Patsas Liukkoselle?

Valtionvarainministeriön korkeimmat virkamiehet ovat antaneet lausuntonsa suuntaviivoiksi maan taloudenpidosta tästä eteenpäin. Pitää säästää. Etenkin pitää säästää niin että valtion menoja vähennetään, jotta lainaa ei tarvitsisi ottaa. Valtionvarainmonisteriön korkea virkamies Hetemäki on painottanut tätä mahdollisimman vakavalla ja vakuuttavalla ilmeellä. Nähty ja kuultu on. Yksityisenä kansalaisena ei voi tietenkään tehdä kovin paljoa. Puolueet ohjelmissaan ja kannanotoissaan korostavat erilaisia asioita.

Vaikuttaisi siis siltä, että hallituspuolueiden kiristys- ja aktivointilinjaa pitäisi jatkaa ja mikäli mahdollista, entistä päättäväisemmin. Kierre on alaspäin vievä, valtio ja palvelut heikkenevät, mutta kovaa maata taloudellisten jalkojen alle ei ole kuitenkaan tähän mennessä saatu, vaikka tukena oli mm. Euroopan Unionin määrällinen elvytys. Euroopan Keskuspankki lunasti keskimäärin yli viidellä sadalla miljoonalla kuukausittain koko hallituskauden ajan aina vuoden 2018 loppuun saakka Suomen valtion velkakirjoja. Se  mahdollisti muhkeat yritystuet sitä varten luotujen rakenteiden kautta. Tästä ei ole juuri puhuttu, mutta kansan tarpeesta säästää sitäkin enemmän.

Säästämistä on kuitenkin kahta eri lajia, jotka myös toimivat eri tavalla. Jos katsellaan asiaa yksityisen motiivin lähtökohdista, kaikki verot vähentävät omaa ostovoimaa. Parempi olisi että veroja ei tarvitsisi maksaa ollenkaan. Silloin joutuisi tietenkin itse vastaamaan kaikista menoistaan täysimääräisesti alkaen teiden rakentamisesta, energian tuottamisesta, veden saannista ja vessan toiminnasta. Verovapaa Virtanen olisi vapaa veroista ja rakentaisi tulevaisuutensa oman yksityisen säästämisensä varaan.

Toinen säästämisen malli on yhteisen säästämisen, yhteisölliseen motiiviin perustuva säästäminen. Siinä mallissa jokainen ei yksilönä ole oman onnensa seppä. Se perustuu "Kaveria ei jätetä" ajatukseen, joka tuli tunnetuksi eettiseksi normiksi rintamalla toisessa maailmansodassa. Minunkin isäni oli lääkintämiehenä hakemassa haavoittuneita ja kuolleita pois rintamalinjojen välistä, joko toipumaan tai saamaan viimeisen leposijansa kotipuolen "sankarihaudassa".  Yhteiseen motiiviin perustuva säästäminen tapahtuu verojen ja maksujen muodossa. Yhteinen sektori, valtio tai kunta päättää tarpeista kansanvaltaisesti valtuustoissa,  kaupunginhallituksissa ja lautakunnissa. Infrastruktuuri, palvelut ja níiden toteuttajat kustannetaan yhdesssä. Voittoa ei tavoitella, mutta jos ylijäämää jää, se sijoitetaan edelleen tyydyttämään vielä toistaiseksi tyydyttämättä jääneitä tarpeita.

Minun kansantalouden opettajani oli Mikkelin suuri poika, jolle ei ole vielä pysttytetty patsasta vaikka hän olisi sen mielestäni ansainnutkin. Tarkoitan Väinö Liukkosta, joka oli toisen maailmansodan jälkeen yksi parhaita julkisen talouden ymmärtäjiä ja sen kansavaltaisen kehittämisen puolestapuhujia. "Yhteinen säästäminen on sosialidemokratian sosialisoimisen muoto", tapasi hän Työväen Akatemian rehtorina kansantaloudesta luennoidessaan tokaista. Ja nauroi iloisen, makean naurun tokaisunsa päälle. Se jäi mieleen - ja vaikutti.

Voidaanko yhteisen säästämisen periaatetta toteuttaa edelleen Suomessa? Liittyminen Euroopan Unioniin ja sen mukana tapahtunut itsenäisen finanssi- ja rahapolitiikan menettäminen rajoittaa huomattavasti  markkina-alisteiseksi muuttuneessa maailmassamme tämän periaatteen toteuttamista. Keskeistä on asetetuissa velan määrän ja budjetin kasvun rajoissa pysyminen. Yhteinen säästäminen ei ole Euroopan Unionin ideologinen eikä poliittinen tavoite. Juuri se on kielletty. EU:n konsolidoidun perussopimuksen 121. atiklassa, sen kohdassa 4 lisäksi todetaan:

"Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa." 

Konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevat kohdat kannattaa lukea huolella. Syitä tähän voidaan pohtia erikseen, mutta oletukseni mukaan vahvan valtion - varsinkin autoritaarisen sellaisen - muodostuminen Euroopan Unionin toimenpitein on moninkertaisin estein tehty mahdottomaksi. Samalla on tullut haudattua myös ajatus pohjoismaisesta, vahvasta, kansanvaltaisesta hyvinvointivaltiosta.

Löytyisikö vielä muotoja tälle kielletylle yhteiselle säästämiselle? Mielestäni löytyy ja ne olisivat taloudellisesti tehokkaita.

Esimerkki 1: Kun valtio joutuu jatkossa ottamaan velkaa uusien hankkeiden toteuttamiseen, se voisi lainata tarvitsemansa miljardit suomalaisilta työeläkerahastoilta. Korko olisi - ja saisi olla - kova, koska sen pitäisi olla vertailukelpoinen yksityisiltä osakemarkkinoilta saataville tuotoille. Kova korko - olkoon se vaikka 8 % - olisi kuitenkin turvallisempi kuin pankkimarkkinoilta kriisitilanteessa saatavan lainan korko. Sehän saattaisi nousta  jopa kolminkertaiseksi - ajattelen tässä Kreikan lainoille takavuosien kriisisissä asetettuja korkovaatimuksia. Tässä tapauksessa korot kuitenkin muodostuisivat tuloiksi työeläkerahastoille ja mahdollistaisivat niiden entistäkin nopeamman kasvun ja eläkkeellä olevan väestönosan yhä vankemman taloudellisen turvan. Samalla syntyisi työpaikkoja valtion toimenpiteiden johdolla.  Mitä enemmän lainaa otettaisiin, sitä merittävämpää yhteinen säästäminen olisi.

Esimerkki 2: Miksi ei ole perustettu työllistämiseeen ja sosiaaliturvaan suuntautunutta sosiaalirahastoa? Mikä tahansa veroa kantava julkisen sektorin taso - tällä hetkellä valtio tai kunta - voisi perustaa yksityisen osakesäästämisen vaihtoehdoksi "eettisen sijoittamisen" sosiaalirahaston, jonka osuuksia, bondeja tarjottaisiin sosiaalirahaston alueen kansalaisille ja yrityksille. Julkisen sektorin hallinnoima rahasto voisi ryhtyä luomaan työpaikkoja tarpeelliseksi tunnistettuhin kohteisiin ja avustaa voimistuttuaan jopa uusissa investoinneissa. Tärkeä ehto on se, että tällaisen rahaston pitää nimenomaan olla julkisen sektorin hallinnassa. Oletukseni on, että rahaston toimialueen kansalaiset voisivat vieläkin yksituumaisuudellaan ja tietoisuudellaan nostaa rahaston avulla työllisyyden ja samalla alueen yritykset dynaamiseen kehittämisvaiheeseen. Rahasto voisi maksaa sijoittajille pysyvää, lälle osakeosinkojen tuottoa sijoittuvaa korkoa.

