Työkamari myös Suomeen?

SAK:n edustajakokouksen puolueiden puheenjohtajapaneelissa keskusteltiin sopimusten yleissitovuudesta ja suomalaisen työmarkkinajärjestelmän toimivuudesta ylipäätään. Kuten tunnettua Elinkeinoelämän Keskusjärjestö EK on sääntöpohjaisesti kokonaan irrottautunut keskeisestä sopimusjärjestelmästä. Koko Euroopan Unionin tasoinen konsernisopiminen ei ole myöskään tullut missään vaiheessa  edes keskustelun kohteeksi.

 Kun näin on, palautan mieliin että Itävalta asetti Euroopan Unioniin liittymisen ehdoksi sen, että se saa säilyttää koko liittovaltiota ja osavaltioita kattavan, kaikkia palkansaajia koskevan pakollisen työkamarijärjestelmän, joka käsittelee laajasti ja monipuolisesti  työelämään liittyviä kysymyksiä ja tekee niistä myös lakiehdotuksia. Varsinaiset palkkaneuvottelut käydään keskitetyn sopimusjärjestelmän puitteissa . 

Meillähän on yrityspuolella ollut jo pitkään valtionapua nauttiva kauppakamarijärjestelmä, joten tasapuolisuuden vuoksi ja elintärkeän työelämän laatuvaatimusten toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi meilläkin tarvittaisiin jokaisen palkansaajan jäsenyyteen perustuva  työkamarijärjestelmä. 

Tärkein peruste tälle on työnantajan yksipuolinen irtisanoutuminen valtakunnallisella tasolla neuvottelujärjestelmästä ja sen keittämisestä.

Toinen tärkeä peruste on jokaisen palkansaajan sub jektiivinen oikeus olla kehittämässä elämänmsä ja toimeentulonsa kannalta olennaisen tärkeän työelämän laatua, rakenteita ja sisäistä demokratiaa.  Laitan liitteeksi Itävallan Wienin osavaltion työkamarin (Arbeiterkammer) sivut, joista voi pääpiirteittäin päätellä sen valtavan asioiden kirjon, jota tässä järjestelmässä säännöllisesti työstetään.

Wienin työläiskamari esittelee sivuillaan myös laajaa tehtäväkenttäänsä. Itävallan järjestelmä työelämän laajassa ja hengeltään kansanvaltaisessa työstömisessä on vuiosikymmenien kokemukseen perustuva ja siksikin mitä vakuttavin . Tässä kuvankaappaus Wiernin työläiskamarin tehtäväkentästä:

Kun katselen Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön SAK:n ja Julkisten Hyvinvointialojen ammattiliiton JHL:n eduskuntavaalitavoitteita, löytyy niistä valtaosa teemooista joita itävaltalaisissa työläiskamareissa käsitellään sekä liittovaltion että osavaltioiden tasolla. Kysymys kuitenkin kuuluu: millä keinoiolla näitä tavoitteita aiotaan toteuttaa? Siihen tarvitaan kaikkien yhteiskuntaryhmien hyväksyntää ja myötävaikutusta, onhan työelämä kaikkia koskettava elintasoomme, toimeentuloomme ja hyvinvointiimme vaikuttava massiivinen kokonaisuus. Kun ammattiyhdistyskenttä on sekin monella tapaa pirstoutunut eikä yhteistä neuvottelurakennetta enää ole olemassa, olisi vaikuttavaa saada aikaan valtionkirkkoa muistuttava virallisesti yhteiseksi hyväksytty ja julistettu rakenne näiden kakille tärkeiden kysymysten käsittelemiseksi avoimessa ja demokratian parhaita periaatteita kokoavassa yhteisessä rakenteessa. Valtakunnallinen työkamari olisi tähän eurooppalaisten esimerkkien pohjalta mitä mainioin rakenne.

Korjatako asentoa vai tehdäkö kokonaan uusi?

