Kohti jaettua hyvinvoitia - #calltoEurope

Kalevi Sorsa -Säätiön  #calltoEurope seminaari Helsingissä; "Kohti jaettua hyvinvoitia". Euroopasta puhuttiin, mukana nimekkäitä alustajia ja  myös sosialidemokraattisen puolueen johtoa. Puoluesihteeri Antton Rönnholm yhtenä toisessa aamupäiväpaneelissa. Puheenjohtaja Antti Rinne yhteenvedontekijänä aamupäivän luennoista.
Euroopan Rahaliiton EMUn tulevaisuuden näkymät olivat ensimmäisen paneelin aiheena. Suomen Pankin johtaja Olli Rehn yhtenä alustajana. Mitkä ovat rahaliiton näkymät? Rehn korosti pankkiunionin loppuunsaattamista ja tuntui olevan tietoinen myös sosialidemokraattien suunnasta tulevasta paineesta sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi. Rehnin mukaan Euroopan Unionin rakenteissa on mekanismeja, jotka mahdollistavat joustavuuden, "fleksibiliteetin" jos jokin jäsenmaa ajautuu todella avun  tarpeeseen.

Ann Pettifor, brittiläisen Policy Research in Macroeconomics ajatuspajan johtaja esitti kuitenkin aika tiukkaa kritiikkiä Euroopan valuuttaunionia kohtaan. Kultakannasta luovuttiin jo 1970-luvulla, mutta Unioni elää edelleen eksogeenisen, rajallisen  rahan maailmassa ja on lisäksi suunnannut toimintansa peruskirjoihin pohjautuen markkinoiden suojaamiseen. Ann Pettifor odotti Valuuttaunionin muuttavan toimintalinjaansa vahvaksi eurooppalaiseksi hallinnoksi, jolla olisi edellytyksiä vastata ajan suuriin haasteisiin. Ann Pettifor ei pitänyt vahvempaa pankkiunionia odotusten kaltaisena Euroopan pelastajana johtuen pankkien toimintaan tavan takaa pesiytyvästä korruptiosta. Euroopan vahvat johtajat, miehet ja naiset, ovat aina suuntautuneet juuri markkinaperiaatteen ja myös kansallisten etujensa turvaamiseen yhteisten tavoitteiden sijasta.
Kolmas panelisti, entinen  europarlamentaarikko Laszlo Andor ja samalla kolmannen järjestäjän "Foundation for European Progressive Studies (FEPS)" edustaja esitteli puolestaan eurooppalaisia automaattisia vakauttajia, joiden tehtävänä on tukea tulonmuodostusta, vakuuttaa työttömyyden varalta ja kehittää työttömyystilanyteeseen liittyviä etuja. 

Aamupäivän toisessa paneelissa pohdiskeltiin Euroopan Unionin poliittisia näköaloja. Keskustelijoina olivat europarlamentaarikko Maria Rodrigues, André Krouwel,  Professor of Comparative Politics and Communication, Vrije Universiteit Amsterdam ja Suomesta SDP:n puoluesihteeri Antton Rönnholm. Maria Rodrigues on myös europarlamentin sosialistien ja demokraattien varapuheenjohtaja ja hän  tiivisti Euroopan tulevaisuuden lyhyesti: Eurooppa on mahdollinen - ja myös välttämätön. André Krouwel esitti kaikkein tulisinta kritiikkiä Euroopan Unionin rakenteita kohtaan, mutta kaikki olivat kysyttäessä sitä mieltä, että Eurooppaa voidaan kehittää nykyisten rakenteiden puitteissa. "Europe is doing very well" kuten puoluesihteeri Antton Rönnholm omassa puheenvuorossaan tiivisti. Peruskirjoja heidän mielestään ei tarvitse avata. 

SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne nosti esiin muutamia uusia näkökohtia yhteenvetopuheenvuorossaan. Euroopan taloudellisessa kehityksessä ja sisäisessä kilpailussa olisi nostettava keskusteluun "sisäinen vaihtotase", vertailu jäsenmaiden kanssa paremman tasapainon löytämiseksi. Symmetrian tavoittelu on otettava talouden yhdeksi kriteeriksi tulevaisuudessa. Yhteisiä sääntöjä ja yhteistä pohjaa tarvitaan, samoin vahvaa johtajuutta. Rauha on toistaiseksi säilynyt Euroopassa mutta uhkakuvia on näköpiirissä. Niistä ehkä suurin on ilmastonmuutos - se on sivilisaatio-ongelma. Sosialidemokratia on tehnyt tällä puoluekokouskaudella yli kahdensadan aktiivin voimin laaja ohjelmatyötä. Antti Rinne uskoi tämän näkyvän myös julkisuudessa ja nostavan kannatuslukuja mielipidetiedusteluissa. Käytäväkeskusteluissa Antti Rinne oli kuitenkin jopa huolissaan kannatuslukujen nopeasta noususta. "Jos vaalien alla tulee pienikin kannatuksen lasku, media käyttää sitä heti hyväkseen painaakseen sosialidemokratiaa alas."
Tarvitaan myös tulevaisuusinvestointeja; tekoäly, alustatalous ja eurooppalaisen yliopistoverkoston rakentaminen olivat Rinteen puheessa keskeisinä perusteluina riittävään, ehkä jopa rajattomaan - "kaiken on oltava mahdollista" - satsaamiseen koko Euroopan kattavan, tutkimusta ja syvenevää koulutusta  tukevan uuden ulottuvuuden rakentamisessa. "Poliittinen tahto tehdä yhteistyötä ja nimenomaan yhdessä, se ratkaisee."

Työryhmissä seurasin Friedrich Ebert Säätiön Pohjolan  toimiston johtajan Cristian Krellin alustusta Euroopan digitaalisesta tulevaisuudesta. Hän kuvasi Euroopan ja maailman valtavaa digitalisaatiota ja sen reaaliaikaista kehitystä ; kaikki on mukana: työ, rakkaus, matkailu, viestintä, politiikka, kuluttaminen. Ei käynyt niin kuin Lissabonin sopimusta hyväksyttäessä silloisen komissaarin Erkki Liikasen alustuksessa toivottiin; Euroopasta piti tulla johtava voima digitaalisessa maailmassa. Ennenkaikkea amerikkalaiset jätit Google, Facebook ja Apple nappasivat paitsi markkinat myös markkinoilla virtaavan tiedon. Eurooppalaisittain katsoen  koko digitalisaatio vuotaa tietoa markkinakilpailijoille ja Unioni on joutunut puolustuskannalle. Rajatako tiedon kulkua vai salliako sen vapaa kulku? Suojatako tietoa ja sisältöjä tuottavia vai niitä käyttäviä kuluttajia?  Tietynlainen välipäätös saatiin tästa aikaan europarlamenttissa tämän syksyn aikana. Tässä vaiheessa vastuuta jaettiin nimenomaan tietoa kerääville ja sitä levittäville alustoille kuten Facebookille ja Googlelle. 

Jatkovaihtoehtoina käytiin keskustelua internetin maksullisuudesta. Maailmanlaajuisella tasolla tähän lienee mahdotonta puuttua.  Pitäisikö maksua ottaa käytön mukaan? Pitäisikö jäsenvaltioilla olla oikeus tietoliikenneveron keräämiseen? Vai pitäisikö Euroopan Unionin lanseerata esimerkiksi kolmen prosentin universaalivero tietoliikenteen käyttämisestä? Kysymykset ja ajatukset jäivät  toistaiseksi "roikkumaan ilmaan". 

