Galaktista katselua

Avaruudessa on galaksi, miljardien tähtien uskomatoman kaunis ja tasapainoisen näköinen sädehtivän materian kehä, joka kiertää kerran 200 miljoonassa vuodessa keskustansa ympäri. Tuolla galaksilla on ykjsi tähti ja sen kehällä, kahdeksan valominuutin päässä planeetta. Valo ehtii kiertää kyseisen planeetan ympäri  7,5 kertaa yhden valosekunnin aikana ja sen läpimitan pituisen matkan 24 kertaa sekunnissa. Sen isäntätähden, auringon lähin tähtinaapuri on neljän valovuoden päässä. Se kuuluu galaksiin nimeltä Linnunrata, jonka läpimitan arvellaan olevan noin 100 000 valovuotta. Kyseessä on pienen pieni saareke huikaisevan, käsittämättömän suuressa avaruudessa. Ei ole olemassa vähäisintäkään tiedossa olevaa keinoa saavuttaa toista vastaavanlaista saareketta avaruudessa. Tuolla planeetalla olevan sivilisaation on oltava tietoinen - tai vähintäänkin tultava tietoiseksi eristyneisyydestään. Se on myöskin tultava tietoiseksi omasta vastuustaan pitää sivilisaationsa ja elinolosuhteidensä säilymisestä elinkelpoisina tästä ikuisuuteen. Yhdelle elävälle tietoiselle olennolle se ikuisuus on hänen elinaikansa, koko sivilisaatiolle sukupolvesta toiseen jatkuva eheyden ja harmonian tavoittelu.

Kun ajattelen mahdollista elämää tai sivilisaatiota jossakin avaruudessa, kuvittelen sen olevan homogeeni kulttuuri joka pyrkii tietoisesti paitsi säilyttämään itsensä, myös hakemaan yhteyttä ulospäin. En voi kuvitella sivilisaation toimivan niin lyhytnäköisesti, että se parin, kolmen sukupolvikierron aikana ajaisi elämisensä edellytykset minimiin, mahdollisesti alkavaan täydellisen tuhon kierteeseen.

Kyllähän uhkaavasta vaarasta on tietoisiksi tultukin, joskaan ei siinä mittakaavassa että todellisiin toimiin olisi ryhdytty. Ehdotuksetkin ovat olleet karmeahkoja alkaen kyseisen sivilisaation väkivaltaisesta pienentämisestä johonkin aikaisempaan tasoon. On tultu tietoiseksi sukupolvien uusintamisen sääntelystä rajoittamalla uuden sukupolven kokoa syntyvyyden säännöstelyllä; joissakin osissa sivilisaatiota tässä on onnistuttukin.

Harmoonisen tasapainon aikaansaamista on suuresti haitannut sivilisaation tietoiseksi tulo itsestään ja  mahdollisuuksistaan. Tietoisuus itsestään, menneisyydestään, kyvystään käyttää kapasiteettejaan ympäristönsä muokkaamiseen, ottaa käyttöönsä luonnonvoimia ja alistaa ne palvelemaan itseään, on osoittautumassa hallitsemattoman voimakkaaksi välineistöksi pienen planeetan asettamissa rajoissa. Haikaillaan muutosta avaruuteen, voisiko se muodostua tulevaisuuden ratkaisuksi. Kyllä se jollekin osalle elämästä saattaisi mahdollista ollakin, mutta ei sille osalle joka on tullut tietoiseksi kosmisista ulottuvuuksista.

Kaksi pohjimmiltaan teoreettista käsitettä on alkanut hallita tuon sivilisaation elämänpiiriä. Ne ovat raha ja omistaminen. Kumpikin on sivilisaation itsensä luomia käsitteitä, joiden alkuperäisinä tarkoituksena oli luoda turvaa ja elinmahdollisuuksia. Vähitellen ne muodostuivat kuitenkin pysyviksi manipuloimisen välineiksi, joilla pieni, todellakin pieni yhden prosentin vähemmistö koko sivilisaatiosta hallitsee suuren enemmistön elintilaa ja elinmahdollisuuksia. Jos kosmisessa ulottuvuudessa olisi voima joka ulkoa katselee ja jossakin määrin hallitseekin elämän saamia uusia ulottuvuuksia, se varmaan toteaisi: "Olette asettaneet itsenne elämän ja kuoleman ratkaisevan kysymyksen eteen. Valitkaa siis elämä!"

Tiukasti pitää kuitenkin pieni vähemmistö kiinni enemmistön mieltä hallitsevista, mielikuvitukseen perustuvasta  suggestioista. Rahan määrä on rajattu - paremminkin oli rajattu - aivan viime vuosiin saakka, eksogeeniseksi, määrältään rajatuksi, alunperin tiettyyn alkuaineeseen sidotuksi vaihdon väineksi. Sittemmin se on jo irronnut tuosta sidonnaisuudesta ja ennenkaikkea digitaalisen kehityksen ja omaisuuteen liittyvien odotusarvojen myötä muuttunut itseään lisääväksi endogeniseksi suureeksi.  Sivilisaatio vannoo jokaisen yksilön yhdenvertaisuuteen ja demokratiaan. Mutta suuren enemmistön hyväksi tuon vaihdon välinen endogeenista ominaisuutta ei ole ymmärretty käyttää harmonian edistämiseen koko sivilisaation puitteissa. Vielä olisi resursseja maltilliseen elämän ylläpitämisen koko sivilisaatiolle, mutta pienen enemmistön kaltainen kokonaisuudesta piittaamattomuus merkitsee ohjaamattomana ja suitsimattomana vääjäämätöntä tuhoa. Ilmastonmuutos, suuret pakolaisvirrat ja koko planeetan muuttuminen alkuperäisen luonnon sijasta mössöksi - josta eräs Eero Paloheimo käyttää nimitystä entropia ovat esimerkkejä uhkaavasta, hallitsemattomasta muutoksesta.
Olisiko vielä mahdollista alkaa saattaa sivilisaation elämisenmahdollisuuksia uudelleen tasapainoon? Kykenisikö tuo populaatio avaruuden saarekkeessa vielä huomaamaan, että naturalismi ja oman sivilisaation kunnioittaminen, jota nimitetään humanismiksi tai naturalismiksi, on paitsi mahdollista, myös välittämätöntä? Että ei ole naturalismia ilman humanismia eikä humanismia ilman naturalismia?

