Toista vaihtoehtoa ei sallita

Tänä aamuna 8.9. 2016 mielipidetutkimukset ovat nostamassa sosialidemokraatteja maan suurimmaksi puolueeksi, vaihteeksi. Kannatus on hieman yli 20 % mikä on sosialidemokraateille ja SDP:lle alhainen kannatusprosentti verrattuna takavuosien lukuihin, puhumattakaan sadan vuoden takaisesta - väkivaltaisesti menetetystä ja suuren turhautumisen aiheuttaneesta tilanteesta. Silloinhan sosialidemokratialla oli   mahdollisuus yksinkertaiseen enemmistöön itsenäisen Suomen ensimmäisessä eduskunnassa.

En haluaisi pilata iloa puolueen Gallup-menestymisestä, vaikka tiedossa onkin että mielipidetiedustelut voivat nostaa liikkeen poliittiselle aallonharjalle ja hetken pitääkin sen siellä. Menestyksen muuttaminen poliittiseksi uudistusliikkeeksi saattaa nykyoloissa olla huomattavasti vaikeampaa kun ennen.

Kahdenkymmen prosenttiyksikön kannatus on vain viidennes koko parlamentaarisesta voimapotentiaalista, olkoonkin että vaalimatematiikka suosii jonkin verran suurimpia ryhmiä. Sellaisella edustuksella edessä on äärimmäisen hankala hallituskumppanien etsintä. Nykyisten hallituspuolueiden ohjelmallinen ja periaatteellinen sitoutuminen konservatiiviseen, markkina-alisteiseen blokkiin tarkoittaa sitä, että sosialidemokraattisen politiikan toteuttaminen porvarillisenemmistöisessä eduskunnassa olisi jatkuvaa lehmäkauppaa ja sosiaalisen motivaation uhraamista milloin markkinahenkisyyden, milloin keskustalle tyypillisen oman intressiryhmän edunvalvonnan jatkamiseen tai sitten perussuomalaisten epähumaanin ihmiskäsityksen poliittiseen soveltamiseen.

SDP:n, vihreiden ja Vasemmistoliiton yhteinen, yli 50%:n kannatus saattaisi muodostaa mahdollisuuden nyt kun vihreät ovat yhä selkeämmin alkaneet asettaa ihmisen osaksi naturalistista politiikkakäsitystään.  Sosialidemokraattien taholta tähän voidaan liikkeen arvoperinteeseen viitaten ja Karl Marxin varhaiskirjoitusten sanoin todeta, että "ei ole naturalismia ilman sosialismia eikä sosialismia ilman naturalismia." Olisiko historiallinen uudistusikkuna avautumassa samaan tapaan kuin 50 vuotta sitten Rafael Paasion johdolla saavutetun suuren vaalivoiton aikoihin? Siltä ei valitettavasti näytä.

Erona viidenkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on se että olemme menneet mukaan Euroopan Unioniin, sen koordinoimaan talousalueeseen, sitoutuneet mm. Maastrichtin ja Lissabonin sopimusten kautta markkinaehtoiseen talouspolitiikkaan ja mikä merkityksellisintä, olemme mukana EKP:n johtamassa Valuuttaunionissa. Keskeiset budjetin raameja ja rahapolitiikkaa koskevat ehdot tulevat auktorisoituina diktaatteina Euroopan Komissiolta. Keskeisissä peruskirjoissa määritellään periaatteelliset linjaukset. Ne sulkevat valtion ja sen alaiset demokraattiset instituutiot käytännössä pois pelistä dynaamisena, yhteiskuntaa vahvistavana ja elvyttävänä politiittisen uudistustyön välineenä. Sosialidemokratialle ja vasemmistolaiselle politiikalle tämä on suuri  ja kohtalokas tilanne - etten sanoisi umpikuja.

Toistaiseksi parhaan muotoilun vallitsevasta eurooppalaisesta yleispoliittisesta tilanteesta olen löytänyt John Weeksilta. John Weeks kirjoittaa "Social Europe" -verkkolehden  2.9. 2016  päivän numerossa otsikolla "Väärä diagnoosi, väärä lääke, ei toipumista". Hän on kirjoittanut kirjan "1%:n taloutta: Kuinka valtavirtainen taloustiede palvelee rikkaita, sivuuttaa todellisuuden ja vääristää politiikkaa:  'Economics of the 1%: How mainstream economics serves the rich, obscures reality and distorts policy' (Anthem).

John Weeks, taloustieteilijä ja emeritusprofessori Lontoon SOAS -yliopistossa kuvaa tilannetta seuraavasti : "Jos lääkäri tekee väärän diagnoosin ja määrää potilaalle väärää lääkettä, ei ole aihetta odottaa potilaan toipuvan.Tällaisessa tilanteessa viisas potilas hakee vaihtoehtoista analyysia toiselta lääkäriltä. Kreikan tapaukseen viitaten voidaan sanoa, että on euroalueen kansalaisten epäonnea että toista vaihtoehtoa ei sallita."

