Dystopia - pelon utopia

Eduskunnan täysistunnossa käsiteltiin tiistaina 8.2. 2022 maan hallituksen ohjelmaa ja sen toimia hallituskauden loppuajalle. Pääministerin ilmoituksen muodossa Sanna Marin esitteli asian  ja totesi hallituksen monelta osin saavuttaneen tavoitteensa. Erityisen hyvin on edetty taloudessa ja työllisyydessä sekä hallituksen ohjelman mukaisissa tavoitteissa ylipäätään. Loppukaudelle on tulossa kuitenkin vielä satamäärin uusia hallituksen esityksiä - opposition kauhuksi.

Pääministerin ilmoitus ei - tietenkään - kelvannut oppositiolle. Erityisesti Kokoomus ja perussuomalaiset arvostelivat hallituksen velanottoa todeten sen merkitsevän katastrofaalista tilannetta seuraavalle hallituskaudelle, jolloin olisi päästävä velkojen lyhentämiseen ja tiukasti budjettikehyksiin.

 

Mikä velan merkitys todellisuudessa on valtiolle, yrityksille tai kansalaisille? Opposition perustelutavasta käytetään saksankielisessä maailmassa ilmaisua "perheenäidin" malli, jonka mukaan on elettävä käytössä olevien varojen mukaan eikä velkaa pidä tehdä. Tosiasiassa valtio on verovaroilla toimivana yhteisönä täysin toisenlaisessa tilanteessa kuin kotitalous. Käytännössä  valtion velkaa tehdään koko ajan ja samalla maksetaan aikaisempia velkoja pois. Toistaiseksi hallituksemme on saanut pitkäaikaista lainaa jopa miinuskorolla, mikä tekee lainojen avulla tapahtuvan pysyvien investointien tekemisen todella edulliseksi ja produktiiviseksi. Vaikka omista toimistamme riippumaton inflaatiopiikki ei todennäköisesti kovin pitkään jatkukaan, 1900-luvun lopun inflaatiovuodet kokeneet tietävät, että juuri inflaation oloissa lainan saaminen on todellinen taloudellinen lottovoitto, koska inflaatio käytännössä syö velan pois eikä siitä todellisuudessa jouduta maksamaan takaisin kuin murto-osa. Saksassa, jossa valtion velan ottaminen on rajattu jo 1949 voimaan tulleessa perustuslaissa ja jossa muutenkin velkaa pelätään, perinteinen säästäminen on aina ollut korkeassa kurssissa. Velkapelko on siis sukua saksalaiselle velkajarrulle, jonka seuraukset näkyvät mm. saksalaisen telekommunikaatiossa ja julkisen infrastruktuurin heikossa kehityksessä.  Monet vanhemman sukupolven suomalaiset, jotka saivat 1970- ja 1980-luvuilla velkaa, muistavat velkojen sulamisen inflaation seurauksena. 

Kommentoin eduskuntakeskustelua ja opposition velan kauhistelua Fb-sivullani seuraavaan tapaan:"Parastaikaa käytävään Eduskunnan täysistunnon keskusteluun velasta ja sen vaikutuksesta yritysten ja kansalaisten toimintamahdollisuuksiin on todettava seuraavaa: Kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan jonkun velka on toisten osapuolten pääomaa. Valtion velka on pääosiltaan samaan aikaan yritysten ja kansalaisten pääomaa ja ostovoimaa. Valtionvelan nopea poismaksaminen tarkoittaa yritysten ja kansalaisten pääomareservien vähentämistä, mikä näkyy kansalaisten verotuksen kiristymisenä, valtion menojen, so-. investointien ja palvelujen supistamisena sekä yritysten investointimahdollisuuksien vähenemisenä entisestään. Tässä katsannossa nykyhallitus on pitkästä aikaa yritysystävällisin ja Kokoomuksen uusliberaali talouspoliitinen linja vaarantaa vakavasti tulevien vuosien suotuisan talouspoliittisen kehityksen.

Toinen merkittävä seikka valtion velan ottamisessa on tietenkin se mihin sitä velkaa käytetään. Aika usein kuulee puhuttavan "syömävelasta" eli velkarahan käyttämisestä jokapäiväisiin menoihin. Velkaa meillä otetaan kuitenkin pääsääntöisesti - korona-aika muodostaa tästä poikkeuksen - investointeihin ja palvelurakenteen parantamiseen. Pitäisikö tämän rahjan mennä yritysille vai julkiselle sektorille?

Kuten tiedetään Euroopan keskuspankki EKP on rahoittanut nyt jo lähes kahdeksan vuotta yritystoimintaa ns. "määrällisellä elvytyksellä"(QE, Quantitative Easing), jossa yrityksille tarjotaan erityisen pankkien kautta toteutettavan valtion velkakirjojen osto-ohjelman kautta likviditeettiä eli resursseja investointien ja innovaatioiden toteuttamiseen.  Määrät ovat olleet valtavan suuria ja niiden tasearvo on nähtävissä  Suomen Pankin virallisessa tiedotteessa. Tällaisella, Suomen vuosibudjettia vastaavalla monetaarisella impulssilla uskoisi saatavan paljon aikaan teollisina investointeina ja työpaikkoina. Erityisen kovasti on kuitenkin huudettu hallituksen työllisyystoimien perään, vaikka määrällisellä elvytyksellä ei julkista sektoria ja sen investointeja saa rahoiottaa EU:n perussopimuksen mukaan ollenkaan.

Julkisen sektori on kuitenkin tyärkeä toimija työpaikkojen luomisessa. Koronan varjolla on voitu poiketa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen  rajoituksista ja niinpä valtiokin on voinut ottaa velkaa erityisesti Korona-pandemian aiheiuttamiin kustannuksiin. Julkisella sektorilla toimivat myös velkarahoituksessa tärkeät moninkertaistajat, joita olen kuvannut toisaalla tässä blogissa. Mielestäni juuri nämä moninkertaistajat on se mystinen syy, miksi nykyhallitus on investoinneissaan ja ylipäätään taloudellisessa toimissaan onnistunut yli kaikkien odotusten. Veronkanto-oikeus, korkea työllistämistaso, kokopiväiset työsuhteet, kattavat työ- ja virkaehtosopimukset, hyvän SOTE-järjestelmän ennakoltaehkäisevät vaikutukset, talouden suuntautuminen kansanvaltaisen päätöksenteon kautta todellisiin tarpeisiin, palkkatulojen voimakas, jopa seitsenkertainen  volaliteetti eli kierto vuositasolla, toimien pysyminen omalla paikkakunalla ja omassa maakunnassa/maassa - nämä ovat esimerkkejä näistä moninkertaistajista.

