Vaihtoehtoja vaihtoehdottomuuteen

Euroopan Unionin oloissa olemme talouspolitiikassa ajautuneet vaihtoehdottomuuden tilaan, niin sanotaan. Valtion menoja on karsittava, julkista sektoria supistettava, tehtäviä karsittava, luovuttava hyvinvointivaltion liian anteliaasta vastuunotosta. Hyvinvointi kuulemma laiskistuttaa. Puhutaan löysäilystä, paapomisesta ja siivellä elämisestä. Tälle on tultava loppu. Siksi on otetta kiristettävä, hyvinvointivaltiota purettava, sääntöjä löysättävä ja vastattava kilpailuun. Se on globaalia - kiinalaiset tekevät mitä hyvänsä tuotteita yhdellä kymmenesosalla siitä hinnasta jolla niitä Suomessa ja Euroopassa tehdään. Erityisesti työn hintaa on laskettava niin, että voimme pärjätä globaalissa kilpailussa. Hyvinvoinnin säilyttämisen nimissä koko hyvinvointio on ajettava pohjamutiin. Surullisen selkeä kehäpäätelmä - sanoisin.

Yllä kuvattu lähtökohta on sementoitu ainoaksi päteväksi lähtökohdaksi Euroopan Unionin sisämarkkinoiden peruskirjoihin, Maastrichtin sopimukseen ja Valuuttaunionin peruskirjaan. Itsenäisellä Euroopan Keskuspankilla olisi lähtökohtaisesti ollut toisenlaisenkin politiikan teon mahdollisuuksia. Yksi niistä olisi ollut Euroopan vasemmistovoimien kannattama taloudellisen toimeliaisuuden rakentaminen markkinoiden ohella myös julkisen sektorin, valtion ja sen erilaisten instituutioiden varaan. Tämä on ollut perinteinen sosialidemokratian käyttämä vaihtoehto, eikä niin huonosti menestyvä ole ollutkaan. Sen varaan on rakennettu pohjoismainen, kansanvaltainen  hyvinvointijärjestelmä. Siinä kunnilla, paikallisen ja yhteistyömuotojen kautta alueellisen tason julkisilla rakenteilla on merkittäviä, pysyviä tehtäviä. Sosialidemokraattisen lähestymistavan mukaan ne ovat niin perustavaa laatua kansalaisen hyvinvoinnin kannalta, että niitä ei saa altistaa monenkirjaville yksityisestä aloitteellisuudesta lähteville ratkaisutavoille. Tämä koskee kansalaisen subjektiivisia oikeuksia hoitoon, sosiaaliturvaan, terveyteen, koulutukseen, sivistykseen, kulttuuriin  ja vanhuuden turvaan, muutamia vain mainitaksemme.

Euroopan Unionissa kuitenkin yhteisöllinen lähestymistapa on julistettu siis pannaan jo keskeisissä perusasiakirjoissa, joihin kuuluvat mm. Maastrichtin sopimus ja Euroopan Valuuttaunionin peruskirja (vrt. Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen konsolidoitu toisinto s 99/326). Ne kieltävät Keskuspankkia ostamasta suoraan jäsenvaltioiden velkakirjoja ja lisäksi kasvulle ja velkaantumiselle on asetettu tiukat, sanktioidut rajat. Muut keskeiset asiakirjat rakentuvat ratkaisutavoiltaan näiden dokumenttien ja niiden takana olevien päätösprosessien varaan. Jälkikeynesiläiset taloustieteilijät ja ryhmät (Nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stieglitz, meillä mm. “Raha ja talous” bloginpitäjät) ovat osoittaneet, että pelkästään markkinoihin, tarjontaan satsaaminen ja pankeille, vakuutus- ja investointilaitoksille rahan syytäminen ei yksin pelasta modernia taloutta. Taloudellisesti itsenäinen valtio voi keskuspankkinsa toimenpitein luoda itse rahaa eikä se sen vuoksi voi periaatteessa koskaan ajautua konkurssiin. EKP tekee rahaa tyhjästä joka päivä - mutta kieltäytyy tukemasta suoraan jäsenvaltioita. Kaiken lisäksi EKP ei tässä asiassa ota vastaan neuvoja eikä toimeksiantoja. Kreikan tapauksessa se on kuitenkin antautunut ns. Troikan jäseneksi ja tällä tavalla myös poliittiseksi toimijaksi.

