Takaisin ylös pohjalta

 Katselemme televisioruuduista Barcelonan mielenosoituksia itsenäisyyttä tavoittelevan Katalonian puolesta. Palavat roskapöntöt, kaadetut autot ja tuhoisat seuraukset itsenäisyyttä tavoittelevan joukon jäljiltä nostaa esiin kysymyksen: onko katuprotestit ja väkivalta se tie jolla nykyään maailmaa parannetaan? 

Saksalainen der Spiegel -lehti julkaisi numerossaan 38 syyskuun puolivälissä 2019 kirjaesittelyn amerikkalaisesta Stuart Jeffriesin kirjasta "Grand Hotel Abgrund. Die Frankfurter Schule und ihre Zeit." Kirja kertoo aikanaan loistokkaasta "Frankfurtin koulukunnasta", sen vähittäisestä hiipumisesta globalismin ja markkinatalouden voitokkaalta näyttäneen etenemisen tieltä. 

Frankfurtin koulukunta, jonka sosiaalipsykologiasta kirjoituksissani analyysista minäkin olen useaan otteeseeen puhunut, näytti välillä jo painuneen lähes täysin unholaan. Stuart Jeffriesen kirja kertoo ensisijaisesti Frankfurtin koulun kriittisestä teoriasta ja sen eräistä tunnetuimmista edustajista; keskiössä on 'tavalliseen tapaan' Theodor W. Adorno ja hänen kuuluisat autoritaarisuutta ja järjen dialektiikkaa koskevat lauseensa, jotka jäivät elämään ja jotka tekivät koko koulukunnan kuuluisaksi. 

Spiegelin jutussa mainitaan myös Erich Fromm sekä Herbert Marcuse, Frankfurtin koulun johtaja Max Horkheimer sekä vielä elävä saksalainen filosofi ja analyytikko Jürgen Habermas. Frankfurtin koulukunnnan  erikoisuutena voidaan pitää sen ihmisen ja yhteiskunnan vuorovaikutusta syvällisesti tutkineena erityisryhmänä, jonka toiminnan mahdollisti rikkaan amerikkalaisen viljakauppiaan Herman Weilin rahoitus. 

Frankfurtin koulukunta ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan ja yhteytensä mm. Marxin aateperintöön se piti piilossa pitkään. Herbert Marcusesta tuli 1960-ja 1970-lukujen protestiliikkeiden ja vallankumouksellisten asenteiden symboli, vaikka Adornon mukaan "vallankumouksellinen käytäntö" on tietoisuutta  ja toimintaa johtava elämänasenne, ei väkivaltainen katuprotestien muoto. Tyypillistä koulukunnalle 1930-luvulta lähtien oli se, että se ei suoranaisesti osallistunut politiikkaan vaan teki tieteellistä sosiaalipsykologista työtä, "valistusta" syvemmän tietoisuuden herättämiseksi laajoissa massoissa. 

Vuoden 2008 finanssikriisin ja nyt vauhtiin päässeen ilmastomuutoksen aiheuttaman liikehdinnän seurauksena on syntynyt uudelleen yhteys Frankfurtin koulukunnan ajattelutapaan. Kulutuskoneeksi alistettu ihminen on väkivaltaisine protesteineen kuitenkin voimaton globalisaation ja lämpenevän maapallon edessä. Vaaditaan elämäntapamuutosta, luopumista ylettömästä kuluttamisesta. Etenkin nuoriso näyttää saaneen tarpeekseen pelkästä demokratiasta puhumisesta, kun samaan aikaan autoritaariset, väkivaltaiset, hamuavat ja tuhosuuntaiset arvot ja asenteet saavat mellastaa 'normaaliin elämäntapaan' kuuluvina  patologisina ja pohjamutiin johtavina  toimintakäytäntöinä kaikkialla maailmassa. 