Social Europe -verkkolehdessä kirjoittaa Enrico D'elia EU:n finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta:

Lainaus kirjoituksesta:

"Euroopan komissio on hyväksynyt Euroopan parlamentille tiedonannon talous- ja rahaliittoon liittyvien finanssipoliittisten sääntöjen parantamisesta, ja se on keskeytetty vuodesta 2020 lähtien suurten taloushäiriöiden vuoksi. Komission tarkoituksena on suunnitella kehys, joka on "yksinkertaisempi, avoimempi ja tehokkaampi, jossa on enemmän kansallista omavastuuta ja parempi täytäntöönpano, mutta joka mahdollistaa strategiset investoinnit ja alentaa korkeaa julkista velkasuhdetta realistisella, asteittaisella ja kestävällä tavalla". Ehdotus on tulos pitkistä neuvotteluista ja julkisesta kuulemisesta, jotka alkoivat paljon ennen pandemiaa ja energiakriisiä ja joihin osallistuivat ekonomistit, hallitukset ja muut instituutiot. Jan Priewe kartoi sosiaalisen Euroopan tärkeimmät tällä viikolla pöydällä olleet ehdotukset . Seuraava askel on jäsenvaltioiden hallitusten ja Euroopan parlamentin keskustelu komission ehdotuksesta." https://socialeurope.eu/almost-new-fiscal-rules-for-an-old… Uuden sääntökirjan päätavoitteena on pakottaa jäsenvaltiot vähentämään julkista velkaa vakaus- ja kasvusopimuksessa asetettua mahdollista (ja uskottavaa) polkua pitkin. Tämä edellytti velkasuhteen vähentämistä bruttokansantuotteeseen joka vuosi 1/20:lla määrästä, joka ylittää 60 prosenttia suhteessa BKT:hen, pitäen "rakenteellinen" budjettialijäämä lähellä esoteerista kynnystä, jota kutsutaan keskipitkän aikavälin tavoitteeksi (MTO). "

Kirjoittaja sanoo että muutoksissa "ollaan oikealla tiiellä", olkoonkin että prosessi on kestänyt jo pitkään ja muutoksia on vaadittu perinteisen valtavirtaisen talouspolitiikankin hengessä. Tätä henkeä edustavat nytkin esitetyt muutokset. 

Eniten ihmetyttää se että joustomahdollisuutta esitetään parhaiten selviytyville valtioille, vaikka yhteiskunnalliset tarpeet ovat kaikkein suurimpia juuri heikosti menestyneissä maissa.

 Euroopan Keskuspankki ei voi edelleenkään toimia viimekätisenä lainanantajana (Lender of last resort) sen enempää Valuuttaunionin jäsenmaiden suuntaan kuin Euroopan Komissionkaan finanssipolitiikan virallisena selkänojana. 

Ulkopuolelta tarjontainflaation muodossa tulevaa eksogeenista uhkaa vastaan Euroopan Keskuspankki ei voi toimia omiin päätöksiinsä laaja-alaisesti vastaavana endogeenisena, omapäätöksisenä vastaajana, vaikka juuri tämä ominaisuus, luoda omilla päätöksillään ja kirjanpidolla rahaa (velkaa) tyhjästä on keskuspankin keskeisimpiä toimintaulottuvuuksia. Keskuspankin kanssa välttämättömässä yhteistyössä toimivilla pankeillahan tämä ominaisuus on jokapäiväisenä työvälineenä. Ideologisesti rajatun Euroopan Unionin perussäännön ja sitä mukailevan EKP:n perussäännön vuoksi eurosta ei voi muodostua samanlaista reservivaluuttaa kuin mitä dollari on jo koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ollut. 

Tässä suhteessa uusliberaali lähestymistapa ei ole muuttunut, eikä se ole mahdollistakaan ilman konsolidoidun peruskirjan uudelleenkirjoittamista - mikä taas on tunnetusti täysin mahdotonta kuuluisan yksimielisysvaatimuksen johdosta. Lisäksi uusiutuvienkin velkasääntöjen ulkopuolelle on jätetty sellaisia ulottuvuuksia, joiden voidaan katsoa suojaavan Euroopan Unionin keskiössä olevia suuria jäsenvaltioita. 

