Taistelua on jatkettava...

Valtakunnan päämedioissa ja niiden kolumneissa on puitu taas sosialidemokratian tilaa, pääsääntöisesti kielteisessä,  päätä poliittisen vedenpinnan alle painavassa hengessä. Tämä tietenkin kuuluu poliittiseen demokratiaan ja sellaisena se on otettava ja hyväksyttävä. Porvarillisen median poliittiset toimittajat ja kolumnistit eivät liene kuitenkaan parhaimpia voimia käsittelemään työväenliikkeen arvomaailmaa filosofisena, ihmistä koskevana ulottuvuutena. Historiallinen asenteiden, väärinkäsitysten ja ennakkoluulojen jätevuori muodostaa tehokkaan esteen pääsemiseen lähteelle ja virkistävän, selkeän ja sellaisenaan raikkaan avaamisen suorittamisen.

On siis puhuttu Timo Harakan ja kumppaneiden lanseeraamasta  "Liike 2020" ohjelmasta ja työn käsitteen määrittelemisestä joko sosialidemokraattisen puolueen johdon tai sitten Timo Harakan esittämästä näkökulmasta. Näköharhaa tässä suhteessa mielestäni edustaa arvio että SDP:n ja Timo Harakan lähtökohdat olisivat kovin erilaiset. Molemmat pitävät työtä palkkatyönä ja ihmisen pääasiallista aktiviteettia työvoimana olemisena ja tässä suhteessa käytettävänä voimavarana. SDP:n on ammatiyhdistysliikkeen tukemana usein ilmaissut arvostavansa tällaista työtä, Timo Harakka taas sanoo että työvoimana olemiseen ei liity mitään erityistä arvoa.

Työn käsitteestä puhuttaessa kannattaa mainita, että Neuvostoliiton marxismi-leninismin "stahanovilainen" työkäsite vei palkkatyön virittämisen samantyyppiseen ekstaattiseen tilaan kuin mitä yritysmaailma tällä hetkellä lännessä tavoittelee. Sosialidemokratialla tai ammattiyhdistysliikkeellä ei tarvitse mielestäni olla mitään tekemistä tällaisen työvoiman itseruoskinnan kanssa.

Toisenlainen, palkkatyötä laajempi työn käsite näkyy myös työväenliikkeessä, sen kasvatus- ja kulttuurijärjestöissä. Työväen Svistysliikkeessä puhutaan - on puhuttu jo vuosikymmeniä - omaehtoisuudesta, ihmisen kasvamaan saattamisesta, ihmisyyden ihanteesta. Luovuuden käsitteestä - sehän kuuluu nykyäään kasvatuksen peruskäsitteisiin - alettiin puhua 1960-luvulla, kun Ruotsin Työväen Sivistysliiton kautta tuli käsite "skapandet", luovuus aikuisena oppimisen ja jatkuvan kasvatuksen käsitteistöön. Tätä ei nuorempi sukupolvi taida vielä tietää eikä vanhempi aina muistaa. Ei ihme että luovuus käsitettiin meillä pitkään pelkkänä lumen luontina, ennenkuin se alkoi saada henkisempää, sivistyksellistä sisältöä.

Keskustelussa näytetään tulkitsevan Harakan ulostuloa niin, että hän tässä ravistelee sosialidemokraattista työväenliikettä irti pölyisestä tehdastyöperinteestä ja vaatii moderninpaa, toistaiseksi vielä tarkempaa kuvaa vailla olevaa lähestymistapaa. Kun Harakka sanoo, että työllä - siis palkkatyövoimana olemisella ei ole erityistä arvoa, niin mielestäni hän vain ilmaisee tämän päivän tyylillä sen, mitä Karl Marx nimitti palkkaorjuudeksi, pelkkänä työvoimana olemiseksi. Tavoitteena ei ole parempi palkkaorjuus, vaan sen voittaminen ja lopettaminen, siirtyminen ihmisen esihistoriasta aitoon ihmisen voimavaroja kunnioittavaan ja vapauttavaan aikakauteen.

