kaavautumisesta. On syytä olla tietoinen siitä että tällaisiin reaktioihin kansallismielisyyden äärioikeistolainen retoriikka on johtamassa. 

Tosiasia on että makrotalouteen on parin viime vuoden aikana tullut uusi, modernin monetaarisen teorian mukainen, itsenäisen keskuspankin suvereeni, omiin päätöksiin perustuva endogeeninen elementti, joka mahdollistaa - esimerkkinä Joe Bidenin USA - mitä dynaamisimman valtion finanssipolitiikan. Myöskään tätä piirettä ei nähdä Euroopan Unionin elvytyspaketin ja EKP:n määrällisen elvytyksen taustalla. 

Ennen pitkää näiden kahden elementin, valtion vahvistamisen ja uuden talousajattelun,  on vahvistuttava Euroopan Unionin ja Euroopan Komission politiikassa. Tätähän Euroopan Komission 'omien varojen' mahdollistaminen juuri tarkoittaa. Italian pääministeri Mario Draghin ehdotus kasvu- ja vakaussopimuksen alijäämä- ja kasvurajojen poistamisesta tarkoittaa juuri tarvetta dynaamisempaan valtiojohtoiseen elvytyspolitiikkaan. Saksan luopuminen tiukasta, heidän omaan perustuslakiinsa jo vuonna 1949 kirjatuista rajoituksista velanotolle ja julkisen sektorin kasvulle ovat myös esimerkki avautumisesta uudenlaisen makrotalouspolitiikan suuntaan. 

Jos muutosta ei mahdollisteta, Euroopan Unionin peli on pelattu. Siksi minäkin kannatan elvytyspaketin mukana tulevaa uutta avausta, jonka aineksia tässä paketissa on kuitenkin nähtävissä. Sosialidemokratian olisi näissä oloissa puolustettava edelleen omaa hyvinvointivaltioperiaatettaan ja vahvan valtion mahdollistamista yhtäällä ja toisaalta oltava avoin keskuspankkipolitiikan luomiin uusiin mahdollisuuksiin dynaamisen raha- ja finanssipolitiikan toteuttajana.

Vielä yksi huomio elvytyspaketin Suomen osuuden soveltamisesta käytäntöön. Vaikka pääpiirteittäiset linjat on valtionvaranministeri Matti Vanhasen johdolla jo saatu aikaan, yksityiskohtainen toteutus on edelleenkin täysin auki. Jos elvytyspaketti suunnataan pelkästään markkinaratkaisuihin, mitää Vanhansen mainitsemaa 'jonojen lyhentämistä' terveydenhoidon alalla ei tule tapahtumaan. Täytyy siis edelleen odotella, miten tämän paketin kohdalla tulee käymään ja mitä käytännön ratkaisut tulevat olemaan. 

Taloudelliseen kansanvaltaan

Kun aikanaan, jo yli kuusikymmentä vuotta sitten opiskelin demokratian ulottuvuuksia Työväen Akatemiassa, kansanvaltaan katsottiin kuuluvan useita ulottuvuuksia. Puhuttiin poliittisesta, taloudellisesta ja sivistyksellisestä kansanvallasta. Poliittisesta  demokratiasta on näidenkin vuosikymmenten aikana käyty ankaraa taistelua. Työväenliike otti alusta alkaen toimintamuodokseen henkilö ja ääni periaatteen osuustoiminnassa, ammattiyhdistysliikkeessä ja omissa joukkojärjestöissään. Tuon askeleen mittavuutta ei kannata aliarvioida. Myös moderni yhteiskunta joutuu miettimään, miten yksilön vapaus, ihmisoikeudet ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen voidaan kytkeä yhteen. Vastaus ei ole anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, eikä myöskään passiivisuus, vaan demokraattista elämäntapaa ja osaamista vaativa kansanvalta. Sen pohjalle meidän  hallitusmuotomme ja perustuslakimme rakentuvat.

