Sotaväenotot Rautalammilla 1600-luvulla

 Sotaväenotot 

- Muisitiin jatkotoimia varten...

Niin Kymin neljänneskunnan asekuntoiset miehet järjestettiin kymmenmiehisiin ruotuihin, joilla kullakin oli päällikkönään joku vanhempi talollinen, ruotumestari. Jokaiseen ruotuun kuului talollisia, näiden poikia, vävyjä, veljiä, itsellisiä ja renkejä sekä irtainta väkeä.

Valtakunnan talouden kannalta oli tärkeää, ettei isäntää, joka vastasi talon pidosta, otettu sotaväkeen kuin äärimmäisessä hädässä. Ennen isäntää otettiin poika, vävy, renki tai muu miehenpuoli, joka ei ollut talonpidon kannalta isännän kaltaisesti keskeisessä asemassa. Järjestelmää sovellettiin niin tarkasti, että pienen talon isäntä sai lähteä armeijan riviin ennen ison talon isäntää, mikäli muutoin ei tarvittavaa väkimäärää saatu kokoon. Erityisesti oli katsottava, ettei talo menettänyt ”ainoaa miehenapuaan”, vaikka tällaisiakaan tilanteita ei voitu välttää.

Ruodusta joutui joka kymmenes lähtemään sotatanterille. Aateliston lampuodit pääsivät vähemmällä: heistä otettiin vain joka kahdeskymmenes.

- 

Asekuntoisten miesten ruotuluettelot laadittiin seurakunnittain. Ennen pitäjän itsenäistymistä viitasaarelaiset merkittiin Rautalammin pitäjän Kymin neljänneskunnan luetteloihin. Viitasaaren 11 ruotua olivat miltei kaikki Kymin neljänneskunnassa, vain muutama ruotu oli yhteinen Saarijärven tai Rautalammin kanssa (Ruotsin sota-arkisto RSA  vol. 639-643 (Jy mf WA 765-766); Kallio 1972 s. 213).  Ensimmäinen säilynyt ruotuluettelo on vuodelta 1626.

(Vanhan Viitasaaren historia, Erkki Markkanen, sivut 192-193( ISBN 951-678-891-2)

Kirkolliset olot

Viitasaaren erotessa omaksi kirkkoherrakunnakseen oli Turun läänin maaherra Bror Andersson (Rålamb) 31.1. 1635 päivätyllä kirjeellään määrännyt Matti Bartholdin ”olemaan kirkkoherrana Viitasalon (Viitasaaren) kappelissa, joka on 12 peninkulmaa Rautalammin emäkirkosta…

Tämä kirkkoherrakunnan erohanke oli siis vireillä itse asiassa 1630-luvun alusta alkaen, mutta lopullisesti ero tapahtui vasta 1640-luvun alussa. Kirkkoherra Mats Bartholdi on asunut henkikirjan mukaan Keihärinkoskella vuodesta 1631 lähtien, mutta papinpalkan on kantanut edelleen Rautalammin kirkkoherra. Erämaapitäjistä ei harvan asutuksen vuoksi papillekaan ihmeellisiä palkkoja herunut, joten Rautalammin kirkkoherran valitus seurakunnan jakamisesta tuntuu ymmärrettävältä. Estääkseen hyvää vauhtia etenevän jakamisen ja tästä aiheutuvan palkkansa puoliintumisen emäseurakunnan kirkkoherra Pauli Matinpoika kirjoitti kenraalikuvernööri Pietari Brahelle vuonna 1642 mieltä liikuttavasta köyhyydestä kertovan kirjelmän ja pyysi ettei hänen palkkansa pienentyisi. Kun asiakirja on vanhimpia Viitasaaren vaiheisiin keskeisesti liittyviä lähteitä ja kun se kuvaa ajan virkamiesten suhtautumista korkeaan esivaltaan, se on syytä lainata pitäjähistoriaan. (Teksti on K. Jalkasen käännös; Jalkanen 1900, s. 194-195, tähän tieto on otettu Vanhan Viitasaaren historiasta, Erkki Markkanen, sivut 211- 214):

”Korkeasti jalosukuinen Herra, Herra Valtakunnan Drotsi, Armollinen Kreivi, Teidän Kreivilliselle Ylhäisyydellenne kuuluu aina minun alamainen, nöyrä ja halullinen palvelukseni:

Tarjoten alamaista palvelustani ja toivottain kaikkivaltiasta ja ajallista hyvää ja menestystä, en minä köyhä ja ijäkäs pappismies voi jättää Teidän Kr. Ylhäisyydellenne huomauttamatta minun kirkkoherrakuntani Rautalammin pitäjän heikkoa ja vähäistä tilaa, joka sijaitsee, kuten teidän Kr. Ylhäisyytenne itse parhaiten tietää äärimmäisenä Savon rajaa vasten, ja kuten minä T. Kr. Armollenne ennenkin olen anoen maininnut, on emäkirkkoa lähinnä vähäisimmät ja varattomimmat kylät ja talolliset, ja koko kymmenysten kolmanneksen määrä, kuten voutien tilit kyllä osottavat, ei yli seurakunnan tee enempää kuin 20 tynnyriä viljaa. Jos nyt pitäjä, sen mukaan kuin hänen korkea-arvoisuutensa Piispa siellä Turussa voimalla ajaa, johon ei vielä H. K. Maj. meidän kaikkein 