Euroopan Unionista ei tässä suhteessa tule tukea eikä apua sosialidemokraattiselle politiikalle. Voi tietenkin kysyä, miksi ylipäätään suostuttiin Euroopan Unioniin liityttäessä tällaisiin ehtoihin. Juna oli ollut jo pitkään liikkeessä ja jäsenyydestä keskusteltaessa nämä kysymykset eivät nousseet analyyttiseen keskusteluun lainkaan - näin muistelen.  Ainoana - sekin kiistelyn alaisena - ainakin osin myönteiseksi laskettavana ulottuvuutena on euro, joka suhteellisen stabiilina yhteisenä valuuttana on ollut säilyttämässä sekä palkansaajien että eläkkeensaajien ostovoimaa. Eurooppalainen devalvaatio eli euron arvon laskeminen, tai valtioiden velkakirjojen suora osto  voisivat olla tie austerismista ja kurjuudesta vakaammalle pohjalle - ne eivät kuitenkaan kuulu eurooppalaisen keinovalikoiman piiriin juuri edellä kuvatuista syistä. Kysymys on EKP:n toimintareviiristä eikä sinne politiikalla ole pääsyä.

EU:n jäsenvaltiot voivat saada finanssi- ja rahapoliittista tukea toimilleen siis joko pysyttelemällä tiukasti asetetuissa raameissa tai - niin kuin eurovaltioissa näkyy olevan tapana - rikkomalla avoimesti yhteisesti asetettuja tavoitteita. Saksassa ei valtion velkaantumista pidetä ongelmana, vaikka tämän valtion velka joulukuun alussa 2015 ylitti luvun 2222 miljardia. Saksan velka suhteessa väestöön on siis samalla tasolla kuin Suomenkin. Kaikista - ensisijaisesti poliittisista - ongelmistaan huolimatta Suomi on myös vauras maa - kiitos osittain rahastoivan työeläkejärjestelmän. Saksaa eivät luottoluokituslaitokset ole rangaisseet millään tavoin Maastrichtin velkarajojen ylittämisestä ja oletukseni on, että Saksa hoitaa budjettialijäämiään jatkossakin halvalla velkarahalla.

Luvaton velkarajojen ylittäminen ja luvaton eurojen painaminen, kuten Irlannin sanotaan tehneen, ovat käytettyjä keinoja EKP:n muotopuolen raha- ja finanssipoliittisen valuvian hoitamisessa. Olisiko lisävelanotto Suomelle uhka? Se saattaisi olla sitä, jos velkaa otetaan kansainvälisiltä pankeilta. Se olisi uhkan sijasta mahdollisuus, jos lainaa otettaisiin kotimaisista yhteisen varallisuuden lähteistä. Esimerkiksi työeläkerahastojen voittojen osittainenkin sijoittaminen julkisen sektorin hankkeisiin käynnistäisi elvyttävän ruiskeen välittömästi.

Miksi julkinen sektori olisi tässä toimiva lähtökohta? Yksityinen sektori saa hankkeisiinsa rahaa lähes rajattomasti EKP:n ohjelmien kautta, mutta siihen sisältyy yksi suuri mutta: yritykset tarvitsevat investoidakseen vahvan näkymän kysynnän ja ostovoiman olemassaolosta. Juuri kysyntää ja ostovoimaa  ne eivät pelkällä tavaran tarjonnalla pysty luomaan. Julkinen sektori voi luoda kysyntää omilla toimillaan rahoittaessaan infrastruktuuriin ja palvelujen kysyntään liittyviä omia hankkeitaan. Julkisen sektorin veronkanto-oikeus yhdessä työvoimavaltaisen toiminnan kanssa on tehokas ostovoiman ja kulutuksen lisääjä. Se muodostaa luonnollisen perustan myös yksityisen sektorin investointien ja tarjonnan kasvulle.

