Sanktiot ja miljoonien hulluus

Brysseliläinen, poliittisesti itsensä riippumattomaksi määrittelevä " Lost in Europa" blogi kirjoittaa taloussodasta Venäjän kanssa; lisäksi omaa kommentointia:

"Saksan Liittovaltion talousministeri Robert Habeckin mukaan G7-maiden energiaministerit ovat yhtä mieltä siitä, että Venäjän valtionpäämiehen Vladimir Putinin vaatimaa ruplamaksua energiatoimituksista Venäjältä ei voida hyväksyä. - Mitä tapahtuu, jos Venäjä vaatii maksamista ruplissa, Habeck ei kertonut. Espanjan pääministeri Pedro Sánchez ilmoitti 16 miljardin euron "sota-shokkisuunnitelmasta" lieventääkseen nousevien energianhintojen vaikutuksia espanjalaisiin kuluttajiin. Hätätoimenpidepaketti tarjoaa 6 miljardia euroa suoria tukia ja verohelpotuksia sekä 10 miljardia euroa lainoja perheille ja yrityksille. – Espanjassa on jo järjestetty joukkomielenosoituksia energiaköyhyyttä vastaan. Taiwan varoittaa Kiinan haasteesta dollarille maailman varantovaluuttana. Sen jälkeen kun Venäjä karkotettiin käytännössä globaalista rahajärjestelmästä, kansantasavalta voisi tarttua tilaisuuteen oman valuuttansa, juanin, profiilin nostamiseksi, sanoi kansallisen turvallisuusviraston pääjohtaja Chen Ming-tong."

Taloussota on sotilaallisen sodan rinnalle rakentunut toinen epäproduktiivinen ulottuvuus. Kun rauhantutkijat - esim. tänään 29.3. 2022 TV1:n aamulähetyksessä puhuvat rauhan myönteisestä ja  sen kielteisestä puolesta, voidaan sanktiopolitiikan merkitsevän siirtymisestä myönteisestä rauhantilasta ehdolliseen rauhaan. Nyt arvioidaan että vaikka varsinaiset sotatoimet saataisiinkin neuvotteluilla lakkaamaan, jäävät molemminpuoliset sanktiot kuitenkin edelleen voimaan eikä myönteistä rauhantilaa pääse syntymään. 

Sosiaalipsykologialtaan autoritaariset, alistavat ja alistumista vaativat sanktiot ovat tulleet eurooppalaiseen politiikkaan Euroopan Unionin perustamisen myötä. Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen valtion kasvua ja velkaantumista rajoittavien ehdottomien ja dynaamisen makrotalouspolitiikan kanssa ristiriitaiseksi koetut sanktiot otettiin käyttöön "kirsikkana kakun päällä" uhkaksi niitä jäsenvaltioita kohtaan, jotka vastoin sääntöjä ylittävät selkeästi asetetut rajat. Niin tapahtui melkein heti monien oman valuuttansa menettäneiden  Valuuttaunionin jäsenmaiden osalta. Tässäkin suhteessa Komissio joutui tinkimään asetetuista säännöistä ja katselemaan jopa keskeisten jäsenvaltioiden (Saksa, Ranska, Espanja, Italia) velkarajojen paukkumista läpi sormien. Sanktioilla uhkaaminen jatkui kuitenkin edelleen ja tuli sittemmin osaksi moniselitteistä "oikeusvaltiomekanismia". 

Ulkosuhteissa sanktiot otettiin käyttöön Ukrainan kriisin puhjettua sotilaalliseksi konfliktiksi, kun Euroopan Unioni sai tahtonsa läpi vuoden 2014 keväällä Euroopan Unionin ja Ukrainan välisen solidarisuussopimuksen muodossa vastoin Ukrainan vaaleilla valitun hallituksen tahtoa ja Maidanin aukion väkivaltaisiksi yltyneiden, kansainvälisen sekaantumisen ilmauksia sisältäneiden mielenosoitusten muodossa. Sanktiot liittyivät Venäjän toteuttamaan Krimin miehitykseen ja Venäjään liittämäsen yhtäällä ja toisaalta Donetskin ja Luhanskin venäläismielisten alueiden aloittamiin taisteluihin Ukrainan uutta, Poroshenkon johtamaa  hallitusta ja sen eurooppasuuntautunutta talousarkkitehtuuria ja politiikkaa vastaan. Sanktioita on lisätty kierroksittain ja vaikka viimeisimmässä ministerineuvoston kokouksessa niitä ei lisättykään, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen mukaan etsittiin toimia sanktioiden tiivistämiseksi.

Vaikka sanktiot on suunnattu voimallisesti nimenomaan Venäjää vastaan, iskevät ne myös Suomeen monella merkittävällä tavalla. Suomen lentolaivueen lipunkantajasta Finnairista tuli välittömästi siipirikko Venäjän ylilentojen päättymisen myötä. Samalla Finnairin strategian silmähammas, suorat ja yhteyksiltään lyhyimmät lennot Aasian suuriin talouskeskuksiin katosivat hetkessä. Juuri valmistuneille terminaaleille Vantaalla pitänee löytää jotakin muuta käyttöä. Fortum suurena energiantuottajana ja Fazer leipomoketjuineen kuuluvat jo Venäjän sisäisen turvallisuuden rakenteisiin ja niiden aineellinen arvo on huomattava. Venäjä on jo kansallistanut lainaamiaan lentokoneita ja kieltäytyminen jatkotoiminnasta Venäjällä saattaisi merkitä amputaation kaltaista resurssien menettämistä näille yrityksille. Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen kommentit olivatkin suhteessa jatkotoimiin äärimmäisen varovaisia ja painottivat yritysten omaa päätöksentekoa, mikä näyttäisi olevan ristiriidassa ministerineuvoston sanktioiden tiivistämispyrkimyksen kanssa. Tavarataloketju Prisma on jo tainnut kerätä mukaanotettavissa olevat kimpsunsa ja kampsunsa sulkiessaan tavaratalonsa Venäjällä.

Sanktiot - siis rangaistukset - on yksi sellainen politiikan tekemisen ulottuvuus, jonka olemme saaneet Euroopan Unioniin ja konsolidoitujen perussäntöjen peruuttamattoman hyväksymisen myötä. En muista tällaisen ulottuvuuden esiintymismuotoa koko sodanjälkeiseltä ajalta eikä se ole missään vaiheessa edes vilahtanut sosialidemokraatisen kotimaisen tai kansainvälisen politiikan muotona. On painotettu itsenäisten kansojen ja yhteistyön maailmaa politiikan tekemisen muotona.

