Business-mentaliteetin haaste

Nils Nilsson: Business-mentaliteetin haaste

"Sosialidemokraattien piirissä on joukko hyviä käytännön miehiä. Monet ovat saaneet kokemusta sekä kunnallisissa, osuuskunnallisissa, valtakunnallisissa, yksityisissä että muissa käytännöllisissä tehtävissä ja havainneet pystyvänsä hoitamaan tällaisia tehtäviä yhtä hyvin kuin monet liike-elämän miehet. He ovat olleet tilaisuudessa vertailemaan älyään sekä arvostelukykyään ja järjestelytarmoaan hyvinkin onnistuneitten liikemiesten kanssa ja havainneet omat edellytyksensä yhtä suuriksi, ellei suuremmiksikin kuin useiden liikemiesten.

On hyvin luonnollista, että näille huomattavalla käytännöllisellä järjestelykyvyllä varustetuille henkilöille sellainen puolue-elämä, joka rajoittuu poliittiseen ajatteluun, järjestöihin sekä poliittiseen toimintaan eduskuntatyön ja ja siihen liittyvän työn puitteissa, ei anna riittäviä mahdollisuuksia "toteuttaa itseään", toimia kykyään ja tarmoaan vastaavalla tavalla. Mutta ei siinä kaikki: juuri heihin kohdistuu kaikkein ärsyttävimpänä liikemaailman taholta toistamiseen esitetty haaste, joka asettaa kyseenalaiseksi koko heidän yksilöllisen arvonsa ja toimintakykynsä. Siltä taholta nim. väitetään, että sosialidemokraatit kyllä pystyvät puhumaan, politikoimaan, laatimaan paperisuunnitelmia ja mahdollisesti joskus ehkä virkamiesmäisesti hoitamaan välttävästi joitakin virkamiestehtäviäkin, mutta he eivät kelpaa käytännön miehiksi.

Tällainen haaste on sitäkin sietämättömämpi, kun tiedetään, että valtaosa, ehkä 95 prosenttia yhteiskunnan taloudellisista ja käytännöllisistä tehtävistä, historiallisista ja omistussuhteista riippuen, on sosialidemokraattista aatetta vastustavien käsissä. Sosialidemokraattisesti ajattelevan käytännön miehen ja naisen edessä on tällöin erittäin tuskallinen ratkaisu: joko pistää aatteensa ja käsityksensä takataskuun, jotta pääsisi toteuttamaan kykyjään, tai sitten luopua antamasta yhteiskunnalle panostaan sellaisella käytännöllisellä alalla, johon tietää pystyvänsä. Toisin sanoen: joko henkisesti ja moraalisesti rämettyä tai sisäisesti ja toimintaihmisenä kuihtua. Voitaneen jopa väittää, että juuri tästä syystä kykyjen käyttämättä jääminen edustaa yhteiskunnassamme yhtä suurta tehonmenetystä kuin mitä edustaa jatkuva huomattava työttömyys. Historian antaman opetuksen mukaan ovat ne kansakunnat onnistuneet parhaiten, jotka ovat jatkuvasti pystyneet muovailemaan yhteiskuntaelämänsä niin joustavasti, että "nousevilla luokilla" ja ryhmillä, samalla kun niillä on ollut tilaisuus - taistellenkin - saavuttaa niille kuuluva asema yhteiskunnassa, niillä on samalla ollut tilaisuus antaa valtava panoksensa yhteiskunnan eteenpäinviemiseksi. Sosiaalinen vapautuminen ja itsetehostus kirvoittaa myöskin syvissä riveissä luovaa kykyä koko kansakunnan hyväksi.

Tämän sisäisen ristiriidan ratkaisulle yhteiskuntamme ei kuitenkaan tarjoa vallan suuria mahdollisuuksia. Tärkein ala on ehkä edistysmielinen osuuskauppaliike, jonka piirissä voidaan suorittaa yhteiskunnallisesti luovaa käytännöllistä ja taloudellista työtä, ilman että joutuisi pahaan sisäiseen ristiriitaan tai ristiriitaan toveripiirin, lapsuuden ympäristön ja muistojen tai elämänkatsomuksen kanssa.

Mutta tälläkin alalla tarjoutuvat vastuunalaiset paikat - sellaiset, jotka vastaavat asianomaisten tietoisuutta toimintakyvystään - ovat lukumäärältään melko rajoitetut - niitä tuskin on enempää kuin muutama sata kaikki yhteenlaskettunakaan.

Sisäinen paine, halu osoittaa porvareille, että "kyllä mekin pystymme hoitamaan tehtäviä" uhraamatta elämänkäsitystämme, vaatii kuitenkin ilmenemismuotoja. Se on myötävaikuttamassa eräiden sellaisten liikeyritysten syntymiseen, jotka tavalla tai toisella liittyvät sosialidemokraattiseen toimintaan sanan laajimmassa merkityksessä ja joihin liittyy myöskin joskus pyrkimys tukea rahallisesti puoluetoimintaa.

Mutta näihinkin yrityksiin liittyy erinomaisen suuria vaikeuksia, ja useimmissa tapauksissa tällaiset yritykset joutuvat toimimaan erittäin raskaitten tasoitusten ("handicaappien") rasittamina. sillä ne ovat tavarain, raaka-aineitten, erikoiskoulutetun henkilökunnan, markkinain ja luoton hankkimisessa epäedullisessa asemassa sen johdosta, että liike-elämä muodostaa kaikkien tuotantotekijöiden suhteen tietynlaisen kokonaisuuden kaikkine henkilökohtaisine suhteineen, taloudellisine riippuvaisuussuhteineen ym. ja että sosialidemokraatiksi tunnettu yrittäjä jää ainakin osaksi näitten ympyröitten ulkopuolelle, varsinkin jos hän on haluton luopumaan poliittisesta vakaumuksestaan, olkoonpa hän käytännön miehenä miten kyvykäs tahansa.

Juuri tässä piilee erittäin suuri vaara. Kun kerran koko liike-elämä, niin ajatellaan, on sellaisen poliittisesti ja ideologisesti määräytyneen ryhmän hallussa, joka historiansa aikaisemmassa vaiheessa aikanaan syntyneiden käsitysten ja voimasuhteiden perusteella on pystynyt pitämään käsissään valtiovaltaa ja johtamaan sitä niin, että talouselämä on pysynyt tiukasti heidän käsissään

- niin miksei myöskin sosialidemokratia käyttäisi tuota samaa valtiovaltaa hyväkseen oman taloudellisen toimintansa laajentamiseksi, silloin kun sillä on riittävästi vaikutusvaltaa valtioon nähden!

Mutta tuollainen aluevaltaus on paljon vaikeampi tehtävä kuin yritys, joka syntyy pelkästään ansiotarkoituksessa ja markkinoilla esiintyvän, laskettavissa olevan kannattavuuden takaavan kysynnän tyydyttämiskesi. Hyvät alat ovat jo niin sanoaksemme miehitetyt; tulos pitäisi saada niin ollen syntymään vähemmän kannattavalla, mutta sitä tärkeämmällä alalla. Mutta edellä mainituista rasittavista "tasoituksista" johtuen yritys osoittautuu kannattamattomaksi. Lähellä on silloin ajatus yhteiskunnan tuen hyväksi käyttämisestä. Ja jos yrityksessä sattuu olemaan mukana joku "todellisella liikemiesmoraalilla" varustettu yrittäjä, joka ajattelee puhtaasti "businessmaisesti", niin edessä saattaa olla hairahtuminen ja skandaali.

Älköön luultako, että vastapuoli ei olisi häikäilemättömästi käyttänyt valtiovallan voimakeinoja omien taloudellisten etujensa ajamiseksi. Monet itsenäisyytemme ajan tullisuojajutut ovat olleet sitä laatua, että niitä voitaneen verrata salaputkijuttuun, ja ne ovat koskeneet valtavasti suurempia arvoja. Jo ennen sotaa tuli ilmi asioita, jotka sekä taloudellisten arvojen että muodollistenkin seikkojen puolesta olivat vallan toista suuruusluokkaa kuin salaputkijuttu. Muistan tässä yhteydessä mm. arvottomien lentokoneenmoottorien ostot, joissa nykymarkoissa laskien oli kysymys kukaties 1000 kertaa suuremmista arvoista kuin salaputkijutussa.

Mutta näissäkin asioissa ovat sosialidemokraatit ankaran "tasoituksen" rasittamia. He kyllä muistavat, miten esimerkiksi 30-luvulla jolloin eduskunnan enemmistö, valtiovalta, virkamiehistö ja liikemaailma olivat poliittisesti ja ideologisesti suurin piirtein samaa maata, niitä edustaville piireille kaikki oli niin helppoa. Tuttavia ei mielellään haluttu asettaa seinää vastaan.

Muodollisissa hallinnollisissa kysymyksissä, joista vain voitiin edes jonkinkaanmoisella juristerialla selviytyä. tulkittiin asiaa "parhaalla mahdollisella tavalla" silloinkin, kun tapahtuneet toimenpiteet sellaisinaan olivat mitä kyseenalaisimpia.