armollisin Kuningattaremme, eikä T. Kr. Ylhäisyytenne, eikä muut korkeasti jalosukuiset herrat vielä ole suostuneet, tulee jaettavaksi, niin silloin joutuu mainittu oikea emäkirkko aivan perinpohjin turmiolle. Ja minä köyhä mies (joka asun vaivalloisella paikalla) vanhalla iällä kivuloisen vaimoni ja monen köyhän lapseni kanssa tulen saatetuksi suurimpaan kurjuuteen emmekä saa mitään korvausta siitä, että me ilman pitäjän apua olemme pappilan melkein kokonaan rakentaneet ja voimassa pitäneet, vaan joudumme ajetuksi vieraihin huoneisiin ja aivan karkoitetuksi. Vaan minä köyhä mies saanen kumminkin uskoa ennen tästä tekemäini valitusten olevan muistossa, sekä vanhuuteni ja nöyrän pyyntöni muutoinkin armollisesti pääsevän sydämeenne, niin toivon sekä alamaisesti pyydän, että minua tällä vanhalla ijälläni ja jälellä olevalla lyhyellä elinajallani kaikkein armollisimmin avuksi ja lohdutukseksi säästettäisiin tästä jaosta, minkä korkein Jumala T. Kr. Ylhäisyydellenne runsaasti palkitseva, jonka armollisimpaan suojelukseen minä T. Kr. Ylhäisyytenne sekä korkeasti jalosukuisen puolisonne uskon. Rautalammin pappilassa 14 p. kesä

Tajunnan räjäyttävä mahdollisuus

Terveydenhoitoalan lakko jatkuu ja on tulossa tietynlaiseen käännekohtaan 11.4. 2022 lähtien lakkojen uhatessa laajentua paitsi alueellisesti myös terveydenhoitoalan lisäksi koko kuntakenttään. Aamutelevision jälkiviisaissa toimittaja ja valmentaja Anna Perho oli valtavirtaisen taloustieteen oppien mukaisesti huolissaan hallituksen velanoton kasvusta ja jälkipolvien maksettavaksi jäävästä yha suuremmasta laskusta. Yritysalan ammattuilainen Jan Erola toi jonkin verran vastakkaisia argumentteja keskusteluun. Lisäksi Perho kauhisteli julkisen alan byrokratiaa ja johtamisen joustamattomuutta - uusliberaalin dogmipaketin oppeja tämäkin.  Vaikutelmaksi kuitenkin jäi että terveydenhoitolan ja koko kuntakentän palkkojen jälkeenjääneisyys on ristiriitainen vaatimus lakko-oikeuden periaatteellisesta hyväksyttävyydestä huolimatta. Siksi pakkolain aikaansaaminen välttämättömän terveyttä ja henkeä uhkaavan hoidon mahdollistamiseksi on paikallaan.

Onko tämä valtavirytaisen talousajattelun jatkuvasti toistuva mantra todellakin niin pätevä ettei toista vaihtoehtoa ole edes olemassa? Omalta osaltani olen sitä mieltä, että juuri julkiseen sektoriin ja sen henkilökuitaan ja palkkoihin liittyy monia sellaisia dynaamisia moninkertaistajia, jotka kustannusten nousun aiheuttamien oletettujen tulevaisuusuhkien sijasta kääntyvätkin aivan päinvastaisiksi, dynaamisiksi tekijöiksi joita valtavirtatalous ei osaa eikä ilmeisesti haluakaan nähdä myönteisinä, koko kansankunnan hyvinvointia ja vaurautta eteenpäinvievinä tekijöinä. Poikkeuksen tästä säännöstä muodostaa todennäköisesti vain puolustusvoimat ja valmistautuminen sotaan. Siellähän tulosta heikentää hankitun ja kalliin ja uutta luomattoman materiaalin nopea tuhoutumisen mahdollisuus hyvinvoinnin ja vaurastumisen odotusarvojen ollessa samanlaikaisesti mitä suurimmassa määrin uhattuja.

Mitä nämä moninkertaistajat ovat? Lainaan tässä aikaisempaa blogikirjoitustani, jossa olen tätä ulottuvuutta hahmottanut. 

"Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä."

Kun nyt ollaan siirtymässä vuoden 2023 alusta uuteen SOTE-lainsäädäntöä soveltavaan aikaan, olisi valtiovallalla mahdollisuus juuri nyt korjata samalla kertaa julkisen sektorin palkkarakenteiseen vuosikymmenten mittaan syntyneitä arvostus- ja rakennevirheitä, jotka näkyvät nimenomaan  huonona palkkana, henkilökunnan motivaation ja jaksamisen heikentymisenä, yhä kiihtyvänä alan vaihtamisena hyvässä työllisyystilanteessa ja täysin irrationaalina arvostuksen puutteena yhteisesti päätettyjen julkisten tehtävien ammatimaisessa hoitamisessa.

Erityisesti julkisen alan ammattiliittojen vaatimuksiin rakentavasti ja myönteisesti reagoiminen olisi kunnille juuri nyt harvinaisen edullista. Siirtyyhän koko terveydenhoidin ja sosiaalialojen henkilökunta valtion palkkalistoille vuoden 2023 alusta. Verotulot kuitenkin jäävät edelleen kunnallisveron osalta kuntiin, mikä vahvistaa niiden pärjäämismahdollisuuksia siirtymävaiheessa. 

Valtiolle hyöty korkeammista palkoista tulee bkt:n kasvamisen kautta, jolloin EU:n talous- ja kasvusopimuksen sinänsä kontraproduktiiviset budjetin kasvua ja velanottoa koskevat prosenttirajoitukset lasketaan suuremmista summista. Tämä on toiminut tällä kaudella valtion olosuhteiden pakosta tapuhtuneen velanoton myötä koko kansakunnan eduksi siten että velkasuhde on parantunut samalla kun Suomi voidaan jättää tuleville sukupolville entistäkin ehyempänä ja dynaamisempana - vaikka jopa globaaliksi vaaraksi eskaloituva Venäjän tuhosota Ukrainassa kaikkea tällä hetkellä varjostaakin.