Sanktiot ovat sosiaalipsykologialtaan osa

epäproduktiivista, autoritaarista, väkivaltaisuuteen johtavaa ja tuhoamisen elementtejä sisältävää oireryhmää. Frankfurtin koulukunnan suuren sosiaalipsykologisen johtajan ja  filosofin Erich Frommin mukaan kysymys ei ole pelkästä normaaliin elämäntapaan liittyvästä loogisesta toiminnasta, vaan ne kielivät syvästä ja traumaattisesta kaavautumistilasta koko yhteiskuntaluonteessa. Yhteiskunta ja jopa suuri, mantereen laajuinen yhteisö voi ajautua tuhosuuntaiseen ryhmäajatteluun paitsi taloudessaan, myös koko politiikkansa toteuttamisessa. Hän käyttää käsitettä "miljoonien hulluus", jota olen referoinut blogissani "Kuuta osoittava sormi"  muutama vuosi sitten.

30.3. 2022, oma lisäys:

Kun sanktioista on tullut niin EU:n konsolidoidun peruskirjan mukaisen talouspolitiikan kuin EU:n ulkopolitiikankin keskeinen välinee, kysyn itseltäni sosialistisen kasvatuksen sosialidemokrattisena tulkitsijana - toiminhan aikoinani sekä Nuorten Kotkain Keskusliiton että Kansainvälisen Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin IFM-SEI:n pääsihteerinä - että miten sanktiopolitiikkaan perehdyttämistä opetetaan tulevalle sukupolvelle? Lasten ja nuorten maailmassa, perhepiirissä, koulussa ja nuorisojärjestöissä sanktioihin totuttaminen merkitsee käännettä henkisen ja fyysisen rankaisemisen hyväksymisen suuntaan, sen arkipäiväistämistä. Kiusaaminen, häiritseminen, ahdistelu, nöyryyttäminen ja jopa fyysisen voimankäyttö näkyy kuuluuvan jopa opetusministeriöltä tukea saavan olympiakomitean arkipäivään - salaamisesta ja vähättelystä puhumattakaan. Pitäisikö sosialidemokratian muuttaa kasvatuskatsomustaan sanktioiden ja rangaistusten hyväksymisen suuntaan? Omana kantanani totean vain sen merkitsevän sosialidemokratian arvopohjan täydellistä murenemista ja tappiota yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä.

Viimeinen sana

 Eilen, 24. helmikuuta 2022 alkoi Venäjän hyökkäys Ukrainaan presidentti Putinin katkerahenkisen puheen saattelemana. Kun sota alkaa, silloin vuoropuhelun aika väistyy. Aseet ja voima puhuvat eikä siinä lopulta kysytä kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Sota ei ole oikeutettu tapa ratkaista kansainvälisiä kriisejä, jos ratkaisusta tässä yhteydessä ylipäätään voidaan puhua. 

Kaksi ratkaisevaa seikkaa häviävät sodan ja selvästi koko maapalloa uhkaavan, itseaiheutetun  katastrofin seurauksena varmasti. Ilmastokriisin ratkaisemisesta on tämän jälkeen turha puhua yhtään mitään. Kun vastakkain ovat arvoyhteisöt jotka ovat valmiita kaikenlaiseen voimankäyttöön tahtonsa läpiviemisessä, myös ydinsodan - ainakin ydinaseiden aiheuttaman saastumisen -  mahdollisuus on otettava tosiasiana huomioon. Edes polttomoottori ei sovi ilmaston kannalta konfliktien ratkaisuvälineeksi.

Kumpi puoli on oikeassa? Läntinen arvoyhteisö pitää itseään demokraattisten arvojen puolustajana. Se on kuitenkin omalta osaltaan ollut rakentamassa voimankäyttöön ja äärimmäisyyksiin menevän  militaristisen megakonmeen valmistelua ja käyttöönottoa. Venäjä on perinteisesti pitänyt yhteiskuntaluonteessaan vahvan autoritaarisen perinteen, jolle voimankäyttö on ollut tapa ratkaista konflikteja elämän kaikilla tasoilla ja osa-alueilla. Tässä suhteessa suurvallat eivät arvopohjaltaan suurestikaan poikkea toisistaan. 

Se arvomaailma joka minulle on ollut tärkeä, on pyrkinyt tunnistamaan tuon koko ihmiskuntaa ja sen olemassaloa uhkaavan  vaaran ihmistuntemuksen ja sosiaalipsykologian kautta. Ihmisellä., kansakunnalla ja arvoyhteisöllä on valittavanaan joko tie elämää ylläpitävään, yhteistä hyvinvoitia ja produktiivistta elämäntapaa ja yhteistoimintaa generoivaan suuntaan. Toinen tie on epäproduktiivinen, ihmissuhteita ja kansakuntia vahingoittava ja tuhoavasti kaavautunut syndrooma. Sen tunnuspiirteitä ovat autoritaarisuus, ahneus, väkivalta ja tuhoamisen vimma, jotka eri kombinaatioissaan muodostavat sen epäproduktiivisen kaavautuneen tilan, joka johtaa  ihmissuhteet ja kansakunnat toistuvasti raunioittamaan sekä saavutuksensa että tulevaisuuden mahdollisuudet.

Olen vuosikausia korostanut oppimestarini, Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suunnan elinikäiseksi johtajaksi valitun filosofin, sosiaalipsykologisen analyytikon ja kirjalijan Erich Frommin suuriarvoista työtä ihmisen mieltä ja luonnetta koskevan tutkimustyön määrätietoisena, koko elämänuran kestäneenä toteuttajana. Ihmisellä on taipumus sekä hyvään että pahaan, elämän ylläpitämiseen ja kunnioittamiseen, mutta myös välinpitämättömyyteen, alistamiseen ja tuhoamiseen. Juuri tämä aika osoittaa, että vertaukset ihmiskunnan historian pahimpiin tuhoajiin ovat yhtä ajankotaisia tänään kuin ne olivat aikanaan.

