Eväät on syöty...

Aikaisemmassa blogikirjoituksessani totesin sarkastisesti ja kovasanaisesti, että Euroopan Unioni on Mario Draghin Euroopan tulevaisuuden kilpailukykyä kuvaavassa raportissaan kuvannut Euroopan ongelmia niin dramaatisesti, että on aihetta uskoa koko Unionin olevan siirtymässä "terminaalivaiheeseen". Kannanottoni johtuu siitä, että Euroopan Unionin rakenne ja toimintatapa sisältävät sellaisia kontraproduktiivisia ulottuvuuksia, jotka eivät ole parannettavissa, reformoitavissa.

Euroopan Unionin peruskirjapohjainen rakenne ei ole pluralistinen, vaikka myös sellaista demokraattisten arvojen kunnioittamisen muodossa väitetäänkin. Unioni on sitoutunut yksipuolisesti markkinaehtoiseen  ja demokraattista valtiota vieroksuvaan lähestymistapaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tapainen kansanvaltainen rakenne ei ole EU:ssa mahdollinen. Muutoksen, revision  saaminen tähän linjaukseen vaatii yksimielistä päätöstä eikä se nykynäkymin ole mahdollista.

Euroopan Unionin asennoitumistapa konflikteihin on pohjaltaan autoritaarinen; se näkyy ennenkaikkea omaksutussa aktiivisessa sanktiopolitiikassa, erityisesti taloudellisessa rankaisemisessa mutta myös poliittisessa eristämisessä, niin suhteessa Unionin jäsenmaihin kuin ulkopolitiikkaankin. Heikommaksi oletettuja potkitaan ja vahvempien edessä nöyristellään - tämä kuuluu autoritaarisen asenteen jossakin määrin hämäävään asennoitumistapaan (Fromm). Tätä toimintatapaa, henkistä ja fyysistä rankaisemista ei voi demokratiassa soveltaa muuhun kuin selvästi rikolliseen,  henkeä ja turvallisuutta vaarantavaan toimintaan. Tässä suhteessa EU ei voi väittää olevansa parempi länsimainen arvoyhteisö demokraattisten toimintatapojen osalta sen enempää kuin muutkaan globaalit vaikuttajatahot.

Kun Unionin ulkosuhteet ja puolustuspolitiikka  määräytyvät näistä väärään ylpeyteen perustuvista lähtökohdista, tulokset ovat olleet sen mukaisia. NATOn laajeneminen itään oli ristiriidassa vuodesta 1975 noudatetun luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvan ulko- ja  puolustuspoliittisen ETYK-konferenssin päätösten kanssa, mikä on johtanut vaaralliseen, vihamieliseen viholliskuvaan suhteessa ennenkaikkea Venäjään ja Kiinaan. Kun nyt puhutaan jo ydinsodan vaarasta, tuhosuuntainen tie on selvästi peruuttamaton eikä se ole neuvotteluyhteyksillä korjattavissa. Tulos on mitä jyrkimmässä ristiriidassa niiden arvojen kanssa, joita Euroopan Unionin alkuvuosina tavoiteltiin ja dokumentoitiin asiakirjoihin.

Lisäksi kuvassa on myös globaali taloudellinen kilpailu, joka tietynlaisena piilomomenttina  värittää  ja kiihdyttää kilpailun muodossa vihamielisiä suhteita. Nyt näemme selvästi, että "kilpailu on ahneiden sotaa" (Marx) ja että se pitää ihan käytännössä todellisuudessa paikkansa. Tässä kilpailussa yhdessä autoritaarisen ylpeyden kanssa on johtanut siihen, että talouden pohja suhteessa kohtuuhintaisen energian saatavuuteen on Euroopassa romahtanut. Eurooppa on jatkossa yhä riippuvaisempi pääasiassa USA:sta tuotavasta, särötetekniikalla tuotetusta maakaasusta ja öljystä, joiden hinta on kolmin-nelinkertainen verrattuna siihen, mitä USA:n teollisuus ja kuluttajat energiastaan maksavat. Tämän johdosta EU on tipahtamassa kokonaan tasavertaisesta, kilpailukykyisestä teollisuustuotannosta, eikä tähän synkkään kuvaan ole näkyvissä juurikaan parannusta.

Lisäksi Unionin talouspolitiikassa vallitsee erityinen suuren mittakaavan  "ryhmäajattelu" (vrt. William Mitchell kirjensa "Euroalueeen dystopia), joka näkyy kaikkien talousviisaiden samansuuntaisena, vaihtoehdottomana perustelutapana. Yhtenä syynä tähän on ilman muuta Euroopan Unionin perustuslakitasoinen "Korjausmekanismi", joka sellaisenaan edellyttää vaihtoehtoisten ja korjaavien ratkaisujen löytymistä nykyisen peruskirjan mukaisista raameista. Frankfurtin koulukunnan tunnettu sosiaalipysykologi käytti tästä samasta ilmiöstä nimitystä "miljoonien hulluus", jolla hän tarkoitti sosiaalisen rohkeuden puutetta hakea tai ilmaista vallassaolevan hierarkian ajattelu- ja toimintatavan vastaisia ratkaisumalleja. Erityisen surullista on, että myös Euroopan Unionin vasemmisto on ollut taipuvainen käyttämään tätä ryhmäajattelun "eiolevaihtoehtoa" kaavaa, mikä näkyy sopeutumisena uusliberaaliin valtavirtaiseen talousajatteluun. Työväenliikkeen arvoperustan mukainen lähestymistapa edellyttäisi kiihkeää taloudellista demokratiaa tavoittelevaa vaihtoehtoa. Sellainen on Euroopan tasolla itse asiassa olemassa Modernia Monetaarista Teoriaa  kuvaavan juuri iomestyneen kirjan muodossa.

