Käänteestä patologiseen, eiproduktiiisen suuntaan

 Läntisen arvoyhteisön johtavan maan, Yhdysvaltojen ja sen presidentin toimintaa ihmetellään ja kummastellaan kautta maailman. Vaikka psykologia ja sosiaalipsykologia ovat jo vuosikymmeniä olleet suhteellisen korkealla tasolla, sittenkään ei tunnu löytyvän kokoavaa ja ehyttä kokonaiskuvaa ja yritystä ymmärtää mitä on tapahtumassa. 

Runsas vuosi sitten olin luennoimassa näistä teemoista Helsingissä. Puhuttiin poliittisesta patologiasta politiikan muotona ja myös luonteenpiirteenä. Videot ovat laadultaan vaatimatomia - samaa en kuitenkaan sanoisi niiden tarjoamasta sisällöstä.

Ihminen - ja myös kansakunta - voi toiminnassaan ja toimintasuhteissaan suuntautua niin hyvään kuin pahaankin. Silloin kun rakentavat, yhteistä hyvää tarkoittavat luottamukselliset ja vaikka vain pragmaattiseen ystävyyteen perustuvat suhteet ovat hallitsevia, saavutetaan paljon. Yhteiskunnallinen tilanne näyttää kuitenkin voivan muuttua  nopeastikin. Muutoksen takana on kuitenkin lähes aina pitkä jännitteinen kausi, jolloin  piilossa, alitajunnan syvyyksissä tai muuten torjuttuna olevat arvot ja asenteet sekä niiden pohjana oleva luonteenpiirteistö nousee sallituksi. Tunteet ja ilmaisut purkautuvat, asioiden ilmiasu muuttuu, on siirrytty toisenlaiseen hegemonisen kauteen.

Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen siirryttiin lyhyessä ajassa kokonaan toisenlaiseen poliittiseen ilmapiiriin. Ajan henki kiteytyy Yhdysvaltain presidentin tavassa lähestyä kanssaihmisiään, poliittisia ilmiöitä ja myös kansainvälisiä suhteita. Produktiivisten arvojen ja asenteiden sijaan on siirrytty presidentin persoonan myötä kauteen, jota leimavat lähes kaikki epäproduktiivisen asennoitumisen ja politiikan muodot. 

Demokratia elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona on saanut väistyä taustalle. Patologisesti toimivalle ihmiselle tai yhteisölle yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa ei ole olemassa. Erityisesti tämä pätee autoritaarisuuteen, joka näyttää nyt olevan niin ilmeistä politiikan tekemisen tavassa. Alistavasti suhtautuvalle autoritaariselle johtajalle suhde kanssaihmiseen on suurin piirtein sama kuin orjanomistajan suhde orjaan: ero näiden kesken on koko ajan kasvavaa eikä vähenevää. Erityisesti Euroopan Unioni näyttää nyt saavan siipeensä eivätkä mitkään myönnytyksen hetkauta aloitettua politiikkaa. Yhdysvatojen johtajan ja hänen takanaan olevan republikaanisen puolueen politiikassa näkyy myös autoritaarisuuden toinen, alistuva puoli. Presidentti näkyy hyväksyvän mitkä tahansa Venäjän johtajan toimet olivatpa ne kuinka ristiriitaisia hyvänsä hänen tavoitteidensa kannalta. Samalla tavalla näyttää Republikaaninen puolue mukisematta hyväksyvän kaikki preidenttinsä toimet. Hallituksen jäseniltä odotetaan automaattista samanmielisyyttä. Kuuluisa Frankfurtin koulun sosiaalipsykologi Erich Fromm nimittää tätä asennoitumistapaa kilpapyöräilijäsyndroomaksi: alempana olevia poljetaan, ylempänä oleviin suhtaudutaan pää kumarassa, kypärä päässä ja kaikki iskut kestäen. Tapahtumien kulku näyttää nyt meille selvästi autoritaarisuuden niin yleisen puolen, kaikkeen vaikenmalla alistumisen. 

