Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

Eurooppa ymmällään...

 Kansainvälisessä politiikassa eletään historiallisia hetkiä. Erityisesti tämä koskee presidenttien Trumpin ja Putinin käymää keskustelua Ukrainan kohtalosta; sen NATO-jäsenyydestä, maan itsenäisyydestä, sen jäsenyydestä Euroopan Unionissa. 

Kaikki tämä koskee myös Euroopan Unionia, sen Ukrainan tukitoimia, Venäjäpolitiikkaa, toteutetun politiikan seurauksia jäsenmaissa. Tätä kirjoittaessa Eduskunta käy kyselytunnillaan keskustelua näistä kysymyksistä. Näyttää siltä, että Euroopan Unionin "narratiivi" on ajautumassa umpikujaan. Samalla se narratiivi, jota on pidetty moraalitomana, vaarallisena ja vääränä tulkintana siitä, mitä viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut, näyttää muodostuvan tosiasialliseksi tapahtumien kuluksi. 

USA näytää hyvin ymmärtävän sen, että NATO-laajentuminen Euroopassa on tullut tiensä päähän. Se on valmis hyväksymään sen, että Ukrainasta ei tule NATOn jäsenmaata. Trumpin Amerikka ei näytä myöskään suostuvan tukemaan sotimista Euroopassa ja vaatii Eurooppaa rahoittamaan itse sotimisensa ja myös tähän astisen sodankäynnin aiheuttaman jälleenrakennuksen Ukrainassa.

Ukraina ei saisi käyttää harvinaisia maamineraaleja rauhanjälkeisen jälleenrakennuksen rahoittamiseen. Näitä mineraaleja menisi  600 mrd:n dollarin  edestä USA:han palkkiona siitä että USA turvaa omalta osaltaan rauhan Ukrainassa. 

Tämän kolmivuotisen mylläkän yhteydessä Suomi vietiin NATO-jäseneksi ilman kansanäänestystä ja median taitavan painostuksen avulla: muutaman tuhannen hengen kyselyn tuloksena saatiin yhtäkkiä uskottavaksi todellisuudeksi se, että enemmistö suomalaisista tukisi Suomen NATO-jäsenyyttä. Mitään välineitä kansalaiskeskustelun käymiseen ei ollut käytettävissä. Toista maailmansotaa kokemattomat ja Euroopan Turvallisuuskonferenssin maailmanlaajuista päätöstä muistamattomat päättäjät katsoivat, että rakentaa kansakuntien toiminnalliset suhteet ensisijaisesti luottamukseen ja yhteistyöhön perustuen  tulivat kertaiskulla haudatuiksi. Euforian tasoa kuvaa se, että sekä Suomi että Ruotsi otettiin pikavauhtia NATO:n jäseneksi.

Kun tilanne nyt on dramaattisesti muuttumassa, USA näyttää säilyttävän kasvonsa Venäjä-suhteissaan ja pääsevän käsiksi miljardiluokan maamineraaleihin ilman että se aiheuttaa enempää kustannuksia USA:n hallinnolle.

Juuri nyt näyttää Vihreiden Oran Tynkkynen puhuvan, että jos emme pysäytä Venäjää Ukrainassa, pian saamme kokea paineita omilla rajoillamme. Ulkomaalaisviha yhtyneenä historiallisiin venäjäpelkoihin tarkoittaa ilmeisesti sitä, että vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, Suomen raja Venäjän suuntaan on ja pysyy kiinni hamaan tulevaisuuteen. ETYK-konferenssin "Helsingin henki" on menetetty  ja seuraava sukupolvi - ehkä seuraavakin - joutuu elämään suhteessa itäiseen naapuriin pelon, epäluottamuksen ja yhteyksien lähes täydellisen puutteen oloissa.

Euroopassa joudutaan nyt kokoamaan yhteen, mitä noudatettu politiikka on saanut aikaan. Luopuminen 50 vuotta kestäneestä turvallisuuden ja yhteistyön arkkitehtuurista on aiheuttanut Euroopalle ja Euroopan Unionin jäsenmaille valtavat kustannukset Venäjän edullisiin energiayhteyksien katkeamsien muodossa. Sodan myötä painopiste kansantalouksissa on siirtymässä yhä kauemmaksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen toimeentulon ja ylipäätään yhteiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä teemoista. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rakenteet ovat edelleen Prometheuksen kahleiden tavoin sitomassa koko mannerta samaan aikaan kun muut makrotalousalueet etenevät avoimemmalla mielellä kohden tulevaisuutta. 

