Miljoonien hulluudesta

Julkaistessani referaatin Alexander Himmelbuschin kirjoituksesta "Saksa nolla" jouduin uudelleen palaamaan mielifilosofini ja sosiaalipsykologin Erich Frommin käsitteeseen "miljoonien hulluudesta", jota hän kehittelee tuotannossaan produktiivisesta ja epäproduktiivisesta  ihmisluonteesta ja toisaalla sairaasta ja terveestä yhteiskunnasta. Samalla tavalla kun "mielettömässä rakastumisessa" voidaan itse asiassa puhua kahden ihmisen "hulluudesta", voidaan yhteisöjen ja yhteiskuntien kohdalla puhua ihmisen todellisten tarpeiden kannalta kaavautuneesta, vääristyneestä yhteiskunnallisesta tilasta "miljoonien hulluutena". Kysymys on tilasta, jossa niin suuret joukot pitävät vajavaisesti toimivaa yhteiskuntaa terveenä, että he eivät voi kokea yhteiskunnallisen tilan viallisuutta. Kysymys on "normaalista": elämä nyt vain on tätä yhtä ja samaa...
Lainaan pari sosiaalipsykologi Erich Frommin kuvausta kuvausta siitä, mitä hän tarkoittaa "miljoonien hulluudella" (folie á millions):

Himmelbusch aloittaa esseensä puhumalla hulluudesta, oikeastaan joukkukäyttäytymisestä jossa yleiseksi päässyt rajoittunut mielipide hallitsee koko joukon tai jopa kansakunnan käyttäytymistä - puhumattakaan vaikka koko "arvoyhteisöstä". Lainaan tähän tämän ilmiön mielestäni mestarillista kuvajaa, Erich Frommia. Hän kirjoittaa ihmistä koskevassa luonneanalyysissaan "miljoonien hulluudesta" (folie á millions) seuraavasti:

"Se miten ihmismieli vastaa konfliktiin, on olennaista ihmisyydessä. Hänellä on tarve olla yhteisössä, voittaa eristyneisyytensä ja löytää yhteys kansaihmisiin. Tähän on olemassa vähintäänkin kaksi erilaista tapaa reagoida ja ensimmäistä niistä voisi kutsua regressiiviseksi, taantumista edustavaksi suuntautumiseksi. Kun ihminen pyrkii yhteisyyteen, voi hän yrittää palata siihen mistä hän on lähtenyt, luontoon ja animaaliseen elämään oman heimon parissa. Hän voi yrittää karistaa itsestään kaiken sen mikä tekee hänestä ihmisen ja kuitenkin kokea ristiriitaa oman tietoisuutensa ja oman todellisen itsensä kanssa. Ilmeisesti tätä pyrkimystä ihmisellä on ollut jo satoja tuhansia vuosia. Alkukantaisten yhteisöjen tutkimus osoittaa kuinka tämä pyrkimys saattaa aiheuttaa vakavia psyykkisiä sairauksia yksilössä. Tällaisia sairaustapauksia on löydettävissä sekä heimoyhteisöissä että yksilöpsykologisella tasolla. Taantuminen animaaliseen olemisen tilaan, tilaan ennen yksilöllistymistä, yritykseen päästä irti kaikesta siitä mikä meissä on erityisesti ihmistä ja inhimillistä.

Tätä taantumista edustavaa toteamusta joudumme kuitenkin täsmentämään yhdessä suhteessa. Kun taantuvat, arkaaiset tendenssit esiintyvät yhteisössä myös monilla muilla, silloin olemme tekemisissä "miljoonien hulluuden" ( folie á millions) kanssa; juuri se tosiasia, että jaamme saman hulluuden monien muiden kanssa, tekeekin tästä taantumisesta suurta viisautta; se sallii fiktiivisen, kuvitteellisen näyttäytyä todellisuutena. Yksilö, joka on osallisena tässä joukkohulluudessa, menettää tunteen täydellisestä eristyneisyydestä ja ulkopuolisuudesta ja pakenee tällä tavalla sitä sietämätöntä pelkoa, josta hän joutuisi kärsimään omine luovine mielipiteineen. Ei pidä unohtaa, että useimmille ihmisille järki ja todellisuus ei ole muuta kuin yleistä yksimielisyyttä, konsensusta. Ei ole menettänyt järkeään, kun ajattelee samalla tavalla kuin kaikki muutkin."
(Erich Fromm: Die Seele des Menschen (1964a), luvusta Vapaus, determinismi, alternavismi, Gesamtausgabe über analytische Charaktertheorie, ss. 242-243, käännös ir)

On olemassa kuitenkin merkittävä ero yksilöllisen psyykkkisen sairastumisen ja sellaisen yhteiskunnan välillä joka viittaa vastaaviin piirteisiin. Pitäää nimittäin tehdä ero neuroosin ja vajavaisesti, puutteellisesi toimivan yhteisön tai yhteiskunnan välillä. Kun ihminen ei onnistu toteuttamaan vapauttaan ja spontaanisuuttaan ja tuoda siten esille omaa persoonallisuuttaan, voidaan pitää todennäköisenä, että hän kärsii tästä vajavaisuudesta, olettaen tietenkin, että vapaus ja spontaanisuus ovat objektiivisia tavoitteita joihin jokaisen ihmisen olisi yllettävä.

Jos enemistö ihmisistä jossakin yhteiskunnassa ei voi toteuttaa näitä tavoitteita, silloin olemme tekemisissä yhteiskunnallisesti määräytyneestä vajavaisesta, viallisesta toiminnasta. Yksilö jakaa tässä yhteisössä samat puutteet toisten kanssa. Hän ei koe niitä puutteina, ja hän  ei kokemusta tulla eristetyksi, vaaraa kokea itsensä täysin ulkopuoliseksi. Se mitä hän on menettänyt sisäisesä rikkaudestaan ja onnentunteestaan, korvautuu tunteella turvallisuudesta ja sopeutumisesta joukkoon - sellaisena kuin hän sen tuntee. Itse asiassa on jopa mahdollista, että hänen kulttuurinsa se puutteellisuus jonka kanssa hän elää, nostetaankin hyveeksi, jota hänen tunteensa olla mukana suorittamassas vain vahvistaa .
(Erich Fromm: Wege aus einer kranken Gesellschaft (Suom. Terve yhteiskunta, engl. The Sane Society). 1955a (Gesamtausgabe 4,  Gesellschaftstheorie  s. 15)

Saksa nolla?