Kysymys on sivilisaation uudesta tietoisuuden ulottuvuudesta, jota voisi nimittää kosmiseksi tietoisuudeksi. Näyttää siltä että eräät sivilisaation edustajat jo varhain heräsivät huomaamaan tuon vaaran ja muutoksen välttämättömyyden. Nyt on kysymyksessä hetki, jolloin suurten massojen on herättävä tietoisuuteen vallitsevasta tilanteesta. Edessä on ratkaiseva muutos joka on välttämätön; erityisen tärkeää tuo kasvu olisi sille pienelle vähemmistölle, jonka käytössä massiiviset resurssit yhä nenenevässä määrin ovat. Voisiko se muuttua sulkeutuneesta, ahnehtivasta, omaan itseensä keskittymisestä koko sivilisaation lempeäksi autoriteetiksi joka loisi tien pysyvään harmioniaan? Voiko määrä tässä suhteessa muuttua laaduksi? Vai onko edelleen niin, että vain kärsivien ja kurjien liitto - kuten eräs Ferdinand Lasalle 1800-luvulla totesi - voi osoittaa tietä tulevaisuuteen?

Mitä on tulevaisuus? Mitä on aika? Mikä on tila jossa elämme? Todettakoon tässä, että alussa mainitsemani ajan määreet ovat tuon sivilisaation itsensä kehittämiä, suhteellisisa ulottuvuuksia.

Onko eurooppalainen kansankoti mahdollinen?

Sheri Berman pohdiskelee perjantain 12.10. 2018 Social Europe -kirjoituksessaan, voisiko hengeltään liberaali sosialidemokratia antaa uuden, kansanvaltaisemman sisällön vapaamielisenä ja riippumattomana pidetylle liberaalille ajattelulle. Sosialidemokratia on menettänyt asemiaan kaikkialla Euroopassa oikeistoa loppupeleissä tukeville populistisille, paluuta kansallismieliseen politiikkaan vaativille voimille. Poliittinen oikeisto näyttää olevan valmis "America first" politiikan soveltamiseen myös Euroopan Unionin jäsenmaissa (Britannia, Unkari, Puola, itävalta ja myös Saksan CSU, kristillisdemokraattien  unioni). 

Taustana kirjoituksessa on tällaisten liberaalien, koko kansan yhteistä hyvinvointia edustavien voimien nousu erityisesti 1930-luvulla. Eurooppa kääntyi silloin laajasti tukemaan saksalaista "kansallissosialismia", mutta samaan aikaan Ruotsin sosialidemokraatit lanseerasivat sosiaalisesti oikeudenmukaista ja kansanvaltaisuutta ajavan "kansankoti" -ajatuksensa. Syntyi vuosikymeniä jatkunut poikkeuksellisen vahva, Ruotsia ja Ruotsin kansalaisia nykyiseen huippukorkeaan elintasoon nostanut sosialidemokraattinen hyvinvointi-liike, joka sitten sai muotoja ja sovellutuksia sen naapurimaissa pohjoisimaisen hyvinvointivaltion muodossa.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa syntyi presidentti Rooselveltin  johdolla kehitetty "New Deal" politiikka, joka nopeasti nujersi 1930-luvun pörssiromahduksen ja talouslaman seuraukset  saattaen Amerikan Yhdysvallat nopean vaurastumisen tielle.

Kirjoittaja pohdiskelee, voisiko vastaavanlainen, liberaalin ajattelun sisälle uusin ajatuksin tunkeutuva sosialidemokratia nostaa maanosan  pessimismistä ja näköalattomuudesta uudelleen modernin Euroopan kehittäjäksi.

Sosialidemokratian vaihtoehtoinen, poliittinen  sanoma perustuu edelleen vahvan hyvinvointivaltion kunnianpalautukseen. Toistuvasti nostetaan keskusteluun tarve uuteen "New deal" -politiikkaan ja hyvinvointivaltion näkemiseen kansanvaltaisena sosiaalivaltiona eikä kapitalistisena, markkinoiden puristuksiin painettuna "kapitalistisena, markkina-alisteisena hyvinvointivaltiona".

Sosialidemokratian poliittiset ohjelmat eivät pääse kuitenkaan täysin toteutumaan hallituksissa, joissa sosialidemokratia joutuu tekemään sen sanomaa haavoittavia kompromisseja konservatiivisten, markkinavaihtoehtoa ajavien tai - kuten meillä - opportunististen oman taustaryhmän yksipuolista edunvalvontaa edustavien tai "isänmaallisten", aseelliseen ja militaristisen lähestymistapaan tähtäävien voimien  voimien kanssa. Sosialidemokratia tarvitsee todellakin murskavoiton, jotta oikeistoblokki joutui ottamaan todesta sosialidemokratian ehyen, rationaalisen ja todellisen ajan tarpeisiin työstetyn, ohjelmallisesti jo valmiin vaihtoehdon.

