Brusiuksen juuria etsimässä

Rautalammin Rossien 2000-luvun alussa tehdyssä tutkimuksessa törmäsin tietoon, jonka mukaan  Rautalammin (sittemmin Viitasaaren) Kimingin Viitasaaren Suovanlahdella, nykyisen Kimingin kylän eteläpuolisessa naapurikylässä olisi ollut Rosseja jo 1500-luvun lopulla.   Tällä tiedolla on omien sukujuurieni kannalta merkitystä myös siinä mielessä, että isäni on syntynyt Viitasaaren Kimingillä. Suku on elänyt sitten 1800-luvun puolivälin juuri noilla seuduilla ja muodostaa Viitasaaren Rossien vahvan keskittymän Keitelejärven itäpuolella,  kohtalaisen hyvien yhteyksien päässä Rautalammille, seudun vanhaan emäpitäjään. Olin jo ehtinyt unohtaa tuon tiedon, mutta pitäessäni pientä esitelmää sukujuuristani löysin sattumalta sukututkijamme Tommy Koukan vuoden 2010 seutuvilla  tekemän alustavan selvityksen Ambrosius Rossin sukujuurista.

Aikanaan suuri Silon talo on edelleen Suovanlahden pohjukassa ja sieltä on vesitieyhteydet luoteessa 20 km päässä olevalle Viitasaaren kirkolle että etelään mennessä kapean kannaksen kautta Konnevedelle ja Rautalammin kirkolle. Ainakin talviaikaan Suovanlahdelta on ollut rekitieyhteys Konneveden pohjoispäähän.

Tällä tiedolla on mielestäni paljon merkitystä siksi, että 1600-luvun sotaväenotoissa Jalkasen 1800-luvun lopulla tekemän tutkimuksen  mukaan Rautalampi jakautui kahteen osaan. Emäpitäjän pohjoisesta osasta kutsunnoissa otetut sotamiehet lähetettiin Hämeen joukkojen mukana Turkuun ja edelleen Tukholmaan osallistumaan sotatoimiin Puolan pohjois-osissa ja Saksassa, pitäjän eteläosista sotaväen otossa sotilaat  vietiin Viipuriin ja sieltä edelleen Liivinmaalle.

Edelleen on hämärän peitossa myös se, mihin ansioihin perustuen Brusius Rossi sai 1640-luvun  tienoilla kruunun torpan Ukonjärven ja Liesveden väliseltä kannakselta. Olisiko mahdollista että suvun kantaisä olisi osallistunut 30-vuotiseen sotaan ja saanut niistä ansioista krunun torpan. Tunnetttuahan on, että Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf lupasi hakkapeliitoille ("Hacka på och lita på") maata torpan paikkaa varten, koska senaikaiset rahat, plootut ja taalerit olivat varsin suuria ja mahdottomia kuljettaa maksuvälineenä vieraalla maalla ja sotaväen ollessa paljon liikkeellä.
Kuten keräämistäni tiedoista käy selville, pohjois-savolaiset joukot osallistuivat varsin keskeisesti 30-vuotiseen sotaan Saksanmaalla (mm. kirkjassa "Sadan vuoden sotatie").

Omissa selvityksissäni Ruotsista 30-vuotiseen sotaan lähetettyjen komppanioiden miehistössä näyttäisi olleen sekä Rossi-sukuisia että myös Brusius Mattson.  Joka tapauksessa tätäkin, historiallisiin tapahtumiin perustuvaa  tutkimuslinjaa kannattanee jatkossakin pitää avoimena.

Tässä lainaus Tommy Koukan selvityksesta vuodelta 2011:

"Kari-Matti Piilahti on 2.5.2007 päivätyssä  sukututkimuksessa[1] selvittänyt varsin perusteellisesti Rossin suvun kantaisän Brusius Matinpoika Rossin / Siikasen / Kaipaisen taustaa. Hänen selvityksestään nousi pari kohtaa, joita selvitin hieman tarkemmin.

Rautalammin Rossien alkuperän selvittämisen kannalta mielenkiintoinen henkilö on 1500-luvulla Rautalampiin kuuluneessa Kimingissä isännöinyt Rossi Siikanen. Suomen asutuksen yleisluettelon[2] mukaan Rautalammin hallintopitäjään kuuluneen Viitasaaren Kimingissä mainitaan isäntänä vuosina 1565-80 Rossi Siikanen. Hänen tilansa oli 1/12 veron suuruinen ja aluksi tilalla mainitaan yksi jousi, mutta vuodesta 1575 alkaen kaksi jousta. Talo on merkitty 1572-75 ja 1579-80 kuuluneeksi Suovanlahden kylään.

Rossi Siikasen nimi on kirjoitettu verokirjoihin muotoihin Rossij Siikainen (1565), Sickainen (1567), Sikainen (1575-76) ja Sikanen (1579-80). Suomen asutuksen yleisluettelon mukaan Kimingissä oli 1561 Matti Jääskeläisen (Matz Jäskiläinen) 1/12-veron ja 1 jousen talo. Vuonna 1562 hänen talossaan oli 2 jousta ja kylään oli tullut uudeksi isännäksi Juho Lankinen (Jöns Langinen), jonka talo oli 1/12-veron talo, jossa oli 1 jousi. Vuonna 1565 kylään tuli isännäksi Jääskeläisen ja Lankisen lisäksi Rossi Siikanen. Rossi Siikasen talon isäntänä mainitaan vuodesta 1581 alkaen Pekka Silonen (Peter Silonen), joten Rossi Siikasen isännöimä talo saattoi olla sama kuin myöhempi Viitasaaren Suovanlahden Silon talo. Vaikuttaa siltä, että Silon talo on 1500-luvulla jaettu Suovanlahden Kimingin talosta ja alkuaan Suovanlahtea kutsuttiin kylän kantatalon mukaan Kimingiksi. Toistaiseksi ei ole selvinnyt, mistä Rossi Siikanen tuli Kiminkiin ja minne hänen sukunsa sieltä mahdollisesti muutti."

