r>g

Tällä kertaa pääsen otsikon suhteen tosi vähällä - tarvitsen sisällön esittelyyn vain kolme kirjainmerkkiä.  Tämä kaava tulee vuonna 2014 kirjan "Kapitalismi 21. vuosisadalla"  julkaisseen Thomas Pikettyn analyysista. Se tarkoittaa sitä, että viimeisten yli kahden vuosisadan aikana omistusten (r=return) määrä on jatkuvasti kasvanut enemmän kuin vuosittainen taloudellinen kasvu (g =growth).  Piketty seuraa omistusten lisääntymistä suhteessa kasvuun  niin pitkällä aikajaksolla kuin se tilastojen pohjalta on ylipäätään mahdollista. Hän vertailee ennenkaikkea Ranskan, Britannian, Amerikan Yhdysvaltojen, Saksan ja myös pohjoismaista Ruotsin tilastokantoja ja päätyy tähän dramaattiseen tulokseen.

Omistusten määrän lisääntyminen on muutamia harvoja poikkeuksia - erityisesti I ja II maailmansodan aikoja - lukuunottamatta jatkuvasti kasvanut nopeammin kuin taloudellinen kasvu.  Kaava r>g kulkee erim uoodoissa tämän yli 700 sivua paksun kirjan  läpi. Erittäin nopeaa omistusten (fortune=omistus) kasvu oli 1800-luvun alussa. Sen ajan etuoikeutetut ryhmät Ranskassa ja Englannissa pitivät selvänä, että ilman kymmen- tai satakertaista omistusten määrää suhteessa keskivertoon ei voinut elää sivistynyttä elämää. Hän käyttää esimerkkeinä Balzacin ja Jane Austinin romaaneita, joista erityisesti viime mainitun kuvaama elämäntyyli on tullut tunnetuksi BBC:n sinänsä loistavasta sisältötuotannosta. poikkeuksen säännöstä muodostavat Euroopan pohjoismaat, joissa niissäkin omistusten kasvu on ollut kansantalouden kasvua nopeampaa mutta lievempää kuin muualla maailmassa.

Mahdollisimman laajaan ja perusteelliseen tilastolliseen analyysiin perustuen Piketty osoittaa, että ellei mitään tehdä, maallinen hyvä päätyy nyt alkamassa olevan vuosisadan aikana äärimmäsen harvojen omistajien käsiin. Piketty osoittaa, että taloudellinen polarisoituminen jatkuu vääjäämättömän voimakkaana ja vuosituhannen lopulla ehkä 0,0001 prosenttia maapallon väestöstä - sekin on vielä n. 80 000 ihmistä - omistaa käytännössä valtaosan maapallosta.

Omaisuuksien piilottaminen verotukselta mitä erilaisimmin keinoin on pääomia keräämään onnistuneiden arkipäivää. Tuloja ei tule enää niinkään maaomaisuuksista, vaan osakkeista, osuuksista, mitä erilaisimmista finasnssialan tuotteista. Rikkaiden joukossa on tietenkin joitakin, jotka ovat tehneet ällistyttävän hienoja keksintöjä ja onnistuneet tuotteistamaan ne   (kuten esim. Microsoftin omistaja Bill Gates tai Ikean omistaja Ingvar Kamrad jne.). Usein omistaminen  perustuu tämän lisäksi ihan puhtaaseen yhteisen omaisuuden ryöstöön ja sen lisäksi  myös suuriin, sukupolvien myötä kasaantuneisiin perintöjen kasvuun. Koulutettu manageriluokka omistaa myös paljon ja on onnistunut juuri 1900-luvun lopulla kasvattamaan palkkojaan ja palkkioitaan ilman minkäänlaisia hyväksyttäviä perusteita satumaisiin summiin.

Ongelman taltuttaminen ei globaalissa maailmassa onnistu yhden maan toimesta. Itse asiassa koko maailman tulisi tuntea tässä suhteessa mitä suurinta vastuuta, koska omaisuuksien keräämiseen liittyy vahva usko tekniikan mukanaan tuomaan hyvään. Maapallon luonnollisen tilan rapistuminen on laajempi kysymys kuin ilmastomuutos ja jos polarisoituminen jatkuu ja ehkä lisäksi voimistuu  tämän vuosisadan aikana, tulevat sukupolvet ovat sekä ympäristöongelmien että yhteiskunnallisten ristiriitojen johdosta mitä suurimmassa vaarassa.

Piketty kiinnittää huomiota siihen, että mm. Euroopan Unionilla olisi jo nut mitä parhaat tilastolliset edellytykset maailman taloudellisen tilan polarisoitumisen havaitsemiseen ja toimenpiteiden aloittamiseen vaurauden jakaantumiseksi nykyistä tasaisemmin. Kysymys on sekä Euroopassa että koko maailmassa valtavan enemmistön ihmiskohtalosta. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusjulistukset antavat maapallon taloudellisen tilan ja kehityksen tarkastelulle ja tarpeellisille muutoksille eettisesti hyväksyttävän perustan. Aloitteita Euroopan Unionin suunnasta ei ole kuitenkaan täässä suhteessa tullut, minkä Piketty toteaa suurena ja kohtalokkaana taloudellisena sokeutena.

Talous ei ole eksatti tiede, vaan taloudellisen asiantuntemuksen takana on aina mitä erilaisimpia motiiveja ja pyrkimyksiä. Siksi Pikettyn mukaan talous tarvitsee tuekseen muiden tieteenalojen tukea ja osallistumista. Talous on mitä suurimmassa määrin ekologinen, filosofinen, kulttuurinen ja historiallinen kysymys. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut talouden peruskysymyksistä paitsi henkilökohtaisena myös yhteiskunnallisena - globaalina - kysymyksenä. Tämä vuosisata ei saa päästää tuhoisaa ja myyttistä harvainvallan megakonetta siihen vauhtiin mikä on loogisena seurauksena  nykymenon kritiikittömästä hyväksymisestä.

Vanhat luokkataistelun keinot eivät enää uudessa globaalissa taloudessa ole voimassa. Omaisuuksien ja taloudellisten arvojen sosialisointi ei muodosta sellaista ratkaisua joka alkaisi vähentää polarisoitumista ja tasoittee kasvun hedelmiä suurille massoille. Kiina saattaa tiettyyn määrään saakka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Pikettyn ratkaisu on pääoman ja sen erilaisten ilmenemismuotojen verottaminen. Lainaan tähän asiasta tekemääni lyhyttä Facebook-kuvausta:

"Pitäisi siis nostaa pääomatulojen verotusta, tehdä siitä progressiivinen ja rahoittaa tällä tavalla budjetin alijäämää. Pääomatulot kasvavat jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu yleensä, ja taloudellisen taantuman aikanan taloudellisen kasvun ja pääomatulojen ero senkun kiihtyy... Sain juuri luettua Thomas Pikettyn lähes 800-sivuisen kirjan "Pääoma 21. vuosisadalla", jonka yksinkertainen mutta selvä sanoma on seuraava: pääomatulot ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana kasvaneet jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu. Omistuksista kertyvien tulojen jatkuva prosenttimääräinen kasvu on saanut aikaan globaalin tulojen polarisoitumisen joka on tosiasia. Todellinen vaara on, että hyvin pieni eliitti omistaa tämän vuoisisadan lopussa lähes koko maapallon. Piketty ehdottaa, että vuosittainen pääomavero olisi 0,1-0,4 % alle miljoonan euron pääomasta, 1 % 1-5 miljoonan pääomalle, 2% 5-10 miljoonan euron pääomista jaa 5- 10% pääomavero useamman kymmenen, sadan ja jopa miljardin euron pääomille. Pääomavero tässä muodossa lisäisi tuloja ja kasvua niin että eriarvoistuminen alkaisi vähetä ja köyhyys voitaisiin poistaa. Sen enempää Euroopan Unioni kuin EU:n jäsenmaiden hallituksetkaan eivät ole olleet halukkaita kehittämään läpinäkyvää ja kaikenkattavaa tilastointia päämista ja niiden kätköpaikoista, vaan näyttävät suojelevan kaikkein rikkaimpia ja näiden tekemää veronkiertoa, minkä Piketty määrittelee varkaudeksi demokraattiselta yhteiskunnalta."