Mikä on hulluuden määritelmä? Alexander Himmelbusch, entinen investointipankkiiri ja nykyinen kirjailija - mm. romaanin "Hochdeutschland" kirjoittaja - vastaa saksalaisen der Spiegelin numerossa 45/2019 Einsteinin käyttämällä, mutta anonyymilta narkootikolta peräisin olevalla sanonnalla: "Tehdä yhä uudestaan ja uudestaan samaa odottaen tuloksen muuttuvan." Missä tilassa on, kun tekee vuosia samaa ja odottaa erilaista, toivottua tulosta?  Schimmelbusch epäilee, että kysymys on sekoamisesta, toiveajattelusta, tietämättömyydestä tai fanatismista. Nämä epäilyt liittyvät otsikon "Saksa nolla?" takana olevaan talousajatteluun.

Laajasti hyväksytyn liberaalin käsityksen mukaan valtio ei osaa hoitaa taloutta. Tällä saksalaiset tarkoittavat ennenkaikkea omaa maataan, mutta kyllä tuon ajattelutavan tunnistaa Suomestakin.
Kirjoittaja ihmettelee sitä, että sellaiset valtiot kuin Qatarin emiraatti osaa hoitaa talouttaan ja kutsuu jatkuvasti saksalaisia yrityksiä kuten Siemens, Volkswagen ja jopa Deutsche Bank erilaisiin hankkeisiin Qatariin. Singapore valtavine valtionrahastoineen on toiseksi suurin omistaja lääkekonserni Bayer AG:ssa. Norjalla on suuri eläkerahasto, joka omistaa neljä prosenttia saksalaisesta 30 suurimmasta saksalaisesta yrityksestä muodostuvasta Dax-indeksistä. Norjan eläkerahastot tuottavat 100 mrd euroa vuositasolla - puolet suomalaisten työeläkerahastojen vuosikymmeniä kerätystä kokonaisvolyymista.

Tällaisia esimerkkejä löytyy, mutta siitä huolimatta Saksassa epäillään valtion kykyä hoitaa taloutta. Yllättävää kyllä, kirjoittajan mielestä konservatiivien lisäksi myös Vihreät ja sosialidemokraatit ovat hyväksyneet tämän "narratiivin". "Saksan valtio ei ole hyvä yrittäjä" on tunnettu muotoilu erilaisissa talk-show-keskusteluissa. Niinpä onkin seurattu kaavaa, jossa Saksan valtion osuuksia ja omistuksia on jatkuvasti yksityistetty. Jos Saksa yrittäisi perustaa jonkin valtionrahaston, johon yritykset ja nyt globaaleihin yrityksiin sijoittavat eläkeläiset voisivat osallistua, se merkitsisi heti olemassaolevan sosialismin paluuta.

Kirjoittaja kertoo saksalaisesta energiayrityksestä 50Herz, jonka osakkaaksi Kiina oli ilmoittautumassa. Kiinan mukaantulon estääkseen Saksan valtio tuli mukaan omistajaksi. Lehdistö piti tätä trikkitemppuna, jolla Saksan valtio oli sekaantumassa vapaaseen markkinatalouteen. Liberaalien liittopäiväfraktion tiedottajan mukaan tällainen valtion sekaantumisen ja kansallistamisen "täytyy tulevaisuutta ajatellen olla absoluuttinen poikkeus". Saksan liberaalit ovat jo vuosia katsoneet "enemmän markkinoita" olevan oikean linja ja maalaavat uhkakuvgia  DDR:n mallisesta "ryöstävän valtiontaloudesta".

Nyt kun Saksassa on jo vuosia mennyt valtiontaloudessa hyvin ja valtio on kyennyt jossakin määrin käymään keskustelua vahvemmasta valtiohn osallistumisesta, äärikonservatiivit ovat alkaneet verrata liittokansleri Angela Merkeliä DDR:n toiseksiviimeiseen SED:n pääsihteeriin Erich Honeckeriin. Erityisesti suuren koalition osallistumista energiahuollon omistamiseen tai vuokralais-suojan varmistamiseen  on verrattu kommunististen puolueiden suunnitelmatalous-ajatteluun.

Saksan yksityistämisvimma ja liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien omaisuuksien hävittäminen on johtanut tilanteeseen, jossa Saksa ei enää kykene takaamaan kansalaisilleen sivistysyhteiskunnan edellyttämiä palveluja.

Kirjoittajan mukaan vertaaminen jo yli 20 vuotta sitten hajonneeseen DDR:ään ei ole oikea "referenssiryhmä", vaan sellainen on Axel-Springer kustantamon johtajan Mathias Döpflerin mukaan "maailman menestynein suunnitelmatalous, uuskonfutselaienen Kiina". Rakentaessaan 60% maailman väestöstä kattavaa uutta silkkitietä Kiina on nyt ostamassa Duisburgin satamaa Reinin varrella, Silkkitien läntisessä päätepisteessä. Nordrhein Westfalenin liittovaltion johto on myöntymässä näihin aikeisiin perustellen kantaansa yksityisen omistuksen paremmuudella valtioon verattuna.

Saksan konservatiivien johdossa Merkelin politiikkaa on pidetty liian vasemmistolaisena ja CDU on yhdessä liberaalin FDP:n kanssa päätymässä jatkamaan yksityisen suosimista julkisen kustannuksella. Kirjoittaja kääntää tässä yhteyssä katseensa saksalaiseen sosialidemokratiaan. "Jos saksalaisen sosialidemokratian jäänteistä löytyy yhtään strategista ajattelua, tässä vaihtoehdon tarjoaminen muodostaisi sille suuren strategisen mahdollisuuden." 

(Tämä referaatti perustuu saksalaisessa der Spiegelissä numerossa 45/2019 julkaistuun Alexander Himmelbuschin  kolumniin)

Sote eurooppalaisittain?

