Poimintoja Ukrainan, Euroopan ja maailman tilanteesta

Keskustelu käy kiihkeänä ympäri maailmaa tapahtuneesta käänteestä maailmanpolitiikassa. USA:sta on yhtäkkiä tullut Venäjän paras kaveri ja se on vetämässä tukensa Ukrainassa käytävälle sodalle. Venäjä puolestaan hylkää Euroopan toimijana Ukrainan sotaa koskevissa kysymyksissä sen omaksuman vihamielisen asenteen, sanktioiden ja Ukrainassa käytävän sodan tukemisen johdosta. Näyttää siltä, että vastoin kaikkia aikaisempia odotuksia Venäjän "narratiivi" Ukrainan sodan juurisyistä on noussut uudelleen keskeiseksi lähtökohdaksi Venäjän Putinin ja USA:n Trumpin välisissä keskusteluissa pysyvän rauhan saavuttamiseksi. Avatakseni omaa ajattelutapaani olen poiminut alle muutamia Työväen Akatemian Fb-sivuilla käyttämistäni puheenvuotoista näistä asioista keskusteltaessa.  

Tänään 11.3. 2025 Euroopan pääministerit neuvottelevat mahdollisuudesta lähettää sotilaita Ukrainaan. Suomikin on mukana keskustelussa. Mitä tämä tarkoittaa rauhanneuvottelujen ja Ukrainan tulevaisuuden kannalta?. Kahta asiaa:1) Sota Ukrainassa ja Euroopassa ei tule päättymään niin kauan kuin sotilaallisen konfliktin uhka ja jatkuninen on todennäköistä; 2) Pahimmillaan se taitaa merkitä Ukrainan katoamista itsenäisenä valtiona, koska Venäjä ei ilmeisestikään tule hyväksymään sellaista Ukrainaa, jonka kautta sotilaallisen yhteenoton ja sodan mahdollisuus on jatkuvasti olemassa. Sotilaalliseen uhkakuvaan ja aseelliseen varustautumiseen NATOn puitteissa perustuva eurooppalainen rauha saattaa johtaa yhden itsenäisyyttä tavoitelleen 37 miljoonan kansalaisen maan häviämiseen Euroopan kartalta?

Jos käy niin, että USA ja Venäjä päättävät Ukrainan kohtalosta, Venäjä pitää valloittamansa alueet ja samalla valtaosan juuri Donetskin ja Luhanskin alueilla olevista maamineraaleista. Jäljellejäävän Ukrainan kanssa USA tekee diilin maamineraaleista, öljystä ja kaasusta, mikä tekee siitä USA:n siirtomaan, koska kaikki päätökset tehdään USA:n vaatimusten mukaan sen lainsäädännön pohjalta. Euroopan Unioni ei lähtökohtaisesti palauta ainakaan taloudellista itsenäisyyttä mahdollisen jäsenyyden toteutuessa, koska EU:sssa raha- ja finanssipolitiikasta päätetään perussopiimuksen ja Kasvu- ja Vakaussopopimuksen muodossa Euroopan Komissiossa. Mitä jää jäljelle? Hajoitettu ja rikkirevitty Ukraina.

Tänään 12.3. 2025 odotetaan Venäjän vastausta Saudi-Arabiassa neuvoteltuun USA:n ja Ukrainan ehdotukseen kuukauden tulitauosta. Mitä kaikkea on taustalla sovittu, siitä on vähän tietoa. Venäjän vatausta odotetaan tänään. Tilanne muistuttaa pahanenteisesti Suomen tilannetta sen solmittua erillisrauhan Venäjän kanssa toisen maailmansodan loppupuolella. Ehdot olivat ankarat. Entä jos Venäjä vaatii samanlaisia ehtoja nyt Ukrainalta? Ulkolaisten joukkojen on poiistuttava Ukrainasta ja kaikenlaisesta aseellisesta tuesta muista maista on luovuttava. Ukrainan armeijan on osallistuttava ulkomaisten voimien poistamiseen Ukrainasta. Venäjän aluevaatimuksiin ja vaatimuksiin venäjänkielen palauttamisesta venäjänkielisillä alueilla on suostuttava. Ukrainan johto haastetaan oikeuteen sotarikoksista. Kaikki Venäjälle aiheutuneet sodan kulut määrätään Ukrainan korvattaviksi sotakorvauksina. Yhteistyösopimuksilla turvataan ettei jatkossakaan ulkopuolinen maa tai liittouma (NATO, halukkaiden ryhmä, aseistautunut EU)pääse käynnistäämään vihollisuuksia Ukrainan maaperän kautta. Puhutaan Turkin johdolla aikanaan neuvotellun sopimuksen henkiinherättämisestä.

Nyt Demokraatin päätoimittaja tekee - onneksi - tervetullutta irtiottoa automaattiseen yhdenmukaisuuteen nojaavasta "ryhmähulluudesta"! Tämä on ensimmäinen askel omiin arvoihin perustuvalle ulko-ja turvallisuuspolitiikalle. Sopii kuin valettu juuri ajankohtaiseen myllerrykseen:

"SUOMEN ULKOPOLITIIKASSA ei varjella valtion kuvitteellista kunniaa, mutta silti meillä on vuosikymmenien ajan ollut vahvana perinteenä siloitella ja rauhoitella kansalaisille todellisuutta.

Ääneen lausumattomana pelkona on ollut, ettei kansalainen kestäisi rumia faktoja.

Onpa hallituksessa mikä kokoonpano tahansa, Suomen päättäjät peittelevät liturgiallaan historian käännekohtien vakavuutta, hyvässä tarkoituksessa."

Katselin eilen 12.3.  minäkin neljän keskeisen puoluejohtajan analyysia tilanteesta ja yön yli nukuttuani joudun toteamaan, että tilannetaju taitaa olla hukassa koko porukalta. Yhteen ääneen puhuttiin mitä vakavimmasta tarpeesta eurooppalaisen aseellisen varustautumisen puolesta, tarpeesta joka ohittaa kaikki muut keskeiset Unionin tavoitteet. Euroopan Unionia ei ole kutsuttu neuvottelemaan ja sodan päättymisen ehdoksi tulee vaatimus ulkomaalaisten joukkojen poistumisesta Ukrainan alueelta ja asetoimitusten vastaanottamisen kieltäminen. Euroopan Unionilla ja sen jäsen,mailla ei ole mitään annettavaa neuvottelupöytään. Aseellisen varustautumisen aloittaminen velkarahalla "halukkaiden yhteisytönä" ei poista EU:n perusrakenteessa olevaa raha- ja finanssipoliittista pattitilannetta. Kauniisti sanottuna peli on pelattu. Matti!

Utopian sijasta dystopia?