Tommi Koukan mukaan "Nimet Rossi, Siikanen ja Kaipainen ovat olleet niin yleisiä, ettei näiden nimien perusteella voida varmuudella saada selville Brusius Matinpoika Rossin kotipaikkaa. Piilahti pitää aika mahdollisena Brusiuksen kotipaikaksi Pieksämäen Tikkalanmäkeä, jossa asui Kaipaisia jo 1500-luvulla. Tikkalanmäkeä pidän itsekin todennäköisenä kotipaikkana. Piilahden mukaan Tikkalanmäessä mainitaan isäntänä vielä 1644 Rossi Matinpoika Kaipainen, joka mainitaan jo vuonna 1633 Pieksämäen Vesikansassa, johon Tikkalanmäki kuului.[3] Käsitykseni mukaan henkikirjoihin sama henkilö voitiin merkitä vain kerran. Sen sijaan maakirjoihin sama henkilö on voitu merkitä useamman kerran, jos hän on omistanut useampia tiloja. Mikäli Rossi Matinpoika Kaipainen mainittaisi vain maakirjoissa, hän voisi olla sama kuin Kärkkäälän Rossi Matinpoika, jolloin Rossi olisi omistanut tilan Tikkalanmäellä ja itse asunut Kärkkäälässä. Näin ei kuitenkaan ole ollut, sillä vuoden 1644 henkikirjan mukaan Vesikansan neljänneksen Tikkalanmäen kylässä mainitaan isäntänä Rossi Matinpoika Kaipainen (Rossi Matzsson Caipahain), jolla oli vaimo ja poika. Heti hänen jälkeensä on merkitty isäntä Rossi Antinpoika Kaipainen (Rossi Andersson ibdem) vaimoineen. Huomioitavaa on, että Tikkalanmäessä mainitaan myös Siikasia, nimittäin Juho Matinpoika Siikanen (Jönss Matzsson Sikain), jolla oli vaimo ja poika ja pojallakin vaimo.[4] Mielenkiintoista on, että samaan aikaan henkikirjoissa mainitaan Tikkalanmäessä Rossi Matinpoika Kaipainen ja saman niminen henkilö Rautalammin Kärkkäälässä. Nimien samanlaisuus viittaisi sukulaisuuteen. Kärkkäälän Brusius Rossin sukunimeksi on merkitty aluksi Siikanen, joka nimi mainitaan myös hänen pojallaan 1700-luvun vaihteen kirkonkirjoissa. Myöhemmin Brusiuksen sukunimeksi on välillä merkitty Kaipainen ja lopuksi Rossi. Mahdollisesti Siikanen on ollut hänen alkuperäinen sukunimensä. Jokin syy nimen Kaipaisen antamiselle on myös täytynyt olla. Ehkä hän on kuulunut äitinsä puolelta Kaipaisen sukuun. Nimen Rossi hän on selvästikin saanut etunimensä Brusiuksen eli Ambrosiuksen mukaan, joskin ei ole mahdotonta, että nimi olisi periytynyt hänen esi-isiltään. Ehkä esim. hänen isoisänsä on ollut etunimeltään Rossi. Täysin mahdollista on, että Brusius olisi ollut 1500-luvulla mainitun Rossi Siikasen jälkeläinen (kursivointi IR).








Brusiuksella mainitaan vaimo Riitta Heikintytär jo vuonna 1637, joten Riitta on syntynyt ehkä 1610-luvulla. Heidän lastensa arvioiduista syntymäajoista päätellen kaikki lapset ovat syntyneet Kärkkäälän kylässä, joten tullessaan Kärkkäälään Brusius ei välttämättä vielä ollut avioitunut. Näin ollen on mahdollista, että Riitta olisi ollut kotoisin Kärkkäälästä. Kärkkäälässä mainitaan hyvin harvakseltaan Heikki-nimisiä isäntiä. Riitan isäksi voisi sopia Kärkkäälän Häyrilän isäntänä 1638-69 ollut Heikki Laurinpoika Häyrinen, jonka vaimo Anna Taavetintytär oli Kärkkäälässä isäntänä olleen vänrikki Taavetti Olavinpojan tytär. Heikki Häyrinenkin oli tullut Kärkkäälään jostakin muualta, mahdollisesti Juvan pitäjään kuuluneelta Vesikansan neljänneksen Kaitaisten kymmeneksestä, jossa asui myös Kaipaisen sukua.[5]

Informalistinen ilmaisija

Eläkkeensaajien kerhossa minuun otti yhteyttä muuan rouva Rossi.  Kuten nimikin kertoi, hän kuuluu miehensä kautta Rossien sukuun. He ovat kotoisin Uuraisilta, aivan Saarijärven rajan tuntumasta. Tutustuttuamme hän toi minulle nähtäväksi kirjan, joka kertoo Toivo Rossista, heidän sukuhaaraansa kuuluvasta  informalistisesta taiteilijasta, joka teki merkittävän uran myös Suomen Kuvataidejärjestöjen liiton  ja Tampereen Taideyhdistyksen hallituksissa, Hämeen läänin kuvataiteilijoiden neuvottelukunnasssa ja kaiken lisäksi Valtion taideostotoimikunnassa vuosina 1974-78. Tässä lyhyt kuvaus Toivo Rossin lapsuudesta Vilho Halmeen toimittamassa kirjassa "Toivo Rossi ja informalismin ikkunat" 1986 (ISBN 951-99771-5-5, Gummerus Oy 1986):

"Toivo Rossin syntymäpaikka on Sydän-Suomea. Saarijärven pitäjästä on aikoinaan erotettu Uurainen. Entisen emopitäjän rajaan liittyvä kotiseutu oli 1900-luvun alussa vielä syrjäinen, eristynyt erämääkulma. Jyväskylään, jonne kaupallista yhteyttä pidettiin hevospelillä, oli matkaa n. 40 kilometriä. Kivinen kärrytie suot sivuttuaan kulki Saarijärven Mahlulta, Pajupurolta ja Haukkaperän kautta läpi Haukimäen, jonka vanhimmassa talossa Heikkilässä Toivon isä oli syntynyt 1887 perheen vanhimpana lapsena. Heikkilän talo oli jo silloin sata vuotta seisonut laajana kohoavan mäen itäisessä osassa. Isän isä oli tullut taloon kotivävyksi Saarijärven Puskion talosta.

Kirkonkirjojen mukaan suvun siirtyminen on tapahtunut Laukaasta, suuren emopitäjän Rautalammin alueelta. Mistä alkujaan sukunimi Rossi on lähtöisin, sitä ei ole perheessä lähemmin tutkittu. Sen sijaan on syytä mainita, että Suomen Sukututkimusseuran katalogissa sukunimni Rossi saa yleispätevän selityksensä.