Mutta annapas, kun hairahdus tapahtuu toiseen leiriin kuuluvalle virkamiehelle tai vastuunalaisessa asemassa olevalle henkilölle! Silloin kyllä liikemaailma - joka muuten on hyvin hanakka "vispiläkauppaan" hallinnollisessa asemassa olevien oman leirin miesten kanssa - ja korkeat virkamiehet, jotka suhtautuvat sosialidemokraatteihin ennakkoluuloisesti ja vieroksuen, sekä porvarillinen lehdistö, sanalla sanoen koko se ryhmitys, joka aikaisemmin on tottunut siihen, että tuollaiset asiat kuuluvat sille eivätkä muille, käyttävät tilaisuutta hyväkseen mustatakseen koko sosialidemokraattista leiriä ja palauttaakseen itselleen entisen monopoliasemansa, samalla koettaen pysyttää uudet tulokkaat kaikkien sisärenkaitten ja niille kuuluvien asioiden ulkopuolella.

Sodanjälkeinen poikkeustila säännöstelyineen on varmasti ollut omiaan valtavasti lisäämään niitten toimenpiteitten lukumäärää, jotka ovat alttiit korruptiovaaroille. Ne ratkaisut, jotka tapahtuvat toisaalta liikemaailman, toisaalta valtiovallan toimenpitein, sellaiset taloudelliset kosketuspisteet valtiovallan ja liikemaailman välillä, joissa korruptioilmiöitä saattaa esiintyä, ovat pakostakin lisääntyneet. Mutta tämä ei varmastikaan riitä koko selitykseksi. Tärkeänä tekijänä on, että kosketukset ennen sotaa tapahtuivat sosiaalisesti paljon "homogeenisemmassa" kentässä.

On suorastaan matemaattinen laki, että jos lahjomien antajat ja lahjomien saajat ovat "samaa maata", niin epäkohtien ilmituloprosentti ei ole läheskään niin suuri kuin silloin, kun pelissä on eri kenttiin kuuluvia henkilöitä.

Edellyttäen, että olosuhteet valtiovallan ja liike-elämän välillä muuten ovat samanlaiset, korruptioilmiöiden lukumäärä on homogeenisessä kentässä epäilemättä paljon suurempi kuin heterogeenisessä, mutta skandaalien ja skandaalivihjailujen lukumäärä on silti homogenisessä kentässä pienempi. Rohkenenpa väittää, että jos meillä sodanjälkeisen säännöstelyn aikana olisi ollut vain puhtaasti porvarillisia hallituksia, niin korruptioilmiöiden määrä olisi ollut moninkertainen verrattuna siihen, mitä se meillä sodanjälkeisenä aikana todellisuudessa on ollut, mutta skandaalikohu silti vain murto-osa siitä, mitä porvarilliset piirit nyt ovat ylläpitäneet.

Tähän voidaan sanoa: korruptioilmiöiden vähentämiseksi pitäisi kosketuskohtien lukumäärää supistaa niin paljon kuin mahdollista, toisin sanoen kaikki säännöstelytoimenpiteet pitäisi poistaa ja talouselämän hoito uskoa kokonaan "businessmiehille". Ja sitähän porvarillisella taholla vaaditaankin. Mutta sosialidemokraattien taholla vastataan, että vaikkakin pitää poistaa kaikki sellainen varsinainen säännöstely, jolla on poikkeusajan luonne, niin valtiovallan ja talouselämän välille jää kuitenkin aina kosketuskohtia ja että itse asiassa kaikki ajat ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin poikkeusaikoja ja että kokonaan valvomatta jätetty talouselämä on osoittautuva ratkaisevissa kohdin toimintakyvyttömäksi, kuten tähän saakka. Eiköhän esim. koko tullipolitiikka ole säännöstelypolitiikkaa, sillä erolla vain, että talouselämä silloin yksipuolisesti vaatii itselleen valtiovallan tukea. Ja loputtomasti voitaisiin osoittaa muitakin kohteita, joissa talouselämä on ollut niin vapaa kuin se yleensä inhimillisen kokemuksen ja historian valossa on pystynyt olemaan.

Ajatus että korruptiovaarat voitaisiin poistaa poistamalla talouselämän ja valtiovallan kosketuspisteet, on pelkkää utopismia. Loogillisesti siitä olisi seurauksena joko talouselämän diktatuuri, jolloin valtiovalta olisi liikemaailman välikappale, tai valtiovallan diktatuuri, jolloin vapaa markkinatalous lakkaisi olemasta.

Ja silloinkin, kun sanottua ajatusta on pyritty suuntaan tai toiseen toteuttamaan, ovat korruptioilmiöt jatkuneet niin täyskapitalistisessa kuin valtiososialistisissakin maissa. Ei ole siis mahdollista poistaa korruptiota poistamalla lahjuksiin alttiiksi tekeviä valtiovallan ja talouselämän kosketuksia. Yhteiskunta on tavallaan elimellinen kokonaisuus, tarvitaan sekä valtiovaltaa että talouselämän miehiä ja naisia. Ja tästä seuraa, että sittenkin on parempi, että yhteiskunnallinen kenttä on sillä tavoin heterogeeninen, että sen päätekijät pitävät toisiaan tasapainossa.

Mutta palataksemme tästä korruptioilmiötä koskevasta teoretisoinnista (jota voitaisiin ja pitäisikin jatkaa vielä perusteellisemmin kuin edellä on tapahtunut) alkuperäiseen kysymykseen - kysymykseen, mitä olisi tehtävä riittävien toimintamahdollisuuksien antamiseksi pystyville, nimenomaan sosialidemokraattisesti ajatteleville miehille ja naisille, joille liike-elämä on suurin piirtein suljettu - niin ei mikään olisi mielenkiintoisempaa kuin saada kuulla siitä toistenkin käsityksiä. Ilmeistä nimittäin on, että edellämainittuun paineeseen liittyy puolueen toimintaa vakavasti uhkaavia moraalisia ja muita vaaroja, ellei sen purkauttamiseksi löydetä ajoissa tarkoituksenmukaista ja tyydyttävää ratkaisua."

- Kirjoitus on Sosialistisen Aikakauslehden numerosta 2 vuodelta 1955. Nils Nilsson oli koulutukseltaan teologi ja toimi mm. SAK:n talouspoliitisena sihteerinä 1950-luvun puolivälistä eläkkeellejäämisensä saakka.

Olemme samassa veneessä...

Kreikan ammattiyhdistysoikeuksia koskeva vetoomus: MayDay, MayDay!

"Työehtosopimukset nyt!

Kreikan rahoituskriisistä on nyt kehittynyt samalla myös kattava hyökkäys työntekijöiden oikeuksia vastaan. Uusliberalistien joukot ovat onnistuneet käyttämään kriisiä mahdollisuutena toteuttaa aggressiiviset suunnitelmansa.

Olemme nyt tilanteessa, jossa kattavan työehtojen purkamisen myötä vaurautta ja valtaa jaetaan pääoman hyväksi ja työvoiman vahingoksi.

Asettuaksemme ongelman ytimeen, meidän täytyy ymmärtää perustavanlaatuinen ristiriita: tämän päivän yhteiskuntien kokoaman valtavan rikkauden ja kasvavan eriarvoisuuden ristiriita. Mielestämme on kriisin ratkaisemiseksi vähennettävä näitä eroja ja pyrittävä torjumaan työn arvon nujertamiseen tähtäävät toimet; Lyhyesti, valtaa ja vaurautta on jaettava uudelleen työn hyväksi.

Kreikassa se on onnistunut uusliberalistisella politiikalla heikentämään kaikkia työntekijöiden oikeuksia. Nykytilanteesta kertovat luvut kuvaavat ongelman laajuutta selkeällä tavalla: työehtospopimusten poistaminen johti jopa 40%:n palkkojen alennuksiin. Lähes joka kolmas työntekijä yksityisellä sektorilla ansaitsee 300:n euron nettopalkkaa (enintään 440 euroa brutto) ja työskentelee ns. joustavassa työsuhteessa, johon voi kuulua osa-aikainen työ, ulkoistettu työnteko, työkierto jne.

Tällä hetkellä 45%:lla työntekijöistä palkat ovat alle 751 euroa, mikä vastaa tasoa ennen vähimmäispalkkojen väkivaltaista pienentämistä. Vuonna 2012 tämä luku oli vain 17%, sisältäen kokopäiväiset minimipalkat ja osa-aikaiset ​​työsuhteet. Eräiden arvioiden mukaan epävirallisen talouden ja pimeän työvoiman määrä on useita satoja tuhansia.Ylipäätään loukkaukset työntekijäin oikeuksia kohtaan ovat nousseet mittaamattomasti. Samaan aikaan kun työttömien määrä on noussut 1,5 miljoonaan, työpalkkojan maksaminen saattaa viivästyä jopa kaksitoista kuukautta.

Tällaisessa tilanteessa emme voi toivoa jotakin pelastavaa ihmettä. Tiedämme, että voimme palauttaa arvokkuutemme vain järjestäytymällä ja yhteiskunnallisella taistelulla. Kamppailemme jotta saavuttaisimme uudelleen oikeuden työehtosopimuksiin ja arvokkaaseen elämään. Kamppailemme meihin kohdistettujen sortotoimien lopettamiseksi. Työehtosopimusjärjestelmän romuttaminen yhdessä maassa tarkoittaa suurta uhkaa sisämarkkinoiden Euroopassa kaikkien maiden työntekijöille. Me kaikki tarvitsemme työehtosopimusten takaaman oikeuden ihmisarvoiseen elämään."

---

Tämän kaikille eurooppalaisille ammattiliitoille tarkoitetun solidaarisuusvetoomuksen ovat joulukuussa 2015 allekirjoittaneet mm. Saksan IG-Metallin liittohallituksen jäsenet Wolfgang Lemb ja Hans-Jürgen Urban.