Jouduin itse kasvamaan elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta toisen maailmansodan aikana. Se jätti tuon ajan lapseen sekä fyysiset että henkiset jälkensä. Nyt näyttää siltä että joudun viettämään elämäni viimeiset vuodet täysin epäproduktiivisten voimien hallitsemassa maailmassa. Tein koko ikäni työtä sosialidemokraattina vuoden 1952 SDP:n periaateohjelman hengessä. Se tarkoitti demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa joudumme alistumaan maailman tuhovoimaisimmille väkivaltakoneistoille täydellisen vastakkainasettelun maailmassa. Kun epäproduktiivisten voimien henki on päässyt valloilleen, sijaa ei ole vuoropuhelulle eikä edes somekeskustelulle. Argumentoinnilla ei ole enää merkitystä, koska sitä ei kuunnella eikä arvosteta. 

Muistan 1960-luvulla englantia omaehtoisesti opiskellessani lukeneeni Erich Frommin ensimmäisen suuren yhteiskunta-analyysin "The Sane Society" (Terve yhteiskunta). Jo kirjansa esipuheessa hän kysyy: voiko kokonainen yhteiskunta olla sairas? Voiko vallalla olla miljoonien hulluus, vaarallinen ryhmä-ajattelu joka ylläpitää sairaita, vääristyneitä, epäproduktiivisia mielikuvia ja ratkaisumalleja? Vastaan:kyllä voi. Näyttää olevan niin, että myös esi-isien pahat teot periytyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Elämän ratkaisevimiilla alueella, ihmisenä olemisessa ja elämän taidoissa, mitään ei ole opittu. Näin on aina ollut - ja näin on aina oleva,

Perjantaisin näkyy televisiossa pyöritettävän ohjelmaa "viimeinen sana", jonka pitäisi nostaa esiin uusia, vaihtoehtoisia näkökulmia. Median tämän päivän tilaa arvoidessani voin vain todeta että näin ei tule tapahtumaan.

Tämä blogikirjoitus on puolestaan minun viimeinen sanani. En odota vastauksia enkä kommentteja tähän sen enempää kuin koko sisältötuotantooni. Mielipiteillä ei ole merkitystä - aseet ja väkivaltainen voima puhuvat. Kirjoittamiseni täällä loppuu tähän.

META ja SOTA?

META ja SOTA? 

Yliopistotutkija Maarit Mäkinen kirjoittaa polarisoituneesta ilmapiiristä yhteiskunnallisessa keskustelussa Helsingin Sanomien 21.2022 mielipidekirjoituksessa.. Hän viittaa etenkin Korona-pandemiaan ja sen hallintaan liittyviin ongelmiin, kuten "Convoy Finland 2022" liikkeeseen. Minä kiinnitän tämän lisäksi tässä kirjoituksessa huomiota voimakkaaseen polaroisaatioon ajankohtaisessa Ukraina-kriisissä ja sen maailmanpoliittisessa vastakkainasettelussa.

Näin kirjoittaa Maarit Mäkinen:"Polarisoitunutta ilmapiiriä ei paranneta erilaisia näkemyksiä mitätöimällä. Vaihtoehtoisten näkemysten leimaaminen voi ajaa ihmiset omiin leireihin, jolloin keskustelu rajautuu samoin ajattelevien keskinäiseksi ja viestinnällinen polarisaatio syvenee. Tilanne heikentää yhteiskunnan koheesiota ja kansalaisten luottamusta."

Laitan tämän mielipidekirjoituksen muistiin Fb-sivun seinälle ja toimintalokiin äskettäin omalle kohdalle sattuneen tapauksen vuoksi. Kysymys on polarisaatiosta myös nyt ajankohtaisessa - ja todennäköisesti kauan kestävässä - polarisaatiossa liittyen Ukrainan kriisiin.

Tutkija Marit Mäkinen näkee "Convoy Finland 2022" -liikkeessä ja sen suhteessa Korona-pandemiaan tällaisia piirteitä. Mitätöimällä sen taustamotivaatiot ei ilmeisesti paljon voiteta, koska ne ovat todellisuudessa olemassa. Oma kuvaukseni liittyy Ukrainan kriisiin ja sen koko maailmaa koskeviin ulottuvuuksiin.

Kirjoitukseni Ukrainan kriisistä ja eri osapuolien toiminnasta herätti ärtymystä. Tulin verranneeksi Euroopan Unionia espanjalaisen 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa eläneen kirjailijan Cervantesin merkittävimmän kirjan "Don Quijoten" surullisen hahmon ritarin aseenkantajaan Sancho Panzaan, joka varovaisesti yrittää toppuutella isäntäänsä tämän mielikuvituksellisten uhkakuvien maalailusta - siinä kuitenkaan onnistumatta.

Saamme jatkuvasti sekä tiedusteliutietoa että mitä erilaisinta materiaalia, "lisättyä todellisuutta"sodan uhkan keskellä elävästä Ukrainasta. Tarkat hyökkäyspäivät on tiedossa, pakolaisvideoita on tehty etukäteen, joukkojen liikkeitä seurataan satelliiteilla ja pian saatetaan näyttää videota paitsi tankkien takaisinvetämisestä, myös todentuntuisista hyökkäyksistä. Tiedot ovat niin ajankohtaisia ja tarkkoja, että elämme sotaa jo omassa mielikuvituksessamme. En yhtään ihmettelisi, jos monet olisivat alkaneet kerätä ruokavarastoja Korona-pandemian ensiviikkojen tapaan mahdollisen suursodan varalta.

Minusta tuleva kehitys näyttää juuri siltä, jota Facebook ja sen taustalla oleva yhtiö META nimellään edustaa. Metaversum on modernilla tekniikalla luotu mielikuvitusmaailma, joka muodostuu mieleemme jatkuvan uutisoinnin seurauksena. Sota on vain yksi sovellutus metaversumista, digitekniinkan ja sen kasvavien mahdollisuuksien käytöstä todentuntuisten mielikuvien ja sisältömaailman luomisessa. Poliitinen tarkoituksenmukaisuus ja - kuten Don Quijoten tapauksessa - liika paisutetun todellisuuden ahmiminen - johtaa tosielämässä vääriin johtopäätöksiin.

Viime vuoden joulunajan saksalainen der Spiegel -lehti kertoo tästä lisätyn todellisuuden mielikuvamaailmasta, jota kehittyvä digitekniikka yhä enemmän tarjoaa ja johon jo nyt voi uppoutua ja samaistua.

Miten käy lastemme, jotka joutuvat kohtaamaan METAversumin "toisen todellisuuden" nykyistä ehkä jopa 1000 kertaa tehokkaammalla tekniikalla? Käytetäänkö sitä neutraalisti ja vain biofiilisten, elämää ylläpitävien visioiden rakentamiseen. Vai käykö niin, että tuhosuuntainen "lisätty todellisuus" astuu ensimmäisenä kuvaan ja vaatii meitä reagoimaan arkitodellisuudessa sen kuvaamiin vaaroihin?