Euroopan Unionin jäsenenä ja sen perussopimuksia ja lainsäädäntöä noudattavana maana meidän on katseltava sosialidemokraattisen politiikan toteuttamismahdollisuuksia myös eurooppalaisesta nälkökulmasta. Euroopan Unionin peruskirjat on rakennettu konsensuspäätöksiin perustuen siten, että ne sulkevat valtion ja julkisen sektorin lähes kokonaan pois välineenä tulevaisuuden politiikan tekemisestä. Oikeisto, uusliberalismiin taipuvainen keskusta ja nyttemmin nousseet nationalistiset voimat  eivät rakenna vahvan valtion varaan muuten kuin vahvan sotilaallisen asevarustelun ja militaristisen voimankäytön  rahoittamisessa  - ja erityistilanteissa "fleksibiliteetin" muodossa tarjotuissa poikkeustilanteissa. Unionin suut tehtävät, sellaiset kuten pakolaiskysymys, ilmastonsuojelu, toimeentulon mahdollistaminen ja suurten infrastruktuurihankkeiden toteuttaminen eivät ole enää pelkästään veronkannolla ja rahansiirroilla jäsenmaiden välillä (Transfer-Union) hoidettavissa.

Sitoutuminen yksipuoliseen, eksogeenisesti rajoitettuun talous- ja rahapolitiikkaan estää mitä ilmeisimmin suurten hankkeiden toteuttamisen - eurooppalainen puolustus mukaanluettuna. Olisi jo korkea aika saada keynesiläinen, vastasyklinen ja itsenäiselle keskuspankille EKP:lle teoriassa täysin mahdollinen endogeeninen, sopimuspohjaiseen päätökseenekoon perustuva finanssi- ja rahapoltiikkaa käyttöön välineenä jo pahasti horjahtelevan Euroopan Unionin politiikassa. Voidaanko kiveenhakattua, peruskirjoissa ikuiseksi kaavailtua suuntaa kehittää kansanvaltaisen, oikeudenmukaisuutta ja yhteisöllisiä arvoja korostavaan suuntaan, kuten tunnettu liberaali John Maynaard Keynes jo 80 vuotta sitten kaavaili?
---
About Sheri Berman
Sheri Berman  on yhteiskuntatieteiden professori Barnard Collegessa.

Euroopan sosialidemokratian romahtaminen, osa 1

Euroopan sosialidemokratian romahtaminen, osa 1
Social Europe - verkkolehti, mm. sosialidemokraattisesti motivoidun Friedrich Ebert-säätiön ja ammattiyhdistysliikkeen arvoja analysoivan Hans Böckler -säätiön tukema verkkolehti analysoi tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa ilmeisellä asiantuntemuksella eurooppalaisen sosialidemokratian tilaa.

Otsikko jo sellaisenaan on paljon puhuva  ja kirjoitus sellaisenaan tarjoaa syvällistä ajateltavaa sosialidemokratian strategiasolmua pohtivalle lukijalle. Kirjoittaja on Irlannin ay-liikkeen aikaisempi pääekonomisti Paul Sweeney. Hän on tällä hetkellä eriarvoisuutta vastaan toimivan, asiantuntijaverkostoa ylläpitävän  ajatuspaja TASCin johtaja.

Kirjoittaja katsoo että sosialidemokratia on unohtanut valtion ja yhteisen säästämisen suuren merkityksen ja taipunut markkinahenkiseen ja markkinasuuntautuneeseen tapaan ratkoa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämäkin kirjoitus antaa ajattelemisen aihetta...

Järkevä analogia?

EU:n ja Neuvostoliiton samanlaisuus? Social Europe -verkkolehdessä 8.10. 2018 kreikkalainen terveyden ja ruoan parissa toimiva komissaari About Vytenis Andriukaitis vastaa Brianille, Britannian kansalaiselle ja "kuningatar Elisabethin alamaiselle" tämän verrattua kirjeessään komissaarille Euroopan Unionia jo kohta kolmekymmentä vuotta sitten romahtaneeseen Neuvostoliittoon. Brian on "Brexitin"  kannattaja ja hän kokee kiusallisena ja raastavana Euroopan Unionin käskyvallan ja on sitä mieltä,  että Yhdistynyt Kuningaskunta kyllä pärjää ilman manner-Eurooppaakin. Brian toteaa, että kun Britannia liittyi Euroopan Unioniin, puhuttiin vain yleisellä tasolla liittymisestä yhteismarkkinoihin, ei Euroopan Komission ehdottomasta ylivallasta jäsenmaihin ja siellä tehtäviin päätöksiin. Brian ei näe yhteyttä peruskirjan ylvään demokratialupauksen ja käskyvaltaiseksi, siis autoritaariseksi kokemansa eurooppalaisen komennon välillä.