Sivustolta "Eurooppa on perustettava uudelleen" 

Semanttista saivartelua

Tiistain 22.12. 2015 Demokraatti julkaisi ison, kahden sivun artikkelin työmarkkinapolitiikkaan ja sen historiaan liittyvän muistin pätkimisestä. Kansanedustaja Lauri Ihalaista haastateltiin ja sanoma oli, että joulun aikana olisi vielä rauhassa harkittava yhteiseen työmarkkinapöytään tulemista. Mahdollisuuksia on, mm. kuuluisat EMU-puskurit näytetään unohdetun kokonaan. Tärkeää on yhteisen vastuun henki ja varautuminen Valuuttaunionion (EMU) aikana tapahtuviin mahdollisiin häiriöihin. EMU-puskurien ja henkilöstörahastojen käyttöä olisi nyt käsillä olevassa vaikeassa  taloustilanteessa harkittava käyttöönotettavaksi.

Missä määrin todellisia mahdollisuuksia pelastustien löytämiseen EMU-puskureiden kautta on? Työttömyysvakuutuspuskuri tyhjennettiin jo 2014 ja eläkevastuupuskuri on yksityisten työeläkelaitosten taseissa. Julkinen sektori ei osallistunut ollenkaan puskureiden kartuttamiseen, joten valtion tai kuntien taloudellisen tilanteen parantaminen ei ole tätä kautta mahdollista. Työeläkevakuutuslaitos TELA on julkaissut EMU-puskureista valaisevan kysymysarjan, joka kannattaa käydä lukaisemassa. Noita varoja voitaisiin käyttää työeläkemaksujen väliaikaiseen pienentämiseen, mutta Tela:n analyysin mukaan jo kahdenkin vuoden maksujen alentaminen vaikuttaisi haitallisesti sijoitusvarojen määrän kasvuun.

EMU-puskureiden käyttö on tosiasiassa rajattu tiukasti yksityisen puolen työeläkemaksujen väliaikaiseen laskuun ja silläkin olisi Tela:n selvityksen mukaan pidemmällä aikavälillä haitallisia seurauksia. Julkisen sektorin, siis valtion budjettivajeiden tai kuntien ahdingon helpottamiseeen EMU-puskureita ei voida käyttää ollenkaan. Voi olla että alkuperäiseen sopimukseen on kirjoitettu muutakin, mutta ne ovat tuohon aikaan liittyviä, yhteiseen uskoon liittyviä periaatteellisia kannanottoja.

Olen harrastanut täällä blogissani aika terävää mutta mielestäni analyyttista kritiikkiä koskien Euroopan Unionin ja sen valuuttaunionin keskeisiä, suuntaa määräviä kannanottoja. Tela esittelee yllälinkitetyllä sivullaan myös Maastrichtin sopimukseen liittyviä, budjettia ja velkaantumista koskevia EU-rajoituksia. Tämän lisäksi tulevat Euroopan Keskuspankin toimintaa koskevat faktat: minkäänlainen suora julkisen sektorin hankkeiden rahoittaminen ei ole mahdollista. Se on kategorisesti kielletty. Tässä on todettava että EMU-puskurit eivät yllä tämän valuvian hoitoon käytännössä millään tavalla.

Edellä sanottu ei ole saivartelua, vaan yritystä nähdä todellisuus sellaisena kuin se Euroopan Unionissa ilmenee. Tämä ei tarkoita, etteikö vaihtoehtoiselle politiikalle ole edelleenkin tilaa.

Otsikon mukaan haluaisin tässä esittää myös semanttista saivartelua, jutun ilmaisuihin liittyvää arviointia. "Järjestöt lähtivät myös siitä, että vientialat - avoin sektori - määrittävät palkanmuodostuksen tason, vaikka tätä ei Ihalaisen mukaan varsinaisesti kirjoitettukaan ylös." Näin saattaa todellakin olla. Puuttuisin tässä vain ilmaisuun "avoin sektori".

Lehden kirjoituksen mukaan - ja yleisesti käytössä olevana tapana - yksityinen sektori on avointa ja julkinen suljettua. Sanotaan että yksityinen sektori toimii avoimessa kilpailutilanteessa ja siksi se itsekin olisi toiminnaltaan avointa. Julkinen sektori taas toimii lakiteitse suojatussa tilanteessa ja on siksi suljettua suhteessa yksityiseen. Onko todella näin?

Euroopan Unionissa on jo pitkän aikaa  nähty myös konservatiivien vaativan yksityisen ja julkisen asettamista "samalle viivalle" silloin kun tarjouksia palvelujen suorittajasta haetaan ja niitä kilpailutetaan. Yksityinen sektori - etenkin suuret kansainväliset yritykset -  ovat tulleet vauhdilla kilpailemaan julkisista palveluista. Menestys on ollut vaihtelevaa. Pidemmällä aikavälillä yksityiset palveluntarjoajat ovat osoittautuneet kokonaisuudessaan lähes säännönmukaisesti kalliimaksi - todella kalliiksi - vaihtoehdoksi. Kilpailua käydään edelleen ja tulossa olevan SOTE-ratkaisun yhteydessä entistäkin kovemmin. Julkinen, omaan toteutukseen perustuva palvelutarjonta ei ole enää suojattua - se toimii käytännössä yhtenä osapuolena avoimessa kilpailussa. Tässä suhteessa voi sanoa sekä yksityisen että julkisen olevan osa avointa kilpailua.

Kun kuuluisat vapaakauppasopimukset TTIP, CETA ja TISA astuvat voimaan, tilanne muuttuu entisestäänkin yritysten - globaalien jättiläisten - eduksi. Muutokset ovat todella tuntuvia sekä sääntelyn purkamisen että yritysten toimintavapauden kannalta. Kuuluisa välimiesoikeuskäytäntö näyttää johtavan jopa siihen, että jos yksityinen ja julkinen  tuottavat samaa tai samanlaista palvelua, yksityinen yritys voi haastaa julkisen sektorin erityiseen tätä varten perustettavaan tuomioistuimeen "vapaan kilpailun häiritsemisestä".

Semantiikkaa ja saivartelua? Edellä sanotulla haluan korostaa että Demokraatin jutussa korostettu "avoin sektori" on nykyoloissa epätarkka ja viittaa aikaan ja olosuhteisiin, joita meillä ei liene edes ollutkaan muulloin kuin sodanjälkeisenä säännöstelyaikana. Yhteiskunnan suuret perusratkaisut ovat tähdänneet yhteisyyteen, mahdollisuuksien avoimuuteen ja vastaamaan kansalaisten käsitykseen oikeudenmukaisuudesta. Käytännössä pragmaattinen lähestymistapa - ns. talonpoikaisjärki - on sanellut sen, kuka osaa, mitä tehdään ja mihin se riittää.

Avoimen ja julkisen suhde muuttuu vielä kokonaan toiseksi, jos asiaa tarkastellaan kansanvallan, siis demokratian lähtökohdista. Valtaosa suomalaisia kunnioittaa demokratiaa ja itse asiassa olemme ylpeitä kansanvaltaisesta perinteestämme. Valtio ja kunnat edustavat tässä suhteessa hallinnoltaan avointa, yksityiset yritykset enemmän tai vähemmän suljettua hallintotapaa. Rekisteriviranomaiset asettavat yksityiselle sektorille mm. osakeyhtiölaissa ne avoimuuden vähimmäisehdot, joita on noudatettava. Se on kuitenkin kaukana jokaisen mukanaolijan kansanvaltaisesta, demokraattisesta osallistumisesta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio on rakenteineen yksi niistä ulottuvuuksista, jossa demokratia on edennyt kansainvälisenkin mittapuun mukaan kadehdittavan,  tai - jos sitä inhoaa tai vierastaa - jopa pelottavan pitkälle. Demokratiaa nenän vartta katselevien mielestä  saivari - muna-asteella oleva loinen - on täällä päässyt kehittymään liian pitkälle ja kutittelee ilkeästi omaa lautastaan tuijottavan ja henkilökohtaista omistustaan kasvattamaan haluavan ajatushautomoa. Kansanvallan kannalta kuitenkin julkinen ja yhteinen on avointa, yhtiö rakenteineen ja hallintotapoineen julkisuudelta - ja myös tulosta tekeviltä työntekijöiltä - suljettua. Eikä kysymys ole pelkästään semantiikasta, vaan tilanteesta johon tulevaisuudessa on saatava suuri puurokauhallinen osallistamista mukaan - rauhan ja demokratian nimissä.

Työväen Akatemiassa...(1)

Motto: Kun oppilas on valmis - on mestarikin lähellä. (Zen)

Tämä essee perustuu osallistumiseen Työväen Arkiston järjestämään "Tiedon lähteillä" muistitiedon keruuseen joulukuussa 1996; Se sai sillä kertaa - kesällä 1997 - ensimmäisen palkinnon tässä arvosteluperusteiltaan suhteellisessa kilpailussa. Mutta osaltaan se kannusti minua jatkamaan muistelemista ja kirjoittamista.

Veturinkaivusta tiedon virtaan...

Katselen kesämökin varastossa naulassa roikkuvia vanhoja kumiteräsaappaitani. Ne jäivät lähes käyttämättöminä komeroon syksyllä 1959, kun minut hyväksyttiin oppilaaksi Työväen Akatemiaan. Oikeastaan ne osoittavat, että ajatus opiskelemaan lähtemisestä kypsyi äkkiä. Syksyksi ajateltu rankka työurakka pellonraivuun ja hankintakauppoihin perustuvan metsätyön muodossa vaihtui tiiviiseen, paljon odotuksia sisältäneeseen opiskelujaksoon ja sitä myöten koko elämänuran uuteen muotoutumiseen...