Näyttää siltä, että kun rauha joillakin ehdoilla pian alkavien neuvotteluiden myötä sovitaan, Euroopan Unionille on jäämässä maksumiehen rooli. Muistellen lapsuuden pelikortteja  käteen on jäämässä vuosikymmeniä kestäneen ulkopoliittisen pelin jälkeen "Musta-Pekka" pelikortti. Todellisuudessa joudumme jatkossa käytännössä edelleen puolustamaan  yksin maatamme taloudellisia, sotilaallisia ja kansainvälisiä uhkia vastaan.

Kohtalon hetket ovat käsillä

 Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ja pankin emeritusjohtaja Erkki Liikanen näyttäisivät yhdessä pohdiskelleen, minkälaisiin toimiin olisi ryhdyttävä nyt, kun luotetun läntisen arvoyhteisön politiikka on saamassa uusia, vähemmän luottamusta herättäviä piirteitä. Onhan se todella erikoista, että johtavan läntisen vallan politiikka saakin yhtäkkiä "sosialistisia" piirteitä siinä mielessä,  markkinavetoisuuden työvälineeksi otetaan julkinen päätöksenteko ja valtio, joka kaappari-instituution tavoin alkaa omilla toimillaan varmistaa oman yhteiskuntarakenteensa ylivoimaisuutta "MAGA" (Make America Great Again) hengessä.

Taustalla on vahva usko USA:n taloudelliseen ylivoimaan monilla politiikan alueilla: puolustuksessa, tietotekniikassa, maailmantilanteen hallinnassa ja tietenkin taloudellisessa ylivoimassa. Dollari hallitsee edelleenkin selvitys- ja reservivaluuttana maailmanmarkkinoita. Tämän päivän USA haluaa olla ensimmäinen ja ylivoimainen. Sille ei kelpaa kauppasuhteissakaan winwin periaate. USA haluaa viedä kaiken.

Ylivoima ja hyvinvointi ei kuitenkaan perustu enää kokonaisten tuotantoketjujen hallintaan manufaktuurin, kaiken tarpeellisen tuottamisessa kotitalouksille ja teollisuudelle.  Toinen maailman supervalta on Kiina, joka on vuoisien mittaan huolellisesti varmistanut tuotantoketjujen toimivuuden alkaen raaka-aineista ja päättyen lopputuotteisiin. Koko muu maailma on enemmän tai vähemmän riippuvainen Kiinalaisista raaka-aineista, varaosista ja tuotteista. Kiinaa on mahdoton sivuuttaa - ja tässä taitaa olla yksi perimmäinen syy siihen muutoksen agressiivisuuteen, joka Amerikassa on nyt tapahtumassa.

Kiina hallitsee perusteollisuutta ja Amerikka on siirtynyt jälkiteolliseen finanssikapitalismin aikaan. Teollisen pohjan vahvistaminen USA:ssa näyttää tapahtuvan lähinnä IRA-lainsäädäntöön liittyvin ympäristö ja teknologiamotiivein - rohkeita "sosialistisia" toimia sellaisenaan. USA tavoittelee nyt korkein tariffein ja tullein - sanktiopolitiikkaa unohtamatta - yritysten siirtymistä rapakon toiselle puolelle nostamaan USA:n teollista tuotantoa. Onnistuuko tuotantoketjujen uudelleenrakentaminen? Suostuvatko palvelu- ja tietoyhteiskuntaan tottuneet amerikkalaiset palaamaan teolliseen työhön? Kuinka kauan työvoiman kouluttaminen näihin uusiin teollisiin tehtäviin kestää? Yksi vuosikymmenm ei taida siihen riittää. Tosiasia on, että myös Amerikan teollisuus ja kotitaloudet ovat nykyoloissa  riippuvaisia Kiinassa valmistetuista tuotteista ja teollisuuden varaosista.

Finanssikeinottelulla voidaan saada suuria aikaan, huikeita voittoja, huikeaa inflaatiota - ja huikeita kuplia. Usein viitataan US:n presidentin Herbert Hooverin (presidenttinä 1929-33) .vastaavanlaisen tariffipolitiikkaan, joka oli yhteydessä myös Euroopassa vallinneeseen inflaatioon ja lamaan. Trumpin tariffit uhkaavat tietenkin koko maailmaa - ja välittömästi myös amerikkalaisia kuluttajia, jotka maahantuotuja tuotteita käyttävät. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin haastattelu Financial Timesissa kertoo varovaisesti mutta selkeästi, että Euroopan Unionilla on tahtotilaa ryhtyä vastatoimiin, jos tariffit, rangaistukset ja teollisuuden kutsuminen Amerikkaan  todella toteutuvat. Mediassa vilahtaa yhä useammin sana kostonomainen vastatoimi (retalitation), mutta viitaten pitkään läntisen arvoyhteisön toimintaetiikkaan tällaista ilmaisua hän ei tietenkään halua käyttää.

