Kaupallisuus elämänasenteena ja mielikuvademokratia

Tamperelainen Seppo Tuovinen analysoi kesäkuun puolivälin aikoihin Ranskan uuden presidentin ja hänen uuden ja hyvin menestyneen puolueensa politiikkaa otsikolla "Takinkääntäjät" seuraavasti:

"Olen tuntenut suurta epäluuloa takinkääntäjiä kohtaan. Emmanuel Macron on sellainen. Olen havainnut, että kyseiselle herralle, joka tosin nyt on Ranskan presidentti on kolme asiaa ollut tärkeitä ja ylitse muiden: 1) Raha 2) Valta 3 Macciavelli ( Macronhan on Maciavellistä tehnyt opinnäytteensä yliopistossa ja paljon rahaa ykstyisessä liikepankissa). Aika hyviä yhdistelmiä, jos niitä oikein käyttää omaksi hyödykseen politiikassa. En tiedä, mitä näillä "arvoilla" on sosialidemokratian kanssa tekemistä.

Joku polittinen tarkkailija kirjoitti, ettei Macronilla ollut presidentinvaaleissa kiinteää ohjelmaa, vaan hän otti sekalaisen joukon "arvoja" sekä oikeistolta että sosialisteilta. Niillä ja sopivilla mielikuvilla voitettiin presidentinvaalit. Tietenkin Macron oli parempi valinta kuin Le Pen. Macron on machiavellinsa lukenut: Hajoita ja hallitse. Hän on hajoittanut aika perusteellisesti oman vanhan puolueensa sosialistit. Macronin leiriin on lähtenyt muistaakseni 27 kansanedustajaa sosialisteista. Kato on käynyt myös keskustaoikeistossa. Sieltäkin on siirtynyt Macronin leiriin väkeä - nimekästäkin. Arvailuksi jää mihin saakka Macronin ”lumo” parlamenttivaaleissa ja niiden jälkeisessä politiikassa kantaa."

Seppo Tuovisen analyysi Macronista, joka nappaa persoonallisuuspakettiinsa jotain sosialisteilta, jotain markkinamiehiltä, hiukan vanhaa ja vähän jotakin uutta, avaa tässä meille tilaisuuden tarkastella kaupallisen luonteenpiirteistön olemusta sosialipsykologian näkökulmasta.  Kysymys on mitä ilmeisimmin nykyajalle niin tyypillisestä arvovapaasta kaupallisesta luonteenpiirteistöstä, joka vuosia seuraamani Erich Frommin luonnekartoituksessa sijoittuu selvästi ns. epäproduktiiviseen oireryhmään, syndroomaan. Kun alamäki alkaa, siitä voi seurata varsin tuhosuuntaisia ihmiskohtaloita. Kysymys ei ole pelkästään Macronista itsestään, vaan siitä suuresta ihmisten massasta, joka on löytänyt tiekseen kaupallisen, positivistisen, tilanteeseen sopeutumista edellyttävän asennoitumistavan pärjätäkseen elämän kovassa kilpailussa.

 Kaupallinen asennoituminen lähtee siitä, että pitää rakentaa mahdollisimman myyvä paketti sekä itselle että puolueelle ja sitten ryhdytään "myymään" tätä mielikuvaa ikäänkuin todellisena luonteenpiirteistönä ja toiminnallisena mallina. Luonteenrakenne on kuitenkin Frommin mukaan hyvin pysyvää laatua oleva turvallisuuselementti ihmisessä, sen tarkoituksena on korvata menetetty vaistopohja ratkaisuja tehtäessä.

 Ei luonteenrakenne ole pöytälaatikosta vedettävä ominaisuus, puku tai naamari joka otetaan päälle sopivassa tilanteessa, vaan syvälle elämäntapaamme ja olemukseemme rakentunut osa. Autoritaarista ihmistä, alistuvaa tai alistavaa, on lähes mahdoton muuttaa elämää rakastavaksi ja kassaihmiseen tasa-arvoisesti suhtautuvaksi. Sama koskee omistushalua, väkivaltaa, tuhosuuntaista (destruktiivista) asennetta ja myös toisaalla elämää ylläpitävää, produktiivista, koko yhteisöä ajattelevaa ja siitä vastuuta ottavaa "sosialidemokraattista" luonteenrakennetta.

