SOME ja CETA
Otsikon kirjainlyhenteet kertovat Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassakin käynnissä olevasta muutoksesta, joka sisältöineen tunkeutuu vähitellen tietoisuuteemme, vaatii kannanottoa ja sopeutumista ja - lupaa ainakin periaatteessa mahdollisuuden vaikuttamiseen ja jopa muutokseenkin. Missä määrin vaikuttaminen ja muutos on mahdollista, sitä tässä on tarkoitus lyhykäisesti pohdiskella.
SOTE, sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistus on tulossa ja maan hallituksella on vahva, kansanvaltaan ja eduskuntaenemmistöön perustuva mandaatti asian eteenpäinviemiseen. Koko valmistelun ajan on ollut nähtävissä ainakin se, että parlamentin oikealla laidalla keskustaa ja perussuomalaisia halkoen on ollut pysyvä halu ja intentio markkinan, so. yksityisten toimijoiden mukaantuomiseen. Kysymys on siis ns. valinnanvapaudesta ja yritystoimijoiden mukaantuomisesta kilpailutettaviin hankintoihin ja palveluihin. Valinnanvapaus tarkoittaa siis kilpailuttamisen sijasta pysyvää, julkisen ja yksityisen - mahdollisesti useampienkin toimijoiden - mukaantuloa palvelujen tuottajaksi. Nämä siis tulisivat 'samalta viivalta' meillä pitkään, pohjoismaiseen, hallinnolliseen ja toiminnallisen kansanvaltaan perustuvaan julkisen palvelujen tuottamisen rinnalle. Taustalla on jo 1970-luvulta vaikuttanut ns. uusliberalistinen ja monetaristinen konsepti. Kilpailuttamistilanteessa sosialidemokratialle ei lankea muuta tehtävää kuin puhtaasti hallinnollinen toimeenpanoon osallistuminen vaaleissa saadun mandaatin puitteissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltion konsepti saattaa jäädä historiaan yhden tai kahden ihmisiän jatkuneena poikkeuksellisena jaksona.
SOTE-ratkaisuun on tullut mukaan myös Keskustan mukana uusi yllätyspiirre eli vaaleihin perustuvan maakuntahallinnon toteuttaminen tässä yhteydessä. Millainen tästä tulisi, se on vielä epäselvää, mutta tiettävästi haikaillaan maakuntavaalien toteuttamista muiden vaalien yhteydessä. Kunnallisvaalien osalta on jo ensi vuonna toteutumassa suuri muutos valtuustojen pienenemisen muodossa. Kun kuntayhtymissä ja muissa kuntien yhteisorganisaatioissa Keskustapuolue on pienten kuntien kautta saanut suhteettoman suuren hallinnollisen edustuksen, pelättävissä on että kuntarakenteen - kunnallisvaalijärjestelmän - kautta makuntahallinnon poliittinen epäsymmetria saa uusia ilmauksia. Jos näin käy, sosialidemokratia on eduskuntavaalitulostakin vaatimattomammassa asemassa maakuntahallinnossa. Puolueen nimen ja toiminnallisen symboliarvon, sosiaalisuuden ja kansanvallan ohella myös käytännön osallistuminen käy yhä ohuemmaksi ellei aivan homeopatian tasoiseksi.
Euroopan Unioni ja Kanadan välillä solmittu laaja vapaakauppasopimus , sienirihmaston lailla laajalle ja syvälle ulottuva rakenne on juuri astumassa voimaan. Sopimuksen lopullinen muoto oli parhaiten löydettävissä Unionin keskeisillä kielillä, ainoastaan väliaikainen versio löytyi kokonaan suomeksi. Siinä toistuu paitsi Euroopan Unionille, myös koko vapaakaupalle keskeinen periaate, tavaroiden ja palveluiden ja muiden kaupan esteiden syvällinen - sanoisin perinpohjainen - poistaminen. Julkisten palveluiden osalta on tulossa vielä uusikin samaan suuntaan vievä vapaakauppasopimus CITA. Näissä Euroopan Unionin jäsenvaltioita ja Kanadaa johdatetaan toimimaan hyväksytyn sopimuksen hengessä ja toteuttamaan sitä tinkimättä.
Sopimuksen mukaan kaupan ja palveluiden tarjontaan liittyviä esteitä poistetaan laajalla rintamalla. EU-tiedotuksen mukaan julkiset palvelut turvataan. Tämä tarkoittaa että julkisia palveluja voi olla olemassa ja että julkinen hallinto voi tehdä määrärahallisia päätöksiä niiden kehittämisestä, mutta toteuttamisen on mm. CETA:n tapauksessa noudatettava tiukasti julkisten palvelujen tuottamiseen tarkoitettuja, toteuttajatahojen oikeuksia ja mahdollisuksia rajoittamattomia toimintatapoja. Artiklassa 19 määritellään samalla kertaa sekä laajasti että sitovan tiukasti, miten palveluntarjoajia on kohdeltava, otettava mukaan hankintakilpailuun, välttäen syrjintää ja erilaisia järjestelyjä jotka estävät palvelun tarjoajaa pääsemästä mukaan tarjouksineen.
Sopimus sisältää monia kilpailutilanteeseen liittyviä selvitysmekanismeja alkaen ristiriidan sopimisesta osapuolten kesken ja jatkuen aina kansainväliseen "tribunaaliin" saakka. Vapaakauppasopimuksen järjestämisvastuussa olevan sekakomission (EU, Kanada ja ulkopuolinen taho) tehtävänä on rakentaa osapuolia edustava tuomioistuin, tribunaali, jossa nimensä mukaisesti on kerrallaan kolme jäsentä ratkomassa tietyn rotaation puitteissa esillenousevia riitakysymyksiä. Olen ymmärtänyt niin, että pienempiä yksikköjä koskevia riitakysymyksiä voidaan delegoida yksittäisellekin lakimiehelle. Jos riita ei ratkea sovinnolla, osapuolet eivät käsittele sen jälkeen kysymystä, vaan se viedään oikopäätä asian edellyttämälle tasolle ja taholle tässä tuomioistuinmenettelyssä. Tribunaali ratkaisee asian perustuen vapaakauppasopimuksen periaatteisiin. Poliittista ratkaisua ei riitakysymyksessä tunnisteta. Poliittiset periaatteet on hyväksytty vapaakauppasopimusta solmittaessa. Nämä periaatteet eivät tietääkseni ole myöskään ristiriidassa EU:n omien kilpailuttamissääntöjen kanssa.