Tällainen tarkoitushakuisuus on hyvin tyypillistä nykyisille toimintatavoille: keskeistä ei ole solidaarisuus ja vahvan yhteisen perustan luominen, vaan omien etujen vaaliminen monimutkaisilla menetelytavoilla. On oikeutettua kysyä jo tässä vaiheessa enenkuin korjaavista toimista on edes aloitettu neuvostotasoista ja jäsenmaakohtaista keskustelua: kuvitellaanko todellakin näillä uusilla finanssipoliittisilla korjaustoimilla voitavan vastata niihin valtaviin yhteiskunnallisiin haasteisiin joihin Euroopan Unioni on ajautunut? Kysymyksessä on "poly-crisis", monialakriisi, joka eellyttäisi sekä laadullista että määrällistä heräämistä nykyisen ideologisen unissakävelyn sijasta.

Pieni jutunpoikanen tämän blogikirjoituksen otsikon tueksi: Ruotuväessä alokkaan taidot selviytyä tärkeistä sulkeisharjoituksista ei tahtonut millään onnistua. Käännöksissä, tahdissa marssimisessa jua jopa asennon tekemisessä oli vaikeuksia. Sulkeisia vetävä ylikersantti tuli taas huomauttamaan alokasta huonosta asennosta. Maalaispoika vastasi viattoman veikeästi: "Herra ylikersantti! Korjaanko entistä vai teenkö kokonaan uuden?" Kokonaan uuden tekeminen olisi ilmeisen tarpeen myös Euroopan Unionin ja sen keskeisten instituutioiden perussääntöjen kohdalla. 

Eurooppalainen utopia - vai dystopia?

 Palataanpa tässä postauksessa viime aikoina paljon puhuttuun keskuspankkipolitiikkaan ja sen yhteydessä tietynlaisen "Cancel Culture" -tabuilmiön piiriin kuuluvaan moderniin rahateoriaan, josta käytetään usein lyhennettä MMT eli Moderni Monetaarinen Teoria. Tämä on aiheellista juuri nyt, kun sota, inflaatio ja energian hinnat ovat nousseet huippukorkealle molenmminpuolisen sanktio- ja syyttelypolitiikan seurauksena. 

Nyt tarvitaan selvästi erityistoimia, kun  Eurooppa on ajautumassa monialakriisiin. Saksan hallitus irroitti jo budjetin ulkopuolelta puolustukseen tarkoitetuista erityisrahastosta 200 mrd euroa, jota se lokakuun 31. päivän päätöksellään käyttää laajaan kaasun hinnan laskemiseen sekä kansalaisille että jatkossa ilmeisesti myös yrityksille.  Saksa kykenee tähän pitkään ylijäämää tehneenä teollisuusvaltiona - mutta miten käy muun Euroopan? Vastaavanlaiseen eivät omilla vararahastoillaan muut maat kykene. Erityisesti Euroopan valuuttaunionin maat ovat pulassa, sillä niillä ei ole omaa keskuspankkia, euro on tässä suhteessa niille vieras valuutta ja valuuttaunioniin liittyessään ne ovat luopuneet itsenäisestä raha- ja finanssipolitiikastaan. Itsenäisen keskuspankin omaavat Euroopan unionin jäsenmaat lienevät tässä suhteessa jossakin määrin itsenäisemmässä asemassa, mutta niidenkin on noudatettava Euroopan Komission eettistä koodia, jonka mukaan korjaavia toimia voidaan ehdottaa ja tehdä vain nykyisen konsolidoidun peruskirjan säännösten puitteissa.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja ja muut  sopimukset rajaavat sekä Euroopan Keskuspankin rahapolitiikkaa että Euroopan Komission finanssipolitiikkaa tiukasti. Jäsenvaltioiden lainojen viimekätisenä takaajana toimiminen on ehdottomasti kielletty, vaikka periaatteessa juuri tämä tehtävä kuuluu muodollisesti itsenäisen keskuspankin rooliin. Samoin Euroopan Komissio ei voi ajaa sellaista finanssipolitiikkaa, jossa lainoitetaan sen tai jäsenvaltioiden hankkeita. Myös Suomi on - ehkä talouden valtavirtaan liittyvistä ideologisista seurauksista johtuen - ollut myös vaatimasssa pitäytymistä eurootantasoisesta lainanotosta. Yritysten likviditeetistä huolehtiminen sitävastoin on sallittua. Siitä todistaa tämän vuoden keväällä lähes tyystin loppunut, kahdeksan vuotta jatkunut  määrällinen elvyttäminen (QE), jossa käytännössä tyhjästä rahoitettiin valtava jäsenvaltioiden velkakirjojen osto-ohjelma. Sen puitteissa Suomenkin valtion velkakirjoja ostettiin kahdeksan vuoden kuluessa nykyisen valtion yhden vuoden budjetin euromäärän verran. Tietääkseni nämä velkakirjat on jäädytetty EKP:n taseisiin, mikä tarkoittaa sitä että niitä ei ole tarvinnut lunastaa takaisin maturiteetin koittaessa. Tämä osoittaa käytännössä mielenkiintoisen keskuspankkitoimintaan ja nykyiseen rahapolitiikkaan liittyvän piirteen: rahaa voidaan luoda määrättömästi tyhjästä tekemällä velkapäätöksiä ja viemällä ne kirjanpitoon. EKP voi omalla päätöksellään jopa mitätöidä nämä (epävarmat) saatavat - tai toisaalta pitää ne jatkuvana uhkatekijänä taseissaan mahdollisesti vastaanhangoittelevan jäsenvaltion rankaisemiseksi. Ovathan sanktiot tulleet ilmeisesti jäädäkseen myös sisämarkkinoiden toimintapolitiikkaan 'oikeusvaltioperiaatteen' puolustamisen ja ylläpidon välineenä. 