Surullisen hahmon ritari ja taistelu tuulimyllyjä vastaan

 

Näinä päivinä täytyy taas palauttaa mieleen espamjalainen kirjailija Miguel de Cervantes Saavedra (29. syyskuuta 1547 Alcalá de Henares – 23. huhtikuuta 1616 Madrid). Hänen tunnetuin teoksensa on Don Quijote (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, 1605/1615).

Wikipedian mukaan "Köyhä maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän ottaa nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan. Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan ja maalaisjärkeä käyttävän Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surkean hahmon ritariksi”."

Omalla kohdallani ajattelen tässä yhteydessä USA:n roolia toisen maailmansodan jälkeisenä aikana sen taistelussa amerikkalaisen demokratiakäsityksen puolesta eri puolilla maailmaa. Käytännössä kaikilla mantereilla, ehkä jopa Antarktiksellakin. Päällimmäisenä - joskaan ei millään muotoa täydellisenä luettelona mieleen tulevat heti Korean sota, Vietnamin sota, Chilen vallankumous, taistelut väli-Amerikassa ja Karibian saarivaltioissa, Kuuban saarto ja taistelu neuvostokommunismia vastaan sekä tietenkin juuri parastaikaa menossaoleva Ukrainan kriisi ja mielikuvataistelu Venäjän mahdollista Ukrainaan kohdistuvaa hyökkäystä vastaan. 

Tätä kirjoittaessani Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan pitäisi amerikkalaisten tiedustelulähteiden mukaan tapahtua jo parin päivän päästä eli keskiviikkona 16.2. 2022. USA:ssa juuri näihin aikoihin on tulossa täydennysvaaleja ja tästä johtuen presidentti Bidenin asema ja Demokraattien ohjelmallisten tavoitteiden toteuttaminen saattavat olla vaakalaudalla. Katseiden kiinnittäminen Ukrainan kriisiin ja Venäjän oletettuun hyökkäykseen Ukrainaan saattavat johtua myös yrityksestä luoda kansakuntaa yhdistävä ulkopuolinen uhkakuva, jonka seurauksena istuva presidentti saisi päättäväisyydestään palkinnoksi vaalivoiton edustajainhuoneen täydennysvaaleissa.

 

Uutisia kuunnellessa ja katsellessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tiedustelupalvelujen tiedot sodanuhkasta on tarkoitettu propagandaksi, mielialojen hypetykseksi. Suurvaltojen kesken tällainen nokittelu ja uhkakuvien maalailu koetaan jopa vastapuolen hyökkäyssuunnitelmienm paljastamiseksi etukäteen ja tällä tavalla todellista sotaa estäväksi varoitukseksi.

Kuka muistaa vielä vuoden 2001 WTO:n torneihin kohdistuneen hyökkäyksen ja sen jälkeen alkaneen valmistautumisen Iraki sotaan? Maailmalle näytettiin todentuntuisia kuvia hiekkaan haudatuista ohjusasemista ja hyökkäysjärjestelmistä, jotka sitten tätä varten järjestetyn tutkimuksen pohjalta osoittautuvat perättömiksi. Noam Chomsky, tunnettu amerikkalainen ajattelija ja filosofi toteaa yhdessä viimeisimmistä kirjoistaan USAn hyökkäyksen Irakiin tämän vuosisadan pahimmaksi ihmisoikeusrikkomukseksi. Hän kuvaa kaikkien sodanjälkeisten presidenttien Eisenhowerista Obamaan tuhoa aiheuttaneita hankkeita omista oikeus- ja kulttuurikäsityksistään lähtien. Samassa kirjassaan hän toteaan Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen käymistä sodista, että jos USA:n presidentteihin sovellettaisiin Nürnbergin oikeudenkäynnin ihmisoikeusrikkomuksista annettuja kuolemantuomioita, ne koskisivat ilmeisesti kaikkia jo virkakautensa päättäneitä presidenttejä.

Haluan korostaa että kriittinen suhtautuminen amerikkalaiseen ylivaltaan ei sulje pois myöskään vastaavaa kriittistä analyysia Venäjää kohtaan. Ihmisoikeusrikkomukset ovat universaaleja ulottuvuuksia. Kuitenkaan vallankumous ei ole vientitavaraa, vaan heräämisen on lähdettävä liikkeelle omasta kansasta.

Eurooppalainen osapuoli, Euroopan Unioni ja Euroopan Komissio alleviivaavat tukeaan USA:n näkemykselle uhkaavasta venäläisestä agressiosta, mutta samaan aikaan ollaan varsin pidättyväisiä sekä Ukrainan jäsenyyttä kohtaan NATOssa sekä ylipäätään aseviennin suhteen Ukrainan sotaponnistuksiin Venäjää vastaan. 

Miten tämä liittyy jo lähes viisisataa vuotta sitten syntyneen kirjailijaan Cervantesiin ja hänen kuuluisimpaan kirjaansa Don Quijoteen  ja hänen käymäänsä taisteluun tuulimyllyjä vastaan ja häntä myötäilevään mutta todellisuudessa realismia edustavaan avustajan Sancho Panzaan?

Jukka Petäjä kirjoittaa 9.7. 2016 Helsingin Sanomissa Don Quijotesta kirja-arvostelussaan seuraavaa:

"ON LUONNOLLISESTI paikallaan kysyä, mitä Don Quijote antaa nykylukijalle. Sen nerokkuus piilee siinä, että se tarjoaa satiirin ja huumorin keinoin olemisen traagisia perustotuuksia. Sen mittana on ihmisen ikuinen taipumus huijata itseään. Siinä pelissä on helpompi uskoa mielikuviin kuin todellisuuteen. Äärimmäisessä tapauksessa todellisuuden voi muokata sellaiseksi, että se vastaa omia uskomuksia tai luuloja."

Erona tämän hetken tilanteeseen ja Cervantesin kuvaukseen Don Quiotesta on se, että USA ei pukeudu ruosteiseen haarniskaan eikä aja ikälopulla hevoskaakilla. Tässä katsannossa tämän päivän tilanne ei ole humoristinen satiiri hallitsevan luokan vallankäytöstä, vaan traaginen ja tuhosuuntainen illuusio omasta erinomaisuudesta. Ettei vaan historiallisen klassikon filosofinen totuus olisi ajankohtainen tänäkin päivänä "Surullisen hahmon ritarin" USA:n ja hänen kuuliaisen renkinsä Euroopan Unionin hahmossa?