Kaupallinen asennoituminen (marketing character) on Frommin  kestävässä, yhteiskunnan perusrakenteista kasvavassa luonnekarakterologiassa suhteellisen uusi, ilmeisesti markkinavoimien voimakkaan vahvistumisen seurauksena syntynyt ilmiö. Tässä Fromm siis yhdistää onnistuneesti - ja nerokkaasti - Freudin psykoanalyyttista metodia (ei kuitenkaan Freudin libidosuuntautuneita perusteita) ja Marxin yhteiskuntarakenteen ja siinä elävän ihmisen vuorovaikutusta ja heijastumista ihmisen "haistamiseen ja maistamiseen":..Suomessa entinen Kulutusosuuskuntien Keskusliiton valistussihteeri ja sittemmin Yleisradion pääjohtaja Sakari  Kiuru on oivaltanut tämän asian kirjassaan "Mielikuvademokratia" (Into kustantamo ISBN: 978-952-264-172-4) erinomaisesti - ja on huolissaan sen esiinmarssista.

Totesin Frommia lainaten, että kaupallinen asennoituminen luonteenpiirteenä on eiproduktiivinen, kylmäkiskoinen, oletettuja myyviä eleitä ja ilmeitä haaliva ja käyttävä  tuhosuuntainen luonteen kaavautuma. Miten tämä ilmenee niiden miljoonien ihmisten elämässä, jotka ovat ottaneet 'positiivisen asenteen' eli positivistisen, omasta todellisesta minästään piittaamattoman mielikuvamaailman asennoitumistavakseen?

Hinta tästä todellisen itsensä poissulkemisesta on yksilötasolla todella suuri. Masentuminen työelämässä on edelleen lisääntymään päin, lääkkeiden käyttö samoin. Alkoholin ja huumeiden käyttö kielivät nekin siitä, että on päästävä irti työminästä, työelämästä, arjen rasittavista olosuhteista. Suruun pitää syödä ja ottaa kunnon känni mielen tyhjentämiseksi. Ruoka, jatkuva itsensä prameiuleva hemmottelu ylensyönnin tai ekstaasihakuisen ravinnon muodossa taitavat myös olla niitä kaupalliseen asenteeseen liittyviä  pakomekanismeja. Itsemurhan voi tehdä myös veitsellä ja haarukalla.

Kysymys ei ole siis pelkästään kansanjohtajien kuten Macronin, Trumpin tai Soinin valitsemasta persoonallisuuspaketista, joissa kaupallinen asennoituminen - sekoittuneena muihin luonteenpiirteistöihin kuten autoritaarisuuteen tai hillittömään hamuamiseen - saa ilmenemismuotoja. Kysymys on ennenkaikkea läntistä markkinahegemoniaa vaivaavasta kansantaudista, joka aiheuttaa yksilötasolla valtavasti tuhoa eri muodoissa.

Läntinen kulttuuri ei markkinahegemoniassaan tarjoa tietä henkisesti terveempään elämäntapaan. Samalla kun sosialidemokratia on ymmällään kannatuksensa putoamisen kanssa, juuri sen ulottuvissa saattaisi olla tie henkisen ja fyysiseen tasapainoon markkinahenkisen valtavirran vaihtoehtona. Se on kuuluisa periaateohjelmien lausahdus demokratiasta elämäntapana ja yhteistoiminnan välineenä yhtyneenä hyvinvointivaltion rakenteiden vahvistamiseen ja edelleenkehittämiseen. Kysymys on samalla tavalla vaativasta harjoituksesta kuin mm. joogassa, Zen Buddhismissa tai vaihtoehtoisista elämäntavoista uskoa elämäänsä hakevien kohdalla. 

Se on erikoistumista tavallisuuteen, demokratiaan elämäntapana, joka palkitsee hakijansa jo ensimmäisistä yrityksistä lähtien mielen tyyneydellä, elämää ylläpitävällä asennoitumisella suhteessa itseensä ja kanssaihmisiin. Kun siihen yhdistyy toive suuremmasta yhteisöllisyydestä ja poliittinen visio yhteisestä hyvinvoinnista, saatamme olla löytämässä myös  elämänasenteen tasolla vastauksia tuhosuuntaisen, eiproduktiivisen ja valtavia ongelmia aiheuttavan markkinahenkisen positivismin vastapainoksi.