Taistelussa poliittisen demokratian puolesta täytyy koko ajan olla valppaana. Sodan jälkeinen sosialidemokratian ja neuvostopainotteisen marxismi-leninismin suuri periaatteelinen ero liittyi juuri käsitykseen demokratiasta. Vuonna 1919 perustettu Suomen Kommunistinen puolue hylkäsi selvin sanoin demokratian ja rakensi toimintansa aina 1980-luvun lopulle 'kommunistisen puolueenm johtavan roolin' varaan. Sosialidemokratian tehtäväksi jäi puolustaa monipuoluejärjestelmää valtiollisella tasolla ja suhteellista vaalitapaa myös työväenliikkeen suurissa joukkojärjestöissä kuten osuuskauppaliikkeessä ja ammattiyhdistysliikkeessä. Tähän vastakkainasetteluun perustuu sosialidemokraattien aatteellisesta lähestymistavastaan käyttämä sanapari "demokraattinen sosialismi"

Kun kuuntelee tänään Suomen perustuslaillisten puheenjohtajan Halla-ahon  kritiikkiä Marinin hallitusta kohtaan, keskeinen perustelu näyttää olevan liian vahva valtio, joka raskaiden verojen muodossa estää yksilön vapaan toiminnan. Kokoomuksen Orpon mukaan valtio käyttää kansalaisten varoja ja taloudellisen vastuun tulee hänenkin mukaansa olla yksilöllä. Näistä anarkistisista lähtökohdista nousee opposition jatkuva kritiikki hallitusta ja sen politiikkaa vastaan. Vaaditaan kehysraameissa pysymistä, niihin palaamista ja sopeutustoimia, vaikka toisaalta myönnetäänkin että ilmasto-, ympäristö, digitalisaatio tai maanpuolustus vaativat yhteisiä ponnisteluja. Vastakkain ovat yksilölliset, usein anarkistiset tarpeet ja toiveet - ja sitten yhteisiin, kansanvaltaisiin päätöksiin perustuva lähestymistapa. Lyhyesti, kansanvaltainen hyvinvointivaltio ei ole yksilöllisyyden vastakohta, vaan askel anarkiasta ja passiivisuudesta korkeammalle, yhteensovitetun toiminnan tasolle 

Taloudellisen demokratian kannalta tärkeää olisi saada talouden kokonaiskuva ja kehittäminen itsesäätöiseen, siis kansanvaltaiseen hallintaan sen sijasta että Adam Smithin "näkymätön käsi" jatkuvasti puuttuisi ulkoapäin taloudellisten prosessien hallintaan. Makrotaloudessa puhutaankin endogeenisesta, itsesäätöisestä ja eksogeenisesta, ulkoa ohjatautuvasta lähestymistavasta. Menemättä kovin syvälle yksityiskohtiin voidaan todeta että nykyinen, valtavirtaan edustava, hengeltään uusliberaali talousajattelu lähtee juuri eksdogeenisesta, ulkoa ohjautuvasta, jatkuvasti uusia ja epämääräisiä uhkia luovasta talouskäsityksestä. 

Modernin Monetaarisen Teorian mukainen itsesäätöinen, endogeeninen talousajattelu  näyttää nyt nousevan valtaan erityisen selkeästi USA:ssa presidentti Joe Bidenin hallinnon ansiosta. Itsesäätöisyys tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että velkaa ei tarvitse pelätä, koska maan keskuspankki pysytyy vastaamaan mihin tahansa taloudelliseen haasteeseen vaikka USA:n velkakello tikittää yli kahdenkymmenen tuhannen miljardin lukemissa. Uusiin hankkeisiin tuleva raha ei ole amerikkalaisten etukäteen säästämää, vaan velalla luodaan uusia projekteja, jotka 'oppikirjan mukaan' kuitataan kirjanpidossa nollaantuneiksi kun  projekti on toteutunut. Myöskään kirjanpitomme ei tosin osaa täysin kuvata niitä laadullisia ulottuvuuksia, joita hyvinvointivaltiota vahvistavilla ingfra- ja palveluhankkeilla luodaan. Tältä osin poliittisen talouden fiskaalinen toimintakertiomus ei ole täysin tyydyttävä. Pitää vielä mainita, että raha siis syntyy tyhjästä velkapäätöksillä ja kirjanpitoulottuvuutena. Sen tukena on yksinkertaisesti vain luottamus ja valuutan vaihdettavuus. Kultakannasta luopuminen , sitoutuminen kullan arvoon päättyi jo viisikymmentä vuotta sitten Pretton Woods-sopim uksen irtautumispäätöksillä.