Kun otsikossa puhun eurooppalaisesta utopiasta, tarkoitan sillä hernegeltään toisenlaista raha- ja finanssipolitiikkaa, sitä jonka Europan unioni on säännöissään uusklassisen valtavirtaideologian nimissä kieltänyt. Jos Unionin säännöt olisi kirjoitettu siten, että Euroopan Komisssio ja Euroopan Keskuspankki voisivat harjoittaa täysimääräistä, endogeenista eli omapäätöksistä raha- ja finanssipolitiikkaa, Euroopan Unioni voisi keskuspankkinsa kanssa ja turvin  selvitä mistä hyvänsä taloudellisesta haasteesta ja samalla pelastaa sekä jäsenvaltiot että kansakunnat nyt odotettavissa olevasta kurjuudesta. Kaiken lisäksi voitaisiin vastata nopeasti ja tehokkaasti niihin ilmastohaasteisiin, jotka edellyttävät nopeaa uuden  hiilivapaan teknologian kehittämistä.

Tämä vaihtoehtoinen keskuspankkipolitiikka mahdollistaisi siis sellaisia makrotalousratkaisuja, jotka koituisivat suoraan sekä jäsenvaltioiden että kansalaisten hyödyksi. Sen sijaan että nyt Saksa käyttää osin muiden jäsenvaltioiden kustannuksella hankkimiaan ylijäämärahastoja omien kansalaistensa kaasulaskujen pienentämiseen, Euroopan Unioni voisi Euroopan Komission ja keskuspankin toimin pudottaa kaikkien Euroopan Unionin kansalaisten kaasu- ja muut energialaskut tiettyyn aikaisempaan määrään laskennallisen keskivertokulutuksen pohjalta. Tiedossa on myös että Euroopan Unioni on jo pidempään suunnitellut oman keskuspankkitilin perustamista jokaiselle eu-kansalaiselle. EKP:n neuvoston päätöksellä ja Euroopan Komission niin halutessa, jokaista EU-kansalaista voitaisiin tukea laittamalla määrällistä elvytystä (QE) kansalaisten tilille puskuroimaan ylikorkeita hintoja ja mahdollistamaan kohtuullisen tasoinen elämä myös kriisiaikoina. Mahdollista olisi myös kannustaa jäsenvaltioita suunnittelemaan ja toteuttamaan hyvinvointivaltiolle tyypillisiä infra- ja palveluhankkeita siinä määrin, että täystyöllisyys voitaisiin jo varsin lyhyessä ajassa toteuttaa.