Sosiaali- ja terveydenhoitopolitiikan suunnasta on Suomessa käyty taistelua kaiketi viimeistään jo tämän vuosituhannen alusta saakka, todennäköisesti jo kauemminkin. Vastakkain ovat perinteiseksi pohjosmaiseksi ratkaisuksi katsottava kansanvaltaisen hyvinvointivaltion ja meidän perustuslakimme mukainen, yhteiskuntavastuuseen perustua  lähestymistapa, jossa jokaisen kansalaisen terveys- ja sosiaalinen turva viimekädessä taataan yhteisin päätöksin ja resurssein.

Toisella puolen perustna on ns. markkinmalli, jossa yksityiset palveluntuottajat, kotimaiset ja ja yhä suuremmassa määrin ylikansalliset yritykset haluavat tulla mukaan "terveys- ja sosiaalibisnekseen" tasaveroisina ja oikeuksiensa puolesta pysyvästi turvattuina toimijoina. Keskeisenä tavoitteena on kuitenkin markkinalähtökohta, jossa yritysvastuu ja mahdollisimman suuren voiton tavoittelu yrityksen omistajille ja taustayhteisöille on vähintäänkin yhtä tärkeää kuin kansalaisen terveys ja sosiaalinen turvallisuus.

Kolmannen elementin muodostaa mahdollisimman rationaalisen hallinnollisen tason rakentaminen suomalaiselle sosiaalitoiminnalle ja terveydenhoidolle. Maakuntamalliin liittyy järjestämisrationaliteetin lisäksi myös poliittisen valtapelin ulottuvuus. Kun maakuinnan hallinnon jäsenenä olevat kunnat ovat pieniä ja niissä on maaseutuyhteisölle tyypillinen keskustalainen hallintohegemonia, monista makuntahallinnoista olisi edustukseen perustuen muodostumassa joko lähes yksinomaan keskustalaisia voimia sisältäviä, tai sitten väestömäärän perusteella maakunnan keskuskaupunkien hallitsemia yksiköitä, jossa ympäröivällä maaseudulla ei olisi paljonkaan sanansijaa. Tämä vääntö on toistaiseksi vielä sekä rahoituksen että hallinnon rakenteen osalta myös kokonaan käymättä.

Miltä tämä merkittävä poliittinen voimainmittelö näyttää eurooppalaisesta näkökulmasta? Onhan rauha ja demokratia Euroopan Unionin keskeisiä ja alkuperäisiä tavoitteita?

Euroopan Unioni on muodostunut jo hyvin varhaisessa vaiheessa myös talousyhteisöksi, joka on alusta saakka liputtanut markkinavapauksien suuntaan. Tämä oli selvää jo silloin, kun Suomi liittyi kansanäänestyksellä mukaan tähän eurooppalaiseen yhteisöön. Jäsenyytemme aikana on syntynyt myös uusia, päivänpolitiikasta irrotettuja mutta kuitenkin tärkeintä taloudellisia rakenteita: Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki.  Euroopan Unionin peruskirjaa on kehitetty asteittain myös jäsenyytemme jälkeen; konsolidoitu peruskirja  - se jonka varaan kaikki Euroopan Unionin suuret linjaratkaisut perustuvat - on hyväksytty 26.10. 2012. Se on hengeltään - yhdessä Lissabonin sopimuksen kanssa - markkinoille ehdottoman etusijan antava ja julkiselle vallalle markkinoiden lähtökohdista ehtoja asettava perusasiakirja. Tämä on helposti tarkistettavissa konsolidoidun peruskirja  talous- ja rahapolitiikkaa koskevasta osiosta, artikloista 120-133.

Eurooppalaisittain, Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin nojautuen voidaan todeta, etä Euroopan Unioni kehittää politiikkaansa markkinoiden ja markkinavapauksien lähtökohdista jättäen kuitenkin esimerkiksi sosiaali- ja veropolitiikassa tilaa kansallisille ratkaisuille. Nämä eivät kuitenkaan saa olla missään vaiheessa ristiriidassa  itse Unionin päälinjan kanssa, joka lähtee markkinaehtoisuudesta.

Euroopan Unioni on edelleenkin rakennusvaiheessa eikä sitä pidetä valmiina, sellaisena joksi Euroopan Unionin  tulee lopulta muodostua. Nyt kun europarlamenttivaalit ovat jo runsaan kahden kuukauden päästä, Euroopan tulevaisuudesta käydään tietenkin keskustelua. Merkillepantavaa on, että itse peruslähestymistapaan ei olla esittämässä muutoksia. Näin siitäkin huolimatta, että Unionin ongelmat ovat kärjistymässä entisestään eikä mihinkään suuriin eurooppalaisiin kysymyksiin ole näköpiirissä kestävää ratkaisua. Euroopan Komissio on tuottanut asiakirjan, jossa etsitään ratkaisuja esiinnouseviin ongelmiin.

John Maynard Keynes, tunnettu brittiläinen liberaali kehitti jo 1930-luvulla talous- ja rahapolitiikan antisyklistä mallia, joka perustuu rahapolitiikan dynaamiseen käyttöön uhkaavien taloudellisten resurssikriisien  yllättäessä. Rahapolitiikkaa voidaan käyttää endogeenisesti, päätöksiin ja kirjanpitoon perustuen siten, että voimavaroja uusiin investointeihin ja yhteiskunnallisesti tärkeisiin rakenne- ja palveluratkaisuihin on aina käytettävissä. Talouden ylikuumenemista esimerkiksi inflaation muodossa voidaan samoin estää kiristämällä rahapolitiikkaa.

Saattaa tuntua yllättävältä, mutta tämä erityisesti sosialidemokraattien piirissä piirissä suosittu keynesiläinen malli on itseasiassa valtiollisten rakenteiden osalta - kuten valtio ja kunnat - on kielletty,  kiellety ehdottomasti Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa. Päinvastoin, rajoituksia kasvulle ja velanotolle pidetään mitä tärkeimpinä erurooppalaisessa talous- ja rahapolitiikassa. Markkinoiden etulyöntiasemaa kuvastaa sekin, että vuosina 2014-18 EKP toteutti kuitenkin antisyklistä ja endogeenista rahapolitiikkaa valtioiden velkkakirjojen oston muodossa yritysten suuntaan. Tämä vapautti jäsenvaltioiden yritystukiin sijoittamia verovaroja muihin tarkoituksiin ja antoi väliaikaisen sysäyksen myös eurooppalaiselle taloudelliselle kasvulle. Jäsenvaltioiden investointeihin siitä ei ollut juurikaan pua.