Kun nyt sosialidemokratia puheenjohtajansa suulla ilmoittaa, että se ei tule SOTE:n yhteydessä hyväksymään Kokoomuksen edellyttämää valinnanvapautta ja yksityisen palveluntarjoajan jatkuvaa läsnäoloa vaihtoehdon ja 'valinnanvapauden' tarjoajana, joudutaan tätä kysymystä katselemaan vapaakauppasopimuksen solmimisen jälkeen entistä tiukemmin myös tästä näkökulmasta. Jonkun valitun yksityisen palveluntarjoajan jatkuva läsnäolo on mitä ilmeisimmin ristiriidassa vapaakauppasopimuksen tarjouksia tekevien ja kilpailevien osapuolten etujen kanssa.
Samoin kieltäytyminen yksityisen osapuolen tarjouksesta sillä perusteella että se kerää toiminnastaan voittoa yrityksen omistajatahoille, ei taida vapaakauppasopimuksen logiikan mukaan olla mahdollista. Sen puitteissa mahdollisuus poliittisin perustein tapahtuvaan syrjintään on kiellettyä ja rangaistavaa. Julkinen toimija voi osallistua itse kilpailuun, mutta saadakseen palvelun toteutettavakseen sen on voitettava kilpailu. Oletukseni on, että kun julkisia hankintoja koskeva vapaakauppasopimus TISA aikanaan tulee käsittelyyyn ja päätettäväksi, tämä sama periaate toistuu myös siinä yhteydessä ja ehkä vielä laajemmin ja tarkemmin.
Voiton tavoittelun etiikasta vapaakauppasopimuksessa ei puhuta mitään. Päinvastoin, hallitusten ja hallintoelinten ei tule asettaa esteitä vapaakaupan rahoittamiselle, organisoinnille tai rahansiirroille. Palvelujen tarjoajilla tulee olla täysi oikeus toimintaansa ja sopimuksen periaatteellinen tehtävä on helpottaa mukaanpääsyä.
Vahva, huoltapitävä ja kansanvaltainen julkinen sektori on aivan olennainen osa sosialidemokratiaa. "Ei kunnallsia töitä välikäsille" - tämä periaate on tullut tutuksi jo SDP:n vuoden 1903 Forssan kunnallisohjelmasta. Yhteisten voimavarojen kokoaminen ja 'julkinen säästäminen' - siis voimavarojen kartuttaminen - on sosialidemokratian tapa luoda jokaista yhdenvertaisesti kohtelevaa ja palvelevaa laatua. Siinä seteli ei seuraa asikasta, vaan seuraajana on palvelu itse, lopullisena tavoitteenaan asiakkaan kuntouttaminen ja tervehdyttäminen. Yhdenvertaisuus toteutuu siis toiminnan tavoitteen muodossa, ei siihen käytettävän resurssin samansuuruisuutena.
Vapaakauppasopimus CETA kannattaa lukea huolella ja ajatuksella läpi. Kysymys on valtavasta kannanottojen määrästä, joka sienirihmaston kaltaisesti nivoutuu jo eri yhteyksissä päätettyihin periaatteisiin ja ratkaisuihin, ulottuu yhteiskuntaelämän eri alueille ja luo oman, lainvoimaisen, osapuolia sitovan kokonaisuuden. Jos politiikalla halutaan pitää kiinni julkisen hallinnon omasta tuotannosta, sen on kilpailutilanteessa ja vapaakauppasopimuksen kaikkia määräyksiä noudattaen selviydyttävä testistä.
Kun sosialidemokratia on nyt muokkaamassa periaateohjelmaansa ainakin kahden version voimalla, kysymys suhteesta pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen ja kaikkia yhdenvertaisesti kohtelevaan hyvinvointivaltioon nousee väistämättä keskusteluun ja ratkaistavaksi. Jos siitä halutaan pitää kiinni, sen keskeinen olemus on saatava myös sisäänrakennettua Euroopan Unionin ja globaaleiden rakenteiden sisälle maailmanlaajuisena säätelynä.
Kysymys kuuluu: ovatko vapaakauppasopimukset, sellaisina kuin mitä Euroopan Unionin ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus nyt meille tarjoaa, myös sosialidemokratian uusi tie?
tiistai 22. marraskuuta 2016
keskiviikko 16. marraskuuta 2016
Analyysia 110 vuoden takaa
Kaupallisuudesta ja välikäsistä
"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.
Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.
----
Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.
Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.
Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.
Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."
(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)
"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.
Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.
----
Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.
Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.
Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.
Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."
(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)
maanantai 14. marraskuuta 2016
Voiko koulutus tainnuttaa tai tappaa?
Voiko koulutus tainnuttaa tai tappaa?
Teema on erittäin tärkeä, onhan peruskoulullemme kertynyt hyvää mainetta kansainvälisissä tutkimuksissa. Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen tulos saattaa olla nimittäin kokonaan toinen kuin mitä kasvatuksellisesti hyvältä koululta ja opetusjärjestelmältämme muuten odotetaan. "Odotukset, vaatimukset ja kasvuikäisten eteen maalatut näyt epävarmasta tulevaisuudesta, osaajien ja menestyjien yhteiskunnasta murtavat usein nimenomaan lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä, sanoo Uusikylä. Uusikylän mukaan jatkuvan muutokset ja tehokkuuden vaatimukset ovat ajaneet jo tunnollisimmat opettajat sekä fyysisesti että henkisesti loppuun.
Opettajan identiteettikriisi
Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen "subjektimalli" - käytän tässä pohjana saksalaisen Helmut Wehrin käsitteitä ja analyysia - johtaa opettajan sosiaalisen identiteetin kriisiin. Kovassa yhteiskunnassa pärjäämisen rajat pakottavat kokeilujen sijasta rutiiniratkaisuihin ja opetusaineiston läpikäymiseen luovuuden sijasta. Muodolliset roolit nousevat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen edelle ja yhtenäistetyt toimintatavat joustavuuden ja tunnekokemuksen sijalle.