 Tapahtumien vyöry ja äkkikäänteet mullistavat kansainvälistä politiikkaa USA:n presidenttivaihdoksen jälkeen. Keskeinen läntinen arvoyhteisö, joka kaikkein kiihkeimmin ajoi Ukrainan NATO-jäsenyyttä ja oli keskeisenä ulkopuolisena vaikuttajana Kiovan Maidanin aukion tapahtumissa vuonna 2014, on nyt kääntänyt täysin kelkkansa. Se on kääntänyt suksensa myös suhteessa Ukrainan aseelliseen tukemiseen sodankäynnissä Venäjän Ukrainaan suuntautuneessa "sotilasteknisessä operaatiossa". Vielä 2022 tammikuussa USA torjui Venäjän ehdottamat neuvottelut ratkaista ongelma NATO:n laajenemisen pysäyttämisellä torjuttiin lännessä suoralta kädeltä ja seurauksena oli nyt kolme vuotta jatkunut sota. Inhimilliset kärsimykset, satoihin tuhansiin   nousevat kaatuneiden ja haavoittuneiden luvut, miljoonat Ukrainan pakolaiset kaikkialla Euroopassa, materiaalisista ja taloudellisista kustannuksista puhumattakaan, on ainoa tulos joka on selvästi havaittavissa tästä kaameaksi luokiteltavasta tapahtumaketjusta.

Ukrainasta ei ole näillä näkymin tulossa NATOn jäsentä ja Euroopan Unioninkin jäsenyys on kaukana, jos perinteisistä ehdoista jäsenyyden saavuttamiseksi pidetään kiinni. Ukraina taistelee itsenäisyydestään ja paradoksaalista olisi, jos se Euroopan Unioniin liittymisen myötä menettäisi Unionin jäsenmaiden tapaan hetimmiten taloudellisen itsenäisyytensä Euroopan Komissiolle. 

Vastauksena syntyneeseen tilanteeseen Euroopan Unionin jäsenmaat ja Britannia ovat päätyneet ratkaisuun, joka tähtää aseellisen varustautumisen kiihkeään lisäämiseen. Tässä suhteessa erityisesti Euroopan Unioni on monella tapaa vaikean haasteen edessä; perustamissopimuksessaan rauhan ja vaurauden varaan rakentavasta yhteisöstä alkaa yhä selvemmin tulla aseellisesti varustautuva sotilaallinen linnake. Puolustusyhteistyön yhteensovittaminen ja materiaalisen perustan luominen puolustusyhteistyölle ei ole kädenkäänteessä polkaistavissa liikkeelle, niin erilaisia ratkaisuja jo tähän mennessä keskenään kilpailevat Euroopan maat ovat rakentaneet. Lisäksi monet Unionin jäsenmaista - kuten Suomi - ovat kalleimmissa ja tehokkaimmissa puolustusratkaisuissa, so. hävittäjähankinnoissa turvautuneet USA:han, jonka logiikka suhteessa Venäjään on keskeisiltä perusteiltaan täysin muuttunut. Kyseenalaista on, voidaanko näitä aseita käyttää edes alkuperäiseen tarkoitukseen ja toteutuuko tämän pitkän aikavälin hanke kokonaan ylipäätään.

Nyt puhutaan uuden "rahoitusvälineen" luomisesta puolustusteollisten suuren luokan hankkeiden rahoittamiseksi.  Hanke on ristiriidassa sekä oikeusvaltioperiaatteen että Euroopan Unionin peruskirjan makrotaloudellisten ehtojen kanssa. Sama koskee myös Venäjän Euroopan Unioniin jäädetettyjä varoja.

Budjetin ulkopuolisen välineen luominen on ristiriidassa läntisessä maailmassa noudatetun kaksinkertaisen kirjanpidon keskeisten periaatteiden kanssa. Erilaisten kassojen luominen varsinaisen kirjanpidon ulkopuolelle on tavallinen perinteinen kirjanpitosynti sekä yritysmaailmassa että kansalaisjärjestöissä. Se vääristää fiskaalista periaatetta, jonka mukaan tilinpäätös on samalla fiskaalinen kertomus koko yhteisön toiminnasta. Tällainen toimintatapa romuttaa oikeusvaltioperiaatetta. 

Puolustustaloudellisen rahoitusvälineen tulisi Euroopan Unionissa luonnollisesti kuulua osana yhtesön makrotalousraamiin. Nykyisen peruskirjan  ja Kasvu- ja Vakaussopimuksen ehtojen mukaan tällainen usean sadan miljardin euron "paketin" toteuttaminen nykyisten sääntöjen voimassa ollessa ei ole mahdollista. Jäsenvaltioiden lisääntyvä velanotto rahoitusvälineestä pahentaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen edellyttämien rajojen noudattamista. "Halukkaiden yhteistyön" mahdollistaminen herättää tietenkin kysymyksen, mitä tätä kautta jatkossa mahdollistetaan? Tämä on toinen poikkeama oikeusvaltioperiaatteesta. 

Euroopsn Unionin rauhantavoitteiden lisäksi tällainen hanke vääristää Unionin keskeistä tavoitetta taloudellisesta vakaudesta ja yhteisestä vauraudesta. Suuret ja lähitulevaisuudenkin kannalta tärkeät hankkeet hiilivapaasta teknologiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja korkean tason digitaalisesta teknologiasta odottavat edelleen ratkaisuja. Euroopasta on tulossa suurten yhteisten hyvinvointiratkaisujen sijasta sodankäyntiin liittyvän teknologian kanssa painiskeleva mörkö. Utopian sijasta onkin toteutmassa dystopia. 

Kuten tiedetään, meillä on takanamme 50 vuoden jakso ETYJ-prosessia, joka rakentui Helsingissä vuonna 1975 pidetyn ETYK-kokouksen yhteisesti hyväksytyille asiakirjoille. Tarkoitus oli luopua sotilaalliseen uhkaan ja uhkaamisen perustuvasta  turvallisuusjärjestelmästä. Tavoitteeksi asetettiin luottamukseen ja yhteisatyöhön  perustuvan kansainvälisen kanssakäyntijärjestelmän luominen ja lujittaminen. 

Tapahtunutta äkkinäistä muutosta on lähes mahdotonta ymmärtää saatikka hyväksyä. Korkeassa iässä olevalle yhteiskunnallisten asioiden seuraajalle - kuten minulle - on surullista elää viimeiset elinvuotensa keskeiseksi tehtäväksi nousseen irrationaalin vihanpidon, asevarustelun ja aseisiin perustuvan turvallisuuden arvaaamattomassa maailmassa.

Tuliko Euroopan Unionista tämän ilmeisen muodonvaihdoksen seurauksena utopian sijasta dystopia?

---

Päivitys 18.3. 2025; tapa millä Euroopan parlamentti on jätetty sivuun puokustusrahoitusvälineen käsittelyssä, puhuu omasta pouolestaan siitä, miten pitkälle on poikettu sekä oikeusvaltioperiaatteesta että pysymisestä Kasvu- ja vakaussopimuksen perustuslakitasoisessa raamituksessa. Rahoitusvälineen käsittelyn ilmoitusluontoisuus on tietenkin merkki siitä, että europarlamentissa esitys ei olisi mennyt läpi esitetyssä muodossa, syynä ristiriita Kasvu- ja vakaussopimusken kanssa sekä ristiriita perussopimuksen makrotalouspoliittisten ehtojen kanssa.

Euronews 12.3. 2025: Euroopan parlamentti syrjäytettiin jälleen...