Hallituksen vetäytyminen kokonaan pois neuvotteluista aikana, jolloin työnantajapuoli ei enää kokonaisuutena edes osallistu koko prosessiin, vaatisi myös revisiota poliitisessa ajattelussa. Valtiolla työnantajana ja julkisella sektorilla kokonaisudessaan on oikeus omaan näkemykseen sekä sen henkilökunnan roolista että merkityksestä. Lisäksi sen asema ja rooli  työnantajana poikkeaa yksityisen sektorin strategisesta lähestymistavasta oleellisesti. 

Lyhyesti sanottuna: ammattiliittojen vaatimukset julkisen terveydenhoidon ja koko kunta-alan suhteen ovat täysin perusteltuja, eivätkä ne toteutuessaan millään tavalla vaaranna julkisen talouden tilaa, vaan tuovat siihen jopa velaksi toteutettuna vahvaa, itsensä reilusti takaisinmaksavaa dynamiikkaa.

Sanktiot ja miljoonien hulluus

Brysseliläinen, poliittisesti itsensä riippumattomaksi määrittelevä " Lost in Europa" blogi kirjoittaa taloussodasta Venäjän kanssa; lisäksi omaa kommentointia:

"Saksan Liittovaltion talousministeri Robert Habeckin mukaan G7-maiden energiaministerit ovat yhtä mieltä siitä, että Venäjän valtionpäämiehen Vladimir Putinin vaatimaa ruplamaksua energiatoimituksista Venäjältä ei voida hyväksyä. - Mitä tapahtuu, jos Venäjä vaatii maksamista ruplissa, Habeck ei kertonut. Espanjan pääministeri Pedro Sánchez ilmoitti 16 miljardin euron "sota-shokkisuunnitelmasta" lieventääkseen nousevien energianhintojen vaikutuksia espanjalaisiin kuluttajiin. Hätätoimenpidepaketti tarjoaa 6 miljardia euroa suoria tukia ja verohelpotuksia sekä 10 miljardia euroa lainoja perheille ja yrityksille. – Espanjassa on jo järjestetty joukkomielenosoituksia energiaköyhyyttä vastaan. Taiwan varoittaa Kiinan haasteesta dollarille maailman varantovaluuttana. Sen jälkeen kun Venäjä karkotettiin käytännössä globaalista rahajärjestelmästä, kansantasavalta voisi tarttua tilaisuuteen oman valuuttansa, juanin, profiilin nostamiseksi, sanoi kansallisen turvallisuusviraston pääjohtaja Chen Ming-tong."

Taloussota on sotilaallisen sodan rinnalle rakentunut toinen epäproduktiivinen ulottuvuus. Kun rauhantutkijat - esim. tänään 29.3. 2022 TV1:n aamulähetyksessä puhuvat rauhan myönteisestä ja  sen kielteisestä puolesta, voidaan sanktiopolitiikan merkitsevän siirtymisestä myönteisestä rauhantilasta ehdolliseen rauhaan. Nyt arvioidaan että vaikka varsinaiset sotatoimet saataisiinkin neuvotteluilla lakkaamaan, jäävät molemminpuoliset sanktiot kuitenkin edelleen voimaan eikä myönteistä rauhantilaa pääse syntymään. 

Sosiaalipsykologialtaan autoritaariset, alistavat ja alistumista vaativat sanktiot ovat tulleet eurooppalaiseen politiikkaan Euroopan Unionin perustamisen myötä. Maastrichtin kasvu- ja vakaussopimuksen valtion kasvua ja velkaantumista rajoittavien ehdottomien ja dynaamisen makrotalouspolitiikan kanssa ristiriitaiseksi koetut sanktiot otettiin käyttöön "kirsikkana kakun päällä" uhkaksi niitä jäsenvaltioita kohtaan, jotka vastoin sääntöjä ylittävät selkeästi asetetut rajat. Niin tapahtui melkein heti monien oman valuuttansa menettäneiden  Valuuttaunionin jäsenmaiden osalta. Tässäkin suhteessa Komissio joutui tinkimään asetetuista säännöistä ja katselemaan jopa keskeisten jäsenvaltioiden (Saksa, Ranska, Espanja, Italia) velkarajojen paukkumista läpi sormien. Sanktioilla uhkaaminen jatkui kuitenkin edelleen ja tuli sittemmin osaksi moniselitteistä "oikeusvaltiomekanismia". 

Ulkosuhteissa sanktiot otettiin käyttöön Ukrainan kriisin puhjettua sotilaalliseksi konfliktiksi, kun Euroopan Unioni sai tahtonsa läpi vuoden 2014 keväällä Euroopan Unionin ja Ukrainan välisen solidarisuussopimuksen muodossa vastoin Ukrainan vaaleilla valitun hallituksen tahtoa ja Maidanin aukion väkivaltaisiksi yltyneiden, kansainvälisen sekaantumisen ilmauksia sisältäneiden mielenosoitusten muodossa. Sanktiot liittyivät Venäjän toteuttamaan Krimin miehitykseen ja Venäjään liittämäsen yhtäällä ja toisaalta Donetskin ja Luhanskin venäläismielisten alueiden aloittamiin taisteluihin Ukrainan uutta, Poroshenkon johtamaa  hallitusta ja sen eurooppasuuntautunutta talousarkkitehtuuria ja politiikkaa vastaan. Sanktioita on lisätty kierroksittain ja vaikka viimeisimmässä ministerineuvoston kokouksessa niitä ei lisättykään, eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen mukaan etsittiin toimia sanktioiden tiivistämiseksi.