Mitä keinot sitten voisivat olla? Kun puhutaan raha-, kauppa- ja finanssipolitiikasta, EKP voi käyttää raha- ja finanssipolitiikkaa jossakin määrin välineenä tilanteen tasapainoittamiseen - ja siihen Rehn haastattelussa viittaakin. USA:n kaapparihenkinen politiikka taitaa kuitenkin saada niin agressiivisia muotoja että tavanomaiset keinot eivät riitä. Luultavasti juuri eurooppalainemn teollisuus vaatii kulissien takana tavanomaista voimakkaampia keinoja. Euroopan Unionin toimia rajoittaa kuitenkin perussopimuksiin sidottu raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita, joka on rakennettu hyperinflaatiota pelkäävän Saksan perustuslaillisen velkajarrun tapaan myös EU:n peruskirjaan, keskeisten isntituutioiden sääntöihin ja joka myös ohjaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen muodossa perustuslakitasoisesti jäsenmaiden talouspolitiikkaa. EKP:n taannoisen pääjohtajan rohkea veto aloittaa vuosille 2014-22 sijoittunut Määrällinen elvytys (QE) osoitti, että itsenäisen yhteisön itsenäisellä keskuspankilla on keinoja käytettävissään. Tosin velkapelkoinen Saksa ei koskaan hyväksynyt pääjohtaja Draghin toimintatapaa, vaan on myös muissa yhteyksissä (mm. Next Generation velkasopimuksessa) osoittanut kriittisiä varauksia ja ehtoja tällaisen politiikan toteuttamiseen. Nykysäännösten puitteissa keinot saattavat jäädä näpertelyksi. Sanktioiden ja vastasanktioiden tien päässä odottaa katastrofi.

Ainoa todellinen keino vastata USA:n agressiiviseen politiikkaan olisi vapauttaa Euroopan Unioni ja Euroopan Keskuspankki siitä raha- ja finanssipoliittisesta pakkopaidasta, johon se on jo 1990-luvun alusta päätöspohjaisesti sidottu. Se tarkoittaisi, että Euroopan Komissio ja Euroopan Keskuspankki voisivat yhteisin toimin vastata mihin hyvänsä talouspoliittiseen uhkaan suojaamalla raha- ja finanssipoliittisin poliittisin toimin eurooppalaista markkinaa ja tarvittaessa jopa suoraan  kansalaisia. Kuten tunnettua, itsenäisen yhteisön itsenäinen keskuspankki ei voi ajautua konkurssiin. Verotuksella voidaan aina pitää kurissa inflatoorista painetta niin yritysmaailman kuin palkansaajienkin odotusten suhteen.

Pääjohtaja ei tietenkään voi kertoa lehtihaastattelussa, mitä Euroopan Unionin keinot Kiinan perustuotannon ylivoimaa ja Amerikan tietoteknologiaa ja finanssiylivoimaa vastaan ovat.  Miten pitkälle elvytyspolitiikassa voidaan mennä rikkomatta EU:n ja EKP:n nykyisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita? Eipä juuri kovin pitkälle - eikä missään tapauksessa niin pitkälle että ne riittäisivät vastatoimiksi kaapparii-instituutioksi ryhtyneelle läntiselle arvoyhteisölle. Uskon että myös pääjohtaja  tiedossa ja takaraivossa muhii se, toinen vaihtoehto joka on olemassa - ja joka on jo vuosia ollut tarjolla ja johon ei osin ideologisista ja valtavirtaisen talouseliitin vastustuksesta johtuen ole uskallettu tarttua.

Nyt ovat kuitenkin kohtalon hetket käsillä.

PS. Ehkä on aiheellista todeta, että kirjoitan maailmanpolitiikasta ja makrotaloudesta maallikkona, joka - Mark Twainia vapaasti siteeraten - ei ole antanut yliopistojen valtavirtaisen "taloustieteen" haitata kehitystään ja harrastustaan näiden teemojen parissa. Kuten Rehn toteaa,haastattelussaan  talous on sekoitus sekä tiedettä että taidetta. Ehkä juuri nyt tarvitaan annos luovaa hulluutta?