Rintamamiestila - isän ja äidin unelma vauraasta elämästä

Isä oli sahatyömies, särmäsahuri kirkonkylän toimintaa hallitsevalla Kokkilan sahalla. Hänet oli noudettu jo rintamalta "kanttariksi", ammattimies kun oli ja pidetty, tasapainoinen ihminen. Perheen kasvun myötä alkoi mieli palata kirkonkylästä takaisin maalle, mielikuva täysistä jyvälaareista, korvoon talveksi suolatusta lihasta ja riippumattomuudesta omalla maatilalla, siinä olivat ne perusainekset, jotka ohjasivat isääni ja vähitellen äitiäkin asutustoimiston asiakkaaksi anomaan rintamamiestilaa.

Aina se siinä kirja nenän alla...

Elämää kirkonkylässä ja rintamamiestilalla sävytti selviäminen arkipäivästä, sen kaikista askareista köyhyyden ja kasvavan perheen kanssa. Olin pienestä saakka kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta, esimerkkinä oli Emma-mummu, joka kirkonkylälle muutettuaan kävi jatkuvasti "lainastossa" - kuten Viitasaaren kirkonkylässä kirjastoa kutsuttiin. Hän itse oli opetellut lukemaan puhaltamalla ikkunaan huurua Vesannon Niinivedellä saunakamarissa, jossa hän lapsena asui.

Minua kiinnostivat erityisesti Pohjois-Amerikan erämaihin sijoittuvat suuret kertomukset, Jack Londonin "Susikoira" ja "Rolf saloilla", mutta myös "Seitsemän veljestä" ja Karl Mayn jännittävät kirjat intiaanien ja valkonaamojen kohtaamisista ja suhteista.

Koulu kannusti lukemaan, samoin isän matemaattinen lahjakkuus ja mummun esimerkki. Mutta elämä oli samalla täynnä selviämistä arkipäivän askareista: vesi oli haettava lähes kilometrin päästä korven lähteestä, polttopuut pienettiin sahalta ostetuista pinnoista ja rimoista; oli kasvimaan kitkemistä, lattian lakaisemista, saunan lämmittämistä, sian, lehmien ja kanojen hoitoa, kaupalla käyntiä ja muuta äidin auttamista. Kun isä jäi itselliseksi hevosmieheksi kirkonkylään, oli luonnollista että vanhimpana lapsena olin mukana auttamassa puun ja veden ajossa, perunamaiden kääntämisessä, heinätilkkujen tekemisessä ja muussa tarveajossa.

Lukeminen ja opiskelu, vaikka kiinnostikin, häiritsi pahasti arkista kotipiirissä tapahtuvaa työntekoa. Se oli lapsen pakoa unelmien ihanaan ja jännittävään maailmaan, mutta usein kiistanalaista sen vuoksi, että tärkeät askareet tahtoivat jäädä toiselle sijalle. Olisi väärin sanoa että lukemiseen ja opiskeluun olisi suhtauduttu täysin kielteisesti. Täytyi vain hoitaa välttämättömät arkiaskareet ensiksi ja aina silloin tällöin lukeminen ja kotityöt joutuivat ristiriitaan.

Ehkä oli hyväkin että töitä oli myös tehtävä. Myös siinä taidot karttuivat: oppi ymmärtämään kotitalouden tarpeita ja välttämätöntä varautumista polttopuiden, ruoan ja veden suhteen, kirves ja saha alkoivat pysyä kädessä. Vappu-tammasta tuli hyvä työkaveri, isän ja äidin elämänkäsitys ja -taidot välittyivät.

Oppikouluun?

Kirkonkylän ala- ja kansakoulu olivat varmastikin sivistyksen eturintamassa siinä mielessä, että jo varsin varhain meitä koululaisia ryhdyttiin katselemaan mahdollisina "yhteiskoululaisina". Hauska sattuma, että tuonaikaista oppikoulua nimitettiin yhteiskouluksi - ilmeisesti tyttöjen ja poikien yhteisten luokkien vuoksi - vaikka se ei edustanutkaan neljännesvuosisataa myöhemmin startanneen todellisen yhteiskoulun eli peruskoulun arvoja.  Viitasaaren kirkonkylän yhteiskoulu oli tietyllä tavalla koko pohjoisen Keski-Suomen koulusivistyksen ylpeys. Taisipa kansakoulun opettajien tietynlaisena kilpailun kohteena olla se, kuinka moni oppilaista lähtee yrittämään yhteiskouluun ja selvittää pääsykokeet. Asia tuli puheeksi aluksi koulussa ja sitten piti kysyä kotoa lupa oppikoulun pääsykokeisiin menemisestä.

Tiedossa oli, että opiskelu viidellä ensimmäisellä luokalla "keskikoulussa" - kuten sitä siihen aikaan kutsuttiin - maksaa. Muistan että keskusteltiin lukukausimaksuista ja siitä, miten niistä selvittäisiin. Päätös oli pitkän harkinnan jälkeen myönteinen ja ymmärsin että se oli aikamoinen uhraus vanhemmiltani ja koko perheeltä. Yhteiskoulussa ei saanut ruokaa päivällä samalla tavoin kuin kansakoulussa. Isän palkalla elettiin ja sisarusparvi oli jo viisihenkinen. Minun, esikoisen kohdalla heillä riitti vielä sen verran optimismia että oppikouluun yrittäminen hyväksyttiin, muiden kohdalla se ei enää sitten ollutkaan mahdollista.

Laulu se on ollut...

Oppikouluun pyrkiminen merkitsi osallistumista tiukkoihin pääsykokeisiin: tulijoita olisi ollut enemmän kuin mitä voitiin hyväksyä. Muistan harjoitelleeni erityisesti matematiikkaa, maantietoa ja uskontoa. Laskento oli kohdallani aina vähän onnenkauppaa, mutta maantieto oli vahvoja puoliani. Uskonnon koe oli tärkeä sen vuoksi että sen avulla saattoi nostaa pistemäärää; opettaja, pitäjän kirkkoherra, oli tunnettu äärioikeistolaisista kannanotoistaan: toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän oli paikallislehden palstoilla puolustellut natsi-Saksan rotuoppeja ja juutalaisvainoja kiihkeässä väittelyssä. Laulukoe kuului myös sisäänpääsykokeen tärkeisiin aineisiin. Äitini kautta saatu laulamisen perinne kuitenkin teki asian suhteellisen helpoksi: pyykit oli aina pesty kotona laulaen... Elo ihmisen huolineen ja murheineen.....

Työväentalon mäen sakki ja ne muut...

Me asuimme kirkonkylän työväentalon mäellä ja työväentalon toiminta leimasi vahvasti harrastuksiamme: painittiin, nyrkkeiltiin ja hiihdettiin seuran, Viitasaaren Toverien kilpailuissa, kuuluttiin Päivän Nuoriin ja Nuoriin Kotkiin, elettiin mukana talon arjessa ja juhlassa. Idolimme oli Hakkaraisen Ville, keihäänheittäjä, piiritason hyvätasoinen urheilija.

Melko varhaisessa vaiheessa kävi selville, että ne jotka kävivät työväentalon riennoissa olivat jotakin muuta kuin toisen, porvarillisen urheiluseuran ja sen toimitalon ympärillä ryhmittyneet. Kotona tästä puhuttiin usein ja kovaakin kieltä käyttäen. Poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon kävi selväksi hyvin aikaisin, kotonahan puhuttiin jatkuvasti politiikkaa.

Mutta sodan jälkeen selkisi muutakin ja vielä dramaattisempaa. Työväenyhdistyksessäkin oli kahdenlaista väkeä, sosialidemokraatteja ja kommunisteja. Isälleni oli suuri yllätys, että hänen parhaat kaverinsakin osoittautuivat kommunisteiksi. Talosta taisteltiin ja muistan kuinka huolissaan isäni oli siitä kuinka sen kanssa oikein kävisi. Tämä työväenyhdistys ja sen talo pysyivät kuitenkin ratkaisevassa koitoksessa sosialidemokraattisessa liikkeessä. Aatteelliset erimielisyydet olivat alusta alkaen syviä ja muistan kuinka isäni, Hyvärisen Kalle ja Kemppaisen (Savimäen) Toivo kyyneleet silmissä joutuivat toteamaan pohjimmaisten tuntojensa erilaisuuden.

Isäni ja äitini olivat aktiivisia toimijoita työväenyhdistyksessä. He hoitivat narikkaa, vaatteiden säilytystä iltamien ja tanssien aikana. Huvitoimikunnan rahastonhoitajan tehtävä oli tärkeä, hänen kauttaan tulivat käytännössä kaikki rahat talon ja toiminnan ylläpitämiseen. Talolla ei tarjottu alkoholia lainkaan ja rohkaisuryyppy otettiin omasta pullosta: kun sitä ei voinut muuannekaan jättää, pulloa pidettiin narikassa palton taskussa ja tanssin lomassa käytiin hakemassa milloin kampaa, milloin peiliä. Kirkonkylän poliisit tiesivät miten homma toimi, mutta hyväksyivät narikanhoitajan järjestyksenpidon. Isästäni kehittyikin tärkeä sosiaalisten suhteiden hoitaja, toisaalta sallivana mutta toisaalta taas yleisen järjestyksen puitteissa pysyttelevänä tilanteen mestarina.