Tietotekniikassa ja tekoälyn käytössä sekä USA että Kiina ovat vaudilla ajamassa Euroopan Unionin ohi, mikä merkitsee yhä suurempaa riippuvuutta näistä maista modernin infrastruktuurin, logistiikan ja palveluiden suhten. Sodanomaisen kilpailun seurauksena USA ja Eurooppa rakentavatrankaisevia tullimuureja, mikä on täysin ristiriidassa "vapaan maailman" vapaan kilpailun periatteiden kanssa. Eturiviin pääseminen tässä kailpailussa ei ole enää mahdollista. Ne eväät,  jotka Euroopan Hiili- ja Teräsyhteisö perustamiskokouksessaan 18.4. 1951 ja Schumanin puheen myötä 1950 määritteli, on syöty.

Edellä esitettyihin kysymyksiin ei ole näköpiirissä uusia vaihtoehtoja, revisiota. Kuitenkin nämä seikat ovat Euroopan ja Euroopan Unionin kohtalonkysymyksiä. Noudatetun politiikan tuloksena on syntymässä uusi talouden suurvalta, ns. BRICS-maat, jossa ovat mukana Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-Afrikan lisäksi myös joukko lähi-idän maita. Myös Turkki on hakemassa jäsenyyttä BRICS-yhteisössä ja on siis ilmeisesti luopunut tavoittelemasta jäsenyyttä Euroopan Unionissa. Oletukseni on, että tässä suhteessa nähdään jatkossa merkittäviä uusia avauksia.

Minäkin asetin aikoinani suuria toiveita Euroopan Unioniin ja puolustelin jäsenyyttä tässä yhteisössä jo kauan ennen kuin se sitten 1990-luvun puolivälin jälkeen toteutui. Olin kuitenkin jo 1970-luvun alkupuolella kansainvälisessä yhteistyössä ja Euroopan Unionin elimissä aavistellut omalle arvomaailmalleni vieraita elementtejä.  Vuosien varrella ne ovat vain vahvistuneet. Blogikirjoituksistani vuosien varrelta näkyy epätoivoni syveneminen suhteessa eurooppalaisen yhteistyön saamiin muotoihin. Kahden viime vuoden aikana tuhosuuntainen kehitys on käynyt yhä ilmeisemmäksi ja Mario Draghin raportti Euroopan Unionin kilpailukyvyn tulevaisuudesta näyttää sinetöivän tässä kuvailemani dystooppisen ajautumisen poliittiseen ja taloudelliseen suoritustilaan, yhteiskunnalliseen terminaalivaiheeseen. 

Euroopan Unioni terminaalivaiheessa?

EKP:n entinen pääjohtaja Mario Draghi on yhä lähempänä sekä jukisen että yksityisen sektorin voimavarojen vahvistamista jotta Eurooppa voisi selvitä yhä uhkaavammaksi käyvässä kilpailutilanteessa USA:n ja Kiinan kanssa. Ratkaisevan kynnyksen yli - valtioiden kautta tapahtuvan hankkeiden rahoittamisen ja resurssien täyeen käyttöönottoon emansipoidummalla raha- ja finanssipolitiikalla - hän ei näytä silti  pääsevän. 

Kauppalehden maksullisessa osiossa kauppaneuvos Björn Wahlroos totaa 10.9. 2024  otsikon mukaan EU:n olevan tuhon tiellä. Kun lukee ja tutkii Mario Draghin lähes 70-sivuista analyysia Euroopan Unionin kilpailukyvystä tulevaisuudessa ei voi muuta kuin yhtyä Wahlroosin lopputulemaan. 

Euroopan Unioni on jo nyt pudonnut kilpailevien makrotalousalueiden vauhdista hyvin selvästi. Eurooppa on hävinnyt kilpailun tietotekniikan soveltamisessa ja kaikki keskeiset tekoälyä käyttävät jättiyritykset ovat joko USA:n tai Kiinan makrotaloudessa toimivia. Euroopan Unioni on menettänyt myös halvan energian ja keskeisin liittolainen USA ryöstää EU:ta kolmin-nelinkertaisilla hinnoilla ympäristölle haitallisella särötysöljyllä ja-kaasulla.

 EU:n puolustusstrategia NATOn laajenemisen muodossa on johtanut vastakkainasetteluun ja sodankaltaiseen tilanteeseen Venäjän kanssa. Harrastettu rankaisu- ja sanktiopolitiikka on tuhonnut mahdollisuudet halpaan tai edes kohtuuuhintaiseen energiaan ja samalla irtoamiseen lähes viisikymmentävuotta harrastetusta ja hyviä tuloksia tuottaneesta ETYJ-politiikasta, joka perustui sotilaallisen varustautumisen sijasta pysyvän luottamuksen rakentamiseen.