Pääomaehtoinen koulutus rakentuu jatkuvuudelle etsimisen sijasta ("ei kannata lähteä haihattelemaan") ja painottaa järjestystä itsenäisyyden kustannuksella. Pedagogisen vapauden tilalle nousee kuuliaisuus ja oletettu objektiivisuus hyväksytyn subjektiivisuuden kustannuksella. Markkinayhteiskunnan koulutus on suoritus- ja toteuttamiskykyisen imagon rakentamista. Omassa työssään opettajasta tulee itsenäisyyden sijasta yksinkamppailija. Yhteistyö opettajien kesken jää vähäiseksi: älä sekaannu minun asioihini. Opettajan tehtävä on tuottaa käyttökelpoista, testinkestävää tietoa, suorittaa valintoja ja antaa arvosanoja. Tuloksena on konservatiivinen moralisti, ammattiurautunut "fakki-idiootti". Idealistiset, yhteiskuntatieteellisesti ja psykoanalyyttisesti asennoituneet luokitellaan pimahtaneiksi ja sopeutumattomiksi "radikaaleiksi".
Oppilasidentiteetti
Oppilaasta tulee kilpailukoulussa kouluyhteiskunnan ja sen arvojen käden jatke. Kilpailukoulu on itse asiassa porvarillisen arvomaailman ja rakenteiden moraalistaja ja luonnollistaja. Koulusta tulee laitos, joka jäähdyttää systemaattisesti sosiaalisia, psyykkisiä ja emotionaalisia tuntoja.
Tällainen koulu suosii agressiivista, valtaorientoitunutta opettajakäyttäytymistä. Sen tunnusmerkkejä ovat rituaalinomainen kurinalaisuus, patriarkaalinen herruus sekä järjestyksen, rauhan ja siisteyden ylikorostus. Ns. eliittikoulut maailmalla toteuttavat korostuneesti tällaista käyttäytymistä.
Affektiivisen, tunnepitoisen torjuminen merkitsee spontaanisuuden ja mielikuvituksen mahdollisuuksien rajaamista. (Fakta, WSOY 1980 määrittelee affektiivisuuden voimakkaaksi tunteiden purkautumiseksi joka voi häiritä järkevää toimintaa). Mitä ovat tällaisen taivuttamisen seuraukset? Ne merkitsevät valtaa yli oppilaan, psyykkisiä paineita, etääntymistä, ei-pidetyksi joutumista ja boikotti-ilmiöitä. Tuloksena on yksinkamppailijoita ja "huonoja", sopeutumattomia oppilaita.
Sosiaalistumisen epäonnistuminen johtaa ulkopuolisasennoitumiseen. Lahjakas laiskuri pääsee vain harvoin tähden rooliin. Hän hakee vapaa-ajasta kompensaatiota huonolle menestykselle koulussa. Tämä saattaakin olla eräs "vaihtoehtoisuuden" lähde. Kun puhutaan lääkkeiden ja huumeiden lisääntyvästä käytöstä tai psyykkisistä häiriöistä, tullaan kaiketi harvoin ajatelleeksi koulun ja opetuksen pedagogisten menetelmien seurauksia. 'Education, education ja education' saattaa johtaa oppilaan expertokratian uhriksi, koulun vangiksi, passiiviseksi, vieraantuneeksi objektiksi.
Epäpersoonallisen koulun lopputuloksena on sopeutuminen ja - apatia. Jos kovien arvojen tunkeutuminen kouluun on totta, on yhä ajankohtaisempaa etsiä koulumaailmaan aidosti ihmisarvoista ja vapauttavaa, voimaannuttavaa pedagogiikkaa. On osattava yhdistää utopia ja järkevät arvot tavalla, joka ratkaisee kriisejä. Samalla se ratkaisee myös kriisin opettajan ja oppilaan välillä ja mahdollistaa molempien persoonallisen asennoitumisen.
Tämän blogikirjoituksen tekstin olen laatinut alunperin jo vuonna 2006 eli kymmenen vuotta sitten. Taustalla on jo vuosikymmeniä jatkunut mielenkiintoni Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologista analyysia kohtaan, jonka keskeinen vaikuttaja ja avaaja on kuuluisa psykoanalyytikko, sosiaalipsykologi ja filosofi Erich Fromm (1900 - 1980). Hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla Freudin kehittämää psykoanalyysia, sen vaikutusta luonteenpiirteisiin ja toisaalta muokkasi Freudin suvunjatkamismotiivista lähtevää analyysia yhteiskunnan elinehdoista avautuvaan suuntaan. Yhteiskunnan rakenteilla on vaikutusta niin yksilön kohtaloon kuin näiden pohjalta toteutuvaan 'yhteiskuntaluonteeseen'. Saksalainen Helmut Wehr (1988 Promotion an der Universität Heidelberg bei Prof. Lenhart/Brumlik über das „Subjektmodell Erich Fromms als Leitbild pädagogischen Handelns“) kirjoitti tämän analyysin pohjalta koulutusta ja pedagogiikka käsittelevän tohtorinväitöskirjan kuvaten, miten pääoma ehdollitsaa koulutusta - ja mitä seurauksilla sillä on opettajan identiteettiin ja koulutettavan luovuuteen. Impulsin tähän tekstiini sain lukiessani aiheeseen liittyvää referaattia 23.10. 2006 Uutispäivä-Demarissa.
Sen mukaan koulutukselle asetetaan tätä nykyä yhä enemmän talouselämän - tässä tarkoitan globaalia markkinataloutta - lähtökohdista nousevia ehtoja. Jutussa referoidaan Helsingin Yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksen esimiehen, professori Kari Uusikylän aiheeseen liittyvää kirjoitusta Työterveyslaitoksen "Uusi koulu" nimisessä kirjassa.
Teema on erittäin tärkeä, onhan peruskoulullemme kertynyt hyvää mainetta kansainvälisissä tutkimuksissa. Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen tulos saattaa olla nimittäin kokonaan toinen kuin mitä kasvatuksellisesti hyvältä koululta ja opetusjärjestelmältämme muuten odotetaan. "Odotukset, vaatimukset ja kasvuikäisten eteen maalatut näyt epävarmasta tulevaisuudesta, osaajien ja menestyjien yhteiskunnasta murtavat usein nimenomaan lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä, sanoo Uusikylä. Uusikylän mukaan jatkuvan muutokset ja tehokkuuden vaatimukset ovat ajaneet jo tunnollisimmat opettajat sekä fyysisesti että henkisesti loppuun.