Yhdysvaltojen toimintatapaan kuuluu erityisen voimakkaana hamuava, omistava elämäntapa, jota usein ylistetään yhtenä keskeisenä kansakunnan myönteisenä piirteenä. Eteneminen juoksupojasta johtajaksi, vähäisen omaisuuden kasvattaminen miljooniksi ja miljardeiksi  - se on hyvin keskeistä amerikkalaisessa unelmassa. Tämä  asennoitumistapa ja amerikkalaisen yhteiskuntaluon een piirre näkyy myös nykyistä eliittiä kannustavassa "Make America Great Again (MAGA)" tunnuksessa. Sillekään ei ole tasa-arvoa tai yhdenvertaisuutta olemassa. Omaisuuden kahmimisessa onnistuneet pääsevät hallituksen valtapiiriin samalla kun epäonnistuneet joutuvat viettämään yönsä ja koko elämänsä ulkona vailla minkäänlaista turvaa. Omaisuuksien kasautuminen on jatkunut  ranskalaisen Thomas Pikettyn analyysin mukaan jo yli kaksisataa vuotta. Tuloksena on globaali taloudellinen polarisaatio. Jo vuonna 2014 Oxfamin raportin mukaan 84 rikkainta ihmistä maailmassa omisti yhtä paljon kuin puolet koko ihmiskunnasta. Tässä yhteydessä voi kaiketi sanoa, että omistamisen ja tulojen näin valtava polarisoituminen muodostaa uhkan koko ihmiskunnalle; maapallo ja sen ilmasto eikä myöskään luonnonvarat kestä tällaista epätasapainoa. Kysymys on ihmisen ja kansankuntien luonteenpiirteistöön liittyvästä irrationaalista, eiproduktiivisesta piirteestä. On jokseenkin käsittämätöntä että myös läntisessä arvoyhteisössä tällainen asenneilmasto pääsee vallitsevaksi.

Kuvaavaa on että Yhdysvaltain hallitus pyrkii virallisesti saamaan omistukseensa sekä Grönlannin että Kanadan. Kanadan presidenttiä Yhdysvalloissa kutsutaan pilkallisesti osavaltion tapaan kuvernööriksi eikä presidentiksi. Tanska ja Eurooppa ovat ymmällään läntisen arvoyhteisön tällaisesta, irratioaalina pidetystä käänteestä. Ukrainalta halutaan viimeisimmän tiedon mukaan kaikki arvokkaat maametallit korvauksena sille edellisen, demokraattien hallituksen ja kongressin myöntämästä aseellisesta tuesta. Omistusoikeus ei ole enää pyhää eikä perustuslaillista - läntinen arvoyhteisö haluaa kaiken.

Yhdysvallat näyttää haluavan päästä nyt asetettuihin tavoitteisiin keinoja kaihtamatta, myös voimaa ja väkivaltaa käyttäen. Väkivaltainen tunkeutuminen neljän vuoden takaisten presidentinvaalien tuloksen jälkeen kiinnitti huomiota jo nykyisen presidentin  edellisen kauden loppuvaiheissa. Virallisia papereita omaamattoman ulkomaiseen työvoimaan kohdistetaan täysin säälimättömiä toimenpiteitä, siitä huolimatta että se on vuosikausia tehnyt amerikkalaiselle hyvinvoinnille välttämätöntä perustuotantoon liittyvää työtä vailla kansalaisoikeuksia, sosiaaliturvaa, eläkettä tai oikeusturvaa. Tähän väkivaltaan yhtenä sen äärimuotona kuuluu myös sadistinen halu nöyryyttää ja kurittaa, mikä näyttää  melko usein kuuluvan osana ehdotonta valtaa käyttävien johtajien intohimoarsenaaliin. Ukrainan presidentti Zelensky joutui alkuvuodesta 2025  tällaisen käsittelyn kohteeksi Valkoisen talon ovaalitoimistossa sekä presidentin että varapresidentin toimesta. Euroopan Unionin Komission puheenjohtaja Ursula von der Layen ei saa kutsua valkoiseen taloon. Päinvastoin, Euuroopan Unionia pidetään säälittävänä ja heikkona yhteisönä, jolla ei ole pääsyä neuvottelemaan Ukrainan kohtalosta. Lyhyesti, väkivallasta ja sadismista on tullut osa virallista politiikkaa. Voidaan pitää todennäköisenä että tulemme saamaan uusia kokemuksia ja esimerkkejä tästä eiproduktiivisesta, patologisesta toimintatavasta myös jatkossa.

Amerikan tekeminen uudelleen suureksi näyttää vaativan koko muun maailman tekemistä toimimattomaksi. Väitetään että Yhdysvaltojen politiikan käänteen takana oikeastaan onkin Kiinan valtava voimistuminen, toimiihan se kokonaisiin tuotantoketjuihin perustuvan osaamisen ja hallinan avulla koko maailman tavarantoimittajana. Jälkiteollinen ja rahapolitiikkaa hallitseva USA on joutunut huomaamaan olevansa yhä riippuvaisempi Kiinasta, uudesta nousevasta maailmanvallasta. Noudatetun polititiikan tarkoituksena on sanktioin ja tullein ollut pysäyttää Kiinan nousu ja samalla kertaa myös kaikkien globaaliin itään ja etelään kuuluvien  BRICS-maiden vapautuminen yhdysvaltain johdonmukaisesti ajamasta ylivallasta. näillä näyttää olevan nyt sekä halua että voimia irtautua  Yhdysvaltain ohjauksesta.