Kehysbudjetointi tuntui olevan myös tärkeä seikka oppositiolle. Tämän rakenteen tarkoituksena antaa pitkän tähtäyksen raamit budjetin kasvulle ja siten myös rajata yli vaalikausien budjetin kasvua ja valtion roolin vahvistumista. Yhdessä velkapelottelun ja velkajarruajattelun kanssa tämä muodostaa vakauden tavoittelun ohella hengeltään uusliberaalin jarrun julkisen sektorin kasvulle ja sen kyvylle vastata edessä oleviin suuriin haasteisiin. Yksistään ilmastomuutoksen ja tietoteknisen murroksen aiheuttamat uudet haasteet asettavat kehysbudjetin valtiovallan toimia rajoittavina reformia ja uudistusajattelua edellyttävään tarkasteluun.

Oppositio edustaa siis rationaalisen uudistusajattelun sijasta dystopiaa, pelon utopiaa, kauhukuvaa tulevaisuudesta ja sen haasteisiin vasttamisesta.

 

Viulusta ja soittamisen taidosta

Markka takaisin?

Reino Helismaan tunnetussa metsäkämppäiskelmässä jätkä haikailee tavantakaa toiveellaan:"Voi kun olis viulu". Kun sitten porukalla päätetään hankkia kaverille viulu, hän haikailee;"voi kun osais soittaa".

Helsingin Sanomat pohdiskelee 2.1.2022 kirjoituksessaan taloustieteilijäiden suhdetta markkaan ja sitä, oliko euroon siirtyminen Suomelle viisasratkaisu.

Euro on tekninen ratkaisu vaihdon välineeksi ja tässä suhteessa se on rinnastetttavissa muihin vastaaviin, myös kansallisiin välineisiin. Laaja pohja eurooppalaisena maksuvälineenä on sekä tuonut turvallisuutta ja pysyvyyttä (esimerkiksi eläkkeet), mutta myös epävarmuutta, joka näkyy mm. Suomenkin vastuuna n. 60 miljardin valtionvelkakirjoina EKP:n taseissa. Likviditeettiä on mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle meilläkin tullut, mutta toiveissa olleet investoinnit ovat jääneet puuttumaan. Ero Euroopan Valuuttaunionista tai Euroopan Unionista kokonaisuudessaan johtaisi ilmeisesti siihen että nämäkin velkakirjat tulisivat todellisuudessa lunastettaviksi.

Ainakin tätä osaa eurooppalaisesta taloustaseesta voi pitää sinä hintana, jonka olemme vaadittaessa velvolisia maksamaan eurooppalaisesta valuuttayhteistyöstä. Vika ei ole kuitenkaan "viulussa", vaan siinä miten sillä osataan soittaa. Se että raha- ja finanssipolitiikka ovat vain rajoitetusti käytössä, on osoitus makrotaloudellisesta soittotaidon puutteesta. EU:n konsolidoidun perussopimuksen mukaisesti jäsenvaltioita ei voida tukea ja 'mahdollisimmn kilpailukykyisen markkinan' doktriiniin perustuen on yritysmaailmaa tuettu Suomenkin osalta määrällisellä elvytyksellä pelkästään vuoden 2014 jälkeen vähintään yhden vuoden valtion budjetin verran eli n. 60 miljardilla eurolla. Euroon perustuva rahapolitiikka elää siten suhteessa eurovaltioihin edelleenkin 'saivarin asteella' eli mahdollista se olisi jos peruskirja sen sallisi. Toinen makrotaloudellisen viulun soiton oppimista rajoittava tekijä on - Korona-pandemiaan liittyvää "Next Generation" laina- ja tukipakettia lukuunottamatta - dynaamisen finanssipolitiikan loistaminen poissaolollaan. Velalla ei elvytetä eikä rakenneta uutta edes koko maailmaa uhkavan ilmastokatastrofin edessä. Tätä voisi verrata jätkän viulu-analogiaa käytääkseni siihen, että uutta musiikkia ei enää sävelletä koska jo olemassaolevankin soittaminen on niin vaikeaa.

Niillä velkataakoilla, joita mm. Italialla ja Ranskalla on suhteessa EU:n kasvu- ja vakaussopimukseen, uusia ratkaisuja on löydyttävä. Omana käsityksenäni totean että Italia ja Ranska näyttäisivät ymmärtävän että nykyinen valtavirtainen makrotalouspolitiikka tarkoittaa keskeisten mahdollisuuksien käyttämättä jättämistä. Moderni raha- ja finanssipolitiikkaa pitää sisällään uusia, toistaiseksi käyttämättömiä mahdollisuuksia.

Tässäkin yhteydessä on kiinnitettävä huomiota myös taloudelliseen demokratiaan. Talouden yhteydessä siitä harvemmin puhutaan. Markan palauttaminen merkitsisi myös välttämättä eroa Euroopan Valuuttaunionista ja oman Suomen Pankin perustamista keskuspankkina - nykyinen Suomen Pankkihan on Euroopan Keskuspankille alisteinen  kansallinen toimija. Oman raha- ja finanssipolitiikan mahdollistaminen avaisi ainakin teoriassa tietä moderniin monetaristiseen makrotalouteen. Omalla keskuspankilla varustettu valtio ei voi koskaan ajautua  konkurssiin, koska se voi aina omilla päätöksillään luoda resursseja eikä sen välttämättä tarvitse velkaantua vieraassa valuutassa. Euro on tässä suhteessa Suomelle ja muillekin valuuttaunionin jäsenmaille vieras valuutta siinä mielessä, että rahapoliittiset päätökset tehdään Euroopan Keskuspankissa ja Suomen valtion on periaatteessa vastattava kaikista tekemistään velkasitoumuksista kuten valtion velkakirjojen lunastamisesta niiden maturiteetin eli lainaajan päättymisen koittaessa.