Lisäksi Euroopan Unionin ja sen johtajamaan Saksan harrastama velkajarrupolitiikka on tuhonnut suurta rahoitusta vaativien hankkeiden aloittamismahdollisuuksia. Yrityksiä on siirtänyt kotipaikkansa USA:han sen vapaamman makrotalouspolitiikan puitteissa harjoittaman IRA-lainsäädännön seurauksena. 

Kaiken lisäksi kasvuun lähteneet Start-up-yritykset hakeutuvat pikaisesti Euroopan ulkopuolisille markkinoille, joksa kasvumahdollisuudet Euroopan Unionin alueella eivät näytä hyviltä. 

Kiina kilpailee onnistuneesti sähköautotekniikoillaan ja niille on rajattomat markkinat yli puolet ihmiskunnasta kattavalla ja juuri syntymässä olevalla BRICS-alueella. Euroopan palkkataso ja siten myös ostovoima on jäämässä selvästi jälkeen USA:n vastaavasta. 

Draghin raportti kertoo kaikesta tästä. Jos Euroopan Unionissa olisi kysymys suuryrityksestä, voisi sanoa sen olevan tiensä päässä. Euroopan tulevaisuuden kehityksen sitominen yritysten kykyyn koordinoida ja hallita keskinäisen kilpailun rinnalla Euroopan Unionin selviytymistä näyttää minusta mahdottomalta yritykseltä. 

Kun tähän lisätään Draghin sevitykseen liittyvä toteamus, jonka mukaan EU:n peruskirjaa ei tarvitse avata, tie dynaamisempaan, omapäätöksiseen (endogeeniseen) makrotalouspolitiikkaan on tukossa. Perustuslakitasoiset ja autorisoidut velkajarrurakenteet vievät Euroopan Unionin suhteessa muihin makrotalousalueisiin nykyisissä olosuhteissa Wahlroosin mainitsemalle tuhon tielle, saneeraustilaan. 

Kykenevätköhän ja uskaltavatkohan Unionin jäsenvaltiot ja europarlaamentaarikot todella nähdä, mihin synkkään - äärimmäisen synkkään tilanteeseen on jo nyt ajauduttu?

Raportin suuri ansio on siinä, että siinä selvästi nähdään Euroopan Unionin surkea tila ja jälkeenjääneisyys verrattuna erityisesti USA:han ja Kiinaan. BRICS-maiden muodostamaa tulevaisuushaaastetta Draghi raportissaan - ainakaan ensilukemalta - juurikaan käsittele.

Selvää on että tämä raportti tulee herättämään suurta keskustelua ja - kuten aina - paljon ristiriitaisia kannanottoja, riippuen esittäjän realismintajusta, sidonnaisuuksista pririsoituun markkinaan tai kyvystä tunnistaa kansalaisten todelliset tarpeet. 

Uskon tähän teemaan palattavan tulevaisuudessa alituiseen, niin pakottavaksi on tilanne alkanut muodostua. Väite että Euroopan Unioni olisi "terminalivaiheessa" on tietenkin jopa äärimmäisen kova, mutta se on perusteltavissa. 

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä?

  Australialainen Modernia Monetaarista Teoriaa edustava  -talousprofessori - myös Helsingin yliopiston vieraileva professori  -William (Bill) Mitchell kritisoi MMT-blogissaan Britannian työväenpuolueen talousanalyysia sen päästyä valtaan vuoden alkupuolella pidetyissä vaaleissa. Näyttää siltä, että vaihtoehtoisen politiikan sijaan tarraudutaan edelleen velkapelkoiseen ja kotitalouteen vertautuvaan valtavirtatalouden perustelutapaan:

"Näyttää siltä, ​​että sen jälkeen, kun brittiläinen työväenpuolue valittiin valittiin  vaaleissa hallituspuolueeksi, se on pitänyt tarpeellisena lähettää jatkuvasti lisääntyviä viestejä taloustilanteesta ja kovien verotoimien – eli säästötoimien – välttämättömyydestä huolimatta siitä, että he väittivät kosiskellessaan äänestäjiä, että he eivät käyttäisi tätä "Tory"-vaihtoehtoa. 

Kuitenkin he tekivät vanhan tempun, eli kun he pääsivät hallitukseen ja heillä oli pääsy "kirjoihin", he huomasivat suurena yllätyksenä, että valtiontalouden tila oli vieläkin huonompi kuin he olivat kuvitelleet, ja tämä tarkoitti, että kaikki oli pelastettava, mikä oikeuttaa heidän ryhtymään suunniteltua tiukempiin toimiin. Jokainen  viikko sen jälkeen näyttää siltä, ​​että kova puhe kovenee ja ydinlupaukset hylätään.

Toryjen politiikka, jotka ovat edistyksellisen politiikan kirottu vastakohta – kuten kahden lapsen etujen yläraja – säilyy. Ja muut tory-politiikat, jotka olivat luonteeltaan enemmän "Labour-politiikan kaltaisia", menevät - kuten Winter Fuel Payment -tuki - jota leikataan voimakkaasti. 

Olen esittänyt paljon  kritiikkiä pääministerin asenteesta (ks. aiemmat blogikirjoitukset), joka perustuu järjettömyyteen rakentaa Britannian hallituksen talous periaatteessa kotitaloutta vastaavaksi. 