Keynes ei siis ole nykyisen Euroopan talous- ja rahapolitiikan keskeisiä hahmoja, Sen sijaan itävaltalainen 1930-luvun talouspoliitiko ja monetaristi Friedrich  von Hayek on noussut yhä keskeisempään asemaan monetaristisen, uusliberaalin, markkina-alisteisen politiikan guruna ja tiennäyttäjänä. Von Hayek on syntyjään itävaltalainen, minkä vuoksi riistävästä ja kurittavasta talous- ja rahapolitiikasta on ruvettu käyttämään "austerismi" -ilmaisua. Sana viittaa Itävallan englanninkieliseen nimeen. Omalla kohdallamme suomalaisesta politiikasta on käytetty saksalaista ilmaisua "Finnlandisierung", mikä tarkoittaa sosiaalipsykologista alistumista vahvemman naapurin logiikkaan ja etupyrkimyksiin. Kun seuraan eurooppapolitiikasta Suomessa käytävää vähäistä  ja kritiikitöntä keskustelua, saattaa tulla johtopäätökseen, että saksalaiset taisivat Suomen suhteen olla oikeassa?

Sote eurooppalaisittain? Euroopan Unionin peruskirjojen valossa Suomessa käytävä Sote-kamppailu on turhaa ja perustuslakimme väärässä. Me olemme Euroopan Unionin jäseniä eikä millään hallituksella - ei edes sosialidemokraattien johtamalla - ole lupaa eikä oikeutta rakentaa muun kuin juhlallisesti hyväksytyn eurooppalaisen konsolidoidun peruskirjan pohjalle. Eurooppaoikeus ylittää tiukan paikan tullen perustuslakimme ensisijaisuuden. Miten tämä ristiriita odotettavissa olevassa notifikaatioprosessissa tullaan ratkaisemaan, tulee olemaankin entisen työväenteatterin esityksen mukainen "näytelmä kolmessa kohtauksessa ja hermokohtauksessa". Shokki saattaa todella olla odotettavissa.

Toukokuussa valittavat europarlamentaarikot tulevat visioimaan siis tulevaisuuden Eurooppaa ja etsimään uusia ratkaisuja Euroopan kehittämiseksi ja sen kohtalon ratkaisemiseksi. Euroopan Unioni piirissä on jo sielläkin ryhdyttä etsimään keinoja lukkiintuneiden mekanismien avaamiseksi esittämällä määräenemistöpäätösten käyttöönottoa nykyisen, aina vaadittavan yksimielisyyden sijasta. Alustavien esitysten mukaan tämä koskisi kuitenkin vain shokkitilanteita kuten yllättäviä kriisejä tai EU:n asettamia poliittisia sanktioita. Itse konsolidoitua peruskirjaa ei ole tarkoitus saattaa määräenemmistöllä muutettavaksi, sen avaamiseen ja laajentamiseen esimerkiksi talous- ja rahapolitikan osalta myös valtioita koskevaksi tarvitaan erooppalaista konsensusta.  Sellainen tilanne saavutetaan sotaväen kurinpidossa opitun säännön mukaan Euroopassakin sitten kun lipputanko kukkii - sehän on jo nyt nupulla!

Kun kukaan ei vaadi konsolidoidun peruskirjan muuttamista, mikä ei käytännössä ole ilmeisesti mahdollistakaan kuin äärimmäisessä, eksistentiaalisessa kriisissä, sosialidemokraatit saavat sekä Suomessa että Euroopassa opetella parantelemaan markkinakapitalismin aiheuttamia haavoja; pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioajatteluun tottuneelle se on äärimmäisen haastavaa ja vaatii tosiasiassa oman arvopohjan peruslähtökohtien, paradigman,  muuttamista, "finlandisoitumista".

Tällaista henkistä amputaatiota ei pitäisi moniarvoiseksi, vapaaksi ja demokraattiseksi itseään kutsuvassa Euroopassa keneltäkään edellyttää. Kun kuitenkin näin on, moni joutuu noudattamaan vaaliuurnalla eurovaaleissa Mark Twainin kuuluisaa ohjetta: "Kahdesta huonosta vaihtoehdosta älä valitse kumpaakaan."

Patsas Liukkoselle?

Valtionvarainministeriön korkeimmat virkamiehet ovat antaneet lausuntonsa suuntaviivoiksi maan taloudenpidosta tästä eteenpäin. Pitää säästää. Etenkin pitää säästää niin että valtion menoja vähennetään, jotta lainaa ei tarvitsisi ottaa. Valtionvarainmonisteriön korkea virkamies Hetemäki on painottanut tätä mahdollisimman vakavalla ja vakuuttavalla ilmeellä. Nähty ja kuultu on. Yksityisenä kansalaisena ei voi tietenkään tehdä kovin paljoa. Puolueet ohjelmissaan ja kannanotoissaan korostavat erilaisia asioita.

Vaikuttaisi siis siltä, että hallituspuolueiden kiristys- ja aktivointilinjaa pitäisi jatkaa ja mikäli mahdollista, entistä päättäväisemmin. Kierre on alaspäin vievä, valtio ja palvelut heikkenevät, mutta kovaa maata taloudellisten jalkojen alle ei ole kuitenkaan tähän mennessä saatu, vaikka tukena oli mm. Euroopan Unionin määrällinen elvytys. Euroopan Keskuspankki lunasti keskimäärin yli viidellä sadalla miljoonalla kuukausittain koko hallituskauden ajan aina vuoden 2018 loppuun saakka Suomen valtion velkakirjoja. Se  mahdollisti muhkeat yritystuet sitä varten luotujen rakenteiden kautta. Tästä ei ole juuri puhuttu, mutta kansan tarpeesta säästää sitäkin enemmän.