Jo keskiaikaisissa kalentereissamme esiintyynyt A m b r o s i u s on kansan suussa muuttunut mm. asuihin Ampro, Prosius, Brusi, Rossi jne. Sukunimenä Rossi esiintyy ensimmäisen kerran 1500-luvun puolivälissä, ja nimestä on runsaasti merkintöjä etenkin Karjalan Kannakselta. Rimo Rossi mainitaan eläneen 1969 Rautalammin Kärkkälässä, ja perimätieto ilmaisee Toivo Rossin olevan tätä sukuhaaraa. Nykyisin Rosseja asuu etenkin Savossa, Keski-Suomessa ja Satakunnassa. Nimenä Rossi on suojattu v:sta 1935.

Isän etunimi Otto oli silloin keskisessä Suomessa vähemmän käytetty, saksalaista lainaa. Hänen syntyperänsä on poikaa askarruttanut, mutta eräitä perimätietoja peittää ikuinen hämäryys, eivätkä ne enää koskaan varmuudella selviä.

Mainitun kärrytien varteen n. puolen kilometrin päähän Heikkilästä olivat Toivo Rossin äidin vanhemmat Miina ja Eemeli N i k a r a muuttaneet äskettäin rakennettuun uuteen torppaan, joka oli saanut nimekseen Hakamäki. Muutto oli ajoittunut vuosisadan vaihteeseen. Heillä oli viisi lasta, joista Toivon äiti oli toiseksi vanhin.

Toivo Rossin varhaislapsuuden muistikuvissa on säilynyt tuo aluksi turvekattoinen rakennus, joka kauniisti sulautui ymäristöönsä. Se oli nimensä mukaisesti rakennettu mäen rinteeseen. Pihamaan reunassa oli pieni navetta, jossa tilaa oli lehmälle, parille lampaalle eikä sitten paljon muulle. Rinteeseen oli rakennettu savusauna, jossa Toivo näki päivänvalon 14. joulukuuta 1911. 

Tapahtuma sattui harmaana joulukuun pakkaspäivänä, jolloin lumi jo peitti maiseman. Näin on kertonut Toivon täti, äidin sisar, joka oli pantu hakemaan kaupasta kahvia, silloin niin harvinaista herkkua äskensyntyneen juhlimiseksi.

Tässä äidin vanhempien pienessä kodissa nuori perhe asui kunnes Toivon isä rakensi oman talon vanhempien maalle n. puolen kilometrin päähän omasta lapsuuskodistaan Heikkilästä luoteeseen. Paikka sai nimekseen Mäkelä, sijaiten Haukimäen talojen muodostaman kylän korkeimmalla paikalla. Tosin tänään, jolloin maisema rakennusten purkamisen, häviämisen ja uudelleen pystytysten myötä on tyytenb muuttunut, tuota laajaa maisemakohoamaa on vaikea havaita ja tunnistaa.

Nämä tienoot olivat vanhoja kaskimaita. Kaskea oli poltettu jopa kolmeen kertaan samoilla paikoilla yhden miespolven aikana. Metsät kasvoivat nopeasti ja runsaat marjasadot kattoivat kaskien synnyttämät ahot. Näin oli vielä Toivon lapsuuden ensimmäisellä vuosikymmenellä.

Perheen isällä oli helppoa määritellä uuden kotinsa paikka, sillä siinä oli jo aikasemmin asuttu vuokralaisena. Mutta nämä rakennukset oli tyystin hävitetty niin, ettei raunioistakaan ollut jäljellä muuta kuin muutama nurkkakivi.

Kesällä 1912 uusi rakennus sitten valmistui heikon ammattitaidon tuotteena. Työn tulosta kuvaa rakennuksella työssä olleen "Körri-Eeron" sanonta: - Seinätkin kuin ruumiskirstussa.

Toivo oli täyttänyt vuoden kun vanhempansa muuttivat uuteen kotiin. Heitä oli jo neljä henkeä, sillä vanhin sisar oli syntynyt heinäkuussa 1909. Peltoa ei ollut kuin muutama aari, ja se käytettiin perunamaaksi. Metsä- ja uittotöistä oli rahat hankittava usein hyvinkin pitkien matkojen takaa."

Köyhän lapsuuden, vielä huteralla pohjalla olleen kansakoulun, metsä- ja uittotyöiden jälkeen Toivon kuitenkin onnistui lahjakkaana nuorena miehenä hakeutua Jyväskylään opettajaseminaariin, josta valmistui kansakoulunopettajaksi. Siellä hän jo oppi akvarellimaalauksen tekniikkaa. Opiskelu jatkui korkeakoulututkintojen suorittamisen muodossa ja kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Nuoren Voiman liiton kilpailussa menestymisen jälkeen hänen taiteilijauransa vihdoin lähti liikkeelle.

Mutta miten Toivo Rossista tuli informalistisen taiteen merkittävä edustaja? Lainataan vielä lyhyt kuvaus taitailijaluonteen sisäisestä kehityksestä:

"Rossilla oli luonnostaan voimakkaasti ulospäin pyrkivä luova mielenlaatu. Vaikeata oli kuitenkin päästä isti ympäröivän todellisuuden ilomiöitä. Mutta tässä vaiheessa hän tajusi selkeästi epäsuhdan  oman maailmankuvansa ja sotien jälkeen maalaustaiteessa syntyneiden  ja vallitsevien yleisten kannanottojen välillä. Sisäinen ristiriita ei antanut rauhaa, ympäristössä uudet näkemykset olivat hänelle vieraita. Mutta 1950-luvun alku merkitsi Tampereenkin taiteessa abstraktisen näkemistavan alkumerkkien esilletuloa.  Rossi alkoi jo keväällä 1950 epäillä sanontaa, että maalaustaide on ennenkaikkea silmän taidetta ja settui vastustamaan käsitystä, että totuuteen pyrkivän taiteilijan tuli esittää luontoa sellaisena kuin se hänelle todella näkyi. Taiteilija Erik Enrothin kanssa  he tulivat siihen käsitykseen, että magiikka ja eloisuus ovat taiteen sisäiseen totuuteen kuuluvia ja merkitsevät enemmän kuin  kuin luonnon muotojen silmin nähty totuus. Mitä enemmän projisoimme kaikkiin esineisiin, eläviin ja elottomiin, - sitä syvällisempi on taideteos. Rossi tajusi, että kaikissa elävissä olennoissa vaikuttaa jokin sisäinen voima, mikä tuntuu luonnossa enemmän kuin ulkonen elementti. Tuon ominaisuuden tulee ratkaisevasti näkyä taiteilijan teoksissa. Silloin teokset vaikuttavat muihinkin ihmisiin, vaikka ne eivät heti ehkä saatakaan sitä ymmärtää."