Mutta noiden alkeellisten asioiden lisäksi on toinenkin asia, jota en ole nähnyt valtamedian tai varsinaisten poliitikkojen käsittelevän ehdotettuun säästötoimiin liittyen. Koko keskustelu näyttää käyneen tyhjiössä – ilman sisältöä. Näyttää siltä, ​​että nykyinen poliittinen tilanne, jota pääministeri väittää järkyttäväksi ja kestämättömäksi, eroaa Britannian nykyisestä laajemmasta taloudellisesta todellisuudesta. Ja  rakentaminen tähän lähtökohtaan tarkoittaa, että tehdään huonoja poliittisia päätöksiä, jotka vahingoittavat kansakunnan aineellista vaurautta."

Miten Suomen tilanne vertautuu Britannian tilanteeseen?

Hallituksemme antaa ymmärtää, että se toteuttaa hallitusohjelmallaan ainoaa oikeaa ja ainoaa mahdollista talouspolitiikkaa. Vaikka jätettäisiin sivuun hallituksen toimintalinjaan sisältyvät haavoittuvassa asemassa mobbaavat ja yrityksiä ja hyvätuloisia paapovat ideologiset painotukset, ohjelmassa on muutakin vastuutonta ja vaarallista "ideologista hapatusta". Sen ytimessä on valtavirtaisen talousajattelun uusliberaali uskomus, jonka mukaan työttömyys - ja haluttomuus työllistyä - on poistettavissa toimeentulon ehtoja heikentämällä.

Blogikirjoituksessaan Modernin Monetaarisen Teorian yksi keskeisistä esitaistelijoista, prof. William (Bill) Mitchell kiritisoi juuri tämän vuoden puolella murskavoiton saanutta Britannian  työväenpuoluetta taipumisesta valtavirtaisen talousajattelun aisankannattajaksi. Samalla kysyn tässä yhteydessä, mitä mahdollisuuksia Suomen poliittisella oppositiolla, lähinnä sosialidemokraateilla, vasemmistoliitolla ja Vihreillä olisi toteuttaa nyt oppositiossa lupaamaansa työllisyyttä parantavaa, yhteistä toimeentuloa elvyttävää talouspolitiikkaa niissä raha- ja finanssipolitiikkaa rajoittavissa raameissa jotka Euroopan Valuuttaunioni ja Euroopan Komissio jäsenvaltioilleen  asettavat? 

Tämä prof. Mitchellin postaus blogisivullaan on todella merkittävä - ja samalla huolestuttava ajankuva Brittien Työväenpuolueen ja laajemminkin demokraattisten sosialistien riippuvaisuudesta ns. valtavirtatalouden perustelutavasta ja toimintatavoista. Kun poliittisessa kielenkäytössä ilmoitetaan, että edustamme vaihtoehtoa, sen pitäisi todellakin tarkoittaa sitä - ja ennenkaikkea talouspoliittisessa analyysissa. 

Erityisesti Euroopan Unionissa ja Valuuttaunionissa, jossa Euroopan keskuspankki on saanut itselleen suvereenin oikeuden jäsenvaltioiden raha- ja finanssipolitiikkaan, liikkumavara on huomattavasti pienempi kuin Britanniassa, joka on eronnut EU:sta ja saanut samalla täysimittaiset oikeudet raha- ja finanssipolitiikkaan. 

Velka on modernissa kansantaloudessa väline, jolla uusia investointeja - ja uutta rahaa - saadaan aikaiseksi. Mutta velkaa ei voi ottaa vieraassa valuutassa, ja siksi tasapainoilu velanoton ja uusien työpaikkojen luomisessa on todella haastava tehtävä. 

Kun yritykset eivät investoi ostovoiman puutteesta johtuen, uudet työpaikat on luotava julksella tuella suoraan joko valtion tai kuntien alaisuuteen, tai valtio-omisteisten - siis puolijulkisten - tai valtion tuen varassa toimievien kansalaisjärjestöjen alaisuuteen. Tällöin käynnistyvät myös juuri julkisen sektoriin liittyvät moninkertaistajat, jotka muutaman vuoden viiveellä alkavat kannattaa itse itseään. Tämä johtuu erityisesti useampikertaisesta palkkakierrosta eli volaliteetista vuositasolla, mutta muitakin tekijöitä on olemassa. 

Mutta mistä otetaan rahaa työpaikkojen luomiseen? Lainaaminen korkeallakin korolla työeläkerahastoilta olisi yksi parhaimpia lähteitä, koska silloin maksetut korot tulisivat työeläkeyhtiöiden tuloksi ja tukisivat vastuunottoa ikääntyvät väestön toimeentulosta. 