Miksi tätä ei tehdä? Siitä syystä tonennäköisesti, koska tällainen hanke edustaisi kokonaan toisenlaisen säästämisen mallia kuin mitä nyt hallituksen, valtion johtavien virkamiesten ja Euroopan Unionin yksisiipiseksi rakennettu talous- ja rahapolitiikka tarjoaa.

Patsas Mikkelin suurelle pojalle Väinö Liukkoselle? Se ei ole linjassa EU:n konsolidoidun peruskirjan kanssa - se edustaisi kiellettyä, ehdottomasti torjuttua, sosialidemokraattista vaihtoehtoa. Samalla EU ja sen ytimeen pyrkivät hallitukset torjuvat mahdollisuuden antisykliseen ja endogeeniseen, demokraattisen valtion johdolla toteutettuun, liberaaliin talous- ja rahapolitiikkaan.

Ei tule patsasta Liukkoselle, ei ainakaan Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaan toimesta. Sen talousviisarit eivät osoita yhteisen säästämisen, vaan siitä luopumisen, omaan lautasen reunan yli ulottumattomaan politiikkaan.

Muutetaan peruskirjaa niin että demokraattinen valtio nousee vähintäänkin samalle tasolle toimijana kuin markkinat? Ei onnistu nykyoloissa. Peruskirjat on naulattu kiinni konsensusperiaatteella ja vain sellaisella niitä voidaan myös muuttaa. Euroopassa ei ole nähtävissä sellaista tilannetta, että yhteiselle säästämiselle saataisiin laillinen perusta.

Kuinka syvällä pitää käydä ennenkuin järki voittaa? Käsitykseni mukaan demokratia on jo menetetty, eikä rauhankaan menettäminen ole kaukana. Euroopan yhteisön syntysanojen keskeiset periaatteet, rauha ja demokratia ovat tässä vaakakupissa. Ylimielisyys, ylpeys ja ajan merkeistä piittaamatomuus saattaa johtaa tilanteeseen, jonka raunioista selviäminen muistuttaa toisen maailmansodan päättymisen nöyryyttävää, pysyvää syyllisyyttä aiheuttavaa tilannetta.

___

9.2. 2019
Sain juuri luettavakseni Wolfgang Streeckin kirjan "Ostettua aikaa", jossa hän kuvaa finanssikapitalismin ja uusliberalistisen talouden luonnetta. Kaksi lainausta
tähän yhteyteen:
"Miksi talous pettää ja hyvinvointivaltio kriisiytyy?
Talouskriisin syy ei ole  Wall Streeetillä tai pankkien trading-saleissa vaan siinä, että poliitikot eivät enää pysty lykkäämään kriisiä. Ostettu aika loppuu, sanoo Wolfgang Streeck.
Sodanjälkeinen, 2000-luvulle ulottunut talouden kasvukausi ja keskiluokan vaurastuminen perustuivat valtion, työnantajien ja ammattiyhdistysliikkeen linnarauhaan. Poliitikot pitivät keskiluokan tyytyväisenä devalvaatiolla ja pyörittivät setelipainoja, jolloin inflaatio söi lainat. Sitten hyvinvointivaltiota alettiin rahoittaa velkarahalla. Verovaltio muuttui velkavaltioksi, jota ohjaa finanssidiplomatia.
Nyt päätösten seuraukset ovat langenneet maksuun. Pääoma tekee lähtöä sopimuspöydästä ja sen tavoitteista: täystyöllisyydestä, sosiaalisesta tasa-arvosta ja demokraattisesta päätöksenteosta.
Eurooppa seisoo vedenjakajalla, Streeck varoittaa." (Teksti  "Ostettua aikaa" kirjan takakannesta)

"Näyttää siltä, että keinot, joilla legimitatiokriisejä voidaan hallita kasvuilluusiota luomalla, on kulutettu loppuun.Erityisesti parin viimeisen vuosikymmenen aikana valloilleenpäästetyn finanssitehtailun avulla luotu rahan lumous on ilmeisesti lopullisesti muuttunut niin vaaralliseksi, ettei sillä enää edes uskaltaisi ostaa aikaa. Ellei uutta kasvuihmettä tapahdu, tulevaisuuden kapitalismi joutuu tulemaan toimeen ilman lainarahoitetun konsumerismin rauhanmallia. Tämänhetkisen kriisihallinnon utopiassa on siten kyse myös siitä, että jo pitkälle edennyt poliittisen talouden poliittisen sisällön poistaminen viimeistellään poliittisin keinoin. Poliittinen talous on nyt sementoitu uudelleenjärjestäytyneisiin kansallisvaltioihin, joita valvoo kansainvälinen, demokraattiselta osallistumiselta eristetty hallitus- ja  finanssidiplomatia. Lisäksi kansalaisten oletetaan pitkän hegemonisen uudelleenkasvatuksen vuosina oppineen pitämään omillaan toimivien markkinoiden jakotuloksia oikeudenmukaisina tai ainakin ainoina mahdollisina,"
(Wolfgang Streeck: "Ostettua aikaa", s. 72, Vastapaino, ISBN 978-951-768-445-3)

Savon rykmentti Saksassa 1630-luvun alkuvuosina

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631

Liittyen esi-isäni Brusius Rossin vaiheisiin, syntynyt n. 1600 Rautalammin pitäjässä, vahvistamattoman arveluni mukaan mahdollisesti Rautalammin Kimingillä, mietiskelen mikä mahtoi olla perusteena siihen, että hän sai kruunun torpan, siis maatilan ja ulosottomiehen (executor) tai neljännysmiehen viran hoitaakseen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on täytynyt tapahtua, jotta tällainen kunnia kansan syvistä riveistä kohonneelle kansanmiehelle annetaan.

Pohjoisen Rautalammin sotilaatlähetettiin hämäläisten joukkojen mukana Turkuun ja sieltä edelleen Tukholman kautta laivoilla Pohjois-Saksaan sotimaan. Jos Brusius Matinpoika oli kotoisin Rautalammin Kimingiltä, hän olisi sotaväenotoissa joutunut juuri tähän joukkoon. Jalkasen pohjois-Savoa koskevan historiallisen tutkimuksen mukaan etelärautalampilaiset sotilaat lähetettiin vesiteitse Viipuriin ja sieltä edelleen - useimmiten - Baltiaan.

Pidän tätä historiankulkua edelleen mahdollisena ja siksi lainaan pienen kuvauksen Perttu Immosen kirjasta "Suomen rahvaan historia" (ISBN 978-952-300-335-4), jossa rantasalmelainen Mikko Eronen joutuu mukaan 30-vuotisen sotaan pohjois-Saksaan:

"Olavinlinnassa äkseeratun talven jälkeen Mikko kuljetettiin vesiteitse Viipuriin. Siellä Mikko mainitaan kapteeni Nils Nilsinpojan komppaniassa - hänkin oli Rantasalmelta ja aateloitiin myöhemmin nimellä Harneskiöld. Viipurista Mikko laivattiin kesällä 1631 Saksaan. Pelottavalta täytyi tuntua matka tuntemattomaan maahan, josta poispääsystä oli vain vähäisiä toiveita. Samaan aikaan sota Saksassa kiihtyi. Syyskuussa koko Saksan rykmentti osallistui Leipzigin lähellä Breitenfeldin taisteluun, jossa se kunnostautui ampumaosastona. Seuraavaksi talveksi rykmentti marssitettiin talvileiriin eteläsaksalaiseen Königshofenin kaupunkiin.