Toivo Rossin tuotanto on värikylläistä, todellisuuden lumien mielikuvien ja sisältöjen abstraktia ilmausta. Ne jättävät tilaa omille mielikuville ja elämyksellisille tasoille ja ulottuvuuksille. Tässä mielessä Toivo Rossin kuvataide on jatkuvaa vuoropuhelua maalauksen ja katsojan välillä.

Tuo ilmi voimavarojasi!

Luovuus käsitteenä on suhteellisen uusi, vaikka se tämän päivän sukupolvelle on mitä tavanomaisin käsite. Koulussa, työelämässä, harrastuksissa - kaikkialla edellytetään luovuutta, omien voimavarojen esilletuomista.

Ensimmäisen kerran jouduin tämän käsitteen kanssa tekemisiin 1960-luvulla, kun ryhdyin kääntämän ruotsinkielestä lapsille ja nuorille tarkoitettua esteettisen kasvatuksen aineistoa nimeltään "Skapande lek". Leikki on sellaisenaan luovuuden ja sosiaalisuuden ilmausta. Kääntämäni aineisto ohjasi nuoria systemaattiseen värien, pintojen ja muotojen esittämiseen. Kysymys oli uudesta tietoisuudesta ja sen soveltamisesta käytäntöön nuorisotoiminnassa.

Kuten hyvin tiedetään, suomalaiselle luominen useimmiten tarkoitti arkista lumenluontia ja vitsikkäästi luovuudesta puhuttaessa tähän viitattiinkin. Kristillisessä kielenkäytössä jo tulivat mukaan henkiset arvot; Jumalan synonyyminä käytettiin ja käytetään edelleenkin ilmaisua "Luoja". Hän on luonut maailman ja kaiketi luomiskertomus on mitä vahvin kuvaus luovuuden voimasta. Luovuus ei kuitenkaan kristinopinkaan mukaan rajaudu pelkästään kaikkivaltiaan ominaisuudeksi. Luoja loi raamatun mukaan ihmisen omaksi kuvakseen ja antoi siten samalla ihmiselle kaikki ne voimavarojen ilmaisumahdollisuudet, joita meillä on tapana antaa kaikkivaltiaalle itselleen.

Luovuuden ilmeneminen on meille tietynlainen mysteeri, emmehän me tiedä mistä ihmiselle noita tavanomaisuuden ylittäviä voimavaroja siunaantuu. Kysymys ei ole tavanomaisesta puurtamisesta ainakaan ainoana ilmaisun kehittämisen muotona. Mukaan tulee intuitio, pieni, ohimenevän hetken mielessä vilahtava uusi ulottuvuus. Jokainen meistä tunnistaa tämän usein ohimenevän hetken, joka olisi tarjolla uutena mahdollisuutena.

 Suhtautuminen tuohon hetkeen paljastaa samalla tavanomaisen ja luovan asennoitumisen eron. Tavallisesti jätämme havainnon "omaan arvoonsa" ja pian se jo unohtuukin. Luova ihminen herää, nousee jopa puoliunesta ylös tai hakeutuu kirjoitus- tai muiden ilmaisuvälineidensä ääreen ja tekee ensimmäiset muistiinpanot. Se ei vaadi paljon ponnistelua, heräte mielen syvyyksistä tulee spontaanisti ja tarjoutuu samantien kehiteltäväksi. Keskittynyt esiinnousseen pohdiskelu alkaakin jo avata siihen sisältyviä uusia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan lähes olemattomasta mielen häivähdyksestä avautuu uusi maailma joka alkaa manifestoida itseään.

Uskon edelläkuvatulla tavalla esteettisen ilmaisun eri muotojen, kten musiikin, kuvataiteen ja kirjallisuuden lähteneen liikkeelle, tehneen havaitsijasta harrastajan ja häntä hämmästelevien nostaneen etsijän ja löytäjän taiteilijaksi, muusikoksi, maalariksi, säveltäjäksi. Luovan ilmaisun maailma on rajaton ja tuo mahdollisuus lienee meissä jokaisessa muodossa tai toisessa olemassa.

Kun on kysymys uuden löytämisestä ja esilletuomisesta, astuu kuvaan mukaan myös muutosvastarinta, joka helposti pyrkii leimaamaan uutta tavoittelevan vähintäänkin erikoiseksi ellei peräti hulluksi. Turhaan ei puhuta "luovasta hulluudesta", koska siinä useimmiten on kysymys tavanomaisuuden rajojen ylittämisestä. Se vaatii rohkeutta, vapaata mieltä. Muistan Yrjö Kallisen korostaneen omassa heräämisessään rohkeutta luottaa omiin havaintoihinsa ja olla alistumatta yleisen mielipiteen asettamiin "normaaliuden" raameihin.

Joitakin rajoituksia luovuudelle ja sen käytölle on kuitenkin asetettava. Kun on kysymys ihmisestä ja ihmislajista, jonka käytössä tällaisia taitoja ja voimia on, tulee luovuuden myös asettua ihmiskunnan palvelukseen sen suojelijaksi ja rikastuttajaksi. Vastuullisuus kanssaihmisiä kohtaan kuuluu luovien voimien ilmaisemisen etiikkaan. Luovuus ei ole väkivaltaista eikä se loukkaa omaa tai kanssaihmisten koskemattomuutta.

Samoin siihen kuluu autenttisuus; luovuutta ei ole toisten keksinnöillä ja havainnoilla herrasteleminen. Plagiointi ei ole luovuutta, vaikka usein myös jo muiden keksimä ja kehittämä on oman luovuutemme pohjana. On annettava aina kunnia sille, kenelle kunnia kuuluu. Kyllä toistenkin saavutuksia voi ylistää - ja pitääkin, varsinkin  kun omat havainnot ovat tulleet rikastetuksi niiden kautta.