Komissaari Vytenis Andriukaitis tuntee Neuvostoliiton - hän on ollut itsekin KGB:n vankina eikä pidä vertasuta onnistuneena. Neuvostoliitto vangitsi ja rääkkäsi eri mieltä olevia kansalaisiaan ja liittymisellä Europan Unioniin haluttiin varmistaa demokratian toteutuminen ja selvä ero rautaesiripuntakaiseen järjestelmään. Hän on sitä mieltä että Yhdistynyt Kuningaskuinta tulee kärsimään erotessaan Unionista ja että keskinäinen riippuvuus on tärkeää kaikille Euroopan Unionin jäsenmaille. Tästä kumppanuudesta tulisivat molemmat hyötymään, sekä Britannia että Euroopan Unioni. Yhteiset säännöt ovat tarpeen, ilman niitä ei voida mitään saada aikaan.
---
Vertailu Euroopan Unionin ja Neyuvostoliiton välillä on tietenkin karkea rinnastus, jossa on vähintäänkin suuri määrällinen ero suhteessa ihmisten kohteluun. Laadullisesti Euroopan Unioni näyttää olevan - peruskirjoihinsa vedoten - valmis koviinkin otteisiin, kuten kävi Kreikan kohdalla. Unionin peruskirjat eivät salli poikkeamista markkinaehtoisesta lähestymistavasta, mikä peruskirjassa ilmaistaan siten, ettei Euroopan Unioni eikä muodollisesti itsenäinen Euroopan Keskuspankki  ole missään tapauksessa "viimekäden lainaaja" jäsenvaltioiden suuntaan samalla tavalla kuin miten talous- ja rahapoliittsesti itsenäisen maan keskuspankki voi toimia. Miten on, voidaanko yhdensuuntaista, markkinat kieltävää poliittista yksiulotteisuutta pitää laadullisesti erilaisena kuin toisenlaista, valtion suvereenisuutta rajoittavaa ja markkinoille vallan antavaa suuntautumista? Todettakoon vieä, että tässä komissaarin lainaamassa kirjoituksessa on taustalla viittaus konservatiivisen parlamentin jäsenen Jeremy Huntin puheeseen konservatiivien äskettäisessä  konferenssissa.

Uusi koitos on Euroopan Unionilla pian edessä, tällä kertaa Italian ryhtyessä vastahankaan sekä suhteessaan euroon, Euroopan Unioniin että myös keskeiseen peruskirjojen hengen vaalijaan Saksaan. Italiassa on vallassa oikeistopopulistinen "viiden tähden liiga", joka paitsi haluaa lisävelanotolla helpottaa kansalaisten asemaa (palkat, eläkkeet). Se inttää että toisenlainen talouspolitiikka olisi mahdollista. Tässä ollaan menossa jo vahvasti suuntaan jossa myös löyhästi tapakonservatiivisiin arvoihin sidoksissa olevat voimat alkavat vaatia endogeenista, sopimuksiin perustuvaa talous- ja rahapolitiikkaa. Muuta estettähän sille ei ole kuin EU:n peruskirjoissa otettu ehdottoman tiukka kanta eksogeenisen, kiinteän rahamäärän politiikkaan perustuva talous- ja rahapolitiikan puolesta. Tosin italialainen Mario Draghi EKP:n johtajana onnistui laittamaan liikkeelle aikamoisen eurovyöryn määrällisen elvytyksen (QE) politiikallaan. Se mitä Italia nyt vaatii, on se että tällaista politiikkaa tulisi toteuttaa paitsi yritysmaailman, myös jäsenvaltioiden kautta.

Napit ovat tässä vastakkain erityisesti Saksan kanssa. Nykyinen valtionvarainministeri Olf Scholze on ollut hyvin pidättyväinen ilmaisuissaan eikä ole ainakaan toistaiseksi ottanut edeltäjänsä Wolfgang Schäublen tapaista, äärimmäisen tiukkaa austeristista politiikkaa vaativaa lähestymistaspaa Italian suhteen. Yhtenä pidäkkeenä tässä suhteessa on Saksan ja Ranskan eurooppapolitiikassa nähtä ero; Ranskan presidentti Macron on jo ehtinyt vaatia Euroopan Unionin taloudellista voimistamista ja sen saattamista "uudelle tasolle". Määrällinen elvyttäminen olisi myös suurivelkaiselle Ranskalle helpotus, mutta Saksassa on oltu hiljaa. Siellä vallitsevan, yleiseksi luokiteltavan mielipiteen mukaan Euroopan Unionin nykyisestä peruskirjasta on pidettävä kiinni. Ei siis määrällistä elvytystä jäsenvaltioiden kautta niiden tilanteen helpottamiseksi. Saksa ei halua "Transfer-Unionia", jäsenvaltioiden keskinäistä avunantoa kriisin sattuessa. Tämä kanta on ilmaus saksalaisesta sitoutumisesta eksogeenisen talousajatteluun valtioiden kohdalla - avunanto on toteutettava olemassaolevaan kirjanpitoon perustuvalla rahalla, ei rahan sopispohjaisella lisäämisellä.

Miksi näin pitkä analyysi  erään Britannian kansalaisen ja Euroopan Unionin terveys- ja ruokakomissaarin välisestä keskustelusta? Ehkä siksi, että vaatimus vaihtoehtoisesta politiikasta törmää jatkuvasti Euroopan Unionin pysyviksi konsolidoituihin, hengeltään yksiulotteisiin, markkina-ehtoisiin  peruskirjoihin. Ja ehkä myös siksi, että jäsenvaltioilla alkaa olla huutava - jäihin pudoneen huutoa vastaava - tarve yrittää saada kotimaansa ja demokraattiseksi tarkoitettu valtionsa ulos yhä ilmeisemmäksi käyvästä pulasta kumppaniksi tarkoitetun yhteismarkkina-alueen, Euroopan Unionin avulla.

Eurooppalainen sosialidemokratia on ollut hiljaa. Sosialidemokratia käy henkistä painia oman arvoperintönsä, yhteisen säästämisen, vahvan sosiaalivaltion ja Euroopan Unionin ikuiseksio tarkoitetun markkinaehtoisen lähestymistavan välillä.

Kaaoksen enteitä

Keskustelu ammattiyhdistysliikkeen vastatoimista hallituksen suunnittelemaan irtisanomissuojan heikentämiseen käy kuumana. On ryhdytty - taas kerran -  kauhistelemaan ammattiliittojen ja järjestäytyneen työväen poliittisia lakkoja ja ounastellaan kuinka paljon kansantaloudellista vahinkoa lakoilla aiheutetaan. Yhtäkkiä ollaan löytävinään yhteinen hyvä jota ammattiliitot lakoillaan murentavat. Se että yksittäisen ihmisen, palkansaajan asemaa heikennetään ja aiheutetaan hänelle välittömiä menetyksiä työpaikan ja toimeentulon menettämisen muodossa ja kaiken lisäksi vielä erikseen siitä syystä että hän sattuu olemaan pienehkön yrityksen palveluksessa, ei näytä aiheuttavan tunnemyrskyä hänen puolestaan sosiaalisessa mediassa ekä edes ministerivastuulla ja perustuslain hengessä toimivassa hallituksessa.