Taloudellisen demokratian käsite on mukana ainakin Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmissa ja perinteessä. Valtiollisen demokratian lisäksi demokratian käsite ulotetaan sen ohjelmissa myös sosiaaliseen, sivistykselliseen ja taloudellisen demokratiaan. Sen keskeisiä piirteitä ovat demokratian muiden ulottuvuuksien mahdollistaminen juuri taloudellisen demokratian avulla. Näitä toteuttava hyvinvointivaltio on se väline, jolla kansanvaltaa vahvistavia elementtejä luodaan.

Euroopan Unionissa valtio ei ole kuitenkaan keskeisessä asemassa taloudellisia arvoja luotaessa, vaan se tehtävä on peruskirjoissa osoitettu 'mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle' (vrt. Lissabonin sopimus, artikla 2, kohta 3). Euroopan Unionin konsolidoidun perussopimuksen mukaan Unioni ei myöskään ota vastatakseen jäsenvaltioiden  sitoumuksista,joita jäsenvaltioiden keskushallinnoilla, alueellisilla, paikallisilla tai muilla viranomaisilla, muilla julkisoikeudellisilla laitoksilla tai julkisilla yrityksillä on, vastavuoroisten takuiden antamista lukuunottamatta. Euroopan Unionin kasvu- ja vakaussopimus rajaa velanoton tunnetusti 60 prosenttiin BKT:sta ja vuosittaisen kasvun kolmeen prosenttiin. Ylväät puheet kansanvallasta ja oikeusvaltiosta ovat jäänet alisteisiksi tälle markkinaehtoiselle toimintaperiaatteelle, jota Euroopan neuvosto ja Komissio systemaattisesti ja tarvittaessa sanktioilla valvovat. Sosialidemokratian - Euroopan yhden keskeisen poliittisen suuntauksen - arvopohja on poliittisen toiminnan ohjenuorana sekä kysenalaistettu että todellisuudessa rajattu pois todellisena mahdollisuutena myös vaihtoehtoista politiikkaa harjoitettaessa. Tästä pitää huolen peruskirjan säännösten noudattamista valvova Euroopan Komission edellyttämä korjausmekanismi. Politiikan vaihtoehtojen on pysyttävä Euroopan Unionin konsolidoidun peruskirjan puitteissa. Vahvan, kansanvaltaisen valtion asettaminen etusijalle suhteessa 'erittäin kilpailukykyiseen markkinaan' ei tule kysymykseen.

Taloudellisen demokratian ja oikeusvaltiomekanismin kannalta sosialidemokraattinen, kansanvaltaiseen valtioon ja sen varaan rakentuva yhteinen hyvinvointi ei ole ensisijaista eikä peruskirjan mukaan ole vaihtoehtona mahdollista. Euroopan Unioni ei myöskään tue mielipiteenmuodostusta tukevia kansalaisjärjestöjä. Mm. kansainvälisten ympäristöinternationaalien tuki on käytännössä lopetettu ja korvattu yrityspohjaisilla toimintamekanismeilla. Täten myöskään poliittisella demokratialla ei ole  yhteyttä laajaan kansalaistoimintaan. Tunnetusti myös poliittisten puolueiden taloudellionen tuki kyseenalaistetaan. Sama koskee suhtautumista ammattiyhdistystoimintaan. Euroopan tasolla ei ole juuri mitään vuorovaikutteiseen sopimustoimintaan liittyviä elementtejä - yritysmaailman lobbausta lukuunottamatta. Siitä onkin tullut lähes ainoa vaikuttamisen muoto parlamenttiovaalien ulkopuolella. Lobbareita on sen sijaan Euroopan Unionin päätöksenteon liepeillä on tuhansia.

Kun Euroopan Unioni kyseenalaistaa Kiinan vahvan valtion autorisoidun politiikan, voisi kuvitella Kiinan puolestaan kysyvän, miksi Euroopan Unioni perussäännöissään todellisuudessa kieltää poliittisen vasemmiston  ja erityisesti poliitista demokratiaa edellyttävän sosialidemokratian yhteiskunnallisen toimintapohjan? Kun Venäjä torjuu kansalaisjärjestöjen toiminnan järjestelmälleen vaarallisena, eikö Euroopan Unionin vastaavanlainen toiminta ole yhtä tuomittavaa? 

Euroopan Unioni on ottanut tehtäväkseen autoritaarisen hallinnon ja toimintatapojen arvostelemisen, sanktiot ja  aseelliseen puolustautumiseen ja jopa tarvittaessa hyökkäykseen liittyvät toimenpidearsenaalin. Uskon edellä kuvaamani perusteella olevan suhteellisen helppo ymmärtää, että myös Euroopan Unioni kantaa rakenteissaan ja toimintatavoissaan epäproduktiivista autoritaarisuuden syndroomaa, oireryhmää joka estää rationaalisen vastaamisen niin Unionin toiminnassa kuin epävarmuuksien leimaamassa maailmassakin. 

En myöskään usko että sosialidemokraattiseen arvomaailmaan rakentava henkilö voi toimia puhtaalla omallatunnolla vastuullisissa johtotehtävissä nykyisenkaltaisessa Euroopan Unionissa. 

Media ja tappamisen meininki

 Päättymässä olevan vuoden aikana olen joutunut useampaan kertaan arvostelemaan kaupallisella pohjalla toimivan median ja sen teollisella muodolla, mainonnalla elävän tiedottamisen tapaa suhtautua poliittiseen demokratiaan ja moniarvoiseen yhteiskuntaan. Viimeksi 20.12. 2021 kirjoitin seuraavan tekstin "Sosialidemokratia Suomessa" -Facebooksivulle  siellä käytyyn keskusteluun tästä ilmiöstä: median jatkuva hallituksen politiikan painaminen lillukanvarsiksi luonnehdittavilla perusteluilla poliittisen vedenpinnan alapuolelle keskellä hallituksen hoidettavaksi siunaantunutta mitä vaikeinta maailmanlaajuista pandemiaa osoittaa, että kaupallisen ideologian teollisella muodolla eli ilmoituksilla elävä media pyrkii moniarvoisen tiedonvälityksen sijasta hallituksen kaatajaksi ja kuninkaantekijäksi. Näissä tunnelmissa hiljennymme siis joulun viettoon..."