Vientimalli ja valtion rooli sopimusneuvotteluissa

Palkkasopimusneuvottelujen sitominen vientisektorin palkansaajien menestymiseen sopimisen yhteydessä pitää sisällään moniakin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä - ja kysymysmerkkejä. 

Vientisektorin yritykset eivät ole mitään kansanvaltaisia organisaatioita, vaan kovia kilpailijoita, joiden tulonmuodostus ja toimintastrategia ovat usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kuten tiedertään, työntekijäpuoli ei ole saanut edustajiaan mukaan näiden yritysten hallintoon, joten tie vaikuttamiseen siltä osin on poikki. 

Kuinka paljon vientiä sitten tarvitaan kansantalouden pystyssäpitämiseksi? Vähin määrä on ilmeisesti tuonnin arvon saavuttaminen, jolloin kauppatase on tasapainossa. Tämän ylittävällä viennillä on merkitystä taloudellisen kasvun kannalta, mutta jo tasapainotilanteessa pyörät pyörivät ja tulosta syntyy. Viennin osalta kuitenkin joudutaan luopumaan itse lopputuotteesta ja omaan käytöön tulevat hyödykkeet on hankittava muita teitä. 

Keskeinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja työstä on perustuslakimme mukaan viime kädessä valtiovallalla, siis eduskunnalla ja maan hallituksella. Valtion vastuunottoa kansalaisten hyvinvoinnista mm. sopimuspolitiikassa on vähätelty ja pidetty "perinteisesti" työmarkkinajärjestöjen toimintavapauteen kuuluvana asiana. Nykyisen Orpon/Purran/Adlercreutzin/Essayahin hallituksen toimesta tästä perinteestä on luovuttu ja hallitus on ryhtynyt sopijaosapuoleksi ja toteuttanut lakiteitse yksipuolisesti työnantajan  toivelistan mukaisia rajuja, palkansaajien, työttömien ja työelämän ulkopuolella olevien kuten opiskelijoiden aseman pysyviä heikennyksiä. Ei ole liioteltua todeta, että tapahtunut muutos on kauaskantoinen ja tulee näkymään tulevaisuuden hallitus- ja sopimuspolitiikassa arvatenkin toistuvasti ja eri variaatioina.

Voisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla? Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti siis ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

Sosialidemokraatit ovat pääoppositiopuolueena esittäneet koko joukon keinoja valtion talouden tasapainottamiseksi.  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. 

Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellisia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? 

Myös julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Juuri valtiovallan ja julkisen sektorin on toimittava vastuullisena tiennäyttäjänä - siis päänavaajana - palkansaajien palkka- ja sopimusolosuhteiden kehittämisessä. On vielä korostettava, että valtiovallan ratkaisevasti aktiivisemman roolin käyttöönottaminen tapahtui nykyisen porvarillisen hallituksen toimesta. Kysymys on vain perustuslaillisen toimintatavan henkiinherättämisestä. Tätäkin hallitus on pyrkinyt tulkitsemaan vastoin perustuslain henkeä markkinaehtoisen ja kansanvaltaa väheksyvän syrjivän  toimintamallin suuntaan. 

Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

  

  Kun tiedetään että yritykset eivät ostovoiman vähyyden vuoksi voi eikä halua investoida, eikö olisi järkevämpää käynnistää näilläkin varoilla julkisia investointeja, projekteja ja työllistämisestä tavoitteena kaikkien inhimillisten resurssien käyttö? Suorien tukien lisäksi yritykset ovat saaneet miljarditolkulla verohelpotuksia, vapautuksia vastuista (esim. eläkemaksut) ja julkista tukea monenkirjavalle yritystoimintaa ja sen arvopohjaa vahvistavalle verkostolle.

}

oisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla. Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellsia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? Mielestäni julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

EU - kasvissyöjä lihansyöjien maailmassa?

 Euroopan johtajat ovat juuri päättäneet kokouksensa Unkarissa. Euroopassa - erityisesti Euroopan Unionissa - ollaan monella tavalla tienhaarassa. USA:n presidentinvaalien jälkeen, Trumpin voitettua selvästi, Euroopassa pohdiskellaan vakavasti syntynyttä tilannetta. Olisi löydettävä reaalinen pohja luottamukselliselle yhteistyölle, niin taloudellisessa, poliittisessa kuin puolustukseenkin liittyvässä yhteistyössä. Askelmerkit tästä eteenpäin eivät ole selkeitä, huolenaiheita on niin runsaasti.