Lainaaminen julkista tehtävää hoitavilta "omilta rahastoilta" tarkoittaa velkaantumista omassa valuutassa, mikä on aivan eri asia kuin velan ottaminen markkinapankeilta. Tärkeintä kuitenkin on, että jos ja kun vaaleissa tämän surkean kauden jälkeen taas menestytään, ei sorruta samaan kuin Brittien työväenpuolue kansan heille osoittaman kannatuksen jälkeen.

https://billmitchell.org/blog/?p=61955&fbclid=IwY2xjawFFPbRleHRuA2FlbQIxMQABHQtHcH8-duWVToewHHjMnXNT5y4eheN1_huPk79Ds2_vR_S6cd6tabJQGA_aem_mx6XD16v2nw62dRvd8mq1A

Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Arvopohjamme ilman mitaleita

Pariisin olympialaiset ovat tätä kirjoittaessa juuri päättymässä, päättäjäiset ovat alkamassa. Ensimmäistä kertaa olympialiikkeen historian aikana suomalaiset tulevat olympialaisista saavuttamatta ainoatakaan mitalisijaa. Keskustelu on alkamassa siitä, onko kansallinen itsetuntomme kiinni menestymisestä olympialaisissa, menestymisestä kilpailussa, menestymisestä kaikkein parhaimpina, suorituskykyisimpänä, ylivertaisina kaikkiin muihin kansoihin ja maanosiin verrattuna?  Mikä rooli henkilökohtaisella kilpailussa menestymisellä, voittamisella kansakuntana on ylipäätään tulevaisuudellemme?

Palaaminen olympialaisista ilman mitaleita vie paljon pohjaa pois ajattelulta, että olisimme kansakuntana ylivertainen maailman parhaiden joukossa. Sata vuotta sitten olimme maailman paras kansakunta silloin olympialaisiin osallistuneiden kansakuntien joukossa. Tämä saavutus nosti kansallista itsetuntoamme ja saattoi olla vaikuttamassa osin jo taistelussa kansallisesta itsenäistymisestä, nousemisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Vai oliko niin, että  monet 1800-luvun uudistukset jo sellaisenaan nostivat kykyämme ilmaista itseämme niin henkisesti kuin fyysisestikin?  Nyt, sata vuotta myöhemmin, olympialiikkeen vähittäisen vahvistumisen myötä osuutemme mitaleista ja menestyksestä on vähitellen kaventunut ja sitten toisen maailmansodan olemme saaneet olla iloisia pienemmistä mitalimääristä ja laskea hyväksemme senkin että on ylletty 'pistesijoille'. 

Kilpa-ja erityisesti huippu-urheiluun liittyy enemmän tai vähemmän avoimesti tietynlainen exseptionalismi, kansallisen erinomaisuuden esiinmarssittaminen, mikä sitten näkyy ja jota käytetään myös poliittisen autoriteetin perusteena. Onko Suomenkin yhteiskunnallisen erinomaisuuden pohjalla tällaista exeptionalismia, poikkeuksellisen kansallisen erinomaisuuden tavoittelua? Vai olisiko erinomaisuuden painopistettä muutettava kääntämällä pyramidi ylösalaisin niin että kansan kokonaisvaltainen hyvinvointi olisi kaiken arvopohjaisen tavoittelun ytimessä?

Meistä ei tullut maailman 'herrakansaa'. Suuruudenunelmat eivät voi enää perustua sen enempää maantieteelliseen laajentumiseen kuin fyysiseen tai henkiseen paremmuuteenkaan maailman kansojen joukossa. Kysyä voidaan, onko edes mielekästä ja järkevää yrittää tavoitella absoluuttista huippusuoritusta ja tehdä siitä kansallisen ylpeyden aihe ja kansallisen menestyksen mittari. Onko ylipäätään mitään järkeä rakentaa kansallista itsetuntoa huippusuoritusten varaan? Onko tätä TV2:n olympiastudion loppupäätelmänä toteamaa "surullista saldoa" tarkoituksenmukaista pitää sellaisena arvopohjana, joka keskeisellä tavalla ohjaa suhtautumista nuorempaan polveen, kasvatukseen ja ihmisten  arvostukseen kansalaisina?

Minä itse olen juuri toisen maailmansodan alla syntyneenä joutunut kärsimään lapsuuden ankaruudesta sota-ajan lapsena. Isä oli rintamalla, äiti kotona lastensa, minun sisaruparveni kanssa, ilman toimeentuloa. Ruoasta oli jatkuva puute, elettiin korttiannoksilla, joita niitäkän ei aina saatu. Kehoni painui kasaan jo lapsuusiässä, ravinnon puute aiheutti ns. riisitautia, joka heikensi muutoinkin hauraaksi jäänyttä luustoa. Penisilliini yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurista kansantaudeista kuten keuhkotaudista, hinkuyskästä, tuberkuloosista ja lapsihalvauksesta kärsittiin pitkälle 1950-luvulle. Hampaidenhoito oli minun lapsuudessani vielä aivan sattumanvaraista. Niin kärsittiin varmaan koko maailmassa. Näillä olosuhteilla oli uskoni mukaan melkoisen paljon merkitystä suurten ikäluokkien terveydentilaan pääsemisessä  ja täyteen terveyteen kasvamisessa.

Näiden ajatusten myötä palaan uudelleen pohtimaan kansallista menestystämme ja yleisen terveydentilan, sosiaalisen hyvinvoinnin  ja henkisen ja ruumiillisen aktivoitumisern mahdollisuuksia maassamme. Parastaikaa  hyvinvoinnoin perustaa murennetaan hyvää vauhtia. Samaan aikan toivotaan kansalaistemme menestyvät urheilusuorituksissa, tieteen ja taiteen soveltamisessa tavalla joka tuottaa maallemme  myönteistä mainetta ja arvostusta. Näsitä samoista asioista on taisteltu koko itsenäisyytemme ajan. Vieläkään ei tässä rikkaaksi  ainitussa maassa kyetä turvaamaan kaikille mahdollisuutta täyteen syntymiseen, siis kaikkien nioiden ruumiillisten ja henkisten ainesten täyteen toteutumiseen, joiden pohjalta kansalaiskuntoamme loppujen lopuksi mitataan.