Säästämistä on kuitenkin kahta eri lajia, jotka myös toimivat eri tavalla. Jos katsellaan asiaa yksityisen motiivin lähtökohdista, kaikki verot vähentävät omaa ostovoimaa. Parempi olisi että veroja ei tarvitsisi maksaa ollenkaan. Silloin joutuisi tietenkin itse vastaamaan kaikista menoistaan täysimääräisesti alkaen teiden rakentamisesta, energian tuottamisesta, veden saannista ja vessan toiminnasta. Verovapaa Virtanen olisi vapaa veroista ja rakentaisi tulevaisuutensa oman yksityisen säästämisensä varaan.

Toinen säästämisen malli on yhteisen säästämisen, yhteisölliseen motiiviin perustuva säästäminen. Siinä mallissa jokainen ei yksilönä ole oman onnensa seppä. Se perustuu "Kaveria ei jätetä" ajatukseen, joka tuli tunnetuksi eettiseksi normiksi rintamalla toisessa maailmansodassa. Minunkin isäni oli lääkintämiehenä hakemassa haavoittuneita ja kuolleita pois rintamalinjojen välistä, joko toipumaan tai saamaan viimeisen leposijansa kotipuolen "sankarihaudassa".  Yhteiseen motiiviin perustuva säästäminen tapahtuu verojen ja maksujen muodossa. Yhteinen sektori, valtio tai kunta päättää tarpeista kansanvaltaisesti valtuustoissa,  kaupunginhallituksissa ja lautakunnissa. Infrastruktuuri, palvelut ja níiden toteuttajat kustannetaan yhdesssä. Voittoa ei tavoitella, mutta jos ylijäämää jää, se sijoitetaan edelleen tyydyttämään vielä toistaiseksi tyydyttämättä jääneitä tarpeita.

Minun kansantalouden opettajani oli Mikkelin suuri poika, jolle ei ole vielä pysttytetty patsasta vaikka hän olisi sen mielestäni ansainnutkin. Tarkoitan Väinö Liukkosta, joka oli toisen maailmansodan jälkeen yksi parhaita julkisen talouden ymmärtäjiä ja sen kansavaltaisen kehittämisen puolestapuhujia. "Yhteinen säästäminen on sosialidemokratian sosialisoimisen muoto", tapasi hän Työväen Akatemian rehtorina kansantaloudesta luennoidessaan tokaista. Ja nauroi iloisen, makean naurun tokaisunsa päälle. Se jäi mieleen - ja vaikutti.

Voidaanko yhteisen säästämisen periaatetta toteuttaa edelleen Suomessa? Liittyminen Euroopan Unioniin ja sen mukana tapahtunut itsenäisen finanssi- ja rahapolitiikan menettäminen rajoittaa huomattavasti  markkina-alisteiseksi muuttuneessa maailmassamme tämän periaatteen toteuttamista. Keskeistä on asetetuissa velan määrän ja budjetin kasvun rajoissa pysyminen. Yhteinen säästäminen ei ole Euroopan Unionin ideologinen eikä poliittinen tavoite. Juuri se on kielletty. EU:n konsolidoidun perussopimuksen 121. atiklassa, sen kohdassa 4 lisäksi todetaan:

"Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa." 

Konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevat kohdat kannattaa lukea huolella. Syitä tähän voidaan pohtia erikseen, mutta oletukseni mukaan vahvan valtion - varsinkin autoritaarisen sellaisen - muodostuminen Euroopan Unionin toimenpitein on moninkertaisin estein tehty mahdottomaksi. Samalla on tullut haudattua myös ajatus pohjoismaisesta, vahvasta, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta.

Löytyisikö vielä muotoja tälle kielletylle yhteiselle säästämiselle? Mielestäni löytyy ja ne olisivat taloudellisesti tehokkaita.

Esimerkki 1: Kun valtio joutuu jatkossa ottamaan velkaa uusien hankkeiden toteuttamiseen, se voisi lainata tarvitsemansa miljardit suomalaisilta työeläkerahastoilta. Korko olisi - ja saisi olla - kova, koska sen pitäisi olla vertailukelpoinen yksityisiltä osakemarkkinoilta saataville tuotoille. Kova korko - olkoon se vaikka 8 % - olisi kuitenkin turvallisempi kuin pankkimarkkinoilta kriisitilanteessa saatavan lainan korko. Sehän saattaisi nousta  jopa kolminkertaiseksi - ajattelen tässä Kreikan lainoille takavuosien kriisisissä asetettuja korkovaatimuksia. Tässä tapauksessa korot kuitenkin muodostuisivat tuloiksi työeläkerahastoille ja mahdollistaisivat niiden entistäkin nopeamman kasvun ja eläkkeellä olevan väestönosan yhä vankemman taloudellisen turvan. Samalla syntyisi työpaikkoja valtion toimenpiteiden johdolla.  Mitä enemmän lainaa otettaisiin, sitä merittävämpää yhteinen säästäminen olisi.

Esimerkki 2: Miksi ei ole perustettu työllistämiseeen ja sosiaaliturvaan suuntautunutta sosiaalirahastoa? Mikä tahansa veroa kantava julkisen sektorin taso - tällä hetkellä valtio tai kunta - voisi perustaa yksityisen osakesäästämisen vaihtoehdoksi "eettisen sijoittamisen" sosiaalirahaston, jonka osuuksia, bondeja tarjottaisiin sosiaalirahaston alueen kansalaisille ja yrityksille. Julkisen sektorin hallinnoima rahasto voisi ryhtyä luomaan työpaikkoja tarpeelliseksi tunnistettuhin kohteisiin ja avustaa voimistuttuaan jopa uusissa investoinneissa. Tärkeä ehto on se, että tällaisen rahaston pitää nimenomaan olla julkisen sektorin hallinnassa. Oletukseni on, että rahaston toimialueen kansalaiset voisivat vieläkin yksituumaisuudellaan ja tietoisuudellaan nostaa rahaston avulla työllisyyden ja samalla alueen yritykset dynaamiseen kehittämisvaiheeseen. Rahasto voisi maksaa sijoittajille pysyvää, lälle osakeosinkojen tuottoa sijoittuvaa korkoa.