Endogeeninen, itsesäätöinen moderni raha- ja finanssipolitiikka (MMT) edustaa taloudellisen demokratian  suurta harppausta uudelle, edelleen moniarvoiselle tasolle. MMT on ideologisesti neutraali lähestymistapa, jota voidaan käyttää erilaisiin ideologisiin tarkoituksiin. 

Selvyyden vuoksi on tässä todettava, että Euroopan Valuuttaunioniin liittymisen myötä menetimme myös oman valuutan ja myös huomattavalta osalta päätösvallan raha- ja finanssipolitiikasta. Euro on meille eksogeeninen, ulkoapäin ohjautuva valuutta eikä meillä ole itsenäistä, omaa keskuspankkia. Siksi olemme suurelta osin riippuvaisia Euroopan Keskuspankin rahapolitiikasta ja Euroopan Komission finanssipolitiikasta. EKP ei toimi Suomen hallituksen viimekätisenä lainanantajana, vaan päinvastoin: Euroopan Unionin peruskirjassa EKP:n ja Komision vastuunotto valuuttaunionin jäsenmaiden lainoista on jyrkästi kielletty. Tästä syystä tarvitsisimme aktiivista raha- ja talouspoliittista osallistumista Euroopan Unionin tasolla. Tämä kummallinen muotopuolisuus taitaa koitua Euroopan Unionin kohtaloksi mannertenvälisessä makrotalouspoliittisessa kilpailussa.

Situtuminen pelkästään yritysten, pankkien ja rahoituslaitosten kasvua ja yhteistä hyvää luoviin, oletettuihin mahdollisuuksiin edustaa puoletaan ulkoa ohjautuvaa, odotusarvoista, eksogeenista talousajattelua.  Rahaa syntyy tyhjästä vain yritysten, ahtaasti tulkitun 'markkinan' tarpeisiin. Myös määrällinen elvytys, jota EKP toteuttaa, suuntautuu pankkien kautta pelkästään yrityksille. Kun tiedetään yritysten kiihkeä pyrkimys irroittautua kaikesta yhteiskuntavastuusta, oikeastaan ainoaksi keinoksi saada sinne pumpattu keskuspankkiraha myös yhteiskunnalliseen vastuuseen on verotus. USA:n uusi Bidenin hallitus onkin kiristämässä huimasti sekä yritysverotusta että vuosittaisia miljoonatuloja keräävien yksityishenkilöiden verotusta.

Itsesäätöisyys, ulkoaohjautuvuus, endogeenisuus ja eksogeenisuus ovat tärkeitä käsitteitä demokratian talousulottuvuuden ymmärtämisessä. Kokoomus, perussuomalaiset ja viimeksi - aivan erityisen selvästi - myös Keskustapuolue puheenjohtajansa Annikka Saarikon esiintuloilla on asettumassa perinteisen valtavirtaisen, eksogeenisen, ulkoaohjautuvan talousajattelun kannalle. Tästä syystä on erityisen huolestuttavaa se, että Annikka Saarikosta on tulossa valtionvarainministeri Matti Vanhasen jälkeen ilmeisesti jo tällä hallituskaudella.

Taloudellinen viisaus ei näy viihtyvän Suomessa, suomalaisessa politiikassa eikä valtavirtaisen, eksogeenisen talouden oppeja toistelevassa ja maailman menoa välilä kauhistelevassa, välillä ihmettelevässä suomalaisessa mediassa. Onneksi meillä on joukko nuoria taloustieteilijöitä, jotka lähinnä sosiaalista mediaa ja Vasemmistoliiton Kansan uutisia hyväksikäyttäen ovat saaneet jonkin verran ajatuksiaan ja analyysiaan julkisuuteen, Suomalainen ja eurooppalainen sosialidemokratia eim ole vielä havahtunut makrotaloudessa menossaolevaan käänteeseen. Suuri talouslaiva on jo kääntymässä ja ennenpitkää se täytyy tulla havaituksi myös sosialidemokratian piirissä. Valtavirran uusliberaali peesaaminen ei tarjoa sosialidemokratian ohjelmallisesti tavoittelemaa taloudellista demokratiaa, itsesäätöistä, kansnvaltaisiin rakenteisiin perustuvaa endogeenista lähestymistapaa.