Luovuuteen kuuluu myös eheys, integriteetti, oman näkemyksen puolustaminen ja siinä pitäytyminen ainakin niiun kauan, kuin vastaansanomattomasti  havainto on osoitettu vääräksi tai hedelmättömäksi. Havainto, löytö voi olla yhteensopimaton oman aikansa kulttuurin kanssa - mutta itse kulttuuri, arvot ja asenteet ovat nekin jatkuvassa liikkeessä ajan virrassa. Tämän hetken arvottomana pidetty ulottuvuus saattaa aikahorisontin takana osoittautua mullistavaksi, pelastavaksi ja yhteistä hyvää vahvistavaksi tekijäksi.

Luovuus pyrkii rikastuttamaan omaa ja kanssaihmisten elämää, eikä se välttämättä pyydä edes vastalahjaa tai korvausta omasta suorituksestaan. Luovuus on mystinen voima, joka liikkeellelähtiessään pyrkii manifestoimaan itseään ilmaisun ja jakamisen kautta.

Nykyään puhutaan paljon tekijänoikeuksista ja sisällöntuottajan oikeudesta korvauksiin, immateriaalioikeuksista. Markkinayhteiskunnassa se on ymmärrettävää, sillä luovuus joutuu helposti riiston, varkauden ja kiittämättömyyden kohteeksi. Kiittäämttömyys on maailman palkka, niinhän sananlaskussa sanotaan.  Oikeamielinen yhteiskunta pitäisi huolta lahjakkuuksistaan, kansantaiteilijoistaan, luovista hulluistaan.

Ylenpalttinen rikastuminen ja sen edellyttäminen "idolien" palkitsemisen muodossa taitaa pikemminkin hajoittaa ja pirstoa sitä keskittymiskykyä, josta luovat ideat kumpuavat. Luovuuttaan rakastava pyrkii kurinalaiseen elämään siksi, että hän pitää hänelle avautuvaa ja löytöjään niin arvokkaana, etteivät mitkään maalliset intohimot saa muodostua esteeksi odotettavissa olevalle kehitykselle ja uusille löydöille.

Yksinkertainen elämä, pelkistäminen ei ole vastakohta luovuudelle ja sen mukana tulevasta ilosta ja elämästä nauttimiselle. Mieleeni tulee aina kuvaus erään yhteisössään kunnioitetun  Zenin mestarin löytymisestä; kunnioitettu tokaisija ja mietiskelijä löydettiin joen varresta kasvimaaltaan arkisista askareista.

Luovuuteen liittyy vielä ainakin yksi, mielenkiintoinen paradoksi; kysymys ei ole aktiivisuudesta vauhdin pitämisen tarkoituksessa, itsensä stressaamisesta äärimmilleen tai tuen hakemisesta hurraavista kansanjoukoista. Kysymys on pysähtymisestä, keskittymisestä, hiljentymisestä, mielen tyhjentämisestä - jotta tavanomaisuuden rajat ylittävät virikkeet saavat mahdollisuuden nousta "suuresta tuntemattomasta" ja alkaa ilmiantaa itseään. Tässä suhteessa muut kulttuurit voivat antaa suuria opetuksia länsimaiselle markkinahengelle, kilpailulle, voittamiselle ja häviämiselle. Kysymys on pysähtymisen kautta tulevasta salaisesta ja pyhästä  energiasta.

Näin toteaa joogaopettajani, joka päivittäin rohkaisee minuakin olemaan sitä mitä minä todella olen.

Eurooppalainen markkinakulttuuri

Euroopan Unioni on poliittinen yhtenäiskulttuuri, jonka arvopohja määräytyy keskeisistä konsolidoiduista peruskirjoista. Se ei ole "itsenäisten valtioiden yhteisö", jossa yhteistoiminta perustuisi kulloinkin erikseen tehtäviin sopimuksiin ja joihin arvopohjiltan erilaiset valtiot voisivat neuvottelujen jälkeen liittyä. Euroopan Unionin politiikan on kaikilta osiltaan vastattava yhteisön arvopäämäärää, joka on tehokkaiden sisämarkkinoiden toteuttaminen. Lissabonin sopimuksen toisen artiklan kolmannen kohdan mukaan "Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen.


Meillä mm. tämän hallituskauden SOTE-väännössä ns. markkinamalli on joutunut kovan kritiikin kohteeksi. Sen keskeinen poliittinen edustaja on ollut meidän arvokonservatismia edustava puolue Kokoomus. Se on sinnikkäästi vaatinut markkinoiden ja julkisen, kansanvaltaan perustuvan ja perustuslakimme mukaisen toimintatavan asettamista lähtökohtaisesti "samalle viivalle" kilpailutettaessa palvelujen tuottajia.   Euroopan Unionin kilpailuttamisperiaatteista on johdettu myös ajatus, että myös julkiset palvelut on yhtiöitettävä, jotta  tasavertainen kilpailu voidaan järjestää.

Perustuslakimme mukaan valtiolla on palvelujen järjestämisessä lisäksi myös erityisvastuu kansalaisten tarpeiden ja oikeusturvan huomioonottamisessa. Yksityisen sektorin kanssa kilpailemisen lisäksi se joutuu myös asettamaan vaatimuksia palvelujen tuottamisen sisällöille ja niille vähimmäisehdoille, joita palvelujen on sisällettävä ja millä tavalla palvelujen kohteita eli asiakkaita, so. kansalaisia tässä yhteydessä on kohdeltava.

Euroopan Unionissa kuitenkin kaikki toiminnot johdetaan perusasiakirjoista ja niihin myös vedotaan säännönmukaisesti uusia päätöksiä ja hankkeita tehtäessä. Tässä suhteessa Euroopan Unioni edustaa markkinapohjaista yhtenäiskulttuuria.

Ovatko europarlamenttiin valitut edustajat vapaita tekemään esityksiä oman mielihalunsa mukaan ja mistä asiasta tahansa? Parlamenttia koskevien säännösten mukaan ovat. Jäsenvaltiot ovat kutenkin jo Euroopan Unioniin liittyessään hyväksyneet markkinaehtoisen lähestymistavan peruskirjojen hyväksymisen yhteydessä ainoaksi, rakenteeltaan muuttumattomaksi lähestymistavaksi.