Seuraamassani ryhmässä alusti myös Leo Hoffmann-Axthelm (Transparency International, Europe) –  teemasta kansalaisyhteiskunnan osallistumisesta Euroopan Unionin taloushallintoon ("Civil Society involvement on economic governance"). Leo oli valmistautunut teemaansa hyvin ja hän tarkasteli osallistumisen mahdollisuuksia Euroopan Valuuttaunionin hallinnon kaikilla tasoilla. Selväksi tuli että ihan transparenttia finanssi- ja rahatalouden hallinto ei ole. Varsinaista kritiikkiä Valuuttaunionin muotopuolta rakennetta kohtaan luennoitsija ei esittänyt, vaikka tiedossa on että EMU on suuntautunut konsolidoituun peruskirjaan nojautuen varsin yksipuolisesti juuri markkinoiden suojelemiseen ja kehittämiseen. Pitäytyminen pelkästään poliittiseen, pohjimmiltaan ideologiseen,  kultakannasta peräisin olevassa eksogeeniseen, määrältään rajalliseen rahatalouteen jäsenvaltioiden suuntaan tekee EMUn hallinnosta vaikeasti ennustettavan ja pahimmillaan kurittavan ja riistävän - kuten Kreikan tapauksessa on käynyt. Miten toimitaan uhkaavaa kriisiä lähestyvän Italian kohdalla? Käytettävissä olisi myös endogeeninen, sopimuksiin perustuva resurssien lisääminen John Maynaard Keynesin parhaiden perinteiden mukaisesti. Siis olisi, jos EU:n konsolidoitu peruskirja sen sallisi. Siksi seminaarin aamupäivään sisältyi kysymys peruskirjojen avaamisen tarpeesta.

Pitkä selostus, myönnettäköön. Tämä oli kuitenkin hyvä alku Kalevi Sorsa-säätiön uudelle toiminnajohtajalle Kaisa Pennylle. Säätiö astui näkyvästi eurooppalaiselle foorumille yhdessä suurten ja tunnustettujen ajatuspajojen ja tutkimuslaitosten kanssa. 

Aamu valkeni aurinkoisena...

Aamun uutisten mukaan sosialidemokraattien gallup-luvut näyttävät osoittavan uutistenlukijan vakavoituneesta ilmeestä päätellen "huolestuttavasti ylöspäin". Ero Kokoomukseen on jo lähes neljä prosenttiyksikköä, mikä vaivoin enää sopii kahden prosentin tavanomaisen virhemarginaalin sisäpuolelle.
Oppositioasemalla ja aidolla, perustuslaillisella, hallituksen pakollisen vapaan kilpailun ja verovapaan maakuntamallin kritiikillä on varmasti osansa SDP:n kannatuksen gallup-nousulla. Silloin kun mittaustulokset ovat olleet lähes kymmenen prosenttiyksikköä matalammalla, olemme oppineet ehkä ymmärtämään, että mielipidemittausten laskut ja nousut ovat sosialidemokratian kohdalla useimmiten kiinni muusta kuin omasta  onnistumisesta tai epäonnistumisesta.

Vallassa olevalla blokilla, joka perustuu lähinnä Kokoomuksen ja Keskustapuolueen perinteisesti vahvaan asemaan, on käytössään siihen lojaalisti suhtautuva media - eikä meillä tällä hetkellä vapaan lehdistön ihannemaassa juuri muuta julkista tiedotusvälineistöä olekaan.

Sanotaan että sosiaalisella medialla olisi tässä suhteessa merkitystä. Muodostaa se toki jonkinlaisen väylän vakavien kysymysten tekemiseen, mutta valtavirtaisen pohtimisen pohjan perustuu edelleen puolueettomiin porvarillisia lehtiin ja pääkaupunkiseudulla niiden ilmoitustuloja kerääviin ilmaisjakelulehtiin.

Siitäkin huolimatta kansan mieleen on alkanut hiipiä epäily, että kaikki ei ole maassa sittenkään niin hyvin kuin talouspolitiikkaansa kehuva hallitus antaa ymmärtää. Epäilys johtuu Englannin Labour-puolueen puheenjohtajaa Jeremy Corbyniä lainatakseni siitä, että "ihmiset eivät näytä saavan sellaista maata jossa he haluaisivat elää, vaan sellaisen jossa he joutuvat elämään."

Tämä epäily jäytää loppujen lopuksi koko Eurooppaa eikä aivan syyttä. Euroopan Unionin ja sitä johtavien ministerineuvostojen, komission ja parlamentinkin politiikka perustuu peruskirjoihin sementoituun uusliberalistiseen doktriiniin. Se itse asiassa kieltää demokraattisen valtion johtavan roolin yhteiskunnallisessa kehityksessä ja edellyttää  markkinaehtoista, "vapaan kilpailun" nimissä toteutettua markkina-alisteista politiikkaa.

Vaatisi tietenkin enemmän aikaa ja tilaa pohtia tämän lähestymistavan kurjia puolia, mutta riittäköön tällä kertaa vain yksi "fundamentaali" toteamus: vaikka markkinoiden ja yritysten käytössä olisi resursseja eli rahaa ja luottoa vaikka kuinka paljon, ne eivät siitä huolimatta uskalla lähteä investoimaan uusiin palveluihin, rakenteisiin ja tuotteisiin. Yrityksen tuotteelle täytyy olla kysynnän lisäksi kansalaisten ostovoimaa, jotta investointi voisi osoittautua kannattavaksi. Oloissa jossa palkkoja ei nosteta eikä niistä keskeisellä tasolla edes neuvotella, olennainen yritystoiminnan menestymisen kulmakivi on vaakalaudalla.

Vielä vähemmän yritysvastuulla toimivat markkinat voivat investoida sellaisiin yhteisiin tarpeisiin kuin infrastruktuuri, kaikille tarkoitetut palvelut tai puhumattakaan uusista tarpeista, jotka elävät hiljaiseloa kolmannen sektorin, kansalaisjärjestöjen ja vaihtoehtoliikkeiden mielikuvissa.

Todettakoon vielä, että keinoja liikkeellelähtöön olisi toki olemassa, mutta valtavirtainen talousajattelu yrittää vaieta ne kuoliaaksi. Samalla se yrittää vaieta kuoliaaksi demokraattiseen valtioon perustuvan taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen kehittämistyön - siis sosialidemokratian. Tästä saamme esimerkkejä päivittäin, milloin koulunkäynnin muuttuessa maksulliseksi, taksiliikenteen sekasortoisessa "uudistamisessa" taikka yrityksessä väkisin runnoa läpi SOTE-uudistus. Ihmisoikeuksia ja kansalaisen ruumiillista ja henkistä vapautta puolustava perustuslakimme näyttää tarjoavan vielä valmisteluprosessiin jonkinlaista tuulensuojaa.

Palatakseni puolueen tällä hetkellä hyviin kannatuslukuihin, on todettava että todellista muutosta tarvitaan, jos ja kun SDP tulee uudestaan mukaan hallitukseen. Ei ole varmuutta siitä, tuleeko median varjossa vaeltava kansa menemään vaaliuurnille ja tarjoamaan käyttöön todellista vaihtoehtoa. Mutta jos niin käy, silloin on paitsi paikattava nykyhallituksen virheitä, myös nostettava taloudellisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen uudistustyön tulevaisuuteen tähtäävät vaihtoehdot todella esille.

Aamu siis valkeni myös poliittisesti aurinkoisena - mutta huonompiinkin ilmoihin on juuri nyt varauduttava.

Siivilän ja kauhan ero

Muutama sana hallituksen esittämistä osakesäästötileistä  ja julkisista rahoitusinstrumenteista.