Aika usein annetaan ymmärtää, että lakot johtuvat järjestäytyneen työväen ahneudesta. Lisäksi oletetaan, että työntekijöiden oletettu ahneus on johdettavissa työväenliikkeen omasta arvomaailmasta, nimittäin materialistisesta historiankäsityksestä. Onko tosiaan niin, että palkansaajapuoli on sitoutunut ahnehtimiseen ja sivistynyt porvaristo tyytyisi kohtuuteen?

Ylläkuvattu tulkinta materialistisesta historiankäsityksestä ja työväenliikkeen materialistisesta, ahnehtivasta  arvopohjasta on perinjuurin väärä. Todellisuudessahan tilanne on päinvastoin. Juuri pääomanomistajat ovat mitä kiivaimpiua ahnehtijoita. Tuntuu siltä että voittojen takomisesta keinolla millä hyvänsä on tullut uusi uskonto - juuri päinvastoin kuin mitä valtionuskontomme pohjimmiltaan edellyttää. Autuaita eivät olekaan köyhät vaan perinnepaikan kirkossa saaneet silmäntekijät.

Maailmassa se näkyy yhä selvemmin äärimmilleen vietynä omistusten ja tulonjaon polarisoitumisena. Taloustutkija ja kirjailija Thomas Piketty on todennut, että nykymenolla muutama harva ihminen omistaa tämän vuosisadan loppuun mennessä koko maailman. Kun vielä aika on muuttunut niin, että ei tarvitse ryhtyä reaaliseksi tuottajaksi, vaan rahaa voi tehdä odotusarvoihin perustuen jopa pelkällä kirjanpidolla, omistamisen ja hamuamisen määrällä ei ole mitään rajaa. Omistamisen himo tarkoittaa sitä, että hamuavasti asennoituva haluaa viime kädessä omistaa kaiken, koko maailman ja ehkä jopa kuun taivaalta. Hamuavassa omistamisessa ei ole kysymys todellisten tarpeiden vaan kaavautuneen mielikuvituksen tyydyttämisestä. Ei ihme, että Frankfurtin koulukunnan suuri mestari Erich Fromm kuvaa omistavaa, hamuavaa asennoitumista epäproduktiiviseen oireryhmään kuuluvaksi kaavautuneeksi luonteenpiirteeksi.

Mitä työväenliikkeen arvomaailman materialistisella historiankäsityksellä sitten tarkoitetaan? Yksinkertaisesti sitä, että ne aineelliset olosuhteet joissa ihminen elää, vaikuttavat olennaisesti koko hänen persoonaansa ja tapaansa ymmärtää  maailmanmenoa. Köyhyys rajoittaa ja hankaloittaa elämää, estää huolenpidon itsestä ja kanssaihmisistä ja johtaa lopulta epäonnistumiseen, kurjuuteen, eliniän lyhenemiseen ja ennenaikaiseen hautaan. Juuri siksi työväenliike on kokemuksiinsa pohjautuen alusta lähtien myös tulonjaossa pyrkinyt  sellaiseen tasa-arvoon jossa kunniallinen elämä on mahdollista.

Kun ei koskaan voi tietää, kenen päässä ihmiskunnan kaikkein arvokkaimmat ajatukset syntyvät, on ollut tarpeellista myös koko kansakunnan kohdalla pyrkiä sivistyksellisen tasa-arvoon hyvän koulutuksen, osallistumismahdollisuuksien ja aktiivisen, toiminnallisen elämän mahdollistamisen muodossa. Materialistinen, aineellinen perusta ratkaisee paljon - siksi tasa-arvoisempi yhteiskunta ja yhtäläiset mahdollisuudet ovat niin tärkeitä. Tämä arvopohja ei tähtää kahmimiseen ja ahnehtimiseen, vaan se tähtää täysien toimintaoikeuksien ja mahdollisuuksien tarjoamiseen jokaiselle. Kysymys on lopulta täydestä ihmiseksi syntymisestä ja kasvamisesta. Silloin kuin puhutaan ihmisoikeuksista tämä periaate koskee kaikkia - eikä sitä pitäisi pienimmässäkään määrin lähteä tietoisesti rikkomaan. Niin kiiretttä hyvinvointiin ei saa olla että se tapahtuu tietoisesti ja jopa lainsäädäntöteitse heikommassa asemassa olevan ihmisen kustannuksella.

Aika usein tulee pohdittua tätä kysymystä myös eurooppalaisesta näkökulmasta. Alkunperinhän Euroopan yhteisön piti turvata rauha ja demokratia ja taata sitä kautta yhteistä vaurautta ja hyvinvointia koko mantereelle. Kun Euroopan Unioni sitten vuosikymmenten mittaan on kääntynyt jopa peruskirjoissaan aktiivisen, markkinaehtoisen kilpailun tielle ja rakentanut instituutionsa markkinoiden ja yritysten odotusarvoisen politiikan varaan, on käytännössä kaikissa jäsenmaissa jouduttu yhteisen Euroopan sijasta turvattomuutta sisällään pitävän tilaan. Se näkyy erityisen hyvin työmarkkinoilla, työpaikoilla ja työttömyytenä. Irtisanomissuojan heikentäminen pienissä yrityksissä, kansalaisten pakottaminen työhön kuin työhön ja olemattomien työpaikkojen hakemiseen ovat seurauksia eurooppalaisista valinnoista ja maan hallituksen yrityksestä kiihkeästi sopeutua "taloudelliseen suursäätilaan".