Ehdokkaaksi ryhtyminen ja toiminta Euroopan Parlamentissa tarkoittaa tämän markkinaperiaatteen mukaista kehittämis- ja uudistamistyötä. Muut vaihtoehdot ovat peruskirjan mukaan kiellettyjä. Jopa korjausliikkeet ja uhkien torjunta lähtevät myös tästä samasta paradigmasta. "Eurojärjestelmä ja yhteinen valvontamekanismi sitoutuvat noudattamaan täysimääräisesti perussopimusten määräyksiä suhteissaan eurooppalaisiin ja kansallisiin viranomaisiin tinkimättä kuitenkaan riippumattomuuden periaatteesta." Näin todetaan yhteisessä valvontamekanismin käsikirjassa.

Markkinaperiaateen noudattaminen on jo nostanut esiin suuria periaatteellisia ongelmia. Se mikä on markkinatalouden kannalta ensisijaista ja tärkeää, ei välttämättä ole sopusoinnussa ihmisoikeuksien toteuttamisen kanssa. Kuvaavaa on, että mm. Itävallan Attac -järjestö toteuttaa parastaikaa kampanjaa nimeltä "Sääntöjä konserneille - oikeuksia ihmisille"; kysymys on vapaakauppasopimusten yhteydessä toteutettavista erityistuomioistuimista, jotka antavat julkisia tehtäviä toteuttaville konserneille oikeuden haastaa jäsenvaltiot erityistuomioistuimiin, jos ne isännänvaltaa käyttäessään yrittävät rajoittaa tai toteuttaa julkisia palveluja oman rakenteensa puitteissa. Markkinoiden ensisijaisuus näyttää joutuvan ristiriitaan myös YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen kanssa. Tästä syystä Itävallan Attac -järjestö on  tehnyt julkisen petition, muutosta vaativan kansalaisadressin.

Mitä muutosta haluava europarlamentaarikko voi sitten tehdä Euroopan Unionin elimissä? Parlamenttiin tulevien esitysten määrä on ilmeisen suuri ja esityksiä käsiteltäessä voi äänestää joko niiden puoluesta tai niitä vastaan. Hän voi tehdä aloitteita sekä toimia valmistelijana uusissa hankkeissa. Europarlamentaarikkomme voisivat tätä kuvata tarkemminkin. Pääsääntö on kuitenkin se, että Euroopan Unionin peruskirjoihin pohjautuvaa päälinjaa on noudatettava. Esimerkiksi Unionin talous- ja rahapolitiikassa on pysyttäydyttävä peruskirjojen määräysten puitteissa.

Sosialidemokraatin valitseminen Euroopan Unionin jonkin laitoksen johtotehtäviin merkitsee tietenkin suurta periaatteellista ristiriitaa sosialidemokratian keskeisten hyvinvointirakenteiden ja Unionin markkinahenkisten ratkaisumallien kanssa. Tähänastiset merkit viittaavat siihen, että sosialidemokratian arvot saavat siirtyä taka-alalle ja on omaksuttava "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" toimintatavat.

Entä ministerineuvostot? Voisi kuvitella, että ainakin pääministerien kokouksessa voitaisiin nostaa myös lähestymistavan muutos esiin. Maaliskuun alussa julkaistusemassaan kirjoituksessa   Ranskan presidentti Macron  totesikin, että myös perussopimuksien  avaamisen tulee olla mahdollista. Viimeksi Roomassa 22.3. 2017 pidetyssä pääministerikokouksessa tämä mahdollisuus torjuttiin.

Pohjoismainen sosialidemokratia rakensi Per Albin Hanssonin kansankodin ja pohjoismaiseksi kasvaneen hyvinvointivaltion vahvan valtion ja yhteisen vastuunoton varaan. Euroopan Unionin lähtökohta ei ole vahva valtio, vaan sen tiukka rajaaminen jo olemassaolevaan.Lisävastuiden ottamista talous- ja rahapolitiikan keinoin se on tiukasti valvova ja estävä.

Ei siis ihme että Euroopan Unioni ja sen elimet näyttäytyvät ulospäin enemmän uhkaavilta kuin toivoa ja vastauksia antavilta  tulevaisuuden epävarmojen näkymien edessä.  Euroopan Unioni tuli rakennettua talous- ja rahapolitiikan osalta paitsi markkinaehtoiseksi, myös tiukasti ja peruuttamattomasti vahvaan valtioon perustuvia ratkaisumalleja torjuvaksi. Keski-Euroopasta katsottuna kysymys olin Neuvostoliiton ja DDR:n romahtamisen jälkeisestä, historian loppumiseen perustuvasta markkinavaihtoehdosta ja sen ehdottoman ylivoiman betonoimisesta EU:n peruskirjoihin. Vahinko vain, että autoritaarisen leninistisen mallin mukana tuli haudattua myös kansanvaltainen pohjoismainen hyvinvointivaltion periaate kaikkine hyvine saavutuksineen. Siirryttiin meidänkin brändiryhmämme puheenjohtajan Jorma Ollilan kiteyttämään "kapitalistisen hyvinvointivaltion" malliin.

Ei siis mielestäni ole ihmettelemistä siinä, miksi sosialidemokratia vaikuttaa Euroopan Unionissa niin hampaattomalta ja näköalattomalta, vaikka sosiaalisen Euroopan nimiin yleisellä tasolla lujasti vannotaankin. Euroopan Unionin rakenteet ja ratkaisumallit rakentuvat kokonaan muulle pohjalle kuin dynaamisen valtion periaatteelle.

Sellaista - kaikessa autoritarisuudessaan - edustaa tällä hetkellä maailmanvalloitusta tekevä Kiina, jonka resursseilla ei näytä olevan mitään rajaa. Yksisiipinen, eksogeeniseen talous- ja rahapolitiikkaan sitoutunut Eurooppa taitaa herätä liian myöhään huomaamaan, että omat rakennevirheet suistavat sen mannerlaattojen välisessä mittelössä tulevaisuuden kehitysmaaksi.

Ulos pesästä?