Maan hallitus on siis vuoden 2019 budjetiesityksessään nostanut mukaan uuden hankkeen, jonka nimi  on henkilökohtainen osakesäästötili. Vuoden 2020 alusta kansalaiselle voidaan perustaa osakekauppaa varten erityinen tili, jolle voidaan siirtää varoja ja jonka sisällä voidaan käydä osakekauppaa ilman että verottaja pääsee tilille tuloutettavia pääomia verottamaan. Tavallisessa osakekaupassahan kaikista tuloutettavista osakkeista on maksettava veroa. Kymmenen vuotta nuoremmista osakkeista vero on kovempi, yli kymmenen vuotta vanhojen osakkeiden tulpoutuksesta maksetaan vähemmän veroa. Kysymys on kaikenkaikkiaan monimutkaisesta prosessista, jossa myymisestä tai luovuttamisesta löytyy linkkien takaa lisätietoa. Verotuksen rinnalle on luotu jo nyt monenlaisia riskien minimoimista palvelevia turvajärjestelmiä.


Mistä idea osakesäästötilistä on peräisin? Taustalla taitaa olla Elinkeinoelämän Keskusliiton EK:n "Suomalaisen omistajuuden toimintaohjelma". Sitä on ollut rakentamassa  EK:n Yrittäjävaltuuskunnan puheenjohtaja Kari Jussi Aho, Rukakeskus Oy:n ja Pyhätunturi Oy:n hallitusten puheenjohtaja. Hän on toiminut omistajuuden  toimintaohjelmaa valmistelleen työryhmän puheenjohtajana.

Ohjelma on valmistunut syyskuussa 2017 ja sen päätyminen jo vuoden 2018 budjetin rakennustyöhön kuvaa sitä nopeutta ja välitöntä strategista  yhteyttä, joka hallituksella ja EK:lla on maan nykyiseen hallitukseen. Osittain yllättävää on se, että jo viimevuoden syyskuussa, välittömästi "Suomalaisen omistajuuden ohjelman" ohjelman valmistuttua periaatteessa oppositiossa oleva Kristillisdemokraattien eduskuntaryhmä teki aloitteen suomalaisen omistajuuden edistämiseksi.

Eduskunnassa on aloitteen eri käsittelyvaiheissa käyty keskustelua sekä valiokuntatasolla että kyselytynneilla. Yksi aktiivisimmista kyselijöistä on ollut Vasemmistoliiton kansanedustaja Paavo Arhinmäki. Hän on kiinnittänyt huomiota siihen, että tavallisella kansalaisella ei ole juurikaan sellaista varallisuutta että hän voisi osallistua omistajuuden kehittämiseen. Lisäksi hän epäilee verotettavaksi tarkoitettujen sijoitustulojen valumista eri tavoin  ulkomaille ja verotuksen ulottumttomiin.

Myös vuoden 2019 talousarvion käsittelyn yhteydessä hän on kiinnitettänyt asiaan huomiota.

Erityisesti on puhuttanut hallituksen esitykseen sisällytetty 50000 euron katto, josta myös talousarvion 2019 yhteydesä on keskusteltu.

Tämä raja vastaa palkkatuloissa veroprogression kiristymisrajaa, joka  on suunnilleen tuo 50 000 euroa. Sen verran siis voisi vuosittain satsata osakesäästämiseen. Mitä kaikkea tämä tarkoittaa valtion verotuksen ja verotulojen kertymisen kannalta, siitä on käyty keskustelua myös Yleisradion asiaa käsitelleessä "politiikkaradiossa".

Mielipiteen jakautuvat tässä klassisen kaavan mukaan pääoman ja työn väliseksi vastaväittelyksi. Politiikkaradiossa SDP:n veropoliittinen asiantuntija Lauri Finell toteaa, ettå Ruotsista vuodesta 2012 lähtien saadut kokemukset osoittavat, että sellaista kasvusykäystä tai omistajuuden lisääntymistä, mitä mm. EK:n ohjelmassa enteillään, ei ole tapahtunut.

Myös Saksassa keskustellaan samasta asiasta. Siellä sosialidemokratian piirissä on esitetty ajatuksia, joiden mukaan osakeomistuksesta voisi muodostua palkansaajalle tulonmuodostukseen "toinen tukijalka" ansiotulojen rinnalle.Sosialidemokratiahan kannattaa demokraattisen valtion ja markkinoiden ns. sekatalousjärjestelmää - miksi siis ei luotaisi parempia edellytyksiä myös kansalaisen osakesäästämiselle? Erityisesti tätä kantaa on puolustanut saksalainen sosialidemokraatti Hans-Werner Sinn, jonka ajatuksia olen kuvannut blogikirjoituksessani "Oppivatko markkinat tanssimaan".

Näyttäisi siltä, että uusi osakesäästötili tulisi hyödyttämään kaikkein eniten jo pidempään osakkeita omistaneita ja ennenkaikkea niitä, joilla jo ennestäänkin on asunnon, kesämökin ja kulkuvälineeen lisäksi varoja käytössään. Ruotsin ja osin Norjankin kokemukset näyttäisivät osoittavan, että pelkästään yritysmaailmaan suuntautuvan osakeomistuksen tukeminen ei nykyisillä edellytyksillä kansankapitalismia juurikaan vahvistaisi. Odotukset ovat EK:n, kristillisdemokraattien ja maan hallituksen suunnassa ylioptimistisia - ja myös uusliberalistisesti painotuneitta.

Miksi totean näin?
Todellisuudessa kansanvaltainen valtio, julkiset rakenteet kärsivät kaikkein eniten pääomien puutteesta. Tarve infrastruktuurin, palveluiden ja uusien hankkeiden toteuttamiseen on mitä suurin. Verotulojen kasvattamisen määrä on rajallinen ja Euroopan Unionin konsolidoitu perussopimus rajaa kansanvaltaisen valtion, siis yhteisölliset julkiset rakenteet, tiukasti "määrällisen elvyttämisen" ulkopuolelle.  Euroopan Unionin markkinahenkeä seuraten osakesäästötilisuunnitelmasta on valtion ja julkisen sektorin osuus  jäänyt - mielestäni ideologisin perustein - kokonaan huomioimatta, vaikka juuri siellä uusien rahoitusinstrumenttien tarve olisi mitä ajankohtaisin. Tästä kirjoittaa Social Europe -verkkolehdessä lontoolainen emeritusekonomisti John Weeks tuon tuostakin.

Tästä voi päätellä, että Elinkeinoelämän Keskusliitto ei  - eikä tässä asiassa myöskään tämänhetkinen maan hallitus - ohjelmallisesti rakenna sekatalouteen ja kansanvaltaisen valtion varaan perustuvaa  yhteisvastuun yhteiskuntaa, vaan luottaa yksinomaan markkinoiden kykyyn luoda tulevaisuuden hyvinvointiratkaisuja.  Tästä asiasta puhui jo 1980-luvulla Jacques Delors Euroopan Komission puheenjohtajana ja taisi sopiakin liittokansleri Helmut Kohlin kanssa siitä että markkinaulottuvuuden rinnalla on myös demokraattisia hallinto- ja toimintarakenteita vahvistettava. Näin ei käynyt, veljellinen suullinen sopimus ei pitänyt.

Myös suomalaisen sosialidemokratia on yleisellä tasolla puhunut "pääomavirtojen ohjailusta" mm. 1970-luvun valtionvarainministerin Paul Paavelan suulla, siis jo oli 40 vuotta sitten. Taloudellinen demokratia on aina kuulunut olennaisena osana sosialidemokratian periaateohjelmaan poliittisen, sosiaalisen ja sivistyksellisen demokratian rinnalla. Me tarvitsisimme tähän tarkoitukseen julkisen sektorin suoran velkakirjojen, "bondien" liikkeellelaskemismahdollisuuden valtion lisäksi myös kuntatasolla.