Keväällä 1632 savolaiset marssitettiin ensin Kitzingeniin, sieltä etelään Nürnbergin kautta Donauwörthiin ja yli Tonavan. Huhtikuussa käytiin hyökkäykseen Lech-joen yli, mitä kevättulvat hankaloittivat. Valehyökkäyksen avulla katolisia harhautettiin niin, että osa savolaisista pääsi joen keskelle saareen, jonne he rakensivat sillan muita joukkoja varten. Osin tämän manööverin seurauksena katoliset perääntyivät. (Lisäys: tältä saarelta ammuttu tykinlaukaus haavoitti katolisten joukkojen johtajaa Tillyä niin että hän kuoli saamaansa vammaan kolmen päivän päästä. Kuningas Gustaf Adolfin joukkoja kutsuttiin hakkapeliitoiksi, joka liittyy kuninkaan lupaukseen maasta ja kruununtorpasta jos kovasti taistellaan: hacka på = hakkaa päälle, lita på = luottaa, yhdyssanana "hakkapeliitta", IR) Selustaa uhkaavan toisen katolisen osaston takia savolaiset perääntyivät takaisin Nürnbergin lähelle. Syksyllä joukot marssitettiin taas pohjoiseen kohti Saksia, Leipzigin pohjoispuolelle lähelle Lützenin kylää. Siellä voitettiin ratkaisevanoloinen taistelu marraskuussa 1632. (Lisäys: tässä taistelussa menehtyi Ruotsin kuningas ja sotajoukon johtaja Gustaf Adolf. Sadan vuoden sotatien (Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69) mukaan pohjoissavolaiset sotilaan kävivät noutamassa kuninkaan ruumiin taistelukentältä taistelun hetkeksi pysähtyessä, IR).

Sen jälkeen savolaiset marssitettiin takaisin talvileiriin Königshofeniin, jonne Nils Nilsinpojan komppania - Mikko Eronen oletetusti mukanaan - jäi varusväeksi. Kun sota hiipui, savolaiset jumiutuivat tuohon katoliseen pikkukaupunkiin useiksi vuosiksi. He majoittuivat tavallisten kaupunkilaisten koteihin ja jäivät sitä myöten pysyväksi osaksi sikäläisten "frankkien" perimätietoa.

Königshofenissa eksoottiset suomalaiset opittiin tuntemaan omana kansallisuutenaan, johon suhtauduttiin osin pelokkaasti, osin uteliaasti. Armeijalla ei ollut varsinaista huoltoa, joten sotaväki otti paikallisilta tarvitsemansa tuuan. Aluksi kaupunkilaiset karkailivat miehittäjiä metsiin. Mutta kun vieraisiin totuttiin, alkoi savolaisten ja katolisten yhteiselo sujua paremmissa merkeissä. Königshofenin katoliset saivat tutustua "höyryäviin huoneisiin" eli suomalaisiin saunoihin. Savolaiset puolestaan söivät "kylmää keittoa" valkovinistä ja vehnäsestä, jota tehtiin kypärään. Viinistä savolaiset innostuivat siinä määrin, että herättivät toisinaan pahennusta. Kun Königshofenin seuduille osui katovuosia ja rutto, olot kaupungissa kurjistuivat. Mutta tuolloinkin ujojen savolaisten kerrotaan pidättäytyneen ryöstelystä ja "harhailleen tyhjin katsein lumisilla pelloilla.

Noin puolet Königshofenin savolaisista kuoli. muitta Mikkpo Eronen luettiin selvinneiden joukkoon. Königshofenin varuskunta loppui kesällä 1635, jolloin Mikko palasi kotitilalleen Torasalon kylään, lähelle suvun kantatilaa Ritoniemessä. Mikko ei enää joutunut sotapalvelukseen, joksin hänet mainitaan yhä Olavinlinnan katselmuksissa."
---
Jos Brusius oli mukana 30-vuotisessa sodassa, hänen tarinansa olisi todennäköisesti samansuuntainen kuin rantasalmelaisen Mikko Erosen. Jos hän ei sotaan joutunut, tämä kuvaus liittyy kuitenkin hänen miehuutensa päiviin - ja hakkapeliitoille luvatun kruununtorpan tarina Brusius Rossin Jokelan osalta on joku toinen.

Vision vaiko idolin hengessä?

Vaalit siis lähestyvät, ehdokkaita asetetaan ja visioita esitetään. Meillä Suomessa on käytössä ns. henkilövaali. Muissa pohjoismaissa äänestetään puoluetta, "pitkiä listoja" joissa puolue asettaa ehdokkaat ensisijaisuusjärjestykseen. Listalta voi yliviivata nimiä mutta periaate on se että äänestetään puoluetta, yhteiskunnallista ja poliittista linjaa.

Meillä äänestetään ensisijaisesti ehdokasta useimmiten jonkun puolueen kokoaman ehdokaslistan sisällä. Eroja siinä kuinka ehdokkaita asetetaan, näyttää olevan paljonkin. Sosialidemokraattisessa puolueessa on pitkään ollut käytössä puolueäänestys ehdokkaista. Piirijärjestöillä eduskuntavaaleissa ja kunnallisjärjestöillä kunnallisvaaleissa on tietääkseni ollut mahdollisuus täydentää puolueäänestyksessä olevaa listaa, jos sen edustavuus esim. sukupuolien tasapainon, kielellisten edustusten tai alueellisen jakauman pohjalta ei ole riittävä. Europarlamenttivaaleissa ehdokasasettelu näyttää tapahtuvan jo varsin  puoluekeskeisesti. Siitä huolimatta itse vaalissa kuitenkin valitaan henkilö jonkin vaaliliiton sisältä.

Onko näillä kahdella erilaisella lähestymistavalla jokin periaatteellinen ero? Mielestäni ero on olemassa - ja periaatteista puhuttaessa se on aika suurikin.

Pitkällä listalla, siis puoluevaalissa äänestetään ensisijaisesti puolueen tai vaaliliiton yhteiskunnallisesta tavoitteesta, visiosta jonka varaan  aatteellinen liike tomintansa rakentaa. Kun puhutaan sosialidemokratiasta, kysymys on sosialismista, sen kansanvaltaisesta, monipuoluejärjestelmään perustuvasta demokraatisesta versiosta. Tavoitteena on yhteinen hyvinvointi, harmonia, tasapaino, equilibrium, joka mahdollistaa yksilön omaehtoisuuden, inhimillisen vapauden - yhdessä toisten lajitovereiden kanssa.