Toukokuun ensimmäinen on työn vapauttamisen suuri juhlapäivä. Taloudellinen demokratia kuuluu sen saavuttamiseen, olkoonpa se sitten kuinka monen mutkan takana tahansa.

Berliinin karhu taitaa olla heräämässä...

 

Modernin Monetaarisen Teorian parissa vuosikausia työskennellyt professori Bill Mitchell (William) kirjoittaa blogissaan Saksan perustuslakituomioistuimen kannanotosta Euroopan unionin "Next Generation" ohjelmaan, joka paremmin tunnetaan Korona-pandemian hoitoon liittyvänä 750 mrd:n euron tuki- ja lainapakettina jäsenvaltioille. Perustuslakituomioistuimen myönteiseksi tulkittu kannanotto ei Mitchellin mukaan ole avoimen valtakirjan antaminen Saksan puolesta tälle paketille. Ennenkuin valtuus voidaan allekirjoittaa, on varmistettava että Saksan budjettisuvereenisuutta ei millään tavalla loukata. Perustuslakituomioistuimen mukaan on varmistettava, että 'seuraavan sukupolven' tuki- ja lainapaketti ei avaa Euroopan Komissiolle oikeutta päästä vaikuttamaan Saksan kansalliseen budjetin tekoon. Tällä ehdolla ja tiukan kertaluontoisuuden periaatteella Saksan perustuslakituomioistuin voi siis antaa hyväksynnän tuki- ja lainapaketin käyttöönotolle.

Perustusklakituomioistuimen kannanotolla on merkittävä vaikutus myös Euroopan Komission ja muiden jäsenmaiden välisiin suhteisiin budjettipolitiikan kansallisen suvereniteetin kannalta. Euroopan Komissiohjan on luonut tiukan kontrolliohjelman ns. Maastrichtin Vakaus- ja kasvusopimuksen noudattamiseksi. Käytäntö perustuu EU:n konsolidoituun perussopimukseen ja sen tulkintaan. Euroopan Komisio edellyttää jopa kriikissä pysymistä annetuissa eettisissä ohjeissa, jotka kieltävät kansallisilta hallituksilta ja Euroopan Unionin elimissä toimivilta hakemasta vaihtoehtoja muualta kuin hyväksytyn ja konsolidoimalla lujitetun peruskirjan toimintalinjasta.

Nyt Saksan peruslakituomioistuin on yhtäkkiä havahtunut kansallisen itsehallinnon menettämisen vaaraan, joka nousee kärjistettynä esille Euroopan Komission Korona-pandemiaan liittyvän tuki- ja lainapaketin yhteydessä. Tämä on mielestäni todella yllättävää, koska tämä vaara on ollut koko ajan nähtävillä ja toteutetuilla käytännöillä on jo nyt ollut suuri vaikuitus mm. meiläkin parastaikaa keskustelussa olevaan kehysbudjetointiin. Lue siis Bill Mitchellin ansiokas blogikirjoitus tästä teemasta!

Talouspolitiikan "Vekkulassa"

Pitkän aikavälin kasvu näytää jäävän Suomessa vaimeaksi, käy ilmi Rahamuseossa 6.4. 2021 pidetyssä webinaarissa. Näin ennustaa Valtion tarkastusvirston vanhempi ekonomisti Arto Kokkinen:

Väestön ikääntyessä ja nuorten ikäluokkien pienentyessä Suomen talouskasvun edellytykset heikkenevät. Talouden kasvu perustuu uutta teknologiaa sisältävän kiinteän pääoman jatkuvaan käyttöönottoon, mikä edellyttää talouden käytössä olevan inhimillisen pääoman kasvua. Koulutettavien ikäluokkien pienentyessä inhimillisen pääoman kertyminen hidastuu ja kääntyy lopulta laskuun. Suomen pitkän aikavälin talouskasvu uhkaakin jäädä vaimeaksi.