Suora säästäminen suuriin julkisiin hankkeisiin, kuten työllistämiseen sopimusten mukaisilla ehdoilla, infrastruktuurin, palvelusten tai osallistamisen kehittämiseen toisi välittömästi alusta lähtien uusia työpaikkoja, veronmaksajia ja näiden verotuloja. Kysymyksessä olisi erinomaisen dynaaminen vaihtoehto, joka ei perustu pelkästään epämääräisiin odotusarvoihin vaan suoraan sijoittamiseen rakenteisin ja palveluihin.  Samaa ei voida sanoa odotusarvoihin, maailman tuuliin suuntautuvasta, markkinapohjaisesta osakesäästötilistä. Ero on kuin siivilällä ja kauhalla veden käsittelyssä. Lisäksi sillä olisi yksi kavala ja yhteisöllisen motiivin kannalta taannuttava seuraus: ennenpitkää haluttaisiin sijoittaa yksityisinä kansalaisina mieluummin odotusarvosiin osakkeisiin kuin esimerkiksi verovaroilla hankittavaan yhteiseen hyvään. Osakesäästötili toimisi näin pitkällä tähtäimellä sosialidemokraattisia, sosiaalisia ja yhteisöllisiä arvoja vastaan.

Sijoittaako siis "maailman tuuliin" ja ottaa riski varojen menettämisestä, josta myös EK:n omistamisohjelma mainitsee? Vai sijoittaako suoraan verotusoikeudella varustetun valtion, kuntien ja ehkä tulevaisuudessakin maakuntienkin suuriin, oikeudenmukaisuutta ja kansanvaltaa edustaviin hankkeisiin? Sijoittaako siis maailman tuuliin vai tositilanteeseen?

Yhteisen, julkisen säästämisen kehittäminen ja välineiden luominen tähän tarkoitukseen on sosialidemokratialle niin tärkeöä kysymys, että osakesäästötilin mahdollistaminen myös julkisen, valtion ja kuntien talouden suuntaan pitäisi olla poliittisena vähimmäisehtona osakesäästötilin toteuttamiselle.

Vasemmistopopulismi vs. veljeyden vankila

Mistä on kysymys, kun nuori Sveitsissä, Frankfurtissa ja Lontoossa uraa tehnyt pankkimanageri jättäytyy huippupalkatuista strategisista tehtävistä sivuun, muuttaa Berliiniin, ryhtyy kirjailijaksi ja alkaa kirjoittaa valtion suuresta merkityksestä investoijana ja yhteisen hyvinvoinnin luojana? Alexander Schimmelbusch kirjoittaa kolmantena kirjanaan vasemmistopopulistiseksi leimatun kirjan "Hochdeutschland" , jonka päähenkilö Victor haikailee sympatioita tavoittelematta vahvan valtion perään. Der Spiegelin toimittajat Alexander Jung ja Markus Brauck haastattelevat tätä poikkeuksellista kirjailijaa Spiegelin Karl Marxin syntymän 200-vuotispäivän merkeissä julkaistussa "kapitalisminumerossa" Nro 19 5.5. 2018. Miksi nostan tämän esiin blogissani?

Alexander Schimmelbuschin ammatti- ja elämänura on poikkeuksellinen siinä suhteessa, että hän on tullut talous- ja rahapolitiikassa uusiin, toisenlaisiin ajatuksiin. Kuilu köyhien ja rikkaiden välillä - luokkaero koulutetun ja kouluttamattoman väen välillä - näkyy Saksan suurkaupungeissa räikeämpänä kuin mitä se oli Schimmelbuschin nuoruudenpäivinä.

Toimittajat kysyvät, onko tällä jotakin tekemistä korkeiden manageripalkkojen kanssa? Kirjailijan mielestä joistakin tehtävistä maksetaan ylipalkkaa samaan aikaan kun eräät tärkeät koulutusalat ovat aivan ilmeisessä palkkakuopassa. Aikaisemmat hyvinpalkattujen normimersut ovat muuttuneet paljon maksaviksi palkanlisäkkeiksi joilla luodaan statusta. Kirjan päähenkilö ottaa tämän kärjistyksenä esille.

Lisäksi hän näkee eroja valtioiden toimintatavassa kansalaisten vaurauden kasvattamisessa.  Esimerkkinä hän nostaa Kiinan saksalaisiin yrityksiin pumppaamat miljardit, joiden kanssa saksalaiset yritykset eivät kykene taloudellisesti kilpailemaan. Kirjassa hän nostaa vasemmistopopulistisena ideana pidetyt valtioiden investointibondit, joiden tehtävänä olisi vastata suurista tulevaisuusinvestoinneista.

Tällaisia tulevaisuusbondeja on jo monilla valtioilla; hän mainitsee esimerkkinä jopa pienen aavikkodiktatuurin Qatarin. Kun Kiina osallistuu lähes 10 %:lla Daimler Benzin osakeomistukseen, sitä pidetään  vapaan markkinatalouden ilmauksena. Saksassa nousisi kirjalijan mukaan kuitenkin kauhea melu, jos liittovaltio tekisi saman ryhtyen yritysosakkaaksi.

Toimittajat kysyvät, onko mielekästä Saksalle toimia samalla tavalla kuin Kiina sen tunkeutuessa osake- ja yritysmarkkinoille, "vapaaseen markkinatalouteen" samalla kun miljoonia ihmisiä pidetään leireillä ja vankiloissa. Alexander Schimmelbuschin mielestä on viime kädessä kuitenkin kysymys Saksan kansalaisten edusta. Ei ole oikein romuttaa kansallista omistusta samaan aikaan kun toisenlaisilla talous- ja rahapoliittisilla säännöillä pelaavat kahmivat omistuksia sekä Saksassa, Euroopassa että muilla mantereilla.

Eikö vaarana ole valtiokapitalismi entisen DDR:n tapaan? Tottakai valtion omistus on järjestettävä hallinnollisesti toisella tavalla. Norjalla, Kuweitilla (ja myös Suomella työeläkerhastojen muodossa, IR) on rahastojen kautta tapahtuvaa osallistumista yritysmaailmaan eivätkä yritykset ole tästä mitenkään kärsineet. Kirjailija tuo kirjassaan esille myös omistamiselle asetettavan ylärajan, josta hän käyttää nimitystä "80 %:n vaatimus"; hän ei mainitse rahamääräistä rajaa, vaan kynnyksen, jonka 80% kansasta voisi hyväksyä. Hän myöntää että omistusoikeuden rajoittaminen on perustuslaillinen kysymys, mutta kysymys on myös kansan "sielusta", sen oikeustajusta.
---
Tällainen pohdiskelu on sekä Saksassa että Euroopassa aika harvinaista. Mielikuvitusta ilmeisesti himmentää Euroopan Unionin asettamat ehdottomat talous- ja rahapoliittiset rajat. Sellaisiin ulkopuoliset maat eivät ole sitoutuneet ja voivat käyttää itsenäisten pankkiensa rahapolitiikkaa kokonaisvaltaisesti. Myös nämä maat voivat käyttää yritysrakenteita välikätenä omistuksilleen. Kun endogeenisella, päätöksiin ja sopimuksiin kirjatulla  rahalla ei ole määrällisiä rajoja, ulkopuolisilla toimijoilla on kaikki mahdollisuudet tulla yritysten kautta laillisesti osakkaiksi ja myös osinkojen kerääjiksi. Omistus perustuu myös osakeomistuksiin ja suurilla sijoittajilla on se todellinen valta. Omat työeläkerahastomme ja Norjan vastaavat - volyymiltaan ainakin viisinkertaiset - hyötyvät jo nyt valtavista sijoitustensa tuotoista.