Lehdistö ja sähköinenkin media on keskittynyt nykyisen hallituksen toimikauden aikana triviaalisten, usein täysin toisarvoisten pikkuseikkojen nostamiseen keskeisiksi aiheiksi yhteiskuntakeskustelussa. Kohteiksi ovat joutuneet ennenkaikkea päähallituspuolueen keskeiset hahmot, pääministeri Sanna Marin ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Aamiaiskohut, pukeutuminen, esiintyminen kansainvälisissä julkaisuissa, kulttuuriväen tilaisuuden järjestäminen pääministerin virka-asunnolla tai viimeksi yökerhokäynti vain yksi puhelin mukanaan ja kaupallisen käytännön mukaisen ilmeisen pakollisen yhden drinkin juonti on nostattanut viikkokausien keskustelun mediassa. Krista Kiurun kohdalla epäasiallisen kritiikin kohteeksi on joutunut hänen tapaansa johtaa hallitusohjelman ulkopuolelta tehtäväksi noussutta Korona-panmdemiaa. Tällaisena muistetaan Pietarista jalkapalloturisteina alkusyksystä palanneiden nuorten humalaisten miesten alapääsävytteinen haistattelu. Suomen menestyminen tässä vaikeassa haasteessa on maailman parhaita, mutta se ei ole estänyt hänen joutumistaan maalittamisen kohteeksi jopa eduskuntaan tuodun ja siellä käsitellyn henkilökohtaisen epäluottamuslauseen muodossa. Onneksi eduskunnan päätöksellä ministeri Kiuru sai luottamuslauseen muodossa kunniansa takaisin tässäkin asiassa onnistuneeseen toimintaansa.

Huomio on siis kiinnittynyt varsinaisen yhteiskuntapolitiikan ulkopuolelta tuleviin nostoihin, demokratian ja lehdistönvapauden nimissä. Huomiota on kuitenkin kiinnitettävä myös median varsin yksiulotteiseen arvopohjaan, kaupallisuuteen ja sen ehdoilla toimimiseen. Frankfurtin koulukunnan kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan kaupallisuus asennoitumistapana ja luonteenpiirteistön keskeisenä vaikuttajana on yksi epäproduktiivisen asennoitumistavan muodoista. Autoritaarisuuden, väkivaltaiseen voimankäyttöön pyrkivän, rajoittamattomaan kahmimiseen ja omistamiseen tähtäävän asennoitumisen rinnalla tämä kaavautumistila on yksi keskeisistä epäproduktiivisuuden muodoista. Fromm menee analyysissaan jopa niin pitkälle, että hän väittää kaupallisuuden pahanlaatuiseen puoleen liittyvän viehtymystä elottoman rakastamiseen, toimimattomaksi tekemiseen, sanalla tappamiseen ja kohteen aktiivisuuden nujertamiseen. Kysymys ei ole pelkästään mielipiteenvaihdosta, vaan tähän yhteiskuntaluonteeseen liittyvästä halusta kohteen toiminnan täydelliseen pysäytämiseen, elottomaksi tekemiseen. Fromm käyttääkin kaupallisuuden tästä puolesta Sigmund Freudin kuuluisaa nekrofilia- käsitettä, ei kuitenkaan sanan sukupuolisessa, libido-pohjaisessa merkityksessä, vaan yhteiskunnallisesti motivoituneena kaavautuneena suuntautumisena.

Toimittajakunta ilmeisesti ymmärtää työnantajansa kaupallisen luonteen ja jo pelkän työpaikan säilymisen vuoksi on taipuvainen hahmottamaan samaistumisen hengessä työhön liittyviä toiveita. Markkina ei sinänsä koe olevansa erityisen poliittista vaan pikemminkin sen ylä- ja ulkopuolella, oman logiikkansa mukaan toimiva kansantaloudellinen välttämättömyys. Pyrkimyksenä on kiihdyttää mm. kulutusta ja siinä kaupallisuus on onnistunutkin ihan oikean kuluttajaluonteen aikaansaamisessa.Yhteisvastuun tai yleisten perustuslaillisten tarpeiden tunnistaminen on alisteista kaupalliselle päämäärälle, voiton tavoittelulle ja sen maksimoimiselle. Yhteiseen hyvään kuuluvat maksut ja palvelut ovat markkinalle voiton maksimointia rajoittava ja pahimmillaan voiton saamisen estävä menoerä. Tämä on perusteena mm. pyrkimisessä paikalliseen, yrityskohtaiseen sopimiseen tai koko sopimustoiminnan sivuuttamiseen. Markkinan ilmoitustulojen ehdoilla toimiva media pyrkii luonnollisesti aktiivisesti sopeutumaan tämänkaltaiseen ajatteluun ja "tunnustamaan väriä" sisältötuotannossa ja toimitustavassa. Suurten ohjelmallisten tavoitteiden ja sisältöjen sivuuttaminen ja henkilökohtaisten heikkouksien ja epäonnistumisten kaivaminen sopii hyvin nekrofiiliksi materiaaliksi tämänkaltaiseen toimittamiseen.

Ajatus median epäproduktiivisesta toimitustavasta tai jopa sisältöjen nekrofiilista, elotonta rakastavasta ja sille vastakkaisia arvoja edustavan toimimattomaksi tekemisestä sopii siis hyvin toimituksen toiminnalliseksi motiiviksi kaupallisessa mediassa. Onnistumista mitataan hyvillä alasampumisilla. Yhdessä sosiaalisessa mediassa kasvavan vihapuheen kanssa tästä lähetymistavasta saattaa kuitenkin muodostua ihan oikeasti tappava ja vaarallisia muotoja saava poliittinen suuntaus. Esimerkkejä löytyy historiasta kaikilta vuosisadoilta aivan tähän päivään saakka. 1930-luvun kansallissosialismin pogromit ja viimeksi väkijoukkojen hyökkääminen Yhdysvaltain kongressiin vaaliprosessin pysäyttämiseksi presidentti Trumpin kauden päättyessä ovat kouriintuntuvia esimerkkejä valloilleen ryöpsähtäneestä vihasta ja sen mukaisista teoista. Se voi pahimmillaan saada berserkkimäisiä piirteitä.