Tänään 30.11. 2016 julkaistiin SDP:n kesän 2017 puoluekokoukselle tehdyt aloitteet. Tässä Åbo Socialdemokrater rf:n asiaan liittyvä aloite:

Pääomatuloveroa on nostettava 
Koska pääoman tuotot nousevat koko ajan enemmän kuin palkat, erot rikkaiden ja köyhien välillä suurenevat. Jo nykyään rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maailman varallisuudesta. Jos tämä kehitys saa jatkua, se johtaa vakaviin konflikteihin varakkaiden ja vähävaraisten välillä.

Jotta maassamme ei muodostuisi sosiaalisia jännitteitä, taloudellisen epätasa-arvon edelleen kasvaminen on estettävä. Tuloeroja on tasattava verotuksessa tehtävien muutosten avulla. Kansainvälisten pankkitransaktioiden verotuksen käyttöönotto, niin kutsuttu Tobin-vero, olisi merkittävä askel oikeaan suuntaan. Lisäksi on hyvin tärkeää, että sijoituksiin liittyvä salassapitovelvollisuus poistetaan, jotta kaikkien maiden viranomaiset voivat valvoa, että verolainsäädäntöä todella seurataan.

Kun esitetään vaatimus, että pääomatuloveroa pitäisi korottaa tasolle, joka vastaa palkkoja ja eläkkeitä, väitetään usein, että tämä estäisi yrityksiä investoimasta Suomeen. Tämän takia on tärkeää, että pääomatuloveroa ei koroteta ainoastaan Suomessa, vaan myös EU:ssa sekä muissa osissa maailmaa. Merkittävää kannatusta korkeamman pääomatuloveron puolesta löytyy jo monissa paikoin unionia sekä Englannissa ja Yhdysvalloissakin.

 Åbo socialdemokrater rf. esittää, että puoluekokous velvoittaa SDP:n johtoa nostamaan puoluehallituksessa esille kysymyksen pääomatuloveron korottamisesta ja korostaa, kuinka tärkeää on, että sosialidemokraattinen liike aktiivisesti ajaa pääomatuloverotuksen kiristämistä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

 Puoluehallituksen lausunto 
Aloitteessa esitetään perusteltu huoli pääomaverotuksen tasosta suhteessa palkkatulojen verotukseen ja sen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Aloitteessa esitetään pää- omaverotuksen korottamista Suomessa sekä aktiivista toimimista asian puolesta sisarpuolueiden kanssa.

SDP on viimeksi hallitusvastuussa ollessaan ollut aktiivisesti uudistamassa verotusta luomalla pääomaverotukseen uuden progressiivisesti määräytyvän verokannan, jolloin suurimpia pääomatuloja verotetaan korotetulla kannalla. Myös pääomaverotuksen kokonaistasoa korotettiin. On kohtuullista, että myös pääomatulojen saajat ovat talouden vaikeiden vuosien aikana mukana talkoissa.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti myös veropohjan laajuus  erityisesti erilaisia sijoitustoiminnan muotoja (sijoitusvakuutukset, kapitalisaatiosopimukset jne.) koskien. SDP on esittänyt omassa vaihtoehtobudjetissaan, että pää- omatulon veroa korotetaan kahdella, ja korotetussa kannassa yhdellä prosenttiyksiköllä. Lisäksi aliverotettu finanssisektori tulisi huomioida vahvemmin verotuksessa.

Päätösesitys 
Puoluekokous yhtyy aloitteeseen pääomaveron korottamiseksi sekä aktiivisemman yhteiseurooppalaisen veropolitiikan luomiseksi.


Suunta näyttäisi siis ainakin  periaatteessa oikealta - kysymys on vain globaalista tietoisuudesta ja siihen liittyvästä intensiteetistä!

Aika entinen ei koskaan enää palaa...

Euroopan Parlamentin puheenjohtaja Martin Schulz jättää tehtävänsä puheenjohtjana ja ilmeisesti myös europarlamentaarikkona ja 'palaa kansalliseen politiikkaan' asettumalla ehdokkaaksi Saksan liittopäiville - ja valituksi tultuaan myös keskeisiin tehtäviin kansallisella poliittisella tasolla. Martin Schulz tunnettiin SPD:n oppositioaikoina räväkkänä kyseenalaistajana, vaihtoehtoisen lähestymistavan puolestapuhujana, sosialidemokraattisten arvojen keskeisenä saksalaisena avaajana eurooppalaisilla keskustelufoorumeilla. Mitä on tapahtunut?

Euroopan Unionissa on käyty  kiivasta keskustelua ja nähty vastakkainasettelua sosialidemokraattien, vasemmiston ja vihreiden haastaessa konservatiivista ja liberaalia enemmistöä. Samaan aikaan kuitenkin on on myös ollut johdonmukainen pyrkimys vuoropuheluun ja konsensuksen hakemiseen. Martin Schulzin puheenjohtajuus Euroopan Parlamentissa poliittisen vähemmistön edustajana on tästä yksi osoitus. Sillä on paitsi symboliarvoa, myös paljon sisällöllistä merkitystä. Konsensuksen kautta myös vaihtoehtoinen lähestymistapa saa lisättyä omia palikoitaan eurooppalaiseen politiikan megakoneeseen. Itse moottoria ei saa muutettua, mutta voi ehkä saada paremman ilmastoinnin, turvavöitä ja puskureita pahimpiin törmäyksiin.

Lokauun 30. päivänä 2016 tapahtui eurooppalaisessa politiikassa CETA-sopimuksen hyväksymisen myötä suuri, syvällinen ja todennäköisesti lopullinen arvomuutos, jolla sinetöitiin markkinoiden autoriteetti suhteessa kansalaisyhteiskuntaan ja sen valtiollisiin rakenteisiin. Hyvinvointivaltion poliittista vaihtoehtoa ei suljettu kokonaan pois, sitä voidaan resurssien lisäämisen muodossa edelleenkin tavoitella. Itse toteutus, hankintojen ja palveluiden tuottaminen niihin liittyvine monine oikeuksineen avautuu CETA-sopimuksen myötä pohjia myöten myös markkinoille ja yrityksille. Julkisen sektorin omana työnä toteutettava hanke on teoriassa mukana, mutta vain yksi muiden joukossa. Julkinen sektori itse on velvoitettu avaamaan kaikki hankintansa ja palvelunsa markkinoille.

Hyvinvointipalvelujen toteuttaminen omana työnä on ainakin teoriassa mahdollista, käytännössä todennäköisesti  harvemmin. Kaikki hankkeet on kilpailutettava ja siinäkin tapauksessa että julkinen sektori sattuisi voittaman kilpailutuksen, tulos voidaan kyseenalaistaa jos samalla sektorilla toimiva yritys on tehnyt hankkeesta tarjouksen. Ristiriitatilanteesta voidaan neuvotella ja yrittää löytää yksimielinen ratkaisu.  Asiaa ei kuitenkaan ratkaista CETA-sopimuksen jälkeen enää poliittisilla päätöksillä, vaan kuvaan astuu sopimuksen sisältämä tuomioistuinmenettely, tribuuni. Tämä uusi rakenne määrittelee itse sekä toimintansa hinnan että myös hävinneelle osapuolelle määriteltävät sakkorangaistukset.

Miten tämä liittyy sosialidemokratiaan ja Martin Schulziin, eroavaan Euroopan Parlamentin puheenjohtajaan?