Veikkaukseni on, että paine Euroopan Unionin yksiulotteisen lähestymistavan perusteelliseen korjaamiseen ei tule Unionin sisältä, vaikka Lisabonin sopimukseen perustuen erityinen kansalaisasloitteen mahdollisuus on olemassa. Poliittinen järjestelmä muodollisesta moniarvoisuudestaan huolimatta ei näytä olevan kykenevä uudelleenarviointiin - ainakaan vielä. Ulkopuolinen maailma tulee todennäköisesti näyttämään maanosallemme kaapin paikan, jos siihen ei mahdollisuutta ole muulla tavoin.

Voi olla että myös oma maamme vaurastuu tätä kautta, yritysvetoisesti, mutta meidän vaurastumisemme perustuu suuressa määrin reaalitalouden säästöihin. Kun alussa Alexander Schimmelbuschin merkillepanema tulonjakokuilu näkyy jo katukuvassakin poikkeuksellisen selvästi, olisi aika ryhtyä pohtimaan Euroopan Unionin perussopimusten "pallo jalassa" elämisen mielekkyyttä.

Tämä veljeyden vankilaan viittaava ilmaisu tulee Fb-kaveriltani Seppo Tuoviselta.

Oppivatko markkinat tanssimaan?

Toukokuun alussa 2018 tuli kuluneeksi 200 vuotta kapitalismin keskeisimmän kritisoijan ja sen kumomista vaatineen Marl Marxin syntymästä. Olisi ollut outoa, jos Saksassa, Karl Marxin syntymämaassa häntä ei olisi millään tavalla muistettu. Yli puolet elämästään hän elikin maanpaossa  ja hänen viimeinen leposijansa ja  muistomerkki löytyvät Lontoon Highgaten hautaustamaalta. Saksalainen viikkolehti der Spiegel - yksi maailman parhaita lajissaan - näkyi kuitenkin ottaneen tehtäväkseen selvittää 5.5. 2018 ilmestyneessä lehden 19/2018 numerossa, onko kapitalismi vielä elinkelpoinen, mikä sitä uhkaa ja mitä voitaisiin tehdä kapitalismin myötä maailmaa uhkaavien suurten kriisien voittamseksi. Juttu on julkaistu nimellä "Kauniit uudet maailmat" ja lehden kansikuvakin viittaa hauskasti näihin uusiin utopioihin: siinä ihmiset uivat onnellisen näköisinä  rahameressä.

Marxin ja Engelsin oppien pohjalta ja niitä autoritaarisen "tieteellisesti" soveltaen syntynyt reaalisosialismi, kommunismi ilman yksityisomistusta ei ole tulevaisuuden vaihtoehtona mukana. Yksi Saksan viimeaikojen suosituimmista ekonomeista, Hans-Werner Sinn, itsekin aikanaan Vietnam mielenosoituksissa mukana ollut aktivisti on tullut toisiin ajatuksiin. "Markkinat keksittiin 10000 vuotta sitten ja sen yksi ihmiskunnan suurimmista kultuurikeksinnöistä. Ilman markkinoita ei olisi kulttuuria ylipäätään ajateltavissa." Markkinoiden myötä pääomien kasautuminen viimeisten kahdensadan vuoden aikana on  johtanut ennennäkemättömään taloudelliseen kasvuun. Hans-Werner Sinn näkee kuitenkin markinoiden puutteet niitä samalla puolustaesaan. Markkinat asettavat ihmisiä arvojärjestykseen ja tällä on uskomaton vetovoima. Markkinat eivät kuitenkaan johda automaattisesti demokratiaan eikä hän pidä todennäköisenä että rajaton kuluttaminen tekisi ihmiskuntaa todellisuudessa onnelliseksi. Puhdasta pelkästään markkinoihin nojaavaa kapitalismia ei ole todellisuudessa missään. Kaikkialla valtio on enemmän (Ranska 57%) tai vähemmän (USA 38%) mukana taloudellisen tuloksen muodostamisessa. On löydettävä taloudellinen tasapaino markkinoiden ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta puolustavan valtion välillä, sanoo Hans-Werner Sinn. Hän pitää tärkeänä, että työntekijät pääsevät myös osallisiksi omistamisesta. Palkkatyön rinnalla työntekijäpuolelle on annettava mahdollisuus myös omistamiseen ja luotava toimeentulolle tällä tavalla "toinen jalka".

Kapitalismi tuottaa pääoman kasautumista, kapitalismi luo tuloerojen polarisoitumista. Maailman köyhä puolisko omistaa maailman omaisuudesta 0.6 %, seuraavalle 40:lle prosentille jää 11,6%. Maailman rikkain kymmenys omistaa 87,8 prosenttia ja tästäkin ylivertaisen osan omistaa yhden prosentin "rikkaimmisto". Maailman digitalisoituminen on lisännyt vauhtia tähän polarisoitumiseen. Sen myötä kulutuksessa menee mielettömän hyvin, työn saannissa ja palkoissa puolestaan valtaosalla huolestuttavan huonosti.

Globalisaatiokriitikko  Kathrin Hartmann katsoo että pelkkä viisas kuluttaminen ei maailman tilannetta ratkaise. Kapitalismi ja markkinat on oppinut "viherpesun" ja siihen liittyvän manipuloimisen taidon. "Kapitalismi on ytimeltään edelleen kaikkien taistelua kaikkia vastaan, siltä pohjalta ei voida mitään uudellenjakoa toteuttaa", sanoo Kathrin Hartmann, kirjan Grüne Lüge (Vihreä Valhe) kirjoittaja. Kapitalismi ei ole pitänyt lupaustaan vetää kaikki mukanaan runsauden yhteiskuntaan. Ihmiset jaetaan suorittajiin ja roskaväkeen. Tästä seuraa väistämättä tilanne, jossa vastakkainasettelu pakottaa kansalaiset puolustautumaan. Digitalisasatio suosii monopoleja - näin välttämättä tarvitsisi asianlaidan olla.

Kapitalismi vaatii äärimmäistä kurinalaisuutta työssä - ja äärimmäistä kurittomuutta kuluttamisessa.
Filosofi Richard David Precht on kirjoittanut kymmenen kirjaa viimeisen kymmenen vuoden aikana, puhuu televisiossa ja matkustaa ympäri saksanmaata. Hän on vakuuttunut että kapitalismi, työ- ja suoritusyhteiskunta  on tietyn aikakauden ilmiö joka väistämättä lähestyy loppuaan. Se työ mitä antiikin Kreikassa orjat, naiset ja ulkomaalaiset tekivät työstä "vapaan miehen"  hyväksi, tulevat robotit ja tietokoneet korvaamaan jo lähitulevaisuudessa.Työaika on lyhentynyt viime vuosisadan alun lähes 80. tunnista neljäänkymmeneen ja jotta työtä riittäisi kaikille työajan pitäisi jo nyt olla huomattavasti lyhyempi. Precht on julkaissut tänä vuonna kirjan "Metsästäjät, paimenet ja kriitikot", jossa hän muistuttaa Karl Marxin kuuluisasta tokaisusta työn olemuksesta kommunistisessa yhteiskunnassa; ihminen on vapaa toteuttamaan itseään sitoutumatta johonkin  työuraan tai ammattiin omien toiveidensa ja taitojensa ulkopuolella. Hän vaatii ehtoja asettamatonta perustuloa jokaiselle kansalaiselle ja määräkään ei ole ihan mitätön, 1500 euroa kuukaudessa. Eksogeeniseen taloustieteeseen, rahan rajallisuuteen sitoutuneet ekonomistit pitävät tätä mahdottomana, endogeenisen talous- ja rahapolitiikan, rahan sopimusluonteeseen uskovat edustajat taas täysin mahdollisena. Richard David Precht uskoo digitaalisen vallankumouksen johtavan teollisessa maailmassa DDR:n romahtamista muistuttavaan tilanteeseen.