Opettajan identiteettikriisi
Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen "subjektimalli" - käytän tässä pohjana saksalaisen Helmut Wehrin käsitteitä ja analyysia - johtaa opettajan sosiaalisen identiteetin kriisiin. Kovassa yhteiskunnassa pärjäämisen rajat pakottavat kokeilujen sijasta rutiiniratkaisuihin ja opetusaineiston läpikäymiseen luovuuden sijasta. Muodolliset roolit nousevat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen edelle ja yhtenäistetyt toimintatavat joustavuuden ja tunnekokemuksen sijalle.
Pääomaehtoinen koulutus rakentuu jatkuvuudelle etsimisen sijasta ("ei kannata lähteä haihattelemaan") ja painottaa järjestystä itsenäisyyden kustannuksella. Pedagogisen vapauden tilalle nousee kuuliaisuus ja oletettu objektiivisuus hyväksytyn subjektiivisuuden kustannuksella. Markkinayhteiskunnan koulutus on suoritus- ja toteuttamiskykyisen imagon rakentamista. Omassa työssään opettajasta tulee itsenäisyyden sijasta yksinkamppailija. Yhteistyö opettajien kesken jää vähäiseksi: älä sekaannu minun asioihini. Opettajan tehtävä on tuottaa käyttökelpoista, testinkestävää tietoa, suorittaa valintoja ja antaa arvosanoja. Tuloksena on konservatiivinen moralisti, ammattiurautunut "fakki-idiootti". Idealistiset, yhteiskuntatieteellisesti ja psykoanalyyttisesti asennoituneet luokitellaan pimahtaneiksi ja sopeutumattomiksi "radikaaleiksi".
Oppilasidentiteetti
Oppilaasta tulee kilpailukoulussa kouluyhteiskunnan ja sen arvojen käden jatke. Kilpailukoulu on itse asiassa porvarillisen arvomaailman ja rakenteiden moraalistaja ja luonnollistaja. Koulusta tulee laitos, joka jäähdyttää systemaattisesti sosiaalisia, psyykkisiä ja emotionaalisia tuntoja.
Tällainen koulu suosii agressiivista, valtaorientoitunutta opettajakäyttäytymistä. Sen tunnusmerkkejä ovat rituaalinomainen kurinalaisuus, patriarkaalinen herruus sekä järjestyksen, rauhan ja siisteyden ylikorostus. Ns. eliittikoulut maailmalla toteuttavat korostuneesti tällaista käyttäytymistä.
Affektiivisen, tunnepitoisen torjuminen merkitsee spontaanisuuden ja mielikuvituksen mahdollisuuksien rajaamista. (Fakta, WSOY 1980 määrittelee affektiivisuuden voimakkaaksi tunteiden purkautumiseksi joka voi häiritä järkevää toimintaa). Mitä ovat tällaisen taivuttamisen seuraukset? Ne merkitsevät valtaa yli oppilaan, psyykkisiä paineita, etääntymistä, ei-pidetyksi joutumista ja boikotti-ilmiöitä. Tuloksena on yksinkamppailijoita ja "huonoja", sopeutumattomia oppilaita.
Sosiaalistumisen epäonnistuminen johtaa ulkopuolisasennoitumiseen. Lahjakas laiskuri pääsee vain harvoin tähden rooliin. Hän hakee vapaa-ajasta kompensaatiota huonolle menestykselle koulussa. Tämä saattaakin olla eräs "vaihtoehtoisuuden" lähde. Kun puhutaan lääkkeiden ja huumeiden lisääntyvästä käytöstä tai psyykkisistä häiriöistä, tullaan kaiketi harvoin ajatelleeksi koulun ja opetuksen pedagogisten menetelmien seurauksia. 'Education, education ja education' saattaa johtaa oppilaan expertokratian uhriksi, koulun vangiksi, passiiviseksi, vieraantuneeksi objektiksi.
Epäpersoonallisen koulun lopputuloksena on sopeutuminen ja - apatia. Jos kovien arvojen tunkeutuminen kouluun on totta, on yhä ajankohtaisempaa etsiä koulumaailmaan aidosti ihmisarvoista ja vapauttavaa, voimaannuttavaa pedagogiikkaa. On osattava yhdistää utopia ja järkevät arvot tavalla, joka ratkaisee kriisejä. Samalla se ratkaisee myös kriisin opettajan ja oppilaan välillä ja mahdollistaa molempien persoonallisen asennoitumisen.
lauantai 12. marraskuuta 2016
Kapina globalismia vastaan
Marc Saxer: Kapina globalismia vastaan
Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.
1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.
2. Jokainen joka uskoo että heidän raivonsa saa polttoaineensa järjettömistä peloista ja vanhanaikaisista asenteista ei ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Totta, globalisaatio on tehnyt miljoonien elämän eri puolilla maailmaa paremmaksi. Mutta tarpeettomiksi jääneet työläiset vanhoissa teollisuuskeskuksissa tai mc-jobbarit uusissa palvelukeskuksissa eivät ole heidän joukossaan. Jos et usko, käy vilkaisemassa Milanocicin 'elefanttikäyrää'*. Työväen- ja keskiluokka on kaikissa läntisissä maissa menettänyt sekä merkitystään, menestystään että sosiaalista turvallisuuttaan. Ja tämä uusi allianssi, joka muodostuu sinikaulustyöntekijöistä ja valkokaulustoimihenkilöistä äänesti Trumpin presidentinvirkaan.
3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.
4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan vallanpitäjiä edistyksellistä haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.
5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.
6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.
7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.
8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.
* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.
Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.
Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.
1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.
3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.
4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan vallanpitäjiä edistyksellistä haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.
5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.
6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.
7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.
8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.
* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.
Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.
torstai 10. marraskuuta 2016
Periferian pakkopaita
Thomas Fazi ja Guido Iocide kirjoittavat keskiviikon 9.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä Euroopan Unionin muotopuolesta talous- ja rahapolitiikasta. Olen kääntänyt kyseisen uutisen tausta-aineiston esipuheen ja lyhennelmän ja se kuvaa täsmälleen, mihin ns. valtavirtainen talous- ja rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoittajien esittely SE:n kirjoituksen alaosassa
Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.
Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.
Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.
Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.
Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.
Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.
Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.
Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.
Globaali
finanssikriisi on paljastanut syvän valuvian eurossa, ja erityisesti
Maastrichtin sopimuksen alkuperäisessä tarkoituksessa: se on
poistanut jäsenvaltioilta niiden rahapoliittisen autonomian –
ottamalla niiltä pois mahdollisuuden laskea liikkeelle rahaa ja
säätämällä täysin keinotekoiset rajat valtioiden alijäämille
Vakaus- ja kasvusopimuksessa (SGP) ilman mahdollisuutta siirtää
kulutusvoimaa keskeisille kansallisille elimille. Tai, kuvataksemme
asiaa toisin, ei olisi pitänyt luoda talousunionia – ja vieläkin
tärkeämpänä, täysillä pääomaoikeuksilla – ilman
varautumista jo luomisvaiheesta lähtien puuttumaan epätasapanoihin
ja muihin epäsymmetrisiin Unionia kohtaaviin shokkeihin.
Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.
Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.
(Fazi 2014; Fazi and
Iodice 2016).
tiistai 8. marraskuuta 2016
Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta
Enrico Grazzini: Fiskaalisia bondeja helikopterirahan sijasta
Miksi fiskaalinen raha on parempaa kuin helikopteriraha ja kotitalouksien rahoittamisessa laudalta deflaation pelon ja nykyisen austerismin? Tästä kirjoittaa 8.11. 2016 "Social Europe"-verkkolehdessä Enrico Grazzini, joka on talousjournalisti, esseisti ja konsultoi talouden ja liiketoiminnan sisällöistä. Hän työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta useille italialaisille sanoma- ja aikakauslehdille kuten Corriere della Sera, MicroMega, Il Fatto Quotidiano ja Economia e politica.
"Tässä tutustumme fiskaalisen rahan ja valtion tietynlaisten veroetuvelkakirjojen (Tax Discount Bonds (TBDs) väliseen eroon ja "helikoperirahaan, joka tarkoittaa keskuspankin (Euromaista puhuttaessa EKP) suoraa rahoitusta kansalaisten taskuihin - eli määrällistä elvytystä suoraan ihmisille. Helikopterirahaa ovat monet ekonomisitit suositelleet, kuten Eric Lonergan and Martin Wolf, Financial Timesin pääkommentaattori talousasioissa, pitäen sitä parhaana 'viimeisenä keinona' kysynnän lisäämiseksi ja keinona kohdata seuraava mahdollinen kriisi. Samaan aikaan Labourin puoluejohtaja Jeremy Corbyn on ehdottanut tätä keinoa optimaalisena tienä vahvistaa taloutta tasa-arvoisella tavalla. Yhtäkaikki, fiskaalinen rahoitus on paras -ja saattaa olla myös ainoa - tie päästä käteisen puutteesta ja hillitä riistopolitiikkaa.
Ryhmä italialaisia taloustieteilijöitä on ehdottanut Italian hallitukselle tällaisten veroetuvelkakirjojen (TPD) liikkeellelaskemista tienä edistää kokonaiskysyntää ja nostaa bruttokansantuotetta ilman julkisen velan lisääntymistä. Nämä 'bondit' ovat euromääräisiä osuuksia joita valtio laskee liikkeelle ja päteviä veroalennuksen saamiseen; niiden kestoaika on 2/3 vuotta liikkeellelaskusta ja siten välittömästi muutettavissa lailliseksi valuutaksi. Näitä velkakirjoja voitaisiin myöntää kustannuksitta ja ne voisivat nopeasti lisätä kulutuskysyntää. Niistä voisi muodostua sitä 'happea' jota tarvitaan maksuvalmiuskriisistä pääsemiseksi, tulojen lisäämiseksi ja uuden hyvinvoinnin luomiseksi 'keynesiläisen moninkertaistamisen' periaatteella. Tosiasiassa otaksumme, että fiskaalinen monestaminen (kääntäjän ilmaisu, joka viittaa sekä rahaan että monistamiseen) toimii samanmääräisenä kuin sitä toteutetaan, silloin kun sekä pääoma että työvoima ovat runsaissa määrin alikäytössä ja korot lähellä nollaa.
Projektimme tavoittelee suuren bondimäärän liikkeellelaskua kolmen vuoden aikana; kokonaismäärä voisi olla 2-3% kansallisesta BKT:sta ja ne aiheuttaisivat (terveen) taloudellisen shokin, lisäisivät reilusti kysyntää ja vauhdittaisivat taloutta. Tällaiset bondit eivät ole maksukelpoista eurovaluuttaa: siten, lähtien eurokriteereistä, ne eivät muodostu taloudelliseksi vastattavaksi eikä niitä voida laskea velaksi. Kiitos monestamisen vaikutuksen nopea BKT:n kasvu tulisi tuottamaan enemmän rahallista liikevaihtoa, niin että potentiaalisen alijäämän tasapainottaminen tapahtuisi kahden vuoden jälkeen fiskaalisena supistamisena liikkeellelaskusta.
Lisätäkseen kulutusta, tämä 'vapaa raha' kohdennettaisiin perheille käänteisessä suhteessa tuloihin samalla kun yrityksille niitä annettaisiin suhteessa niiden työntekijämäärään, tavoitteena laskea työvoimakustannuksia, lisätä yritysten kilpailukykyä ja pitää kauppa täten tasapainossa. Myös valtio voi käyttää näitä bondeja julkisen työn rahoittamiseen, työllisyyden ja yksityisten investointien lisäämiseen.
Koska bondit on osoitettu maksutta talouksille ja liike-elämälle, niitä voidaan helposti verrata HM-rahoitukseen (Helikopteriraha) (vrt. Milton Friedmanin, J.M. Keynesin ja Ben Bernaken ehdotuksiin). Fiskaaliraha FM on hyvin samanlainen mutta ei sama kuin HM. Näistä on erilaisia variantteja, mutta HM:n laskee aina liikkeelle keskuspankki, kun taas FM:n laskee liikkeelle kansallinen hallitus. HM on samaa kuin että keskuspankki painaa rahaa ja antaa sitä suoraan kansalaisille lisätäkseen kysyntää. FM eli fiskaaliraha on valtion täysin takaamaa, veroa korvaavia hyvityksiä. Pähkinänkuoressa ero on se että helikopterirahassa keskuspankit ovat päätoimijoita, fiskaalirahassa taas päätoimijoita ovat kansalliset hallitukset.