Ammattiyhdistysliikkeen moittiminen siitä että se puuhastelee työvoiman parempien elinolosuhteiden kanssa, ei ole oikeutettua sekään. Mehän elämme palkkaorjuuden aikakautta, jossa ihmisen on pakko myydä työvoimaansa saadakseen toimeentulon, pysyäkseen hengissä, turvatakseen tulevaisuutensa. Tätä tosiasiaa ammattiyhdistysliike on katsellut jo yli sata vuotta silmästä silmään ja asettuessaan työvoiman elinehtojen parantamisen puolelle sen lähtökohta on ollut pragmaattinen, ihmisen tosiasiallisen elämäntilanteen näkeminen ja ymmärtäminen.

Onko ammattiyhdistysliike siten unohtanut kokonaan ihmisen palkkaorjuudesta vapauttamisen? Vanhana ammattiyhdistystoimitsijana - sitäkin on tullut tehtyä - sanoisin, että sopimustoiminta pitää sisällään runsain mitoin aineksia, jotka tähtäävät ihmisen kuntouttamiseen ja henkiin herättämiseen omaehtoisena yhteiskunnallisena toimijana. Kun ajattelemme ihmisen elinkaarta, sieltä löytyy monia sellaisia rakenteita, joita ammattiyhdistysliike on joko tukenut tai ollut itse tavoittelemassa. Lasten ei tarvitse meillä osallistua työvoimaan, vaan he saavat vapaasti kehittää taitojaan omaehtoisuuteen, luovuuteen, aitona ihmisenä olemiseen. Peruskoulukin tähtää tähän, vaikka sen sisältöä on kovasti taivuteltu pelkäksi sopeuttamiskoneistoksi työvoimana olemiseen. Ihailen tässä suhteessa ikätoveriani, järvenpääläistä Juhani Räsästä, joka on tehnyt uskomattoman elämäntyön voimaannuttamisen alueella, ihmisen toiminnallisten  sisältöjen saamiseksi osaksi peruskoulun yhteiskuntaluonnetta, sisäistä tietoisuutta.

Luetteloa voisi jatkaa pitkäänkin: sairaana ei tarvitse tehdä töitä, vaikka sairastamisen ehtoja pyritäänkin säästösyistä heikentämään. Tosin takana voi olla muutakin, esimerkiksi käsitys siitä että ihminen on pohjimmiltaan laiska eikä häneen ole sairastamisienkaan suhteen luottamista. Vuosilomat, joustava työaika, työterveys - sitäkin ollaan lakkauttelemassa ja siirtämässä säästösyistä muihin kokonaisuuksiin  -  kaikissa näissä asioissa - puhumattakaan puhe- ilmaisu- ja myötämääräämisen noudattamisesta työelämässä -  on kysymys jostakin kauaskantoisemmasta kuin pelkästään työvoimana olemisen parantamisesta. Ja sitten työ- ja kansaneläkkeet - elämän iltapuhde ja viimeiset vuodet ihminen on vapautettu palkkatyön raadannasta. Eläkeläinen on todellakin vapaa kehittämään itseään ja toteuttamaan elämänsä suuria haaveita ja sisältöjä - mikäli ankeat elämänkokemukset eivät sitä ennen ole kokonaan sammuttaneet sisältöjen löytämisen iloa.

Sosialidemokraattista puoluetta voidaan moittia siitä, että se ei ole kuin hämärästi ja muiden tavoitteidensa taustalla onnistunut viittamaan siihen arvoperintöön, joka tahtoo jäädä kaikenlaisen puolinaisen ja jopa vastakkaisen pärrön, disinformaation  alle. Media kokonaisuudessaankaan ei ole kyennyt avaamaan ihmiselle hänen oikeuttaan kasvaa täyteen ihmisyyteen, vaan muut tavoitteet, markkinoiden menestys, poliittinen impivaaralaisuus, sitoutuminen turpeeseen, uskontoon  tai kieleen ovat politiikassa muka  tärkeämpiä. Myllertävässä globaalissa maailmassa pikkusieluinen, omaan lautaseen tuijottava ihminen jää helposti kansainvälisten megakoneistojen jalkoihin.  Sanottakoon siis tässä, että sosialidemokratian arvoperinteessä on tavoitteena työn, siis ihmisen kaiken aktiviteetin - haistamisesta ja maistamisesta alkaen - vapauttaminen, ihmisen kuntouttaminen ja voimaannuttaminen. Tavoitteena on tapaus ihmisen  mahdollistava, historian sisällä toteutuva yhteiskunta. Sen aineksia on jo paljon koossa, mutta ihmisen esihistoria, julmuutta, sortoa, kuolemaa ja kauhua pursuava draama  ei ole vielä ohi - siksi taistelua on jatkettava.