Miksi tätä ei tehdä? Siitä syystä tonennäköisesti, koska tällainen hanke edustaisi kokonaan toisenlaisen säästämisen mallia kuin mitä nyt hallituksen, valtion johtavien virkamiesten ja Euroopan Unionin yksisiipiseksi rakennettu talous- ja rahapolitiikka tarjoaa.

Patsas Mikkelin suurelle pojalle Väinö Liukkoselle? Se ei ole linjassa EU:n konsolidoidun peruskirjan kanssa - se edustaisi kiellettyä, ehdottomasti torjuttua, sosialidemokraattista vaihtoehtoa. Samalla EU ja sen ytimeen pyrkivät hallitukset torjuvat mahdollisuuden antisykliseen ja endogeeniseen, demokraattisen valtion johdolla toteutettuun, liberaaliin talous- ja rahapolitiikkaan.

Ei tule patsasta Liukkoselle, ei ainakaan Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaan toimesta. Sen talousviisarit eivät osoita yhteisen säästämisen, vaan siitä luopumisen, omaan lautasen reunan yli ulottumattomaan politiikkaan.

Muutetaan peruskirjaa niin että demokraattinen valtio nousee vähintäänkin samalle tasolle toimijana kuin markkinat? Ei onnistu nykyoloissa. Peruskirjat on naulattu kiinni konsensusperiaatteella ja vain sellaisella niitä voidaan myös muuttaa. Euroopassa ei ole nähtävissä sellaista tilannetta, että yhteiselle säästämiselle saataisiin laillinen perusta.

Kuinka syvällä pitää käydä ennenkuin järki voittaa? Käsitykseni mukaan demokratia on jo menetetty, eikä rauhankaan menettäminen ole kaukana. Euroopan yhteisön syntysanojen keskeiset periaatteet, rauha ja demokratia ovat tässä vaakakupissa. Ylimielisyys, ylpeys ja ajan merkeistä piittaamatomuus saattaa johtaa tilanteeseen, jonka raunioista selviäminen muistuttaa toisen maailmansodan päättymisen nöyryyttävää, pysyvää syyllisyyttä aiheuttavaa tilannetta.

___

9.2. 2019
Sain juuri luettavakseni Wolfgang Streeckin kirjan "Ostettua aikaa", jossa hän kuvaa finanssikapitalismin ja uusliberalistisen talouden luonnetta. Kaksi lainausta
tähän yhteyteen:
"Miksi talous pettää ja hyvinvointivaltio kriisiytyy?
Talouskriisin syy ei ole  Wall Streeetillä tai pankkien trading-saleissa vaan siinä, että poliitikot eivät enää pysty lykkäämään kriisiä. Ostettu aika loppuu, sanoo Wolfgang Streeck.
Sodanjälkeinen, 2000-luvulle ulottunut talouden kasvukausi ja keskiluokan vaurastuminen perustuivat valtion, työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen linnarauhaan. Poliitikot pitivät keskiluokan tyytyväisenä devalvaatiolla ja pyörittivät setelipainoja, jolloin inflaatio söi lainat. Sitten hyvinvointivaltiota alettiin rahoittaa velkarahalla. Verovaltio muuttui velkavaltioksi, jota ohjaa finanssidiplomatia.
Nyt päätösten seuraukset ovat langenneet maksuun. Pääoma tekee lähtöä sopimuspöydästä ja sen tavoitteista: täystyöllisyydestä, sosiaalisesta tasa-arvosta ja demokraattisesta päätöksenteosta.
Eurooppa seisoo vedenjakajalla, Streeck varoittaa." (Teksti  "Ostettua aikaa" kirjan takakannesta)

"Näyttää siltä, että keinot, joilla legimitatiokriisejä voidaan hallita kasvuilluusiota luomalla, on kulutettu loppuun.Erityisesti parin viimeisen vuosikymmenen aikana valloilleenpäästetyn finanssitehtailun avulla luotu rahan lumous on ilmeisesti lopullisesti muuttunut niin vaaralliseksi, ettei sillä enää edes uskaltaisi ostaa aikaa. Ellei uutta kasvuihmettä tapahdu, tulevaisuuden kapitalismi joutuu tulemaan toimeen ilman lainarahoitetun konsumerismin rauhanmallia. Tämänhetkisen kriisihallinnon utopiassa on siten kyse myös siitä, että jo pitkälle edennyt poliittisen talouden poliittisen sisällön poistaminen viimeistellään poliittisin keinoin. Poliittinen talous on nyt sementoitu uudelleenjärjestäytyneisiin kansallisvaltioihin, joita valvoo kansainvälinen, demokraattiselta osallistumiselta eristetty hallitus- ja  finanssidiplomatia. Lisäksi kansalaisten oletetaan pitkän hegemonisen uudelleenkasvatuksen vuosina oppineen pitämään omillaan toimivien markkinoiden jakotuloksia oikeudenmukaisina tai ainakin ainoina mahdollisina,"
(Wolfgang Streeck: "Ostettua aikaa", s. 72, Vastapaino, ISBN 978-951-768-445-3)

Savon rykmentti Saksassa 1630-luvun alkuvuosina

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631

Liittyen esi-isäni Brusius Rossin vaiheisiin, syntynyt n. 1600 Rautalammin pitäjässä, vahvistamattoman arveluni mukaan mahdollisesti Rautalammin Kimingillä, mietiskelen mikä mahtoi olla perusteena siihen, että hän sai kruunun torpan, siis maatilan ja ulosottomiehen (executor) tai neljännysmiehen viran hoitaakseen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on täytynyt tapahtua, jotta tällainen kunnia kansan syvistä riveistä kohonneelle kansanmiehelle annetaan.

Pohjoisen Rautalammin sotilaatlähetettiin hämäläisten joukkojen mukana Turkuun ja sieltä edelleen Tukholman kautta laivoilla Pohjois-Saksaan sotimaan. Jos Brusius Matinpoika oli kotoisin Rautalammin Kimingiltä, hän olisi sotaväenotoissa joutunut juuri tähän joukkoon. Jalkasen pohjois-Savoa koskevan historiallisen tutkimuksen mukaan etelärautalampilaiset sotilaat lähetettiin vesiteitse Viipuriin ja sieltä edelleen - useimmiten - Baltiaan.