Tavalliselle kansalaiselle sekä helikopteriraha että fiskaalinen bondi näyttävät 'tuulentuomalta' rahalta. Mutta fiskaalinen bondi on paljon parempi ratkaisu euroalueelle sekä institutionaalisista että poliittisista syistä. Europpan Keskuspankin olisi hyvin vaikeaa painaa rahaa ja luovuttaa sitä suortaan kansalaisille.
Jopa 'määrällinen elvytys' (QE) - eli EKP:n painama raha joka hyödyttää pääasiassa euroalueen pankkeja - on kyseenalaistettu Saksan Keskuspankin ja hallituksen toimesta. Se johtaa suoraan Saksan suosimaan austeristiseen politiikkaan, joten Saksan viranomaiset eivät missään tapauksesa hyväksy helikopterirahaa. Päinvastoin, fiskaalinen bondi voidaan aina laskea vapaasti liikkeelle kansallisen hallituksen toimesta, koska jokainen Euroalueen valtio on suvereeni rahapolitiikassaan ja koska fiskaalinen raha on täysin yhteensopiva Euroalueen sääntöjen kanssa.
Fiskaalista rahaa voidaan verrata helikopterirahaan eli suoraan kansalaisille suunnattuun elvytykseen, mutta se ei ole sama asia. Corbyn voisi mieliä Englannin Pankin laittavan tuoretta rahaa rahoittaakseen valtion pankin ja julkiset investoinnit. Mutta EKP ei koskaan voisi hyväksyä helikopterielvytystä Euroalueella, koska se tarkoittaa kansallisten hallitusten budjettien rahoittamista ja ruokkii kansallisten hallitusten kontrollia taloudesta. Sitä vastoin fiskaalinen raha ei tarkoita julkisen velan rahoittamista eikä myöskään valtion määräysvaltaa taloudesta. Fiskaalisen rahaprojektin mukaan kansalliset hallitukset voisivat siirtää fiskaalsia bondeja suoraan kotitalouksille, yrityksille ja (ainoastaan kiintiöidysti) hallitusten hallinnoitavaksi."
(Käännös IR)
Jälkikirjoituksena totean, että Enrico Grazzini ehdottaa tässä ensi kertaa mallia, joka mahdollistaisi jälkikeynesiläiseksi löuonnehdittavan fiskaalisen elvytyksen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin voimassa olevien säännösten puitteissa.
Miksi fiskaalinen raha on parempaa kuin helikopteriraha ja kotitalouksien rahoittamisessa laudalta deflaation pelon ja nykyisen austerismin? Tästä kirjoittaa 8.11. 2016 "Social Europe"-verkkolehdessä Enrico Grazzini, joka on talousjournalisti, esseisti ja konsultoi talouden ja liiketoiminnan sisällöistä. Hän työskennellyt yli kolmekymmentä vuotta useille italialaisille sanoma- ja aikakauslehdille kuten Corriere della Sera, MicroMega, Il Fatto Quotidiano ja Economia e politica.
"Tässä tutustumme fiskaalisen rahan ja valtion tietynlaisten veroetuvelkakirjojen (Tax Discount Bonds (TBDs) väliseen eroon ja "helikoperirahaan, joka tarkoittaa keskuspankin (Euromaista puhuttaessa EKP) suoraa rahoitusta kansalaisten taskuihin - eli määrällistä elvytystä suoraan ihmisille. Helikopterirahaa ovat monet ekonomisitit suositelleet, kuten Eric Lonergan and Martin Wolf, Financial Timesin pääkommentaattori talousasioissa, pitäen sitä parhaana 'viimeisenä keinona' kysynnän lisäämiseksi ja keinona kohdata seuraava mahdollinen kriisi. Samaan aikaan Labourin puoluejohtaja Jeremy Corbyn on ehdottanut tätä keinoa optimaalisena tienä vahvistaa taloutta tasa-arvoisella tavalla. Yhtäkaikki, fiskaalinen rahoitus on paras -ja saattaa olla myös ainoa - tie päästä käteisen puutteesta ja hillitä riistopolitiikkaa.
Ryhmä italialaisia taloustieteilijöitä on ehdottanut Italian hallitukselle tällaisten veroetuvelkakirjojen (TPD) liikkeellelaskemista tienä edistää kokonaiskysyntää ja nostaa bruttokansantuotetta ilman julkisen velan lisääntymistä. Nämä 'bondit' ovat euromääräisiä osuuksia joita valtio laskee liikkeelle ja päteviä veroalennuksen saamiseen; niiden kestoaika on 2/3 vuotta liikkeellelaskusta ja siten välittömästi muutettavissa lailliseksi valuutaksi. Näitä velkakirjoja voitaisiin myöntää kustannuksitta ja ne voisivat nopeasti lisätä kulutuskysyntää. Niistä voisi muodostua sitä 'happea' jota tarvitaan maksuvalmiuskriisistä pääsemiseksi, tulojen lisäämiseksi ja uuden hyvinvoinnin luomiseksi 'keynesiläisen moninkertaistamisen' periaatteella. Tosiasiassa otaksumme, että fiskaalinen monestaminen (kääntäjän ilmaisu, joka viittaa sekä rahaan että monistamiseen) toimii samanmääräisenä kuin sitä toteutetaan, silloin kun sekä pääoma että työvoima ovat runsaissa määrin alikäytössä ja korot lähellä nollaa.
Projektimme tavoittelee suuren bondimäärän liikkeellelaskua kolmen vuoden aikana; kokonaismäärä voisi olla 2-3% kansallisesta BKT:sta ja ne aiheuttaisivat (terveen) taloudellisen shokin, lisäisivät reilusti kysyntää ja vauhdittaisivat taloutta. Tällaiset bondit eivät ole maksukelpoista eurovaluuttaa: siten, lähtien eurokriteereistä, ne eivät muodostu taloudelliseksi vastattavaksi eikä niitä voida laskea velaksi. Kiitos monestamisen vaikutuksen nopea BKT:n kasvu tulisi tuottamaan enemmän rahallista liikevaihtoa, niin että potentiaalisen alijäämän tasapainottaminen tapahtuisi kahden vuoden jälkeen fiskaalisena supistamisena liikkeellelaskusta.