"Jotkut parlamentin jäsenet pahoittelivat sitä, että komissio käytti perustamissopimuksen 122 artiklaa välttääkseen äänestyksen äskettäin ehdotetusta 150 miljardin euron puolustusrahoituksen välineestä. Toiset ovat vähemmän huolissaan.

Euroopan parlamentti on jätetty syrjään päätöksentekoprosessista hiljattain julkistetun 800 miljardin euron suunnitelman osalta, jonka tarkoituksena on tehostaa ponnistelujaan tukea Ukrainaa lyhyellä aikavälillä ja varmistaa sen strateginen autonomia puolustaakseen itseään pitkällä aikavälillä.    

Osana niin kutsuttua Rearm Europe -suunnitelmaa EU:n komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on ehdottanut uuden rahoitusvälineen luomista, jonka arvo on 150 miljardia euroa perustamissopimuksen 122 artiklan (linkki) mukaisina lainoina ja jonka avulla EU:n toimeenpanoviranomaiset voivat hätätilanteessa toimittaa tekstin suoraan neuvostolle – Euroopan parlamentin ohittaen.  

"Tämä on ainoa mahdollisuus saada hätäapua, ja sitä me tarvitsemme nyt", von der Leyen sanoi Euroopan parlamentin jäsenille Strasbourgissa ja lisäsi, että EU:n toimeenpanoelin pitää parlamentin ajan tasalla edistymisestä.  

Artikla 122 lisättiin EU:n perussopimuksiin ensimmäisen kerran vuonna 2007, ja sen jälkeen sitä on käytetty hyvin harvoissa tilanteissa, mukaan lukien COVID-19-pandemian aikana. "

Sosialidemokratian regressio Saksan liittopäivävaaleissa

 Saksan vaalit on käyty viime viikonvaiheessa 23.2. 2025 ja tulokset ovat tiedossa: Saksan SPD, sosialidemokraatit kokivat tuskaisen kovan vaalitappion päätyen runsaan 16 %:n kannatukseen. Myös Saksan sosialidemokraatit ovat mukana Progressiivisessa Allianssissa sen keskeisenä,  johtavana voimana.  Tämä Sosialistisesta Internationaalista eronnut ryhmittymä seuraa keskeisessä poliittisessa agendassaan Euroopan Unionia ja sen peruskirjoihin sementoitua "erittäin kilpailukyistä sosiaalista markkinataloutta" (Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3) eikä kyseenalaista tätä koko Unionin toimintaa ohjaavaa keskeistä periaatetta. Saksan nyt päättyneen edellisen hallituksen puheenjotajana liittokansleri Olof Scholz seurasi uskollisesti tätä periaatetta. Hänen hallituksensa                  

 valtionvarainministerinä toimi viime vuoden lopulle saakka Vapaiden Demokraattien Christian Lindner noudattaen tiukan markkinaehtoista talouspolitiikkaa lisättynä erityisesti Saksan perustuslakiin perustuvaa julkisen sektorin velanottoa ja kasvua rajoittavaa, ns. velkajarrupolitiikkaa, torpaten johdonmukaisesti liittokansleripuolueen yritykset vahvemman sosiaaliturvan politiikkaan. Sama sääntö jossakin määrin muunneltuna sisältyy myös Euroopan Unionin perustuslakitasoisen Kasvu- ja Vakaussopimukseen, joka antaa Euroopan Komissiolle mahdoillisuuden ohjata tiukasti varsinkin Euroopan Valuuttaunioniin, siis eurojärjestelmään kuuluvien jäsenvaltioiden talouspolitiikkaa.

Sosialidemokratian on syytä katsella Saksan vaalitulosta ja sosialidemokratian heikkoa menestystä myös progressiivisen Allianssin politiikaksi valitusta näkökulmasta. Kritiikitön suhtautuminen Euroopan Unionin perussopimuksen markkinaehtoiseen markkinaehtoiseen periaatelinjaan näkyy nyt mielestäni myös Saksan liittopäivävaalien tuloksessa. Unionin heikko, koko sen olemassaoloajan vallinnut aneeminen taloudellinen toimintakyky näkyy paitsi sosialidemokraattien suurena tappiona, myös sisäisen suojautumisen ja eristäytymisen politiikkana ja näihin yhtyvänä vieraspelkona ja rasistisena, ihmisarvoa loukkaavana ylimielisyytenä. Samalla sosialidemokratia on hankkiutumassa erilaiselle toimintakurssille, jota globaalin etelän humanistista ja oikenmukaista kehittämistä kaipaavat kansat odottavat. 

Viime vuosien aikana on jäänyt vaikutelma, että myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue noudattelee kansainvälisessä ja eurooppapolitiikassaan Progressiivisen Allianssin mukaista politiikkaa. Minkäänlaista jukista keskustelua tästä ei ole käyty. Puolueen jäsenet tuskin tietävät, etä kansainvälinern sosialidemokratia on jakautunut kahteen leiriin. Vaikka Euroopan Unionin makrotalouspolitiikan kannalta rajoittava raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita on mitä ilmeisin, edustajamme eivät ole tässä suhteessa julkisesti analysoineet sosialidemokraattisten arvojen edistämisen kannalta toimimattomia rakenteita eivätkä ole edistäneet myöskään kotimaassa avointa, vaihtoehtoja esittävää keskustelua. 

Saksan karmea vaalitulos antaa ymmärtää, mitä on tulossa.

Olemmeko pohjoisen sosialidemokraattina ajautuneet väärään poliittiseen leiriin maailmanlaajuisesti katsottuna?

Lisäys 27.2. 2025

Mitä Saksan vaalit tarkoittavat läntiselle vasemmistolle?

Bartosz Rydliński, valtiotieteen apulaisprofessori kardinaali Stefan Wyszyńskin yliopistossa Varsovassa, kirjoittaa tästä aiheesta Social Europe -verkkolehdessä 26 helmikuuta 2025:

"Saksan sosiaalidemokraatit ovat yksi lännen vanhimmista poliittisista puolueista, joiden perintönä ovat parlamentaarisen demokratian puolustaminen, natsismin vastustaminen ja sodanjälkeisen Saksan modernisoinnin johtaminen. Puolueen vuosien varrella toteuttamien monien merkittävien työ-, talous- ja ihmisoikeusuudistusten lisäksi entisen SPD-johtajan ja Länsi-Saksan liittokanslerin Willy Brandtin Ostpolitik 1970-luvulla loi pohjan Saksan yhdistymiselle vuonna 1990.

Mutta tämän päivän SPD on entisen itsensä varjo: puolue sai sunnuntaina pidetyissä liittovaltiovaaleissa vain 16,4 prosenttia äänistä , mikä sijoittui sekä Kristillisdemokraattisen unionin/Kristisosiaalisen unionin (CDU/CSU) että äärioikeistolaisen Alternative für Deutschlandin (AfD) taakse. On syytä pohtia, miten tämä tappio syntyi ja mitä se merkitsee länsimaisten sosiaalidemokraattisten voimien tulevaisuudelle.