"Toista vaihtoehtoa ei sallita". Tämä John Weeksin ilmaisu kuvaa täsmälleen vallitsevaa tilannetta Euroopan Unionissa ja sen jäsenvaltioissa. Sosialidemokratialle tyypillinen keynesiläinen - ja tällä hetkellä erityisesti jälkikeynesiläinen - elvyttäminen valtion kautta ja mm. rahapolitiikan käyttäminen sen välineenä on Euroopan Unionion ja EKP:n perussäännöissä kielletty. Tämä tarkoittaa sitä, että vaalivoiton ja sitä mahdollisesti seuraavan hallitusvastuun oloissa myös sosialidemokratia on sidottu Euroopan Unionin väärään diagnoosiin ja vääriin talouspoliittisiin lääkkeisiin. Kärjistäen voidaan sanoa että sosialidemokraattiseen politiikkaan sisältyvä yhteiskunnallinen dynamiikka on Euroopan Unioniossa kielletty. Kielto on ehdoton ja se perustuu sisämarkkinoiden keskeisiin asiakirjoihin.

Olen kirjottanut tästä problematiikasta lukuisia analyyseja ja erityisesti tämän vuosikymmenen tapahtumien myötä kuva on edelleen synkistynyt. Tämä ei koske ainoastaan suomalaista sosialidemokratiaa vaan tätä parisataa vuotta vanhaa uudistusliikiettä kokonaisuudessaan. Poliittisen myötätuulen vallitessa saattaa olla mahdollisuuksia painottaa yhteikuntapolitiikkaa markkinoiden sijasta sosialiseen suuntaan, mutta dynaaminen, suuriin yhteiskunnallisiin kysymyksiin suuntautuminen on mahdotonta nykyoloissa Euroopan Unionissa.

Miksi ja miten tällaiseen tilanteeseen on sitten jouduttu? Taustalla on neuvostotyyppisen, reaktionäärisen valtiososialismin  pelko ja halu tältä pohjalta estää "sosialistiset" vaihtoehdot mahdollisuutena kokonaan pois. Euroopan Unioni on kehittänyt vahvat välineet "läntisten arvojen" auktorisoimiseksi ehdottomilla ja valtioon nojautuvien kehittämisratkaisujen kieltämisellä.  Samalla tullaan heittäneeksi romukoppaan myös pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio, ruotsalaisen sosialidemokratian liikkeellelaittama suurenmoinen saavutus. Kun Suomi sitten 1990-luvun puolivälissä liittyi kansanäänestyksellä Euroopan Unioniin, oli yhteisön sisällä juna jo täydessä vauhdissa markkinaehtoiseen ja sittemmin markkina-alisteiseen suuntaan. Kansanäänestyksessä keskeisiksi nousivat turvallisuuskysymykset ja liittyminen läntisen arvoyhteisöön. Liittymisestä valuuttaunioniin ei enää äänestetty, sitä pidettiin vain tärkeänä ja oleellisena sovellutuksena eurooppalaisessa yhteistyössä.

Mielipidetiedusteluissa annetaan ymmärtää että valta saattaa olla vaihtumassa ja että vaihtoehtoinen politiikka saisi jalansijaa. Traagista sekä kansan että sosialidemokratian kannalta on viimeisimmän 8.9. 2016 julkaistun mielipidetiedustelun implisiittinen oletus että suuri kansallinen politiikan ja kehityksen muutos olisi mahdollista. Vaalituloksella ei ole kuin marginaalinen merkitys valitsemassamme Euroopan Unionin valtavirrassa. Toista vaihtoehtoa ei sallita.

Mikä on sitten suomalaisen ja eurooppalaisen sosialidemokratian strategia jos se haluaa vastata aikamme suuriin kysymyksiin, kuten taloudelliseen polarisoitumiseen, kasvaviin kansainvaelluksiin, sodanuhkaan, terrorismiin,uusien sukupolvien toiveisiin ja tarpeisiin? Miten herättää aitoa kiinnostusta osallistumiseen ja osallistamiseen? Onko Euroopan Unioni unissakävelijä vai osoittaako se valmiutta välttämättömään uudelleenasennoitumiseen? Onko sosialidemokratia itse valmis arvioimaan tilaansa näiden suurten kysymysten edessä? Vai rikotaanko tietoisesti sääntöjä?

Mielipidetiedustelun pilven nuuhkaisun taustalla vaanii John Weekasin muotoilema, ankara todellisuus:

"Toista vaihtoehtoa ei sallita."