Ääni sisälläni sanoo: siksi taistelua on jatkettava. Siksi taistelua on jatkettava. SIKSI TAISTELUA ON JATKETTAVA!

Palaako renesanssin aika työelämään?

Juhani Räsäsen kuva "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta"

"Nasima Razmyar, Timo Harakka ja Sanna Marin taisivat iskeä kultasuoneen. Eilisen SDP 2020-luvulla seminaarin jälkeen puhelimet ovat soineet koko päivän. SDP kiinnostaa sekä toimittajia että kansalaisia. Hyvä näin.
Tahdon rohkaista kaikkia SDP:n jäseniä keskustelemaan jatkossakin uusista ideoista ja ajatuksista. Pientä julkisuutta ei pidä säikähtää. Se on merkki siitä, että on saattanut sanoa jotain sanomisen arvoista. Sosialidemokraattisessa puolueessa jäsenistö päättää puolueen linjan."

Tämän SDP:n puheenjohtajan Antti Rinteen 13.2. 2016  Facebook -päivityksen rohkaisemana pistän siis minäkin lusikkani tähän poliittisia makuhermoja kiihottavaan soppaan. Kirjoitan tässä kansanedustaja Timo Harakan "Uusi aalto" -julistuksessa käyttämästä ilmaisusta, jonka mukaan työ ei ole arvo vaan resurssi. Ja sen suhteesta valtaan ja vallankäyttöön.

 Mielestäni Timo Harakka ymmärtää kirjoituksessaan työn "tyovoiman" synonyymina, yhtäällä resurssina,  pahimmillaan  palkkaorjuuden muotona, josta englanninkielessä käytetään nimitystä "labour" tai "job" - ja jolla ei sellaisenaan ole tekijälleen eritystä arvoa muuten  kuin korkeintaan toimeentulon lähteenä. Aikamme yhteiskunnallisesta tilanteesta käsin työ, "work" voi todellakin näyttää vain työvoimaresurssilta, jolle sellaisenaan ei pidä liian suurta arvoa antaa.

Työväenliikkeen arvoperinnössä työ on kuitenkin laajempi, kaikkea inhimillistä aktiviteettia  ("activity") koskeva ulottuvuus. Vaatimus työn vapauttamisesta pelkästä palkkaorjuudesta on liikkeen suuri inhimillinen ja yhteiskunnallinen tavoite ja pysyvä tehtävä. Lainaan tähän Juhani Räsäsen 14.2. 2016 lanseeraamaa kuvaa "Universaalien hyveiden ja vahvuuksien "neuroverkosta", jossa hän esittelee itseasiassa työn ja aktiivisuuden käsitteen henkisiä arvoja, jotka meidän tulee nostaa tietoisuuteen ja vallitsevaksi hegemoniaksi. Mielestäni on todella kiinnostavaa, että kun esim. Karl Marx määrittelee ihmisen aseman ja mm. työn tuossa uudessa, liikkeen tavoittelemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, siinä vapautumisen asteen määrittelee ihminen itse - ei yritys, yhteisö tai organisaatio. Ihminen on tässä suhteessa ajatuksineen, tunteineen, osaamisineen ja arvostuksineen keskeinen toimija. Miten tämä suuri omaehtoisuuden ulottuvuus saadaan kaiken inhimillisen työn ominaisuudeksi? Se on se suuri tehtävä, jonka mekin jätämme - joudumme jättämään - lapsillemme ja tulevaisuudelle ratkaistavaksi.