Vaikka juuri Trump nosti jo edellisellä presidenttikaudellaan voimakkaasti tunnuksekseen "Make America great again!" iskulauseen, myös Bidenin hallinto ajoi juuri päättymässä olevalla kaudella samansuuntaista talouspolitiikkaa. On perusteltua todeta, että kilpailu suurten makrotalousalueiden, kuten Kiinan, Venäjän ja myös Euroopan Unionin kesken  on pitkälle sanellut politiikan painottumisen kilpailevien makrotalousalueiden etenemisen estämisen suuntaan. Venäjän vahva osallistuminen Euroopan energiatarpeen tyydyttämiseen, Kiinan silkkitieohjelma "Belt and Road" ja Euroopan yritys itsenäistyä vahvaksi taloudelliseksi ja poliittiseksi toimijaksi on "rapakon" takana nähty suurimmaksi esteeksi Amerikan nousulle maailman johtavaksi poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi toimijaksi.

USA:n suhtautuminen näihin suuriin kysymyksiin painottaa jatkossakin Euroopan ja USA:n suhteita. Talouspolitiikassa USA näkee Euroopan myös kilpailijaksi, vaikka poliittinen arvopohja koetaankin yhteiseksi. Venäjän viholliskuvan vahvistaminen on osoittautunut voimakkaaksi keinoksi NATO-laajentumisen, Venäjän energian näkeminen myrkyllisenä, maan autoritaaarista ja Ukrainan sodan muodossa provosoitunutta sodankäyntiä tukevana voimavarana. Samaan aikaan USA on ottamassa käyttöön  lisää mm. maaperästä särötetekniikalla käyttöönotettavaa öljyä ja kaasua myös Euroopan tarpeisiin Venäjän hanojen tyrehdyttyä tai tultua toistaiseksi selvittämättömissä olosuhteissa räjäytetyksi Itämerellä.  Sinänsä surullinen ja traaginen sota Ukrainan itsenäisyydestä tukee siirtymistä laadultaan huonomman ja hinnaltaan moninkertaisesti kalliimman särötysöljyn ja -kaasun käyttöönottoa Euroopassa ja uhkaa samalla Euroopan maiden taloudellista selviämistä.

Ukrainan sota ja irtiotto Venäjästä on johtanut lähes viisikymmentä vuotta jatkuneen, Helsingin ETYK-kokouksessa vanvistetun, luottamuksen ja yhteistyöhön perustuvan turvallisuusrakenteen tuhoutumiseen. Tilalle on tullut irrationaalia poliittista käyttäytymistä edustava moraalisen suuttumuksen ja aina pinnan alla vaikuttaneen ryssävihan sekoitus. Poliitisesti patologista kielenkäyttöä, yhä uudelleen toistuvia ja laajentuvia sanktiopaketteja sisältävä, hengeltään autoritaarinen ja vihanpitoa voimistava käyttäytyminen on jo nyt tuhonnut pitkälle tulevaisuuteen lähes kaiken rationaalisen, diplomatiaan ja keskustuun  perustuvan   kanssakäymiseen. Suhteessa Kiinaan tilanne ei ole yhtä huono, mutta protektionistiset tullit ja "tariffit" ovat johtamassa yhä raaempaan kauppasotaan ja vastakkainasetteluun myös Kiinan kanssa.

Dramaattiseksi tilanteen tulevaisuuden kannalta tekee myös se, että rinnan Euroopan ja USA:n sanktioiden ja eristämispolitiikan kanssa on syntynyt ns. BRICS-maiden (lyhenne tulee Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan englanninkielisistern nimien alkukirjaimista) yhteistyö. USA-EU-yhteistyö kattaa n. 1/6 ihmiskunnan väestöstä, BRICS-maiden väestömäätä on jo nyt yli puolet koko ihmiskunnasta. Euroopan Unioni myöntää jo nyt menettäneensä Afrikan, Etelä-Amerikassa suhtaudutaan perinteisesti - ja ilmeisen oikeutetusti - suurella varauksella amerikkalaiseen makrotalouspolitiikkaan, johon monet maat ovat vahvasti sidoksissa. Intia ja Brasilia näyttävät myös pitävän etäisyyttä "läntiseen arvoyhteisöön" ja osallistuvat ilmeisen suurin odotuksin BRICS-yhteistyöhön.