Mieleeni tässä yhteydessä tulee aina Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin esittämä ajatus siitä, että itse asiassa tuo yhteiskunnallinen tila jota tavoitellaan, on vahvasti sukua Raamatun kymmenessä käskyssä korostetulle lepopäivän pyhittämiselle. Yhteiskunnallisen harmonian tavoittelu on niin tärkeä asia että kerran viikossa, viikon seitsemäs päivä on on omistettava tuon tavoitteen hengessä elämiselle. Hänen mukaansa Marxin sosialismi tai kommunismi oli itse asiassa kolmannen käskyn ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä. Olennaista on, että tavoitellaan tietynlaista tulevaisuuden tilaa, jonka hengessä eletään. Vaaleissa tämä näkyy puolueen ja sen tavoitteiden tukemisena, pitkänä listana johon on valittu parhaat voimat, toiminnallaan kansalaiskuntoa osoittaneet, viemään yhteistä asiaa eteenpäin.

Henkilövaaleissa näkyy korostuvan erilaisten julkkisten, kokonaan muilla aloilla kuin yhteiskunnan tietoisen kehittämisen piirissä muodostuneet ansiot. Tämä ei tietenkään välttämättä estä yhteiskunnan kehittämisen kannalta tärkeiden ulottuvuuksien aktivoitumista, mutta ilmaistu suunta jää usein epäselväksi ja alkeelliseksikin, ovathan ansiot tulleet hankittua kokonaan muualla kuin yhteiskunnallisen toiminnan piirissä. Siinä "ostetaan sikaa säkissä", kansanomaista ilmaisua käyttääkseni.

Kun edellä korostin pyhäpäivän ja yhteiskunnallisen tavoitteen tietynlaista ykseyttä, löytyykö henkilövaalille jonkinlaista kannanottoa raamatun kymmenen käskyn joukosta? Saattaa olla että löytyykin, jos osaa käskyjen sanomaa syvällisesti tulkita.

Toinen käsky kieltää ankarasti Jumalan nimen mainitsemisen ja muiden jumalien pitämisen hänen rinnallaan. Tuo äärimmäisen tiukka julistus heti toisessa käskyssä tuntuisi aika irrationaalilta, jos mitään syytä tähän ei mainittaisi. Vastauksen muodostaa juuri kolmas käsky: tärkeää ei ole jumalien, epäjumalien, esineiden ja idolien palvonta vaan harmonian tavoittelu. Toinen käsky siis rajoittaa voimakkaasti palvomisen ja tavoittelemisen kohdetta; kristilliseen elämäntapaan ei kuulu minkäänlainen epäjumalien (Idolatry=epäjumalanpalvonta) asettaminen jalustalle ja niiden seuraajaksi ryhtyminen.

Suomi on maa, jolla on kansankirkko ja valtiollinen uskonnollinen  kumppanuus. Itsenäisyyspäivänä kansan edustajat kokoontuvat ymmärtääkseni ekumeeniseen jumalanpalvelukseen. Siellä johdatuksena toimivien uskonnollisten seremonioiden muodossa tunnustaudutaan antaumuksellisesti kristillisten arvojen seuraajaksi. Koko poliitttista järjestelmää pitää tarkastella kaikessa toiminnassa tämän kristillisen, tunnustuksellisen ja omistautumista edellyttävän arvomaailman läpi.

Nyt kysynkin: noudattaako vaalijärjestelmämme, joka perustuu henkilövaaliin ja idolien, "ääniharavien" etsintään, esiinnostamiseen ja valitsemiseen, kristilliseen etiikan lähtökohtia sellaisena kuin se on ilmaistu esimerkiksi kymmenessä käskyssä?

Vastaukseni varmaan jo voit arvata. Ei.

Avaus pluralistiseen Eurooppaan

Euroopan Parlamentin vaalit ovat toukokuussa 2019. Nyt asetetaan ehdokkaita ja poliittisten ryhmien kärkiehdokkaita, nyt keskustellaan Euroopan tilanteesta ja mantereen tulevaisuudesta. Luvalla sanoen keskustelua tästä nykypäivän yhteiskuntapolitiikan keskeisestä vaikuttajasta on käyty aivan liian  vähän.

Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen  valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.

1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.

Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.

Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.

Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.

Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta  edustavalle Komissiolle kuin  myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan  ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan  eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.

Euroopan Unionin  uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset,  pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta.  Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.

Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.

Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan,  endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.

Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille  manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.

Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!

Yhdellä siivellä ei voi lentää

Tarvitaan investointeja, jotta saadaan sitä mitä tarvitaan; siinä samalla syntyy työpaikkoja. Mitä työvaltaisempaa, siis inhimillistä työvoimaa tarvitseva kyseinen tarve ja siihen tehtävä investointi on, sitä enemmän syntyy työpaikkoja, palkkatyötä - ja toimeentuloa,  joka työntekijän kannalta on ratkaisevaa. Investointi sellaisenaan edustaa tavoitteen määrällistä ja laadullista ulottuvuutta, joka kirjanpidossa tasaa lisääntyvänä omaisuutena siihen sijoitetun pääoman.  Tietyillä edellytyksillä investointia ja sen tulosta voidaan kutsua edistykseksikin - riippuen siitä, mitä tuotetaan ja kuinka hyvin se palvelee kansalaisten toiveita ja tarpeita.

Onko sillä väliä, kuka investoi? Yksityisellä investoinnilla ja julkisella investoinnilla on huomattava ero sekä sen syntyvaiheessa että lopullisena tuloksena ihmisen ja hyvinvoinnin - esimerkiksi ympäristön - kannalta. Ero johtuu ensisijaisesti siitä, että yksityisellä sijoituksella tulee olla kysyntää kansalaisten keskuudessa. Samoin investoinnin edellytyksenä on se, että kansalaisilla on riittävästi ostovoimaa. Jos kysyntää ja ostovoimaa, kumpaa tahansa puuttuu, yksityiseen investointiin ei kannata lähteä olipa se kuinka tarpeellinen tahansa. Ei ole myöskään viisasta eikä moraalisesti oikein houkutella jo olemassa olevia yrityksiä investoimaan jos edellytykset sen onnistumiselle puuttuvat. Kysymys on vapaaseen kilpailuun liittyvästi riskinotosta, joka myös oikeuttaa sellaisen ylimäärän, "voiton" tavoittelun että yrittäjä saa katetta sekä sijoittamalleen pääomalle että panoksestaan projektin onnistumiseen ja laadukkaaseen suorittamiseen.

Vielä kyseenalaisempaa on houkutella nuorempaa sukupolvea ryhtymään yrittäjäksi aikana, jolloin ostovoima ja kysyntä eivät ole voimissaan. Kysymys on uhkapelistä, koska uusi yrittäjä kilpailee silloin vakiona pysyttelevän ostovoiman jakaantumisesta toisten yrittäjien kanssa. Yhden onnistuminen on pois toisen pussista, siitä mitä jää "viivan alle" lopullisessa tuloksessa ja taseessa. Jos kysyntää tai ostovomaa ei ole riittävästi, investointiin on turha lähteä vaikka resursseja, rahaa sattuisikin olemaan käytettävissä.

Julkisen sektorin investointi syntyy erilaisen prosessin tuloksena. Se perustuu kansalaisten keskuudessa ilmaistuna tarpeena  ja pyrkimyksenä tuon tarpeen tyydyttämiseen. Se voi olla mikä tahansa kansalaisia kiinnostava ulottuvuus alkaen sosiaalisesta palvelusta, kansalaisten yhdenvertaisuuden tavoittelusta, aina kulttuurin tuottamiseen tai yhteiskunnallisen tietoisuuden kehittämiseen. Myös "pehmeä sektori" tuottaa ja teknisesti automatisoituvassa maailmassa sillä on yhä enemmän merkitystä.