Muistinpalautusta

Logiikka ontuu

Kirjoitin tämän tekstin alunperin jo kaksi vuotta siten, 11.6. 2015 ja julkaisin sen silloin Facebook-sivuillani. Kysymys on julkisen sektorin merkityksestä hyvinvointivaltion rakentamisessa. Erityisesti tarkastelen tässä Keskustapuolueen ja sen keskeisten ministerien asennoitumista yksityisen ja julkisen sektoriin tässä yhteydessä.

Elinkeinoministeri Olli Rehn ja pääministeri Juha Sipilä ovat useaan kertaan todenneet, että jos valtion kautta tapahtuva elvytys olisi toimiva ratkaisu, pitäisi Kreikan, Espanjan ja Portugali eli näiden PIIG-maiden olla taloudellisesti mitä parhaimmassa kunnossa. Näiden maiden taloudellinen tilanne siis osoittaisi että valtion kautta tapahtuva elvytys ei ole toimiva ratkaisu.

Entä pohjoismaat? Niissä on vuosikymmeniä rakennettu julkisen sektorin varaan, verot ovat Unionin korkeimmalla tasolla, mutta myös talous on – ehkä Suomea lukuunottamatta – edelleen erinomaisessa kunnossa. Rehnin ajatuksenjuoksun mukaan pohjoismaisen hyvinvointimallin olisi pitänyt ajaa myös pohjoismaiden taloudet rapakuntoon jo ajat sitten.

Rehnin analyysista herää ainakin kaksi pohtimisen arvoista kysymystä. Ensiksikin, onko valtion kautta tapahtuva elvytys todellakin kehno vaihtoehto, pankkien, investointiyhteisöjen ja yritysten kautta tapahtuvaan elvytykseen verrattuna? Toinen kysymys kuuluu, missä määrin Keskustapuolue on ylipäätään ollut julkisen sektorin varaan rakentuvan hyvinvoinnin kannalla? 

Vaatisi seikkaperäistä tietoa siitä, missä olosuhteissa Kreikan velkaantuminen on tapahtunut. Pääsääntö näyttää olleen vahva yksityisen sektorin mukaantulo investointeihin, valtion järjestämät takuut rahoitukselle ja toteutuksen yhteydessä mukaan iskenyt korruptio, jonka johdosta huomattava osa varoista on päätynyt veroparatiisien pankkien tileille. Kreikka myöntää itsekin tämän olleen maan tavan. Olettaisin taustojen löytyvän muutaman vuosikymmenen takaisista autoritaarisista, rojalistiseen valtaan ja ehkä myös kirkon bysanttiseen kaikkivoipaisuuteen, siis vahvaan asemaan perustuneista käytännöistä. 

Sellaista avointa ja demokraattista hallintoa, yhtyneenä vähäiseen tai lähes järjestäytymättömään korruptioon kuin mikä on sävyttänyt pohjoismaista hallintoa ja hyvinvointiratkaisuja - sellaista ei Välimeren maista ole löydettävissä. Tuloksena on hukkaan, hankkeiden kannalta epäolennaiseen, tehottomaan ja jopa rikolliseen jemmaamiseen valuva raha ja olemattomat tulokset sijoitetun pääoman määrään nähden. Käynnissä olevan prosessin aikana nykyinen Syrizan johtama hallitus on Kreikassa tämän avoimesti myöntänytkin.

Pohjoismaissa vahva sosiaalinen omatunto ja rehti, korruptioon vaikeasti taivutettavissa oleva elämäntapa on johtanut toisenlaiseen tulokseen. Yhteisillä päätöksillä, yhteisellä voimien kartuttamisella, avoimella kansanvaltaisella hallinnolla ja yksityistä voittoa tavoittelemattomilla käytännöillä on pystytty osoittamaan, että veroa kantava yhteisö voi olla tavattoman voimakas pääoman kokoaja, yhteisiin hankkeisiin sijoittaja ja tehokas pääomien käyttäjä. Kun julkisen sektorin hankkeet ovat lisäksi paljon henkilöstöä vaativia ja samalla palkkapolitiikassaan ehdottoman avoimia ja järjestäytyneitä, muodostavat näihin hankkeisiin sijoitetut varat veronmaksun kautta voimavaroja kartuttavan  myönteisen kehän, edellyttäen tietenkin että sijoittaminen yhteisiin hankkeisiin on pitkäjänteistä. 