Mielestäni viimeistään CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisen myötä on tapahtunut historiallinen käänne. Pohjoismaiseen käytäntöön, pääosin julkisen sektorin omaan toteutukseen, kansanvaltaiseen ja transparentiin perustunut hyvinvointivaltion rakentaminen on tullut tiensä päähän. Jos haluaa käyttää uuden "Pääoman" kirjoittaneen taloustieteilijä Thomas Pikettyn kieltä, on tapahtunut ¨konservatiivinen vallankumous". Sosialidemokraattinen, vahvaan ja kansanvaltaiseen valtioon perustuva hyvinvonnin rakentaminen ei ole enää samalla tavalla mahdollista kuin yhteisten voimavarojen kokoamiseen tähtäävällä, valtion ja kuntien varaan rakentuvalla politiikalla on runsas vuosisata tähdätty.

Tässä mielessä Martin Schulzin poislähtöön liittyy dramaattinen historiallinen käänne. Eurooppalainen sosialidemokratia joutuu etsimään uusia teitä yhdenvertaisuuden, mahdollisuuksien tasa-arvon ja kiihtyvällä vauhdilla tapahtuvan taloudellisen polarisaation säätelemiseksi. Parhaimmillaan sosialidemokratia voi toimia jonkinlaisena sosiaalista vähimmäisturvaa tavoittelevana hybridimoottorina  automaattiohjauksessa kulkevassa, globalisaation megakoneessa. Sosialidemokraattinen, valtion ja kuntien varaan rakentuva hyvinvointivaltio on passé. Se ei ole enää poliittisesti varteenotettava mahdollisuus vapaakauppasopimusten ja markkinoiden ehdoilla toimivassa maailmassa.

Historiallisia, arvopohjan muutokseen perustuneita käänteitä, 'vallankumouksia' on tapahtunut ennenkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Vanhan Testamentin kertomus Saulin voitelemisesta kuninkaaksi. Mooseksen laintaulujen toinen, ehdoton idolien palvomisen kieltävä käsky, ei enää riitä kansalle, vaan se haluaa harmoniaa tavoittelevan henkisen tilan sijasta itselleen kuninkaan 'muiden kansojen tapaan'. Varhaisjuutalaisuudelle, Maimonideksen seuraajille  Saulin voiteleminen kuninkaaksi merkitsi luopumista käskyjen arvopohjasta ja keskeisen vanhan arvopohjan katoamista.

Uudelle, kestävälle näkemykselle on siis nyt kysyntää.

PS: Facebookissa virinneessä keskustelussa nousi esiin merkittävä tulkintaero CETA-vapaakauppasopimuksen sisällöstä, jossa Valtteri Aaltonen toi esiin kannan, jonka mukaan julkiset palvelut eivät kuulu automaattisesti kilpailutettavina asioina vapaakauppasoikumsen piiriin. On syytä tallentaa käymämme keskustelu saatesanoiksi myös täällä blogissani, jotta tämä viralliseksiluokiteltava näkemys tulee tässä samassa yhteydessä esiin:

"Valtteri Aaltonen: Tuohon on nyt päässyt vähän vääriä käsityksiä CETA:n sisällöstä.
CETA:an ei sisälly määräyksiä siitä, mitä on tuotettava yksityisesti ja mitä julkisesti. Se ei siis velvoita avamaan julkisen palvelun tuottannon markkinoita eikä estä julkista valtaa tuottamastaan haluamiaan palveluita julkisesti. Sopimustekstissä on nimenomainen kirjaus, ettei sopimuksella puututa valtioiden sääntelyoikeuteen.

Ylipäänsä Suomessa sovelelttavat hankinta- ja kilpailutusmenettelyt seuraavat kansallisesta ja osin CETA:n tuomioistuinmenettely ei myöskään koske tilanteita, joissa julkisen vallan omistama tuottaja ja yksityinen palveluntarjoaja kiistelevät kilpailutuksen lopputuloksesta. Nämä ovat puhtaasti kansallisen tuomioistuinjärjestelmän piiriin kuuluvia asioita

Ilpo Rossi:Valtteri, kiitos kannanotostasi; kerrankin täytyy oikein itse toivoa että olen väärässä! EUtiedote näistä asioista kertoo kuitenkin, miten Kanada päästää Euroopan Unionin yritykset sikäläisille markkinoille ihan juurta jaksain. Mitä julkisten palvelujen suojaaminen tarkoittaa sen lisäksi että niiden toteuttamisen voidaan varata verovaroja ja rakentaa infrastruktuuria - sitäkin tietenkin kilpailutettuna?

Valtteri Aaltonen: Ilpo, se EU:n tiedote siis kertoo, että Eurooppalaiset yritykset pääsevät osallistumaan hankintojen kilpailutuksiin Kanadassa. Siis niiden hankintojen, joita on päätetty hankkia kilpailutuksen kautta yksityiseltä markkinalta, eikä tuottaa itse. Mutta tuo ulkoa hankkiminen on siis on täysin julkisen vallan oma poliittinen päätös, eikä CETA tuohon vaikuta. Siinä kun ei ole määräyksiä palveluiden yksityistämisestä tai ulkoistamisesta. Julkisesti voidaan edelleen tuottaa kaikki ne julkiset palvelut, mitkä poliittisesti päätetään.

Valtteri Aaltonen (ja Lassi myös): lisään kommenttisi blogitekstiini jälkikommenttina, jotta tämä keskustelu tulee asiallisesti dokumentoitua täälläkin. Vapaakauppasopimuksiin liittyvät pelot ovat keskeisesti koskeneet pelkoa julkisen sektorin joutumisesta näiden sopimusten kautta alisteiseen asemaan suhteessa markkinoihin. Tulossa on vielä julkisia hankintoja ja paveluja koskeva TISA-vapaakauppasopimus ja silloin viimeistään nähdään, missä nämä 'tilaaja-tuottaja-rajaukset kulkevat.

11.12. 2016 Hannu Vesa kirjoitti "Itsenäinen kansa - yhteistyöän maailma" Facebook-sivulla tästä samasta aiheesta:

"Olen eräissä aikaisemmissa päivityksissäni yrittänyt pitää Belgian Wallonien ja ranskankielisen sosialistipuolueen PS:n puolia EU-Kanada kauppa- ja investointisuojasopimuksen ratifiointikysymyksessä. Siihen oli useampiakin syitä: 

1) 1980-luvulle sijoittuneen "EU-diplomaattiurani" aikana olin nähnyt, kuinka kauppapoliittisten sopimusten laadinnan sisällyttäminen ns. yhteisökompetenssiin oli tehnyt hommasta pelkkää sisäpiirin touhua. Touhua, jossa aidosti vaikuttavina tahoina toimivat ainoastaan komission ja jäsenmaiden hallitusten kauppapolitiikasta vastaavat byrokraatit ja näihin ihonläheistä yhteyttä pitävät suuryritysten lobbarit. Joissakin harvoissa tapauksissa ay-liikkeen edustajat olivat päässeet porukkaan - mutta sillä edellytyksellä, että hetimmiten sopeutuvat joukkoon. Eivätkä puhua pukahtaneet mitään kuulemastaan ja näkemästään ulkopuolisille. Ns. kansalaisyhteiskunta oli lähinnä naureskelun kohde!

2) Vaikka olikin vallalla käsitys siitä, että Kanadaa koskeva CETA-sopimus olisi parempi kuin USA:n kanssa jo pitkälle neuvoteltu TTIP-sopimus, siihenkin olisi sisältynyt demokraattisen valtion päätökset ulkopuolisista tuomareista koostuneelle välitystuomioistuimelle alistava ISDS-menettely. Sen päätöksistä ei olisi ollut edes valitusoikeutta.