Pysäyttyminen, toimimattomaksi tekeminen liittyy myös tärkeään epäproduktiiviseen, luonteenpiirteisiin saakka ulottuvaan toimintatapaan, jota Frankfurtin koulun sosiaalipsylologian johtava analyytikko Erich Fromm kutsui nekrofiiliksi asennoitumistavaksi. Erona Sigmund Freudiin, tämän käsitteen esiinnostajan analyysiin Fromm pitää sen keskeisenä motiivina yhteiskunnallista eikä seksuaalista, libidopohjaista lähestymistapaa. Elottoman rakastaminen näkyy täydellisenä välinpitämättömyytenä ihmiskohtaloista ja - kuten historiasta tiedetään - myös pyrkimyksenä "lopullisen ratkaisun" kehittämiseen. 1930-luvulla sen kohteeksi joutuivat juutalaiset. Nyt kohteena näkyy olevan juutalaisten   hallitseman Israelin pyrkimys löytää lopullinen ratkaisu Gazan alueella, läntisen arvoyhteisön USA:n tuella.

Elottoman rakastaminen, eikö siinä haeta vastausta jostakin  sellaisesta, milla ei ole yhteyttä arkipäiväämme, saatat kysyä? Tosiasia kuitenkin on, että työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa yhteiskuntamotiiviin perustuvalla nekrofilialla on merkittävä ja avoin  rooli myös suomalaisessa arjessa, työelämässä, hallitus- ja naapurustopolitiikassa. Yhteistä hyvinvointia ajataan säälimättä, kuuntelematta,  tunteista ja kohtaloista piittaamatta alas, toimimattomaksi, olemattomaksi ja elottomaksi.

Tässä olen lyhyesti käynyt läpi Frankfurtin koulun sosiaalipsykologiaa ja sen patologista, epäproduktyiivista puolta, joka niin vahvasti sävyttää aikaamme. Olen tarkastellut erityisesti Yhdysvaltain nykypolitiikkaa. Samoja trendejä löytyy kaikkialta maailmasta. Euroopasta, Venäjältä, Suomesta - sellaiselle joka on kouluttanut mieltään ja sydäntään  havaitsemaan yhteiskunnallisia liikkeitä ja niiden taustalla olevia luonteenpiirteitä ja yhteiskuntaluonteita. 

Karl Marxin dialektisen metodin mukaan yhetiskunnat kehittyvät vastakohtien kautta kohden uusia muotoja. Nyt näyttää keskinäisen luottamuksen, yhteistyön ja yhteisen ponnistuksen sijasta olevan menossa vaihe, jossa sukelletaan kohden pohjamutia, aseellista varustautumista sokeana sille patologialle, joka ylläkuvatulla tavalla tähän menoon liittyy. Dialektiikan olemuksen kuuluu heiluriliike kohden vastakkaista, produktiivista, elämää ylläpitävää biofiilista toiminta- ja yhteiskunta-ajattelua. Tapahtuuko käänne minun  elinaikanani? Se on kyseenlaista, mutta se tulee, varmuudella ja välttämättömyydellä. Kysymys on ihmisen luovuttamattomista oikeuksista, joiden puolesta ja merkeissä aina kansannousut tapahtuvat. Niin  tulee olemaan jatkossakin.

Keskustelua Euroopan turvallisuudesta (1)

Paluu juurisyihin Ukrainan sodassa...

Tässä keskusteluketjussa pohjana on blogiini "Kohden uudenlaista maailmaa" linkitetty Kupermanin kirjoitus menossa oevasta Ukrainan sodasta ja Kupermanin "valitettavasti" toteama käsitys, jonka mukaan Yhdysvaltain presidentti Trump on oikeassa pyrkiessään sodan lopettamisen ja Venäjän lähestymistavan ymmärtämiseen.

Tämä Kupermanin "narratiivi" on tärkeä siksi, että se kertoo mielestäni oikein Ukrainan tapahtumien kulun ja tukee myös omia muistikuviani tapahtumiin liittyvillä faktoilla täydennettynä. Vastassa on mm. Euroopan Unionin salaliittoteoriaan perustuva ja viimeisimpien varustelupäätösten perustana oleva narratiivi, jonka mukaan Venäjä muodostaa valloituspyrkimykjsineen uhan koko Euroopalle. Mitään todisteita Ukrainan NATO-jäsenyyspyrkimyksiin liittyvän konfliktin lisäksi ei tietääkseni ole olemassa. Tämän kirjoituksen julkaiseminen täällä ei tarkoita sitä, että olisin erityisen ihastunut Trumpin "MAGA"-politiikkaan sen muilla sektoreilla.