Yhteiskunnalliset erot näkyivät myös oppikoulussa: jako porvareihin ja vasemmistoon oli selvä alusta saakka vaikka kaikki opettajat eivät poliittista kantaansa avoimesti julistaneetkaan. Porvarillinen urheiluseura, partio, isänmaa ja poliisi edustivat kirkonkylän paremman väen otsaa kirkastavia arvoja. Mutta oli muitakin, Mieleen jäi erityisesti historiani opettaja, Martti Tyrkkö, joka oli asenteiltaan ja elämänkatsomukseltaan sosialidemokraatti: varovasti mutta varmoin vedoin hän piirsi yhteiskunnallista todellisuutta oppilaidenkin nähtäväksi.

Oppikoulun käynti päättyi omalta osaltani keskikoulun suorittamiseen. Murrosikä osoittautui tietynlaiseksi kompastuskiveksi ja jouduin tuplaamaan keskikoulun kolmannen luokan. Vaikka kaksi viimeistä vuotta menivätkin sitten hyvin ja jopa koulun rehtori toivoi että olisin jatkanut lukiossa, jatko ei enää osoittautunut mahdolliseksi. Koulunkäynti olisi maksanut liikaa, rintamamiestilalta ei riittänyt rahaa oppikoulun lukukausimaksujen, kirkonkylässä asumisen ja ruoan maksamiseen, hyvä kun saatiin vaatteet kahdeksanlapsiselle perheelle koulunkäyntiä varten.

Perheessä jossa yhteiskunnallisella keskustelulla ja osallistumisella oli merkittävä paikkansa, koulunkäyntiä ja opiskelua ei koettu pelkästään toisarvoisena asiana; kyllä se oli nähtävissä että koulutus takaisi "vähän helpomman elämän" kuin mitä raskas fyysinen työ saattaisi merkitä. Tällä oli erityisesti merkitystä minulle, joka olin sota-aikana kärsinyt aliravitsemuksesta ja johon riisitaudin oireet olivat selvästi jättäneet jälkensä.

Oli kuitenkin toinenkin ulottuvuus, tuo porvarillisen ja sosialidemokraattisen elämänkatsomuksen erilaisuus: koululaitoksen porvarillisia arvoja korostava luonne, joka näkyi mm. suhteessa uskontoon, militarismiin, voiman käytön oikeutukseen, arkipäivän sosiaalisissa suhteissa ja lähes kastijaon omaisena staattisuutena paikkakunnan luokkahierarkiassa: väyliä säätykiertoon ei äkkirikastumista lukuunottamatta ollut olemassa.

Jo varhaisessa vaiheessa tuli aavistus siitä, että työväenliike edusti toisenlaisia arvoja myös oppimisen ja koulutuksen alueella; jo lapsitoiminnassa, Päivän Nuorissa ja Nuorissa Kotkissa korostettiin: ole hyvä ja uskollinen toveri; suhde kanssaihmiseen perustui yhteistoimintaan ja ymmärtämiseen, ei kilpailuun ja alistamiseen. Koulussa toveruuden käsitteelle ei samalla tavalla ollut tilaa: toveruus kuului työväentalon toimintaulottuvuuksiin.

Omaehtoisuus, yksilöllisten elämäntavoitteiden oikeutus ja tutkiva ote elämään avautuivat eritoten Työväen Akatemiassa, jonne hakeuduin armeijan jälkeen isäni kehotuksesta." Kun olet noista yhteiskunnallisista asioista noin kiinnostunut, Työväen Akatemia tarjoaa juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitset: vaihtoehtoisen sivistystien, jossa yhteiskunnallisuus ja omaehtoisuus kohtaavat tavalla, joka ravitsee mielikuvitustasi."

Yllättävää on todeta näin jälkeenpäin, että Työväen Akatemian opiskelumenetelmät olivat mullistavan uudenaikaisia ja edistyksellisiä jo 1950-luvun lopulla. Kurssimuotoinen opiskelu, oikeus persoonalliseen aineyhdistelmään ja analyyttinen ote tutkielman tekemisen muodossa olivat "mannaa sielulle", vaikka tarpeellista olikin samalla kiinnittää huomiota tiettyyn perusosaamiseen, suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun, kokoustekniikkaan (jota ei silloinkaan koulussa opetettu) , kansantalouteen ja eräisiin muihinkin perusoppiaineisiin.

Akatemiasta ei suoranaisesti valmistuttu minnekään - ja tässäkin on eräs piirre, jossa ero perinteiseen porvarilliseen, muodolliseen koulutukseen näkyy selvästi. Akatemia luo valmiuksia, sieltä ei valmistuta. Parhaimmillaan ei ole kysymys muodollisesta osaamisesta ja harjaantumisesta, vaan uudesta elämänasenteesta. Olla valmis kuin saalista vaaniva tiikeri pensaassa...

Akatemiasta kuitenkin rekrytoitiin toimitsijoiksi ja muihinkin tehtäviin nuoria kykyjä; sen vuosikurssin päätteeksi jolla itse olin, haettiin Akatemiasta tuoreita voimia organisoimaan sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen hajoamisen seurauksena syntynyttä uutta Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliittoa: minä lähdin piiriohjaajaksi Lappiin. Paradoksi sekin: meitä oli muistaakseni kuusi, jotka valittiin piiriohjaajatehtäviin ja nämä saivat vähän niin kuin paremmuusjärjestyksessä valita piirijärjestön mihin lähtisivät. Viimeiseksi jäin minä ja Lapin piiri; se oli kuitenkin poliittisesti sosialidemokratialle kaikkein vaikein alue ja piireistä ainoa jolla olivat luontaiset mahdollisuudet kansainväliseen kanssakäymiseen. Norrbottenin SSU:n ja Lapin SNK:n välille rakennetuista kontakteista saan suurelta osin kiittää sitä, että toimitsijauraani syntyi vahva kansainvälinen ulottuvuus.

Toinen sivistystie

Tuli tavaksi puhua "toisesta sivistystiestä", työväenliikkeen omasta sivistystoiminnasta omine arvoineen ja tavoitteineen. Osuuskauppaliike, 1950-luvun riitojenkin aikana vahva instituutio, oli pitänyt tärkeänä oman kirjekoulun perustamista. Osuuskauppaliike, jossa vähän aikaa työskentelin 1950-luvun puolivälissä, koulutti väkensä perusteista lähtien osuustoiminnan yleviin aatteisiin. Rintamamiestilalla, Lehtimäessä, osuuskauppaliike muodosti pienen työväenyhdistyksen rinnalla vahvan siteen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhteistoiminnan kulttuuriin. Yhdessä Työväen Akatemian sivistyksellisten tavoitteiden kanssa ne tuntuivat edustavan uutta, vaihtoehtoista tapaa oppia aikuisena, joka oli kokonaan muuta kuin porvarillisen koululaitoksen autoritaariset rakenteet.

Toista, täysin itsenäistä sivistystietä ei Työväen Akatemia silloinkaan muodostanut. Koulun johto piti tärkeänä sitä, että Akatemiasta saattoi päästä jatkamaan opintoja Tampereelle Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun. Tein tutkielman, opiskelun suuren päätyön aiheesta "Nuoret ja osuuskauppaliike" ja oikeastaan odotin, että olisin päässyt kehittelemään tätä teemaa esimerkiksi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton tai jonkin paikallisen osuuskauppaliikkeen piiriin. KK suhtautui kuitenkin melko etäisesti akatemialaiseen opetukseen eikä sieltä hengen paloa löytynyt jollei Kallisen panosta pidetä sellaisena. Hän oli kuitenkin jo vanha mies ja eläkkeellä, opetusta hoitivat KK:n nuoremmat byrokraatit.

Kun katselen kouluopetuksen olemusta ja aikamme kamppailua teknologian tuoman suuren murroksen edessä, pohdiskelen edelleenkin vaihtoehtoisten arvolähtökohtien ja pedagogisten menetelmien merkitystä edistyksen ja uusien tuulien liikkeellepanijana. Erityisesti yhtenäisen perustietämyksen jälkeisessä "akateemiseen vapauteen" ja runsaaseen koulutustarjontaan perustuvassa yhteiskunnassa voidaan purkaa tietoon ja koulutukseen liittyviä elitistisiä arvorakennelmia. Tämä koskee erityisesti tiedettä ja objektiivisuutta, tiedettä ja ihmisen oikeuksia tai muodollisiin opinnäytteisiin nojaavaa mustasukkaista vaatimusta yksinoikeudesta pätevyyteen. Tieteenkin tehtävänä on laajentaa ihmisoikeuksia ja rajata oma roolinsa tukemaan suurta radikaalihumanistista tavoitetta: ihmisyyden täyttä toteutumista.

Vaihtoehtoja vaihtoehdottomuuteen

Euroopan Unionin oloissa olemme talouspolitiikassa ajautuneet vaihtoehdottomuuden tilaan, niin sanotaan. Valtion menoja on karsittava, julkista sektoria supistettava, tehtäviä karsittava, luovuttava hyvinvointivaltion liian anteliaasta vastuunotosta. Hyvinvointi kuulemma laiskistuttaa. Puhutaan löysäilystä, paapomisesta ja siivellä elämisestä. Tälle on tultava loppu. Siksi on otetta kiristettävä, hyvinvointivaltiota purettava, sääntöjä löysättävä ja vastattava kilpailuun. Se on globaalia - kiinalaiset tekevät mitä hyvänsä tuotteita yhdellä kymmenesosalla siitä hinnasta jolla niitä Suomessa ja Euroopassa tehdään. Erityisesti työn hintaa on laskettava niin, että voimme pärjätä globaalissa kilpailussa. Hyvinvoinnin säilyttämisen nimissä koko hyvinvointio on ajettava pohjamutiin. Surullisen selkeä kehäpäätelmä - sanoisin.