Lisätäkseen kulutusta, tämä 'vapaa raha' kohdennettaisiin perheille käänteisessä suhteessa tuloihin samalla kun yrityksille niitä annettaisiin suhteessa niiden työntekijämäärään, tavoitteena laskea työvoimakustannuksia, lisätä yritysten kilpailukykyä ja pitää kauppa täten tasapainossa. Myös valtio voi käyttää näitä bondeja julkisen työn rahoittamiseen, työllisyyden ja yksityisten investointien lisäämiseen.
Koska bondit on osoitettu maksutta talouksille ja liike-elämälle, niitä voidaan helposti verrata HM-rahoitukseen (Helikopteriraha) (vrt. Milton Friedmanin, J.M. Keynesin ja Ben Bernaken ehdotuksiin). Fiskaaliraha FM on hyvin samanlainen mutta ei sama kuin HM. Näistä on erilaisia variantteja, mutta HM:n laskee aina liikkeelle keskuspankki, kun taas FM:n laskee liikkeelle kansallinen hallitus. HM on samaa kuin että keskuspankki painaa rahaa ja antaa sitä suoraan kansalaisille lisätäkseen kysyntää. FM eli fiskaaliraha on valtion täysin takaamaa, veroa korvaavia hyvityksiä. Pähkinänkuoressa ero on se että helikopterirahassa keskuspankit ovat päätoimijoita, fiskaalirahassa taas päätoimijoita ovat kansalliset hallitukset.
Tavalliselle kansalaiselle sekä helikopteriraha että fiskaalinen bondi näyttävät 'tuulentuomalta' rahalta. Mutta fiskaalinen bondi on paljon parempi ratkaisu euroalueelle sekä institutionaalisista että poliittisista syistä. Europpan Keskuspankin olisi hyvin vaikeaa painaa rahaa ja luovuttaa sitä suortaan kansalaisille.
Jopa 'määrällinen elvytys' (QE) - eli EKP:n painama raha joka hyödyttää pääasiassa euroalueen pankkeja - on kyseenalaistettu Saksan Keskuspankin ja hallituksen toimesta. Se johtaa suoraan Saksan suosimaan austeristiseen politiikkaan, joten Saksan viranomaiset eivät missään tapauksesa hyväksy helikopterirahaa. Päinvastoin, fiskaalinen bondi voidaan aina laskea vapaasti liikkeelle kansallisen hallituksen toimesta, koska jokainen Euroalueen valtio on suvereeni rahapolitiikassaan ja koska fiskaalinen raha on täysin yhteensopiva Euroalueen sääntöjen kanssa.
Fiskaalista rahaa voidaan verrata helikopterirahaan eli suoraan kansalaisille suunnattuun elvytykseen, mutta se ei ole sama asia. Corbyn voisi mieliä Englannin Pankin laittavan tuoretta rahaa rahoittaakseen valtion pankin ja julkiset investoinnit. Mutta EKP ei koskaan voisi hyväksyä helikopterielvytystä Euroalueella, koska se tarkoittaa kansallisten hallitusten budjettien rahoittamista ja ruokkii kansallisten hallitusten kontrollia taloudesta. Sitä vastoin fiskaalinen raha ei tarkoita julkisen velan rahoittamista eikä myöskään valtion määräysvaltaa taloudesta. Fiskaalisen rahaprojektin mukaan kansalliset hallitukset voisivat siirtää fiskaalsia bondeja suoraan kotitalouksille, yrityksille ja (ainoastaan kiintiöidysti) hallitusten hallinnoitavaksi."
(Käännös IR)
Jälkikirjoituksena totean, että Enrico Grazzini ehdottaa tässä ensi kertaa mallia, joka mahdollistaisi jälkikeynesiläiseksi löuonnehdittavan fiskaalisen elvytyksen Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin voimassa olevien säännösten puitteissa.
maanantai 7. marraskuuta 2016
Eurooppalaisessa jalkapuussa
Suomi eurooppalaisesssa jalkapuussa?
Kasvu- ja vakaussopimus on epäonnistunut, kirjoittaa Dimitris Papadimoulis, joka on Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko ja kreikkalaisen Syriza-puolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja.
Hän kiinnittä aluksi huomiota siihen, että seitsemän euromaata on saanut Euroopan Komissiolta varoituksen liiasta velkaantumisesta ja annettujen kasvurajojen ylittämisestä; "Kun sellaiset vankat maat kuin Suomi ja vanhat keskeiset maat kuten Belgia joutuvat varoituksen ja häpäisyn kohteiksi, tämä syventää epäilyjä Euroopan taloudellisesta mallia kohtaan ja saattaa sen pätevyyden kyseenalaiseksi.
Heikko kasvu ja investointivoiman puute julkisen kysynnän lisäämiseksi ja kuluttamisen ja tuotannon mobilisoimiseksi pysähtyy valtiollisen velkaantumisen 3%:n kasvurajaan. Brysselin päättäjät ovat epäonnistuneet harmionisoinnin ja talousraamien yhdistämisessä niin kansalaisten kuin jäsenvaltioidenkin tasolla, samalla kun veronkierron ehkäisy ja veroparatiisien toiminnan säätely on epäonnistumassa. Tästä seuraa että edistykselliset hallitukset Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa kokevat kovia aikoja yrittäessään toteuttaa kasvu-suuntautunutta politiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Toinen korostamisen arvoinen seikka on se että poikkeaminen kasvu ja vakaussopimuksesta voi tapahtua toisinpäin. Näin on asianlaita Saksan kanssa, jonka talous rullaa hyvin, ilman julkista velkaantumista ja ilman tarvetta julkisten menojen leikkaamiseen ja tehden voimakkasta ja pysyvää kauppaylijäämää. Nämä ylijäämät raunioittavat ei ainoastaan muiden jäsenmaiden vaan koko euroalueen kilpailukykyä.