Ajatus nekrofiliasta normaaliin elämänpiiriin kuuluvana latenttina piirteenä on Erich Frommin mukaan huonosti tiedostettu mutta todellinen ilmiö normaalissakin arkipäivässä. Turvakodit, väkivaltarikokset ja mm. USA:ssa lisääntyneet, pienestäkin syystä aseella tehdyt henkirikokset osoittavat, että yhteiskuntaluonteeseemme kuuluu myös ratkaisujen hakeminen vastapuoleksi koetun aktiivisuuden ja toimintamahdollisuuksien pysäyttäminen "lopullisella ratkaisulla" eli tappamalla. Normaalioloissa se ei ole tietenkään hyväksyttävää ja siksi latentti pysäyttäjä, elottoman rakastaja ja toiminnan tyhjäksi tekijä ei itsekään tule tietoiseksi omista epäproduktiivisista viehtymyksistään. Tiedetään kuitenkin, että jo  "katsekin voi tappaa".

Onko median toiminta hallituksen toiminnan pysäyttäjänä normaaliin demokratiaan kuuluva ilmiö vai nousemassa oleva nekrofilisen, poliittiseksi vastustajaksi koetun täydelliseen  pysäyttämiseen tähtäävä epäproduktiivisen asennoitumistavan ilmaus?

A last-resort employer - viimekätinen työllistäjä

Menossa on työllisyyden kuntakokeilu. Se on hallituksen hanke, jonka mukaan "Työllisyyden kuntakokeilussa osa tiettyjä asiakasryhmiä koskevista TE-toimiston tehtävistä siirretään lainsäädännöllä työllisyyden kuntakokeiluun kuuluvan kunnan tehtäviksi. Alueelliset kokeilut käynnistyvät 1.3.2021. Kaikki kuntakokeilut päättyvät 30.6.2023.

Kuntakokeilun käynnistymisen jälkeen osa työnhakija-asiakkaista siirtyy kuntien asiakkaiksi ja osa jää TE-toimistoon. Kun asiakas siirtyy kuntakokeiluun, hänen palveluistaan vastaa pääasiallisesti hänen kotikuntansa. 

Kuntakokeilun aikana työnantaja-asiakkaille tarjotaan edelleen työnantaja- ja yrityspalveluita TE-toimistosta. Työnantajien kannattaa kuitenkin huomioida kuntakokeilun vaikutukset asiointiin mm. palkkatuen hakemisen osalta."  

Tuleeko tämä kokeilu kuinkakin kalliiksi? Kannattaako yrittää työllistää vajaakykyisiä ja sellaisia jotka eivät syystä tai toisesta sovi työelämään?

Haluaisin tässä kokeilussa kiinnittää huomiota työllistämisen kannattavuuden toiseen puoleen, jossa kaikki työllistettävät ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä toimijoita, paitsi keskenään, myös suhteessa normaalisti työllistyviin ja työelämässä mukana oleviin. Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä.

Tässä perusteluja sille, miksi kunnan kannattaa toimia jokaisen kansalaisen suhteen viimekätisenä työllistäjänä, "as a last resort employer" hakeakseni vertailua keskuspankkipolitiikan käsitteistöstä ja keskuspankin toiminnasta "viimekätisenä lainaajana". 

Samanmielisten yhteistyö Euroopan Unionissa

Italia ja Ranska: miten rahoittaa suuria yhteisiä hankkeita?

Helsingin Sanomat kirjoittaa pääkirjoituksessaan siitä, kuinka Italia ja sen pääministeri Mario Draghi 'ottaa kiinni ohjaustangosta' Draghin ja Ranskan presidentin Emmanuele Macronin tavatessa yhteisten neuvottelujen merkeissä. Italian nykyinen pääministeri Mario Draghi oli ensimmäinen, joka pääjohtajakautenaan EKP:n keskuspankissa otti käyttöön poikkeustoimet euron arvon ja aseman säilyttämiseksi "mitä se sitten vaatiikin" hengessä.

 Vuodesta 2014 on seitsemän vuoden aikana toteutettu määrällistä elvytystä ostamalla pankkien kautta EKP:n taseisiin jäsenvaltioiden velkakirjoja niin, että Suomenkin markkinaan on tullut suurin piirtein yhden vuosibudjetin verran määrällistä elvytystä (QE) eli runsaat 60 mrd euroa. Tämä ohjelma jatkuu edelleen. 

Tässä pääjohtaja Draghi otti käyttöön modernin monetaristisen rahapolitiikan, johon sillä EU:n konsolidoidun peruskirjan mukaan on täysi valtuutus, koska EKP ei ota vastaan eikä anna poliittisia ohjeita toiminnassaan. Saman peruskirjan mukaan EKP:n rahapolitiikka eikä myöskään Euroopan Komission finanssipolitiikka saa tukea jäsenvaltioita suoraan kuin poikkeusoloissa - tähän lähestymistapaan perustuu nyt käynnissä oleva ja 'nuukan nelikon' vaatimuksesta kertaluonteiseksi  tarkoitettu "Next Generation" tuki- ja lainaohjelma. 

Sekä Italia että Ranska ovat velkaantuneet suuresti yli EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen asettamien rajojen. Siksi on ymmärrettävää että nämä suuret jäsenmaat yrittävät löytää keinoja taloutensa rakentamiseksi eurooppalaisessa viitekehyksessä niin, että suuria hankkeita voidaan rahoittaa rasittamatta enää kansallista julkista taloudenpitoa. Tien tähän tarjoaa mm. taloustieteilijä Thomas Pikettyn mainitsema konsensusvaatimuksen ohittava "samanmielisten yhteistyö" Euroopan Unionin sisällä,  jolta pohjalta Ranska ja Saksa ovat jo solmineet yhteistyösopimuksen ja jonka yksi suurista ensimmäisistä hankkeista on yhteistyö Eurofighter-hävittäjän korvaamisesta ranskalaisen Rafale-hävittäjän ympärille rakennettavan "taistelupilven" muodossa. 

EKP:n määrällinen elvytys on oivallinen taustavoima tällaisen uutta ja jopa salaista innovaatiota tarjoavan valtavan hankkeen toteuttamisessa. Uskon Ranskan ja Italian tavoittelevan jotakin vastaavanlaista omalla "samanmielisten" yhteistyösopimuksellaan.

Kuten edellä totesin, "samanmielisten yhteistyön " avasivat Saksa ja Ranska jo vuonna 2020 yhteistyösopimuksellaan. Sen ensimmäisiä suuria hankkeita on ylläkuvattu  "Taistelupilven" rakentaminen osana näiden Euroopan Unionin keskeisimpien maiden yhteistä puolustusta. Hanke on niin merkittävä ja taloudellisesti niin painava, että ei voida kuvitella sellaista polkaistavan pystyyn jo nyt Euroopan kasvu- ja vakaussopimuksen reunaehdot reippaasti ylittävissä maissa, ei sen enempää Saksassa kuin Ranskassakaan. 