3) Suomi - ja sen neuvotteluja seuraavat virkamiehet - kuuluivat perinteittensä mukaisesti joukon huutosakkiin: Sen roolina oli osoittaa sokeaa kannatusta komission ja Kanadan neuvottelutulosta kohtaan. Ja torjua kaikenlainen kansalaisyhteiskunnan taholta tuleva epäily. Kritiikistä nyt puhumattakaan. Indoktrinointitehtävä onnistui niin hyvin, että jopa SAK (tietenkin edunvalvontayksikkönsä työväenliikkeen ulkopuolelta rekrytoimien asiantuntijoitten esityksestä) liittyi huutosakkiin.

Ja sitten yllätyksenä useimmille: pienen Belgian eteläinen 3,6 miljoonan asukkaan osavaltio Wallonia hylkää sopimuksen! Belgian hallitusmuodon sille antamin valtuuksin. Siitä huolimatta, että suurempi (käytännössä monikansallisten suuryritysten hallitsema) pohjoinen osavaltio Flanderi tuki sopimusta. Miten näin saattoi käydä?

Ao. VOX-EUROPE:n julkaisemassa artikkelissa todetaan, että Wallonian presidentin ja osavaltion sosialistijohtaja Paul Magneten johdolla PS oli jo pidempään oikeasti paneutunut kysymykseen ja tukeutunut mm. kansalaisjärjestöjen tarjoamaan asiantuntija-apuun. Ja heillä oli suuria epäilyksiä niin ympäristöä, maataloutta kuin elintarvikehygieniaakin koskevien kohtien osalta. Investointisuojasopimuksesta puhumattakaan. Walloonit eivät suinkaan olleet päättäneet marssijärjestystä, vaan se seikka, että he saattoivat tehdä selväksi oman kantansa vasta loppuvaiheessa, on osa komission ja EU:n kauppapoliittisen lobbyn valitsemaa taivuttelutaktiikkaa. Tuttu tilanne muistakin yhteyksistä, kun demokratian ylitse halutaan kävellä: Joko hyväksytte neuvottelutuloksen viivyttelemättä ja sellaisenaan. Tai hylkäämistä seuraava katastrofi on pelkästään teidän vikanne!

Lopputulema on sitten sellainen, että Wallonian sosialistit tekivät palveluksen meille muille - tyhmemmille ja laiskemmille - saamalla sopimukseen sen eräitä räikeimpiä puutteita koskevat lisäkirjaukset. Ja ennen kaikkea sen, että investointisuojammenettely ISDS korvataan eurooppalaiseen tuomioistuinjärjestelmään leivottavalla, tuomarien virkavastuuseen perustuvalla julkisella tuomioistuimella.

Syyttä ei Paul Magnette ole toiminnastaan saanut lempinimeä WALLONIX!

Olen ylpeä siitä, että Brysselin vuosinani opin tuntemaan useampia hänen lähipiirissään vaikuttavia tovereita."

Lisäys 23.12. 2016

Sitten Ceta vapaakauppasopimuksen hyväksymisen on kotimaassakin tapahtunut paljon. Valtteri Aaltosen kannanoton mukaan Ceta-sopimus ei avaa tietä kansainvälisille yrityksille kilpailemaan julkisen alan palveluista ja näin ilmeisesti Ceta-sopimuksen mukaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteivätkö kanadalaiset yritykset pääsisi mukaan tarjoamaan tuoteitaan ja palveluitaan Suomen julkiselle sektorille joko sellaisenaan tai osana kansainvälisiä yrityksiä. Voimaan on tulossa hankintalaki 2017 alusta ja laaja SOTE-uudistus vuoden 2019 alusta. Näissä molemmissa rajataan julkisen sektorin toimintavapautta aivan ratkaisevalla tavalla. EK:n asiantuntijalääkäri toteaa tämän jo vuonna 2015 julkaistussa kirjoituksessaan . Helsingin Sanomien pääkirjoitus lokakuulta 2016 toteaa saman seikan.  Hallituksen esitys SOTE-uudistukseksi jatkaa samalla linjalla. Esitys tulee lausunnolle vuoden 2017 alusta, joten asia ei ole valmis, mutta nykyisen hallituksen omat voimat riittävät ratkaisemaan asian. Lisäksi tulevat EU:n kilpailutusperiaatteet. 

Summasummarum: pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta, itsenäisenä ja suvereenina subjektina toimivasta hyvinvointivaltiosta ei ole enää kuin muodollinen kansanvalta jäljellä.

Lisäys 19.2. 2017

Thos Wahlgrenin Fb-sivuilla käydystä keskustelusta:

 Valtteri Aaltonen sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä väitti minulle että CETA-sopimuksen piirissä julkiset palvelut olisi nimenomaan ja erikseen suljettu pois yrityksiltä. "CETA:an ei sisälly määräyksiä siitä, mitä on tuotettava yksityisesti ja mitä julkisesti. Se ei siis velvoita avamaan julkisen palvelun tuottannon markkinoita eikä estä julkista valtaa tuottamastaan haluamiaan palveluita julkisesti. Sopimustekstissä on nimenomainen kirjaus, ettei sopimuksella puututa valtioiden sääntelyoikeuteen." 

Kun yritykset voivat perustaa ja rekisteröidä filiaaleja myös sopimuksen piiriin kuuluviin maihin kuten Suomeen, kysyn: voiko tämä pitää paikkansa? Kirjoitin asiasta blogissani http://ilporossi.blogspot.fi/…/aika-entinen-ei-koskaan-enaa…

----
Thomas Wallgren Hei. Kyllä Valtteri on oikeassa. Mutta tuo on epäolennaista. Ceta joka ei velvoita yksityistämään eikä puutu sääntelyoikeuteen puuttuu hyvin radikaalisti sääntelyn reaaliseen mahdollisuuteen. Väännän vielä kerran rautalangasta. Jos Sipilän hallituksen uudistus markkinaehdollistaa Suomen sote-palvelujen tuotannon ja jos Ceta astuu voimaan sote-uudistuksen peruuttaminen käy Suomelle käytännössä, joskaan ei oikeudellisesti, mahdottomaksi Cetan konfiskaatiovelvoitteiden takia. (Jos Suomi peruuttaa markkinaehdollistamisen Suomi joutuu korvaamaan Suomen sote-markkinoille investointeja tehneiden veroparatiisiyhtiöiden menetettyjä tulevia voittoja.)

SOTE, CETA ja Tribuuni

SOME ja CETA
Otsikon kirjainlyhenteet kertovat Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassakin käynnissä olevasta muutoksesta, joka sisältöineen tunkeutuu vähitellen tietoisuuteemme, vaatii kannanottoa ja sopeutumista ja -  lupaa ainakin periaatteessa mahdollisuuden vaikuttamiseen ja jopa muutokseenkin. Missä määrin vaikuttaminen ja muutos on mahdollista, sitä tässä on tarkoitus lyhykäisesti pohdiskella.

SOTE, sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistus on tulossa ja maan hallituksella on vahva, kansanvaltaan ja eduskuntaenemmistöön perustuva mandaatti asian eteenpäinviemiseen. Koko valmistelun ajan on ollut nähtävissä ainakin se, että parlamentin oikealla laidalla keskustaa ja perussuomalaisia halkoen on ollut pysyvä halu ja intentio markkinan, so. yksityisten toimijoiden mukaantuomiseen. Kysymys on siis ns. valinnanvapaudesta ja yritystoimijoiden mukaantuomisesta kilpailutettaviin hankintoihin ja palveluihin. Valinnanvapaus tarkoittaa siis kilpailuttamisen sijasta pysyvää, julkisen ja yksityisen - mahdollisesti useampienkin toimijoiden  - mukaantuloa palvelujen tuottajaksi. Nämä siis tulisivat  'samalta viivalta' meillä pitkään, pohjoismaiseen, hallinnolliseen ja toiminnallisen  kansanvaltaan perustuvaan julkisen palvelujen tuottamisen rinnalle. Taustalla on jo 1970-luvulta vaikuttanut ns. uusliberalistinen ja monetaristinen konsepti. Kilpailuttamistilanteessa sosialidemokratialle ei lankea muuta tehtävää kuin puhtaasti hallinnollinen toimeenpanoon osallistuminen vaaleissa saadun mandaatin puitteissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltion konsepti saattaa jäädä historiaan yhden tai kahden ihmisiän jatkuneena poikkeuksellisena jaksona.