Yksityinen yritys tarvitsee sijoituksilleen kysyntää ja ostovoimaa. Julkinen investointi taas puolestaan luo kysyntää ja ostovoimaa. Siksi yhteinen säästäminen voimavarojen kartuttamisen muodossa luo tärkeän perustan julkisen sektorin kautta tapahtuvalle elvyttämiselle.

Missä määrin Suomen Keskustapuolue tunnistaa itsensä vahvan hyvinvointivaltion initioijaksi ja kehittäjäksi? Vaikka puhutaan hyvinvointivaltion pelastamisesta, niin keinovalikoima näyttää päinvastaista. Tästä seuraa että sellaiset elvyttävät toimet jotka olisivat yhteiskunnallisen eheyden kannalta tarpeellisia koko Euroopassa, jäävät nyt kehittämättä. Voi olla että hallitus saa Euroopan konservatiiviselta hegemonialta synninpäästön ja luvan jatkaa, mutta kansan kannalta tulos näyttää uhkaavasti kääntyvän päinvastaiseen suuntaan.

Pelkkä odotettavissa oleva virheliikkeiden korjaus ei auta jos ajosuunta on kokonaisuudessaan väärä.

---

11.6. 2017

Kirjoitin siis edelläolevan tekstin kaksi vuotta sitten. Juuri samoihin aikoihin ilmeni, että Euroopan Keskuspankki - tuo autokraattinen ja poliittisten päätösprosessien lähes ulottumatomissa oleva laitos - oli aloittanut ns. määrällisen elvytyksen (Quantitave Easing), jossa keskeisenä toimena on valtion velkakirjojen osto yksityisten pankkien ja rahoituslaitosten kautta EKP:n omaan taseeseen, jossa se näkyy vastattavana. EKP:llä on suvereeni valta luoda rahaa pelkillä päätöksillä ja kirjanpidollisilla toimilla niin paljon kuin se tykkää. Vuoden 2017 loppuun mennessä määrällistä helpotusta tapahtunee yli 3000 miljardin edestä, se näkyy aikanaan EKP:n tilinpäätöksissä vastattavien kasvuna.

Mitkä ovat tulokset? Jos tämä massiivinen väline olisi suunnattu suoraan jäsenvaltioiden käyttöön, työttömyyden, sosiaalisen ja terveydellisen kurjistumisen pysäyttämiseen ja kansalaisten kuntouttamisen, maanosaan virtavien pakolaisten nopeaan asuttamisen ja integrointiin työelämään ja paikallsiin oloihin - Eoroopan henkinen ja aineellinen tila alkaisi näyttää kokonan toisenlaiselta kuin missä nyt ollaan. 

No miksi ei suunnattu? Vastaus Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin perusasiakirjat sulkevat tämän mahdollisuuden pois - ja kaiken lisäksi lopullisesti. Eikä tässä kaikki: tältä osin jäsenvaltioilla ei ole peruskirjan mukaan valitus- tai muutosoikeutta.

Yksiulotteisuuden seurauksia

Jussi Halla-aho on tänään 10.6. 2017 valittu Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Timo Soinin kaksijakoinen, yhtäällä populistinen ja mobbaava, toisaalla vallasta kiinnipitävä irrationaali auktoriteetti, saa luopua Halla-ahon, vakavasti, huolellisesti ja uskottavastikin argumentoivan uuden puheenjohtajan tieltä.

Tuomioja näkyy nimitelleen kirjoituksissaan Halla-ahoa "noidan oppipojaksi". Vaikka en henkilökohtaisesti tällaista populismiin suuntautuvaa ilmaisua käyttäisikään, totta näyttää olevan, että perussuomalaisten uuden puheenjohtajan  konstit Suomen ja maailman pelastamiseksi perustuvat erilaiseen maailmankuvaan ja toisenlaisiin odotuksiin kuin mitä esimerkiksi sosialidemokraatit ja Sosialistinen Internationaali kautta maailman edustaa.