Kun tarve on ilmaistu, julkinen sektori, veronkanto-oikeudella varustettu valtio tai kunta tekee päätöksen ja perustaa projektin. Se ei välttämättä edellytä investoinnin edellyttämän rahan olemassaoloa, koska rahaa voidaan synnyttää perustamalla projekti ja lainaamalla rahaa. Projektin perustaja vastaa myös siitä että riittävää kysyntää hankkeen tulokselle on olemassa. Se myös maksaa hankkeen toteuttajalle aiheutuneet kustannukset.

Voi olla että julkisella sektorilla ei ole investoinnin edellyttämiä henkilöstöresursseja, "teknistä laitosta" hankkeen toteuttamiseen. Tällöin astuu kuvaan mukaan yrittäjä, joka toteuttaa hankkeen. Julkinen sektori voi ja sen pitääkin kilpailuttaa tarjoukset ja löytää oikea hinta/laatusuhde hankkeen toteuttamiselle.

Kansalaiselle toteutettu hanke merkitsee jotakin uutta ulottuvuutta arkielämässä; koulua, päiväkotiua, lenkkipolkua, urheilutaloa, kirjastoa - tai jotakin vielä tiedostamatonta, täysin uutta ulottuvuutta. Ajattelen tässä yhteydessä osallistavien rakenteiden kehittämistä, kansansivistystä, kansalaisjärjestöjen elvyttämistä, viriiliä yhteisöllisyyteen, yhteistoimintaan, aktivoitumiseen ja vastuunottoon kasvattavia rakenteita. Kaikki tämä merkitsee mahdollisuutta yrityksille,  kansalaisjärjestöille ja maksajalle, julkiselle sektorille uutta laadullista ja määrällistä tasoa hyvinvontiyhteiskunnassa. Talouden kielellä kysymys on yhteisestä, julkisesta säästämisestä - ei säästämisestä julkisesta.

Mistä rahat? Arvaan että tämä on tietenkin seuraava ja sinänsä oikeutettu kysymys. Itsenäinen valtio, jolla on oma pankki ja oma valuutta, omaa edellytykset laittaa pystyyn mikä hyvänsä tarpeelliseksi katsotun projektin. Se voi luoda tarvittavan pääoman omilla päätöksillään ja kirjanpidolla. Hankkeen aiheuttaman velan se voi kuitata poistoina suhteessa käyttöikään tai rahoittaessaan vaikkapa kansalaistoimintaa mahdollistaa velkojen lyheneminen negatiivisella korolla ja laskennallisella määrällisellä tai laadullisella hyödyllä, jonka hyvinvointivaltio saa hankkeen toteuttamisesta. Itsenäinen valtio ei voi mennä konkurssiin.

Miksi tätä ei sitten tehdä? Tai miksi esimerkiksi Kiina näyttää toimivan tähän suuntaan maailmanlaajuisesti rakentamisen, innovaatioiden,logistiikan ja kaupan alalla? Katse kääntyy Euroopan Unionin perusrakenteisiin, jotka estävät itsenäiselle valtiolle niin tarpeellisen rahapolitiikan dynaamisen sopveltamisen. Käy vilkaisemassa Euroopan Unionin Peruskirjan konsolidoidussa toisinnossa artikloita 127 - 139, jotka rajaavat jäsenvaltion itsenäisen rahapolitiikan keinovalikoiman ulkopuolelle. Tämä on valtava puute Euroopan Unionissa ja sen ytimessä, valuuttaunionissa. Paitsi että se muodostaa pysyvän esteen maanosan rationaaliselle kehittämiselle, se uhkaa ajaa koko Euroopan globaaliksi alikehittyneeksi takapajulaksi. Se on liian kova hinta aikanaan tehdystä ideologisesta valinnasta pitää valtio dynaamisen kehittämisen ulkokehällä.

Yksityisen investoinnin tarve ja suunnitelma syntyvät yrittäjän odotuksista mahdolliseen menestykseen ja se voi olla kansalaisyhteiskunnan, yksityisen kuluttajan tai ympäristön kannalta hyvää tai huonoa. Pääasia on kysynnän ja ostovoiman lisäksi siis voiton - rajoittamattoman voiton - tavoittelu. Julkisen sektorin investointi vastaa kansalaisten keskuudessa ilmaistuun tarpeeseen ja julkisen sektorin mahdollisuuteen toteuttaa tämä hanke. Kuinka hyvin yksityinen tai julkinen investointi on vastuullinen tuloksen jakautumisesta tai investoinnin seurauksista juuri nyt ajankohtaisen ilmastomuutoksen ja ympäristövaikutuksen osalta? Siihenkin on otettava investointipolitiikassa kantaa.

Investointipolitiikan kannalta siis molempia tarvitaan sekä julkista etä yksityistä toimijaa. Kumpikaan puoli ei pärjää yksin: julkisen sektorin tehtävä on luoda kysyntää ja ostovoimaa, yksityisen sektorin tarjottava tilanteesen sopivaa tuottamista ja palvelua.

Yhdelläsiivellä ei voi lentää - siksi tarvittaisiin avausta sekatalouden, julkisen ja yksityisen mahdollisuuksien täyteen hyväksikäyttöön.

Eurooppa - mennyttä kalua?

Saksalainen der Spiegel -lehti haastattelee numerossaan 32/4.8. 2018 ranskalaista sosiologi Emmanuel Toddia (67), jonka mukaan vuosikymmeniä torjutut asenteet ovat uudelleen täällä. Erityisesti hän arvostelee saksalais-ranskalaista omakehua, itsensä yliarviointia eurooppalaisessa yhteistyössä. Uusimmassa kirjassaan -  hän on kirjoittanut paljon - hän tarkastelee ihmiskunnan kehitystä ja erityisesti perhejärjestelmää, joka hänen mukaansa määrää kulloisenkin kulttuurin dynamiikan, menestymisen tai pysähtyneisyyden. Viimeisimmän kirjansa "Surullinen moderni" kirjoittaja ennusti jo vuonna 1976 neuvostojärjestelmän romahtamisen ja nyt hän povaa Euroopan Unionin ajautumista haaksirikkoon.

Toddin mukaan Eurooppa on surullisessa tilassa: se on rikkonainen, jakaantunut, onneton. Johtavia eliittejä vaivaa voimattomuuden tunne. Se tekee surulliseksi, mutta sitä ei näytetä voitavan välttää. Hänen lähtökohtansa ei ole taloudellinen, vaan antropologinen. Tiettyyn määrään saakka eurooppalainen yhteistyö ja instituutioiden rakentaminen oli sekä järkevää että edusti hyvälaatuista kunnianhimoa. Mutta perherakenteiden spesialistina ja elintapojen, tapakulttuurin tuntijana hän ei allekirjoita sitä, että kaikki eurooppalaiset kulttuurit on paketoitavissa yhteen ja että eurooppalaisesta kulttuurista voisi tulla yhtenäinen, homogeeninen tila. EU:sta on tulossa oman järjestelmänsä pyhittämisen ja yliarviointiensa myötä myös uhri.

Tämä väärä asennoituminen alkoi jo vuonna 1992, kun Euroopan Unionin projekti valuuttaunionista alkoi hahmottua. Se perustui eurooppalaiselle metafysiikalle eikä maailman todellisuuden havaitsemiselle. Hän sanoo jo silloin todenneensa, että ajatus yhtenäisestä Euroopasta  "haisee".