SOTE-ratkaisuun on tullut mukaan myös Keskustan mukana uusi yllätyspiirre eli vaaleihin perustuvan maakuntahallinnon toteuttaminen tässä yhteydessä. Millainen tästä tulisi, se on vielä epäselvää, mutta tiettävästi haikaillaan maakuntavaalien toteuttamista muiden vaalien yhteydessä. Kunnallisvaalien osalta on jo ensi vuonna toteutumassa suuri muutos valtuustojen pienenemisen muodossa. Kun kuntayhtymissä ja muissa kuntien yhteisorganisaatioissa Keskustapuolue on pienten kuntien kautta saanut suhteettoman suuren hallinnollisen edustuksen, pelättävissä on että kuntarakenteen - kunnallisvaalijärjestelmän - kautta makuntahallinnon poliittinen epäsymmetria saa uusia ilmauksia. Jos näin käy, sosialidemokratia on eduskuntavaalitulostakin vaatimattomammassa asemassa maakuntahallinnossa. Puolueen nimen ja toiminnallisen symboliarvon, sosiaalisuuden ja kansanvallan ohella myös käytännön osallistuminen käy yhä ohuemmaksi ellei aivan homeopatian tasoiseksi.

Euroopan Unioni ja Kanadan välillä solmittu laaja vapaakauppasopimus , sienirihmaston lailla laajalle ja syvälle ulottuva rakenne on juuri astumassa voimaan. Sopimuksen lopullinen muoto oli parhaiten löydettävissä Unionin keskeisillä kielillä, ainoastaan väliaikainen versio löytyi kokonaan suomeksi. Siinä toistuu paitsi Euroopan Unionille, myös koko vapaakaupalle keskeinen periaate, tavaroiden ja palveluiden  ja muiden kaupan esteiden syvällinen - sanoisin perinpohjainen - poistaminen. Julkisten palveluiden osalta on tulossa vielä uusikin samaan suuntaan vievä vapaakauppasopimus CITA. Näissä Euroopan Unionin jäsenvaltioita ja Kanadaa johdatetaan toimimaan hyväksytyn sopimuksen hengessä ja toteuttamaan sitä tinkimättä.

Sopimuksen mukaan kaupan ja palveluiden tarjontaan liittyviä esteitä poistetaan laajalla rintamalla. EU-tiedotuksen mukaan julkiset palvelut turvataan. Tämä tarkoittaa että julkisia palveluja voi olla olemassa ja että julkinen hallinto voi tehdä määrärahallisia päätöksiä niiden kehittämisestä, mutta toteuttamisen on mm. CETA:n tapauksessa noudatettava tiukasti julkisten palvelujen tuottamiseen tarkoitettuja, toteuttajatahojen oikeuksia ja mahdollisuksia rajoittamattomia toimintatapoja. Artiklassa 19 määritellään samalla kertaa sekä laajasti että sitovan tiukasti, miten palveluntarjoajia on kohdeltava, otettava mukaan hankintakilpailuun, välttäen syrjintää ja erilaisia järjestelyjä jotka estävät palvelun tarjoajaa pääsemästä mukaan tarjouksineen.

Sopimus sisältää monia kilpailutilanteeseen liittyviä selvitysmekanismeja alkaen ristiriidan sopimisesta osapuolten kesken ja jatkuen aina kansainväliseen "tribunaaliin" saakka. Vapaakauppasopimuksen järjestämisvastuussa olevan sekakomission (EU, Kanada ja ulkopuolinen taho) tehtävänä on rakentaa osapuolia edustava tuomioistuin, tribunaali, jossa nimensä mukaisesti on kerrallaan kolme jäsentä ratkomassa tietyn rotaation puitteissa esillenousevia riitakysymyksiä. Olen ymmärtänyt niin, että pienempiä yksikköjä koskevia riitakysymyksiä voidaan delegoida yksittäisellekin lakimiehelle. Jos riita ei ratkea sovinnolla, osapuolet eivät käsittele sen jälkeen kysymystä, vaan se viedään oikopäätä asian edellyttämälle tasolle ja taholle tässä tuomioistuinmenettelyssä. Tribunaali ratkaisee asian perustuen vapaakauppasopimuksen periaatteisiin. Poliittista ratkaisua ei riitakysymyksessä tunnisteta. Poliittiset periaatteet on hyväksytty vapaakauppasopimusta solmittaessa. Nämä periaatteet eivät tietääkseni ole myöskään ristiriidassa EU:n omien kilpailuttamissääntöjen kanssa.

Kun nyt sosialidemokratia puheenjohtajansa suulla ilmoittaa, että se ei tule SOTE:n yhteydessä hyväksymään Kokoomuksen edellyttämää valinnanvapautta ja yksityisen palveluntarjoajan jatkuvaa läsnäoloa vaihtoehdon ja 'valinnanvapauden' tarjoajana, joudutaan tätä kysymystä katselemaan vapaakauppasopimuksen solmimisen jälkeen entistä tiukemmin myös tästä näkökulmasta. Jonkun valitun yksityisen palveluntarjoajan jatkuva läsnäolo on mitä ilmeisimmin ristiriidassa vapaakauppasopimuksen tarjouksia tekevien ja kilpailevien osapuolten etujen kanssa.

Samoin kieltäytyminen yksityisen osapuolen tarjouksesta sillä perusteella että se kerää toiminnastaan voittoa yrityksen omistajatahoille, ei taida vapaakauppasopimuksen logiikan mukaan olla mahdollista. Sen puitteissa mahdollisuus poliittisin perustein tapahtuvaan syrjintään on kiellettyä ja rangaistavaa. Julkinen toimija voi osallistua itse kilpailuun, mutta saadakseen palvelun toteutettavakseen sen on voitettava kilpailu. Oletukseni on, että kun julkisia hankintoja koskeva vapaakauppasopimus TISA aikanaan tulee käsittelyyyn ja päätettäväksi, tämä sama periaate toistuu myös siinä yhteydessä ja ehkä vielä laajemmin ja tarkemmin.

Voiton tavoittelun etiikasta vapaakauppasopimuksessa ei puhuta mitään. Päinvastoin, hallitusten ja hallintoelinten ei tule asettaa esteitä vapaakaupan  rahoittamiselle, organisoinnille tai rahansiirroille. Palvelujen tarjoajilla tulee olla täysi oikeus toimintaansa ja sopimuksen periaatteellinen tehtävä on helpottaa mukaanpääsyä.

Vahva, huoltapitävä ja kansanvaltainen julkinen sektori on aivan olennainen osa sosialidemokratiaa. "Ei kunnallsia töitä välikäsille" - tämä periaate on tullut tutuksi jo SDP:n vuoden 1903 Forssan kunnallisohjelmasta. Yhteisten voimavarojen kokoaminen ja 'julkinen säästäminen' - siis voimavarojen kartuttaminen - on sosialidemokratian tapa luoda jokaista yhdenvertaisesti kohtelevaa ja palvelevaa laatua. Siinä seteli ei seuraa asikasta, vaan seuraajana on palvelu itse, lopullisena tavoitteenaan asiakkaan kuntouttaminen ja tervehdyttäminen. Yhdenvertaisuus toteutuu siis toiminnan tavoitteen muodossa, ei siihen käytettävän resurssin samansuuruisuutena.