Dystopia - pelon utopia

Eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin tiistaina 8.2. 2022 maan hallituksen ohjelmaa ja sen toimia hallituskauden loppuajalle. Pääministerin ilmoituksen muodossa Sanna Marin esitteli asian  ja totesi hallituksen monelta osin saavuttaneen tavoitteensa. Erityisen hyvin on edetty taloudessa ja työllisyydessä sekä hallituksen ohjelman mukaisissa tavoitteissa ylipäätään. Loppukaudelle on tulossa kuitenkin vielä satamäärin uusia hallituksen esityksiä - opposition kauhuksi.

Pääministerin ilmoitus ei - tietenkään - kelvannut oppositiolle. Erityisesti Kokoomus ja perussuomalaiset arvostelivat hallituksen velanottoa todeten sen merkitsevän katastrofaalista tilannetta seuraavalle hallituskaudelle, jolloin olisi päästävä velkojen lyhentämiseen ja tiukasti budjettikehyksiin.

 

Mikä velan merkitys todellisuudessa on valtiolle, yrityksille tai kansalaisille? Opposition perustelutavasta käytetään saksankielisessä maailmassa ilmaisua "perheenäidin" malli, jonka mukaan on elettävä käytössä olevien varojen mukaan eikä velkaa pidä tehdä. Tosiasiassa valtio on verovaroilla toimivana yhteisönä täysin toisenlaisessa tilanteessa kuin kotitalous. Käytännössä  valtion velkaa tehdään koko ajan ja samalla maksetaan aikaisempia velkoja pois. Toistaiseksi hallituksemme on saanut pitkäaikaista lainaa jopa miinuskorolla, mikä tekee lainojen avulla tapahtuvan pysyvien investointien tekemisen todella edulliseksi ja produktiiviseksi. Vaikka omista toimistamme riippumaton inflaatiopiikki ei todennäköisesti kovin pitkään jatkukaan, 1900-luvun lopun inflaatiovuodet kokeneet tietävät, että juuri inflaation oloissa lainan saaminen on todellinen taloudellinen lottovoitto, koska inflaatio käytännössä syö velan pois eikä siitä todellisuudessa jouduta maksamaan takaisin kuin murto-osa. Saksassa, jossa valtion velan ottaminen on rajattu jo 1949 voimaan tulleessa perustuslaissa ja jossa muutenkin velkaa pelätään, perinteinen säästäminen on aina ollut korkeassa kurssissa. Velkapelko on siis sukua saksalaiselle velkajarrulle, jonka seuraukset näkyvät mm. saksalaisen telekommunikaatiossa ja julkisen infrastruktuurin heikossa kehityksessä.  Monet vanhemman sukupolven suomalaiset, jotka saivat 1970- ja 1980-luvuilla velkaa, muistavat velkojen sulamisen inflaation seurauksena. 

Kommentoin eduskuntakeskustelua ja opposition velan kauhistelua Fb-sivullani seuraavaan tapaan:"Parastaikaa käytävään Eduskunnan täysistunnon keskusteluun velasta ja sen vaikutuksesta yritysten ja kansalaisten toimintamahdollisuuksiin on todettava seuraavaa: Kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan jonkun velka on toisten osapuolten pääomaa. Valtion velka on pääosiltaan samaan aikaan yritysten ja kansalaisten pääomaa ja ostovoimaa. Valtionvelan nopea poismaksaminen tarkoittaa yritysten ja kansalaisten pääomareservien vähentämistä, mikä näkyy kansalaisten verotuksen kiristymisenä, valtion menojen, so-. investointien ja palvelujen supistamisena sekä yritysten investointimahdollisuuksien vähenemisenä entisestään. Tässä katsannossa nykyhallitus on pitkästä aikaa yritysystävällisin ja Kokoomuksen uusliberaali talouspoliitinen linja vaarantaa vakavasti tulevien vuosien suotuisan talouspoliittisen kehityksen.

Toinen merkittävä seikka valtion velan ottamisessa on tietenkin se mihin sitä velkaa käytetään. Aika usein kuulee puhuttavan "syömävelasta" eli velkarahan käyttämisestä jokapäiväisiin menoihin. Velkaa meillä otetaan kuitenkin pääsääntöisesti - korona-aika muodostaa tästä poikkeuksen - investointeihin ja palvelurakenteen parantamiseen. Pitäisikö tämän rahjan mennä yritysille vai julkiselle sektorille?

Kuten tiedetään Euroopan keskuspankki EKP on rahoittanut nyt jo lähes kahdeksan vuotta yritystoimintaa ns. "määrällisellä elvytyksellä"(QE, Quantitative Easing), jossa yrityksille tarjotaan erityisen pankkien kautta toteutettavan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta likviditeettiä eli resursseja investointien ja innovaatioiden toteuttamiseen.  Määrät ovat olleet valtavan suuria ja niiden tasearvo on nähtävissä  Suomen Pankin virallisessa tiedotteessa. Tällaisella, Suomen vuosibudjettia vastaavalla monetaarisella impulssilla uskoisi saatavan paljon aikaan teollisina investointeina ja työpaikkoina. Erityisen kovasti on kuitenkin huudettu hallituksen työllisyystoimien perään, vaikka määrällisellä elvytyksellä ei julkista sektoria ja sen investointeja saa rahoiottaa EU:n perussopimuksen mukaan ollenkaan.

Julkisen sektori on kuitenkin tyärkeä toimija työpaikkojen luomisessa. Koronan varjolla on voitu poiketa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen  rajoituksista ja niinpä valtiokin on voinut ottaa velkaa erityisesti Korona-pandemian aiheiuttamiin kustannuksiin. Julkisella sektorilla toimivat myös velkarahoituksessa tärkeät moninkertaistajat, joita olen kuvannut toisaalla tässä blogissa. Mielestäni juuri nämä moninkertaistajat on se mystinen syy, miksi nykyhallitus on investoinneissaan ja ylipäätään taloudellisessa toimissaan onnistunut yli kaikkien odotusten. Veronkanto-oikeus, korkea työllistämistaso, kokopiväiset työsuhteet, kattavat työ- ja virkaehtosopimukset, hyvän SOTE-järjestelmän ennakoltaehkäisevät vaikutukset, talouden suuntautuminen kansanvaltaisen päätöksenteon kautta todellisiin tarpeisiin, palkkatulojen voimakas, jopa seitsenkertainen  volaliteetti eli kierto vuositasolla, toimien pysyminen omalla paikkakunalla ja omassa maakunnassa/maassa - nämä ovat esimerkkejä näistä moninkertaistajista.