Hän katsoo että historia ei salli - marxilaisten oletusten mukaan - pysäyttää tai supistaa taloudellista kehitystä. Tiettyjen ratkaisevien muutosten toteuttaminen vaikuttaa syvästi yhteiskunnalliseen elämään. On olemassa vaara että Eurooppa lyö itsensä hajalle takaisin kansallisvaltioiksi, koska vallitseva talousajattelu ei ota näiden todellisisia eroja huomioon.  Ranskalaisten edellytetään elävän kuin saksalaisten, saksalaisilta kielletään oikeus olla saksalaisia. Kiistettiin, että Saksassa työskennellään tehokkaammin kuin Ranskassa ja että Saksa on kykenevä huomattaviin kollektiivisin ponnistuksiin. Saman aikaan ei huomattui että Saksassa syntyy paljon vähemmän lapsia - perhe ei kestänyt Saksan omaakaan oletusta. Tällaisia eroja löytyy todellisuudessa kaikista Euroopan maista. Eurooppalainen ideologia asettui imperiumin kannalle ja kieltäessään todellisuuden se ajautui umpikujaan.

Pariisin ja Berliinin suosima vastaus kriisiin on enemmän Europpaa, enemmän yhteisiä rakenteita, enemmän rohkeutta uuden esiin murtamiseksi. Toddin mukaan tämä ei ole mahdollista. Väärä oletus rakentuu hänen mukaansa kahdelle virhearviolle: 1) että Eurooppa voitaisiin puristaa kaikkia koskevan taloudellisen järjestyksen puitteisiin, jossa 2) keskeisenä periaatteena on yhtenäinen kulutusyhteiskunta. Jos Eurooppa olisi pohjoisesta etelään ja idästä länteen sovitettavissa samoihin raameihin, tämä ehkä olisi mahdollista. Meidän maailmamme on kuitenkin erilainen.

Miksi elinolosuhteiden yhtenäistäminen ei sitten enää toimi, vaikka alussa oltiin menestyksellisiä, kysyy der Spiegel. Toddin mukaan tämä toimi niin kauan kuin Eurooppa tavoitteli USA:n elintasoa ja Itä-Eurooppa toivoi pääsevänsä lännen tasalle. Trendi on kuitenkin muuttunut eikä tasa-arvo ole muodissa. Nyt tavoitellaan vapaakaupalla ja globaaleilla markkinoilla voittoja. Ne pakottavat maat katkeraan kilpailuun, mikä johtaa - kuten nyt huomaamme - talous- ja kauppasotaan. Euroopassa valuuttaunioni kärjistää edelleen vapaakaupan dramaattisia vaikutuksia: kaikki joutuvat osallistumaan samaan kilpailuun, vaikka ovatkin "eri tavoilla vammautuneita".

Toimittajan mukaan Euroopan Unionista on Saksassa tullut sillä tavalla sisäistetty käsite, että yksikään poliitikko ei halua ryhtyä "rauhanhäiritsijäksi" ja kritisoida Euroopan Unionia rakenteellisista heikkouksista. Todd ei kiistä tätä, mutta odottaisi Saksalta parempaa selvänäköisyyttä. Saksa ei yksin ole vastuussa Euroopan kafkamaisesta muutoksesta. Saksa on keskeinen vaikuttaja suuntautuessaan universaaleille globaaleille markkinoille, jossa se kuitenkin estottomasti ja häpeilemättä laajentaa omaa vaikutusvaltaansa - muusta Euroopasta piittaamatta.

Lehden toimittaja kokee, että Saksa pakotetaan vasatuunottoon maailmasta.

Todd ei tiedemiehenä usko olevan mahdollista lähestyä maailmaa abstraktin univeraaalin ihmisen  lähtökohdista. Ihminen on kyllä universaali, mutta elää erilaisissa perhe-, uskonto- ja yhteiskuntajärjestelmissä ja nämä määrittävät hänen todellista elämäänsä. Uskominen universaaliin ihmisabstraktioon on syvässä ristiriidassa läntisen yksilöllisyyttä korostavan ajattelun kanssa. Euroopan valitsemat taloudelliset, yhtenäisyyttä vaativat lähtökohdat ja toimintareseptit ovat aiheuttamassa katastrofaalisia seurauksia Euroopalle itselleen.

Saksan virheet ja puutteet? Todd pitää Saksaa taipuvaisena oikeaoppisuuteen, omahyväisenä ja kiihkossaan tolkuttomuuksiin menevänä, josta esimerkkinä hän mainitsee liittokansleri Merkelin kannanotot pakolaiskriisin yhteydessä vuonna 2015 ja siitä eteenpäin. Saksan jälleenyhdistymisen seurauksena siitä on tullut keskeinen tekijä Euroopassa, joka johtoroolissaan yrittää yhdistää kaksi abstraktia lähtökohtaa: amerikkalaisen taloudellisen universalismin ja ranskalaisen poliittisen universalismin. Tästä seuraa että syntyneessä finanssikriisissä ratkaisutavaksi muodostui autoritaarinen ja eriarvoisuuteen johtava toimintakäytäntö, jossa yksilöiltä vaadittiin näihin arvoihin sitoutumista.

Saksalaisen "sosiaalisen markkinatalouden" soveltaminen Kreikkaan tai Italiaan on Toddin mielestä  täysin hedelmätöntä. Ranskassa tämä käsite yhdistetään ordoliberalismiin, jolla on yhtä kielteinen kaiku kuin uusliberalismilla Amerikassa. Tämä yritys istuttaa Saksassa menestyksekästä talouskonseptia antropologisesti erilaisiin maihin ei onnistu, vaan aiheuttaa eristäytymispyrkimystä. Taloudellinen stressi johtaa siihen, että saksalaiset ovat yhä enemmän saksalaisia ja ranskalaiset ranskalaisia.

Taloudellinen universalismi vaatii voiton tuottamista kaikkialla, mikä aiheuttaa sen että antropologinen monimuotoisuus heitetään sivuun. Kun talousajattelu vaatii yhdenmukaista ajattelua ja keskinäistä taloudellista kilpailua ja tähän sopeutumista, alkavat tähän pakotetut kansakunnat vetäytyä kuoreensa ja tavalla tai toisella haluavat palata takaisin. Paineen alaisina myös kansojen alkuperäiset arvot nousevat uudelleen esiin. Liian pitkälle vietynä vapaakauppa merkitsee vihaimelisyyttä muukalaisia ja jopa naapuria kohtaan, rajatonta vapautta ja kansallista erinomaisuutta. Vetäytymisestä "omaan linnaan", yhtyneenä yhtäkkisiin irtiottoihin, siitä saamme juuri nyt kokemusta presidentti Trumpin politiikan muodossa ja kauhistuttavalla tavalla. Eurooppalainen oikeistonationalismi on tässä mielessä yhdenmukaisuutta vaativan, kilpailua äärimmilleen vievän talouspolitiikan tuote.