Luennon yhteydessä käy selväksi että kiinteän pääoman käyttö on kääntynyt laskuvoittoiseksi sitten 1990-luvun puolivälin. Liekö sattumaa vai ei mutta tämä mollivoittoinen kasvukehitys on tapahtunut samaan aikaan kuin mitä Suomi on ollut Euroopan Unionin jäsen. Arto Kokkinen peräänkuuluttaa uudenlaista kasvun politiikkaa ja uusia innovaatioita kasvukäyrän muuttamiseksi sekä aineellisen että aineettoman kiinteän omaisuuden kohdalla nykyistä paremmaksi. Hän ei tee esityksessään mitään suoria ehdotuksia suunnan muuttamiseksi paremmaksi - sitä voitaneen kaiketi pitää poliittisten voimien keskeisenä tehtävänä.

Lukuisissa eurooppalaista taloutta koskevissa postauksissani tässäkin blogissa olen kiinnittänyt huomiota demokraattisen valtion - erityisesti Euroopan Unionin jäsenvaltioiden mutta myös muualla läntisessä arvoyhteisössä - puuttumiseen dynaamisena toimijana eurooppalaisesta raha- ja finanssipolitiikasta. Syyt tähän löytyvät Euroopan Unionin rakenteellisesta valinnasta käyttää vain oikean jalan asekelmaa talouspolitiikan "Vekkulan" rappusissa . Rohkenen käyttää tällaista analogiaa, koska rahan pumppaaminen esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen muodossa yritysten likviditeetin parantamiseksi ei näy saavan investointeja liikkeelle sen enempää Suomessa kuin muuallakaan Euroopassa.

Kun nyt on saatu kuulla että USA:n vastavalittu presidentti on laittamassa liikkeelle jopa 1900 miljardin euron suuruisen tukipaketin mm. suurten julkisten infrastruktuurihankkeiden käynnistämiseksi, tarkoittaa se sitä että USA:ssa otetaan nyt käyttöön talopuspoliittisen Vekkulan toinenkin askel. Se päättää paikallaan sahaamisen vaiheen ja myös osa merkittävistä yritysjohtajista on ilmaissut tukensa yritysten osallistumiseen yhteiskuntavastuuseen näiden hankkeiden toteuttamiseksi korkeamman yritysverotuksen muodossa. Painotukset yritysmarkkinan yksipuolisesta ja tuloksettomasta pönkittämisestä ovat nyt siirtymässä sekatalousperiasatteella toimivaan lähestymistapaan, talouspoliittisen Vekkulan molempien askelmien käyttämiseen. 

SDP:n takavuosien puoluesihteerin Erkki Raatikaisen lanseeraaman sekatalous-käsitteen ohella voitaisiin hyvin käyttää nykyajassa niin suosittua kahden moottorin käsitettä, hybriditaloutta. On jokseenkin käsittämätöntä että tämän päivän talousasiantuntijoilta - laajoista kansanjoukoista puhumattakaan - on valtion, siis julkisen sektorin valtavan suuri merkitys talouden dynaamisena kasvutekijänä päässyt unohtumaan. Vahva valtio investoi kansalaisten ilmaisemiin tarpeisiin, yritystoiminta  johonkin myytävissä olevaan - jos on ostovoimaa. Yhden jalan vekkulaperiaate ulottuu yritystoiminnassa siis myös yrityksen omistajan ja siellä työskentelevän väliseen suhteeseen. Tämä on yksi markkinatalouden suuria kohtalonkysymyksiä.