"Työ on resurssi", kirjoittaa kansanedustaja Harakka julistuksessaan. Sitähän se on - kahdellakin tavalla. Yhteisölle yhtä hyvin kuin yritykselle - mutta myös ihmiselle itselleen. Kansanvaltaisessa julkisyhteisössä kuten kunnassa, valtiossa tai niiden perustamassa instituutiossa tuon resurssin käyttö perustellaan yhteisistä tarpeista ja usein myös toteutetaan yhteisen, avoimeksi tarkoitetun ja kansanvaltaisen hallinnon puitteissa. Voisin kuvitella, että valistunut kansalainen antaessaan työpanoksensa on tietoinen niistä hyvistä aikeista, jotka hänen työvoimansa käyttöön liittyvät.

Samaa voidaan sanoa myös työstä kansalaisjärjestössä; meillä laki jo periaatteessa mahdollistaa - mutta ei takaa -  kansanvaltaisen hallinnon ja yhteisen päätöksenteon. Yrityksen toimintaehdot lähtevät businessideasta, riittävästä kysynnästä ja enemmän tai vähemmän hyvin perustellusta tarpeesta. Minimimäärä transparenssia on taattu osakeyhtiölaissakin, mutta vaikuttaminen hallintoon tai toteutukseen on sattumanvaraista ja kiinni omistajan ja keskeisten toimijain tahdosta ja mahdista. Kaikki se keskustelu, jota käydään työelämän ehdoista, työhyvinvoinnista, palkoista  ja sopimuksista, pyörii hyvin pitkälle juuri tämän resurssin, työvoiman oikeahenkisen tai epäproduktiivisen käytön ympärillä.

Työ - laajasti ihmisen aktiviteettina ymmärrettynä - on aivan olennainen ihmisyyteen liittyvä resurssi. Erot palkkatyövoimana ymmärretyn resurssin ja luovana, omaehtoisena toimintana käsitetyn resurssin välillä on suuri. Se että ihmiset usein pitävät työstään ja asemastaan resurssina työyhteisössä osoittaa vain, kuinka joustava ja mielikuvitusrikas ihmisen mieli oikeastaan on. Mutta kun raja tulee vastaan riistämisen ja alistamisen muodossa, syntyy liike sortoa vastaan. Näin on aina ollut ja on aina oleva, sanoisi Sinuhe Egyptiläinen Mika Waltarin kynällä ilmaistuna.

 "Mikään ei ole muuttumatonta paitsi ihmisen luontaiset ja luovuttamattomat oikeudet", sanoi Thomas Jefferson, Yhdysvaltain kolmas presidentti jonka muotokuva on ikuistettu kahden dollarin seteliin . Ihminen ei tule koskaan luopumaan hänelle kuuluvasta luovuttamattomasta oikeudesta, toteuttaa itseään kykyjensä ja voimiensa mukaan. Ihmisen aseman resurssina voi siis nähdä joko yhteisön tai ihmisen itsensä lähtökohdista. Se että työväenliike asettuu myös resurssiajattelussa viime kädessä ihmisen kannalle, on työväenliikkeen radikaalin ymmärtämisen peruskysymys.


Työhön resurssina liittyy tietenkin myös kysymys vallasta ja mahdista ja tämä on - on aina ollut - tärkeä ulottuvuus, kun puhutaan ihmisen elinvoiman käytöstä ja toteutumisesta. Muutosta tarvitaan minunkin mielestäni. Mutta maailma ei sanan sosiaalipsykologisessa mielessä muutu kovinkaan nopeasti. Saadaksemme historiallista perspektiiviä työn, vallan ja mahdin suhteeseen lainaan otteen  Frankfurtin koulukunnan suuren mestarin Erich Frommin  kuvausta renesanssiajan varakkaan ja vaikutusvaltaisen yläluokan kulttuurista  jo hänen ensimmäisessä suomeksi julkaistussa romaanissaan "Vaarallinen vapaus" (Escape from Freedom, 1941) :