Saksan vaalien jälkeen liittovaltion valtionvarainmin isteriksi tulee Saksan vapaixden demokraattien - siis liberaalipuolueen - puheenjohtaja Christian Lindner. Hän ja hänen puolueensa ovat edellyttäneet jo hallitussopimuksessa tiukkaa kiinnipitämistä Saksan perustuslakiin perustuvasta velkajarrusta. Saksan perustuslakituomioistuinhan on kyseenalaistanut sekä Euroopan Unionin "Next Generation" tuki- ja velkaohjelman sekä EKP:n jo seitsemän vuotta toteuttaman määrällisen elvytyksen (QE). Mukana ollaan vain sillä ehdolla, että Europan Unioni eikä EKP puutu Saksan suvereeniin oikeuteen päättää omasta taloudestaan. 

Kieli tässä kellossa saattaa muuttua, kun havaitaan, että itsenäisiä rahapoliittisia päätöksiä tekevä EKP voi tukea markkinaa sekä sen likviditeettiongelmissa että innovatiivisten uusien teollisten ja teknologisten ratkaisujen toteuttamisessa. Yrityspohjaiseksi (Unternehmen) rakennettu  "Taistelupilvi" näyttäisi sopivan ihanteellisesti tällaiseksi tuettavaksi hankkeeksi. Olisikohan liian ennenaikaista uskoa, että juuri samanmielisten yhteistyö voisi rakentua yksimielisyystraumasta kärsivän Euroopan Unionin monetaariseksi ja yritystasolle piilotetuksi hallitusten  finanssipoliittiseksi työkaluksi?

Kuinka tästä eteenpäin?

 Hallituskausi on puolivälissä ja nyt varmankin aletaan pohtia, mitä voidaan ja mitäolisi tehtävä loppuhallituskaudella. Aivan varmaan aloitetaan pohdiskella myös sitä, mitkä olisivat niitä keskeisiä strategisia tehtäviä, joihin olisi panostettava seuraavalla nelivuotiskaudella. Mitä tehdään taloudessa? Aletaanko säästämään ja maksamaan velkoja takaisin? Vai tavoittelemmeko uutta ja vahvempaa taloudellista roolia koko Euroopalle? Mitä tehdä yhä pirstalöeisemmaksi ja rikkonaisemmaksi käyvälle poliittiselle keskustelulle sosiaalisessa mediassa. Miten kehittää mediaa ja julkista sanaa moniarvoiseen, demokrattiseen suuntaan. Miten herättää valistunut kansalaisuus ja usko demokratiaan tästä eteenpäin?

Mitä tulee makrotalouteen ja talouteen ylipäätään, olen rehtori Väinö Liukkosen ajan Työväen Akatemian kasvatti. Ensimmäinen ensi  kertaa hänen luentojensa pohjalta ymmärsin, että vahva kansanvaltainen valtio on se voima jonka varaan sosialidemokratian "demokraattinen sosialismi" rakentuu. Nykyhallituksen työhön olen vahvemman valtion puolestapuhujana ja toteuttajana monella tapaa tyytyväinen. Tämän hallituskauden aika on "historiallinen akkuna" hyvinvointiuudistuksille avautunut uudelleen sitten 1970-luvun ja tässä tämä hallitus jää historiaan suurena kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittäjänä. Vastaavaa uutta harppausta ei taida elinaikanani enää tapahtua, joten toivon, että tämä hallituspohja voisi viedä tämän hallituskauden ohjelmakauden loppuun asti ja saisi edelleen jatkokauden lisää. Nämä historialliset jaksot tuppaavat jäämään lyhyiksi opposition ja median painostuksen alla. varmasti tätä paineet keskeytetään, ja uusia ohjelmallisia voidaan valita.

Sitten muutama kommentti hallituskauden lopun ja seuraavan hallituskauden strategiasta.

 Keskeisin kysymys liittyy loppukauden hyvinvointiuudistusten toteuttamiseen ja rahoittamiseen. Kun Euroopan keskuspankki on sitoutunut keskeisesti inflaation ja korkojen kurissapitämiseen ja  on siinä myös onnistunut, paluuta 2010-luvun alun kurjistavaan, austeristiseen politiikkaan ei ole odotettavissa.  Sosialidemokratia voi mielestäni tässä suhteessa luottaa Euroopan Keskuspankin  rahapolitiikkaan. Korot eivät lähivuosina nouse ja siksi velkaa on rohjettava ottaa. Keskeisenä perusteena voidaan pitää hallituksen lisämenoarvion yhteydessä annettua valtioneuvoston tiedotetta, jonka mukaan jo tämän vuoden loppuun mennessä valtion velka suhteessa BKT:hen asettuu 55 prosenttiyksikön tasolle. Tämä on suorastaan hurja, dramaattinen saavutus. Olen odottanut että näin tulee tapahtumaan tämän hallituskauden aikana. Se että se tapahtuu näin nopeasti, kertoo valtion ja ylipäätään julkisen sektorin talouteen liittyvistä moninkertaistajista (multiplliers). Tämä tilanne vie käytännössä opposition talouspolitiikalta - etukäteissäästämiseltä ja velanoton välttämiseltä - jalat kokonaan alta.