Yllä kuvattu lähtökohta on sementoitu ainoaksi päteväksi lähtökohdaksi Euroopan Unionin sisämarkkinoiden peruskirjoihin, Maastrichtin sopimukseen ja Valuuttaunionin peruskirjaan. Itsenäisellä Euroopan Keskuspankilla olisi lähtökohtaisesti ollut toisenlaisenkin politiikan teon mahdollisuuksia. Yksi niistä olisi ollut Euroopan vasemmistovoimien kannattama taloudellisen toimeliaisuuden rakentaminen markkinoiden ohella myös julkisen sektorin, valtion ja sen erilaisten instituutioiden varaan. Tämä on ollut perinteinen sosialidemokratian käyttämä vaihtoehto, eikä niin huonosti menestyvä ole ollutkaan. Sen varaan on rakennettu pohjoismainen, kansanvaltainen  hyvinvointijärjestelmä. Siinä kunnilla, paikallisen ja yhteistyömuotojen kautta alueellisen tason julkisilla rakenteilla on merkittäviä, pysyviä tehtäviä. Sosialidemokraattisen lähestymistavan mukaan ne ovat niin perustavaa laatua kansalaisen hyvinvoinnin kannalta, että niitä ei saa altistaa monenkirjaville yksityisestä aloitteellisuudesta lähteville ratkaisutavoille. Tämä koskee kansalaisen subjektiivisia oikeuksia hoitoon, sosiaaliturvaan, terveyteen, koulutukseen, sivistykseen, kulttuuriin  ja vanhuuden turvaan, muutamia vain mainitaksemme.

Euroopan Unionissa kuitenkin yhteisöllinen lähestymistapa on julistettu siis pannaan jo keskeisissä perusasiakirjoissa, joihin kuuluvat mm. Maastrichtin sopimus ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirja (vrt. Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen konsolidoitu toisinto s 99/326). Ne kieltävät Keskuspankkia ostamasta suoraan jäsenvaltioiden velkakirjoja ja lisäksi kasvulle ja velkaantumiselle on asetettu tiukat, sanktioidut rajat. Muut keskeiset asiakirjat rakentuvat ratkaisutavoiltaan näiden dokumenttien ja niiden takana olevien päätösprosessien varaan. Jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ja ryhmät (Nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stieglitz, meillä mm. “Raha ja talous” bloginpitäjät) ovat osoittaneet, että pelkästään markkinoihin, tarjontaan satsaaminen ja pankeille, vakuutus- ja investointilaitoksille rahan syytäminen ei yksin pelasta modernia taloutta. Taloudellisesti itsenäinen valtio voi keskuspankkinsa toimenpitein luoda itse rahaa eikä se sen vuoksi voi periaatteessa koskaan ajautua konkurssiin. EKP tekee rahaa tyhjästä joka päivä - mutta kieltäytyy tukemasta suoraan jäsenvaltioita. Kaiken lisäksi EKP ei tässä asiassa ota vastaan neuvoja eikä toimeksiantoja. Kreikan tapauksessa se on kuitenkin antautunut ns. Troikan jäseneksi ja tällä tavalla myös poliittiseksi toimijaksi.

Euroopan Unionista ei tässä suhteessa tule tukea eikä apua sosialidemokraattiselle politiikalle. Voi tietenkin kysyä, miksi ylipäätään suostuttiin Euroopan Unioniin liityttäessä tällaisiin ehtoihin. Juna oli ollut jo pitkään liikkeessä ja jäsenyydestä keskusteltaessa nämä kysymykset eivät nousseet analyyttiseen keskusteluun lainkaan - näin muistelen.  Ainoana - sekin kiistelyn alaisena - ainakin osin myönteiseksi laskettavana ulottuvuutena on euro, joka suhteellisen stabiilina yhteisenä valuuttana on ollut säilyttämässä sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaa. Eurooppalainen devalvaatio eli euron arvon laskeminen, tai valtioiden velkakirjojen suora osto  voisivat olla tie austerismista ja kurjuudesta vakaammalle pohjalle - ne eivät kuitenkaan kuulu eurooppalaisen keinovalikoiman piiriin juuri edellä kuvatuista syistä. Kysymys on EKP:n toimintareviiristä eikä sinne politiikalla ole pääsyä.

EU:n jäsenvaltiot voivat saada finanssi- ja rahapoliittista tukea toimilleen siis joko pysyttelemällä tiukasti asetetuissa raameissa tai - niin kuin eurovaltioissa näkyy olevan tapana - rikkomalla avoimesti yhteisesti asetettuja tavoitteita. Saksassa ei valtion velkaantumista pidetä ongelmana, vaikka tämän valtion velka joulukuun alussa 2015 ylitti luvun 2222 miljardia. Saksan velka suhteessa väestöön on siis samalla tasolla kuin Suomenkin. Kaikista - ensisijaisesti poliittisista - ongelmistaan huolimatta Suomi on myös vauras maa - kiitos osittain rahastoivan työeläkejärjestelmän. Saksaa eivät luottoluokituslaitokset ole rangaisseet millään tavoin Maastrichtin velkarajojen ylittämisestä ja oletukseni on, että Saksa hoitaa budjettialijäämiään jatkossakin halvalla velkarahalla.

Luvaton velkarajojen ylittäminen ja luvaton eurojen painaminen, kuten Irlannin sanotaan tehneen, ovat käytettyjä keinoja EKP:n muotopuolen raha- ja finanssipoliittisen valuvian hoitamisessa. Olisiko lisävelanotto Suomelle uhka? Se saattaisi olla sitä, jos velkaa otetaan kansainvälisiltä pankeilta. Se olisi uhkan sijasta mahdollisuus, jos lainaa otettaisiin kotimaisista yhteisen varallisuuden lähteistä. Esimerkiksi työeläkerahastojen voittojen osittainenkin sijoittaminen julkisen sektorin hankkeisiin käynnistäisi elvyttävän ruiskeen välittömästi.

Miksi julkinen sektori olisi tässä toimiva lähtökohta? Yksityinen sektori saa hankkeisiinsa rahaa lähes rajattomasti EKP:n ohjelmien kautta, mutta siihen sisältyy yksi suuri mutta: yritykset tarvitsevat investoidakseen vahvan näkymän kysynnän ja ostovoiman olemassaolosta. Juuri kysyntää ja ostovoimaa  ne eivät pelkällä tavaran tarjonnalla pysty luomaan. Julkinen sektori voi luoda kysyntää omilla toimillaan rahoittaessaan infrastruktuuriin ja palvelujen kysyntään liittyviä omia hankkeitaan. Julkisen sektorin veronkanto-oikeus yhdessä työvoimavaltaisen toiminnan kanssa on tehokas ostovoiman ja kulutuksen lisääjä. Se muodostaa luonnollisen perustan myös yksityisen sektorin investointien ja tarjonnan kasvulle.

Julkisia investointeja infraan ja palvelurakenteen kehittämiseen tulisi siis tehdä kotimaiseen pääomaan perustuvalla rahoituksella. Jos tähän käytettäisiin vaikkapa työeläkerahastojen tuottoja, ei haittaisi vaikka luottoluokituslaitokset rankaisisivat korkojen nostolla - sehän vain lisäisi pääomavirtaa työeläkelaitosten tileille. Tässä suhteessa Suomi on eläkerahastoineen paremmassa asemassa kuin suoraan budjeteistaan eläkkeitä maksavat valtiot. Julkinen sektori veronkanto-oikeuksineen on aina hyvä sijoitus - itse asiassa paljon varmempi kuin mitä yksityisen yrityksen kautta mahdollisesti tulevat odotusarvot voivat tarjota. Aloitteen tulisi kaiketi kuitenkin tulla työeläkerahastojen itsensä suunnasta ja näiden omiin perusteluihin nojaten.

Ostovoiman tasainen jakaantuminen on eräs tärkeimpiä käytössä olevia välineitä elinvoimaisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi Euroopan Unionin oloissa. Valaistakoon tätä kahdella esimerkillä. Jos koko käytössä oleva pääoma kasaantuisi vain muutamalle henkilölle, eivät nämä kulutuksellaan kykenisi pitämään pystyssä minkäänlaista toimiva yhteiskuntaa. Jos palkkoihin käytettävissä pääoma jakaantuisi taas tasaisesti kaikille kuluttajille, ostovoima ja kuluttaminen nousisivat maksimiinsa ja yhteiskunta saavuttaisi korkeimman mahdollisen taloudellisen vireyden. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset tasaisempaan tulonjakoon ovat mitä tervetulleimpia ja elinkeinoelämän nykyjohdon toimet vastaavasti täysin kontraproduktiivisia. Sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset yhdessä  muiden poliittisesti edistyksellisten voimien kanssa voivat varmistaa vitaalisen yhteiskunnan EU:nkin oloissa. Tämä on edessä olevan pitkän oppositiokauden jälkeen tärkeä tulevaisuuden strateginen lähtökohta ja sisällöllisesti siis jokseenkin päinvastainen kuin mitä nykyinen, kolmen ässän hallitus edustaa.