Vaikka sanktiot on suunnattu voimallisesti nimenomaan Venäjää vastaan, iskevät ne myös Suomeen monella merkittävällä tavalla. Suomen lentolaivueen lipunkantajasta Finnairista tuli välittömästi siipirikko Venäjän ylilentojen päättymisen myötä. Samalla Finnairin strategian silmähammas, suorat ja yhteyksiltään lyhyimmät lennot Aasian suuriin talouskeskuksiin katosivat hetkessä. Juuri valmistuneille terminaaleille Vantaalla pitänee löytää jotakin muuta käyttöä. Fortum suurena energiantuottajana ja Fazer leipomoketjuineen kuuluvat jo Venäjän sisäisen turvallisuuden rakenteisiin ja niiden aineellinen arvo on huomattava. Venäjä on jo kansallistanut lainaamiaan lentokoneita ja kieltäytyminen jatkotoiminnasta Venäjällä saattaisi merkitä amputaation kaltaista resurssien menettämistä näille yrityksille. Eurooppaministeri Tytti Tuppuraisen kommentit olivatkin suhteessa jatkotoimiin äärimmäisen varovaisia ja painottivat yritysten omaa päätöksentekoa, mikä näyttäisi olevan ristiriidassa ministerineuvoston sanktioiden tiivistämispyrkimyksen kanssa. Tavarataloketju Prisma on jo tainnut kerätä mukaanotettavissa olevat kimpsunsa ja kampsunsa sulkiessaan tavaratalonsa Venäjällä.

Sanktiot - siis rangaistukset - on yksi sellainen politiikan tekemisen ulottuvuus, jonka olemme saaneet Euroopan Unioniin ja konsolidoitujen perussäntöjen peruuttamattoman hyväksymisen myötä. En muista tällaisen ulottuvuuden esiintymismuotoa koko sodanjälkeiseltä ajalta eikä se ole missään vaiheessa edes vilahtanut sosialidemokraatisen kotimaisen tai kansainvälisen politiikan muotona. On painotettu itsenäisten kansojen ja yhteistyön maailmaa politiikan tekemisen muotona.

Sanktiot ovat sosiaalipsykologialtaan osa

epäproduktiivista, autoritaarista, väkivaltaisuuteen johtavaa ja tuhoamisen elementtejä sisältävää oireryhmää. Frankfurtin koulukunnan suuren sosiaalipsykologisen johtajan ja  filosofin Erich Frommin mukaan kysymys ei ole pelkästä normaaliin elämäntapaan liittyvästä loogisesta toiminnasta, vaan ne kielivät syvästä ja traumaattisesta kaavautumistilasta koko yhteiskuntaluonteessa. Yhteiskunta ja jopa suuri, mantereen laajuinen yhteisö voi ajautua tuhosuuntaiseen ryhmäajatteluun paitsi taloudessaan, myös koko politiikkansa toteuttamisessa. Hän käyttää käsitettä "miljoonien hulluus", jota olen referoinut blogissani "Kuuta osoittava sormi"  muutama vuosi sitten.

30.3. 2022, oma lisäys:

Kun sanktioista on tullut niin EU:n konsolidoidun peruskirjan mukaisen talouspolitiikan kuin EU:n ulkopolitiikankin keskeinen välinee, kysyn itseltäni sosialistisen kasvatuksen sosialidemokrattisena tulkitsijana - toiminhan aikoinani sekä Nuorten Kotkain Keskusliiton että Kansainvälisen Sosialistisen Kasvatuksen Internationaalin IFM-SEI:n pääsihteerinä - että miten sanktiopolitiikkaan perehdyttämistä opetetaan tulevalle sukupolvelle? Lasten ja nuorten maailmassa, perhepiirissä, koulussa ja nuorisojärjestöissä sanktioihin totuttaminen merkitsee käännettä henkisen ja fyysisen rankaisemisen hyväksymisen suuntaan, sen arkipäiväistämistä. Kiusaaminen, häiritseminen, ahdistelu, nöyryyttäminen ja jopa fyysisen voimankäyttö näkyy kuuluuvan jopa opetusministeriöltä tukea saavan olympiakomitean arkipäivään - salaamisesta ja vähättelystä puhumattakaan. Pitäisikö sosialidemokratian muuttaa kasvatuskatsomustaan sanktioiden ja rangaistusten hyväksymisen suuntaan? Omana kantanani totean vain sen merkitsevän sosialidemokratian arvopohjan täydellistä murenemista ja tappiota yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä.

Viimeinen sana

 Eilen, 24. helmikuuta 2022 alkoi Venäjän hyökkäys Ukrainaan presidentti Putinin katkerahenkisen puheen saattelemana. Kun sota alkaa, silloin vuoropuhelun aika väistyy. Aseet ja voima puhuvat eikä siinä lopulta kysytä kuka on oikeassa ja kuka väärässä. Sota ei ole oikeutettu tapa ratkaista kansainvälisiä kriisejä, jos ratkaisusta tässä yhteydessä ylipäätään voidaan puhua. 

Kaksi ratkaisevaa seikkaa häviävät sodan ja selvästi koko maapalloa uhkaavan, itseaiheutetun  katastrofin seurauksena varmasti. Ilmastokriisin ratkaisemisesta on tämän jälkeen turha puhua yhtään mitään. Kun vastakkain ovat arvoyhteisöt jotka ovat valmiita kaikenlaiseen voimankäyttöön tahtonsa läpiviemisessä, myös ydinsodan - ainakin ydinaseiden aiheuttaman saastumisen -  mahdollisuus on otettava tosiasiana huomioon. Edes polttomoottori ei sovi ilmaston kannalta konfliktien ratkaisuvälineeksi.

Kumpi puoli on oikeassa? Läntinen arvoyhteisö pitää itseään demokraattisten arvojen puolustajana. Se on kuitenkin omalta osaltaan ollut rakentamassa voimankäyttöön ja äärimmäisyyksiin menevän  militaristisen megakonmeen valmistelua ja käyttöönottoa. Venäjä on perinteisesti pitänyt yhteiskuntaluonteessaan vahvan autoritaarisen perinteen, jolle voimankäyttö on ollut tapa ratkaista konflikteja elämän kaikilla tasoilla ja osa-alueilla. Tässä suhteessa suurvallat eivät arvopohjaltaan suurestikaan poikkea toisistaan. 