Lakkoilun väitetään nostavan oppositiopuolueiden, mm. sosialidemokraattien kannatusta. Ihmisten ajautuminen  irtisanomisiin, työttömyyteen ja kurjuuteen aiheuttaa pikemminkin passiivisuutta ja - kuten nyt Euroopassa nähdään - pakoa kansallismielisiin ratkaisuihin, kun yhteinen Euroopa ei näytä pystyvän suojaa tarjoamaan. On syytä muistuttaa, että ne poliittiset rakenteet joita viimeisten vuosikymmenien aikana on Eurooppaan luotu, ovat poliittisia ja ideologisia ratkaisuja. Jos Eurooppa on niin demokraattinen kuin se väittää olevansa, pitäisi huonot rakenteet pystyä korjamaan niitä muuttamalla ja valitsemalla uusia vaihtoehtoja. Euroopan Unioni on kuitenkin sementoinut tavoitteensa lujasti, todella tiukasti ja ilmeisen peruuttamattomasti keskeisimpiin asiakirjoihinsa. Toki joustoelementäjäkin on vuosien mittaan tehty, mutta nekin ovat luoteeltaan määrällisiä, ei laadullisia. Lasketaan  yritysten irtisanomisrajaa enintään kymmenen työntekijän  tasolle sen sijasta että eriarvoisuutta tuottavat aikomukset kokonaan peruttaisiin.

Poliittiseen logiikkaan kuuluu johdonmukaisuus ja vähimmilläänkin oman toiminnan loogisuuden oikeaksi inttäminen. Epäproduktiivisesta yhteiskuntaluonteestako johtuu, että muutokset ovat useimmiten tapahtuneet vasta suurten katastrofien, kuten maailmansotien, valtioiden ja yhteiskuntajärjestelmien romahtamisen, siis kaaoksen kautta.

Sitäköhän tässä nytkin odotetaan?

Kohti jaettua hyvinvoitia - #calltoEurope

Kalevi Sorsa -Säätiön  #calltoEurope seminaari Helsingissä; "Kohti jaettua hyvinvoitia". Euroopasta puhuttiin, mukana nimekkäitä alustajia ja  myös sosialidemokraattisen puolueen johtoa. Puoluesihteeri Antton Rönnholm yhtenä toisessa aamupäiväpaneelissa. Puheenjohtaja Antti Rinne yhteenvedontekijänä aamupäivän luennoista.
Euroopan Rahaliiton EMUn tulevaisuuden näkymät olivat ensimmäisen paneelin aiheena. Suomen Pankin johtaja Olli Rehn yhtenä alustajana. Mitkä ovat rahaliiton näkymät? Rehn korosti pankkiunionin loppuunsaattamista ja tuntui olevan tietoinen myös sosialidemokraattien suunnasta tulevasta paineesta sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi. Rehnin mukaan Euroopan Unionin rakenteissa on mekanismeja, jotka mahdollistavat joustavuuden, "fleksibiliteetin" jos jokin jäsenmaa ajautuu todella avun  tarpeeseen.

Ann Pettifor, brittiläisen Policy Research in Macroeconomics ajatuspajan johtaja esitti kuitenkin aika tiukkaa kritiikkiä Euroopan valuuttaunionia kohtaan. Kultakannasta luovuttiin jo 1970-luvulla, mutta Unioni elää edelleen eksogeenisen, rajallisen  rahan maailmassa ja on lisäksi suunnannut toimintansa peruskirjoihin pohjautuen markkinoiden suojaamiseen. Ann Pettifor odotti Valuuttaunionin muuttavan toimintalinjaansa vahvaksi eurooppalaiseksi hallinnoksi, jolla olisi edellytyksiä vastata ajan suuriin haasteisiin. Ann Pettifor ei pitänyt vahvempaa pankkiunionia odotusten kaltaisena Euroopan pelastajana johtuen pankkien toimintaan tavan takaa pesiytyvästä korruptiosta. Euroopan vahvat johtajat, miehet ja naiset, ovat aina suuntautuneet juuri markkinaperiaatteen ja myös kansallisten etujensa turvaamiseen yhteisten tavoitteiden sijasta.
Kolmas panelisti, entinen  europarlamentaarikko Laszlo Andor ja samalla kolmannen järjestäjän "Foundation for European Progressive Studies (FEPS)" edustaja esitteli puolestaan eurooppalaisia automaattisia vakauttajia, joiden tehtävänä on tukea tulonmuodostusta, vakuuttaa työttömyyden varalta ja kehittää työttömyystilanyteeseen liittyviä etuja. 

Aamupäivän toisessa paneelissa pohdiskeltiin Euroopan Unionin poliittisia näköaloja. Keskustelijoina olivat europarlamentaarikko Maria Rodrigues, André Krouwel,  Professor of Comparative Politics and Communication, Vrije Universiteit Amsterdam ja Suomesta SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm. Maria Rodrigues on myös europarlamentin sosialistien ja demokraattien varapuheenjohtaja ja hän  tiivisti Euroopan tulevaisuuden lyhyesti: Eurooppa on mahdollinen - ja myös välttämätön. André Krouwel esitti kaikkein tulisinta kritiikkiä Euroopan Unionin rakenteita kohtaan, mutta kaikki olivat kysyttäessä sitä mieltä, että Eurooppaa voidaan kehittää nykyisten rakenteiden puitteissa. "Europe is doing very well" kuten puoluesihteeri Antton Rönnholm omassa puheenvuorossaan tiivisti. Peruskirjoja heidän mielestään ei tarvitse avata. 