Eurooppa on jo tämänkin kuvauksen perusteella pahassa puristuksessa muiden suurten makrotalousalueiden kanssa. Ranskan presidentin Macronin Unkarin juuri päättyneen johtavan tason kokouksessa käyttämä ilmaisu Euroopasta kasvissyöjänä lihansyöjien maailmassa kuvastaa hyvin edessäolevia uhkakuvia. Ulkopuolisten makrotalousalueiden kilpailun ja painostuksen lisäksi kuvaan astuu Euroopan Unionin oma epäproduktiivinen ja vanhaan, jopa toista maailmansotaa edeltävään inflaatiota ja velkaantumista kauhisteleva kultakantakauden aikainen ajatteluperinne, johon EU:n suurin jäsenmaa Saksa on perustuslakipäätöksin edelleen ja huolimatta joistakin muutoksista edelleen vahvasti sidottu. Se näkyy erityisesti EU:n peruskirjan raha- ja finanssipolitiikkaa vahvasti rajoittavana, ulkopuoliseen l. eksogeeniseen talousvaikutukseen perustuvana strategiana. 

Presidentti Macron ja Italian entinen pääministeri ja EKP:n aikaisempi pääjohtaja Mario Draghi tuntuvat olevan vahvasti tietoisia näistä rajoituksista. Miksi he eivät esitä ainakin rivien välissä vaatimaansa radikaalia vaihtoehtoa vapaammasta monetaarisesta politiikasta, jota pääjohtaja Draghi jo osittain toteutti yritysmaailman suuntaan vuosina 2014-22 tuhansiin  miljardeihin euroihin kasvaneen ns. määrällisen elvytyksen (QE) muodossa? Syynä tähän näyttää olevan EU:n perustuslakitaspoinen "Korjausmekanismi", joka kieltää vastausten hakemisen Euroopan Unionin aikanaan yksimielisesti hyväksytyn petussopimuksen ulkopuolisista ratkaisukeinoista.  

Olisiko Euroopan Unionin suunnalle nykyistä parempi, uhkakuviin ja ongelmiin vastaava vaihtoehto? Vaihtoehto olisi endogeeninen, omapäätöksinen raha- ja finanssipolitiikka, jonka puitteissa ja tarvittaessa velkaan perustuvia suunnitelmapäätöksiä tehden  ryhdyttäisiin rohkeaan politiikkaan USA:n IRA-lainsäädännön tapaan. Itsenäinen valtio tai yhteisö, jolla on oma valuutta ja oma keskuspankki ei voi koskaan ajautua konkurssiin. Keskuspankki voi aina määrällisen elvytyksen tapaan tukea myös jäsenvaltioita resurssien - ennenkaikkea työvoiman - käyttöönottamisessa. Euroopan infrastruktuuri ja sosiaaliset olot suorastaan huutavat suurta muutosta makrotalouspolitiikkaan. Resurssien optimaalinen käyttö on ratkaisevaa, rahasta ei ole puutetta. Verotuksella voidaan ehkäistä inflaatio-odotuksia ennakoivat ylilyönnit.

Kasvisruokailun ottaminen tässä yhteydessä metafooraksi on sen terveysvaikutuksista johtuen hieman ontuva vaihtoehto. Parempi mielikuva olisi sotien jälkeen Kanadaan muuttanut suomalainen metsätyömies, jolle sen enempää selittämättä lyötiin metsätyömaalla moottorisaha käteen. Vaivoin sai moottorisahaa tuntematon mies kokoon samaan mottimäärän kuin mitä oli tehnyt kotimaassa puupäisellä käsisahallaan. Työnjohtaja ihmetteli ja halusi nyt näyttää, mitä moottorisahalla saa aikaan - ja nykäisi sahan käyntiin. Suomalainen metsätyömies säikähti ja totesi: "Tuota temppua minä en tiennytkään." 

Moderni rahateoria saattaisi sopia paremmin presidentti Macronin lihansyöjien maailmaan. Kone pitäisi nykäistä käyntiin  vapaamman, omapäätöksisen raha- ja finanssipolitiikan muodossa. Julkisen sektorin - valtion ja muiden veroa kantavien yhteisöjen - taloudelliset moninkertaistajat pitää saada käyttöön. Kansalliset ongelmat obvat hoidettavissa maanosassamme asettamalla uusia, rationaalsia vaatimuksia Euroopan Unionin politiikalle ja sen uudistamiselle.