Pidän tätä historiankulkua edelleen mahdollisena ja siksi lainaan pienen kuvauksen Perttu Immosen kirjasta "Suomen rahvaan historia" (ISBN 978-952-300-335-4), jossa rantasalmelainen Mikko Eronen joutuu mukaan 30-vuotisen sotaan pohjois-Saksaan:

"Olavinlinnassa äkseeratun talven jälkeen Mikko kuljetettiin vesiteitse Viipuriin. Siellä Mikko mainitaan kapteeni Nils Nilsinpojan komppaniassa - hänkin oli Rantasalmelta ja aateloitiin myöhemmin nimellä Harneskiöld. Viipurista Mikko laivattiin kesällä 1631 Saksaan. Pelottavalta täytyi tuntua matka tuntemattomaan maahan, josta poispääsystä oli vain vähäisiä toiveita. Samaan aikaan sota Saksassa kiihtyi. Syyskuussa koko Saksan rykmentti osallistui Leipzigin lähellä Breitenfeldin taisteluun, jossa se kunnostautui ampumaosastona. Seuraavaksi talveksi rykmentti marssitettiin talvileiriin eteläsaksalaiseen Königshofenin kaupunkiin.

Keväällä 1632 savolaiset marssitettiin ensin Kitzingeniin, sieltä etelään Nürnbergin kautta Donauwörthiin ja yli Tonavan. Huhtikuussa käytiin hyökkäykseen Lech-joen yli, mitä kevättulvat hankaloittivat. Valehyökkäyksen avulla katolisia harhautettiin niin, että osa savolaisista pääsi joen keskelle saareen, jonne he rakensivat sillan muita joukkoja varten. Osin tämän manööverin seurauksena katoliset perääntyivät. (Lisäys: tältä saarelta ammuttu tykinlaukaus haavoitti katolisten joukkojen johtajaa Tillyä niin että hän kuoli saamaansa vammaan kolmen päivän päästä. Kuningas Gustaf Adolfin joukkoja kutsuttiin hakkapeliitoiksi, joka liittyy kuninkaan lupaukseen maasta ja kruununtorpasta jos kovasti taistellaan: hacka på = hakkaa päälle, lita på = luottaa, yhdyssanana "hakkapeliitta", IR) Selustaa uhkaavan toisen katolisen osaston takia savolaiset perääntyivät takaisin Nürnbergin lähelle. Syksyllä joukot marssitettiin taas pohjoiseen kohti Saksia, Leipzigin pohjoispuolelle lähelle Lützenin kylää. Siellä voitettiin ratkaisevanoloinen taistelu marraskuussa 1632. (Lisäys: tässä taistelussa menehtyi Ruotsin kuningas ja sotajoukon johtaja Gustaf Adolf. Sadan vuoden sotatien (Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69) mukaan pohjoissavolaiset sotilaan kävivät noutamassa kuninkaan ruumiin taistelukentältä taistelun hetkeksi pysähtyessä, IR).

Sen jälkeen savolaiset marssitettiin takaisin talvileiriin Königshofeniin, jonne Nils Nilsinpojan komppania - Mikko Eronen oletetusti mukanaan - jäi varusväeksi. Kun sota hiipui, savolaiset jumiutuivat tuohon katoliseen pikkukaupunkiin useiksi vuosiksi. He majoittuivat tavallisten kaupunkilaisten koteihin ja jäivät sitä myöten pysyväksi osaksi sikäläisten "frankkien" perimätietoa.

Königshofenissa eksoottiset suomalaiset opittiin tuntemaan omana kansallisuutenaan, johon suhtauduttiin osin pelokkaasti, osin uteliaasti. Armeijalla ei ollut varsinaista huoltoa, joten sotaväki otti paikallisilta tarvitsemansa tuuan. Aluksi kaupunkilaiset karkailivat miehittäjiä metsiin. Mutta kun vieraisiin totuttiin, alkoi savolaisten ja katolisten yhteiselo sujua paremmissa merkeissä. Königshofenin katoliset saivat tutustua "höyryäviin huoneisiin" eli suomalaisiin saunoihin. Savolaiset puolestaan söivät "kylmää keittoa" valkovinistä ja vehnäsestä, jota tehtiin kypärään. Viinistä savolaiset innostuivat siinä määrin, että herättivät toisinaan pahennusta. Kun Königshofenin seuduille osui katovuosia ja rutto, olot kaupungissa kurjistuivat. Mutta tuolloinkin ujojen savolaisten kerrotaan pidättäytyneen ryöstelystä ja "harhailleen tyhjin katsein lumisilla pelloilla.

Noin puolet Königshofenin savolaisista kuoli. muitta Mikkpo Eronen luettiin selvinneiden joukkoon. Königshofenin varuskunta loppui kesällä 1635, jolloin Mikko palasi kotitilalleen Torasalon kylään, lähelle suvun kantatilaa Ritoniemessä. Mikko ei enää joutunut sotapalvelukseen, joksin hänet mainitaan yhä Olavinlinnan katselmuksissa."
---
Jos Brusius oli mukana 30-vuotisessa sodassa, hänen tarinansa olisi todennäköisesti samansuuntainen kuin rantasalmelaisen Mikko Erosen. Jos hän ei sotaan joutunut, tämä kuvaus liittyy kuitenkin hänen miehuutensa päiviin - ja hakkapeliitoille luvatun kruununtorpan tarina Brusius Rossin Jokelan osalta on joku toinen.

Vision vaiko idolin hengessä?

Vaalit siis lähestyvät, ehdokkaita asetetaan ja visioita esitetään. Meillä Suomessa on käytössä ns. henkilövaali. Muissa pohjoismaissa äänestetään puoluetta, "pitkiä listoja" joissa puolue asettaa ehdokkaat ensisijaisuusjärjestykseen. Listalta voi yliviivata nimiä mutta periaate on se että äänestetään puoluetta, yhteiskunnallista ja poliittista linjaa.