Vapaakauppasopimus CETA  kannattaa lukea huolella ja ajatuksella läpi. Kysymys on valtavasta kannanottojen määrästä, joka sienirihmaston kaltaisesti nivoutuu jo eri yhteyksissä päätettyihin periaatteisiin ja ratkaisuihin, ulottuu yhteiskuntaelämän eri alueille ja luo oman, lainvoimaisen, osapuolia sitovan kokonaisuuden. Jos politiikalla halutaan pitää kiinni julkisen hallinnon omasta tuotannosta, sen on kilpailutilanteessa ja vapaakauppasopimuksen kaikkia määräyksiä noudattaen selviydyttävä testistä.

Kun sosialidemokratia on nyt muokkaamassa periaateohjelmaansa ainakin kahden version voimalla, kysymys suhteesta pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen ja kaikkia yhdenvertaisesti kohtelevaan hyvinvointivaltioon nousee väistämättä keskusteluun ja ratkaistavaksi. Jos siitä halutaan pitää kiinni, sen keskeinen olemus on saatava myös sisäänrakennettua Euroopan Unionin ja globaaleiden rakenteiden sisälle maailmanlaajuisena säätelynä.

Kysymys kuuluu: ovatko vapaakauppasopimukset, sellaisina kuin mitä Euroopan Unionin ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus nyt meille tarjoaa, myös sosialidemokratian uusi tie?

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)

Voiko koulutus tainnuttaa tai tappaa?

Voiko koulutus tainnuttaa  tai tappaa?

Tämän blogikirjoituksen tekstin olen laatinut alunperin jo vuonna 2006 eli kymmenen vuotta sitten. Taustalla on jo vuosikymmeniä jatkunut mielenkiintoni Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologista analyysia kohtaan, jonka keskeinen vaikuttaja ja avaaja on kuuluisa psykoanalyytikko, sosiaalipsykologi ja filosofi Erich Fromm (1900 - 1980). Hän yhdisti ainutlaatuisella tavalla Freudin kehittämää psykoanalyysia, sen vaikutusta luonteenpiirteisiin  ja toisaalta muokkasi Freudin suvunjatkamismotiivista lähtevää analyysia yhteiskunnan elinehdoista avautuvaan suuntaan. Yhteiskunnan rakenteilla on vaikutusta niin yksilön kohtaloon kuin näiden pohjalta toteutuvaan 'yhteiskuntaluonteeseen'. Saksalainen Helmut Wehr (1988 Promotion an der Universität Heidelberg bei Prof. Lenhart/Brumlik über das „Subjektmodell Erich Fromms als Leitbild pädagogischen Handelns“) kirjoitti tämän analyysin pohjalta koulutusta ja pedagogiikka käsittelevän tohtorinväitöskirjan kuvaten, miten pääoma ehdollitsaa koulutusta - ja mitä seurauksilla sillä on  opettajan identiteettiin ja koulutettavan luovuuteen. Impulsin tähän tekstiini sain lukiessani aiheeseen liittyvää referaattia 23.10. 2006 Uutispäivä-Demarissa. 

Sen mukaan koulutukselle asetetaan tätä nykyä yhä enemmän talouselämän - tässä tarkoitan globaalia markkinataloutta - lähtökohdista nousevia ehtoja. Jutussa referoidaan  Helsingin Yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitoksen esimiehen, professori Kari Uusikylän aiheeseen liittyvää kirjoitusta Työterveyslaitoksen "Uusi koulu" nimisessä kirjassa.

Teema on erittäin tärkeä, onhan peruskoulullemme kertynyt hyvää mainetta kansainvälisissä tutkimuksissa. Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen tulos saattaa olla nimittäin kokonaan toinen kuin mitä kasvatuksellisesti hyvältä koululta ja opetusjärjestelmältämme muuten odotetaan. "Odotukset, vaatimukset ja kasvuikäisten eteen maalatut näyt epävarmasta tulevaisuudesta, osaajien ja menestyjien yhteiskunnasta murtavat usein nimenomaan lahjakkaita ja herkkiä ihmisiä, sanoo Uusikylä. Uusikylän mukaan jatkuvan muutokset ja tehokkuuden vaatimukset ovat ajaneet jo tunnollisimmat opettajat sekä fyysisesti että henkisesti loppuun.

Opettajan identiteettikriisi
Pääomavaltaisesti ehdollistetun koulutuksen "subjektimalli" - käytän tässä pohjana saksalaisen Helmut Wehrin käsitteitä ja analyysia - johtaa opettajan sosiaalisen identiteetin kriisiin. Kovassa yhteiskunnassa pärjäämisen rajat pakottavat kokeilujen sijasta rutiiniratkaisuihin ja opetusaineiston läpikäymiseen luovuuden sijasta. Muodolliset roolit nousevat henkilökohtaisen vuorovaikutuksen edelle ja yhtenäistetyt toimintatavat joustavuuden ja tunnekokemuksen sijalle.

Pääomaehtoinen koulutus rakentuu jatkuvuudelle etsimisen sijasta ("ei kannata lähteä haihattelemaan") ja painottaa järjestystä itsenäisyyden kustannuksella. Pedagogisen vapauden tilalle nousee kuuliaisuus ja oletettu objektiivisuus hyväksytyn subjektiivisuuden kustannuksella. Markkinayhteiskunnan koulutus on suoritus- ja toteuttamiskykyisen imagon rakentamista. Omassa työssään opettajasta tulee itsenäisyyden sijasta yksinkamppailija. Yhteistyö opettajien kesken jää vähäiseksi: älä sekaannu minun asioihini. Opettajan tehtävä on tuottaa käyttökelpoista, testinkestävää tietoa, suorittaa valintoja ja antaa arvosanoja. Tuloksena on konservatiivinen moralisti, ammattiurautunut "fakki-idiootti". Idealistiset, yhteiskuntatieteellisesti ja psykoanalyyttisesti asennoituneet luokitellaan pimahtaneiksi ja sopeutumattomiksi "radikaaleiksi".

Oppilasidentiteetti
Oppilaasta tulee kilpailukoulussa kouluyhteiskunnan ja sen arvojen käden jatke. Kilpailukoulu on itse asiassa porvarillisen arvomaailman ja rakenteiden moraalistaja ja luonnollistaja. Koulusta tulee laitos, joka jäähdyttää systemaattisesti sosiaalisia, psyykkisiä ja emotionaalisia tuntoja.

Tällainen koulu suosii agressiivista, valtaorientoitunutta opettajakäyttäytymistä. Sen tunnusmerkkejä ovat rituaalinomainen kurinalaisuus, patriarkaalinen herruus sekä järjestyksen, rauhan ja siisteyden ylikorostus. Ns. eliittikoulut maailmalla toteuttavat korostuneesti tällaista käyttäytymistä.

Affektiivisen, tunnepitoisen torjuminen merkitsee spontaanisuuden ja mielikuvituksen mahdollisuuksien rajaamista. (Fakta, WSOY 1980 määrittelee affektiivisuuden voimakkaaksi tunteiden purkautumiseksi joka voi häiritä järkevää toimintaa). Mitä ovat tällaisen taivuttamisen seuraukset? Ne merkitsevät valtaa yli oppilaan, psyykkisiä paineita, etääntymistä, ei-pidetyksi joutumista ja boikotti-ilmiöitä. Tuloksena on yksinkamppailijoita ja "huonoja", sopeutumattomia oppilaita.

Sosiaalistumisen epäonnistuminen johtaa ulkopuolisasennoitumiseen. Lahjakas laiskuri pääsee vain harvoin tähden rooliin. Hän hakee vapaa-ajasta kompensaatiota huonolle menestykselle koulussa. Tämä saattaakin olla eräs "vaihtoehtoisuuden" lähde. Kun puhutaan lääkkeiden ja huumeiden lisääntyvästä käytöstä tai psyykkisistä häiriöistä, tullaan kaiketi harvoin ajatelleeksi koulun ja opetuksen pedagogisten menetelmien seurauksia. 'Education, education ja education' saattaa johtaa oppilaan expertokratian uhriksi, koulun vangiksi, passiiviseksi, vieraantuneeksi objektiksi.