"Massat, jotka eivät päässeet osalliseksi hallitsevan luokan varakkuudesta ja mahdista, olivat menettäneet entisen asemansa muodostaman turvan, ja niistä oli tullut muodoton massa, jota vallanpitäjät joko imartelivat tai uhkasivat ja aina riistivät. Uuden individualismin kera kasvoi uusi despotismi. Vapaus ja tyrannia, yksilöllisyys ja epäjärjestys olivat sekaantuneet yhdeksi vyyhdeksi. Renesanssi ei ollut pikkuliikehtimisen  eikä pikkuporvareiden kulttuuria, vaan se oli varakkaan aateliston ja porvariston kulttuuria. Taloudellinen toiminta ja vauraus saivat heidät tuntemaan itsensä vapaiksi ja tajuamaan yksilöllisyyden. Mutta samanaikaisesti nämä ihmiset olivat menettäneet jotakin: he olivat menettäneet tunteen, että he kuuluvat johonkin, tunteen jonka keskiaikainen yhteiskunta oli suonut. He olivat vapaampia, mutta myös yksinäisempiä. Valtaansa ja varallisuuttaan he käyttivät puristaakseen niiden avulla elämästä irti kaikien mahdollisen nautinnon; mutta tällöin heidän oli siekailematta käytettävä kaikkia keinoja, ruumiillisesta kurituksesta aina psykologiseen ihmisten käsittelyyn voidakseen hallita massoja ja voidakseen pitää kurissa heidän omaan luokkaansa kuuluvat kilpailijat. Tämä raju kamppailu vallasta ja hyvinvoinnista myrkytti kaikki ihmissuhteet. Lähimmäisiin tai ainakin oman luokan jäseniin kohdistunut yhteistunne hävisi ja tilalle tuli kyyninen ja riippumaton asennoituminen; toiset yksilöt olivat 'kohteita' joita käytettiin hyväksi ja jotka, jos se soveltui omiin päämääriin, säälimättä tuhottiin. Yksilöstä tuli intohimoisen itsekeskeinen. Hän himoitsi kyltymättömästi valtaa ja rikkautta. Tästä kaikesta oli tuloksena, että menestyksekkään yksilön suhtautuminen omaan itseensä myrkyttyi sekin,. Hänen omasta minästään tuli hänelle samanlainen hyväksikäytön kohde kuin oli tullut kaikista muistakin. On syytä epäillä, että renessanssin kapitalismin mahtiherrat olivat niin onnellisia ja itsevarmoja kuin millaisiksi heidät usein on kuvattu.  Näyttää siltä, että uusi vapaus sai heidät tuntemaan, että heidän sisäinen voimansa kasvoi, mutta samalla myös eristyneisyys lisääntyi ja samoin epävarmuus, epäileväisyys - ja kaiken tämän ansiosta - pelko." (Vaarallinen vapaus 1962, suom. Markku Lahtela)

Palaako siis renesanssin aika uudelleen työelämään?

Taistelu Euroopasta

Euroopan Unionin, rauhan ja demokratian linnakkeeseen - sitähän se perustamissopimuksensa mukaisesti pitäisi olla - syntyy koko ajan ja hyvällä vauhdilla uusia rakenteita, toimintatapoja, yhteisillä päätöksillä yleisellä tasolla siunattuja periaatteita, jotka kansalaisten osallistumisen, tietoisuuden ja toimintamahdollisuuksien kannalta näyttävät käyvän yhä hankalammiksi.

Kun kirjoitan tätä, olen tietenkin ja toivottavasti riittävän tietoinen subjektiivisesta näkemyksestäni ja siinä olevista puutteista. Tältä samalta pohjalta lähes jokaisen kansalaisen Euroopassa on kuitenkin käsityksensä maanosasta ja sen mahdollisuuksista rakennettava. Jos näkemyksessä on puutteita, niin sitä pahempi Euroopalle ja sitäkin suurempi haaste demokratialle, jonka varassa kuitenkin koetamme yhteiskunnallisessa mielessä elää.