Todettakoon, että olen jo 1980-luvun alusta lähtien kirjoittanut tästä samasta teemasta työväenliikkeen arvoperinteeseen nojautuen  vaatien aluksi "kansallista palkkarahastoa, milloin yhteiskuntatakuuta tai kuten nyt perustuloa.  Myös minimipalkka, negatiivinen verotus ja työelämän sopimuspohjaiset, palkalliset työstä vapauttamiset ovat kaikki tätä samaa kehitystä. Digitalisaatio, taloudellinen ja sosiaalinen polarisoituminen, ympäristötuhot, kansainvaellukset, autoritaariset ja tuhosuuntaiset hallitusmuodot - kaikki johtavat  juurensa taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sietämättömyyksiin yltävästä omaisuuksien keskittymisestä harvojen käsiin.

Anke Domscheit-Berg on vasemmistolainen liittopäiväedustaja ja internetaktivisti, syntynyt DDR:n puolella. Hän pohdiskelee tulevaisuutta, jota voisi digitaaliseksi sosialismiksikin kutsua - hän ei kuitenkaan pidä tällaisesta ilmaisusta. Hän ei ole omistamista vastaan - eikä välttämättä rikkauttakaan; hän on luonut käsitteen "Commonismus", joka tarkoittaa yhteisöllisyyttä sen eri tasoilla ja työskentelyä ja luovuutta yhteiseksi hyväksi. Hänen mielestään suuret keksinnöt voivat olla maailmanlaajuista yhteistä hyvää, ei pelkästään keksijän ja toteuttajan omaisuutta. Koko maailmaa hyödyttävästä keksinnöstä on saatava asianmukainen korvaus, olkoon se vaikka 50 miljoonaa euroa. Mutta suurten keksintöjen tulee olla viime kädessä yhteistä hyvää, jotka hyödyttävät kaikkia. Maailmanyhteisöt voisivat varattua ostamaan tällaisia suurenmoisia keksintöjä ja palkita löytäjät sopivaksi katsotussa määrin.Tällaiset hyödykkeet (commodities)  olisivat todellisten tarpeiden maailmanyhteisön perustana.

Päivän kapitalismille tarvitaan vaihtoehtoja, positiivisia mielikuvia toisenlaisesta tulevaisuudesta, sanoo sosiologi Harald Welzer. Perustuloyhteiskunta on yksi sellainen, työn vapauttamisen toteuttava myös. Ehkä piankin nousee keskustelu autottomasta kaupungista tai maataloudesta ilman kidutettuja eläimiä. Politiikka ei pysty vastaamaan näihin vaihtoehtoisiin visioihin, se on jähmettynyt lyhyen tähtäimen taktiikkaan ja pakottaa ihmiset harjoitetun politiikan alamaisiksi. Päivän vaihtoehdottoman kulttuurin tilalle tarvitaan toisenlaisia lähestymistapoja.

Marxin kommunismi ja sen reaalisosialistiset sovellutukset eivät varmastikaan ole tulevaisuuden vaihtoehto. Mutta kapitalismin jähmettyneistä suhteista ja asenteista on päästävä eroon. Taas on lainattava Karl Marxia: "Nämä kapitalismin jähmettyneet suhteet on pakotettava tanssimaan yhteisesti hyväksytyn melodian pohjalta."

Der Spiegel 19/2018 lehden  Karl Marxin 200-vuotissyntymäpäivän merkeissä tehdyn pääkirjoituksen referaatti

Euroopan ytimeen

Olen Euroopan Unionia koskevissa kirjoituksissani toistuvasti kuvannut Euroopan Unionin peruskirjojen yksiulotteista ja autoritaarista luonnetta. Tämä on tietenkin yllättänyt ja ehkä loukannutkin niiden tuntoja, jotka pitävät Euroopan Unionia länsimaisia arvoja edustavan demokraattisena arvoyhteisönä. 

En ole tehnyt sitä siksi että vastustaisin eurooppalaista yhteistyötä ja toimia maanosan vakauttamiseksi ja tervehdyttämiseksi. Syynä on ollut se, että Euroopan Unioni on perussäännöissään rajannut itse toimintamahdollisuuksissaan endogeenisen, itsenäiselle valtiolle rajoittamattoman velkasuhteiden luomisen ja tällä tavalla suurten yhteiskunnallisten tehtävien, investointien, palveluiden ja muiden suurten kysymysten hoitamismahdollisuuden oman tehtäväpiirinsä ulkopuolelle.

Perusopimusten kirjaus, joinka mukaan EKP tai Euroopan Komissio ei ota vastuuta jäsenvaltioidensa luotonannosta tarkoittaa endogeenisen rahapolitiikan rajaamista vain yritysten suuntaan tapahtuvaksi. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että klassisen talousliberaalin John Maynard Keynesin kehittämä antisyklinen ja lamoja sekä kriisejä vastaan tehtäväksi tarkoitettu talouspolitiikka ei ole mahdollista.

Kuvaavaa on, että Der Spiegel -lehden (Nr. 17, 21.4. 2018)  haastattelussa Baijerin osavaltioon mahtipuolueen CSU:n entinen puheenjohtaja ja nykyisen koalitiohallituksen sisäministeri Horst Seehofer toteaa seuraavaa: "Kaiken sen mitä me Euroalueella institutionaalisesti muutamme, tulee tiukasti seurata vakaussopimuksen periaatteita. Me emme saa langeta velkaunioniin, sillä kaikki mitä Euroopan Unionissa voidaan kuvitella tehtävän, joudutaan maksattamaan joko Saksan kansalla tai lisääntyvällä velalla. Angela Merkelin kanssa olen tästä samaa mieltä ja tätä kantaa meidän on edustettava myös suhteessa Ranskan presidenttiin."

Onko asia todella näin?
Euroopan Unionia voidaan hyvinkin verrata rahapoliittisesti itsenäisen valtioon, jolla on oma keskuspankki EKP. Tosin EU:lla ei ole verotusoikeutta eikä sen nykyisten peruskirjojensa mukaan voi ottaa vastuuta jäsenvaltioidensa veloista. Kuten yrityksille pankkien kautta suunnatusta määrällisestä elvytyksestä (QE) tiedetään, EKP voi laskea liikkeelle määrättömästi valuuttaa pelkäämättä joutuvansa konkurssiin. Euroopan Valuuttaunionin jäsenmaat voivat kuitenkin joutua rahapoliittisesti konkurssia muistuttavaan tilaan. Tätä tilannetta kuvaa eriniomaisesti Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan kirja "Rahatalous haltuun - irti kurjistavasta talouspolitiikasta", Likekustannus Oy 2014 ss. 153-155) seuraavasti:

"Kun valtionrahalla viime kädessä selvitetään kaikki maksut, ei rahapoliittisesti suvereeni valtio voi koskaan joutua maksukyvyttömäksi. Rahapoliittisella suvereniteetilla on kolme ehtoa. Ensinnäkin valtion on laskettava itse liikkeelle viimekätistä maksuvälinettä. Esimerkiksi euromaat eivät ole rahapoliittisesti suvereeneja valtioita, sillä niiden käyttämän valuutan liikkeellelaskija on EKP. Toiseksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei voi olla merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa. Esimerkiksi kehitysmaiden velkakriisi on suurelta osin johtunut suurista dollarimääräisistä veloista, joista kehitysmaiden valtiot eivät ole kyenneet selviytymään. Valtionvelka sinänsä ei olisi voinut aiheuttaa kehitysmaiden velkakriisiä. Kolmanneksi rahapoliittisesti suvereenin valtion on käytettävä kelluvaa valuuttakurssia."
---

"Rahapoliittisesti suvereenin valtion tapauksessa (lähes) kaikki sen velkavastuut on kirjattu sen omassa valuutassa. Tämä tarkoittaa sitä, että rahapoliittisesti suvereeni valtio selviää kaikista maksusitoumuksistaan yksinkertaisesti siirtämällä sovitun summan edestä itse liikkeellelaskemaansa keskuspankkirahaa velkojan tilille. Keskuspankkirahaa valtio voi hankkia joko verottamalla tai lainaamalla sitä luottomarkkionoilta tai omasta keskuspankistaan. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että lopulta kaikki keskuspankkiraha on luotu keskupankin suorittamana tilikirjauksena. Myös keskuspankkirahan kerääminen verotuksen ja luottomarkkinalainaamisen avulla on edellyttänyt sitä, että keskuspankki on aiemmin luonut ja laskenut liikkeelle tämän valuuttaerän.

Rahapoliittisesti suvereeni valtio ei missään tapauksessa voi ajautua maksukyvyttömäksi vasten tahtoaan. Vaikka luottomarkkinat eivät jostain syystä haluaisi ostaa tällaisen valtion velkakirjoja, olisi sen edelleen mahdollista rahoittaa kulutuksensa suoraan keskuspankkiluototuksen avulla.Tosin rahapoliittisesti suvereenien valtioiden velkakirjoille yleensä riittää kysyntää aina. Velkakirjamarkkinoilla tiedetään, että tällaiset valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, joten pitkien valtionlainojen korkotaso säilyy maltillisena. Sen sijaan rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden maiden korkotasoon liittyy aina myös maksukyvyttömyyspreemio."
---
Kun nyt alamme valmistautua eurovaaleihin ja haemme sisältöä kansanvaltaan, sosiaalisuuteen ja dynaamiseen kehitykseen tähtäävälle politiikalle, on tärkeätä nähdä Euroopan Unionin finanssi- ja rahapolitiikan rajoittuneisuus. Kun markkinoihin päin kallellaan oleva linja on kirjattu peruskirjoihin, on myös politiikan muutoksen perustuttava vaatimukseen peruskirjojen avaamisesta ja niiden keskeisen sisällön muuttamisesta yksipuolisesta markkinaorientaatiosta sekatalouden suuntaan. On muistettava että yritysmaailma ei yksin voi luoda tasaista ja mittavaa ostovoiman kasvua ja siihen perustuvaa kysyntää. Se tehtävä on valtion ja valtioluonteisten yhteisöjen kuten rahapoliittisesti itsenäisen Euroopan Unionin vastuulla.

Kieltäytyminen peruskirjojen avaamisesta ja muuttamisesta merkitsee Euroopan Unionin yksisiipisen politiikan jatkumista, sosiaalisesti ja demokraattisesti suuntautuneiden poliitisten voimien visioiden sivuuttamista, perinteisen vasemmiston tahtotilan ja ohjelmien toteutumisen estämistä ja lopulta koko Euroopan halvaannuttamista. Siksi tämä vaatimus on voitava esittää avoimesti ja julkisesti. Esimerkiksi sosialidemokratian ei pidä jatkaa väärän lojaalisuuden tiellä, vaan juuri tärkeissä peruskysymyksissä on pureuduttava "Euroopan ytimeen" - erästä takavuosien valtiomiestä tässä yhteydessä lainatakseni. 

Sosialidemokratian eurooppalainen strategia

Euroopan Unionin politiikka vaikuttaa kuten sanotaan varsin voimakkaasti jäsenvaltioiden kansalliseen politiikkaan. Miten se vaikuttaa, sitä ei ole kovin tarkkaan julkisesti analysoitu. Lainsäädännöstä tulee jo nyt huomattava osa suoraan Euroopan Unionista, ottakaamme esimerkiksi vaikka juuri 12.9. 2018 europarlamentissa päätetty tekijänoikeuksia koskeva ratkaisu. Kaiken lainsäädäntömme on juridisesti täytettävä EU-lainsäädännön ehdot - tästä sai vakavan varoituksen juuri Unkari, joka on lehdistönvapautta koskevissa asioissa rajannut julkaisuvapautta tarkoituksella estää ilmaisuvapauden käyttö koskemaan vain Orbanin hallitukselle uskollisia mielipiteitä. Talouden alueella Euroopan Komissiolla on laajat valtuudet seurata kansallista talouspolitiikkaa. Tehtävät päätökset eivät saa olla ristiriidassa Maastrichtin sopimuksen rajausten kanssa, jotka rajoittavat jäsenmaan kansallisen velkaantumisen hatusta tempaistuun 60%:n rajaan ja kansallisen talousarvion kasvun puolestaan korkeintaan 3:een prosenttiin.

Tästä tulemmekin otsikon osoittamaan teemaan: mikä on eurooppalaisen sosialidemokratian strategia Euroopan Unionin oloissa? Millä tavalla voimme kehittää hyvinvointivaltiota kansanvaltaisella tavalla. Miten voimme luoda yhteistä eurooppalaista hyvinvointia työn, palvelusten, pääoman ja kansalaisten vapaan liikkumisen oloissa?

Sosialidemokratia on aina rakentanut hyvinvointivaltiota - kuten ilmaisu jo sellaisenaan kertoo - vahvan valtion, kuntien ja julkisten palvelurakenteiden varaan. Tämä on toteutettu keskeisesti progressiivisen verotuksen muodossa,  mikä on muodostunut laajasti hyväksytyksi periaatteeksi. Jokaiselta voimiensa mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan.  Palvelumaksujakin on  alettu  veroluonteisina maksuina käyttää, mutta ne ne ovat usein muodostuneet tasaveroiksi ja osaltaan lisärasitteeksi vähävaraisemmalle kansanosalle.

Väinö Liukkonen, Työväen Akatemian rehtori 1950- ja 60 luvuilta ja tunnettu kansantalousmies nimesi sosialidemokratian "sosialisoimisen" strategiaksi julkisen säästämisen, so. julkisten voimavarojen kartuttamisen. Juuri tämän strategian varaan rakennettiin pohjoismaissa kansanvaltaisen hyvinvointivaltion tähänastiset rakenteet.

Ne rakennettiin verovaroilla, mutta itsenäiselle valtiolle ja sen keskuspankille on mahdollista myös rahapoliittinen yhteisten voimavarojen kartuttaminen. Tästä syystä rahapoliittisesti itsenäinen valtio ei voi koskan mennä konkurssiin - se pystyy aina rahoittamaan toimintansa. Suuret ja pienet painivat tässä suhteessa toki eri sarjoissa: Yhdysvallat rahoittaa toimintaansa pitkälle rahapoliittisen keinoin, mutta dollari pysyy pitkästä historiastaan  johtuen kansainvälisesti luotettavana ja vakaana valuuttana. Esimerkiksi Venezuelan valuutasta ei voi sanoa samaa, vaikkaa maa onkin mm. öljyntuottaja. Pieni maa voi helposti joutua ahtaalle suurten puristuksesa vaikka se voisikin luoda tarpeisiinsa omaa valuuttaa.Tämän liberaalin, lamoja ja konjunktuuriheilahteluja vastaan suunnatun talouspoliittisen  ajattelun isä on liberaalina talouspoliitikkona tunnettu John Maynaard Keynes.