Vai onko niin, että juuri hyvinvointi on meidät veltostuttanut pullamössöhyvinvointia tavoittelevaksi, urbaaniksi ja Ben Zyskowichzin sanoin paapotuksi ja laiskottelua elämänarvona pitäväksi kansaksi, jolle sekä henkilökohtainen että kansallinen menestyminen on yhdentkevää? 

Pienikokoisena, sota-ajan puutteen keskellä kasvaneena  lapsena oli vielä varusmiespalveluksessakin yksi viimeisiä, niin fyysisen kokoni kuin aakkosjärjestyksessä loppupään kirjaimilla alkavan sukunimenikin johdosta. Aika usein harjoitusten jalka- ja polkupyörämarsseilla minut määrättiinkin "jälkipään vartijaksi" huolehtimaan siitä että jos joku putosi syystä tai toisesta pois joukon vauhdista, tieto siitä satiin marssia etupäässä vetävien tietoon. 

Olisiko niin, että kansalaiskunnon kehittämisessä olisikin etupään vauhdinpitäjistä huolehtimisen sijasta kiinnitettävä huomiota entistä enemmän siihen joukkoon, joka syystä tai toisesta ei pääsekään mukaan yhteiseen "kehityksen kelkkaan", vaan jää tavalla toi toisella puolitiehen omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kehittämisessä? 

Olisiko yhteiskunnallisessa arvopohjassamme löydettävissä uusia aineksia ja mahdollisuuksia muuttamalla paradigmaa, aloittamalla kokonaan alusta? Eikö päähuomio olisi kiinnitettävä valtavaan putoajien ja keskinkertaisen suoritustason joukkoon sen sijasta että huomio ja panostukset suunnataan kapeaan kärkeen?

Eurooppalaista tragiikkaa Suomeen sovellettuna

Siirtyminen syksyyn kesäkauden jälkeen näyttää alkavan talouden osalta varsin surullisissa ja näköalattomissa merkeissä. Hallitus on käynnistänyt laaja-alaisiin leikkauksiin ja kaikki tulonsa kuluttaviin kansalaisryhmiin suunnatut veronkorotuksensa. Kaikki säästävät näiden uhkien edessä, ostovoima sakkaa ja talouden moottoriksi tarkoitettu pörssikin mataa jo kaiketi viidettä vuotta pohjalukemissa. Muutosta parempaan ei ole näkyvissä. 

Uutiset Euroopasta kertovat, että Euroopan keskeinen kansantalous Saksa on suurissa vaikeuksissa eikä nopeaa elpymistä sielläkään näytä avautuvan. Syynä on paitsi kuluisa eurooppalainen ja Saksassa  vuodesta 1949 perustuslakiin sidottu velkajarrupolitiikka, myös taloudelliseen rivaliteettiin (myrkylliseen kilpailuun) ja ilmeiseen ryssävihaan perustuva, NATOn laajenemisesta generoituva ja Ukraina sodan puhjettua edelleen kiihtynyt  sanktiopolitiikka sekä näiden seurauksena tapahtunut Venäjän kaasuhanojen sulkeutuminen EU-mailta sekä tästä kaikesta seurannut syntynyt tarjontainflaatio. Kaikkien näiden yhteisvaikutus - lisättynä Kiinan teollisuuden ja USA:n digitaaliseen kehitykseen perustuvan keinoälyn (AI) menestyksellä - ovat johtaneet jo vaaralliseen, alaspäin suuntautuvaan kierteeseen. 

Lyhyesti, Eurooppa ja sen suuret vanhat jäsenmaat ovat taloudellisesti aneemisessa tilassa. Muut suuret makrotalousalueet - kuten USA ja Kiina - ovat menestyneet hyvin. USA:n pörssi on suurista valtionveloista ja suorastaan dramaattisen vahvasta velkaelvytyksestä  huolimatta huippulukemissa. Nämä kilpailevat makrotalousaalueet muodostavat jatkuvan uhan Euroopan hyvinvoinnin kehitymiselle. Ei ole liioittelua puhua "eurooppalaisesta dystopiasta", niin vakavia ja hallinnollisesti perustuslailliseen sementtiin valettuja nämä ongelmat ovat.