SPD:n kannatus alkoi laskea 2000-luvun lopulla. Vuosien 2005 ja 2009 liittovaltiovaaleissa puolue sai 34,2 % ja 23 % äänistä, mikä on jyrkkä lasku vuoden 1998 liittovaltiovaaleista, jolloin se sai lähes 41 % äänistä. Tämä pudotus johtuu suurelta osin Agenda 2010:n ja Hartzin uudistuksista, jotka liittokansleri Gerhard Schröder esitteli 2000-luvun alussa. Schröderin uusliberaali hanke, jolla pyrittiin elvyttämään pysähtynyt Saksan talous purkamalla työmarkkinoiden sääntelyä ja vähentämällä sosiaalietuja, asetti SPD:n ristiriidassa sen voimakkaisiin ammattiliittoihin organisoidun työväenluokan kanssa. Se johti myös karismaattisen valtiovarainministerin ja entisen puoluejohtajan Oskar Lafontinen loikkaukseen vasemmistoliittoon ja otti mukanaan SPD:n sosialistisen ryhmän.

---'Mutta pelko jäädä jälkeen taloudellisesti ja sosiaalisesti osoittautui tehokkaaksi polttoaineeksi sekä Donald Trumpille että AfD:lle. Niin kauan kuin sosiaalidemokraatit eivät pysty käsittelemään tätä pelkoa, äärioikeisto jatkaa sen hyväksikäyttöä. Jos keskustavasemmistopuolueet haluavat saada takaisin merkityksensä, niiden on kohdattava ja analysoitava epäonnistumisensa vaaleissa ja heikentynyt kannatus ja löydettävä uusia tapoja tunkeutua työntekijöiden joukkoon ja suojella heitä deindustrialisoinnin, automaation ja tekoälyn vaikutuksilta.

Lisäys 27.2. 2025

Modernin Monetaarisen teorian puolestapuhuja, australialainen professori William Mitchell analysoi blogissaan vasemmiston luovuttamista makrotalouspoliittisessa keskustelussa samalla kun se antanut vauhtia oikeiston oikeiston nopealle nousulle - Muutamia huomioita:

Niin sanotun uusliberaalin aikakauden viimeiset useat vuosikymmenet ovat johtaneet joihinkin perustavanlaatuisiin muutoksiin sosiaalisissa ja taloudellisissa instituutioissamme. Sitä johtivat pääoman edut, jotka muovasivat uudelleen sen, mitä valtion pitäisi tehdä, koska suurin osa merkittävistä muutoksista on tapahtunut hallitustemme lainsäädäntö- tai sääntelykapasiteetin (vallan) kautta.

Tämä uudelleenjärjestely puolestaan ​​synnytti muutoksia itse poliittisissa puolueissa siten, että perinteiset rakenteet ja äänet ovat muuttuneet, joissain tapauksissa lähes tuntemattomiksi. Näiden muutosten vaikutukset ovat heikentäneet monien kansalaisten turvallisuutta ja vaurautta ja jakaneet valtavan omaisuuden uudelleen pienelle vähemmistölle. Keskiluokan ryhjäksi kovertamisen aiheuttama ahdistus on huutanut edustusta – poliittista tukea. Perinteisesti tuki sosioekonomisille altavastaajille tuli vasemmistolta, edistykselliseltä valtiolta, joka loppujen lopuksi oikeutti vasemmistoin politiikan.. Mutta tämä vasemmistopoliitikkojen halukkuus antaa ääni sorretuille on vähentynyt merkittävästi, kun se luovutti makrotaloudellisen keskustelun valtavirralle ja eksyi postmodernismiin. Tämän seurauksena ideologinen tasapaino on todistettavasti siirtynyt oikeistoon ja entiset edistyspuolueet on hylätty. Väitökseni on, että vasemmisto on luonut kasvavan oikeiston paluun, jolla on rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota emme ole nähneet vuosikymmeniin. Donald Trumpin vaalivoitto ja seuraukset presidentiksi nousemisesta osoittavat tilanteen. Viime viikonloppuna Saksan parlamenttivaalit osoittavat vallitsevan tilanteen.

Ja tänään Australiassa julkaistiin mielipidemittaus, joka viittaa siihen, että nykyinen työväenpuolueen hallitus, joka teurasti konservatiivit viime vaaleissa vain 3 vuotta sitten, kohtaa nyt itse selvän tappion oppositiolle – joka puoltaa Trump-tyylistä radikalismia. Kuten sanonta kuuluu - sitä saa mitä tilaa.

https://billmitchell.org/blog/?p=62387…

Vaikenemista vai vaientamista

Maailma on murroksessa, Eurooppa on ymmällään ja ymmällään näyttäisi olevan maailmanlaajuinen sosialidemokraattinen liikekin, joka vielä 1950-luvulla rakensi kansainvälistä toimintaansa käsitepari "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" ympärille. Aluksi on kuitenkin lyhyesti kerrattava mitä on tapahtumassa. Pyydän anteeksi sitä, että hengeltään puolueeton ja neutraali analyysi näyttää tällä kertaa mahdottomalta, niin ehdottomia arvoja ja asenteita lyödään pöytään päivittäin.

Keskeistä tässä analyysissa lienee se, että talous on viime kädessä ensisijaista ja oma suu on lähempänä kuin naapurin pussin suu; "Make America great again" on opettamassa kapitalistisesta markkinataloudesta lisäksi yhden tärkeän uuden ulottuvuuden. Kysymyksessä ei ole reilu kilpailu, vaan armoton vallankäytttö: voittaja vie kaiken ja reilu kilpailu on vain luusereita varten. Kysymys on äärimmilleen viedystä narsismista ja autoritaarisuudesta, joka eroaa Kiinan autoritaariseksi julistetusta yksipuoluejärjestelmästä vain siinä, että Kiinan yksipuoluejärjerstelmä palvelee lähtökohtaisesti kansan ja maailmanlaajuisella tasolla muidenkin maiden kansalaisten tarpeita, kun taas amerikkalainen järjestelmä on luonteeltaan imperialistista ja kaikkia ryöstävää.

Eurooppa on ajautumassa tässä omituiseen umpikujaan: sitä ryöstää ennenkaikkea parhaaksi arvoyhteisöksi ja liittolaiseksi koettu suurvalta, samalla kun Eurooppa sanktioi kauppasuhteita maailman toiseen suurvaltaan ja tietenkin myös Venäjään, aiheuttaen samalla itselleen suurta taloudellista vahinkoa. Samaan aikaan on nousemassa ns. BRICS-yhteistyö siihen mukaantulleiden kesken - kokonaismäärältään mukana lienee jo puoli ihmiskuntaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko taitavasti muotoiltu taloudellinen yhteistyö, jossa mukanaolijat saavat säilyttää itsenäisyytensä ja omat valuuttansa. Yhteistyön muodoksi hyväksytään myös tavaravaihto, ulkomaankaupan vapauttamista dollarisidonnaisuudesta autetaan mm. luodun keskuspankin NDP (New Developement Bank) lainoilla ja elintasoeroja tasoittavalla laskennallisella valuutan vaihtojärjestelmällä, joka näyttäisi olevan sukua Keynesin aikanaan kaavailemalle "Bancor" maailmanvaluutalle.