Perusteena, endogeeniselle (omapäätöksiselle) talouspolitiikalle voidaan pitää myös Euroopan makrotalouspolitiikassa tapahtumassa olevaa muutosta. EKP:n määrällinen elvytys - joka on jatkunut jo seitsemän vuotta - on monetaarinen, rahapoliittinen ulottuvuus ja samalla osa tätä modernia monetaarista lähestymistapaa. Finanssipolitiikassa se tarkoittaa Euroopan Komission valtuuksien laajentamista suurten hankkeiden toteuttamisessa, joita ovat tunnetusti Ilmasto, digitalisaatio ja näihin liittyvä murtautuminen uudelle sähkötekniselle tasolle teollisuudessa, kaupassa, logistiikassa ja liikenteessä. Europpan Unionin on kyettävä vastaamaan myös Kiinan "Belt and Road" makrotalouspolitikkaan erityisesti suhteessa Afrikkaan, koska valtavista massamuuttoaalloista on päästävä eroon.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja on rakenteeltaan ideologinen konsepti, joka strategiassaan antaa etusijan 'mahdollisimman kilpailukykyiselle markkinalle' ja samalla toissijaistaa ja syrjii demokraattista julkista rakennetta. Peruskirjan muuttaminen siten, että kansavaltainen hyvinvointivaltio nousisi sille kuuluvaan asemaan johtavana kehittämisen ja muutoksen voimana, ei ole mahdollista, koska konsolidoidun peruskirjan muuttaminen vaatii konsensuspäätöstä, siis täydellistä yksimielisyyttä. Tällaista tilannetta ei ole syntymässä eikä peruskirjan muuttaminen siten ole mahdollista.  Euroopan Unionissa on siksi valittava muita keinoja valtiollisen rahoituksen vahvistamiseen. Siihen näyttää mielikuvitusta ainakin jossakin määrin riittävän. Surullista on että suuriin globaaleihin haasteisiin joudutaan Euroopan Unionissa vastaamaan poikkeusoloja koskevan artiklan antamissa ahtaissa rajoissa. 

Hallituksemme tulisi tukea rohkeasti Euroopan Unionissa niitä voimia, jotka näkevät tärkeänä vapautumisen valtavirtaisesta, uuskeynesiläisestä - siis uusliberaalista -  ulkovaikutteisesta (eksogeenisesta) talousajattelusta. Euroopan Unionin on saatava mahdollisuus kaikkien tärkeiden projektien rahoittamiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että oman keskuspankin omaava ja sen tukeen tarvittaessa luottava  Euroopan Komissio saa luvan rahoittaa kaikkia hankkeita käytettävissä olevien luonnollisten resurssien (kuten työvoima, ilmasto, luonnonmateriaalit) puitteissa. Mahdollisia ylilyöntejä voidaan säädellä veropoliittisilla ratkaisuilla. Tämä tarkoittaa EU:n kasvu- ja vakaussopimuksen rajoitteista luopumista myös vuoden 2023 jälkeen. Tärkeänä perusteena tälle on nähtävä Euroopan Unionin avoin pyrkimys taloudelliseen demokratiaan, jonka tärkeä väline endogeeninen, moderni monetaarinen makrotalouspolitiikka on. Saksaa on rohkaistava uuteen johtajuuteen Olaf Scholzen tullessa liittokansleriksi. 

Viimeisenä kohtana ottaisin esille valmistautumisen jo nyt seuraavaan hallituskauteen. Tärkeitä on rohkea ja Euroopan Unionin talous alan luottava ja sitä vahvistava politiikka. Ilmasto- ja digihankkeet sekä teollisuuden muutos askelta konkreettisemmiksi visioiksi. Ja sosialidemattina toivoisin, demokraattista osallistumista, jotta osallista kokonaan uudentyyppisellä "misen valtatien" ohjelmalla, jolla järjestäytyneelle kansalaisten osallistumiselle luodaan vahva työllistäutta, yhte. Äänestäminen vaaleissa on välillistä osallistumista, toiminta kansalaisjärjestöissä, puolueissa ja yhteiskunnallisissa elimissä on välitöntä vaikuttamista, demokratian vahvistamista. Rahaa ei kärsi julkisessa taloudessa hyvinvointi- ja democratiaankkeissa säästää. Tutkijaprofessori Marianna Mazzucaton noudattaen minua tarvitsemme nykyistä vahvemman valtion. Se tarjoaa myös todella ja asiaa terveen pohjan myös yritystoiminnalle.

Rationaalista vai irrationaalista talouspolitiikkaa?

 Tänään keskustellaan YLE:n A-studiossa taas Euroopan taloudesta ja haasteista, kehityksen esteistä ja mahdollisuuksista. Kirjoitan jo etukäteen muistiin joitakin ajatuksia joiden toivon nousevan esiin tulevissa keskusteluissa.

Eurooppa - kuten muutkin maaonosat - on suurten haasteiden edessä. Sellaisia ovat ilmasto, digitalisasaatio, näiden aikaansaama tarve uuteen teolliseen vallankumoukseen - puolustuksellisista tarpeista puhumattakaan. Kuinka kapitalistinen kilpailutalous tulee selviytymään näistä haasteista? Evatko Euroopan Unionin rakenteet sellaisessa kunnossa että ne kykynevät ratkaisemaan edessä olevia ongelmia? Onko Eurooppa perussopimuksineen niin kiinni menneessä, että se ei kykene muuttuman ja muuntautumaan?

Minua on viime vuosina kiehtonut makrotaloudellisessa ajattelussa tapahtunut muutos. Makrotaloudellisiksi yksiköiksi lasken sellaiset valtiot ja yhteisöt, joilla on käytössään oma, itsenäinen keskuspankki. Kun kultakannasta irrottiin jo lähes 50 vuotta sitten eikä uutta, sitovaa perustaa rahan arvolle ja sen säilymiselle ole olemassa, muutokset perustuvat johonkin muuhun. Suuret valuutat - kuten dollari, euro, punta ja jeni - ovat säilyttäneet uskottavuutensa kadonneesta kultakannasta huolimatta. Tietenkin kultavarannoilla on edelleen merkitystä, mutta niiden arvo perustuu myös keskeisten valuuttojen nauttimaan luottamukseen.

On tullut mukaan uusia ilmiöitä, jotka näyttävät muuttavan myös rahan luonnetta vaihdon välineenä. Enää rahatalous ei välttämättä ohjaudukaan ulkoapäin tuntemattoman voiman, Smithin "näkymättömän käden" voimasta. Mukaan on tullut omaehtoisuutta, omiin päätöksiin perustuvaa, endogeenista ohjautuvuutta. Nämä uudet piirteet tarjoavat pitkästä aikaan uusi mahdollisuuksia myös taloudelliselle demokratialle.  Rahaa luodaan tyhjästä, keskuspankin rahapoliittisilla päätöksillä tai hallituksen finanssipoliittisilla päätöksillä. Euroopan keskuspankin määrällinen elvytys  tuhansine miljardeine euroineen on tästä rahapolitiikkaa edustava "tekninen" esimerkki. Rajan hankkeiden toteuttamiselle muodostavat vain käytettävissä olevat resurssit kuten työvoima, raaka-aineet ja ympäristön ja ilmaston asettamat reunaehdot. Keskuspankki edustaa tässä muodollisesti pelkästään tekniikkaa ja hallitus/komissio poliittista tahtotilaa. Keskuspankki on sääntöpohjaisestikin poliittisista päätöksistä ja poliittisesta vaikutuksesta riippumaton, ulkopuolinen ja itsenäinen toimija. On kuitenkin aivan ilmeistä, että tiukan paikan tullen keskuspankki ja hallitus - Euroopan Unionissa EKP ja Komissio - löytävät yhteisen linjan, jos tarve sitä vaatii. 