Tämä peruslähtökohta ei poista sitä tosiasiaa, että kansa omine analyyseineen on yhtä ahtaalla kuin sosialidemokratiakin suhteessa pakolaisvirtoihin. Otaksun aika monen sosialidemokraatin olevan kohtalaisen ilahtunut Halla-ahon valinnasta - ja niin olen minäkin, koska Halla-ahon vakavuus viittaa eheyteen ja vastuullisuuteen - sillä analyysipohjalla johon hän on opinnoissaan ja työurallaan kasvanut. Voisi jopa väittää, että ei meidän koulutusjärjestelmämme, poliittinen keskustelukulttuurimme eikä myöskään massamedia - joukkotiedotusvälineet - anna aineksia parempaan filosofisten, taloudellisten ja politiikan välineiden käyttämiseen suurten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa.

Jäsenyytemme Euroopan Unionissa näyttää tässä suhteessa vähentävän myös neuvottomaksi jääneen sosialidemokratian keinoja suurten, koko mannerta koskevien ongelmien ratkaisuun. Sen keskeiset välineet, Komissio, Neuvostot ja virkakoneisto on valjastautunut käyttämään valtavirtaisen, konservatiivisen talouspolitiikan markkinoille ja yrityksiin suuntautuneita välineitä yrityksenä rakentaa rauhan, demokratian ja yhteisen turvallisuuden Eurooppaa.

Tämä trendi on ollut vallitseva Unionissa ja sen ydinalueella keski-Euroopassa ja Brittein saarilla jo pitkään. Sen keskeinen piirre on valtiokoneiston, julkisen pakkoyhteiskunnan keinojen käyttämättä jättäminen massiivisten ongelmien iskiessä. Oireryhmään kuuluu, että ensimmäisenä tarjotaan välineeksi militaristisia, asevarusteluun, puolustukseen ja tarvittaessa myös hyökkäykseen käytettäviä ratkaisumalleja - ja tälle alueelle suotaisiin erityisasema myös rahoituksen suhteen.

Jos tätä tilannetta katselee poliittisena ja pohjimmiltaan myös arvokysymyksenä, tarkoittaa se sitä että oikeistolainen, konservatiivinen narratiivi, kertomus on tullut unionissa vallitsevaksi käytännöksi. Kun päätökset on sementoitu konsensuspäätöksin yhteiseksi lainsäädännöksi, jota ei voi poliittisin ratkaisuin muuttaa - ajattelen mm. Euroopan Keskuspankin autokraattista asemaa - , voidaan vallitseva tilanne nähdä eurooppalaisen sosialidemokratian suurena strategisena, ilman korjausmahdollisuutta olevana virheenä. Toisissa olosuhteissa talous- ja rahapolitiikkaa voitaisiin käyttää juuri sellaisena välineenä jolla eurooppalaisia perusarvoja, rauhaa, demokratiaa ja oikeudenmkaisuutta rakennetaan.

Se että sosialidemokratia itsekään ei osaa eikä pysty tästä poliittisesta amputaatiostaan puhumaan, muistuttaa rintamamiesten hiljaisuutta suhteessa omiin haavoittumisiinsa ja kärsimyksiinsä hävityn sodan jälkeen. Kun sosialidemokratia vaikenee - kuinka voidaan ajatella populismin ja puutteellisen taloustiedon varaan rakentuvan perussuomalaisten puolueen keksivän mitään muuta vaihtoehtoa, kuin kansallisen suojautumisen, sulkeutumisen ja pään pensaaseen laittamisen maailman kärsimyksien edessä?

Talous- ja rahapoliittinen siipirikkous on porvarillisesti ja konservatiivisesti toimivan Euroopan Unionin poliittisen johdon itse - tietoisesti - aiheuttama haavoittuvuus. Tässä mielessä eurooppalainen oikeisto markkinamiehineen kantaa raskasta vastuuta mm. pakolaisten ja maahanmuuttajen  epätoivosta ja irrationaaleista toimista. Euroopassa ei olisi tarvinnut käydä näin. Sosialidemokratian vastuuseen kuuluu se, että se luopui yhteisen julkisen rakenteen varaan rakennettavasta, dynaamisesta hyvinvointivaltiosta salliessaan Euroopan Unionin rakenteiden muuttua yhteistä sektoria ja yhteistä vastuunottoa hylkiviksi monstereiksi.