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne nosti esiin muutamia uusia näkökohtia yhteenvetopuheenvuorossaan. Euroopan taloudellisessa kehityksessä ja sisäisessä kilpailussa olisi nostettava keskusteluun "sisäinen vaihtotase", vertailu jäsenmaiden kanssa paremman tasapainon löytämiseksi. Symmetrian tavoittelu on otettava talouden yhdeksi kriteeriksi tulevaisuudessa. Yhteisiä sääntöjä ja yhteistä pohjaa tarvitaan, samoin vahvaa johtajuutta. Rauha on toistaiseksi säilynyt Euroopassa mutta uhkakuvia on näköpiirissä. Niistä ehkä suurin on ilmastonmuutos - se on sivilisaatio-ongelma. Sosialidemokratia on tehnyt tällä puoluekokouskaudella yli kahdensadan aktiivin voimin laaja ohjelmatyötä. Antti Rinne uskoi tämän näkyvän myös julkisuudessa ja nostavan kannatuslukuja mielipidetiedusteluissa. Käytäväkeskusteluissa Antti Rinne oli kuitenkin jopa huolissaan kannatuslukujen nopeasta noususta. "Jos vaalien alla tulee pienikin kannatuksen lasku, media käyttää sitä heti hyväkseen painaakseen sosialidemokratiaa alas."
Tarvitaan myös tulevaisuusinvestointeja; tekoäly, alustatalous ja eurooppalaisen yliopistoverkoston rakentaminen olivat Rinteen puheessa keskeisinä perusteluina riittävään, ehkä jopa rajattomaan - "kaiken on oltava mahdollista" - satsaamiseen koko Euroopan kattavan, tutkimusta ja syvenevää koulutusta  tukevan uuden ulottuvuuden rakentamisessa. "Poliittinen tahto tehdä yhteistyötä ja nimenomaan yhdessä, se ratkaisee."

Työryhmissä seurasin Friedrich Ebert Säätiön Pohjolan  toimiston johtajan Cristian Krellin alustusta Euroopan digitaalisesta tulevaisuudesta. Hän kuvasi Euroopan ja maailman valtavaa digitalisaatiota ja sen reaaliaikaista kehitystä ; kaikki on mukana: työ, rakkaus, matkailu, viestintä, politiikka, kuluttaminen. Ei käynyt niin kuin Lissabonin sopimusta hyväksyttäessä silloisen komissaarin Erkki Liikasen alustuksessa toivottiin; Euroopasta piti tulla johtava voima digitaalisessa maailmassa. Ennenkaikkea amerikkalaiset jätit Google, Facebook ja Apple nappasivat paitsi markkinat myös markkinoilla virtaavan tiedon. Eurooppalaisittain katsoen  koko digitalisaatio vuotaa tietoa markkinakilpailijoille ja Unioni on joutunut puolustuskannalle. Rajatako tiedon kulkua vai salliako sen vapaa kulku? Suojatako tietoa ja sisältöjä tuottavia vai niitä käyttäviä kuluttajia?  Tietynlainen välipäätös saatiin tästa aikaan europarlamenttissa tämän syksyn aikana. Tässä vaiheessa vastuuta jaettiin nimenomaan tietoa kerääville ja sitä levittäville alustoille kuten Facebookille ja Googlelle. 

Jatkovaihtoehtoina käytiin keskustelua internetin maksullisuudesta. Maailmanlaajuisella tasolla tähän lienee mahdotonta puuttua.  Pitäisikö maksua ottaa käytön mukaan? Pitäisikö jäsenvaltioilla olla oikeus tietoliikenneveron keräämiseen? Vai pitäisikö Euroopan Unionin lanseerata esimerkiksi kolmen prosentin universaalivero tietoliikenteen käyttämisestä? Kysymykset ja ajatukset jäivät  toistaiseksi "roikkumaan ilmaan". 

Seuraamassani ryhmässä alusti myös Leo Hoffmann-Axthelm (Transparency International, Europe) –  teemasta kansalaisyhteiskunnan osallistumisesta Euroopan Unionin taloushallintoon ("Civil Society involvement on economic governance"). Leo oli valmistautunut teemaansa hyvin ja hän tarkasteli osallistumisen mahdollisuuksia Euroopan Valuuttaunionin hallinnon kaikilla tasoilla. Selväksi tuli että ihan transparenttia finanssi- ja rahatalouden hallinto ei ole. Varsinaista kritiikkiä Valuuttaunionin muotopuolta rakennetta kohtaan luennoitsija ei esittänyt, vaikka tiedossa on että EMU on suuntautunut konsolidoituun peruskirjaan nojautuen varsin yksipuolisesti juuri markkinoiden suojelemiseen ja kehittämiseen. Pitäytyminen pelkästään poliittiseen, pohjimmiltaan ideologiseen,  kultakannasta peräisin olevassa eksogeeniseen, määrältään rajalliseen rahatalouteen jäsenvaltioiden suuntaan tekee EMUn hallinnosta vaikeasti ennustettavan ja pahimmillaan kurittavan ja riistävän - kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Miten toimitaan uhkaavaa kriisiä lähestyvän Italian kohdalla? Käytettävissä olisi myös endogeeninen, sopimuksiin perustuva resurssien lisääminen John Maynaard Keynesin parhaiden perinteiden mukaisesti. Siis olisi, jos EU:n konsolidoitu peruskirja sen sallisi. Siksi seminaarin aamupäivään sisältyi kysymys peruskirjojen avaamisen tarpeesta.