 

Juuri tämän aamun (5.8. 2024) YLE:n mittausten mukaan Marinin hallituksen puolueiden yhteiskannatus on 55,7, Orpon johtaman hallituksen puolueiden yhteiskannatus vain 44,8. Hallituksen talouspolitiikan raamit tulevat Euroopan Unionista ja sen kasvu- ja vakaussopimuksesta, jonka pohjalta johdetussa Euroopan Komission raamissa hallituksen on pysyttävä. Kasvu- ja vakaussopimus on perustuslakitasoinen sopimus, jonka reunaehtoja ei mikään hallitus Suomessa saa rikkoa. Tästä seuraa, että nyt oppositiossa olevien puolueiden muodostaman hallituksen on pysyttävä näissä samoissa raameissa. Paitsi että alkuvaiheessa tarvittavat säästöt pitäisi suunnata uudelleen, satsausten työllisyyteen ja kasvuun pitäisi seurata kaavaa, joka käynnistää talouden moninkertaistajia. Näitä löytyy kaikkein eniten julkiselta sektorilta, veronkanto-oikeudella varustettujen yhteisöjen alueelta. Lisäksi kaikki elvytysvarat pitäisi suunnata suoraan työllisyyteen ja pääsääntöisesti julkisen sektorin tehtäviin, joissa noudatetaan tiukasti työehtosopimusten palkka- ja muita ehtoja ja jossa palvelusuhteet ovat täysimittaisia.  Laskelmani mukaan nykyisen suuruiset satsaukset osin säästöinä ja osin velanottona mahdollistaisivat itsekannattavan työllisyyteen 5-10 vuoden jaksolla laskien velkasuhteen nopeasti EU:n perussopimuksen hatusta vedettyihin raameihin.Suurimman jarrun talouden nopeaan tasapainottamiseen muodostaisi Kasvu- ja vakaussopimuksen 3%n kasvurajoitus.  Euroopan Unionin traagista makrotalouskuilua tämä ei kuitenkaan millään tavalla korjaisi.

Inklusiivisuus poliittisena käsitteenä

Mitä inklusiivisuus mahtaa tarkoittaa?

Berliinissä järjestettiin meidän juhannuksemme aikoihin 21-22-6. 2924  hengeltään sosialidemokraattinen "Progressiivisen hallinnan huippukokous".  Tämä summit keskittyi progressiivisten voimien analyysiin Euroopan ja maailman turvallisuus- ja puolustuspoliiittisesta tilanteesta. Alustajina oli mm. Saksan puolustusministeri Boris Pistorius ja liittokansleri Olaf Scholz. Osanottajia oli Euroopan Sosialidemokraattisista ja Sosialistisista puolueista. Paneeleihin osallistui lisäksi vihreitä ja liberaalivasemmistolaisia asiantuntijavoimia. Tämä tarkoittaa, että kaikkein keskeisimmät vastuunalaiset sosialidemokraattiset poliitikot olivat mukana hahmottamassa Euroopan turvallisuutta ja ajankohtaista puolustusyhteistyötä. Raportoin tuoreeltaan tästä kokouksesta toisessa blogissani "Kohden toisenlaista maailmaa".

Sosialidemokratian kannalta mielenkiintoista on ylipäätään puhe progressiivisesta allianssista eurooppalaisia sosialidemokraatteja yhdistävänä voimana. Tytti Tuppurainen käytti luontevasti progressiviisten voimien käsitettä monikon ensimmäisessä persoonassa omissa puheenvuoroissaan, jotka olivat selkeitä ja paneelin parhaita. Tosin Suomessa sosialidemokratian ymmärtäminen Progressiivisena Allianssina Sosialistinen Internationaalin rinnalla ja myös sijasta ei ole noussut yhteiseen tietoisuuteen Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. Harva sosialidemokraatti tietää kuuluvansa tällaiseen joukkoon. Yhtä vähän on tietoa siitä, mikä erottaa progressiiviset sosialidemokraatit Sosialistisen Internationaalin muista jäsenpuolueista.

Saksan puolustusministeri Boris Pistorius nosti tervehdyksessään esiin integroidun turvallisuuden käsitteen, joka tarkoittaa huolenpitoa ympäristöstä, sosiaalisesta hyvinvoinnista ja sotilaallisesta puolustuksesta samanaikaisesti ristiriitoja täynnä olevassa maailmassa. Kaikki aspektit ovat sidoksissa toisiinsa ja siksi turvallisuus on nähtävä kaikkia ulottuvuuksia integroivana INKLUSIIVISENA kokonaisuutena. Yhtenä tärkeänä kokonaisvaltaisuuden osana Pistorius korosti, että diplomatia, neuvottelut ja pyrkimys luottamukseen ja rauhaan ovat ensisijaisia tavoitteita. Sotilaalliset ratkaisut ovat viimeisimpiä keinoja - mutta rajojen ja arvojen puolustuksessa myös tähän on varauduttava.

Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tytti Tuppurainen kiinnitti huomiota Pistoriuksen keskusteluun nostamaan inklusiivisuuden käsitteeseen. Hän piti tärkeänä sitä, että Venäjä häviää tämän Ukrainassa käytävän sodan. Inklusiivisuuden käsite hänelle oli samaa kuin kansallinen yhtenäisyys Venäjän tuomitsemisessa, Ukrainan tukemisessa ja käynnissäolevan sodan voittamisessa Ukrainan hyväksymillä ehdoilla - niitähän ei ole kyseenalaistettu. 

Inklusiivisuus on toki paljon laajempi ja syvällisempi käsite kuin pelkästään koko poliittisen spektrin huomioonottaminen - vaikka sitäkin se varmasti on. 

Inklusiivisuus tarkoittaa kaikenkattavaa, kokonaisvaltaista, integroivaa, kaikki osapuolet huomioivaa, asiaan liittyvän historian huomioimista, vastuullista, integroivaa, autenttista ja parhaimmillaan yhteisöä turvaavaa ja rikastuttavaa toimintatapaa.