Klaus von Dohanyi, 90-vuotias SPD:n jäsen, Willy Brandtin hallituksen ministeri ja entinen Hampurin pormestari, kirjoittaa der Spiegel lehdessä, nro 47, 17.11. 2019 saksalaisen sosialidemokratian ja entisten suurten kansanpuolueiden tilasta otsikolla "Ulos pesästä". Tällä hän tarkoittaa irtautumista vanhasta sosialistisesta perinteestä ja kehottaa sosialidemokratiaa etsimään tietä toiseksi suureksi kansalaispuolueeksi vapaan markkinatalouden puitteissa.

Vaikka Saksassa aika korkea äänikynnys - 5 % - onkin pidätellyt puoluejärjestelmän pirstoutumista, uusia voimia on poliittiseen kenttään tullut ryminällä. Die Linke edustaa vasemmalla laidalla ainakin jossakin määrin sekä DDR:n poliittisen järjestelmän että neuvostotyyppisen sosialismin arvoperintöä. Vaikka saksalaisessa  sosialidemokratiassa on Dohanyin mukaan vahvaa kaipuuta vanhaan aatteelliseen pesään, katsoo hän kuitenkin että saksalaisen sosialidemokratian on vierotettava itsensä tästä ahtaaksi käyneestä pesästä ja haettava yhteyttä suuriin kansanjoukkoihin aikamme suurten vastakohtien ratkaisijana markkinatalouden puitteissa.

Jos aikoo hallitukseen ja liittokansleripuolueeksi, on kyettävä vastaamaan myös uusiin aikamme vastakohtaisuuksiin. Meidän on puhuttava avoimesti digitaalisen vallankumouksen hyödyistä ja myös sen vaaroista. Se on yksi suurista epävarmuuden ja pelon lähteistä. meidän on myös puhuttava avoimesti digitalisoitumisen aiheuttamista suurista muutoksista työelämässä. Olemme menettäneet digitalisaation ja globaalisaation myötä kontrollin, mikä aiheuttaa epäuskoa ja skeptisyyttä kansalaisten keskuudessa.  Ongelmat alkavat asutuskeskusten ja autioituvan maaseudun välisestä vastakohtaisuudesta  ja jatkuvat aina maailmanlaajuisiin kysymyksiin,   taloudelliseen polarisaatioon, ympäristöuhkiin,  ja sodan vaaraann ja aseelliseen varustautumiseen saakka. Sekä ulkoinen että sisäinen turvallisuus ovat uhattuna sosiaalisen median saamien uusien muotojen, kuten valeuutisten ja kybersodan vaaran muodossa.

Poliittinen oikeisto on käyttänyt näitä pelkotiloja hyväkseen ja on noussut Saksassakin todelliseksi uhaksi perinteisille kansalaispuolueille, CDU:lle ja SPD:lle. Onko paluu kansalliseen politiikkaan mahdollista? Ovatko kansalliset toimintamallit oikea vastaus Eurooppa-skeptismiin? Näihin suuriin kysymyksiin on annettava konkreettisia ja kestäviä vastauksia. Niitä ei muuttuneessa maailmassa löydy enää kansalliselta tasolta.

Vihreät ovat uudehkona poliittisena liikkeenä menestyneet hyvin, mutta niiden tapa ratkaista Saksan energiaongelmat ja autoteollisuudelle esitetyt vaatimukset osoittavat von Dohanyin mielestä, että vastakaikua ei suurten kansalaisjoukkojen keskuudessa ole odotettavissa. Myös muita poliittisia yrittäjiä poliittisesta kentästä saksanmaalla löytyy, mutta 5 %:n äänikynnys ja enemmistövaatimus liittokansleria valittaessa suojaavat perinteisiä poliittisia voimia äkkinäisiltä muutoksilta. Hänen mielestään enemmistövaalitapa Britannian tapaan olisi Saksallekin parempi kuin nykyinen suhteellinen vaali.

Kansalaispuolueena SPD:n on tarjottava poliittinen koti paitsi alati vähenevälle perinteiselle teollisuustyöväelle, myös laajemmalle kansalaiskentälle: palkansaajille, käsityöläisille, edistyksellisesti ajatteleville yrittäjille ja tiedeyhteisölle. Pirstoutuvan puoluekentän rinnalla kansalaisten turvallisuutta, yhdenverrtaisuutta  ja oikeudenmukaisuutta vaativien kansalaispiirien on hakeuduttava yhteen turvaamaan yhteisöllisen demokratian mahdollisuudet tulevissa vaaleissa ja tulevina vuosikymmeninä ylipäätään.

Tämän saman kysymyksenasettelun piirissä elää myös suomalainen sosialidemokratia, se meidän on kaiketi myönnettävä. Vaalien alla on löydettävä sidosryhmiä yhteisten suurten tavoitteiden taakse. Vaalien jälkeen olisi löydettävä sen verran yksimielisyyttä, että perustuslakimme sisällön ja hengen mukainen yhteisöllisyys voidaan säilyttää. Sama vaatimus on asetettava myös koko Euroopalle. Eriarvoistumisen ja henkisen pirstoutumisen syihin on pureuduttava syvällisesti ja vastauksia on kyettävä antamaan. Jopa vääriä päätöksiä ja periaateratkaisuja on kyettävä arvioimaan uudelleen.

Edelläsanottua von Dohanyin lähestymistapaa voitaisiin kaiketi pitää "keskitien sosialidemokratian" tapana vastata edessäoleviin uhkiin ja haasteisiin. Meidät on karkoitettu liikkeen lapsuusaikojen sosialistisesta pesästä eikä siihen nykymaailman uusissa olosuhteissa enää ole paluuta. Evääksi olemme kuitenkin saanet vahvan oikeudenmukaisuuden ja demokratian tajun. Niiden toteuttamiseksi alkuperäisetkin tavoitteemme oli tarkoitettu. Niiden pohjalta onnistuimme luomaan pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvointimallin, jolla ei enää ole samaa tallinhajua kuin mitä neuvostotyyppinen "reaalisosialismi" edusti. Sen merkitys tunnustetaan laajasti yli vanhojen puoluerajojen.

Yhteisen hyvinvoinnin kansankoti voisi olla se kunnallinen, kansallinen ja eurooppalainen perusta, jonka uuden ajan epävarmuuden keskellä elävä ja kamppaileva kansalainen ja kansakunta - ehkä koko globalisoitunut maailma - voisi tunnistaa uutta arkkitehtuuria edustavaksi yhteiskunnalliseksi kodikseen.