Euroopan Valuuttaunioniin liittyessään Suomi yhtenä sen jäsenenä luopui valuuttapoliittisesta itsenäisyydestään. Kirjassa "Rahatalous haltuun" (Jussi Ahokas ja Lauri Holappa: Rahatalous haltuun, Like  Kustannus Oy 2014) todetaan: "- ulkoinen velkaantuminen on ongelma etenkin sellaisille talousalueille ja valtioille, jotka ovat luopuneet rahapoliittisesta suvereniteetistaan ja siten talouspoliittisesta autonomiastaan. Toisin sanoen näillä talousalueilla valtiot eivät voi enää vapaasti laskea liikkeelle omaa valuuttaansa, jolloin myös niiden maksukyky tulee uhatuksi." Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopan Valuuttaunionissa jäsenvaltion mahdollisuudet toteuttaa itsenäistä rahapolitiikkaa esimerkiksi investointien, palvelujen kehittämisen tai valtion toimintavolyymin kasvattamiseksi ovat poissuljettuja. Samalla se voi merkitä myös ajautumista "Bail out" tilanteeseen Kreikan tapaan. "Bail out" tarkoittaa alunperin hyppäämistä lentokoneesta laskuvarjon varassa koska, kone on putoamassa.

Euroopan Unioni voisi periaatteessa laskea liikkeelle rahaa keskuspankkinsa EKP:n kautta ja ottaa siten koko mantereen tasolla vastuuta suurten hankkeiden toteuttamisesta. Euroopan Unionin keskeiset instituutiot rakennettiin kuitenkin jo 1990-luvun alusta lähtien lähes yksinomaan markkinoiden varaan. Määrällisen elvyttämisen (QE) muodossa EKP on tätä viimeiset neljä vuotta tehnytkin - mutta tämä elvytys on suuntautunut siis markkinarakenteille, ei jäsenvaltioille.  Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja kieltää unionia ottamasta vastuuta jäsenvaltioiden veloista, ts. budjettien kasvattamisesta velkavaroin tai esimerkiksi käyttämällä keynesiläistä vastasyklistä tai elvyttävää rahapolitiikkaa valtioiden kautta suurten yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Peruskirjat ja keskuspankkien lainsäädäntö on kirjoitettu - ja päätetty - lisäksi siten, että EU:n elimet  eivät ota kantaa tai neuvoja miltään valtiolta tai poliittiselta elimeltä - eikä muultakaan neuvojalta - suhteessa rahapolitiikkaan. Jäsenvaltiot ovat peruskirjan hyväksyessään sitoutuneet myös mukisematta noudattamaan sitä.

Mitä tämä merkitsee poliittisesti sosialidemokratian ja sen pohjimmiltaan kansainvälisen, maailmanlaajuisen tehtävän kannalta? Mielestäni se tarkoittaa sitä, että yhdessä mm. Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten ja niiden laajennusten kanssa sosialidemokratian mahdollisuudet rakentaa kansanvaltaista ja vahvaa hyvinvointi-Eurooppaa on peruskirjoissa ja rahapolitiikan suvereniteetin menettämisen myötä rajattu minimiin. Sosialidemokratia ei voi tämän jälkeen myöskään toimia oppimestarina muiden mantereiden tai edes Euroopan Unionin ulkopuolisille eurooppalaisille sos.-dem.puolueille.  Huomiota kiinnittää mm. se että Saksan - EU:n keskeisen jäsenmaan - sosialidemokraatit eivät kyseenalaista Euroopan Unionin konsolidoitua peruskirjaa. Tämä näkyy SPD:n poliitiikan tosiasiallisessa hampaattomuudessa kovasta retoriikasta huolimatta.

Edes eroaminen rahaliitosta ja palaaminen itsenäiseen valuuttaan ja suvereeniin rahapolitiikkaan ei todellisuudessa ole pienelle maalle mahdollista. Markka ei olisi mikään kansainvälinen vaihtovaluutta, vaan todennäköisesti maa ajettaisiin venezualaisen esimerkin mukaan totaalisen ahdinkoon. Unionin sisällä keynesiläinen jäsenvaltioiden rakennetta elvyttävä, mielestäni dymaaminen politiikkavaihtoehto on ehdottomasti poissuljettu vaihtoehto.

Strategiseksi poliittiseksi vaihtoehdoksi jää todellisuudessa pääasiassa kaksi keinoa. Verovarojen painottaminen valtion budjetissa palvelusten ja infrastruktuurin suuntaan odotusarvoisten yritystukien  sijasta. Se on yksi tie. Toinen tie olisi uusien rahoitusinstrumenttien kehittäminen suurten yhteiskunnallisten hankkeiden tueksi lisäämällä osake- ja velkakirjamuotoista julkista säästämistä. Nythän osakekauppa suuntautuu lähes pelkästään yritysmaailman suuntaan. Miksi julkisten rakenteiden vahvistaminen ei nouse sosialidemokraattiseen strategiakeskusteluun?

Toki on kolmaskin, mutta todella vaivalloinen ja pitkä tie. Se on Euroopan Unionin politiikan muuttaminen tukemaan sekataloustyyppistä taloudellista kehitystä ja keskeisten peruskirjojen kirjoittaminen ja päättäminen uudelleen tukemaan tällaista suuntautumista yksipuolisen markkinaorientaation sijasta. Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on hyväksytty neuvotellen ja konsensukseen nojautuen lopulta yksimielisesti. Ei voi kuvitella että näitä päätöksiä millään enemmistöpäätöksillä voitaisiin muuttaa.

Ilmeistä on että tarvitaan suuri katastrofi taas kerran ennenkuin häpeillen ja "en minä tiennyt mitä oli tapahtumassa" puolusteluin yritettäisiin palata dynaamisen sekatalouden tielle, jossa kansanvaltaiset valtiot ja yritystoiminta lyövät kättä päälle ja ryhtyvät aidosti rakentamaan demokraattista Eurooppaa länsimaisen demokratiakäsityksen mukaisesti.

Sosialidemokratian strategia Euroopassa? Ensiksi olisi tunnustettava että nykyisten unionin rakenteiden puitteissa sosialidemokratian kädet on vähintäänkin sidottu yhteisten peruskirjojen muodossa - ellei sitten peräti katkaistu, koska niiden muuttaminen on tehty mahdottomaksi. En haluasi olla pessimisti, mutta realismin nimissä on katsottava totuutta suoran silmiin. Hyväuskoisuuden varaan emme voi paljoa rakentaa. Vaikeneminen ei poliittisessa keskustelussa - ei ainakaan näin tärkeissä olemassaoloa koskevissa kysymyksissä - ole kultaa. Euroopan tilanteen selkeä näkeminen ja rohkeus todeta maanosan ajautuminen umpikujaan suhteessa sellaisiin suurvaltoihin kuin Kiina, USA tai Venäjä on ratkaisevaa. Näillä suurvallolla ei ole samanlaisia halvaannuttavia rakenteita kuin mihin Euroopan Unioni Neuvostoliiton hajotessa ja Berliinin muurin kaatuessa itsensä - reaalisosialismin pelossa - ajoi.

Kenellä on rohkeutta nähdä ja todeta että keisarilla ei ole vaatteita?