Joni Penkari 21.3. 2025

Ilpo Rossi, nähdäkseni tekstissä on poikkeuksellisen paljon virheitä ja toistaa oikeastaan sellaisenaan Kremlin narratiivin sitä perustelematta. Muutama räikein ongelmakohta.

Ensiksikin on outoa, miten Biden voisi olla Putinia suuremmin syyllinen sotaan. Muistetaan, että Putin teki päätöksen hyökkäyksestä. Hänen varsin omalaatuinen esseensä ja historiakäsityksensä sekä vaatimuksensa ennen hyökkäystä vuoden 2021 lopulla ovat varmaan yhä muistissa. Samoin se Venäjän turvallisuusneuvoston kokous, jossa hän kyykytti mm. ulkomaantiedustelunsa johtajaa, joka ei muistanut oltiinko nyt tunnustamassa valtiota vai liittämässä niitä Venäjään. Kyllähän laittomasta hyökkäyksestä vastuun kantaa Venäjä ja Putin. sekä 2014 että 2022.

Hän vetoaa esim. Maidanin osalta "laajana lähteenä" käytännössä yhden kirjoittajan artikkeliin, jonka sisältö on kaikkea muuta kuin kyseenalaistamatonta. Kirjoittajan puolueettomuus samoin. On virheellinen väite, että väkivalta Maidanilla ei olisi ollut johdettavissa turvallisuusjoukkoihin tai presidentin kannattajiin (sala-ampujat). Vastaväitteen todisteet ovat heikot. Lisäksi Maidanilla ei todellakaan ollut vain "oikeistomilitantteja", mikä on lähinnä Venäjän propagandaan kuuluva väite.

Tekstistä on kokonaan unohtunut se, miten totaalisen korruptoinutta Janukovitsin hallinto oli. Samoin se, miten hän luopui kansan enemmistön kannattamasta EU-sopimuksesta ja allekirjoitti sen sijaan sopimuksen Venäjän kanssa - pitkälti Venäjän harjoittaman painostuksen seurauksena.

Venäjä oli suunnitellut Krimin operaation jo aiemmin. Sitä ei todellakaan suunniteltu tai kehitetty muutamassa päivässä. Muistanemme tunnuksettomat miehet, jotka ensin kiistettiin ja sitten myönnettiin venäläisiksi. Mikään naapurimaan poliittinen muutos ei oikeuta miehittämään toisen maan aluetta. Eli perustelu "provokaatiosta" ei tässä ole mitenkään uskottava. Jopa Krimillähän enemmistö väestöstä oli kannattanut Ukrainan itsenäistymistä aikanaan, ja sen venäjämielisen puolueen kannatus oli hyvin vähäistä etnisistä suhteista huolimatta. Dombassissa tämä oli vielä vähäisempää, ja sinnehän "kansan kapinan" synnyttämään tultiin Venäjältä, mm. FSB:n upseeristosta. Tämäkin jotenkin on artikkelista unohtunut. Mistään spontaanista reaktiosta Janukovitsin syrjäyttämiseen ei siis ollut kyse.

Ukraina oli ja on suvereeni valtio. Ei Venäjällä ole tai ole ollut oikeutta rajoittaa sen turvallisuuspoliittisia valintoja. Ukrainalla on ollut täysi oikeus esim. NATOn jäsenyyden hakemiseen. Ei tuota ollut edes mitenkään kirjattu Minskin sopimuksiin. Zelenskyihän aidosti pyrki kautensa aluksi ratkaisemaan kriisiä rauhanomaisesti, eikä Poroshenkon tavoin korostanut valtaavansa alueita takaisin. Tässäkin asiavirhe tekstissä siis. Ja siitä unohtuu se, että Venäjä rikkoi sopimuksia myös varsin säännöllisesti. Muistetaan myös, että Venäjä ei suostunut palauttamaan rajaa Ukrainan hallintaan, eli sopimukset jäivät kuolleeksi kirjaimeksi, koska ne eivät olleet koskaan todellisuudessa toteuttamiskelpoisia.

Venäjähän ei sijoittanut Donbasiin joukkoja "rauhanturvaamiseen", vaan hyökkäsi laajamittaisesti koko Ukrainaan keväällä 2022. Päähyökkäyshän kohdistui Valko-Venäjältä Kiovaan, aika kaukana oltiin rauhanturvaajista Donbasissa. Venäjä oli tähän hyökkäykseen valmistautunut jo vähintään vuoden, jälleen silkkaa hölynpölyä, että se olisi jotenkin tehty reaktiona helmikuun 2022 tapahtumiin.