Se arvomaailma joka minulle on ollut tärkeä, on pyrkinyt tunnistamaan tuon koko ihmiskuntaa ja sen olemassaloa uhkaavan  vaaran ihmistuntemuksen ja sosiaalipsykologian kautta. Ihmisellä., kansakunnalla ja arvoyhteisöllä on valittavanaan joko tie elämää ylläpitävään, yhteistä hyvinvoitia ja produktiivistta elämäntapaa ja yhteistoimintaa generoivaan suuntaan. Toinen tie on epäproduktiivinen, ihmissuhteita ja kansakuntia vahingoittava ja tuhoavasti kaavautunut syndrooma. Sen tunnuspiirteitä ovat autoritaarisuus, ahneus, väkivalta ja tuhoamisen vimma, jotka eri kombinaatioissaan muodostavat sen epäproduktiivisen kaavautuneen tilan, joka johtaa  ihmissuhteet ja kansakunnat toistuvasti raunioittamaan sekä saavutuksensa että tulevaisuuden mahdollisuudet.

Olen vuosikausia korostanut oppimestarini, Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologisen suunnan elinikäiseksi johtajaksi valitun filosofin, sosiaalipsykologisen analyytikon ja kirjalijan Erich Frommin suuriarvoista työtä ihmisen mieltä ja luonnetta koskevan tutkimustyön määrätietoisena, koko elämänuran kestäneenä toteuttajana. Ihmisellä on taipumus sekä hyvään että pahaan, elämän ylläpitämiseen ja kunnioittamiseen, mutta myös välinpitämättömyyteen, alistamiseen ja tuhoamiseen. Juuri tämä aika osoittaa, että vertaukset ihmiskunnan historian pahimpiin tuhoajiin ovat yhtä ajankotaisia tänään kuin ne olivat aikanaan.

Jouduin itse kasvamaan elämäni ensimmäiset seitsemän vuotta toisen maailmansodan aikana. Se jätti tuon ajan lapseen sekä fyysiset että henkiset jälkensä. Nyt näyttää siltä että joudun viettämään elämäni viimeiset vuodet täysin epäproduktiivisten voimien hallitsemassa maailmassa. Tein koko ikäni työtä sosialidemokraattina vuoden 1952 SDP:n periaateohjelman hengessä. Se tarkoitti demokratiaa elämäntapana ja yhteistoiminnan muotona. Nyt olemme päätyneet tilanteeseen, jossa joudumme alistumaan maailman tuhovoimaisimmille väkivaltakoneistoille täydellisen vastakkainasettelun maailmassa. Kun epäproduktiivisten voimien henki on päässyt valloilleen, sijaa ei ole vuoropuhelulle eikä edes somekeskustelulle. Argumentoinnilla ei ole enää merkitystä, koska sitä ei kuunnella eikä arvosteta. 

Muistan 1960-luvulla englantia omaehtoisesti opiskellessani lukeneeni Erich Frommin ensimmäisen suuren yhteiskunta-analyysin "The Sane Society" (Terve yhteiskunta). Jo kirjansa esipuheessa hän kysyy: voiko kokonainen yhteiskunta olla sairas? Voiko vallalla olla miljoonien hulluus, vaarallinen ryhmä-ajattelu joka ylläpitää sairaita, vääristyneitä, epäproduktiivisia mielikuvia ja ratkaisumalleja? Vastaan:kyllä voi. Näyttää olevan niin, että myös esi-isien pahat teot periytyvät kolmanteen ja neljänteen polveen. Elämän ratkaisevimiilla alueella, ihmisenä olemisessa ja elämän taidoissa, mitään ei ole opittu. Näin on aina ollut - ja näin on aina oleva,

Perjantaisin näkyy televisiossa pyöritettävän ohjelmaa "viimeinen sana", jonka pitäisi nostaa esiin uusia, vaihtoehtoisia näkökulmia. Median tämän päivän tilaa arvoidessani voin vain todeta että näin ei tule tapahtumaan.

Tämä blogikirjoitus on puolestaan minun viimeinen sanani. En odota vastauksia enkä kommentteja tähän sen enempää kuin koko sisältötuotantooni. Mielipiteillä ei ole merkitystä - aseet ja väkivaltainen voima puhuvat. Kirjoittamiseni täällä loppuu tähän.

META ja SOTA?

META ja SOTA? 

Yliopistotutkija Maarit Mäkinen kirjoittaa polarisoituneesta ilmapiiristä yhteiskunnallisessa keskustelussa Helsingin Sanomien 21.2022 mielipidekirjoituksessa.. Hän viittaa etenkin Korona-pandemiaan ja sen hallintaan liittyviin ongelmiin, kuten "Convoy Finland 2022" liikkeeseen. Minä kiinnitän tämän lisäksi tässä kirjoituksessa huomiota voimakkaaseen polaroisaatioon ajankohtaisessa Ukraina-kriisissä ja sen maailmanpoliittisessa vastakkainasettelussa.

Näin kirjoittaa Maarit Mäkinen:"Polarisoitunutta ilmapiiriä ei paranneta erilaisia näkemyksiä mitätöimällä. Vaihtoehtoisten näkemysten leimaaminen voi ajaa ihmiset omiin leireihin, jolloin keskustelu rajautuu samoin ajattelevien keskinäiseksi ja viestinnällinen polarisaatio syvenee. Tilanne heikentää yhteiskunnan koheesiota ja kansalaisten luottamusta."

Laitan tämän mielipidekirjoituksen muistiin Fb-sivun seinälle ja toimintalokiin äskettäin omalle kohdalle sattuneen tapauksen vuoksi. Kysymys on polarisaatiosta myös nyt ajankohtaisessa - ja todennäköisesti kauan kestävässä - polarisaatiossa liittyen Ukrainan kriisiin.