Kirjailija Jeffriesin mukaan Frankfurtin koulukunta oli kuin "Grand Hotel" joka teorioineen vaipui vähitellen raunioiksi, mutta joka nyt on uudelleen heräämässä vaatien tietoista muutosta elämäntapaan, demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä. Väkivaltainen kumous ei voi tulla maailman muuttamisessa kysymykseen, tarvitaan epäproduktiivisten ja patologisten asenteiden korvaamista produktiivisilla, elämää ylläpitävillä asenteilla ja luonteenpiirteillä. Tähän uuteen tietoisuuteen on yksinkertaisesti herättävä ja ryhdyttävä ponnistelemaan kohden luovaa, yhteisöllistä, kokonaisuuksia huomioonottavaa elämäntapaa. Tämä on ihmiskunnan hengissäselviämisen elinehto. 

Juuri tämän uuden tietoisuuden luomisessa Frankfurtin koulukunnalla on sanansa sanottavana. Se on yhteydessä ihmiskunnan  humanistiseen arvoperintöön ja vaatii ihmistä hillitsemään intohimojaan ja valitsemaan hyvän ja kestävän elämäntavan alkukantaisten, epäproduktiivisten ja ihmisen perinteisten, jo 'perheessä opittujen'  kaavautuneiden tottumusten sijasta.

Haluan erityisesti korostaa sosiaalipsykologisen koulukunnan työssä sen jäsenen, koulukunnan sosiaalipsykologisen osaston elinikäiseksi johtajaksi valitun Erich Frommin panosta. Theodor Adornon - alunperin säveltäjän - autoritaarisuutta koskeva kritiikki ei olisi ollut mahdollista ilman Erich Frommin jo 1920-luvulla aloittamaa auktoriteettianalyysia "Autoriteetti ja perhe" käsikirjoituksen muodossa. Vielä 1960-luvulla monistemuotoisena levinnyt analyysi löytyy nykyään Frommin kootuista teoksista. Hänen 1930-luvulla tältä pohjalta laajentamansa ja ja 1950-luvun alussa kehittämänsä, tieteelliset premissit täyttävä tutkimuksensa  ihmisen luonteenpiirteiden kehittymisestä ja kaavautumisesta ovat edelleen mitä vaikuttavinta ja ihmiskäsitystämme haastavaa luettavaa. 

Ihmisen luonne, karaktääri (character) on se välittävä tekijä yhteiskunnan taloudellisen perusrakenteen ja ihmisen tuntemusten  ja toiminnan välillä, josta Karl Marx kirjoitti todetessaan  taloudellisen perusrakenteen välittyvän jopa haistamiseen ja maistamiseen saakka. Erich Fromm onnistui yhdistämään Marxin yhteiskunnallisen ja Freudin psykoanalyyttisen metodin 'yhteiskuntaluonteen' käsitteessään. Hän täydensi Marxin arvoperintöä syvällisellä ihmiskäsityksellä ja osoitti, että Freudin sukupuolimotiiviin perustuvan libido-teorian sijasta ihmisen hakema vastaus koko elämään on se voima, joka ajaa ihmistä eteenpäin koko hänen elämänsä ajan. 

Miksi Saksan työväenliike oli voimaton Hitlerin nopeasti kehittynyttä ja valtaanpäässyttä massaliikettä vastaan? Tätä kysymystä Erich Fromm ratkoi jo 1930-luvun tutkimuksessaan Saksan työväenliikkeen tilasta. Vastauksena - yhtenä keskeisimmistä - hän piti  Saksan työväestön ja keskiluokan taipumusta voimattomaan alistumiseen yhtäältä ja ruhjovaan vastapuolen nitistämiseen toisaalta kun se kävi mahdolliseksi. Frommin mukaan nämä molemmat ominaisuudet ovat autoritaarisen luonteenpiirteen tunnusmerkkejä ja tuhoisa voima yhdessä muiden eiproduktiivisten  piirteiden  (hamuaminen, väkivalta, tuhoaminen) kanssa. 

Onko ilmastomuutos se voima, joka nostaa biofiilisen, elämää ylläpitävän, luovan ja produktiivisen, elämää ja kanssaihmistä rakastavan, matriarkaalisen yhteiskunnallisen luonteenpiirteistön ja toimintatavan valtavirtaiseksi toimintamalliksi? Jos näin käy, tämä saattaa nostaa Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologian eiväkivaltaisena, korkeampaan tietoisuuteen perustuvana elämänkäytäntönä ihmiskunnan henkiseksi "Grand Hotelliksi".

