Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...
Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.
Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.
Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.
Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti lähes mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.
Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.
Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.
Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.
"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos; pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.
Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".
Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".
(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)
Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.
Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.
Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.
Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti lähes mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.
Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.
Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.
Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.
"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos; pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.
Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".
Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".
(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)
2 kommenttia:
Ilpo. Kiitos hyvästä ja ajankohtaisesta tekstistä. Näitä tulisi saada jakoon mm. EUroMepeille ja miksi ei myös eduskuntaryhmälle. Tunnet varmaan jonkun siellä, jotta joku edes hiukan kiinnostuisi. Nythän Suomi tuntuu olevan kuin ummikko ja mykkä Eurooppa-asioissa. Hallituksella ei ole linjaa, ei ole oppositiollakaan, kun ei ole oikein osaajiakaan. MEPitkin tuntuvat olevan vain omissa oloissaan. Siitä eivät EU:n linjaukset parane.
Niin on, kuin kirjoittaja ilmaisee: Suomi on mykkä myötäjuoksija. Mutta minkä linjan? Tai kenen jäljissä? se ei selviä. Onneton on hallitus eurooppapolitiikassaan.
Lähetä kommentti