Mihin leiriin sosialidemokratia tässä ajankohtaisessa maailmanlaajuisessa vastakkainasettelussa kuuluu? Näyttää kuuluvan molempiin arvoyhteisöihin. Euroopassa kuuluu ennenkaikkea Euroopan Unionin jäsenmaiden sosialidemokratian ääni, tosin heikosti, koska sellaista julkista mediaa ei juurikaan ole joka kuvailisi tai puolustaisi sosialidemokratian arvomaailmaan pohjautuva sanomaa. Yhtäkaikki, Euroopan johtavat sosialidemokraattiset puolueet Saksassa, Ruotsissa, Alankomaissa ovat eronneet Sosialistisesta Internationaalista ja perustaneet ns. Progressiivisen Allianssin, jonka perustajajäsen myös Suomen Sosialidemokraattinen Puolue on. Tietääkseni SDP ei ole kuitenkaan eronnut Sosialistisesta Internationaalista. Merkillepantavaa on, että tästä merkittävästä muutoksesta kansainvälisessä soaialidemokraattisessa yhteistyössä ei ole puolueen toimesta informoitu jäsenistön suuntaan millään tavalla.

Nyt kun läntisen arvoyhteisön todellinen luonne alkaa avautua USA:n presidentin Trumpin ajamana "Make America Great again" politiikkana, joka perustuu suorasanaiseen vallankäyttöön ja tavoitteseen viedä taloudellisessa kanssakäymisessä kaikki inhimillisen työn hedelmät pelkästään yhden osapuolen, Amerikan käyttöön, sekä eurooppalainen sosialidemokratia että myös eurooppalainen markkinakonservatismi oikeistolaisine, liberaaleine ja keskustapuolueineen on ymmällään ja ihmeissään, onhan Amerikkaa pidetty länsimaisen arvoyhteisön pysyvänä ja muuttumattomana kulmakivenä.

Syitä eroon Sosialistisesta internationaalista ei ole avattu missään vaiheessa. Yhtenä pragmaattisena syynä on pidetty globaalin etelän sosialidemokraattisten puolueiden haluttomuutta ja kyvyttömyyttä maksaa eurooppalaisella tasolla normaaleina pidettyjä jäsenmaksuja. Pohjoisessa ei ole ilmeisesti täysin ymmärretty, kuinka syvästi nykyinen talousjärjestelmä riistää ja köyhdyttää eteläisen pallonpuoliskon maita. Keskeistä näyttää olleen globaalin etelän kriittinen suhtautuminen hengeltään uusliberaaliin Euroopan Unioniin ja toisaalta eurooppalaisen sosialidemokratian usko Euroopan Unionin oikeutukseen ja sen kautta toteutettavaan rauhan ja taloudellisen yhteistyön politiikkaan.

Vastakkainasettelu on ilmeinen. Euroopan Unionissa keskeisinä arvolähtökohtina pidetyille rauhan ja taloudellisen yhteistyön arvokkaalle jalustalle on sen sovellutuksena istutettu arvopohjaa kyseenalaistavat tiukat raha- ja finanssipoliitiset rajoitteet sisältävä perussopimus, "mahdollisimman kilpailukykyinen markkinatalous" (Lissabonin sopimus, Artikla 2, kohta 3) ja sen sovellutuksena toteuettu perustuslakitasoinen Kasvu- ja Vakaussopimus, jota Euroopan Komissio ehdottomana auktoriteettina toteuttaa. Tämä ehdottomuus tulee ilmi erityisesti ns. Korjausmekanismissa, joka sallii ehdotuksia muutoksiksi vain hyväksytyn ja pysyväksi tarkoitetun, taloudelliseksi pakkopaidaksi" luonnehditun rakenteen sisällä. Euroopan Unionin solmimat vapaakauppasopimukset muun maailman kanssa ovat pyrkineet takamaan edullisten raaka-aineiden ja lopputuotteiden saaminen dollaripohjaisilla sopimuksilla tukemaan eurooppalaisten yritysten toimintaa ja tarjoamaan kansalaisille tuotteta kaikkialta maailmasta edullisilla hinnoilla. Hakematta nousee tästä rakenteesta joukko totalitaristisia piirteitä, joita mm. Social Europe -verkkoehti on juuri julkaistussa esseessä nostamassa keskusteluun Bo Rothsteinen esseen muodossa.

Selvältä näyttää, että jo pelkästään kansainvälisen kaupan pohjana oleva USA:n dollaripohjainen "maailmanvaluutta" hyödyttää jo pelkkänä vaihdon välineenä Yhdysvaltoja ja aiheuttaa suuria kustannuksia ja menetyksiä globaalille etelälle, jossa kansalaiset joutuvat työllään vastaamaan heidän oikeuksiaan loukkaaviin teknisiä rahoitusrakenteisiin. Ei ihme että USA:n, Euroopan, Etelä-Korean, Austaralian ja Japanin ulkopuolisessa maailmassa pyritään eroon dollaripohjaisesta kaupankäynnistä ja löytämään tasapainoisempia winwin -periaatteella toimivia ratkaisuja, jota linjaa mm. Kiina on "Belt and Road" silkkitieohjelmassaan tarjoamassa. Myös Brasilian, Intian, Kiinan, Venäjän ja Etelä-Afrikan alkukirjaimiin perustuva BRICS-yhteistyö edustaa tätä dollarisidonnaisuudesta vapaata kansainvälistä kauppaa - siksi presidentti Trump onkin uhannut BRICS-maita sadan prosentin tulleilla.

Sosialidemokraattina voisi todeta, että BRICS-maiden alkamassa oleva taloudellinen yhteistyö vastaa hengeltään paremmin sosialidemokratian "Itsenäinen kansa - yhteistyön maailma" periaatetta, kuin taloudelliseen kilpailuun perustuva markkinamalli - etenkin sen äärimmilleen viedyssä. presidentti Trumpin hallinnon ehdottamassa "voittaja vie kaiken" mallissa.

Lyhyesti: sosialiodemokratia on jakautunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana kahteen erilaiseen kansainväliseen leiriin ilman että minkäänlaista periaatekeskustelua tästä prosessista on käyty. Siihen olisi ollut mahdollisuus SDP:n periaateohjelman käsittelyn yhteydessä puoluekokouksissa,viimeksi edellisessä puoluekokouksesssa laaditun kansainvälisen julistuksen yhteydessä. Ei ole ihme - mutta järkytys kylläkin, että tuo periaateohjelma junailtiin puoluetoimiston toimesta tukemaan nimenomaan Euroopan Unionin periaatteiden hengessä tapahtuvaa kanssakäymistä.