Epäpersoonallisen koulun lopputuloksena on sopeutuminen ja - apatia. Jos kovien arvojen tunkeutuminen kouluun on totta, on yhä ajankohtaisempaa etsiä koulumaailmaan aidosti ihmisarvoista ja vapauttavaa, voimaannuttavaa pedagogiikkaa. On osattava yhdistää utopia ja järkevät arvot tavalla, joka ratkaisee kriisejä. Samalla se ratkaisee myös kriisin opettajan ja oppilaan välillä ja mahdollistaa molempien persoonallisen asennoitumisen.

Kapina globalismia vastaan

Marc Saxer: Kapina globalismia vastaan

Donald Trump on valittu Yhdysvaltain 45. presidentiksi. Harva piti tätä todennäköisenä. Mikä on merkillepantavaa, on se että se antoi vauhtia keski- ja työväenluokalle aiheen vuosikymmenen raivoon globalismia vastaan. Muutamia ajatuksia jälkiliberaalista ajasta.

1. Vaalit olivat täynä ruosteenruskeaa raivoa. Trump nappasi vanhat teollisuuskeskukset keskilännessä komeasti. Kuten vaalit briteissä, nämä vaalit aloittavat uuden aikakauden Yhdysvalloissa: tästä eteenpäin, globalisaation häviäjät ovat  enemmistönä. Ja tämä enemmistö etsii vahvaa mistä joka laittaa taas maailman raiteilleen, maailman joka näyttää pudonneen kokonaan raiteiltaan.

2. Jokainen joka uskoo että heidän raivonsa saa polttoaineensa järjettömistä peloista ja vanhanaikaisista asenteista ei ole vielä ymmärtänyt mitä on tapahtumassa. Totta, globalisaatio on tehnyt miljoonien elämän eri puolilla maailmaa paremmaksi. Mutta tarpeettomiksi jääneet työläiset vanhoissa teollisuuskeskuksissa tai mc-jobbarit uusissa palvelukeskuksissa eivät ole heidän joukossaan. Jos et usko, käy vilkaisemassa  Milanocicin 'elefanttikäyrää'*. Työväen- ja keskiluokka  on kaikissa läntisissä maissa menettänyt sekä merkitystään, menestystään että sosiaalista turvallisuuttaan. Ja tämä uusi allianssi, joka muodostuu sinikaulustyöntekijöistä ja valkokaulustoimihenkilöistä äänesti Trumpin presidentinvirkaan.

3. Tämä uusi enemmistö on sekoittunut oikean laidan hulluuteen, koska se ilmaisee heidän turhautumistaan eli  rasistiseen, seksistiseen, anti-semitistiseen ja väkivaltaiseen myrkyllisyyteen. Oikean laidan äänitorvet ovat lisänneet globalisaation häviäjien  haavoittuvuutta haukkumalla, että nämä ovat moraalittomia. Siten, uusliberaalit eivät syytä  näiden kurjuudestaan ainoastaan heidän henkilökohtaista epäonnistumistaan, vaan pitävät sitä myös oikeutettuna. Kuten "brexit-äänestäjät" trumpistit halusivat lähettää signaalin poliittiselle, taloudelliselle, akateemiselle eliitille ja myös medialle:"Me olemme enemmistö ja olemme saaneet tarpeeksi tästä sairaasta menosta!" Tai, on kuin työväen- ja keskiluokka osoittaisi pyssyn piipulla omaan päähänsä ja uhkaisi painaa liipasinta ellei heitä kohdannutta vääryyttä tunnusteta. Se että nämä vääryydet ilmaistaan kulttuurisin keinoin ei tarkoita sitä etteikö niillä olisi yhteiskunnallisia juuria.

4. Tämä raivo uhkasi kaataa Hillaryn ja se myös kaatoi hänet. Trumpin äänimäärä oli suurinpiirtein samaa luokkaa kuin Romneyn 2012 ja Mc Cainin 2008. Clinton sai enemmistön äänistä, mutta ei yltänyt samoihin lukuihin kuin Obama. Kuinka mahtava Clintonin koneisto saattoi hävitä kokonaan luokattomalle, rasistiselle, seksistiselle ja populistiselle vastaehdokkaalle? Näyttää, että tässä on kysymys laajemmasta trendistä . USA:n demokraatit elävät uudelleen samaa traumaa jonka he kokivat menettäessään etelän sukupolvi sitten. Tänään, valkoisen työväenluokan pakoretki kuvastaa trendiä joka muuttaa vaalimaisemaa kaikissa läntisissä maissa. Enemmän kuin kenenkään muun, Hillary Clintonin nimi yhdistetään 'kolmannen tien' sosiaaliseen demokratiaan, joka on vieraannuttanut keskustavasemmiston historiallisista juuristaan. Kuinka pitkälle tämä vieraantuminen on edennyt, sitä todisti myrsky vallanpitäjiä kohtaan. Demokraattien johto sulloutui tukemaan  vallanpitäjiä edistyksellistä  haastajaa vastaan. Se mikä romahti näissä vaaleissa ei ollut ainoastaan Hillary Rodham Clinton, vaan myös kolmannen tien sosialidemokratia.

5. Tämä uuden enemmistön pelko ja viha tulee epäilemättä vauhdittamaan oikean siiven populisteja myös Euroopassa. Missä hyvänsä missä vaalit voidaan leimata protestiksi vallanpitäjiä vastaan, on syytä pidättää hengitystä. USA:n vaalitulos ennustaa yllätystä myös Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa.

6. Hallituksilla, olkoon minkä värisiä tahansa, ei ole muuta keinoa kuin reagoida tähän antiglobalistiseen mielenilmaisuun. Kysymys siten kuuluu, käännytäänkö kohden protektionismia ja että kuinka pitkälle tässä mennään. Liberaali maailmanjärjestys vapainen tavaravaihtoineen, palveluineen, pääomineen ja ihmisineen joutuu täten painostuksen kohteeksi. Keskeisiksi uhreiksi tulevat joutumaan epäilemättä kansat kehittyvissä maissa, jotka ovat riippuvaisia avoimista vientimarkkinoista yrittäessään nostaa kehitystään.

7. Tämä kapina globalismia vastaan saattaa antaa meille esimakua siitä mitä on tulossa, kun digitalisaation tuoma automatiikka alkaa syödä keskiluokan työpaikkoja. Taaskaan, se ei merkitse mitään vaikka työpaikkojen  nettomäärä jota digitalisaatio tuo, olisikin positiivinen. Se mikä ratkaisee, on kysymys - kuten kaupassa - siitä, kuka voittaa ja kuka häviää.

8. Siksi sosialidemokratian ja edistyksellisten liikkeiden on korkea aika oppia näistä viime vuosikymmenien strategisista ryöstöretkistä ja aloittaa keskustelu kuinka kohdata digitaalinen kapitalismi. Siksi on lopetettava  valittajien demonisointi ja otettava heidän suuttumuksensa liioitellun rasistisen  julkisivun takana vakavasti. Tämä tarkoittaa sitä että vasemmiston on lopetettava nojautuminen kapitalistisen kaupan korjaamiseen ja osoitettava tietä hyvään elämään digitaalisen aikakauden kohdatessa. Ei riitä että pääoma antaa reilun osuuden yhteiseen hyvään. Pitkässä juoksussa on välttämättä pantava painoa tietoyhteiskunnan yhteen tärkeimpään valuuttaan: tietoon.