Rohkea Reetta - jo nuoruudessaan

Sokea Greta?

Aluksi johdantoa syyskuun 2019  lopulta Taloussanomien uutisartikkeliin nojautuen: 

EKP:n pääjohtaja Mario Draghi - pääjohtaja vielä kuukauden - kaipaa euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa yhteisen rahapolitiikan lisäksi. "Euroalueella on yhteinen rahapolitiikka, mutta finanssipolitiikkaa jäsenvaltiot tekevät itsenäisesti. Finanssipolitiikalla tarkoitetaan sitä, miten julkinen talous kerää ja käyttää varoja."

Draghin vihjeiden takana on tukala ja vahingollinen - pysyviä vahinkoja jatkuvasti aiheuttava - Euroopan Unionin konsolidoituihin peruskirjoihin sementoitu lähestymistapa. Sen mukaan yhteinen finanssipolitiikka voi suuntautua ainoastaan "erittäin kilpailukyisen markkinan" luomiseeen. Valtioiden yhteinen - so. valtioiden omiin budjetteihin kohdistuva endogeeninen - yhteisiin päätöksiin ja kirjanpitoon perustuva - finanssipolitiikka on käytännössä kokonaan ja vieläpä tiukoin sanakääntein kielletty. Edes korjaustoimissa ei saa horjuttaa peruskirjojen markkina-alisteista lähestymistapaa - se on eettisillä säännöillä suljettu pois mahdollisuuksien joukosta.

Itse asiassa pääjohtaja Draghi ei saisi edes haikailla Valuuttaunionin jäsenvaltioihin suuntautuvan fiskaalipolitiikan suuntaan, mutta nyt, toimintakautensa lopulla hän ottaa riskejä myös tässä suhteessa. Tosin hän ei mainitse, millaista fiskaalipolitiikkaa valtioiden suuntaan tulisi harjoittaa, ellei sellaiseksi lasketa hänen kaavailemaansa yhteistä budjettia. Siinähän Komissio tai talouspoliittinen ministerineuvosto saattaisi yhteisen budjetin kautta saattaa liikkeelle sellaisia strategisia toimia jotka vahvistaisivat jäsenvaltioita.

Näen tässä Italian ja Ranskan yrityksen irtautua Saksan tiukkoihin taloussääntöihin sitoutuneesta talouspolitikasta. Samat periaatteet jotka Draghin mielestä vaivaavat Euroopan Unionia, löytyvät myös Saksan vuodelta 1949 olevasta perustuslaista, tosin hieman eri tavalla painotettuina.

Draghin varovaiset kiertoilmaisut antavat ymmärtää, että Euroopan Unionin ja samalla myös EKP:n pitäisi voida irtautua peruskirjoihin ikuisiksi ajoiksi ankkuroiduista uusliberaaleista elementeistä. Pidemmän päälle Ranska, Italia ja Espanja, koko EU:n eteläinen ulottuvuus ja vähitellen myös pohjoisemmat jäsenmaat joutuvat yhä pahempaan kurimukseen kovin vanhanaikaiseksi ja yksisiipiseksi osoittautuvan eurooppalaisen fiskaalipolitiikan johdosta.

Sellaisesta hyvinvointivaltiosuuntauksesta joka toi Pohjolaan muualla maailmassa tuntemattoman yhteisen hyvinvoinnin, ei voi nykyisillä säännnöillä olla puhettakaan.

Siksi Draghin viestiä pitäisi ennenkaikkea yhteistä, kansanvaltaista hyvinvointivaltiota ja -Eurooppaa tavoittelevien voimien tulkita kaiken kokeneen eroavan pääjohtajan tärkeänä sanomana tulevaisuutta ajatellen.

---

Koskien suhteellisen kriittistä lähestymistapaani eurooppalaiseen todellisuuteen mm. Facebookin kommenteissa on vaadittu evidenssiä ja väitetty lähestymistapani olevan virheellinen. Mitä evidenssiin tulee, Euroopan Unioni on suoriutunut taloudellisista haasteistaan korkeintaan välttävästi ja verrattuna muihin globaaleihintoimijoihin – kuten Kiinaan – todennäköisesti jopa kehnosti. Sen että kokonaisia kansakuntia – kuten Kreikka - joutuu taloudelliseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen pitäisi käydä evidenssistä, näytöstä siitä että Eurooppalaisen makrotalouden lähtökohdat ovat virheellisiä, perustuvat siis vääriin premisseihin, perusedellytyksiin.