Bruno Keisky: "Vain vapaat kansalaiset tulevat taistelemaan vaientamista vastaan" (Kuva SPÖ:n vuosikalenterista, graafinen suunnittelija Sara Rossi)

Kun SDP:n jäsenyys Sosialistisessa Internationaalissa on kuitenkin säilytetty, näytetään puoluejohdossa ajettavan kaksilla rattailla ja tarkoituksella katsoa, mihin päin kansainväliset tuulet ovat kääntymässä. Euroopan Unionissa on ilman sen suurempia analyyseja osallistuttu Euroopan Komission sanktiopolitiikkaan sekä Venäjää että Kiinaa kohtaan. Sanktiot ja rangaistukset - samoin kuin tullit ja tariffit - ovat selvästi kontraproduktiivisia toimintamalleja, joita sosialidemokratia ei ole koskaan ohjelmissaan suositellut saatikka hyväksynyt. Toteutetun politiikan seurauksena on aiheutettu suurta, yli sukupolvien ulottuvaa vahinkoa. joka samalla on syventänyt ristiriitaa Euroopan Unioniin kuuluvien ja BRICS-yhteistyöhön osallistuvien maiden sosialidemokratioiden välillä.

Kun kansainväliseen luottamukseen ja yhteistöhön perustuva ETYK-prosessi täyttää tänä vuonna 50 vuotta ja tätä merkittävää jaksoa pitäisi muistaa ja juhlistaa, mitään ei näytä tapahtuvan. Suomalainen sosialidemokratia vaikenee tästäkin ristiriidasta - kaikilla kotimaisilla kielilllä...

Eurooppa ymmällään...

 Kansainvälisessä politiikassa eletään historiallisia hetkiä. Erityisesti tämä koskee presidenttien Trumpin ja Putinin käymää keskustelua Ukrainan kohtalosta; sen NATO-jäsenyydestä, maan itsenäisyydestä, sen jäsenyydestä Euroopan Unionissa. 

Kaikki tämä koskee myös Euroopan Unionia, sen Ukrainan tukitoimia, Venäjäpolitiikkaa, toteutetun politiikan seurauksia jäsenmaissa. Tätä kirjoittaessa Eduskunta käy kyselytunnillaan keskustelua näistä kysymyksistä. Näyttää siltä, että Euroopan Unionin "narratiivi" on ajautumassa umpikujaan. Samalla se narratiivi, jota on pidetty moraalitomana, vaarallisena ja vääränä tulkintana siitä, mitä viimeisten 30 vuoden aikana on tapahtunut, näyttää muodostuvan tosiasialliseksi tapahtumien kuluksi. 

USA näytää hyvin ymmärtävän sen, että NATO-laajentuminen Euroopassa on tullut tiensä päähän. Se on valmis hyväksymään sen, että Ukrainasta ei tule NATOn jäsenmaata. Trumpin Amerikka ei näytä myöskään suostuvan tukemaan sotimista Euroopassa ja vaatii Eurooppaa rahoittamaan itse sotimisensa ja myös tähän astisen sodankäynnin aiheuttaman jälleenrakennuksen Ukrainassa.

Ukraina ei saisi käyttää harvinaisia maamineraaleja rauhanjälkeisen jälleenrakennuksen rahoittamiseen. Näitä mineraaleja menisi  600 mrd:n dollarin  edestä USA:han palkkiona siitä että USA turvaa omalta osaltaan rauhan Ukrainassa. 

Tämän kolmivuotisen mylläkän yhteydessä Suomi vietiin NATO-jäseneksi ilman kansanäänestystä ja median taitavan painostuksen avulla: muutaman tuhannen hengen kyselyn tuloksena saatiin yhtäkkiä uskottavaksi todellisuudeksi se, että enemmistö suomalaisista tukisi Suomen NATO-jäsenyyttä. Mitään välineitä kansalaiskeskustelun käymiseen ei ollut käytettävissä. Toista maailmansotaa kokemattomat ja Euroopan Turvallisuuskonferenssin maailmanlaajuista päätöstä muistamattomat päättäjät katsoivat, että rakentaa kansakuntien toiminnalliset suhteet ensisijaisesti luottamukseen ja yhteistyöhön perustuen  tulivat kertaiskulla haudatuiksi. Euforian tasoa kuvaa se, että sekä Suomi että Ruotsi otettiin pikavauhtia NATO:n jäseneksi.

Kun tilanne nyt on dramaattisesti muuttumassa, USA näyttää säilyttävän kasvonsa Venäjä-suhteissaan ja pääsevän käsiksi miljardiluokan maamineraaleihin ilman että se aiheuttaa enempää kustannuksia USA:n hallinnolle.

Juuri nyt näyttää Vihreiden Oran Tynkkynen puhuvan, että jos emme pysäytä Venäjää Ukrainassa, pian saamme kokea paineita omilla rajoillamme. Ulkomaalaisviha yhtyneenä historiallisiin venäjäpelkoihin tarkoittaa ilmeisesti sitä, että vaikka sota Ukrainassa päättyisikin, Suomen raja Venäjän suuntaan on ja pysyy kiinni hamaan tulevaisuuteen. ETYK-konferenssin "Helsingin henki" on menetetty  ja seuraava sukupolvi - ehkä seuraavakin - joutuu elämään suhteessa itäiseen naapuriin pelon, epäluottamuksen ja yhteyksien lähes täydellisen puutteen oloissa.

Euroopassa joudutaan nyt kokoamaan yhteen, mitä noudatettu politiikka on saanut aikaan. Luopuminen 50 vuotta kestäneestä turvallisuuden ja yhteistyön arkkitehtuurista on aiheuttanut Euroopalle ja Euroopan Unionin jäsenmaille valtavat kustannukset Venäjän edullisiin energiayhteyksien katkeamsien muodossa. Sodan myötä painopiste kansantalouksissa on siirtymässä yhä kauemmaksi sosiaaliseen oikeudenmukaisuuden, taloudellisen toimeentulon ja ylipäätään yhteiseen, kansanvaltaiseen hyvinvointivaltioon liittyvistä teemoista. Euroopan Unionin ja Euroopan Keskuspankin rakenteet ovat edelleen Prometheuksen kahleiden tavoin sitomassa koko mannerta samaan aikaan kun muut makrotalousalueet etenevät avoimemmalla mielellä kohden tulevaisuutta. 

Näyttää siltä, että kun rauha joillakin ehdoilla pian alkavien neuvotteluiden myötä sovitaan, Euroopan Unionille on jäämässä maksumiehen rooli. Muistellen lapsuuden pelikortteja  käteen on jäämässä vuosikymmeniä kestäneen ulkopoliittisen pelin jälkeen "Musta-Pekka" pelikortti. Todellisuudessa joudumme jatkossa käytännössä edelleen puolustamaan  yksin maatamme taloudellisia, sotilaallisia ja kansainvälisiä uhkia vastaan.

Kohtalon hetket ovat käsillä

 Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn ja pankin emeritusjohtaja Erkki Liikanen näyttäisivät yhdessä pohdiskelleen, minkälaisiin toimiin olisi ryhdyttävä nyt, kun luotetun läntisen arvoyhteisön politiikka on saamassa uusia, vähemmän luottamusta herättäviä piirteitä. Onhan se todella erikoista, että johtavan läntisen vallan politiikka saakin yhtäkkiä "sosialistisia" piirteitä siinä mielessä,  markkinavetoisuuden työvälineeksi otetaan julkinen päätöksenteko ja valtio, joka kaappari-instituution tavoin alkaa omilla toimillaan varmistaa oman yhteiskuntarakenteensa ylivoimaisuutta "MAGA" (Make America Great Again) hengessä.