Meillä äänestetään ensisijaisesti ehdokasta useimmiten jonkun puolueen kokoaman ehdokaslistan sisällä. Eroja siinä kuinka ehdokkaita asetetaan, näyttää olevan paljonkin. Sosialidemokraattisessa puolueessa on pitkään ollut käytössä puolueäänestys ehdokkaista. Piirijärjestöillä eduskuntavaaleissa ja kunnallisjärjestöillä kunnallisvaaleissa on tietääkseni ollut mahdollisuus täydentää puolueäänestyksessä olevaa listaa, jos sen edustavuus esim. sukupuolien tasapainon, kielellisten edustusten tai alueellisen jakauman pohjalta ei ole riittävä. Europarlamenttivaaleissa ehdokasasettelu näyttää tapahtuvan jo varsin  puoluekeskeisesti. Siitä huolimatta itse vaalissa kuitenkin valitaan henkilö jonkin vaaliliiton sisältä.

Onko näillä kahdella erilaisella lähestymistavalla jokin periaatteellinen ero? Mielestäni ero on olemassa - ja periaatteista puhuttaessa se on aika suurikin.

Pitkällä listalla, siis puoluevaalissa äänestetään ensisijaisesti puolueen tai vaaliliiton yhteiskunnallisesta tavoitteesta, visiosta jonka varaan  aatteellinen liike tomintansa rakentaa. Kun puhutaan sosialidemokratiasta, kysymys on sosialismista, sen kansanvaltaisesta, monipuoluejärjestelmään perustuvasta demokraatisesta versiosta. Tavoitteena on yhteinen hyvinvointi, harmonia, tasapaino, equilibrium, joka mahdollistaa yksilön omaehtoisuuden, inhimillisen vapauden - yhdessä toisten lajitovereiden kanssa.

Mieleeni tässä yhteydessä tulee aina Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin esittämä ajatus siitä, että itse asiassa tuo yhteiskunnallinen tila jota tavoitellaan, on vahvasti sukua Raamatun kymmenessä käskyssä korostetulle lepopäivän pyhittämiselle. Yhteiskunnallisen harmonian tavoittelu on niin tärkeä asia että kerran viikossa, viikon seitsemäs päivä on on omistettava tuon tavoitteen hengessä elämiselle. Hänen mukaansa Marxin sosialismi tai kommunismi oli itse asiassa kolmannen käskyn ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä. Olennaista on, että tavoitellaan tietynlaista tulevaisuuden tilaa, jonka hengessä eletään. Vaaleissa tämä näkyy puolueen ja sen tavoitteiden tukemisena, pitkänä listana johon on valittu parhaat voimat, toiminnallaan kansalaiskuntoa osoittaneet, viemään yhteistä asiaa eteenpäin.

Henkilövaaleissa näkyy korostuvan erilaisten julkkisten, kokonaan muilla aloilla kuin yhteiskunnan tietoisen kehittämisen piirissä muodostuneet ansiot. Tämä ei tietenkään välttämättä estä yhteiskunnan kehittämisen kannalta tärkeiden ulottuvuuksien aktivoitumista, mutta ilmaistu suunta jää usein epäselväksi ja alkeelliseksikin, ovathan ansiot tulleet hankittua kokonaan muualla kuin yhteiskunnallisen toiminnan piirissä. Siinä "ostetaan sikaa säkissä", kansanomaista ilmaisua käyttääkseni.

Kun edellä korostin pyhäpäivän ja yhteiskunnallisen tavoitteen tietynlaista ykseyttä, löytyykö henkilövaalille jonkinlaista kannanottoa raamatun kymmenen käskyn joukosta? Saattaa olla että löytyykin, jos osaa käskyjen sanomaa syvällisesti tulkita.

Toinen käsky kieltää ankarasti Jumalan nimen mainitsemisen ja muiden jumalien pitämisen hänen rinnallaan. Tuo äärimmäisen tiukka julistus heti toisessa käskyssä tuntuisi aika irrationaalilta, jos mitään syytä tähän ei mainittaisi. Vastauksen muodostaa juuri kolmas käsky: tärkeää ei ole jumalien, epäjumalien, esineiden ja idolien palvonta vaan harmonian tavoittelu. Toinen käsky siis rajoittaa voimakkaasti palvomisen ja tavoittelemisen kohdetta; kristilliseen elämäntapaan ei kuulu minkäänlainen epäjumalien (Idolatry=epäjumalanpalvonta) asettaminen jalustalle ja niiden seuraajaksi ryhtyminen.

Suomi on maa, jolla on kansankirkko ja valtiollinen uskonnollinen  kumppanuus. Itsenäisyyspäivänä kansan edustajat kokoontuvat ymmärtääkseni ekumeeniseen jumalanpalvelukseen. Siellä johdatuksena toimivien uskonnollisten seremonioiden muodossa tunnustaudutaan antaumuksellisesti kristillisten arvojen seuraajaksi. Koko poliitttista järjestelmää pitää tarkastella kaikessa toiminnassa tämän kristillisen, tunnustuksellisen ja omistautumista edellyttävän arvomaailman läpi.

Nyt kysynkin: noudattaako vaalijärjestelmämme, joka perustuu henkilövaaliin ja idolien, "ääniharavien" etsintään, esiinnostamiseen ja valitsemiseen, kristilliseen etiikan lähtökohtia sellaisena kuin se on ilmaistu esimerkiksi kymmenessä käskyssä?

Vastaukseni varmaan jo voit arvata. Ei.

Avaus pluralistiseen Eurooppaan

Euroopan Parlamentin vaalit ovat toukokuussa 2019. Nyt asetetaan ehdokkaita ja poliittisten ryhmien kärkiehdokkaita, nyt keskustellaan Euroopan tilanteesta ja mantereen tulevaisuudesta. Luvalla sanoen keskustelua tästä nykypäivän yhteiskuntapolitiikan keskeisestä vaikuttajasta on käyty aivan liian  vähän.

Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen  valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.

1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.

Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.

Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.

Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.

Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta  edustavalle Komissiolle kuin  myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan  ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan  eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.

Euroopan Unionin  uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset,  pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta.  Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.

Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.

Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan,  endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.

Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille  manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.

Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!