Voidaan kysyä, onko Euroopan Unionin, USA:n tai Kiinan raha- ja finanssipolitiikka rationaalista, järkevää, tarkoituksenmukaista ja tarpeeksi välineitä antavaa edellämainmittujen suurten taloudellisten haasteiden ratkaisemiseen? 

Kiinan talousjärjestelmää pidetään autoritaarisena yhden puolueen sanelupolitiikkana, vaikka jo 1980-luvun alussa Deng Xiao Pingin aikana alettiin puhua "sosialismista kiinalaisin erityispiirtein", mikä tarkoitti yritystoiminnan hyväksymistä ja tukemista keskusvallan hyväksymissä puitteissa. Tekisi mieli käyttää ilmaisua valtion ja Kommunistisen puolueen roolista "rationaalisena autoriteettina"; tunnusomaista sille on ei ainoastaan valitun linjan hyväksyminen, vaan myös laajojen kansankerrosten samaistuminen asetettuihin tavoitteisiin.

USA pitää itseään länsimaisiin arvoihin nojautuvana demokraattisena maana, mutta monet merkit viittaavat siihen että autoritaariset rakenteet ovat palaamassa. Republikaanienm vaaliuudistukset tähtäävät siihen, että äänioikeuden saaminen, rekisteröityminen äänestäjäksi ja monet vastaavat hankkeet tekevät äänestämisestä "herrojen herkkua". Kaiken lisäksi Demokraattien enemmistö on sekä senaatissa että kongressissa hiuskarvan varassa eikä ole kirkossa kuulutettua että Joe Biden saisi todella suuren ja sinänsä valtiota yhteisenä rakenteena arvostavan infrastruktuurihankkeensa läpi presidenttikautensa aikana. Presidentti Trumpin hallintotyyli lisäsi lukuisia autoritaarisia piirteitä USA:n politiikkaan. Jos republikaanien onnistuu kesken presidenttikauden kääntää valtasuhteet edukseen ja toteuttaa rikkaita suosivaa ja köyhyyttä mitä ilmeisimmin lisäävää, polarisoivaa politiikkaa, voitaneen kuvata tätä hallintotapaa kansan kannalta "irrationaaliksi autoriteetiksi".

Euroopan Unioni? Vallitsevan käsityksen mukaan Euroopan Unioni on länsimaisen demokratian vahvimpia ja itsetuntoisimpia toteuttajia, vaikka se peruskirjassaan asettuu väheksymään demokraattista valtiota keskeisenä taloudellisena toimijana ja rakentaa toimintaansa johdonmukaisesti Lissabonin sopimuksen mukaisesti "mahdollisimman kilpailukykyisen markkinan" (Artikla 2, kohta 3 Lissabonin sopimuksessa)  varaan. Tässä suhteessa Euroopan Unioni muistuttaa yksipuoluejärjestelmää, jossa valtaa keskeisesti  ja peruskirjaan nojaten annetaan demokratian ulottumattomissa olevalle markkinalle. Usko toiminnan rationaalisuuteen on koko ajan koetuksella ja Euroopan Unionia voisi suhteessa autoriteettiin kutsua "peruskirjapohjaiseksi autoriteetiksi". Esimerkiksi EKP:n määrällisen elvytyksen suuntautumisesta ja tuloksista ei kahdeksan vuoden rahankylvön jälkeen ole näkyviä merkkejä esimerkiksi investointien muodossa juurikaan nähtävissä. Kaiken lisäksi avoin keskustelu ja kirjanpito näyttää puuttuvan tästä suuresta, vuosikausia kestäneestä monetaarisesta hankkeesta.

Makrotalouden kannalta sekä USA että Euroopan Unioni ovat sisäisten ongelmiensa ja vastakohtaisuuksiensa vuoksi mannerlaattojen välisessä taloudellisessa voimainkoetuksessa osoittautumassa pikemminkin epävarmuutta luoviksi, kilpailutalouden ja kansallisen protektionismin pohjalta toimiviksi omia etuja yksipuolisesti tavoittelisiksi instituutioiksi. Sen sijaan näyttää siltä, että Kiina on onnistumassa luoda globaali finanssipoliittinen ja yhteistyöhön perustuva "Belt and Road" konsepti, jonka alaisuudessa toteutetaan mitä moninaisimpia taloudellisia hankkeita. Tottakai Kiina hakee näistä hankkeista hyötyä ja uusia mahdollisuuksia myös itselleen, mutta pelkkinä riistoon ja taloudellisten ja henkisten resurssien tyhjentämiseen niillä ei ilmeisestikään pyritä.

Kiina on vapaa noudattamaan omiin päätöksiinsä, siis valtion ja sen keskuspankin toimiin perustuvaa endogeenistta makrotalouspolitiikkaa, mikä näkyy sekä pohjattomina taloudellisina resursseina että jatkuvana valmiutena osallistua sekä monenkeskisiin että kahdenvälisiin hankkeisiin. Euroopan Unioni voi toteuttaa tällaista politiikkaa vain "kertaluonteisesti" ja perussopimuksen poikkeustilannetta tarkoittavan artiklan puitteissa. USA:n hankkeet ovat olleet tyypillisesti "America first" tyyppisiä, mikä näkyy myös onnistuneena digitaalisen globaalin vallan tavoitteluna ja myös saavuttamisena. Myös vapaakauppasopimukset ovat kehitysmaiden kannalta osoittautuneet ennenkaikkea USA:n etuja suojaaviksi juriidisiksi, monimutkaisiksi spaghettiorganisaatioiksi, joissa valta - ja ansaintamahdollisuudet - ovat viimekädessä juristeilla. 

Kuka voittaa taloudellisen kilpajuoksun globaalilla tasolla? Minkä talousmahdin autoriteetti ja uskottavuus on rationaalista ja kenen ei? 

Sitä sopii itsekunkin aika-ajoin mietiskellä.