Ei Yhdysvalloilla ole mitään mandaattia neuvotella Ukrainasta tai Ukrainan puolesta, vaikka Trump ja MAGAt näin tuntuvat uskovan. Eikä Yhdysvallat juurikaan varustanut Ukrainaa ennen sotaa. Jotenkin artikkelista muuten jälleen unohtuu se, että itse asiassa aseavun aloitti presidentti Trump, ei Biden.

Mutta onhan tuo artikkeli varsin osuva kuvaus siitä, miten Kreml ja Trump asian varmaan näkevät, kun epämiellyttävät seikat kuten kansainvälinen oikeus ja kansojen itsemääräämisoikeus unohdetaan. Noin se imperialistinen etupiiripolitiikka tosiaan toimii.

Kommentaattorina esiintyvä Atte Blom taitaa olla musiikkituottaja ja pitkän linjan kommunisti, jonka työntekijät ovat irtisanoutuneet hänen näkemyksistään. Samaa hengenheimolaisuutta siis löytyy melko äärivasemmistosta, eikä häntä voi pitää millään tavalla edes Patomöen tasoisena auktoriteettina.

 

Ilpo Rossi 21.3. 2025

Joni Penkari, mielenkiintoisia väitteitä tapahtumista ja henkilöistä. Sellaista vaihtoehtoista narratiivia, joka oikeuttaa miljardiin nousevat varusteluohjelmat Euroopan Unionin ja jäsenmaiden tasolla, ne eivät mielestäni kuitenkaan muodosta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari,  minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 22.3. 2025

Ilpo Rossi, näkisin vaihtoehtoisen narratiivin ennemminkin linkkaamassasi tekstissä. Se on erittäin värittynyt ja toistaa oikeastaan sellaisenaan sitä vaihtoehtoista todellisuutta, mitä Kreml on pyrkinyt esittämään. Perustelut sen takana ovat heikot, eikä se siksi oikein puolla huolettomuutta turvallisuudesta.

Mutta mitä pääväitteeseen tulee, Putin on useaan otteeseen ilmaissut kaipuunsa takaisin tilanteeseen ennen Neuvostoliiton romahdusta. Hänen vuoden 2021 lopun vaatimuksensa lännelle eivät todellakaan rajoittuneet Ukrainaan. Millä perusteella siis näet, että olisi uskottavaa, ettei Venäjä jatkaisi imperialistisia valloitussotiaan muuallakin?

Euroopan puolustus on levännyt olennaisesti USAn varassa. Sillä ei ole omaa voimaa Venäjän valloitushalujen patoamiseksi. Kun USA nyt ei enää ole varma tae turvallisuudelle, on kyvykkyys rakennettava itse. Se on kallista, kun asia lyötiin pahasti laimin viime vuosikymmeninä.

Ilpo Rossi, 22.3. 2025

Joni Penkari Minun kokemukseni perustuvat tietenkin Venäjän luoteisosassa sijaitsevan, pinta-alaltaan suuren mutta väestömäärältään pienen maan kansalaisen kokemuksiin. Meillä Urho Kekkonen, kiihkeä Neuvostoliiton vastustaja ja suur-Suoimen kannattaja teki toisen maailmansodan loppuvaiheessa "trumpit" ja käänsi kelkkansa ulkopoliittisen realismin pohjalta ystävyyssuhteiden ja luottamuksen rakentamiseksi. Ylilyöntejä siinäkin sitten tapahtui ja monia vaaramomentteja oli mukana, mm. Neuvostoliiton vaatimukset yhteisistä sotaharjoituksista. Kekkonen torjui tämän militaristisen vaihtoehdon taitavasti. Mauno Koiviston politiikka oli edelleen maltillista ja perustui kaiketi vain optimismiin rauhanomaisen vaihtoehdon paremmuudesta naapurisuhteissa. Tässä suhteessa kahden viimeisimmän presidentin aikana tilanne on muuttunut taas vihanpidon ja militaristisen vaihtoehdon suuntaan. En pidä tätä kehitystä hyvänä vaihtoehtona, koska siihen sisältyy pysyviä taloudellisia ja kulttuurisia jännitteitä. Menossa on viideskymmenes vuosi kuuluisasta ETYK-konferenssista, jonka aikaansaamista pidän yhtenä Kekkosen suurista saavutuksista, olkoonkin että alkuperäinen aloite taisi tulla Neuvostoliiton suunnasta.