Rajoja tällaiselle tukemiselle on toki olemassa, mutta ne liittyvät käytettävissä olevien resurssien määrään. Täystyöllisyys on yksi tällainen raja, ympäristön ja luonnon säästäminen ovat tällaisia yhdessä näköpiirissä olevan uhkaavan ilmastomuutoksen kanssa. Ylilyönneiltä voitaisiin välttyä kiristämällä verotusta ja hakemalla tasapainoa tukitoimien ja verotuksen välillä. Itsenäisen Keskuspankin omaava yhteisö ei voi ajautua konkurssiin. Jäsenvaltioiden keskuspankille ja komissiolle luovuttama päätösoikeus muodostaa eettisen velvoitteen toimia jäsenvaltioiden ja niiden kansalaisten hyvinvoinnin  ja turvallisuuden takaamiseksi.

T'ässä yhteydessä on syytä korostaa, että moderni raharteoria ei ole suinkaan yksinomaan vasemmistolainen ideologinen hanke, sillä moderni rahateoria on poliittiselta luonteeltaan neutraali. Kyllä sen avulla voidaan toteuttaa myös mittava militaristinen rakennusohjelma, rakentaa Ukraina uudelleen vaikka muutamaan kertaan - sotahan näyttää siellä jatkuvan loputtomiin. Tosin sodan rahoittaminen törmää välittömästi ilmaston ja ympäristön ja kansalaisten turvallisuuden asettamiin rajoituksiin, mutta teknistä estettä omapäätöksiselle raha- ja finanssipolitiikalle ei tässäkän suhteessa ole olemassa. 

Periaatteellisen esteen muodostaa konsensuksella - siis yksimielisesti - hyväksytty Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka on tarkoitettu ikuiseksi, uudeksi tuhatvuotisen valtakunnan peruskallioksi. Tästä seuraa että ylläkuvattu  eurooppalainen utopia on käytännössä mahdoton toteuttaa, koska yksimielistä päätöstä peruskirjan muuttamiseksi ei nähtävissä olevassa tulevaisuudessa ole mahdollista saada aikaan. Samalla se merkitsee sitä, että kuva eurooppalaisesta utopiasta muuttuu eurooppalaiseksi dystopiaksi, kauhukuvaksi, jossa Eurooppa jauhautuu taloudellisten mannerlaattojen - USA yhtäällä, Venäjä, Kiina ja kaukoitä toisaalla - puserruksessa aidosti läntiseksi 'Abendlandiksi',  laskevan auringon maaksi  ja taloudellista yötä odottavaksi kehitysalueeksi. 

Eurooppalaiseen Cancel-kultuuriin kuulu, että puhuminen makrotaloudellisista vaihtoehdoista on tabu. Akateemisille taloustutkijoille puhuminen vaihtoehtoisesta makrotaloudesta muodostaa suuren vaaran tulla suljetuksi vaikuttavien talouskeskustelujen ulkopuolelle mediassa ja tyäöelämässä. Valtavirtainen, uusliberaalia talousajattelua seuraava, usein mikrotaloudesta (kotitaloudesta, yksittäisestä yrityksestä) johdettu taloudellinen perustelutapa näyttää muodostuvan suureksi teemaksi myös meidän kevään 2023 eduskuntavaaleissa. Media noudattaa suorastaan orjallisesti tämän "Cancel Culture" :n tabupolitiikkaa. Näyttää jopa siltä että vähänkään tähän suuntaan vihjaavat puheenvuorot johtavat syrjäyttämiseen tavalla tai toisella.

Eurooppalainen utopia olisi modernin monetaarisen rahateorian ja sitä noudattavan finansipolitiikan lähtökohdista siis mahdollista. Olisi mahdollista ottaa Rahatalous haltuun ja päästä  päästä irti kurjistavasta talouspolitiikasta. Nyt seurataan kuitenkin eurooppalaisen dystopian tietä.