Kun puhiutaan kokonaisen maanosan - ehkä jopa koko maapallon - turvallisuudesta ja puolustuksesta, Saksan puolustusministerin käyttämä ilmaus saa aivan erityistä syvyyttä ja merkitystä. Ukrainan sodan syntyä ja syitä tutkittaessa inklusiivisuus tarkoittaa koko sotaan johtaneen historian tarkastelua, sodan kaikkien osapuolten ja heidän motiiviensa huomioonottamista. Historian lisäksi on osattava katsoa vastuullisesti myös tulevaisuuteen. Epäproduktiivisten voimien nousu vihapuheiden, rasismin, kiihkokansallisuuden, oman intressialueen laajentamishalun ja valloitus- ja vaikutushalun muodossa kuuluu ehdottomasti myös tähän kokonaisuuteen.

Euroopan Unioniin liittymisemme tärkeitä motiiveja oli  juuri kansallinen turvallisuus ja liittyminen läntiseen arvoyhteisöön toiveena oikeusvaltio, demokratian syventäminen ja tietenkin usko läntisen markkinatalouden voimaan vaurauden ja taloudellisen turvallisuuden tuojana. Toteutuivatko Suomen toiveet tuon liittymisen kautta - senkin pohtiminen kuuluu inkluviivisuuden käsitteeseen.  

Kysyä voidaan, oliko Suomen itsenäisyys ja sisäinen demokratia uhattuna liittyessämme Euroopan Unioniin 1990-luvulla? Takana oli myrskyisä 1980-90-luvun taite, jolloin entinen Neuvostoliitto romahti sisäisesti. Kysymyksessä ei ollut räjähdys, "explotion" vaan todellakin "implotion" romahdus, kasaan painuminen.

Takana oli myös 1970-luvun ETYK, Helsingin henki ja suuri kansainvälinen "kolmen korin sopimus" Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöarkkitehtuurista. Allekirjoittajiin kuului mysös USA, osallistuihan silloinen USA:n presicentti Gerald Ford täysillä valtuuksilla tähän kokoukseen.

Mainittakoon vielä Neuvostoliitossa tapahtunut vallanvaihdos Mihail  Gorbatshovin noustessa maan johtoon. Oli ymmärettävää, että Neuvostoliiton romahdettua ja vanhan mantereen lähes koko pohjoisosan kattavan maan turvallisuusintresseihin kuului edes jonkinlaisesta taloudellisesta ja sotilaallisesta turvallisuudesta huolehtiminen. Juuri Mihais Gorbatshov ja USA:n uusi presidentti Ronald Reagan sopivat suullisesti siitä, ettö Pohjois-Atlantin sotilasliitto NATO ei pyrkisi laajentumaan itään. Se että tämä sopimus ei toteutunut, osoitti neuvostoajan aiheuttaman suuren haavoittuvuuden  juuri itsenäistymään pyrkivissä neuvostovaltioissa. Kävikö niin että Euroopan turvarakenne ETYJ hajosi kuin tuhka tuuleen näiden tapahtumien seurauksena? (Espanjalainen panelisti kuvasi tässä mainitussa summit-kokouksen paneelissa asian kuvaannollisesti käsiään levitellen: BOOOOM!) Toisaalta läntisen arvoyhteisön kiihkeä markkina-alueen laajentaminen ja juuri syntyneen Euroopan Unionin pyrkimys koko euroopanpuolisen manneralueen saamiseen Unionin jäseneksi vaikutti sekä NATO:n laajentumishaluun että pyrkimykseen saada uusia jäsenmaita Euroopan Unioniin. Alustuvat lupaukset kummassakin suhteessa olivat vielä kaukana itse jäsenyyden saavuttamisesta.

Palaan tässä takaisin inklusiivisuuden käsitteeseen. Olen lyhyesti katsellut vasta menneisyyttä ja niitä taustoja jotka ovat menossa olevan sotilaallisen konfliktin taustalla. Voisi aloittaa jo 1920-luvun suuresta inflaatiosta ja sen vaikutuksesta nykyisiin talousrakenteisiin - tai toisen maailmansodan tuhoisista seurauksista ja senaikaisten kansalaisten vaatimuksesta "Ei koskaan enää sotaa". Tulevaisuudenkuvan hahmottaminen muodostaa tässä oman lukunsa. Samoin on sosiaalisten suhteiden laita; kuinka - kuten liitokansleri Olaf Scholz ihmetteli - on mahdollista, että kiihkeä vihapuhe, muukalaisviha, rasismi ja siihen liityvä nekrofilia, tappamisen halu on erityisen voimakasta Euroopan kaikkein varakkaimmissa ja taloudellisesti kehittyneimmissä maissa, maissa jotka ovat vuosikymmeniä vannoneet toimivansa demokratian nimiin? Miksi demokratiasta huolimatta läntisessä arvoyhteisössäkin tuloerot ja taloudellinen eriarvoisuus vain jatkavat kasvuaan? Mihin on suvaitsevaisuus, moniarvoisuus ja usko tulevaisuuteen kadonnut?

Inklusiivisuuden käsitteeseen on palattava vielä uudelleen.