Joni Penkari 24.3. 2025:

Ilpo Rossi, hyvä kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto oli eri maa kuin nykyinen Venäjä. Maailma ja Eurooppa ovat muutenkin hyvin erilaisia kuin vaikkapa Kekkosen aikana. Se alkaa olla yhtä kaukaista historiaa kuin vaikkapa 30-luvun Eurooppa. Jopa Koiviston aika alkaa olla puolen vuosisadan takana ja erilaisessa maailmassa. Näitä ei voi mitenkään suoraan verrata nykytilanteeseen. Periaatteessa samalla tavallahan olisi voitu verrata Koiviston alkuajan ratkaisuja siihen, miten 40-luvun alussa hoidettiin ulkopolitiikkaa. Myös ETYK alkaa olla enemmän historiaa kuin elävää nykyaikaa. Putinin Venäjä on olennaisesti lähempänä Stalinin Neuvostoliittoa tai Hitlerin Saksaa kuin Jeltsinin Venäjää tai edes Brezhnevin Neuvostoliittoa. Siksi sitä on arvioitava nykytilanteesta käsin, ei verraten varsinkaan Koiviston loppuvuosien tai Ahtisaaren ajan naapuruuteen.

Ilpo Rossi 24.3. 2025

Joni Penkari, siinä mielessä tilanne on todellakin toinen varsinkin sosialidemokratian kannalta, että Stalinin Neuvostoliitto edusti "tieteellistä" sosialistista ratkaisua kansainvälisen työväenliikkeen toimintatapaan marxismi-leninismin muodossa. Oma poliittinen valintani silloin sosialidemokratian hyväksi kommunistisen tai sitä myötäilevän ns. skogilaisen lähestymistavan sijasta muodostui jyrkän torjuvaksi. Muistan miten vaikeaa oli ottaa nuorisoliikkeessä vastaan 1960-luvun alussa Komsomolin virallisen valtuuskunnan edustajia, edustivathan he sosialidemokratian suuntaan asennetta, jonka mukaan he kannattivat sosialidemokratiaa samalla tavalla kuin "nuora kannattaa hirtettyä". Vaivoin taivuin minäkin virallisen ystävyys- ja yhteistyöpolitiikan hyväksyjäksi. Lopullisesti kantani luottamusta ja yhteistyötä kannattavan maailmanpolitiikan suuntaan tapahtui ETYK-prosessin myötä. Tulokset puhuivat puolestaan, ja sillä oli merkitystä pragmaattisen yhteistyöpolitiikan toteuttamisessa Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän suuntaan.

Onko aika muuttanut perusteellisesti asetelmia ja yhteiskuntaluonnetta sitten toisen maailmansodan? Saksan ja sen oikeistolaisen politiikan johdolla myös EU:ssa varustaudutaan uhkaksi koettua Venäjää vastaan. USA ja Neuvostoliitto olivat toisessa maailmansodassa liittolaisia Saksan ja sen kanssa aseveljeyttä harjoittavia maita vastaan, Suomi mukaanluettuna. USA:n asenne Neuvostoliittoa kohtaan ei osoittautunut pysyväksi - osoittautuuko nytkään?

Kestääkö ympäristö ja ilmasto agressiiviseen - ilmeisesti hyvänlaatuiseksi tarkoitettuun - aineelliseen ja henkiseen varustautumiseen suuntautuvaa politiikkaa? Onko Euroopan Unionin makrotaloudellinen pohja sellaisessa kunnossa, että se mahdollistaa vastapuolen lopullisen pysäyttämiseen tähtäävän politiikan? Agression vaaraa lisää myös se, että nykyaikainen sotamateriaali vanhenee - tietotekniikan nopeasta kehityksestäkin johtuen - nopeasti ja vanhoista materiaaleista on päästävä myös eroon. Käyttääkö läntinen arvoyhteisö aseellista puutumista ja moraalista varustaumista tarpeellisen uudistamisen välineenä?

Kysymyksiä siis riittää. Minä en haluaisi palata enää aikaan, joka perustuu pysyvään vastakkainasetteluun ja tarjoaa toimintaväylän paitsi hyvänlaatuiselle, myös monille malignanteille, pahanlaatuisille yhteiskuntaluonteen ilmenemismuodoille.

Joni Penkari 25.3. 2025

Ilpo Rossi, minä taas näen nykyajassa ennemmin 1800-luvun loppua kuin 1900-luvun loppua. Ainakin seuraavat vuodet suurvaltapolitiikka ja etupiirit ovat vahvasti esillä ja todellisuutta. Mutta en näe, että tätä pitäisi hyväksyä tai tähän alistua. En kannata sitä, että jollain maalla olisi toisia suurempi oikeus alistaa tai määritellä niiden politiikkaa. En todellakaan halua paluuta sen enempää 1800-luvulle kuin 70-luvullekaan, joita molempia pidän poliittisesti synkkinä ja surullisina aikoina.