Kyllä hallitus voi turvautua myös kansalaistensa tarjoamaan rahoitukseen. On puhuttu bondeista eli joukkovelkakirjalainoista, joita valtio ja jopa kunnat voivat luoda tärkeinä pitämiinsä hankkeisiin. Kuntabondi julkisen sektorin työllistämiseen voisi olla erinomainen pitkän tähtäimen paikallinen tai alueellinen hanke. Muutaman prosentin varma korko sijoitetulle rahalle on tavalliselle osakesäästäjälle ihan toimiva lähtökohta myös julkiseen sektoriin tapahtuvassa sijoittamisessa. Siinä kunnan tai valtion tulisi itse toimia rahoituslaitoksena, jotta menestyksen hedelmät eivät valuisi yhteisöltä ulottumattomiin. Onko tämä mahdollista? Menestys on mahdollista vain, jos välistävetäjät ja erilaiset välikädet saadaan hankkeiden rahoituksesta karsittua pois.

Nämä ovat siis keinoja luoda vaihtoehtoista politiikkaa Euroopan Unionin oloissa: 1) pyrkimys tasaisempaan tulonjakoon ja tässä luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen hallituksen ja ammattiyhdistysliikeen kanssa; 2) tietoinen Euroopan Unionin perustuslakien rikkominen Saksan ja Irlannin tapaan joko ylittämällä lainakattoja tai painamalla lisää seteleitä; 3) omien joukkovelkakirjalainojen aikaansaaminen kotimaisista pääomalähteistä julkisen sektorin omien pitkän ajan infrastruktuuri- ja palveluhankkeiden käynnistämiseksi. Kysymys on tällöin julkisen sektorin vahvistamisesta ja yhteisen varallisuuden vahvistamisesta.Tämä kolmaskin keino rikkoo EU:n ehtoja ja saattaa johtaa “Troikan” pakottamaan austerismiin.

Ollako siis puhdas ja aatteellinen Euroopan Unionin taloudellisen valtavirran edellyttämässä hengessä, tai sitten ahdas ja puutteellinen tavalla joka mahdollistaa perinteisen kansanvaltaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion käytännön toiminnan ja tulevaisuuden visioiden toteutuksen?

Suomettumisesta itävaltalaistuttamiseen?

Suomettumisella on huono kaiku maailmalla. Se viittaa pienen maan alistumiseen suurvallan uhkailuihin ja taivutteluihin, alistamiseen ja alistumiseen. Kansanlaulun sanoin:"Pitää olla, pitää olla, uskollinen, nöyrä." Omasta puolestamme emme ole hyväksyneet pahojen kielten epäproduktiivista sosiaalipsykologiaa, olemme vain viitanneet reaaliseen naapurustopolitiikkaan ja sen soveltamiseen parhaalla mahdollisella tavalla maamme etujen kannalta.

Itävaltalaistuttaminen? Mitä se mahtaisi olla? Tuossa maassa jonkin aikaa asuneena ja työelämässäkin mukanaolleena tiedän, että Itävalta ja sen eräät osavaltiot - kuten esimerkiksi Wien - tuovat mieleen  kuvan lähes sadunomaisen kauniista ja kulttuuriltaan vivahteikkaasta maasta. Pohjoismaiden ohella juuri sosialidemokraattien vuosikymmeniä jopa yksin johtama Wien on esimerkki toimivasta hyvinvointivaltiosta. Perinteistä kasvavan autoritaarisen ja ylpeän hienostelun rinnalle on kasvanut moniarvoisuutta korostava, käytännönläheinen yhteisen hyvinvoinnin korostaminen. Poliittiset ratkaisut infrastruktuurin ja palvelujen rakentamisessa, suhtautumisessa vierastyövoimaan, pakolaisiin, perinteeseen ja kultuuriin osoittavat, että Wien kelpaa esimerkiksi mille Euroopan metropolille hyvänsä.

Viimeisen parin vuoden aikana olen törmännyt uuteen riistämistä kuvaavaan englanninkieliseen ilmaisuun, joka kirjoitetaan muotoon "Austerity". Kovasti ihmettelin tuon käsitteen ilmaantumista yleiseen eurooppalaiseen kielenkäyttöön, olihan aikaisemmin riistävästä asennoitumisesta käytetty ilmaisua "exploitation". Juuri äskettäin sain vihiä siitä, ettei tuo käsite niin kovin kauhean vanha olekaan. Austerity ja "austeriaanit"viittaa itävaltalaisiin taloustieteilijöihin Friedrich Hayekiin ja  Ludvig von Mises'iin, jotka ovat vahvimpia edustajia, mitä tulee nyt niin yleiseen  haluun leikata hallituksen menoja ja leikata tappioita taloudellisen heikkouden ja taantuman aikana. Jo 10. kesäkuuta 2010 Rob Parenteau käytti euroalueesta nimeä "Austeria". Se siis viittaa näihin kahteen itävaltalaiseen taloustieteilijään.

Suoraan sanottuna olen jonkin verran loukkaantunut Itävallan sosialidemoraattien ja heitä edustavan SPÖ:n (Sozialistische Partei Österreichs) puolesta siitä, että tämän monessa suhteessa esimerkillisen ja historiallisista painolasteista rakentavalla tavalla irtautuneen maan nimeä käytetään nyt Euroopassa toteutettavan riistopolitiikan symbolina. Itävaltalaiset uusliberalismin ideaa pohjustaneet taloustieteilijät ovat tässä onnistuneet saattamaan kokonaisen valtion nimen huonoon huutoon. Ei kannata yhtä virkettä pidempään tässä yhteydessä kerrata sitä, että nyt jo valtava määrä taloustieteilijöitä, kansalaisjärjestöjä ja yhteiskunnallisia ajattelijoita pitää tätä austerismiin perustuvaa taloudellista ajattelua ja sen seurauksena harjoitettavaa runtelevaa politiikkaa Euroopan ja ehkä koko maailman kohtalonkysymyksenä.

Miten tämä liittyy Suomeen ja täällä noudatettavaan hallitus- ja talouspolitiikkaan? Se liittyy juuri noiden taloustieteilijöiden politiikan noudattamisen kautta. Euroopan Unioni on omaksunut tiukan julkisen sektorin säästöihin ja supistamiseen tähtäävän politiikan osana Euroopan Unionissa noudatettavaa "austerity" -politiikkaa. Tämä politiikkaa on sementoitu lujasti Euroopan Unionin keskeisiin peruskirjoihin, Maastrichtin sopimukseen ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirjaan. Valtion ja julkisten instituutioiden tukeminen tai niiden kautta toimiminen on poissuljettu vaihtoehto tässä lujasti markkinoiden kaikkivoipaisuuteen perustuvassa "austerismissa". Julkisten menojen supistaminen, kulujen karsiminen, palkkojen sovittaminen globaaliin kilpailutilanteeseen, deregulaatio eli sääntelyn purkaminen ja aikaisempien linjaratkaisujen murtaminen kuuluvat tähän politiikkaan. Suomi noudattaa Euroopan Unionin kuuliaisena mallioppilaana austerismia johdonmukaisesti, eivätkä välikysymykset, politiikan moraalinen tai taloudellinen tuomitseminen vaikuta tähän politiikkaan tippaakaan. Hallitus voi luottaa siihen, että Euroopan Unionin keskeisistä instituutioista muodostama "troikka" tulee  ankaralla kädellä ohjaamaan ja tarvittaessa rankaisemaan - sekin on jo valmiiksi päätöksillä vahvistettu -  austerismin tieltä poikkeavia hallituksia. Kreikan kohtalo on tästä jo paljonpuhuva esimerkki.

Poliittinen näköalattomuus perustuu keskeisiltä osiltaan juuri valittuun austerismin uusliberalistiseen strategiaan. Kysymys on konservatiivisen ja uusliberalistisen politiikan ydintavoitteesta, joka on onnistuneesti ujutettu yhdessä EU:n lipuissa esiintyvien katolisten symbolien kanssa Euroopan Unionin valtavirtaiseksi ajatteluksi. Julkilausuttuna syynä linjan valitsemiseen mainitaan useimmiten pelko inflaation riistäytymisestä valloilleen julkisen sektorin taloudellisten päättäjien arvaamattoman ja epäluotettavan käyttäytymisen johdosta. Jäsenvaltioiden rakenteet edustavat kuitenkin Unionin yhtä tärkeintä suurta periaatetta, nimittäin valtiollista demokratiaa. Austerismi uhkaa saattaa tämän Unionin perustamisvaiheessa keskeiseksi nostetun arvon historialliseksi poliittiseksi jäänteeksi, reliktiksi ja korvata sen markkinoiden kaikkivoivalla vapaudella.

Austerismi, itävaltalaistuttaminen - vapaa kettu vapaassa kanatarhassa?

Ampu tulee - lanka palaa jo...

Harva meistä taitaa loppujen lopuksi olla tietoinen siitä, miten paljon kansainväliset sitoumukset vaikuttavat poliittisiin, suomalaista yhteiskuntarakennetta koskeviin ratkaisuihin. Yhdistyneissä Kansakunnissa ja sen alajärjestöissä olemme sitoutuneet lukemattomiin kansainvälisiin päätöksiin, joita olemme olleet hyväksymässä. Tärkeimpiä niistä ovat yleismaailmalliset julistukset, ihmisoikeudet ja lasten oikeudet, mutta on paljon muitakin.

Viime aikoina on keskusteltu Kansainvälisen työjärjestön ILO:n meille asettamista velvoitteista. Hallitus ja sen tukena olevat virkamiehet ovat etsineet kuumeisesti ratkaisua, voisiko lainsäädäntömme kriisiaikoina poiketa ILO:ssa hyväksytyistä vähimmäisstandardeista. On vaikuttanut siltä, että näin todella olisi mahdollista menetellä sotaan tai luonnonkatastrofiin verrattavan tilanteen vallitessa. Samalla uskotellaan että Suomi tietenkin noudattaa kaikkia sitoumuksiaan mm. ILO:ssa.