Todd korostaa kansallisten erikoispiirteiden ja kulttuurieroavaisuuksien suurta merkitystä. Ne ovat kehittyneet historian saatossa erilaisissa perhejärjestelmissä ja vaikuttavat vielä tänäänkin mitä syvimmin mentaliteettiin, arvoihin, moraaliin ja tapoihin. Ne ovat paljon vanhempia kuin uskonnot. Perhesiteet ja uskonto muodostavat tavallaan yhteiskunnallisen tiedostamattoman, kun taas talous ja politiikka ovat tiedostettua pintakuohuntaa. Kansakunta on historiallisesti myöhemmin syntynyt rakenne joka yhdistää ihmisiä yhteisöiksi ja jotka eivät olisi mahdollisia ilman aikaisempaa vuosituhantista kehitystä.

Taloudellisilla rakenteilla on tietenkin paljon merkitystä, mutta perherakenteilla on aina suuri vaikutus, olivatpa ne sitten vapaamielisiä tai autoritaarisia, yhdenvertaisuutta tai eriarvoisuuta korostavia - ja nämä puolestaan vaikuttavat poliittiseen ja taloudelliseen ajatteluun. Sosiaalinen elämä ulottuu syvemmälle kuin pelkkä taloudelliseen järjestelmään sitoutuminen.  Kansallisuus on rakenteellinen, pysyvänä pidetty suure, jonka vaikutus jatkuu vaikka kansallisuus katoaisikin. Tämän kuitenkin globalisaatioeliitti katsoo voivansa sivuuttaa.

Saksa on historiallisesti  kantaperheen edustaja, kun taas USA, Englanti ja Ranskan tietyt osat edustavat ydinperheajattelua. Perheellä on suuri merkitys. Perheen tapojen juuret ovat talonpoikaiskulttuurissa, joka etenkin Saksassa oli luonteeltaan autoritaarinen, hierarkinen, kurinalainen. Todd katsoo että nämä arvot ovat uudelleen heräämässä eloon. Ilman tämän torjutun tunnistamista meidän on mahdotonta ymmärtää liberaalien arvojen, kuten kansallinen itsemääräämisoikeus, ihmisen perusoikeudet ja ihmisen oikeus onneen, yhdistymistä autoritaarisiin, yhtenäistä ratkaisumallia vaativiin ja kurinpitotoimin ylläpidettäviin ratkaisumalleihin.

Todd pitää myös Ranskan presidenttiä Macronia autoritaarisena, pikkuporvarillisena ja erittäin vastuuntunnottomasti reagoivana. Hän korvaa politiikkansa mahdollisuuksien rajallisuuden peräänantamattomuudella.  Hän näkee Ranskan edesauttavan Brexitin toteutumista ja pitäisi tärkeänä, että Saksa löytäisi yhdessä Britannian kanssa tien pehmeämpään ratkaisuun.   Hänen mielestään saksalaiset erehtyvät pitäessään Ranskaa liberaalina demokratiana. Ranskassa ovat perinteiset puolueet romahtaneet eikä kunnon vaihtoehtoa ole olemassa. Tämä mahdollistaa Macronille autoritaarisen johtamistyylin, Napoleon Bonaparten tai Ludvig IV tyyliin. Raskasta ei ole tästä syystä Saksan keskeiseksi kumppaniksi, siksi sopisi sittenkin paremmin UK , jopa Berexitin jälkeen. Yhteistyöhenkeä näyttelevästä Ranskasta ja Macronista saattaa kehittyä Saksalle loppujen lopuksi pahahenkinen peikko.

Lehden toimittaja ihmettele Toddin kriittistä suhdetta Ranskan nykytilanteeseen. Todd toteaa:"Älkää tulko minulle jälkeenpäin sanomaan etten varoittanut."

(Referaatti der Spiegel lehden numerosta 32/4.8. 2018, "Europa ist Futsch") 

Eurooppalainen diktaatti

Euroopan Unioni tulkitsee itsensä länsimaiseksi, demokraattiseksi arvoyhteisöksi. Minä olen puolestani väittänyt Eurooppaa käsittelevissä blogikirjoituksissani, että Euroopan  Unionin rakenne on autoritaarinen yleisen tason demokraattisesta hymistelystä huolimatta. Kun näyttää siltä, että tämä väitteeni tulkitaan helposti niin tyypilliseksi, Eurooppaa kohtaan suuntautuvaksi vihapuheeksi, perusteet on otettava yhä uudestaan ja uudestaan puheeksi.

Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen talous- ja rahapolitiikkaa koskevassa luvussa, artiklan 119 1. kohdassa demokratian ja moniarvoisuuden sijasta Unionin talouspolitiikan lähtökohta määritellääm seuraavasti:

1. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi jäsenvaltioiden ja unionin toimintaan sisältyy tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin sellaisen talouspolitiikan käyttöön ottaminen, joka perustuu jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviiseen yhteensovittamiseen, sisämarkkinoihin ja yhteisten tavoitteiden määrittelemiseen ja jota harjoitetaan vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatteen mukaisesti.

 Artiklassa 120 tätä vapaaseen kilpailuun perustuvaa avoimen markkinatalouden periaaatetta todetaan sovellettavan talouspolitiikassa seuraavasti:

Jäsenvaltiot harjoittavat talouspolitiikkaansa niin, että ne myötävaikuttavat Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 3 artiklassa määriteltyjen unionin tavoitteiden toteuttamiseen 121 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut laajat suuntaviivat huomioon ottaen. Jäsenvaltiot ja unioni toimivat 119 artiklassa määrättyjen periaatteiden mukaisesti noudattaen voimavarojen tehokasta kohdentamista suosivan, vapaaseen kilpailuun perustuvan avoimen markkinatalouden periaatetta.

Artiklassa 121 tätä jokaista jäsenvaltiota koskevaa ehdotonta talouspoliittista linjausta tarkennetaan vielä euraavasti:

1. Jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaansa yhteistä etua koskevana asiana ja sovittavat talouspolitiikkansa yhteen neuvostossa 120 artiklan mukaisesti.

2. Neuvosto laatii komission suosituksesta ehdotuksen jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoiksi suuntaviivoiksi ja antaa niistä kertomuksen Eurooppa-neuvostolle. Eurooppa-neuvosto keskustelee neuvoston kertomuksen pohjalta jäsenvaltioiden ja unionin talouspolitiikan laajoista suuntaviivoista tehtävästä päätelmästä. Tämän päätelmän perusteella neuvosto antaa suosituksen, jossa vahvistetaan nämä laajat suuntaviivat. Neuvosto antaa suosituksestaan tiedon Euroopan parlamentille.

3. Turvatakseen jäsenvaltioiden talouspolitiikan tiiviimmän yhteensovittamisen ja niiden taloudellisen suorituskyvyn jatkuvan lähentymisen neuvosto valvoo komission antamien kertomusten perusteella jokaisen jäsenvaltion sekä unionin taloudellista kehitystä sekä sitä, onko niiden talouspolitiikka 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista, ja suorittaa säännöllisesti kokonaisarvion. (26.10.2012 Euroopan unionin virallinen lehti C 326/97 FI) Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot toteuttamistaan tärkeistä talouspoliittisista toimenpiteistä sekä muut tarpeellisina pitämänsä tiedot tätä monenvälistä valvontaa varten.

4. Jos 3 kohdassa tarkoitetussa menettelyssä todetaan, että jäsenvaltion talouspolitiikka ei ole 2 kohdassa tarkoitettujen laajojen suuntaviivojen mukaista tai että se voi vaarantaa talous- ja rahaliiton moitteettoman toiminnan, komissio voi antaa kyseiselle jäsenvaltiolle varoituksen. Neuvosto voi komission suosituksesta antaa kyseiselle jäsenvaltiolle tarpeelliset suositukset. Neuvosto voi komission ehdotuksesta päättää julkistaa suosituksensa.