Taustalla on vahva usko USA:n taloudelliseen ylivoimaan monilla politiikan alueilla: puolustuksessa, tietotekniikassa, maailmantilanteen hallinnassa ja tietenkin taloudellisessa ylivoimassa. Dollari hallitsee edelleenkin selvitys- ja reservivaluuttana maailmanmarkkinoita. Tämän päivän USA haluaa olla ensimmäinen ja ylivoimainen. Sille ei kelpaa kauppasuhteissakaan winwin periaate. USA haluaa viedä kaiken.

Ylivoima ja hyvinvointi ei kuitenkaan perustu enää kokonaisten tuotantoketjujen hallintaan manufaktuurin, kaiken tarpeellisen tuottamisessa kotitalouksille ja teollisuudelle.  Toinen maailman supervalta on Kiina, joka on vuoisien mittaan huolellisesti varmistanut tuotantoketjujen toimivuuden alkaen raaka-aineista ja päättyen lopputuotteisiin. Koko muu maailma on enemmän tai vähemmän riippuvainen Kiinalaisista raaka-aineista, varaosista ja tuotteista. Kiinaa on mahdoton sivuuttaa - ja tässä taitaa olla yksi perimmäinen syy siihen muutoksen agressiivisuuteen, joka Amerikassa on nyt tapahtumassa.

Kiina hallitsee perusteollisuutta ja Amerikka on siirtynyt jälkiteolliseen finanssikapitalismin aikaan. Teollisen pohjan vahvistaminen USA:ssa näyttää tapahtuvan lähinnä IRA-lainsäädäntöön liittyvin ympäristö ja teknologiamotiivein - rohkeita "sosialistisia" toimia sellaisenaan. USA tavoittelee nyt korkein tariffein ja tullein - sanktiopolitiikkaa unohtamatta - yritysten siirtymistä rapakon toiselle puolelle nostamaan USA:n teollista tuotantoa. Onnistuuko tuotantoketjujen uudelleenrakentaminen? Suostuvatko palvelu- ja tietoyhteiskuntaan tottuneet amerikkalaiset palaamaan teolliseen työhön? Kuinka kauan työvoiman kouluttaminen näihin uusiin teollisiin tehtäviin kestää? Yksi vuosikymmenm ei taida siihen riittää. Tosiasia on, että myös Amerikan teollisuus ja kotitaloudet ovat nykyoloissa  riippuvaisia Kiinassa valmistetuista tuotteista ja teollisuuden varaosista.

Finanssikeinottelulla voidaan saada suuria aikaan, huikeita voittoja, huikeaa inflaatiota - ja huikeita kuplia. Usein viitataan US:n presidentin Herbert Hooverin (presidenttinä 1929-33) .vastaavanlaisen tariffipolitiikkaan, joka oli yhteydessä myös Euroopassa vallinneeseen inflaatioon ja lamaan. Trumpin tariffit uhkaavat tietenkin koko maailmaa - ja välittömästi myös amerikkalaisia kuluttajia, jotka maahantuotuja tuotteita käyttävät. Suomen Pankin pääjohtajan Olli Rehnin haastattelu Financial Timesissa kertoo varovaisesti mutta selkeästi, että Euroopan Unionilla on tahtotilaa ryhtyä vastatoimiin, jos tariffit, rangaistukset ja teollisuuden kutsuminen Amerikkaan  todella toteutuvat. Mediassa vilahtaa yhä useammin sana kostonomainen vastatoimi (retalitation), mutta viitaten pitkään läntisen arvoyhteisön toimintaetiikkaan tällaista ilmaisua hän ei tietenkään halua käyttää.

Mitä keinot sitten voisivat olla? Kun puhutaan raha-, kauppa- ja finanssipolitiikasta, EKP voi käyttää raha- ja finanssipolitiikkaa jossakin määrin välineenä tilanteen tasapainoittamiseen - ja siihen Rehn haastattelussa viittaakin. USA:n kaapparihenkinen politiikka taitaa kuitenkin saada niin agressiivisia muotoja että tavanomaiset keinot eivät riitä. Luultavasti juuri eurooppalainemn teollisuus vaatii kulissien takana tavanomaista voimakkaampia keinoja. Euroopan Unionin toimia rajoittaa kuitenkin perussopimuksiin sidottu raha- ja finanssipoliittinen pakkopaita, joka on rakennettu hyperinflaatiota pelkäävän Saksan perustuslaillisen velkajarrun tapaan myös EU:n peruskirjaan, keskeisten isntituutioiden sääntöihin ja joka myös ohjaa Kasvu- ja Vakaussopimuksen muodossa perustuslakitasoisesti jäsenmaiden talouspolitiikkaa. EKP:n taannoisen pääjohtajan rohkea veto aloittaa vuosille 2014-22 sijoittunut Määrällinen elvytys (QE) osoitti, että itsenäisen yhteisön itsenäisellä keskuspankilla on keinoja käytettävissään. Tosin velkapelkoinen Saksa ei koskaan hyväksynyt pääjohtaja Draghin toimintatapaa, vaan on myös muissa yhteyksissä (mm. Next Generation velkasopimuksessa) osoittanut kriittisiä varauksia ja ehtoja tällaisen politiikan toteuttamiseen. Nykysäännösten puitteissa keinot saattavat jäädä näpertelyksi. Sanktioiden ja vastasanktioiden tien päässä odottaa katastrofi.

Ainoa todellinen keino vastata USA:n agressiiviseen politiikkaan olisi vapauttaa Euroopan Unioni ja Euroopan Keskuspankki siitä raha- ja finanssipoliittisesta pakkopaidasta, johon se on jo 1990-luvun alusta päätöspohjaisesti sidottu. Se tarkoittaisi, että Euroopan Komissio ja Euroopan Keskuspankki voisivat yhteisin toimin vastata mihin hyvänsä talouspoliittiseen uhkaan suojaamalla raha- ja finanssipoliittisin poliittisin toimin eurooppalaista markkinaa ja tarvittaessa jopa suoraan  kansalaisia. Kuten tunnettua, itsenäisen yhteisön itsenäinen keskuspankki ei voi ajautua konkurssiin. Verotuksella voidaan aina pitää kurissa inflatoorista painetta niin yritysmaailman kuin palkansaajienkin odotusten suhteen.

Pääjohtaja ei tietenkään voi kertoa lehtihaastattelussa, mitä Euroopan Unionin keinot Kiinan perustuotannon ylivoimaa ja Amerikan tietoteknologiaa ja finanssiylivoimaa vastaan ovat.  Miten pitkälle elvytyspolitiikassa voidaan mennä rikkomatta EU:n ja EKP:n nykyisiä sääntöjä ja toimintaperiaatteita? Eipä juuri kovin pitkälle - eikä missään tapauksessa niin pitkälle että ne riittäisivät vastatoimiksi kaapparii-instituutioksi ryhtyneelle läntiselle arvoyhteisölle. Uskon että myös pääjohtaja  tiedossa ja takaraivossa muhii se, toinen vaihtoehto joka on olemassa - ja joka on jo vuosia ollut tarjolla ja johon ei osin ideologisista ja valtavirtaisen talouseliitin vastustuksesta johtuen ole uskallettu tarttua.