Kehysbudjetointi tuntui olevan myös tärkeä seikka oppositiolle. Tämän rakenteen tarkoituksena antaa pitkän tähtäyksen raamit budjetin kasvulle ja siten myös rajata yli vaalikausien budjetin kasvua ja valtion roolin vahvistumista. Yhdessä velkapelottelun ja velkajarruajattelun kanssa tämä muodostaa vakauden tavoittelun ohella hengeltään uusliberaalin jarrun julkisen sektorin kasvulle ja sen kyvylle vastata edessä oleviin suuriin haasteisiin. Yksistään ilmastomuutoksen ja tietoteknisen murroksen aiheuttamat uudet haasteet asettavat kehysbudjetin valtiovallan toimia rajoittavina reformia ja uudistusajattelua edellyttävään tarkasteluun.

Oppositio edustaa siis rationaalisen uudistusajattelun sijasta dystopiaa, pelon utopiaa, kauhukuvaa tulevaisuudesta ja sen haasteisiin vasttamisesta.

 

Viulusta ja soittamisen taidosta

Markka takaisin?

Reino Helismaan tunnetussa metsäkämppäiskelmässä jätkä haikailee tavantakaa toiveellaan:"Voi kun olis viulu". Kun sitten porukalla päätetään hankkia kaverille viulu, hän haikailee;"voi kun osais soittaa".

Helsingin Sanomat pohdiskelee 2.1.2022 kirjoituksessaan taloustieteilijäiden suhdetta markkaan ja sitä, oliko euroon siirtyminen Suomelle viisasratkaisu.

Euro on tekninen ratkaisu vaihdon välineeksi ja tässä suhteessa se on rinnastetttavissa muihin vastaaviin, myös kansallisiin välineisiin. Laaja pohja eurooppalaisena maksuvälineenä on sekä tuonut turvallisuutta ja pysyvyyttä (esimerkiksi eläkkeet), mutta myös epävarmuutta, joka näkyy mm. Suomenkin vastuuna n. 60 miljardin valtionvelkakirjoina EKP:n taseissa. Likviditeettiä on mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle meilläkin tullut, mutta toiveissa olleet investoinnit ovat jääneet puuttumaan. Ero Euroopan Valuuttaunionista tai Euroopan Unionista kokonaisuudessaan johtaisi ilmeisesti siihen että nämäkin velkakirjat tulisivat todellisuudessa lunastettaviksi.

Ainakin tätä osaa eurooppalaisesta taloustaseesta voi pitää sinä hintana, jonka olemme vaadittaessa velvolisia maksamaan eurooppalaisesta valuuttayhteistyöstä. Vika ei ole kuitenkaan "viulussa", vaan siinä miten sillä osataan soittaa. Se että raha- ja finanssipolitiikka ovat vain rajoitetusti käytössä, on osoitus makrotaloudellisesta soittotaidon puutteesta. EU:n konsolidoidun perussopimuksen mukaisesti jäsenvaltioita ei voida tukea ja 'mahdollisimmn kilpailukykyisen markkinan' doktriiniin perustuen on yritysmaailmaa tuettu Suomenkin osalta määrällisellä elvytyksellä pelkästään vuoden 2014 jälkeen vähintään yhden vuoden valtion budjetin verran eli n. 60 miljardilla eurolla. Euroon perustuva rahapolitiikka elää siten suhteessa eurovaltioihin edelleenkin 'saivarin asteella' eli mahdollista se olisi jos peruskirja sen sallisi. Toinen makrotaloudellisen viulun soiton oppimista rajoittava tekijä on - Korona-pandemiaan liittyvää "Next Generation" laina- ja tukipakettia lukuunottamatta - dynaamisen finanssipolitiikan loistaminen poissaolollaan. Velalla ei elvytetä eikä rakenneta uutta edes koko maailmaa uhkavan ilmastokatastrofin edessä. Tätä voisi verrata jätkän viulu-analogiaa käytääkseni siihen, että uutta musiikkia ei enää sävelletä koska jo olemassaolevankin soittaminen on niin vaikeaa.

Niillä velkataakoilla, joita mm. Italialla ja Ranskalla on suhteessa EU:n kasvu- ja vakaussopimukseen, uusia ratkaisuja on löydyttävä. Omana käsityksenäni totean että Italia ja Ranska näyttäisivät ymmärtävän että nykyinen valtavirtainen makrotalouspolitiikka tarkoittaa keskeisten mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä. Moderni raha- ja finanssipolitiikkaa pitää sisällään uusia, toistaiseksi käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Tässäkin yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös taloudelliseen demokratiaan. Talouden yhteydessä siitä harvemmin puhutaan. Markan palauttaminen merkitsisi myös välttämättä eroa Euroopan Valuuttaunionista ja oman Suomen Pankin perustamista keskuspankkina - nykyinen Suomen Pankkihan on Euroopan Keskuspankille alisteinen  kansallinen toimija. Oman raha- ja finanssipolitiikan mahdollistaminen avaisi ainakin teoriassa tietä moderniin monetaristiseen makrotalouteen. Omalla keskuspankilla varustettu valtio ei voi koskaan ajautua  konkurssiin, koska se voi aina omilla päätöksillään luoda resursseja eikä sen välttämättä tarvitse velkaantua vieraassa valuutassa. Euro on tässä suhteessa Suomelle ja muillekin valuuttaunionin jäsenmaille vieras valuutta siinä mielessä, että rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan Keskuspankissa ja Suomen valtion on periaatteessa vastattava kaikista tekemistään velkasitoumuksista kuten valtion velkakirjojen lunastamisesta niiden maturiteetin eli lainaajan päättymisen koittaessa.

Taloudellisen demokratian käsite on mukana ainakin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmissa ja perinteessä. Valtiollisen demokratian lisäksi demokratian käsite ulotetaan sen ohjelmissa myös sosiaaliseen, sivistykselliseen ja taloudellisen demokratiaan. Sen keskeisiä piirteitä ovat demokratian muiden ulottuvuuksien mahdollistaminen juuri taloudellisen demokratian avulla. Näitä toteuttava hyvinvointivaltio on se väline, jolla kansanvaltaa vahvistavia elementtejä luodaan.