Tutkija Marit Mäkinen näkee "Convoy Finland 2022" -liikkeessä ja sen suhteessa Korona-pandemiaan tällaisia piirteitä. Mitätöimällä sen taustamotivaatiot ei ilmeisesti paljon voiteta, koska ne ovat todellisuudessa olemassa. Oma kuvaukseni liittyy Ukrainan kriisiin ja sen koko maailmaa koskeviin ulottuvuuksiin.

Kirjoitukseni Ukrainan kriisistä ja eri osapuolien toiminnasta herätti ärtymystä. Tulin verranneeksi Euroopan Unionia espanjalaisen 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa eläneen kirjailijan Cervantesin merkittävimmän kirjan "Don Quijoten" surullisen hahmon ritarin aseenkantajaan Sancho Panzaan, joka varovaisesti yrittää toppuutella isäntäänsä tämän mielikuvituksellisten uhkakuvien maalailusta - siinä kuitenkaan onnistumatta.

Saamme jatkuvasti sekä tiedusteliutietoa että mitä erilaisinta materiaalia, "lisättyä todellisuutta"sodan uhkan keskellä elävästä Ukrainasta. Tarkat hyökkäyspäivät on tiedossa, pakolaisvideoita on tehty etukäteen, joukkojen liikkeitä seurataan satelliiteilla ja pian saatetaan näyttää videota paitsi tankkien takaisinvetämisestä, myös todentuntuisista hyökkäyksistä. Tiedot ovat niin ajankohtaisia ja tarkkoja, että elämme sotaa jo omassa mielikuvituksessamme. En yhtään ihmettelisi, jos monet olisivat alkaneet kerätä ruokavarastoja Korona-pandemian ensiviikkojen tapaan mahdollisen suursodan varalta.

Minusta tuleva kehitys näyttää juuri siltä, jota Facebook ja sen taustalla oleva yhtiö META nimellään edustaa. Metaversum on modernilla tekniikalla luotu mielikuvitusmaailma, joka muodostuu mieleemme jatkuvan uutisoinnin seurauksena. Sota on vain yksi sovellutus metaversumista, digitekniinkan ja sen kasvavien mahdollisuuksien käytöstä todentuntuisten mielikuvien ja sisältömaailman luomisessa. Poliitinen tarkoituksenmukaisuus ja - kuten Don Quijoten tapauksessa - liika paisutetun todellisuuden ahmiminen - johtaa tosielämässä vääriin johtopäätöksiin.

Viime vuoden joulunajan saksalainen der Spiegel -lehti kertoo tästä lisätyn todellisuuden mielikuvamaailmasta, jota kehittyvä digitekniikka yhä enemmän tarjoaa ja johon jo nyt voi uppoutua ja samaistua.

Miten käy lastemme, jotka joutuvat kohtaamaan METAversumin "toisen todellisuuden" nykyistä ehkä jopa 1000 kertaa tehokkaammalla tekniikalla? Käytetäänkö sitä neutraalisti ja vain biofiilisten, elämää ylläpitävien visioiden rakentamiseen. Vai käykö niin, että tuhosuuntainen "lisätty todellisuus" astuu ensimmäisenä kuvaan ja vaatii meitä reagoimaan arkitodellisuudessa sen kuvaamiin vaaroihin?

Surullisen hahmon ritari ja taistelu tuulimyllyjä vastaan

 

Näinä päivinä täytyy taas palauttaa mieleen espamjalainen kirjailija Miguel de Cervantes Saavedra (29. syyskuuta 1547 Alcalá de Henares – 23. huhtikuuta 1616 Madrid). Hänen tunnetuin teoksensa on Don Quijote (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, 1605/1615).

Wikipedian mukaan "Köyhä maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää järkensä liikaa ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä maailmalle taistelemaan vääryyttä vastaan ja puolustamaan sorrettuja ratsastaen vanhalla kaakillaan Rosinantella. Hän ottaa nimekseen don Quijote Manchalainen ja pukeutuu ruosteiseen haarniskaan. Aseenkantajakseen hän ottaa pelkurimaisen, viekkaan ja maalaisjärkeä käyttävän Sancho Panzan, joka nimittää isäntäänsä ”surkean hahmon ritariksi”."

Omalla kohdallani ajattelen tässä yhteydessä USA:n roolia toisen maailmansodan jälkeisenä aikana sen taistelussa amerikkalaisen demokratiakäsityksen puolesta eri puolilla maailmaa. Käytännössä kaikilla mantereilla, ehkä jopa Antarktiksellakin. Päällimmäisenä - joskaan ei millään muotoa täydellisenä luettelona mieleen tulevat heti Korean sota, Vietnamin sota, Chilen vallankumous, taistelut väli-Amerikassa ja Karibian saarivaltioissa, Kuuban saarto ja taistelu neuvostokommunismia vastaan sekä tietenkin juuri parastaikaa menossaoleva Ukrainan kriisi ja mielikuvataistelu Venäjän mahdollista Ukrainaan kohdistuvaa hyökkäystä vastaan. 

Tätä kirjoittaessani Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan pitäisi amerikkalaisten tiedustelulähteiden mukaan tapahtua jo parin päivän päästä eli keskiviikkona 16.2. 2022. USA:ssa juuri näihin aikoihin on tulossa täydennysvaaleja ja tästä johtuen presidentti Bidenin asema ja Demokraattien ohjelmallisten tavoitteiden toteuttaminen saattavat olla vaakalaudalla. Katseiden kiinnittäminen Ukrainan kriisiin ja Venäjän oletettuun hyökkäykseen Ukrainaan saattavat johtua myös yrityksestä luoda kansakuntaa yhdistävä ulkopuolinen uhkakuva, jonka seurauksena istuva presidentti saisi päättäväisyydestään palkinnoksi vaalivoiton edustajainhuoneen täydennysvaaleissa.