Sitten vuoden 2011 Saksa on jatkuvasti kasvattanut vientiään muuta euroaluetta vastaan, rikkoen siten EU:n sääntöä maksimaalisesta 6%:n ylijäämästä vuosittain. Vuonna 2015 Saksan talous onnistui saavuttamaan 8,8%:n ylijäämän, samalla kun vuonna 2016 odotetaan Euroopan Konmision mukaan 8,5 %:n ylijäämää.
Saksan kohdalla Brysseli ei näytä seuraavan samoja sääntöjä ollenkaan samalla kun muut jäsenmaat, kuten Italia, pakotetaan hyväksymään lisäkiristyksiä oikaistakseen budjettialijäämäänsä. Tämä epäsymmetrinen, kaksijakoinen politiikka on tuhoisaa koska se vahingoittaa alueellista yhteenkuuluvuutta, valmistellen pohjaa yhä laajemmalle kapinoinnille EU:n instituutioita ja Brysselin päätöksentekoa vastaan.
Tästä monimutkaisesta tilanteesta johtuen Eurooppa tarvitsee pikaisesti merkittäviä muutoksia. Näiden muutosten on tultava Euroopan instituutioilta ja kansallisilta hallituksilta, Euroopan kansalaisilta, heidän äänensä ja huolensa täytyy olla keskustelun ytimessä.
Euroopan parlamentin roolin tulisi olla ainoana vaaleilla valittuna elimenä keskeinen. Paine Komissiota ja neuvostoja kohtan on kasvamassa ja sitä johtavat parlamentaaarikot erilaisista poliittisista perheistä, kuten vasemmistosta, sosialidemokraateista ja vihreistä. Näistä on muodostunut edistyksellinen allianssi ja joka vaatii kasvu- ja vakaussopimuksen revisiointia.
Kolmas ja viimeinen kohta jota täytyy korostaa on se että Euroalue tarvitsee uudistetun institutionaalisen kehyksen, joka sallii keskittymisen kestävän kasvun politiikkaan. Sosiaalinen ja alueellinen yhteenkuuluvuus on myös Saksan intressissä, koska nykyinen voimatasapaino näyttää lisäävän kielteisiä asenteita Berliiniä kohtaan.
Kasvu- ja vakaussopimus on epäonnistunut, kirjoittaa Dimitris Papadimoulis, joka on Euroopan parlamentin varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko ja kreikkalaisen Syriza-puolueen parlamenttiryhmän puheenjohtaja.
Hän kiinnittä aluksi huomiota siihen, että seitsemän euromaata on saanut Euroopan Komissiolta varoituksen liiasta velkaantumisesta ja annettujen kasvurajojen ylittämisestä; "Kun sellaiset vankat maat kuin Suomi ja vanhat keskeiset maat kuten Belgia joutuvat varoituksen ja häpäisyn kohteiksi, tämä syventää epäilyjä Euroopan taloudellisesta mallia kohtaan ja saattaa sen pätevyyden kyseenalaiseksi.
Heikko kasvu ja investointivoiman puute julkisen kysynnän lisäämiseksi ja kuluttamisen ja tuotannon mobilisoimiseksi pysähtyy valtiollisen velkaantumisen 3%:n kasvurajaan. Brysselin päättäjät ovat epäonnistuneet harmionisoinnin ja talousraamien yhdistämisessä niin kansalaisten kuin jäsenvaltioidenkin tasolla, samalla kun veronkierron ehkäisy ja veroparatiisien toiminnan säätely on epäonnistumassa. Tästä seuraa että edistykselliset hallitukset Kreikassa, Italiassa ja Portugalissa kokevat kovia aikoja yrittäessään toteuttaa kasvu-suuntautunutta politiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Toinen korostamisen arvoinen seikka on se että poikkeaminen kasvu ja vakaussopimuksesta voi tapahtua toisinpäin. Näin on asianlaita Saksan kanssa, jonka talous rullaa hyvin, ilman julkista velkaantumista ja ilman tarvetta julkisten menojen leikkaamiseen ja tehden voimakkasta ja pysyvää kauppaylijäämää. Nämä ylijäämät raunioittavat ei ainoastaan muiden jäsenmaiden vaan koko euroalueen kilpailukykyä.
Sitten vuoden 2011 Saksa on jatkuvasti kasvattanut vientiään muuta euroaluetta vastaan, rikkoen siten EU:n sääntöä maksimaalisesta 6%:n ylijäämästä vuosittain. Vuonna 2015 Saksan talous onnistui saavuttamaan 8,8%:n ylijäämän, samalla kun vuonna 2016 odotetaan Euroopan Konmision mukaan 8,5 %:n ylijäämää.
Saksan kohdalla Brysseli ei näytä seuraavan samoja sääntöjä ollenkaan samalla kun muut jäsenmaat, kuten Italia, pakotetaan hyväksymään lisäkiristyksiä oikaistakseen budjettialijäämäänsä. Tämä epäsymmetrinen, kaksijakoinen politiikka on tuhoisaa koska se vahingoittaa alueellista yhteenkuuluvuutta, valmistellen pohjaa yhä laajemmalle kapinoinnille EU:n instituutioita ja Brysselin päätöksentekoa vastaan.
Tästä monimutkaisesta tilanteesta johtuen Eurooppa tarvitsee pikaisesti merkittäviä muutoksia. Näiden muutosten on tultava Euroopan instituutioilta ja kansallisilta hallituksilta, Euroopan kansalaisilta, heidän äänensä ja huolensa täytyy olla keskustelun ytimessä.
Euroopan parlamentin roolin tulisi olla ainoana vaaleilla valittuna elimenä keskeinen. Paine Komissiota ja neuvostoja kohtan on kasvamassa ja sitä johtavat parlamentaaarikot erilaisista poliittisista perheistä, kuten vasemmistosta, sosialidemokraateista ja vihreistä. Näistä on muodostunut edistyksellinen allianssi ja joka vaatii kasvu- ja vakaussopimuksen revisiointia.
Kolmas ja viimeinen kohta jota täytyy korostaa on se että Euroalue tarvitsee uudistetun institutionaalisen kehyksen, joka sallii keskittymisen kestävän kasvun politiikkaan. Sosiaalinen ja alueellinen yhteenkuuluvuus on myös Saksan intressissä, koska nykyinen voimatasapaino näyttää lisäävän kielteisiä asenteita Berliiniä kohtaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)