Muistanette Suomen tämän vuoden 2015 itsenäisyyspäivän vastaanotolta pariskunnan, joka oli merkinnyt näkyvästi ihoonsa luvun 169. Sillä nämä Saamenmaassa asuvat henkilöt halusivat ilmoittaa, että vaikka Suomi on ratifioinut kansainvälisen työjärjestön ILO:n alkuperäiskansoja koskevan julistuksen, Suomen hallitukset  - monet peräjälkeen - eivät ole kuitenkaan lupauksista huolimatta tätä vahvistaneet allekirjoituksellaan. Saamelaisten oikeudet kulttuuriinsa ja alkuperäisten elinkeinojensa harrastamiseen ovat edelleen toteutumatta, jatkuvasti kiistanalaisia ja koko ajan joutumassa entistä ahtaammalle. Kaivannaisteollisuus, pääsy arktiselle merialueelle, Metsähallituksen totaalinen kaupallistaminen, maanomistajien yksityisyyden ja omistusoikeuksien varjelu, matkailuteollisuus, kaikki nämä hyvien aikeiden ja perustelujen ohella samalla koko ajan rajaavat yhden Euroopan eksoottisimman alkuperäiskansan elintilaa.

Liittyminen Euroopan Unioniin muistutti monessa suhteessa kovassa vauhdissa olevaan junaan hyppäämistä. Jo silloin Euroopan Unionia oli rakennettu pitkälle markkinayhteisöksi. Maastrichtin sopimusta oli jo asiakirjatasolla valmisteltu 1990-luvun alusta saakka - ja näiden asiakirjojen pohjustaminen perustui jo edellisillä vuosikymmenillä tapahtuneeseen initiointiin, aloitteisiin.

Minulla oli tilaisuus toimia Euroopan Yhteisön elimissä jo varhaisella 1970-luvulla. Silloin vielä yhteisön työssä kunnioitettiin mm. kansalaisjärjestöjen suurta merkitystä Euroopan Yhteisön kehittämisessä. Oli Euroopan Nuorisorahastoa, Euroopan Neuvoston alainen nuorisokeskus Strasbourgissa, kansainvälisten nuorisojärjestöjen koordinaatiotoimisto Brysselissä, vanhoja ja nousevia ympäristöjärjestöjä. Kaikki nämä elimet ja niissä toimineet kansainväliset yhteisöt saivat Euroopan Talousyhteisöltä, silloiselta EEC:ltä tukea toimintaansa. Puhuttiin ns. "Comanagement" -periaatteesta, jonka puitteissa hallitusten ja kansalaisjärjestöjen edustajat pyrkivät tekemään päätöksiä konsensusta ja yhteistä näkemystä tavoitellen. Lähes aina siinä lopulta onnistuttiinkin. Oli kuitenkin havaittavissa, että taustalla haettiin jotakin muuta, markkinamyönteisempiä ratkaisuja. Niihin Euroopan yhteisö olikin sitten valmis 1990-luvulle tultaessa.

Pyrkiminen Euroopan Unionin ytimeen tarkoitti - tietenkin - pääsyä vaikuttamaan komissiossa ja ministerineuvostoissa tehtävään politiikkaan ja käsillä oleviin ratkaisuihin. Monessa suhteessa tässä onnistuttiinkin, paraatiesimerkkinä ns. "Pohjoisen ulottuvuuden" lanseeraaminen Euroopan Unionin toiminta-agendalle. Toisena esimerkkinä mielestäni pitää mainita Turkin EU-jäsenyyden ottaminen työlistalle siten, että jossakin vaiheessa Saksan vastustuksesta huolimatta Turkki voisi päästä Euroopan Unionin jäseneksi. Kun katselee näitäkin kahta asiaa tässä yhteydessä, voi sanoa että Suomi taisi olla Unionin ytimessä initioimassa - kehittämässä - jotain uutta ja tärkeää, jonka arvo on vasta nyt, pohjoisten alueiden luonnonvarojen, logististen mahdollisuuksien ja ilmeisesti alkamassa olevien suurten kansainvaellusten kannalta nousemassa yleiseen tietoisuuteen. Pääministerimme Paavo Lipponen oli tässä suhteessa selvästi aikaansa edellä - ja oletan hänen edelleenkin hakevan dynamiikkaa Euroopan Unioniin ja sen jäsenmaihin vastaavanlaisten aloitteiden muodossa.

Markkinajuna oli pantu liikkeelle aikana, jolloin neuvostososialismi, hengeltään taantumuksellinen ja autoritaarinen hyvinvointivaltio - jos sitä sellaiseksi voi ylipäätään kutsua - romahti ja markkinakapitalismille aukeni tie globaaliin maailmanvalloitukseen. Neuvostojärjestelmän yhteiskunnallinen uhka oli vielä vereslihan kaltaisesti iholla, poliittisena pelkona selkäytimessä. Kun tarkastelee niitä ehdottomia, markkinoita yksipuolisesti tukevia ja sille tilaa luovia periaatteita niin Maastrichtin sopimuksessa kuin Europopan Valuuttaunionin perusasiakirjassa, voi sanoa kommunismin pelon vaikuttaneen merkittävästi markkinayhteisön rakenteelliseen muotoutumiseen.

Läntiselle markkina-ajattelulle oli tyypillistä se, että se ei juurikaan osannut erottaa sosialidemokraattista lähestymistapaa , sosialidemokraattien itsensä sanoin "demokraattista sosialismia" kommunistisista järjestelmistä. Kuinka paljon sosialisoidaan, mitä kansallistetaan ja millä tavalla se tapahtuu, näissä asioissa sosialidemokratia teki itsenäistä, neuvostojärjestelmän luomasta väkivaltakoneistosta poikkeavaa analyysia. Porvarilliset konservatiivit ja liberaalit voimat pitivät kyllä sosialidemokratiaa hyvänä puskurina, vastavalkeana heidän kommunismipelkoaan lieventämässä. Murroksen tullessa sosialidemokraattisilla arvoilla ja jo ikäänkuin vaivihkaa syntyneellä pohjoismaisella, kansanvaltaisella, vahvan valtion varaan rakentuvalla hyvinvoinnilla ei ollut kuitenkaan uusliberalistisia muotoja saaneessa markkinavapauksien rakentamisessa merkitystä. Se oli vain yksi hyvä resurssilähde yksityistettäväksi, kaupallistettavaksi, markkinoille alistettavaksi ja voitontavoittelulle ehdollistettavaksi.

Minusta on näyttänyt siltä, että sosialidemokraattien osallistuminen keskusteluun Euroopan Unionin markkinayhteisön suurista heikkouksista ei ole oikein toden teolla alkanut, vaikka tarvetta Unionin rakenteiden perusteelliseen tarkasteluun on yhä selvemmin olemassa. Yksi suuri syy on siinä, että EU:n keskeisten periaatteiden symmetrian parantaminen tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä.

Eurooppalainen sosialidemokratia suostui konsensukseen Unionin rakenteista  siinä hyvässä uskossa, että sen voimat riittävät kansanvallan puitteissa ja demokraattisessa järjestyksessä oikeudenmukaisuuden toteuttamiseen markkinoiden sisällä, yrityksissä, elinkeinoelämässä, sopimusjärjestelmissä, kansalaismielipiteessä. Kun nyt on paljastumassa, miten kovia ja epäinhimillisä arvoja markkinavoimat yksipuolisesti ja laviininomaisesti Euroopan Unionissa käyttävät, sosialidemokratia on käynyt neuvottomaksi. Onko Euroopan Unioni ylipäätään demokratisoitavissa niin, että valtio, julkinen sektori, kansanvaltaiset rakenteet edelleenkin edustaisivat ylintä autoriteettia päätöksenteossa ja osallistamisessa? Jos ei, toisen maailmansodan jälkeisen ajan yritys rauhan ja demokratian mantereen, maitoa ja hunajaa lupaavan harmoonisen yhteisön luomiseksi on epäonnistumassa.  Lähtölaskenta on alkanut. Lanka palaa jo.

Valtion ja julkisen sektorin amputoiminen ulos eurooppalaisen hyvinvointivaltion ja sen rakenteiden kehittämisestä on yhden aikakauden pelkojen alla syntynyt siipirikko rakenne. Yritykset yksin eivät voi luoda kysyntää eikä ostovoimaa - ne tarvitsevat sitä voidakseen menestyä. Voi olla että nykyisessä unionissa joku maa - kuten Saksa - saattaa menestyä, mutta se tapahtuu säännönmukaisesti ja merkittävässä määrin toisten jäsenmaiden kustannuksella. Julkista aloitteellisuutta sellaiseen tapaan mikä oli mahdollista itsenäisen raha- ja valuuttapolitiikan aikana tarvittaisiin kipeästi sekä Unionin itsensä tasolla että myös sen jäsenmaissa. Nyt olisi pakolaisvirran myötä uutta ja kulutushaluista nuorta työvoimaa käytettävissä. Rajojen korottamisen ja esteiden rakentamisen sijasta tarvittaisiin dynaamista, rohkeaa, uutta eurooppalaista tavoitetasoa edustavaa visiota, näkemystä. Eikä ainoastaan vaalien kautta saavutettavilla, rajallisia ja usein satunnaisia mahdollisuuksia omaavilla enemmistöillä, vaan laajalla yhteisymmärryksellä ja päättäväisellä suunnanmuutoksella.