 

Uutisia kuunnellessa ja katsellessa ei voi välttyä vaikutelmalta, että tiedustelupalvelujen tiedot sodanuhkasta on tarkoitettu propagandaksi, mielialojen hypetykseksi. Suurvaltojen kesken tällainen nokittelu ja uhkakuvien maalailu koetaan jopa vastapuolen hyökkäyssuunnitelmienm paljastamiseksi etukäteen ja tällä tavalla todellista sotaa estäväksi varoitukseksi.

Kuka muistaa vielä vuoden 2001 WTO:n torneihin kohdistuneen hyökkäyksen ja sen jälkeen alkaneen valmistautumisen Iraki sotaan? Maailmalle näytettiin todentuntuisia kuvia hiekkaan haudatuista ohjusasemista ja hyökkäysjärjestelmistä, jotka sitten tätä varten järjestetyn tutkimuksen pohjalta osoittautuvat perättömiksi. Noam Chomsky, tunnettu amerikkalainen ajattelija ja filosofi toteaa yhdessä viimeisimmistä kirjoistaan USAn hyökkäyksen Irakiin tämän vuosisadan pahimmaksi ihmisoikeusrikkomukseksi. Hän kuvaa kaikkien sodanjälkeisten presidenttien Eisenhowerista Obamaan tuhoa aiheuttaneita hankkeita omista oikeus- ja kulttuurikäsityksistään lähtien. Samassa kirjassaan hän toteaan Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeen käymistä sodista, että jos USA:n presidentteihin sovellettaisiin Nürnbergin oikeudenkäynnin ihmisoikeusrikkomuksista annettuja kuolemantuomioita, ne koskisivat ilmeisesti kaikkia jo virkakautensa päättäneitä presidenttejä.

Haluan korostaa että kriittinen suhtautuminen amerikkalaiseen ylivaltaan ei sulje pois myöskään vastaavaa kriittistä analyysia Venäjää kohtaan. Ihmisoikeusrikkomukset ovat universaaleja ulottuvuuksia. Kuitenkaan vallankumous ei ole vientitavaraa, vaan heräämisen on lähdettävä liikkeelle omasta kansasta.

Eurooppalainen osapuoli, Euroopan Unioni ja Euroopan Komissio alleviivaavat tukeaan USA:n näkemykselle uhkaavasta venäläisestä agressiosta, mutta samaan aikaan ollaan varsin pidättyväisiä sekä Ukrainan jäsenyyttä kohtaan NATOssa sekä ylipäätään aseviennin suhteen Ukrainan sotaponnistuksiin Venäjää vastaan. 

Miten tämä liittyy jo lähes viisisataa vuotta sitten syntyneen kirjailijaan Cervantesiin ja hänen kuuluisimpaan kirjaansa Don Quijoteen  ja hänen käymäänsä taisteluun tuulimyllyjä vastaan ja häntä myötäilevään mutta todellisuudessa realismia edustavaan avustajan Sancho Panzaan?

Jukka Petäjä kirjoittaa 9.7. 2016 Helsingin Sanomissa Don Quijotesta kirja-arvostelussaan seuraavaa:

"ON LUONNOLLISESTI paikallaan kysyä, mitä Don Quijote antaa nykylukijalle. Sen nerokkuus piilee siinä, että se tarjoaa satiirin ja huumorin keinoin olemisen traagisia perustotuuksia. Sen mittana on ihmisen ikuinen taipumus huijata itseään. Siinä pelissä on helpompi uskoa mielikuviin kuin todellisuuteen. Äärimmäisessä tapauksessa todellisuuden voi muokata sellaiseksi, että se vastaa omia uskomuksia tai luuloja."

Erona tämän hetken tilanteeseen ja Cervantesin kuvaukseen Don Quiotesta on se, että USA ei pukeudu ruosteiseen haarniskaan eikä aja ikälopulla hevoskaakilla. Tässä katsannossa tämän päivän tilanne ei ole humoristinen satiiri hallitsevan luokan vallankäytöstä, vaan traaginen ja tuhosuuntainen illuusio omasta erinomaisuudesta. Ettei vaan historiallisen klassikon filosofinen totuus olisi ajankohtainen tänäkin päivänä "Surullisen hahmon ritarin" USA:n ja hänen kuuliaisen renkinsä Euroopan Unionin hahmossa?

Dystopia - pelon utopia

Eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin tiistaina 8.2. 2022 maan hallituksen ohjelmaa ja sen toimia hallituskauden loppuajalle. Pääministerin ilmoituksen muodossa Sanna Marin esitteli asian  ja totesi hallituksen monelta osin saavuttaneen tavoitteensa. Erityisen hyvin on edetty taloudessa ja työllisyydessä sekä hallituksen ohjelman mukaisissa tavoitteissa ylipäätään. Loppukaudelle on tulossa kuitenkin vielä satamäärin uusia hallituksen esityksiä - opposition kauhuksi.

Pääministerin ilmoitus ei - tietenkään - kelvannut oppositiolle. Erityisesti Kokoomus ja perussuomalaiset arvostelivat hallituksen velanottoa todeten sen merkitsevän katastrofaalista tilannetta seuraavalle hallituskaudelle, jolloin olisi päästävä velkojen lyhentämiseen ja tiukasti budjettikehyksiin.