Julkisia investointeja infraan ja palvelurakenteen kehittämiseen tulisi siis tehdä kotimaiseen pääomaan perustuvalla rahoituksella. Jos tähän käytettäisiin vaikkapa työeläkerahastojen tuottoja, ei haittaisi vaikka luottoluokituslaitokset rankaisisivat korkojen nostolla - sehän vain lisäisi pääomavirtaa työeläkelaitosten tileille. Tässä suhteessa Suomi on eläkerahastoineen paremmassa asemassa kuin suoraan budjeteistaan eläkkeitä maksavat valtiot. Julkinen sektori veronkanto-oikeuksineen on aina hyvä sijoitus - itse asiassa paljon varmempi kuin mitä yksityisen yrityksen kautta mahdollisesti tulevat odotusarvot voivat tarjota. Aloitteen tulisi kaiketi kuitenkin tulla työeläkerahastojen itsensä suunnasta ja näiden omiin perusteluihin nojaten.

Ostovoiman tasainen jakaantuminen on eräs tärkeimpiä käytössä olevia välineitä elinvoimaisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi Euroopan Unionin oloissa. Valaistakoon tätä kahdella esimerkillä. Jos koko käytössä oleva pääoma kasaantuisi vain muutamalle henkilölle, eivät nämä kulutuksellaan kykenisi pitämään pystyssä minkäänlaista toimiva yhteiskuntaa. Jos palkkoihin käytettävissä pääoma jakaantuisi taas tasaisesti kaikille kuluttajille, ostovoima ja kuluttaminen nousisivat maksimiinsa ja yhteiskunta saavuttaisi korkeimman mahdollisen taloudellisen vireyden. Tästä syystä ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset tasaisempaan tulonjakoon ovat mitä tervetulleimpia ja elinkeinoelämän nykyjohdon toimet vastaavasti täysin kontraproduktiivisia. Sosialidemokratian ja ammattiyhdistysliikkeen pyrkimykset yhdessä  muiden poliittisesti edistyksellisten voimien kanssa voivat varmistaa vitaalisen yhteiskunnan EU:nkin oloissa. Tämä on edessä olevan pitkän oppositiokauden jälkeen tärkeä tulevaisuuden strateginen lähtökohta ja sisällöllisesti siis jokseenkin päinvastainen kuin mitä nykyinen, kolmen ässän hallitus edustaa.

Kyllä hallitus voi turvautua myös kansalaistensa tarjoamaan rahoitukseen. On puhuttu bondeista eli joukkovelkakirjalainoista, joita valtio ja jopa kunnat voivat luoda tärkeinä pitämiinsä hankkeisiin. Kuntabondi julkisen sektorin työllistämiseen voisi olla erinomainen pitkän tähtäimen paikallinen tai alueellinen hanke. Muutaman prosentin varma korko sijoitetulle rahalle on tavalliselle osakesäästäjälle ihan toimiva lähtökohta myös julkiseen sektoriin tapahtuvassa sijoittamisessa. Siinä kunnan tai valtion tulisi itse toimia rahoituslaitoksena, jotta menestyksen hedelmät eivät valuisi yhteisöltä ulottumattomiin. Onko tämä mahdollista? Menestys on mahdollista vain, jos välistävetäjät ja erilaiset välikädet saadaan hankkeiden rahoituksesta karsittua pois.

Nämä ovat siis keinoja luoda vaihtoehtoista politiikkaa Euroopan Unionin oloissa: 1) pyrkimys tasaisempaan tulonjakoon ja tässä luottamuksen ja yhteistyön rakentaminen hallituksen ja ammattiyhdistysliikeen kanssa; 2) tietoinen Euroopan Unionin perustuslakien rikkominen Saksan ja Irlannin tapaan joko ylittämällä lainakattoja tai painamalla lisää seteleitä; 3) omien joukkovelkakirjalainojen aikaansaaminen kotimaisista pääomalähteistä julkisen sektorin omien pitkän ajan infrastruktuuri- ja palveluhankkeiden käynnistämiseksi. Kysymys on tällöin julkisen sektorin vahvistamisesta ja yhteisen varallisuuden vahvistamisesta.Tämä kolmaskin keino rikkoo EU:n ehtoja ja saattaa johtaa “Troikan” pakottamaan austerismiin.

Ollako siis puhdas ja aatteellinen Euroopan Unionin taloudellisen valtavirran edellyttämässä hengessä, tai sitten ahdas ja puutteellinen tavalla joka mahdollistaa perinteisen kansanvaltaisen pohjoismaisen hyvinvointivaltion käytännön toiminnan ja tulevaisuuden visioiden toteutuksen?