Euroopan Unionissa valtio ei ole kuitenkaan keskeisessä asemassa taloudellisia arvoja luotaessa, vaan se tehtävä on peruskirjoissa osoitettu 'mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle' (vrt. Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3). Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen mukaan Unioni ei myöskään ota vastatakseen jäsenvaltioiden  sitoumuksista,joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, vastavuoroisten takuiden antamista lukuunottamatta. Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimus rajaa velanoton tunnetusti 60 prosenttiin BKT:sta ja vuosittaisen kasvun kolmeen prosenttiin. Ylväät puheet kansanvallasta ja oikeusvaltiosta ovat jäänet alisteisiksi tälle markkinaehtoiselle toimintaperiaatteelle, jota Euroopan neuvosto ja Komissio systemaattisesti ja tarvittaessa sanktioilla valvovat. Sosialidemokratian - Euroopan yhden keskeisen poliittisen suuntauksen - arvopohja on poliittisen toiminnan ohjenuorana sekä kysenalaistettu että todellisuudessa rajattu pois todellisena mahdollisuutena myös vaihtoehtoista politiikkaa harjoitettaessa. Tästä pitää huolen peruskirjan säännösten noudattamista valvova Euroopan Komission edellyttämä korjausmekanismi. Politiikan vaihtoehtojen on pysyttävä Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan puitteissa. Vahvan, kansanvaltaisen valtion asettaminen etusijalle suhteessa 'erittäin kilpailukykyiseen markkinaan' ei tule kysymykseen.

Taloudellisen demokratian ja oikeusvaltiomekanismin kannalta sosialidemokraattinen, kansanvaltaiseen valtioon ja sen varaan rakentuva yhteinen hyvinvointi ei ole ensisijaista eikä peruskirjan mukaan ole vaihtoehtona mahdollista. Euroopan Unioni ei myöskään tue mielipiteenmuodostusta tukevia kansalaisjärjestöjä. Mm. kansainvälisten ympäristöinternationaalien tuki on käytännössä lopetettu ja korvattu yrityspohjaisilla toimintamekanismeilla. Täten myöskään poliittisella demokratialla ei ole  yhteyttä laajaan kansalaistoimintaan. Tunnetusti myös poliittisten puolueiden taloudellionen tuki kyseenalaistetaan. Sama koskee suhtautumista ammattiyhdistystoimintaan. Euroopan tasolla ei ole juuri mitään vuorovaikutteiseen sopimustoimintaan liittyviä elementtejä - yritysmaailman lobbausta lukuunottamatta. Siitä onkin tullut lähes ainoa vaikuttamisen muoto parlamenttiovaalien ulkopuolella. Lobbareita on sen sijaan Euroopan Unionin päätöksenteon liepeillä on tuhansia.

Kun Euroopan Unioni kyseenalaistaa Kiinan vahvan valtion autorisoidun politiikan, voisi kuvitella Kiinan puolestaan kysyvän, miksi Euroopan Unioni perussäännöissään todellisuudessa kieltää poliittisen vasemmiston  ja erityisesti poliitista demokratiaa edellyttävän sosialidemokratian yhteiskunnallisen toimintapohjan? Kun Venäjä torjuu kansalaisjärjestöjen toiminnan järjestelmälleen vaarallisena, eikö Euroopan Unionin vastaavanlainen toiminta ole yhtä tuomittavaa? 

Euroopan Unioni on ottanut tehtäväkseen autoritaarisen hallinnon ja toimintatapojen arvostelemisen, sanktiot ja  aseelliseen puolustautumiseen ja jopa tarvittaessa hyökkäykseen liittyvät toimenpidearsenaalin. Uskon edellä kuvaamani perusteella olevan suhteellisen helppo ymmärtää, että myös Euroopan Unioni kantaa rakenteissaan ja toimintatavoissaan epäproduktiivista autoritaarisuuden syndroomaa, oireryhmää joka estää rationaalisen vastaamisen niin Unionin toiminnassa kuin epävarmuuksien leimaamassa maailmassakin. 

En myöskään usko että sosialidemokraattiseen arvomaailmaan rakentava henkilö voi toimia puhtaalla omallatunnolla vastuullisissa johtotehtävissä nykyisenkaltaisessa Euroopan Unionissa. 

Media ja tappamisen meininki

 Päättymässä olevan vuoden aikana olen joutunut useampaan kertaan arvostelemaan kaupallisella pohjalla toimivan median ja sen teollisella muodolla, mainonnalla elävän tiedottamisen tapaa suhtautua poliittiseen demokratiaan ja moniarvoiseen yhteiskuntaan. Viimeksi 20.12. 2021 kirjoitin seuraavan tekstin "Sosialidemokratia Suomessa" -Facebooksivulle  siellä käytyyn keskusteluun tästä ilmiöstä: median jatkuva hallituksen politiikan painaminen lillukanvarsiksi luonnehdittavilla perusteluilla poliittisen vedenpinnan alapuolelle keskellä hallituksen hoidettavaksi siunaantunutta mitä vaikeinta maailmanlaajuista pandemiaa osoittaa, että kaupallisen ideologian teollisella muodolla eli ilmoituksilla elävä media pyrkii moniarvoisen tiedonvälityksen sijasta hallituksen kaatajaksi ja kuninkaantekijäksi. Näissä tunnelmissa hiljennymme siis joulun viettoon..."

Lehdistö ja sähköinenkin media on keskittynyt nykyisen hallituksen toimikauden aikana triviaalisten, usein täysin toisarvoisten pikkuseikkojen nostamiseen keskeisiksi aiheiksi yhteiskuntakeskustelussa. Kohteiksi ovat joutuneet ennenkaikkea päähallituspuolueen keskeiset hahmot, pääministeri Sanna Marin ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Aamiaiskohut, pukeutuminen, esiintyminen kansainvälisissä julkaisuissa, kulttuuriväen tilaisuuden järjestäminen pääministerin virka-asunnolla tai viimeksi yökerhokäynti vain yksi puhelin mukanaan ja kaupallisen käytännön mukaisen ilmeisen pakollisen yhden drinkin juonti on nostattanut viikkokausien keskustelun mediassa. Krista Kiurun kohdalla epäasiallisen kritiikin kohteeksi on joutunut hänen tapaansa johtaa hallitusohjelman ulkopuolelta tehtäväksi noussutta Korona-panmdemiaa. Tällaisena muistetaan Pietarista jalkapalloturisteina alkusyksystä palanneiden nuorten humalaisten miesten alapääsävytteinen haistattelu. Suomen menestyminen tässä vaikeassa haasteessa on maailman parhaita, mutta se ei ole estänyt hänen joutumistaan maalittamisen kohteeksi jopa eduskuntaan tuodun ja siellä käsitellyn henkilökohtaisen epäluottamuslauseen muodossa. Onneksi eduskunnan päätöksellä ministeri Kiuru sai luottamuslauseen muodossa kunniansa takaisin tässäkin asiassa onnistuneeseen toimintaansa.