 

Mikä velan merkitys todellisuudessa on valtiolle, yrityksille tai kansalaisille? Opposition perustelutavasta käytetään saksankielisessä maailmassa ilmaisua "perheenäidin" malli, jonka mukaan on elettävä käytössä olevien varojen mukaan eikä velkaa pidä tehdä. Tosiasiassa valtio on verovaroilla toimivana yhteisönä täysin toisenlaisessa tilanteessa kuin kotitalous. Käytännössä  valtion velkaa tehdään koko ajan ja samalla maksetaan aikaisempia velkoja pois. Toistaiseksi hallituksemme on saanut pitkäaikaista lainaa jopa miinuskorolla, mikä tekee lainojen avulla tapahtuvan pysyvien investointien tekemisen todella edulliseksi ja produktiiviseksi. Vaikka omista toimistamme riippumaton inflaatiopiikki ei todennäköisesti kovin pitkään jatkukaan, 1900-luvun lopun inflaatiovuodet kokeneet tietävät, että juuri inflaation oloissa lainan saaminen on todellinen taloudellinen lottovoitto, koska inflaatio käytännössä syö velan pois eikä siitä todellisuudessa jouduta maksamaan takaisin kuin murto-osa. Saksassa, jossa valtion velan ottaminen on rajattu jo 1949 voimaan tulleessa perustuslaissa ja jossa muutenkin velkaa pelätään, perinteinen säästäminen on aina ollut korkeassa kurssissa. Velkapelko on siis sukua saksalaiselle velkajarrulle, jonka seuraukset näkyvät mm. saksalaisen telekommunikaatiossa ja julkisen infrastruktuurin heikossa kehityksessä.  Monet vanhemman sukupolven suomalaiset, jotka saivat 1970- ja 1980-luvuilla velkaa, muistavat velkojen sulamisen inflaation seurauksena. 

Kommentoin eduskuntakeskustelua ja opposition velan kauhistelua Fb-sivullani seuraavaan tapaan:"Parastaikaa käytävään Eduskunnan täysistunnon keskusteluun velasta ja sen vaikutuksesta yritysten ja kansalaisten toimintamahdollisuuksiin on todettava seuraavaa: Kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan jonkun velka on toisten osapuolten pääomaa. Valtion velka on pääosiltaan samaan aikaan yritysten ja kansalaisten pääomaa ja ostovoimaa. Valtionvelan nopea poismaksaminen tarkoittaa yritysten ja kansalaisten pääomareservien vähentämistä, mikä näkyy kansalaisten verotuksen kiristymisenä, valtion menojen, so-. investointien ja palvelujen supistamisena sekä yritysten investointimahdollisuuksien vähenemisenä entisestään. Tässä katsannossa nykyhallitus on pitkästä aikaa yritysystävällisin ja Kokoomuksen uusliberaali talouspoliitinen linja vaarantaa vakavasti tulevien vuosien suotuisan talouspoliittisen kehityksen.

Toinen merkittävä seikka valtion velan ottamisessa on tietenkin se mihin sitä velkaa käytetään. Aika usein kuulee puhuttavan "syömävelasta" eli velkarahan käyttämisestä jokapäiväisiin menoihin. Velkaa meillä otetaan kuitenkin pääsääntöisesti - korona-aika muodostaa tästä poikkeuksen - investointeihin ja palvelurakenteen parantamiseen. Pitäisikö tämän rahjan mennä yritysille vai julkiselle sektorille?

Kuten tiedetään Euroopan keskuspankki EKP on rahoittanut nyt jo lähes kahdeksan vuotta yritystoimintaa ns. "määrällisellä elvytyksellä"(QE, Quantitative Easing), jossa yrityksille tarjotaan erityisen pankkien kautta toteutettavan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta likviditeettiä eli resursseja investointien ja innovaatioiden toteuttamiseen.  Määrät ovat olleet valtavan suuria ja niiden tasearvo on nähtävissä  Suomen Pankin virallisessa tiedotteessa. Tällaisella, Suomen vuosibudjettia vastaavalla monetaarisella impulssilla uskoisi saatavan paljon aikaan teollisina investointeina ja työpaikkoina. Erityisen kovasti on kuitenkin huudettu hallituksen työllisyystoimien perään, vaikka määrällisellä elvytyksellä ei julkista sektoria ja sen investointeja saa rahoiottaa EU:n perussopimuksen mukaan ollenkaan.

Julkisen sektori on kuitenkin tyärkeä toimija työpaikkojen luomisessa. Koronan varjolla on voitu poiketa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen  rajoituksista ja niinpä valtiokin on voinut ottaa velkaa erityisesti Korona-pandemian aiheiuttamiin kustannuksiin. Julkisella sektorilla toimivat myös velkarahoituksessa tärkeät moninkertaistajat, joita olen kuvannut toisaalla tässä blogissa. Mielestäni juuri nämä moninkertaistajat on se mystinen syy, miksi nykyhallitus on investoinneissaan ja ylipäätään taloudellisessa toimissaan onnistunut yli kaikkien odotusten. Veronkanto-oikeus, korkea työllistämistaso, kokopiväiset työsuhteet, kattavat työ- ja virkaehtosopimukset, hyvän SOTE-järjestelmän ennakoltaehkäisevät vaikutukset, talouden suuntautuminen kansanvaltaisen päätöksenteon kautta todellisiin tarpeisiin, palkkatulojen voimakas, jopa seitsenkertainen  volaliteetti eli kierto vuositasolla, toimien pysyminen omalla paikkakunalla ja omassa maakunnassa/maassa - nämä ovat esimerkkejä näistä moninkertaistajista.

Kehysbudjetointi tuntui olevan myös tärkeä seikka oppositiolle. Tämän rakenteen tarkoituksena antaa pitkän tähtäyksen raamit budjetin kasvulle ja siten myös rajata yli vaalikausien budjetin kasvua ja valtion roolin vahvistumista. Yhdessä velkapelottelun ja velkajarruajattelun kanssa tämä muodostaa vakauden tavoittelun ohella hengeltään uusliberaalin jarrun julkisen sektorin kasvulle ja sen kyvylle vastata edessä oleviin suuriin haasteisiin. Yksistään ilmastomuutoksen ja tietoteknisen murroksen aiheuttamat uudet haasteet asettavat kehysbudjetin valtiovallan toimia rajoittavina reformia ja uudistusajattelua edellyttävään tarkasteluun.

Oppositio edustaa siis rationaalisen uudistusajattelun sijasta dystopiaa, pelon utopiaa, kauhukuvaa tulevaisuudesta ja sen haasteisiin vasttamisesta.