Juuri näinä aikoina puhutaan paljon Unionin taloudesta ja rahapolitiikassa käsitteestä "Quantitative Easing". EKP yrittää rahamäärää lisäämällä mahdollistaa yhä tehokkaammin pankkien ja muiden rahalaitosten - ei vähiten kansallisten keskuspankkien - mahdollisuuksia lainanantoon. Tarkoitus on saada yritykset investoimaan  lisää , teollisuuden ja kaupan pyörät pyörimään, Eurooppa uudelleen käyntiin pitkän ja uuvuttavan alavireisen kauden jälkeen. Puhutaan lamasta ja puhutaan kriisistä.  Kansalaisille - meille suomalaisillekin - asia on kuitenkin etenkin vaalien alla ilmaistu suurina lupauksina, optimistisina odotuksina, "toivon vallankumouksena" - käsite joka juurtui meidän konservatiiviemme vaalikamppailujen keskeisenä, vähän huvittavastikin proletaaripainotteisena houkutteluna mielikuviimme. Näiden tulosten keskellä joudumme nyt sitten elämään.

On käynyt kuitenkin yhä ilmeisemmäksi etteivät yritykset ja markkinat valtavista rahavuoristaan huolimatta saa konetta käyntiin. Investointien pitää perustua aitoon tarpeeseen ja ostovoimaan, jotta niihin liittyvät odotusarvot toteutuisivat. Kansalaisten ostovoimaa on säästämisen merkeissä kuitenkin leikattu jo pidemmän aikaa: maltilliset nollasopimukset, julkisten kulujen leikkaaminen, työelämän sääntelyn purkaminen, työnantajan vastuiden vähentäminen mm. eläketurvan rakentamisessa - kaikki nämä ovat joko suoraan tai välillisesti kaventaneet kuluttamismahdollisuuksia ja myös kysyntää. Kaikki tämä on tehty sillä motivaatiolla, että kulujen vähentäminen  yrityksissä luo mahdollisuuksia uusiin investointeihin ja työpaikkoihin. Ei ole toiminut, ei kotimaisilla eikä Euroopan Unionin tasoisilla ratkaisuilla.

On käynyt ilmeiseksi etteivät yritykset voi luoda kysyntää. Tarjontaa on koetettu lisätä, mutta se on osoittautumassa myös yrityksille hankalaksi ja jopa vaaralliseksi suositukseksi. Jo nyt mm. lainojen korot kansainvälisillä markkinoilla ovat painuneet alle nollan, miinusmerkkisiksi. Suomen valtio voi saada lainaa ja siitä maksetaan valtiolle, jos se suostuu sitä ottamaan. Valtio voi sopimuksin luoda myös itse rahaa ja sillä projekteja, jopa rakenteita joihin kansa voisi työllistyä. Juuri valtion johdolla julkiset rakenteet  voivat luoda uutta työtä ja sitä kautta kysyntää, mahdollisuuksia myös yrityksille. Mutta.

Kaikkien tiedossa alkaa kuitenkin jo olla,  että Euroopan Unionin peruskirjoihin kuuluiva Maastrichtin sopimus asettaa tiukat velka- ja kasvurajat julkiselle sektorille. Heikommin  tiedostettua on se, että Euroopan Keskuspankilta, jolla  on yksinoikeus luoda euroalueelle rahaa, on perusartikloissaan tiukasti kielletty rahoittamasta valtiota millään julkisen rakenteen tasolla. Samalla valuuttaunionin myötä jäsenvaltioiden pankeilta tämä oikeus on otettu pois. Yksinkertaistaen voi sanoa, että perinteisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen tähtäävä politiikka on suljettu pois Euroopan Unionista. Ainoa laillinen dynamiikan kehittäjä ovat markkinat. Kansanvaltaisten julkisten rakenteiden ainoa tehtävä on olla estämättä markkinoiden megakoneen toimintaa.