Näyttäisi siltä että USA:n talouspolitiikassa tapahtumassa oleva edistysaskel on ainakin jonkinlaisessa yhteydessä Moderniin Monetaariseen Teoriaan (MMT), jota erityisesti Joe Bidenin poliittinen kilpailija Bernie Sanders ajoi voimakkaasti omassa vaalikampanjassaan. Hänen talouspoliittiseen tukiryhmäänsä kuului myös MMT:n edustamaa uutta lähestymistapaa ajava Stephanie Kelton, joka odeisessa videossa kertoo MMT:n keskeisistä periaatteista. Bernie Sanders ei ole nytkään kokonaan pois kuvioista, onhan hänet valittu USA:n budjettikomitean puheenjohtajaksi. Ei liene vaikeaa arvata että Joe Bidenin tunnettu voimia yhdistävä politiikka toimii tässä Bernie Sandersin ja presidentti Joe Bidenin yhteistyönä. Tämä tarkoittaisi myös sitä, että suuren amerikkalaisen tukipaketin  kustantaminen ei jää yksin yritysten tehtäväksi, vaan apuna käytetään endogeenista, itsesäätöiseen makrotalouteen kuuluvaa elementtiä yhdessä USA:n keskuspankin Fed'in kanssa. Tästä on jo näkynyt vahvoja suuntaaantavia linjauksia presidentti Trumpin  hallintokauden loppupuolella hänen toteuttamassaan monetaarisessa 'helikopterielvytyksessä' ei rahan jakamisessa suoraan kansalaisille. Siten keskuspankki tulisi mukaan endogeniosen rahapolitiikan toteuttamiseen ja USA:n talouspolitiikan "Vekkulan" vasemmanpuolen nostavaksi portaaksi.

Näyttäisi siltä että myös Euroopan keskuspankki EKP valmistelee samantyyppisiä uusia rakenteita, joista myös Suomen Pankin päääjohtaja Olli Rehn mainitsee talouskatsauksensa kalvosarjassa puhuessaan "Digieuron" eli eurojärjestelmän digitaalisen keskuspankkiraahan valmistelussa. Kaikki muuten hyvin tältä osin - mutta pääjohtajankin käytössä on toistaiseksi vain talouspoliittisen Vekkulan oikeanpuoleinen askelma.

Rationaalisia vastauksia kaivataan

 Suomessa päivitellään Elinkeinoelämän ja työnantajapuolen irtisanoutumista sopimustoiminnasta keskeisellä tasolla ja jatkavan sitä pääosin vain paikallistason toimintana. Missä määrin tämä tulee olemaan neuvottelemista, sopimista tai työtaisteluihin ja työelämän rampautumiseen johtavaa jatkuvaa taistelua, sen tullaan lähivuosinä näkemään. Toisesta maailmansodasta saakka jatkunut 75-vuotinen sopimisen historia on nyt kuten Eltankajärven jää - taakse jäänyttä elämää. Se mitä näinä vuosina on saatu vietyä lainsäädäntöön, pätee edelleenkin, mutta sopimusten varassa olevat asiat ovat kaikki katkolla. 

Sopinee kysyä, missä määrin eri osapuolet ovat perillä kokonaisuudesta ja kuinka hyvin voidaan vanhaa sopimuksiin perustuvaa kokonaisuutta pitää kasassa. Edessä on mahdottomalta tuntuva viidakko sopimista ja sopimatta jättämistä. Tulevaisuus vaikuttaa kaoottiselta. Työnantajapuolen vakuuttelut siitä että tällä tavalla päästään parhaaseen tulokseen, jää nähtäväksi. Todellinen toinen mahdollisuus on, että keskipalkat ja palkkasumma kokonaisuudessaankin putoaa ja monet sopimuksiin aiemmin kuuluneet edut tulevat katkolle. Sillä on oma vaikutuksensa teollisuuden työntekijäpuolen ostovoimaan, valtion ja kuntien verotuloihin. Jos palkkatason yleistä nousua ei ole odotettavissa, mitkään supertoimet eivät saa myöskään teollisuuden investointiastetta nousemaan, koska tarvittavaa ostovoimaa ei ole olemassa.   

Mahdollinen nousu ja vakauttaminen taitavat näissä uusissa olosuhteissa jäädä  muiden kuin yritysten hoidettavaksi. Kun yhteiskuntavastuu on karsittu kokonaan pois yritysten eettisestä konseptista, jäljelle jää vain voitontavoittelu - ja muutahan meillä ei yrityslainsäädäntö yrittämiseltä edellytetäkään. Yhteiskuntavastuu on julkisella rakenteella, valtiolla ja kunnilla. Rooman sopimuksen ja muidenkin EU:n ratifioimien sopimusten mukaan  Euroopan Unionin tehtävä on myös rauhan ja demokratian vaaliminen, mutta siitä johdettuun Euroopan Unionin konsolidoituun perussopimukseen se ei enää keskeisenä asiana kuulu. Oikeusvaltioperiaate pitää sisällään myös 'erittäin kilpailukykykyisen markkinan' (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) suuntaa antavan strategisen periaatteen. Sen soveltaminen käytäntöön tarkoittaa valtion strategista toissijaisuutta; tämä tullaan näkemään erityisesti nyt, kun Euroopan Komission Korona-elvytyspakettia ryhdytään soveltamaan käytäntöön. 