Kaavautuneesta ja eitoivottuihin tuloksiin johtavasta eurooppalaisesta  syndroomasta olenkirjoituksissani syyttänyt muutamaa virheellistä olettamusta. Euroopan Unionin konsolidoidussa peruskirjassa – sitä voitaisiin kaiketi kutsua jopa nykyisen Euroopan perustuslailliseksi asiakirjaksi – on otettu asioita jotka peruskirjaan eivät kuulu. Strategiset tai taktiset perusteet, tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalisena, toimintaa ohjaavana perusteena. Talouden ehdoton alistaminen ”mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle” tai jollekin strategiselle poliittiselle tavoitteelle perustuslaissa rikkoo tätä kategorisen imperatiivin tärkeää filosofista sääntöä vastaan.

Immanuel Kant kehitti filosofiaansa kategorisen imperatiivin käsitteen. Kysymys on asennoitumistavasta, joka edustaa universaaleja, kaikkia koskevia periaatteita tavalla, joka voitaisiin julistaa koko yhteisöä koskevaksi laiksi.  ""Kategorinen imperatiivi tarkoittaa ehdotonta käskyä. Se on toimintaa ohjaava sääntö." - " Ihmisten toimintaa kulloinkin ohjaava velvollisuus selviää pohtimalla, voitaisiinko jokin teko hyväksyä yleiseksi säännöksi." Samalla hän kuitenkin muistuttaa, että "tunteet, hyveet tai seuraukset eivät voi toimia moraalin perustana. Teko on aidosti moraalinen vain, jos niin kuuluu tehdä. Moraali näkyy velvollisuudentunnossa. Ihminen joutuu oman järkensä perusteella tunnistamaan velvollisuudet."

Virheisiin kuuluu myös koko joukko valtavirtaisen talouden olettamuksia. Saksan perustuslakiin otettiin aikanaan (1949) kasvua ja velkaantumista rajoittavia säännöksiä. Taustana oli Saksan ennen toista maailmansotaa 1920-luvulla kokema hyperinflaatio, jonka kokemukset olivat vielä toisen maailmansodan jälkeenkin tuoreessa muistissa. Valtiontalouden ymmärtäminen kotitalouden ehdoilla toimivaksi siinä mielessä että ensin on säästettävä ennenkuin voidaan investoida, muodostuu valtavaksi taloudelliseksi rasitteeksi. Moderni valtio tekee aina velkaa saattaessaan liikkeelle projekteja ja suuria investointeja. Edes pankit eivät käytä peruspääomaansa lainoittaessaan yritysten hankkeita. Euroopan Unioni ei voi hankkeineen koskaan ajautua konkurssiin; lainasuhde perustuu aina velkasuhteen rakentamiseen. Oman keskuspankin omaava maa – siihen kai Euroopan Unioniakin voidaan verrata – voi rahoittaa kaikki hankkeensa ilman konkurssivaaraa; määrällinen biljoonaluokan määrällinen elvytys osoitti, että inflaatio ei ole keskeinen vaaratekijä poliittisilla päätöksillä ja kaksinkertaisella kirjanpidolla elvytettäessä.

Euroopan Unionin perustuslaillinen yksiulotteisuus rampauttaa niitä voimia, jotka haluavat rakentaa tulevaisuutta vahvan demokraattisen valtion varaan. Pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio tunnistetaan toki Euroopan Unionissa "vahvana pohjoisena", mutta käytännön toiminnassa pohjoismaat joutuvat jatkuvasti alistumaan mahdollisimman tehokkaan markkinan "ensiyön oikeuteen". Kun tähän lisäksi liittyy pohjoismaiden itsensä vaitonaisuus omien arvojensa läpiviemisen suhteen koko unionin alueella, voidaan tätäkin pitää virheellisenä olettamuksena. on suoraan sanottava, että pohjoismaisen "kansankodin" periaate ei saa juuri minkäänlaista tukea Euroopan Unionin perusasiakirjoista eikä ohjelmatyöstä.