Euroopan Unionin peruskirjaa olisi muutettava dynaamisemman makrotalouden suuntaan. Peruskirja on kuitenkin lukittu yksimielisillä päätöksillä ja muutosehdotusten on pysyttävä nykyisen vaihtoehdon puitteissa, jonka keskeinen sovellutus on Maastrichtin Kasvu- ja Vakaussopimus. Se ei ole kuitenkaan tarjonnut sen enempää kasvua kuin vakauttakaan nimeensä liittyvistä odotuksista huolimatta. Tuleeko USA:n presidentinvaalien tuloksesta se musertava voima, joka pakottaa löytämään tien Euroopan Unionin voimaperäiseen uudistamiseen? Jotta maanosastamme ei tulisi itsetehty ja lukittu linnoitus, jossa kuollaan heinätukko suussa?

"Ei koskaan voi olla jo tänään"....

"On aika voittaa kapitalismi. Elämme talousfeodalismissa, jolla ei ole mitään tekemistä vapaan tai sosiaalisen markkinatalouden kanssa. Ja innovaatioista, jotka toisivat ratkaisuja meille todella tärkeisiin ongelmiin ja veisivät eteenpäin, ei kuulu mitään. Kuinka voi olla niin, että veronmaksajien elinkeinoelämälle rahoittamat innovaatiot  tekevät yksityiset yrittäjät rikkaiksi, jopa silloin kun ne toimivat yhteistä hyvinvointia vastaan? Meidän täytyy palkita  lahjakkuutta ja aitoja tuloksia sekä tukea toimijoita joilla on hyviä ideoita."

Sain vuonna 2016 Wienissä elävältä tyttäreltäni lahjaksi taloutta käsittelevän kirjan nimeltään "Rikkaus ilman ahneutta"; kirjan kirjottaja oli promovoitu taloustieteilijä, publisisti ja poliitikko Sahra Wagenknecht, juuri Saksan vasemmistopuolueen die Linken puheenjohtajaksi valittu "uuden Rosa Luxemburgin" nimimyyttiä kantava, puoliksi iranilaistaustainen, provokatiivisen kaunis nainen. Ylläkuvattu lainaus on kirjan kansilehdeltä. Kirja saattaa nousta uudestaan keskusteluun nyt, kun tuo saman naisen nimen ympärille perustettu uusi puolue BSW - Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto" on saavuttanut merkittäviä tuloksia tämän syksyn osavaltiovaaleissa Saksassa, viimeksi viikonvaihteessa Brandenburgin osavaltiossa. 

Vasemmistolainen saksalainen Tageszeitung TAZ kirjoitti Saksan Brandenburgin osavaltion vaalitulosten selvittyä ja SPD:n voitettua niukasti mutta selvästi 30,9%:n kannatuksella tässä Berliin on ympärillä olevassa osavaltiossa:

"Tehty! Viimeiset kolmesta harmahtavan sinertävän osavaltion vaaleista idässä on ohi. SPD nousi ensimmäiselle sijalle viime hetkellä. Hei Dietmar Woidke! Siitä huolimatta AfD on jälleen vakiinnuttanut asemansa kansanpuolueena lähellä 30 prosentin rajaa . Toivottavasti tulokset ovat keväällä Hampurissa maltillisempia. Mutta Brandenburgin vaalit vahvistavat useita suuntauksia ja ovat varoitusmerkki vuoden kuluttua pidettäville liittovaltion vaaleille.

BSW ohitti CDU:n...

Tutkimuksissa oli jo nähty "Sahra Wagenknecht Allianssi" kaksinumeroisena. 12 prosentilla se pääsee nyt ensimmäistä kertaa Potsdamin osavaltion parlamenttiin. Vihreät ja vasemmistopuolue, joista monet BSW:n jäsenet tulevat, ovat kaukana jäljessä. Vasemmistopuolue Linke putoaa osavaltion parlamentista...

BSW on myös tämän Brandenburgin tuloksen velkaa täysin hänen mukaansa nimetyn puolueen 55-vuotiaan perustajan ja johtajan karismaa. Kuten aiemmin Sachsenissa ja Thüringenissä, Wagenknecht oli jälleen kaikkialla läsnä useissa julisteissa Brandenburgissa ja oli kiistaton väkijoukkojen vetäjä BSW:n vaalikampanjan tapahtumissa neljässä valitussa kaupungissa - Brandenburg an der Havelissa, Frankfurt an der Oderissa, Cottbusissa ja osavaltion pääkaupungissa, Potsdamissa."

Brandenburgin BSW:n kärkiehdokas, 61-vuotias Robert Crumbach, on selvästi puoluejohtajansa varjossa. Ryppyinen työtuomari työskenteli SPD:ssä 40 vuotta ennen kuin hän liittyi Wagenknechtiin, ja hänet nimettiin välittömästi sen osavaltion pomoksi ja parhaaksi ehdokkaaksi.