* Branco Milanovicin 'elefanttikäyrä': Ilmeisen selvästi globaali keskiluokka on kasvanut ja tämä kuvastaa Kiinan suurta marssia eteenpäin ja samoin globaalin yhden prosentin valtavaa rikastumista. Golbalisaation voittajia ovat  monet, kolme vuosikymmentä sitten äärimmäisen köyhät kansalaiset, joiden prosentuaalinen nousu matalalta tasolta tarkoittaa edelleen suhteellisen matalaa tulotasoa verrattuna keskitasoon rikkaissa maissa. Se on suurin liike globalisaatiossa oikeaan suuntaan. Mutta suuria globalisaation voittajia olivat ne suhteellisen harvat ihmiset jo rikkaissa maissa, 'globaali plutokratia', jonka tulot ovat nousseet yli 50 prosenttia mutta huomattavasti korkeammalta lähtötasolta. Nämä molemmat muutokset ovat vailla vastaavuutta ihmiskunnan historiassa.

Marc Saxer on Friedich Ebert -säätiön Intian toimiston johtaja. Hänen kirjoituksensa julkaistiin perjantain 11.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä.

Periferian pakkopaita

Thomas Fazi ja Guido Iocide kirjoittavat keskiviikon 9.11. 2016 "Social Europe" -verkkolehdessä Euroopan Unionin muotopuolesta talous- ja rahapolitiikasta. Olen kääntänyt kyseisen uutisen tausta-aineiston esipuheen ja lyhennelmän ja se kuvaa täsmälleen, mihin ns. valtavirtainen talous- ja rahapolitiikka on maanosan johtanut. Kirjoittajien esittely SE:n kirjoituksen alaosassa

Globaali finanssikriisi altisti euron alkuperäisen tarkoituksen riistämällä jäsenmailta niiden fiskaalisen autonomian siirtämättä niiden keskeisille viranomaisille kulutusvoimaa lisääviä välineitä. Tämä tilanne jätti jäsenmaat äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi taloudellisen kriisin kohdatessa, kuten vuoden 2008 odotusarvoihin perustunut finanssiboomi osoitti. Kuitenkaan kriisi ei tuonut mukanaan – kuten monet odottivat – jäsenmaiden hallituksille mahdollisuutta budjettirajojen höllentämiseen (sallien siten vastasyklisen politiikan) eikä myöskään täyteen mittaan kehitetyn talousunionin (tai vähintäinkin mallin taloudelliseen koordinaatioon ylijäämä- ja alijäämämaiden välillä). Sen sijasta saimme pahimmat mahdolliset vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyviä jäsenmaiden fiskaalisen autonomian rajoituksia eikä mitään välineitä hallinnolliseen kulutuskapasiteetin lisäämiseen Euroopan jäsenvaltiotasolla.

Seurauksena, jonka ennustivat monet eivaltavirtaisen taloustieteen edustajat, on ollut vuotta 1930 pahempi, pidentynyt kriisi aiheuttaen kaikenkattavan humanitäärisen kriisin useissa maissa. Pöydällä on lukuisia ehdotuksia – merkittävin niistä Euroopan Neuvoston vuonna 2012 tekemä ehdotus ”Kohden aitoa Euroopan Rahaliittoa” ja useita Euroopan parlamentin raportteja, jotka ehdottavat tämän rakenteellisen valuvian poistamista luomalla fiskaalinen ja poliittinen unioni. Tämä saattaisi olla tervetullutta kehitystä. ellei se todellisuudessa olisi ”uusi euroalue” jota edistykselliset federalistit eivät ole riittävän syvällisesti määritelleet ja joka siten tulisi aiheuttamaan uusia huolia sekä poliittisesti että taloudellisesti. Poliittisesti se aiheuttaisi lukuisia ja vaikeasti ennustettavia ongelmia, mm. tarkastustoimen ja osallistamisen suhteen. Taloudellisesti se ei sisällä tälle ylikansalliselle elimelle osoitettua todellista kulutusvoiman lisäämismahdollisuutta, joka mahdollistaisi EMU:n itsensä toteuttaman budjettialijäämien korjaamisen EKP:n tuella, fiskaaliset siirrot rikkaammilta köyhemmille jäsenmaille jne.

 Pikemminkin se mahdollistaisi Euroopan Talouskomisaari-aloitteen aktivoinnin, komissaarin jolla olisi suora oikeus puuttua kansallisiin budjetteihin. Ei ole vaikeaa nähdä että sellainen kehitys olisi poliittisesti kestämätöntä, kärjistäen Unionin keskipakoisia piirteitä. Samaan aikaan meidän on todettava että poliittiset edellytykset eivät ole kypsät täysimittaiseen fiskaalisen ja poliittiseen unioniin siirtymiselle, siten kuin edistykselliset federalistit ovat esittäneet.

Siten - sulkeaksemme pois täysin pysähtyneen tilan – mitä mahdollisuuksia meille jää EMU:n kehittämisen suhteen? Tämä kirjoitus väittää että ainoa järkevä ehdotus lyhyellä aikavälillä on tunnustaa, että joukko Euroopan periferiamaita on budjetteineen tasapainotaantumassa ja siten aivan välttämättömässä rahallisen elvytyksen tarpeessa, ja niiden pitäisi siten sallia kasvuhakuisempi rahapolitiikka siihen saakka kunnes yksityisen sektorin taseet ovat korjautuneet. Tällaisella ratkaisulla olisi puolellaan joukko taloudellisia ja poliittisia hyötynäkökohtia: niillä ei olisi ainoastaan välitöntä kokonaistaloudellista vauhdittamisvaikutusta – johtaen siten lisääntyvään vakauteen - , se saisi aikaan myös myönteisempiä asenteita Euroopan instituutioita kohtaan, joita ei enää pidettäisi vedenpitävien pakotteiden aikaansaajina. Tämä muutos loisi vähitellen edellytyksiä edetä solidaarisuuteen perustuvaa, demokraattista raha- ja poliittista liittoa.

Globaali finanssikriisi on paljastanut syvän valuvian eurossa, ja erityisesti Maastrichtin sopimuksen alkuperäisessä tarkoituksessa: se on poistanut jäsenvaltioilta niiden rahapoliittisen autonomian – ottamalla niiltä pois mahdollisuuden laskea liikkeelle rahaa ja säätämällä täysin keinotekoiset rajat valtioiden alijäämille Vakaus- ja kasvusopimuksessa (SGP) ilman mahdollisuutta siirtää kulutusvoimaa keskeisille kansallisille elimille. Tai, kuvataksemme asiaa toisin, ei olisi pitänyt luoda talousunionia – ja vieläkin tärkeämpänä, täysillä pääomaoikeuksilla – ilman varautumista jo luomisvaiheesta lähtien puuttumaan epätasapanoihin ja muihin epäsymmetrisiin Unionia kohtaaviin shokkeihin.

Tämä jätti jäsenvaltiot äärimmäisen puolustuskyvyttömiksi kohtaamaan taloudellisia kriisejä, sellaisia kuin vuoden 2008 kriisi selvästi osoitti. Kuitenkaan tuo kriisi jonka aiheutti – tämä on syytä muistaa - yksityinen, ei julkinen velka - ei herättänyt Euroopan johtoa avaamaan Maastrichtin pakkopaitaa helpottamalla yksittäisille hallituksille asetettuja rajoituksia ja sallien siten vastasyklisen elvytyspolitiikan, tai etenemällä täysivaltaista rahaunionia kohden tai vähintäänkin luomalla mallin helpottamaan alijäämä- ja yliojäämämaiden koordinaatiota. Sen sijasta me olemme saaneet pahimmat vaihtoehdot molemmista 'maailmoista': lisääntyvät jäsenvaltioiden rahapoliittisen autonomian rajoitukset eikä ollenkaan fiskaalisen kapasiteetin lisäystä Euroopan tasolla. Päinvastoin EU:n budjettia on jatkuvasti kiristetty sitten kriisin alettua. Seuraukset ovat helposti ennustettavissa keynesiläisistä lähtökohdista katsoen. Ne ovat olleet tuhoisia niin taloudelliselta, sosiaaliselta kuin poliittisiseltakin kannalta.

(Fazi 2014; Fazi and Iodice 2016).