Yritystoiminnan yhteiskuntavastuun poistamisen rinnalla eurooppalaisesta kansallisvaltiosta on katsottu muodostuvan taakka kaikenkattavalle onnistumiselle yritystoiminnassa. Tämä näkyy kaikilla tasoilla Euroopan Unionin ja Komission toiminnassa. Demokratiaan viittaavat julkilausumat ja katederipuheet sallitaan, mutta käytännössä on sitouduttava markkinaehtoiseen lähestymistapaan. Sen enempää EKP:n määrällistä elvytystä - Suomen saama osuus viimeisen seitsemän vuoden ajalta on jo nyt yli 60 miljardia euroa - kuin muutaman miljardin tuki- ja lainapakettia (vastuineen yli 6 mrd euroa vuoteen 2058  mennessä) ei voida käyttää vahvan valtion rakentamiseen ja palveluiden kehittämiseen, ei ainakaan julkisen sektorin omana toimintana. Jos Sinusta tuntuu että väitteeni ovat tässä suhteessa vääriä tai yksipuolisia, taakka todistaa valtion toimintamahdollisuudet todellisiksi ovat tässä asiassa Sinun puolellasi.

Miltä näyttää tulevaisuuden Eurooppa nykyisen peruskirjan tarjoamien mahdollisuuksien valossa? Vahva ja kansanvaltainen hyvinvointivaltio on suljettu mahdollisuutena kokonaan pois kuvioista. Samoin näyttää siltä että 'markkina' kokonaisuudessaankaan - siis yritystoiminta ja julkisen sektori yhdessä - eivät tehtävänasettelusta johtuen voi onnistua yhteisen hyvinvoinnin rakentamisessa. Pääomavirrat on ohjattu kokonaan muualle ja vaikka veroparatiisit suljettaisiin, ei yhteinen vastuunotto saa näistä toimista toimintatilaa. Onko Euroopan Unionissa edellytyksiä nostaa yritysverotusta niin että välttämätön infrastruktuuri ja palvelut saataisiin järkevänhintaisina ja kohtuullisen kustannuksin toteutettua? Jos jollakin on tähän vastaus, niin olisin siitä minäkin kiinnostunut.

Samaan aikaan kun yritystoiminnan asemaa on jatkuvasti vahvistettu, kansalaisjärjestöjen asema on Euroopassa heikentynyt. Viime vuosikymmenen aikana on eurooppalaisten ja Euroopassa toimivien kansainvälisten ympäristöjärjestöjen avustus ja yhteistyöohjelmat ajettu alas, kiitos Junckerin johtaman Euroopan komission. Suhteessa eurooppalaisiin instituutioihin yritysten lobbaustoiminta on muodostunut aivan ylivoimaiseksi eikä kansalaisjärjestöillä ole ollut varaa eikä mahdollisuuksia yltää järkevään vuoropuheluun Euroopan Unionin kanssa.

Kaikesta edelläsanotusta huolimatta näyttää meitä Euroopan Unionin elimissä edustavien kannanotoissa vallitsevan hallitsevana edelleen vahva positiivinen henki ja rohkaisevat kannanotot Unionin mahdollisuuksista menestyä sen edessäolevien suurten tehtävien hoidossa: ilmaston ja ympäristön suojelu, digitalisaation ja automatisaation rationaalinen hallinta, vastaaminen massamuuttoliikkeisiin ja pandemian kaltaisiin epävarmuustekijöihin, työn ja toimeentulon turvaaminen, sosiaalisen vastuun kantaminen, puhumattakaan rauhan, luottamuksen  ja demokratian vahvistamisesta maailmassa.  On kaiketi perusteltua kysyä tätä taustaa katsottaessa: onko optimismille rationaalista perustetta?