Pitkä selostus, myönnettäköön. Tämä oli kuitenkin hyvä alku Kalevi Sorsa-säätiön uudelle toiminnajohtajalle Kaisa Pennylle. Säätiö astui näkyvästi eurooppalaiselle foorumille yhdessä suurten ja tunnustettujen ajatuspajojen ja tutkimuslaitosten kanssa. 

Aamu valkeni aurinkoisena...

Aamun uutisten mukaan sosialidemokraattien gallup-luvut näyttävät osoittavan uutistenlukijan vakavoituneesta ilmeestä päätellen "huolestuttavasti ylöspäin". Ero Kokoomukseen on jo lähes neljä prosenttiyksikköä, mikä vaivoin enää sopii kahden prosentin tavanomaisen virhemarginaalin sisäpuolelle.
Oppositioasemalla ja aidolla, perustuslaillisella, hallituksen pakollisen vapaan kilpailun ja verovapaan maakuntamallin kritiikillä on varmasti osansa SDP:n kannatuksen gallup-nousulla. Silloin kun mittaustulokset ovat olleet lähes kymmenen prosenttiyksikköä matalammalla, olemme oppineet ehkä ymmärtämään, että mielipidemittausten laskut ja nousut ovat sosialidemokratian kohdalla useimmiten kiinni muusta kuin omasta  onnistumisesta tai epäonnistumisesta.

Vallassa olevalla blokilla, joka perustuu lähinnä Kokoomuksen ja Keskustapuolueen perinteisesti vahvaan asemaan, on käytössään siihen lojaalisti suhtautuva media - eikä meillä tällä hetkellä vapaan lehdistön ihannemaassa juuri muuta julkista tiedotusvälineistöä olekaan.

Sanotaan että sosiaalisella medialla olisi tässä suhteessa merkitystä. Muodostaa se toki jonkinlaisen väylän vakavien kysymysten tekemiseen, mutta valtavirtaisen pohtimisen pohjan perustuu edelleen puolueettomiin porvarillisia lehtiin ja pääkaupunkiseudulla niiden ilmoitustuloja kerääviin ilmaisjakelulehtiin.

Siitäkin huolimatta kansan mieleen on alkanut hiipiä epäily, että kaikki ei ole maassa sittenkään niin hyvin kuin talouspolitiikkaansa kehuva hallitus antaa ymmärtää. Epäilys johtuu Englannin Labour-puolueen puheenjohtajaa Jeremy Corbyniä lainatakseni siitä, että "ihmiset eivät näytä saavan sellaista maata jossa he haluaisivat elää, vaan sellaisen jossa he joutuvat elämään."

Tämä epäily jäytää loppujen lopuksi koko Eurooppaa eikä aivan syyttä. Euroopan Unionin ja sitä johtavien ministerineuvostojen, komission ja parlamentinkin politiikka perustuu peruskirjoihin sementoituun uusliberalistiseen doktriiniin. Se itse asiassa kieltää demokraattisen valtion johtavan roolin yhteiskunnallisessa kehityksessä ja edellyttää  markkinaehtoista, "vapaan kilpailun" nimissä toteutettua markkina-alisteista politiikkaa.

Vaatisi tietenkin enemmän aikaa ja tilaa pohtia tämän lähestymistavan kurjia puolia, mutta riittäköön tällä kertaa vain yksi "fundamentaali" toteamus: vaikka markkinoiden ja yritysten käytössä olisi resursseja eli rahaa ja luottoa vaikka kuinka paljon, ne eivät siitä huolimatta uskalla lähteä investoimaan uusiin palveluihin, rakenteisiin ja tuotteisiin. Yrityksen tuotteelle täytyy olla kysynnän lisäksi kansalaisten ostovoimaa, jotta investointi voisi osoittautua kannattavaksi. Oloissa jossa palkkoja ei nosteta eikä niistä keskeisellä tasolla edes neuvotella, olennainen yritystoiminnan menestymisen kulmakivi on vaakalaudalla.

Vielä vähemmän yritysvastuulla toimivat markkinat voivat investoida sellaisiin yhteisiin tarpeisiin kuin infrastruktuuri, kaikille tarkoitetut palvelut tai puhumattakaan uusista tarpeista, jotka elävät hiljaiseloa kolmannen sektorin, kansalaisjärjestöjen ja vaihtoehtoliikkeiden mielikuvissa.

Todettakoon vielä, että keinoja liikkeellelähtöön olisi toki olemassa, mutta valtavirtainen talousajattelu yrittää vaieta ne kuoliaaksi. Samalla se yrittää vaieta kuoliaaksi demokraattiseen valtioon perustuvan taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen kehittämistyön - siis sosialidemokratian. Tästä saamme esimerkkejä päivittäin, milloin koulunkäynnin muuttuessa maksulliseksi, taksiliikenteen sekasortoisessa "uudistamisessa" taikka yrityksessä väkisin runnoa läpi SOTE-uudistus. Ihmisoikeuksia ja kansalaisen ruumiillista ja henkistä vapautta puolustava perustuslakimme näyttää tarjoavan vielä valmisteluprosessiin jonkinlaista tuulensuojaa.

Palatakseni puolueen tällä hetkellä hyviin kannatuslukuihin, on todettava että todellista muutosta tarvitaan, jos ja kun SDP tulee uudestaan mukaan hallitukseen. Ei ole varmuutta siitä, tuleeko median varjossa vaeltava kansa menemään vaaliuurnille ja tarjoamaan käyttöön todellista vaihtoehtoa. Mutta jos niin käy, silloin on paitsi paikattava nykyhallituksen virheitä, myös nostettava taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen uudistustyön tulevaisuuteen tähtäävät vaihtoehdot todella esille.

Aamu siis valkeni myös poliittisesti aurinkoisena - mutta huonompiinkin ilmoihin on juuri nyt varauduttava.