Nyt ovat kuitenkin kohtalon hetket käsillä.

PS. Ehkä on aiheellista todeta, että kirjoitan maailmanpolitiikasta ja makrotaloudesta maallikkona, joka - Mark Twainia vapaasti siteeraten - ei ole antanut yliopistojen valtavirtaisen "taloustieteen" haitata kehitystään ja harrastustaan näiden teemojen parissa. Kuten Rehn toteaa,haastattelussaan  talous on sekoitus sekä tiedettä että taidetta. Ehkä juuri nyt tarvitaan annos luovaa hulluutta?

Vientimalli ja valtion rooli sopimusneuvotteluissa

Palkkasopimusneuvottelujen sitominen vientisektorin palkansaajien menestymiseen sopimisen yhteydessä pitää sisällään moniakin sekä periaatteellisia että käytännöllisiä kysymyksiä - ja kysymysmerkkejä. 

Vientisektorin yritykset eivät ole mitään kansanvaltaisia organisaatioita, vaan kovia kilpailijoita, joiden tulonmuodostus ja toimintastrategia ovat usein tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Kuten tiedertään, työntekijäpuoli ei ole saanut edustajiaan mukaan näiden yritysten hallintoon, joten tie vaikuttamiseen siltä osin on poikki. 

Kuinka paljon vientiä sitten tarvitaan kansantalouden pystyssäpitämiseksi? Vähin määrä on ilmeisesti tuonnin arvon saavuttaminen, jolloin kauppatase on tasapainossa. Tämän ylittävällä viennillä on merkitystä taloudellisen kasvun kannalta, mutta jo tasapainotilanteessa pyörät pyörivät ja tulosta syntyy. Viennin osalta kuitenkin joudutaan luopumaan itse lopputuotteesta ja omaan käytöön tulevat hyödykkeet on hankittava muita teitä. 

Keskeinen vastuu kansalaisten hyvinvoinnista ja työstä on perustuslakimme mukaan viime kädessä valtiovallalla, siis eduskunnalla ja maan hallituksella. Valtion vastuunottoa kansalaisten hyvinvoinnista mm. sopimuspolitiikassa on vähätelty ja pidetty "perinteisesti" työmarkkinajärjestöjen toimintavapauteen kuuluvana asiana. Nykyisen Orpon/Purran/Adlercreutzin/Essayahin hallituksen toimesta tästä perinteestä on luovuttu ja hallitus on ryhtynyt sopijaosapuoleksi ja toteuttanut lakiteitse yksipuolisesti työnantajan  toivelistan mukaisia rajuja, palkansaajien, työttömien ja työelämän ulkopuolella olevien kuten opiskelijoiden aseman pysyviä heikennyksiä. Ei ole liioteltua todeta, että tapahtunut muutos on kauaskantoinen ja tulee näkymään tulevaisuuden hallitus- ja sopimuspolitiikassa arvatenkin toistuvasti ja eri variaatioina.

Voisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla? Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti siis ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

Sosialidemokraatit ovat pääoppositiopuolueena esittäneet koko joukon keinoja valtion talouden tasapainottamiseksi.  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. 

Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellisia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? 

Myös julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Juuri valtiovallan ja julkisen sektorin on toimittava vastuullisena tiennäyttäjänä - siis päänavaajana - palkansaajien palkka- ja sopimusolosuhteiden kehittämisessä. On vielä korostettava, että valtiovallan ratkaisevasti aktiivisemman roolin käyttöönottaminen tapahtui nykyisen porvarillisen hallituksen toimesta. Kysymys on vain perustuslaillisen toimintatavan henkiinherättämisestä. Tätäkin hallitus on pyrkinyt tulkitsemaan vastoin perustuslain henkeä markkinaehtoisen ja kansanvaltaa väheksyvän syrjivän  toimintamallin suuntaan. 

Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!

  

  Kun tiedetään että yritykset eivät ostovoiman vähyyden vuoksi voi eikä halua investoida, eikö olisi järkevämpää käynnistää näilläkin varoilla julkisia investointeja, projekteja ja työllistämisestä tavoitteena kaikkien inhimillisten resurssien käyttö? Suorien tukien lisäksi yritykset ovat saaneet miljarditolkulla verohelpotuksia, vapautuksia vastuista (esim. eläkemaksut) ja julkista tukea monenkirjavalle yritystoimintaa ja sen arvopohjaa vahvistavalle verkostolle.

}

oisiko julkinen sektori toimia "päänavaajana" ja linjanvetäjänä työehtorintamalla. Tässä suhteessa nykyinen hallitus muutti ratkaisevasti aikaisempaa periaatelinjaa, jonka mukaan hallitus ei puutu työmarkkinaehtoihin tai niistä neuvotteluun ilman osapuolten erityistä yhteistä toivomusta. Kun pullon henki on nyt päästetty irti, paluuta entiseen ei enää ole. Siksi sosialidemokratian on hallitukseen päästessään palautettava hallituksen työmarkkinapolitiikka perustuslain mukaiselle linjalle ja otettava vastuuta sekä palkkamallista että koko työmarkkinakokonaisuuden kehittämisestä. On osoitettava että julkinen sektori pystyy vastuunalaiseen, tasapainoiseen työmarkkinan kehittämiseen vastoin Kokoomuksen ja työnantajien väitteitä.

  Puhe on oikeastaan normaalia suurimman oppositiopuolueen "narratiivia", mutta keinot ovat toteutuessaan rajuja. Se on selvää että hallitusyhteistyössä Kokoomuksen kanssa nämä keinot eivät tule toteutumaan ja siksi olisi erityisesti saatava heikossa hapessa oleva elinkeinoelämä ymmärtämään julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö ja vuorovaikutus myös yrityselämän uutta luovana ja dynaamisena voimavarana. Tässä suhteessa sosialidemokratian politiikka suhteessa elinkeinoelämään poikkeaa ratkaisevasti Kokoomuksen, Perussuomalaisten ja myös arvoiltaan ristiriitaisten Keskustan ja Vihreiden lähestymistavoista. Vientivetoinen palkkamalli ei lähtökohtana sovi sosialidemokratialle siksi, että vientiyritysten ja elinkeinoelämän rakenteet eivät ole demokraatisia, edustuksellsia malleja joissa myös palkansaajat voisivat olla osallisina. Voisiko julkinen sektori toimia päänavaajana palkka- ja työehtosopimusneuvotteluissa? Mielestäni julkisellakin sektorilla on tilastot viennistä ja tuonnista käytössään ja pääpiirteittäinen tieto julkisten tilitietojen perusteella myös yritysten voimavaroista ja palkanmaksukyvystä. Julkisen sektorin vahva sitoutuminen neuvottelujen merkitykseen, demokraattiseen hallintoon, sopimuspalkkojen tiukkaan ja tasa-arvoiseen noudattamiseen, koko sopimuskokonaisuuden toteutumisen varmistamiseen ja laaja-alaiseen keskitetyn toteutumisen varmistamiseen puhuvat "demokraattisen hegemonian" rationaliteetin puolesta. Kohti uusia, rohkeita tavoitteita!