Halla-ahon voitto saattaa ennakoida Euroopan Unionin hajoamista. Porvarillisille poliitisille voimille on mahdotonta luopua aatteensa ytimestä, vallan antamisesta markkinoille. Mieluummin valmistaudutaan vaikka sotaan ja aseellisiin ratkaisuihin, joilla pidetään terrosisteiksi osoittautuvia poliittisia vastustajia kurissa. Ydinaseiden maailmassa kurimus ei kuitenkaan ole yksipuolinen - onnettomuus koskee meitä kaikkia.

Jos luova rakenteellinen vaihtoehto olisi tarjolla, voisin kuvitella perussuomalaisten Halla-ahonkin johdolla olevan valmis tukemaan sosiaalisia ja demokraattisia rakenteita ja niiden voimistamista. Perussuomalaiset eivät mielestäni sittenkään ole kiinni katkeamattomin sitein markkinafilosofiassa, toisin kuin Kokoomus ja Euroopan tasolla myös Keskusta ja sen europarlamentaarikkoryhmä Alde. Hallituksen pääministeri Sipilä ja Kokoomuksen Orpo ovatkin jo ottaneet etäisyyttä Halla-ahoon.

Kahden muun hallituspuolueen epäluuloinen murina voi merkitä pientä toivon pilkahdusta. Halla-aho on jo kuitenkin oppinut taistelemaan ja pärjäämään omilla aseillaan, joten edessä oleva revohka voidaan kirjata Euroopan Unionin ja sen taloudellisessa ytimessä olevan Suomen yksiulotteisen politiikan luonnolliseksi seuraukseksi.

Huojuvia taloja

Eduskunnassa käytiin 31.5. 2015 pääministerin ilmoituksen pohjalta ulko-ja turvallisuuspolitiikkaa sekä EU:n toimintaympäristön muutoksia käsittelevä täysistunto. Otin tällä kertasa analysoitavaksi erityisesti sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän Jutta Urpilaisen pitämän puheenvuoron . Kiinnitän tässä huomiota pariin kohtaan, jossa eduskuntaryhmä ottaa periaatteellista kantaa Natoon ja Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikkaan.

Eurooppalaisesta yhteisestä turvallisuudesta puheessa todetaan seuraavasti:" Haluamme kuulua eurooppalaiseen turvallisuusyhteisöön, joka tarkoittaa keskinäistä avunantoa ja solidaarisuutta. Tähän kuvaan sopii hyvin myös EU:n turvallisuus- ja puolustusyhteistyön syventäminen sekä EU:n ja Naton yhteistyön tiivistäminen hybridiuhkien aikakaudella."

Ajatellen edessäolevaa presidentinvaalikampanjaa totean vain, että itsenäisen valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi ilmoittautuva Sauli Niinistö on useaan kertaan painottanut samaa asiaa, yhteistyön tiivistämistä Naton kanssa. Nyt kun USA:n presidentti Trump on alkanut asettaa ehtoja Natoyhteistyölle mm. maan kokoon suhteutettujen jäsenmaksujen ja aikaisempiin vuosiin perustuvien ja USA:lle kuuluvien saatavien muodossa, alkaa Pohjois-Atlantin Liitto näyttää yhä epämääräisemmältä, kalliimmalta ja myös arvaamattomammalta kuin mitä takavuosien keskustelussa on annettu ymmärtää. Niinistö olisi valmis menemään jopa niin pitkälle, että jopa pelkästään Euroopan Unionin varaan rakentuva "Nato" tulisi kysymykseen.

Presidentin vaalin kannalta olisin odottanut sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän laittavan pelimerkkejään enemmän Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n kuin "huojuvan talon" eli Naton varaan. Trumpin valitsema linja on vaarantamassa tämän ihmisoikeuksiin perustuvan universaaliyhteisön toimintamahdollisuudet. Sen sijaan että ryhtyisimme sotakoneistoja rakentavan ja niitä meillä maksattavan, äärimmäisen kalliin militaristisen "turvayhteisön" jäseneksi, voisimme hyvinkin ja vaikka vastaavansuuruisilla panostuksilla lisätä tukeamme YK:lle ja sen erityisjärjestöille ihmiskunnan suurten ongelmien ja tehtävien hoitamisessa.