Huomio on siis kiinnittynyt varsinaisen yhteiskuntapolitiikan ulkopuolelta tuleviin nostoihin, demokratian ja lehdistönvapauden nimissä. Huomiota on kuitenkin kiinnitettävä myös median varsin yksiulotteiseen arvopohjaan, kaupallisuuteen ja sen ehdoilla toimimiseen. Frankfurtin koulukunnan kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan kaupallisuus asennoitumistapana ja luonteenpiirteistön keskeisenä vaikuttajana on yksi epäproduktiivisen asennoitumistavan muodoista. Autoritaarisuuden, väkivaltaiseen voimankäyttöön pyrkivän, rajoittamattomaan kahmimiseen ja omistamiseen tähtäävän asennoitumisen rinnalla tämä kaavautumistila on yksi keskeisistä epäproduktiivisuuden muodoista. Fromm menee analyysissaan jopa niin pitkälle, että hän väittää kaupallisuuden pahanlaatuiseen puoleen liittyvän viehtymystä elottoman rakastamiseen, toimimattomaksi tekemiseen, sanalla tappamiseen ja kohteen aktiivisuuden nujertamiseen. Kysymys ei ole pelkästään mielipiteenvaihdosta, vaan tähän yhteiskuntaluonteeseen liittyvästä halusta kohteen toiminnan täydelliseen pysäytämiseen, elottomaksi tekemiseen. Fromm käyttääkin kaupallisuuden tästä puolesta Sigmund Freudin kuuluisaa nekrofilia- käsitettä, ei kuitenkaan sanan sukupuolisessa, libido-pohjaisessa merkityksessä, vaan yhteiskunnallisesti motivoituneena kaavautuneena suuntautumisena.

Toimittajakunta ilmeisesti ymmärtää työnantajansa kaupallisen luonteen ja jo pelkän työpaikan säilymisen vuoksi on taipuvainen hahmottamaan samaistumisen hengessä työhön liittyviä toiveita. Markkina ei sinänsä koe olevansa erityisen poliittista vaan pikemminkin sen ylä- ja ulkopuolella, oman logiikkansa mukaan toimiva kansantaloudellinen välttämättömyys. Pyrkimyksenä on kiihdyttää mm. kulutusta ja siinä kaupallisuus on onnistunutkin ihan oikean kuluttajaluonteen aikaansaamisessa.Yhteisvastuun tai yleisten perustuslaillisten tarpeiden tunnistaminen on alisteista kaupalliselle päämäärälle, voiton tavoittelulle ja sen maksimoimiselle. Yhteiseen hyvään kuuluvat maksut ja palvelut ovat markkinalle voiton maksimointia rajoittava ja pahimmillaan voiton saamisen estävä menoerä. Tämä on perusteena mm. pyrkimisessä paikalliseen, yrityskohtaiseen sopimiseen tai koko sopimustoiminnan sivuuttamiseen. Markkinan ilmoitustulojen ehdoilla toimiva media pyrkii luonnollisesti aktiivisesti sopeutumaan tämänkaltaiseen ajatteluun ja "tunnustamaan väriä" sisältötuotannossa ja toimitustavassa. Suurten ohjelmallisten tavoitteiden ja sisältöjen sivuuttaminen ja henkilökohtaisten heikkouksien ja epäonnistumisten kaivaminen sopii hyvin nekrofiiliksi materiaaliksi tämänkaltaiseen toimittamiseen.

Ajatus median epäproduktiivisesta toimitustavasta tai jopa sisältöjen nekrofiilista, elotonta rakastavasta ja sille vastakkaisia arvoja edustavan toimimattomaksi tekemisestä sopii siis hyvin toimituksen toiminnalliseksi motiiviksi kaupallisessa mediassa. Onnistumista mitataan hyvillä alasampumisilla. Yhdessä sosiaalisessa mediassa kasvavan vihapuheen kanssa tästä lähetymistavasta saattaa kuitenkin muodostua ihan oikeasti tappava ja vaarallisia muotoja saava poliittinen suuntaus. Esimerkkejä löytyy historiasta kaikilta vuosisadoilta aivan tähän päivään saakka. 1930-luvun kansallissosialismin pogromit ja viimeksi väkijoukkojen hyökkääminen Yhdysvaltain kongressiin vaaliprosessin pysäyttämiseksi presidentti Trumpin kauden päättyessä ovat kouriintuntuvia esimerkkejä valloilleen ryöpsähtäneestä vihasta ja sen mukaisista teoista. Se voi pahimmillaan saada berserkkimäisiä piirteitä.

Ajatus nekrofiliasta normaaliin elämänpiiriin kuuluvana latenttina piirteenä on Erich Frommin mukaan huonosti tiedostettu mutta todellinen ilmiö normaalissakin arkipäivässä. Turvakodit, väkivaltarikokset ja mm. USA:ssa lisääntyneet, pienestäkin syystä aseella tehdyt henkirikokset osoittavat, että yhteiskuntaluonteeseemme kuuluu myös ratkaisujen hakeminen vastapuoleksi koetun aktiivisuuden ja toimintamahdollisuuksien pysäyttäminen "lopullisella ratkaisulla" eli tappamalla. Normaalioloissa se ei ole tietenkään hyväksyttävää ja siksi latentti pysäyttäjä, elottoman rakastaja ja toiminnan tyhjäksi tekijä ei itsekään tule tietoiseksi omista epäproduktiivisista viehtymyksistään. Tiedetään kuitenkin, että jo  "katsekin voi tappaa".

Onko median toiminta hallituksen toiminnan pysäyttäjänä normaaliin demokratiaan kuuluva ilmiö vai nousemassa oleva nekrofilisen, poliittiseksi vastustajaksi koetun täydelliseen  pysäyttämiseen tähtäävä epäproduktiivisen asennoitumistavan ilmaus?