Varmastikaan nykyinen tilanne ei ole pysyvä tai ikuinen. Ei maailma ole muuttumaton. Käytännössähän 2.maailmansota päättyi vasta 80-luvulla, kun itäinen Eurooppa vapautui Neuvostoliiton miehityksestä. Nyt tuolloin alkanut vapauden ja yhteistyön aika ollaan haastamassa rankasti. Ja tämä on sitä nykytilannetta, johon nyt pitää vastata, vaikka miten nostalgisesti haluttaisiin palata ETYK-aikaan. Se maailma lakkasi olemasta 2022, vaikka joitain toimimattomia muinaisjäänteitä YKn turvallisuusneuvoston tavoin vielä toistaiseksi onkin olemassa.

Eurooppa oli paljon köyhempi kylmän sodan aikana, mutta silloin sen puolustuskyky oli myös olennaisesti parempi. Euroopalla on siis resurssit vastata omasta turvallisuudestaan, vaikka USA vihdoin toteuttaisi vähän normaalia myöhemmässä aikataulussa vetäytymisensä. USAn historian kannalta toisen maailmansodan jälkeinen aika ja aktiivinen osallistuminen maailman tapahtumiseen on ollut ennemmin kuitenkin poikkeus kuin sääntö. Eurooppa on kaikilla muilla mittareilla paitsi ydinaseilla mitaten täysin kykenevä patoamaan Venäjän - ainakin ellei sorru sisäiseen kiistelyyn, mikä on toki hyvin todennäköistä.

Stalinin Neuvostoliitto oli diktatuuri, jolle marxismi-leninismi oli vain jargonia. Paljon enemmän siellä oli isovenäläistä imperialismia. Putinin Venäjä taas on fasistinen diktatuuri, jossa eliitti pyrkii ryöstämään kaiken irti lähtevän kansalta. Ja kun jaettavaa ei ole, sitä haetaan rajojen takaa, missä toisinajattelu tukahdutetaan tarvittaessa tappamalla.

Saksa ja Neuvostoliittohan olivat myös liittolaisia toisessa maailmansodassa. Se sota ei alkanut vasta 1941. Ja heitä yhdisti enemmänkin sama vihollinen kuin mikään aseveljeys. Vaikka Stalin kieltämättä taitavasti Rooseveltia vedättikin - mikä muistuttaa jälleen erehdyttävästi nykypäivää.

Ehkä joskus voidaan palata jälleen yhteistyöhön, mutta ei ole syytä tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä ja uhraten vapautta tai muita eurooppalaisia arvoja jälleen kerran sen edestä. Onneksi Saksakin on nyt viimein tähän herännyt.

Poimintoja Ukrainan, Euroopan ja maailman tilanteesta

Keskustelu käy kiihkeänä ympäri maailmaa tapahtuneesta käänteestä maailmanpolitiikassa. USA:sta on yhtäkkiä tullut Venäjän paras kaveri ja se on vetämässä tukensa Ukrainassa käytävälle sodalle. Venäjä puolestaan hylkää Euroopan toimijana Ukrainan sotaa koskevissa kysymyksissä sen omaksuman vihamielisen asenteen, sanktioiden ja Ukrainassa käytävän sodan tukemisen johdosta. Näyttää siltä, että vastoin kaikkia aikaisempia odotuksia Venäjän "narratiivi" Ukrainan sodan juurisyistä on noussut uudelleen keskeiseksi lähtökohdaksi Venäjän Putinin ja USA:n Trumpin välisissä keskusteluissa pysyvän rauhan saavuttamiseksi. Avatakseni omaa ajattelutapaani olen poiminut alle muutamia Työväen Akatemian Fb-sivuilla käyttämistäni puheenvuotoista näistä asioista keskusteltaessa.  

Tänään 11.3. 2025 Euroopan pääministerit neuvottelevat mahdollisuudesta lähettää sotilaita Ukrainaan. Suomikin on mukana keskustelussa. Mitä tämä tarkoittaa rauhanneuvottelujen ja Ukrainan tulevaisuuden kannalta?. Kahta asiaa:1) Sota Ukrainassa ja Euroopassa ei tule päättymään niin kauan kuin sotilaallisen konfliktin uhka ja jatkuninen on todennäköistä; 2) Pahimmillaan se taitaa merkitä Ukrainan katoamista itsenäisenä valtiona, koska Venäjä ei ilmeisestikään tule hyväksymään sellaista Ukrainaa, jonka kautta sotilaallisen yhteenoton ja sodan mahdollisuus on jatkuvasti olemassa. Sotilaalliseen uhkakuvaan ja aseelliseen varustautumiseen NATOn puitteissa perustuva eurooppalainen rauha saattaa johtaa yhden itsenäisyyttä tavoitelleen 37 miljoonan kansalaisen maan häviämiseen Euroopan kartalta?