Sitten Euroopan Unionista:
"Suomen on edesautettava sitä, ettei vastikään julkistettu sosiaalisten oikeuksien pilari jää EU:ssa pelkäksi julistukseksi vaan että siitä seuraa konkreettisia toimenpiteitä esimerkiksi työntekijöiden oikeuksien sekä tasa-arvon parantamiseksi. Myös talous- ja rahaliittoa on kehitettävä vahvemmin kasvua ja työllisyyttä tukevaksi kuitenkin niin, että jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan. "

Toteaisin, että periaatteellisessa kannanotossa ei voi juuri laittaa toisiaan pahemmin korvalle lyövää ajatusta samaan kappaleeseen kuin tässä tällä kertaa pääsi käymään. Kappaleen lopussa oleva maininta siitä, että "jatkossakin jokainen maa vastaa omista veloistaan" on itse asiassa suora lainaus EKP:n peruskirjan siitä pykälästä, jonka pohjalta kaikki Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin tuki suuntautuu yksipuolisesti pankeille ja rahoituslaitoksille ja samalla sulkee jäsenvaltiot ulos aktiivisesta rahapolitiikasta ja suurten sosiaalisten tehtävien rakenteellisesta rahoittamisesta. Jos haluaa ymmärtää tätä lausumaa parhain päin, se saattaisi tarkoittaa sitä, että kansallisten pankkien romahtaessa jäsenvaltio vastaa yksin pankkiensa pystyssäpysymisestä. Ymmärtääkseni tämä vaihe on Euroopan Unionissa jo muilla päätöksillä pääosin ohitettu .

Euroopan Unionissa on itse asiassa aivan huutava tarve demokratiaan, kansanvaltaan perustuvien valtioiden, alueiden ja julkisten laitosten tukemiseen. Juuri SDP:n ryhmäpuheenvuorossa ilmaistu periaatekannanotto on se keskeinen peräseinä, johon kaikessa markkinoihin perustuvassa kehittämistyössä törmätään. Aikaisemmassa EKP:n peruskirjassa tämä asia ilmaistiin suoralla julkisyhteisöjen tuen kiellolla, uudemmassa konsolidoidussa peruskirjamuodossa asia ilmaistaan juuri siten, että "vastuuta jäsenvaltioiden tekemistä veloista ei oteta".  Euroopan Kekuspankki  ei  ole todellisuudessa kyennyt pitämään kiinni tästä markkinoille ehdottoman ylivallan antavasta periaatteesta. Päinvastoin, se on jo pari  vuotta suorittanut määrällistä elvytystä ja ostanut pankkien kautta valtioiden liikkeellelaskemia velkakirjoja ja siirtänyt tällä tavalla valtioiden velkaa omaan taseeseensa. Sen keskuspankki voi tehdä vaarattomasti, koska sillä on pelkin kirjanpidollisin toimin oikeus luoda uutta pääomaa joutumatta koskaan velkojen maksajaksi. Määrä tulee pyörimään tämän vuoden 2017 loppuun mennessä jo yli 3000 mrd:ssa eurossa.

Määrällinen elvytys siinä muodossa kuin miten EKP sitä nykyään käyttää on tehokas mutta demokratian kannalta vaarallinen keino. Kreikkaan tämä määrällinen elvyttäminen ei ulotu, koska se valtiona on joutunut EU:n, EKP;n ja vastaanhangoittelevan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n  kurinpitotoimenpiteiden kohteeksi. Jos Keskuspankki voi ilmeisen poliittisin perustein valita ne valtiot joita tuetaan tai jotka jäävät ulkopuolelle, muodostaa tämä itsevaltainen, autoritaarinen rakenne mitä suurimman uhan sekä demokratialle että "länsimaiselle arvoyhteisölle", jota tässä muka ollaan puolustamassa.

Toisenlainen, esimerkiksi John Maynard  Keynesin ajattelutapaan ja laajaan yhteiskunta-analyysiin perustuvan lähestymistavan nostaminen keskusteluun on siksikin tässä yhteydessä paikallaan. Asiaa koskevan kirjoituksen on YTM Jussi Ahokas julkaissut "Poliittinen talous" sivustolla otsikolla

John Maynard Keynesin talouspolitiikka ja suomalaiset keynesiläisen talouspolitiikan määritelmät

Sallinette hevosenkokoiset kirjaimet tässä linkissä. Me elämme todella huojuvassa talossa huojuvien ajatustemme kanssa.