Vaihtoehdoksi ns. valtavirtataloudelle onkin viimeisen parinkymmenen vuoden aikana noussut keynesiläisistä lähtökohdista kasvava Moderni Monetaarinen Teoria (MMT), jota syyskuun lopulla mm. Euroopan keskuspankin pääjohtaja Mario Draghi piti kokeilemisen arvoisena lähestymistapana. Sen keskeinen sanoma on, että Euroopan Unionin ja sen keskuspankin noudattama linja on poliittinen valinta, jolla on nähdyn kaltaisia seurauksia.

Strategisten ja taktisten toimenpiteiden sisällyttäminen perustuslakiin tai senluontoiseen asiakirjaan on karmea virhe poliittisen vapauden ja moniarvoisuuden kannalta. Sen että demokraattinen valtio suljetaan perustuslaillisesti keskeisen vaikuttajan ja toimijan roolista, luulisi herättävän jokaisen itseään demokraattina pitävän mitä voimakkaimpaan kritiikkiin, suorastaan hätähuutoon. Miksi näin ei tapahtu? Miksi poliittiset päättäjät, suuret puolueet, valtiosäännön tai talouden aasiantuntijat eivät reagoi?

Tässä tullaankin aikamme yhteen suurimmista ongelmista, modernin ihmisen kyvyttömyyteen ajatella, tuntea tai haluta jotakin itse – minkä luulisi olevan tärkein modernin yhteiskunnan hyve. Pelko leimauta neurootikoksi, olemalla erilainen kuin yleinen mielipide edellyttää, on tavallisen ihmisen elämän yksi suurimpia pelkoja; siinä voi menettää työnsä ja koko uransa, kaveripiirinsä, ystävänsä, joutua täysin eristetyksi – ja täydellisen eristyksen pelko aiheuttaa pakoa automaattiseen yhdenmukaisuuten. Erich Fromm, Frankfurtin sosiaalipsykologisen koulun johtava sosiaalipsykologinen hahmo  kuvaa kirjassaan ”Vaarallinen Vapaus” tätä seuraavasti: ”Mutta tämä yksilön voimaton eristyneisyys, jota nämä kirjailijat ovat kuvanneet ja jonka monet niinsanotut neurootikot ovat tunteneet, ei tiedostu tavalliselle keskitason ihmiselle, siihen hän on liian arka. Hän suojautuu jokapäiväisen toiminnan rutiiniin, yksityiselämänsä ja yhteiskunnallisen kanssakäymisensä turviin, hän peittää tietoisuuden kaikenlaisilla huvituksilla, tapaamisilla, ’jonnekin menemisillä’.’hauskanpidolla’. Mutta yksinäisyys ja hämmennys eivät kaikkoa. Tällaista tilaa ihmiset eivät voi kestää iänkaikkisesti. He eivät jaksa kantaa taakkaa jonka ’vapaus jostakin’ muodostaa; jolleivät he voi muuttaa negatiivista vapautta positiiviseksi vapaudeksi, heidän on paettava kaikkea vapautta. Ne yhteiskunnalliset pääväylät, joita myöten vapautta on paettu, ovat: alistuminen johtajan alaisuuteen, kuten facistisissa maissa on käynyt, ja pakonomainen samankaltaistuminen, mikä on tapahtunut demokratioissamme.”

Mitäs tekemistä sokealla Reetalla on tämän blogin kanssa? Pikku tyttönä hän huomasi Anderssenin sadun kuvaamana, että keisari ei olekaan pukeutunut viimeisen muodin mukaan vaan että keisarilla ei ole vaatteita. Teini-ikäisenä hän purjehti Atlantin yli YK:n yleiskokoukseen ja joutui toteamaan että suuriinkaan valtionpäämiehiin ja päättäjiin ei voi luottaa. Vanhana ja näkövammaisenakin hän säilytti itsenäisyytensä ja laukoi totuuksia asioista, joihin tavanomaisuuksiin paennut kansalainen ei näyttänyt yltävän.

Mielestäni evidenssiä virhearvioista ja automaattiseen yhtenmukaisuuteen vajoamisesta on riittävästi.