Varmemmaksi vakuudeksi pitää mainita vielä Lissabonin sopimuksen 2 artikla, sen kolmas kohta, jossa Unionin talouspoliittinen linja määritellään seuraavasti:

3.   Unioni toteuttaa sisämarkkinat. Se pyrkii Euroopan kestävään kehitykseen, jonka perustana ovat tasapainoinen talouskasvu ja hintatason vakaus, täystyöllisyyttä ja sosiaalista edistystä tavoitteleva erittäin kilpailukykyinen sosiaalinen markkinatalous sekä korkeatasoinen ympäristönsuojelu ja ympäristön laadun parantaminen. Se edistää tieteellistä ja teknistä kehitystä.

Euroopan Unionion jäsenvaltio ei voi - eikä Unioni kokonaisuudessaankaan -  poiketa tästä  konsolidoitujen,  siis pysyviksi ja ehdottomiksi määräyksiksi tulkittavien  peruskirjojen diktaatista. Se tarkoittaa myös sitä, että vaikka esim. Suomen eduskuntavaaleissa  tätä "business first" linjaa vastustava ja demokraattisen valtion ensisijaisuutta hyvinvoinnin kannalta vaativat voimat saisivat yksinkertaisen enemmistön,  niiden on joka tapauksessa noudatettava myös vaalien jälkeen Euroopan Unionin peruskirjojen määräämää "erittäin kilpailukykyisen markkinatalouden" johtavaa periaatetta.  Peruskirjojen diktaatti on tässä suhteessa diktatoorinen ja Unionia voisi tästä syystä demokraattisuuden sijasta luonnehtia peruskirjadiktatuuriksi.

Edelläsanotulla en tarkoita pahaa enkä suostu pitämään sitä Eurooppaan suuntautuneena vihapuheena. Tosiasiat on nähtävä sellaisina kuin ne ovat ja myös eurooppalaisen sosialidemokratian on katsottava tosiasioita suoraan silmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että konsolidoitujen peruskirjojen valossa vahvan, demokraattisen, yhteistä voimavarojen kartuttamista tavoitteleva sosiaalivaltio ei ole Euroopan Unionin tavoitteena tai että ainakin väline jolla sosiaalisen oikeiudenmukaisuuteen pyritään, on väärin valittu. Markkinat eivät ole sosiaalisen eikä yhteiskuntavastuun väline, ne ovat yritysvastuuta suojeleva ja kehittävä mekanismi. Euroopan Unioni ei siten ole demokraattista hyvinvointivaltiota vaan kapitalistista, markkinaehtoista hyvinvointivaltiota tavoitteleva luomus- kuten muutaman vuoden takaisessa, Jorma Ollilan johtamassa ns. brändityöryhmän kuvauksessa suuntautuminen määriteltiin.

Euroopan Unionin ylväiden perussopimustenm ja konsolidoitujen peruskirjojen välillä vallitsee ristiriita, joka tekee koko Unionista lähtökohtaisesti irrationaalin, johdonmukaiseen, loogiseen toimintaan kykenemättömän yhteisön. Rationaalisuus edellyttäisi että ylevät länsimaisen demokratian periaatteet saisivat rationaalisen ja johdonmukaisen ilmaisun myös peruskirjoissa. Näin ei asianlaita ole. Vähintä mitä rationaalisuuden nimissä pitäisi edellyttää, olisi demokraattisen valtion  tasavertaisen aseman turvaaminen markkinaperiaatteen kanssa. Todellisuudessa juhlallinen vannominen demokratian nimiin edellyttäisi kansanvaltaisen ja avoimen valtion, jokaisen jäsenyyttä edellyttävän 'julkisen pakkoyhteisön'  ensisijaisuutta, isäntänä talossa olemista. Näin ei asianlaita Euroopan Unionissa ole.

Kolmas semanttinen seikka koskee Euroopan Unionin eettistä lähestymistapaa. Vastoin yleistä käsitystä myös etiikka on suhteellinen käsite, jonka sisältöä määräävät yksilön ja yhteisön luonteenpiirteet. Etiikka voi siksi saada joko elämää ylläpitävän ja sitä tukevan lähestymistavan, tai sitten enemmän tai vähemmän eiproduktiivisen, ihmisen ja kansakunnan mahdollisuuksia rajaavan suuntautumismuodon. Euroopan Unionin etiikka pitää sisällään useitakin eiproduktiivisen etiikan lajeja, joita olen blogikirjoituksessani erään toisen asian yhteydesä tulllut kuvanneeksi. Kysymys on Frankfurtin koulukunnan mestarillisen sosiaalipsykologin Erich Frommin kuvauksesta, joka näyttää pitävän edelleen 'kutinsa' ja puolustaa paikkaansa tänäkin päivänä. Euroopan Unioni noudattaa politiikassaan autoritaarista, alistavaa etiikkaa ja edellyttää eurokansalaiselta absoluuttista etiikkaa, epäilemättömyyden taitoa.

Pitäisi olla selvää, että arvopohjaltaan erilaiselle työväenliikkeelle ja sen eurooppalaiselle valtavirralle sosialidemokratialle Euroopan Unionin konsolidoitu perusrakenne ja sen mukainen  lähestymistapa tulisi olla  mitä terävimmän analyyttisen kritiikin kohteena.  Se että peruskirjoja lukkoon lyötäessä ja Euroopan Unioniin mentäessä - varsinkin Valuuttaunioniin liityttäessä  - tätä asiaa ei ymmärretty, jättää sosialidemokratian historiaan paljon pohdintaa aiheuttavan poikkeaman autoritaariseen, epädemokraattiseen suuntaan.  Sitä jää ihmettelemään, miksi olimme niin helposti vedätettävissä nykyiseen, epäproduktiiviseen umpikujaan.

---
Reino Seppänen kommentoi tuoreeltaan Fb:ssä ylläolevaa blogikirjoitusta:
"Mainio kirjoitus! Kuvaa osuvasti unionin pahan valuvian, joka tuottaa tulevaisuudessa yhä voimakkaampaa yhteiskunnallista epävakaisuutta. Uusliberalismin hegemoninen asema on se lähde, joka tuota epävakaisuutta tuottaa. Köyhyys ja sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy nopeutuvan varallisuuksien ja pääomien keskittymisen johdosta. Ranskan tapahtumat osoittavat, että tältä osin tulevaisuus on täysin arvaamaton. Tuota sumeutta lisää myös aikaan liittyvät suuret muutostekijät; robotisaatio / automatisaatio, digitalisaatio, kasvavat ympäristöongelmat, hallitsematon väestönkasvu ja uudet kansainvaellukset. Tuleeko näiden hallintayritykset tapahtumaan demokraattisen järjestelmän puitteissa? Se on kysymys joka minua askarruttaa. Pelkona on päätöksenteon keskittyminen entistä suppeamman eliitin käsiin ja väkivaltakoneistojen kasvu. Ainekset ihmisarvon kuihtumiseen ja ihmisoikeuksien rajoituksiin ovat olemassa. Käykö tässäkin tapauksessa niin, kuten kaikissa suurissa aatteissa ja myös organisaatioissa, että se muuttuu eräänlaisen evolution myötä alkuperäisen tarkoituksensa vastakohdaksi?"