Vaalituloksen jälkeen Brandenburgin osavaltion pääministeri ja osavaltion SPD:n puhenjohtaja Dietmar Woldke totesi heti, että vaalitulos on otettava vakavasti, jos mielitään välttyö oikeistolaiselta, natsihenkiseltä ja autoritaariselta komentovaltiolta. 

Entinen pohja ei enäää hallituksessa toimi, koska Wagenknechtin "Järjen ja oikeudenmukaisuuden liitto BSW" ohitti kannatuksessa kristillisdemokraattisen, perinteisen oikeistokonservatiivisen CDU-puolueen. BSW:n kanssa on siten myös neuvoteltava. 

Väitteet siitä, ettän sen arvot olisivat "laitavasemmistolaisia" ei mielestäni pidä paikkaansa. Tosiasiassa ne ovat hyvin lähellä perinteisiä sosialidemokraattisia arvoja. Taloudessa on asetettava kansan suuren enemmistön tarpeet etusijalle. Tämä tarkoittaa eläketason parantamista, (Saksassa "Rente" joka vastaa minimitoimeentuloa 45 työvuoden jälkeen), pakolaisvirran (Lähi-itä, Adrikka ja nyt valtava määrä ukrainalaisia) rajoittamista, koska Saksan heikko julkinen infra ei voi tarjota lisääntyvälle pakolaismäärälle peruspalvelua, päiväkoteja, kouluja, asuntoja ja koko palvelujen spektriä. 

BSW:n kohdalla ei ole kysymys ulkomaalaisvihasta, vaan reaalisten mahdollisuuksien huomioonottamisesta. Elintaso on kääntynyt Saksassa inflaation ja mm. autoteollisuuden kilpailukyvin romahtamisen johdosta laskuun. Syynä on noudatettu agressiivinen, sosialidemokratialle näihin päiviin saakka tuntematon sanktio- ja rangaistuksiin perustuva talouspolitiikka, joka viimeisten viidentoista vuoden aikana on otettu käyttöön myös ulkopolitiikssaa.

Luopuminen luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvasta päälinjasta johti lopulta NATO-laajentumistavoitteiden myötä energiavirtojen tyrehtymiseen ja sotaan Europassa ja edelleen koko Eurooppaaa kohdanneeseen tarjontainflaatioon. 

Jos Saksa haluaa selvitä, sota Ukrainassa on saatava päätökseen ja on yritettävä korjata se mitä lyhyessä ajassa on perusteellisesti tuhottu. Myöskään Wagenknecht ei ole autoritaarisena ja tuhosuuntaisena pitämänsä Putinin kannattaja. Putinia tietenkin vihataan, mutta Venäjän historia on täynnä verisiä ja tuhosuuntaisia hallitsijoita. Ainoan poikkeuksen muodostaa Gorbatshov, joka halusi Glasnostia ja neuvotteli Reaganin kanssa sopimuksen siitä että NATO ei laajenisi pidemmälle kohden Venäjää. Länsi tietenkin petti nämä lupaukset alta aikayksikön, enkä usko että länsimaistyyppinen humanistinen valtiojohtaja voisi menestyä Venäjällä.

 Wagenknecht kuitenkin vaatii sodan jo nyt valtavan kaatuneiden ja haavoittuneiden määränkin vuoksi sotaa ylläpitävien toimien pysäyttämistä ja paluuta neuvottelupöytään. Kuinka suuresta menetyksestä on kysymys, jos Ukraina menettää aina Venäjä-mielisyydestään tunnetut Luhanskin ja Donetskin alueet? 

Lisäksi suuren ongelman muodostaa koko eurooppalainen makrotalousarkkitehtuuri, joka ei tarjoa tukea hädässäoleville jäsenmaille vaan uhkaa kiristää tilanteen kansalaisten kannalta kestämättömäksi, samalla kun USA, Kiina, Japani ja Kanada ovat voittamassa kilpailun makrotalousalueiden välillä.Näitä kysymyksiä  pohtii myös Brandenburgin pääministeri Dietmar Woidke vakavassa kannanotossaan. 

Afd hakee vastauksia perhepiireissä ja sosiaalisissa suhteissa pitkään maanalaisena pysyneistä 1930-luvun esi-isien arvoista, jotka ovat sekä sosialidemokratialle että Wagenknechtille pelottavia kauhukuvia.

Tulee väkisinkin mieleen Bertold Brechtin kuuluisa, vallankumousta enteilevä oman aikansa "twiitti": "Ei koskaan voi olla jo tänään".