Miljoonien hulluudesta

Julkaistessani referaatin Alexander Himmelbuschin kirjoituksesta "Saksa nolla" jouduin uudelleen palaamaan mielifilosofini ja sosiaalipsykologin Erich Frommin käsitteeseen "miljoonien hulluudesta", jota hän kehittelee tuotannossaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta  ihmisluonteesta ja toisaalla sairaasta ja terveestä yhteiskunnasta. Samalla tavalla kun "mielettömässä rakastumisessa" voidaan itse asiassa puhua kahden ihmisen "hulluudesta", voidaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohdalla puhua ihmisen todellisten tarpeiden kannalta kaavautuneesta, vääristyneestä yhteiskunnallisesta tilasta "miljoonien hulluutena". Kysymys on tilasta, jossa niin suuret joukot pitävät vajavaisesti toimivaa yhteiskuntaa terveenä, että he eivät voi kokea yhteiskunnallisen tilan viallisuutta. Kysymys on "normaalista": elämä nyt vain on tätä yhtä ja samaa...
Lainaan pari sosiaalipsykologi Erich Frommin kuvausta kuvausta siitä, mitä hän tarkoittaa "miljoonien hulluudella" (folie á millions):

Himmelbusch aloittaa esseensä puhumalla hulluudesta, oikeastaan joukkukäyttäytymisestä jossa yleiseksi päässyt rajoittunut mielipide hallitsee koko joukon tai jopa kansakunnan käyttäytymistä - puhumattakaan vaikka koko "arvoyhteisöstä". Lainaan tähän tämän ilmiön mielestäni mestarillista kuvajaa, Erich Frommia. Hän kirjoittaa ihmistä koskevassa luonneanalyysissaan "miljoonien hulluudesta" (folie á millions) seuraavasti:

"Se miten ihmismieli vastaa konfliktiin, on olennaista ihmisyydessä. Hänellä on tarve olla yhteisössä, voittaa eristyneisyytensä ja löytää yhteys kansaihmisiin. Tähän on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista tapaa reagoida ja ensimmäistä niistä voisi kutsua regressiiviseksi, taantumista edustavaksi suuntautumiseksi. Kun ihminen pyrkii yhteisyyteen, voi hän yrittää palata siihen mistä hän on lähtenyt, luontoon ja animaaliseen elämään oman heimon parissa. Hän voi yrittää karistaa itsestään kaiken sen mikä tekee hänestä ihmisen ja kuitenkin kokea ristiriitaa oman tietoisuutensa ja oman todellisen itsensä kanssa. Ilmeisesti tätä pyrkimystä ihmisellä on ollut jo satoja tuhansia vuosia. Alkukantaisten yhteisöjen tutkimus osoittaa kuinka tämä pyrkimys saattaa aiheuttaa vakavia psyykkisiä sairauksia yksilössä. Tällaisia sairaustapauksia on löydettävissä sekä heimoyhteisöissä että yksilöpsykologisella tasolla. Taantuminen animaaliseen olemisen tilaan, tilaan ennen yksilöllistymistä, yritykseen päästä irti kaikesta siitä mikä meissä on erityisesti ihmistä ja inhimillistä.

Tätä taantumista edustavaa toteamusta joudumme kuitenkin täsmentämään yhdessä suhteessa. Kun taantuvat, arkaaiset tendenssit esiintyvät yhteisössä myös monilla muilla, silloin olemme tekemisissä "miljoonien hulluuden" ( folie á millions) kanssa; juuri se tosiasia, että jaamme saman hulluuden monien muiden kanssa, tekeekin tästä taantumisesta suurta viisautta; se sallii fiktiivisen, kuvitteellisen näyttäytyä todellisuutena. Yksilö, joka on osallisena tässä joukkohulluudessa, menettää tunteen täydellisestä eristyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta ja pakenee tällä tavalla sitä sietämätöntä pelkoa, josta hän joutuisi kärsimään omine luovine mielipiteineen. Ei pidä unohtaa, että useimmille ihmisille järki ja todellisuus ei ole muuta kuin yleistä yksimielisyyttä, konsensusta. Ei ole menettänyt järkeään, kun ajattelee samalla tavalla kuin kaikki muutkin."
(Erich Fromm: Die Seele des Menschen (1964a), luvusta Vapaus, determinismi, alternavismi, Gesamtausgabe über analytische Charaktertheorie, ss. 242-243, käännös ir)

On olemassa kuitenkin merkittävä ero yksilöllisen psyykkkisen sairastumisen ja sellaisen yhteiskunnan välillä joka viittaa vastaaviin piirteisiin. Pitäää nimittäin tehdä ero neuroosin ja vajavaisesti, puutteellisesi toimivan yhteisön tai yhteiskunnan välillä. Kun ihminen ei onnistu toteuttamaan vapauttaan ja spontaanisuuttaan ja tuoda siten esille omaa persoonallisuuttaan, voidaan pitää todennäköisenä, että hän kärsii tästä vajavaisuudesta, olettaen tietenkin, että vapaus ja spontaanisuus ovat objektiivisia tavoitteita joihin jokaisen ihmisen olisi yllettävä.

Jos enemistö ihmisistä jossakin yhteiskunnassa ei voi toteuttaa näitä tavoitteita, silloin olemme tekemisissä yhteiskunnallisesti määräytyneestä vajavaisesta, viallisesta toiminnasta. Yksilö jakaa tässä yhteisössä samat puutteet toisten kanssa. Hän ei koe niitä puutteina, ja hän  ei kokemusta tulla eristetyksi, vaaraa kokea itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se mitä hän on menettänyt sisäisesä rikkaudestaan ja onnentunteestaan, korvautuu tunteella turvallisuudesta ja sopeutumisesta joukkoon - sellaisena kuin hän sen tuntee. Itse asiassa on jopa mahdollista, että hänen kulttuurinsa se puutteellisuus jonka kanssa hän elää, nostetaankin hyveeksi, jota hänen tunteensa olla mukana suorittamassas vain vahvistaa .
(Erich Fromm: Wege aus einer kranken Gesellschaft (Suom. Terve yhteiskunta, engl. The Sane Society). 1955a (Gesamtausgabe 4,  Gesellschaftstheorie  s. 15)

Saksa nolla?

Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)