Suuren eurooppalaisen keskustelun - varsin yksipuolisen sellaisen - kohteena ovat olleet kansainväliset kaupparakenteet, ns. vapaakauppasopimukset. Niitä on monenlaisia: TTIP USA:n ja Euroopan Unionin välillä, CETA USA:n ja Kanadan, NAFTA USA:n ja latinalaisen Amerikan välillä, tietynlaisena mallina koko vapaakaupparakennekokonaisuudelle, TISA julkisen sektorin palvelujen vapauttamisessa kilpailulle ja TPP (Trans- Pasific Partnership) hallitsemaan ja "vapauttamaan" kauppaa lähes kaikkialla maailmassa. Poissuljettuja  ovat vain Mika Waltaria lainatakseni "ihmiskunnan viholliset" kuten Venäjä ja Kiina eräiden muiden maiden kanssa. Kaikissa näissä vapaakauppasopimuksissa markkinoille annetaan poliittinen ja juridinen "ensi yön oikeus" palvelujen tuottamiseen ja kauppaan. Kansanvaltaiset, demokraattiset rakenteet, kansalaisyhteiskunta jää kaikkineen alisteiseksi markkinavallalle. Pohjoismaissa elävästä ja yhteiseen hyvinvointiin tottuneesta ihmisestä tämä tuntuu käsittämättömältä. Vaaleissa kuitenkin meilläkin kansa on antanut ylivoimaisesti "vanhasta muistista" valtakirjan tälle politiikalle, todennäköisesti ymmärtämättä lainkaan rajuja käytännön seuraamuksia.

Markkinoiden megakone toimii siis Euroopassa yhä kiihtyvällä vauhdilla. Emme ole vielä toipuneet vuosia kestäneen laman seurauksista, laman joka alkoi pankkien valtavana velkavuorten kasvamisena ja päätyi takausten kautta valtioiden ja kansalaisten maksettavaksi. Kreikan yritys rakentaa vaihtoehtoista lähestymistapaa rusennettiin EU:n, tätä rauhan ja demokratian linnaketta johtavan troikan toimesta voimalla matalaksi. Kreikan ja sen kansalaisten - kuten suomalaistenkin - on maksettava suuren kuplan seuraukset. Mutta ei siinä kaikki.

Thomas Fazi, italialainen kirjoittaja avaa ""Social Europe" verkkolehdessä 1.2. 2016  Euroopan pankkiunionissa vuoden 2016 alusta tapahtuneita muutoksia, jotka merkitsevät kansallisten hallitusten kasvavaa vastuuta omien maidensa pankkien toiminnasta, erityisesti tapauksissa joissa pankit eivät selviydy vastuistaan vaikkapa vastuuttoman lainanannon seurauksena. Kirjoittajan mukaan tämä tulee merkitsemään pääomien virtaamista huonossa hapessa olevista EU:n periferiamaista Unionin keskustaan, erityisesti Saksaan. Valtioiden ja hallitusten vastuut ovat kasvamassa niin suuriksi että ei ole oletettavissa niiden selviävän tästä uudesta tehtävästä. Kirjoittaja pitää tehtyjä päätöksiä reseptinä koko pankkiunionin tuhoutumiseen ja samalla kahdeksan vuotta jatkuneen painajaismaisen kriisin jatkumiseen edelleen. Kysymys on kirjan nimen mukaisesti "Taistelusta Euroopasta".

On eurooppalaisen demokratian kannalta lohdutonta, että valtiot jotka tyhmänsorttisen uusliberaalin ja myös varomattoman sosialidemokraattisen politiikkansa seurauksena päätyivät takaamaan pankkien odotusarvoisia riskilainavuoria, joutuvat nyt Euroopan Unionin päätöksellä vastaamaan pankkiensa toiminnasta kaikissa olosuhteissa. Yhteiseksi turvaksi tarkoitettu Unioni on tässä siirtänyt vastuun takaisin jäsenmaille - ilman tarvittavia rahapoliittisia välineitä. Tältäkin osin idea yhteisestä Euroopasta on tuhoutunut. Kansallisilla vaaleilla ei muutoksen aikaansaamisessa ole mitään merkitystä lähivuosien aikana.

Omilta europarlamentaarikoiltakaan ei ole näistä asioista tullut minkäänlaista tietoa, kannanotoista puhumattakaan. Ei tietoa, ei arvioita, ei näkemystä, ei vaihtoehtoja. Itse pitää kaivaa tietoja kansainvälisistä lähteistä. Miten eu-kansalaisen pitää vastata tähän kriisiin?

Mielestäni tässä valmistellaan pohjaa väkivaltaiselle kumoukselle, sodalle, tuholle - taas kerran. Onneksi olen jo sen verran vanha että ehdin ilmeisesti ajoissa alta pois.