Jos käy niin, että USA ja Venäjä päättävät Ukrainan kohtalosta, Venäjä pitää valloittamansa alueet ja samalla valtaosan juuri Donetskin ja Luhanskin alueilla olevista maamineraaleista. Jäljellejäävän Ukrainan kanssa USA tekee diilin maamineraaleista, öljystä ja kaasusta, mikä tekee siitä USA:n siirtomaan, koska kaikki päätökset tehdään USA:n vaatimusten mukaan sen lainsäädännön pohjalta. Euroopan Unioni ei lähtökohtaisesti palauta ainakaan taloudellista itsenäisyyttä mahdollisen jäsenyyden toteutuessa, koska EU:sssa raha- ja finanssipolitiikasta päätetään perussopiimuksen ja Kasvu- ja Vakaussopopimuksen muodossa Euroopan Komissiossa. Mitä jää jäljelle? Hajoitettu ja rikkirevitty Ukraina.

Tänään 12.3. 2025 odotetaan Venäjän vastausta Saudi-Arabiassa neuvoteltuun USA:n ja Ukrainan ehdotukseen kuukauden tulitauosta. Mitä kaikkea on taustalla sovittu, siitä on vähän tietoa. Venäjän vatausta odotetaan tänään. Tilanne muistuttaa pahanenteisesti Suomen tilannetta sen solmittua erillisrauhan Venäjän kanssa toisen maailmansodan loppupuolella. Ehdot olivat ankarat. Entä jos Venäjä vaatii samanlaisia ehtoja nyt Ukrainalta? Ulkolaisten joukkojen on poiistuttava Ukrainasta ja kaikenlaisesta aseellisesta tuesta muista maista on luovuttava. Ukrainan armeijan on osallistuttava ulkomaisten voimien poistamiseen Ukrainasta. Venäjän aluevaatimuksiin ja vaatimuksiin venäjänkielen palauttamisesta venäjänkielisillä alueilla on suostuttava. Ukrainan johto haastetaan oikeuteen sotarikoksista. Kaikki Venäjälle aiheutuneet sodan kulut määrätään Ukrainan korvattaviksi sotakorvauksina. Yhteistyösopimuksilla turvataan ettei jatkossakaan ulkopuolinen maa tai liittouma (NATO, halukkaiden ryhmä, aseistautunut EU)pääse käynnistäämään vihollisuuksia Ukrainan maaperän kautta. Puhutaan Turkin johdolla aikanaan neuvotellun sopimuksen henkiinherättämisestä.

Nyt Demokraatin päätoimittaja tekee - onneksi - tervetullutta irtiottoa automaattiseen yhdenmukaisuuteen nojaavasta "ryhmähulluudesta"! Tämä on ensimmäinen askel omiin arvoihin perustuvalle ulko-ja turvallisuuspolitiikalle. Sopii kuin valettu juuri ajankohtaiseen myllerrykseen:

"SUOMEN ULKOPOLITIIKASSA ei varjella valtion kuvitteellista kunniaa, mutta silti meillä on vuosikymmenien ajan ollut vahvana perinteenä siloitella ja rauhoitella kansalaisille todellisuutta.

Ääneen lausumattomana pelkona on ollut, ettei kansalainen kestäisi rumia faktoja.

Onpa hallituksessa mikä kokoonpano tahansa, Suomen päättäjät peittelevät liturgiallaan historian käännekohtien vakavuutta, hyvässä tarkoituksessa."

Katselin eilen 12.3.  minäkin neljän keskeisen puoluejohtajan analyysia tilanteesta ja yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että tilannetaju taitaa olla hukassa koko porukalta. Yhteen ääneen puhuttiin mitä vakavimmasta tarpeesta eurooppalaisen aseellisen varustautumisen puolesta, tarpeesta joka ohittaa kaikki muut keskeiset Unionin tavoitteet. Euroopan Unionia ei ole kutsuttu neuvottelemaan ja sodan päättymisen ehdoksi tulee vaatimus ulkomaalaisten joukkojen poistumisesta Ukrainan alueelta ja asetoimitusten vastaanottamisen kieltäminen. Euroopan Unionilla ja sen jäsen,mailla ei ole mitään annettavaa neuvottelupöytään. Aseellisen varustautumisen aloittaminen velkarahalla "halukkaiden yhteisytönä" ei poista EU:n perusrakenteessa olevaa raha- ja finanssipoliittista pattitilannetta. Kauniisti sanottuna peli on pelattu. Matti!

Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "