Edistyksellisestä kommunitarismista

Justin Reynolds kirjoittaa 16.12. 2016 Social Europe -verkkolehdessä: Uudelleensyntynyt sosialidemokratia 'edistyksellisenä kommunitarismina'; tämä essee on siinä määrin uusia uria aukova ja historiallista jännitettä omaava, että päätin kääntää sen tähän yhteiskunnallisia arvoja ja sosiaalisia suhteita pohdiskelevaan blogiini.

Uusi autoritaarisuuden aalto, joka pyyhkii yli  liberaalien demokratioiden, oikeuttaa vertailut 1930-lukuun. Nyt kuten silloinkin, valitsijat kohtaavat monenkirjavan joukon vaikeuksia; pysyvän työn vähyyden, romahtamassa olevat hyvinvointijärjestelmät, lisääntyvän eriarvoisuuden ja nopeasti tapahtuvat muuttoliikkeet.

Ja nyt kuten silloinkin, on vähän uskoa hallitusten kykyyn vastata noihin kysymyksiin, jotka näkevät ne eliitin silmin 'luovana tuhona' (vrt. Matti Apunen lauantaiaamun 17.12. 2016 tv  1:n -lähetyksessä) tai luottavat yhteisöjen kykyyn ylläpitää solidaarisuutta ja uskottavuutta. Tämä heikkeneminen on jättänyt tilaa nationalistisille oikeistovoimille  ja heidän julmille suunnitelmilleen protektionistisesta valtiosta ja suljetuista rajoista.

Mutta lähempi kohtalokkaan sotaa edeltävän ajan tutkiskelu paljastaa sekä mahdollisuuksia että vaaroja. Nuo myrskyisät vuodet, jolloin fasismi kukoisti, antoivat muodon ja hetken poliittiselle ideologialle, joka tuki sodanjälkeen käyntiin lähtenyttä rauhanomaista vaurastumista: sosialidemokratialle. Sen ymmärtäminen miten sosialidemokratia eteni ja miksi se osoittautui menestyksekkääksi, voi auttaa tämän päivän edistyksellisiä voimia ajan haasteiden kohtaamisessa.

Fasismia ja sosialidemokratiaa on tavallisesti pidetty jyrkästi erilaisina ideologioina, mutta molemmat lähtivät liikkeelle pienistä sosialististen älykköjen piireistä yrittäen vastata myöhäisen 1800-luvun ja aikaisen 1900-luvun epävakaisiin sosiaalisiin olosuhteisiin. Tässä suhteessa fasismi on sosialidemokratian synkkämielinen kaksonen.


Haihtui ilmaan

Noina vuosina teollisen kapitalismin moottorit tuottivat ennalta-arvaamattoman määrän hyvinvointia ja 'kolossaalisen' yhteiskunnallisen epäsuhdan. Laajat urbaanit väestöryhmät, jotka oli kiskottu irti vanhoista maalaisyhteisöistä työtä etsiessään vedettiin nyt mukaan jatkuvan muutoksen pyörteeseen, jossa kaikki mikä oli pysyvää, haihtui - Marxin ikimuistoista ilmaisua käyttääksemme -  ilmaan.

Kun katsomme järjestystä ja turvallisuutta luoviin poliitikkoihin, heitä katseltiin tyytyväisinä. Liberaalit luottivat hyvinvointia luoviin voimiin ja itsestään korjaantuviin markkinoihin, ja sosialistit pitivät kiinni marxilaisesta ortodoksiasta jonka mukaan kapitalismi oli tuomittu tuhoutumaan omiin sisäisiin vastakohtiinsa. Vasemmiston olennaisin tehtävä oli olla sitoutumatta korjaamattomana pidettyyn järjestelmään ja valmistella köyhälistöä edessä olevaan lopulliseen kriisiin. Liberaalien ja sosialistien katsantokannat suhteessa kapitalismiin olivat jyrkästi erilaisia, mutta ne jakoivat kuitenkin keskenään yhteisen vastahakoisuuden käyttää poliittista voimaa markkinoiden hallintaan.

Revisionistiset sosialistit kärsimättöminä marxilaiseen passiivisuuteen ja rappeutuneeseen liberalismiin, puhuivat kansallisen sosialismin puolesta, patrioottisen kommunitarismin puolesta joka ulottuisi ohi työväenluokan pienyrittäjiin, taiteilijoihin, maanviljelijöihin ja ammatillisesti itsenäisiin.
Heille kansallistunne oli ainoa voima joka kykeni yhdistämään näennäisesti risitiriitaiset yhteiskunnalliset ryhmät. Kansallishengen tuli ruumiillistua karismaattisessa johtajassa, joka oli valmis käyttämään valtion voimaa saadakseen kapitalismin työhön kaikkien luokkien puolesta ja rakentaakseen suojelevan hyvinvointijärjestelmän. Siinä ei siedettäisi kyltymättömiä markkinoita tai moniarvoista kansanvaltaa; liberalistisen sairauden ilmaukset tuli hoitaa fasistisen valtion voimin.

Valtio on kaikki

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet perättäiset kriisit ja taantuma loivat olosuhteet, jotka mahdollistivat kansallissosialisteille nousun valtaan Italiassa ja Saksassa. Molemmat noudattivat hyökkäävää talouspolitiikkaa, luoden työllistämisohjelmia, protektionismia, palkan ja hintojen raamittamista ja julkista rahalaitosten kontrollia. Verotuksen kautta tapahtunut uudelleenjako ja vahvat julkiset palvelut rakensivat siltoja taloudellisen eriarvoisuuden ylitse. Yhteiskunnallista yhtenäisyyttä ruokittiin vetoamalla kansallisiin myytteihin - vanhan Rooman kunnostamiseen tai puhtaaseen saksalaisuuteen yhdistyneenä kaikenkattavaan valtioon, jossa ei ollut kansalaisia, oli vain toimijoita. Mussolinin sanoin:"Fasisteille kaikki on valtiota, eikä ole mitään ihmistä tai henkeä koskevaa valtion ulkopuolella."

Ennenkuin ne saivat yhteyden toisiinsa, molemmat hallitukset olivat menestyksekkäitä omilla tahoillaan. Heidän talouspolitiikkansa, ratsastaen globaalin talouden nousukauden varassa, varmisti täystyöllisyyden, ja keskittymisen valtioon omistamisen sijasta. Se viittasi keskitien olemassaoloon rajoittamattomien markkinoiden ja stalinistisen kansallistamisen välillä. Hyvinvointiohjelmat olivat äärimmäisen suosittuja ja häpeämätön kansallisen kohtalon julistaminen antoi monille yhteenkuuluvaisuuden ja elämän tarkoituksellisuuden tunteen.

Fasismi osoitti kuinka kesytetty kapitalismi ja sosiaalinen eheys voitiin sovittaa yhteen, tosin hirvittävällä hinnalla: autoritarisuudella, rasismilla, joukkomurhilla ja katastrofaaliseen sotaan kulminoituneella militarismilla. Onneksi, Euroopan demokratian vuoksi oli olemassa toinenkin tie.

Edistyksellinen 'kommunitaarisuus' kasvoi samassa revisionistisessa pyörremyrskyssä joka tuotti kansallissosialismin. Eduard Bernstein, Carlo Roselli ja muut torjuivat marxilaisen kohtalonuskon - Bernsteinin mukaan kysymys oli tietynlaisesta 'kalvinilaisuudesta ilman Jumalaa' ja hän kiirehti vasemmistolaisia taistelemaan poliittisesta vallasta rakentaen perinteiden varaan toimivia poliittisia ja taloudellisia laitoksia edistyksellisten tavoitteiden puolesta.

Kuten kansallissosialistit, nämä 'sosiaaliset demokraatit' vaatimalla vaativat että valtion tuli toimia kaikkien hyväksi, ei ainoastaan vallankumouksellisen proletariaatin, kehittäen enemmän yksityistä sektoria sääteleviä kuin sitä eliminoivia mekanismeja. He hyväksyivät kansallisen tietoisuuden merkityksen, joka oli voimakas, joskin häilyvä yhteiskunnallisen solidaarisuuden tahtotila, mutta he vastustivat ehdottomasti autoritaarisuutta: demokratia elämänmuotona oli olennaista kestävien ja oikeudenmukaisten yhteisöllisten siteiden syntymiselle. Näille demokraattisille revisionisteille sosialidemokratia ei ollut liberalismin kieltämistä, vaan sen täyttymys, valistuksen aikakauden periaatteiden toteuttamista, jotka voitiin täysin toteuttaa ainoastaan yhteistoiminnan avulla.

Tukholman syndrooma

He epäonnistuivat - traagisin seurauksin - saksalaisten ja italialaisten vertaistensa vakuuttamisessa tällaisesta uudistusohjelmasta, mutta uusi ideologia löysi mahdollisuuden toteuttaa itseään Euroopan reunamailla. Yksinäisenä mantereen suurten sosialistipuolueiden joukossa Ruotsin Sosialidemokraattinen Työväepuolue SAP omaksui ja toteutti kunnianhimoisen sosialidemokraattisen ohjelman. SAP toteutti tarmokkaan taloudellisen strategian joka oli suunnattu kaikille sosiaaliryhmille ja loi pohjan Ruotsin kattavalle hyvinvointivaltiolle. Ja he saivat vaalikopeissa tukea ohjelmalleen, vedoten Ruotsiin esimerkkinä 'kansankodista' joka on omistettu yhteiselle hyvälle. Kuten pääministeri Albin Hansson asian määritteli:
"Hyvä koti ei hyväksy etuoikeutettuja tai syrjääntyönnettyjä jäseniä, ei ketään suosikkeja tai lapsipuolia. Hyvässä kodissa vallitsee tasa-arvo, huomioonottaminen, yhteistyö ja avunanto."

Ruotsin sosialidemokratian menestys antoi aavistuksia Euroopan sodanjälkeisestä kehityksestä, jossa autoritaarisuuden sijasta demokraattinen yhteisöllisyys, 'kommunitarismi' varmisti yhteiskunnallisen harmonian, vaurauden ja rauhan.

Katuva demokraattisen kontrollin vaatimuksen tunnustaminen yli demonisten markkinavoimien motivoi kansainvälisten instituutioiden pystyttämistä ja aloitteita tarkistaa ja kanavoida kapitalismia, mukaanlukien Euroopan Hiili- ja teräsyhteisön, Bretton Woodin rahataloutta koskevien reunaehtojen ja Marshall-suunnitelman. Sosialidemokratiasta tuli uusi puhdasoppisuuden muoto, valtavirta sekä oikeistolle että vasemmistolle tavoitteena tarmokas taloudellinen strategia  voideltuna vahvalla hyvinvointijärjestelmällä.


Valaistunut solidaarisuus
Parhaimmillaan luokkarajat ylittävä solidaaarisuus teki mahdolliseksi sosialidemokratian jota luonnehti yhteinen viehtymys parempaan tulevaisuuteen,  joka ei vedonnut ainoastaan etnisesti yhtenäisiin ryhmiin. Jälkikäteen 1950- ja 1960-lukua tarkastellessa tuon ajan vesileimana oli vahva luottamus kehitykseen: valtion vahva voima taloudellisten syklien hallitsemiseen, hyvät julkiset palvelut, ja lupaus uudesta teknologiasta.

Meidän 21. vuosisata osoittaa monia rauhattomuuden merkkejä, joista yksi on sodanjälkeisen toivon menettäminen, jonka mukaan yhteinen toiminta voi saada tulevaisuuden paremmaksi kaikille, usko valaistuneen solidaarisuuden mahdollisuuteen. Populistinen oikeisto on - aivan oikein - huomannut vielä elävän menneisyyden nostalgian, mutta tehnyt sen konservatiivisessa hengessä. Sitä luonnehtivat patriarkaaliset rakenteet sekä rodullinen ja uskonnollinen samanlaisuus. Lähempi tarkastelu edellyttää kuitenkin toisenlaista tulkintaa: kyse on edistyksellisestä halusta turvallisuuteen ja toiveikkuuteen sodanjälkeisen sosialidemokratian hengessä.

Britanniassa on voimissaan omituinen 'riistämisen nostalgia' joka näkyy 1940-luvun ilmiöiden kaltaisena ja saa ilmaisuja tv-ohjelmissa. Toisaalta vuoden 2012 olympialaisten avausseremonia edustaa toista suuntausta,  joka viittaa moderniin kaipaukseen jaetusta toivosta  joka edelsi hyvinvointivaltion syntymistä.

Kaikenkattava tuki Iso-Britannian rautateiden uudelleenkansallistamiselle tai suuri kirjastojen ja postitoimistojen suosio viittaa jatkuvaan toiveeseen hyvistä julkisista palveluista. Jatkuva raivo pankkeja kohtaan ilmaisee halua taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen. Samaa osoittaa mieltymys moderniin arkkitehtuuriin ja sodanjälkeiseen sosiaaliseen asuntotuotantoon. Paluu 1950-luvulle ei tarkoita paluuta staattiselle esikaupunkialueelle, vaan toivontäyteistä uutta Britannian vuosikymmenen festivaalia...

Tämä suosittu menneiden aikojen visionääristen sosiaalisten projektien kaipuu antaa aiheen uskoa että tämän päivän vasemmisto voi  kehittää edistyksellistä kommunitarismia 21. vuosisadalla sovittamalla se tämän päivän haasteisiin - kuten taloudelliseen jakoon, automaatioon, ilmastomuutokseen - suorasukaisen yhteisen yrittämisen mahdollisuuksiin.

Kohdatessaan nämä vaatimukset vasemmisto valmistautuu löytämään uudelleen sosialidemokratian syntymisessä esiinnousseen näkemyksen: usko demokraattisen valtion mahdollisuuksiin käyttää voimavarojaan kaikkien hyväksi. Ja kuitenkin näyttäytyvät tämän päivän edistykselliset voimat oudon passiivisina, varovaisina valtion mahdollisuuksiin nähden globalisoituneessa maailmassa, peläten että kommunitarismi olisi aina jotakin taantumuksellista, sisältäen erottavan vetoomuksen tunnepohjaiseen nationalismiin.

Mutta jo lähtökohtaisesti vastakohtana fasismille sosialidemokratia on aina  taistellut solidaarisuuden yhteisten arvojen, ei erottavien etnisten asenteiden puolesta, vedoten yhteiseen paremman tulevaisuuden kaipuuseen, ei menneisyyteen paluun puolesta. Tähän kaipuuseen on tartuttava ja se on toteutettava.

(Justin Reynolds on kirjoittaja ja muotoilija Suffolkista, Englannista. Hän on myös "Skepoinen skotti" -lehden avustava toimittaja; käännös englannista IR)

Jälkikommentti 20.12. 2016
Myöhään illalla 19.12. 2016 Suomen aikaa n. klo 22.15 alkoi Saksasta tulla informaatiota, jonka mukaan suuri kuorma-auto oli ajanut Berliinissä joulumarkkinoilla väkijoukkoon. Aamun uutiset kertoivat ainakin 12 ihmisen kuolleen ja yli viidenkymmenen loukkaantuneen. Kun tarkastelee tätä terroritekoa edelläolevan artikkelin valossa ja suhteuttaa tapahtunutta Euroopan Unionin tämänhetkiseen politiikkaan ja sen perustalta syntyneisiin poliittisiin reaktioihin, voi vain pelätä 'sosialidemokratian synkkäsävyisen kaksosen', fasistisen, militaristisen ja autoritaarisen ajattelutavan vahvistumista. Kun tähän lisätään vielä perussuomalaisten 'vahva valtio ilman sosialismia', siis autoritaarinen, ulkomaalaisvihamielinen ja riistävä, äärioikeistolainen yhteiskuntatilanteen tulkinta, voidaan vain todeta sosialidemokratian tehtävän vaativan edelleen vahvaa mielenlujuutta ja lujaa,   asennetta.

Miksi pakolaiskysymystä ei hoidettu ottamalla heidät nuorena, elämänhaluisena ja uutta tulevaisuutta etsivänä voimana vastaan? Rajojen kiinni pistäminen, takaisin lähettäminen, heidän toivonsa sammuttaminen aiheuttaa juuri tällaisia hirvittäviä onnettomuuksia. Koko yhteiskunnassa olisi ryhdyttävä toteuttamaan 'Kivijärven mallia', jossa on tällaisena vaikeanakin aikana osattu pistää kaupunkiin tulleet pakolaiset töihin ja annettu heille mahdollisuus tulevaisuuteen, perheiden perustamiseen ja itsensä toteuttamiseen. Kivijärvi uhmasi hallitusta - ja voitti.

Nyt olisi rohjettava olla tottelematon, sinnikäs ja tärkeiden yhteiskunnallisten tehtävien toteuttamiseksi uusia rahoitusmalleja luova. Euroopan Komission pelotteluun ei pidä alistua eikä varsinkaan jyrkentää Unionin johdossa olevaa autoritaarista ja tuhoisiin, epäproduktiivisiin tilanteisiin johtavaa politiikkaa - kuten Suomi näyttää toistuvasti tekevän.

Poliittista jiujitsua

Helsingin Sanomat kirjoittaa taas 11.12. 2016  peukalo alaspäin sosialidemokratiasta 11.12. 2016 pääkirjoituksessaan. Käytän tässä vanhaa jiujitsun periaatetta ja annan pääkirjoitukselle vauhtia tukemalla sitä - tällä kertaa:

Pääkirjoitustoimittaja taitaa olla oikeassa siinä, että sosialidemokratian aika on ohitse. Puolueen jäsenkunta on keskimääräistä vanhempaa, tiukasti kansanvaltaan sitoutunutta väkeä. Sen aikaansaannosta on se hyvinvointivaltio, jonka luomiselle historiallinen ikkuna hetkeksi avautui 1970-luvulla. Pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoinnin keskeiset elementit saatiin silloin rakennettua.
Kansanvaltaisen, julkisesti hallinnoidun hyvinvointivaltion rakenteet eivät ole kuitenkaan koskaan päässeet juurtumaan eurooppalaiseen yhteistyöhön. Euroopan Unioni rakentaa markkinaehtoisuuden ja jopa markkina-alisteisuuden varaan. Sen takuuna ovat Maastrichtin sopimus ja EKP:n markkinoiden tukemiseen suuntautuneet rakenteet. Niille sosialidemokraattinen vaihtoehto on säännöissä kielletty lähestymistapa.

Sosialidemokratia suostui tällaiseen eurooppalaiseen yhteistyöhön ja sivuutti omat keskeiset periaatteensa hyvinvoinnin rakentamisessa. Seuraukset ovat nyt nähtävissä.

Yksipuolinen markkinavaihtoehto ei toimi, vaan se synnyttää uutta, nuorempaa sukupolvea koskettavaa proletariaattia joka hätäpäissään hakee vastausta ääriliikkeistä. Suuret sodanjälkeiset ikäluokat pääsivät nauttimaan hyvinvointivaltion saavutuksista kuten mm. työeläkejärjestelmästä ja kykenee vieläkin eläketulonsa turvin pärjäämään ja osin jopa säästämään osakkeisiin, kuten lehti kirjoittaa. Tuon menneisyyteen nyt kuuluvan arvopohjan kannattajien on ulvottava susien mukana vaikka se tuskin uutta prekariaattia pelastaa.

Sosialidemokratian suurin heikkous näyttää olevan se, että se ei ole halunnut irtautua Euroopan Unionin ehdottomilla rakenteellisilla kielloilla tabusoimasta julkisen sektorin varaan rakentuvasta hyvinvointipolitiikasta. Ei perinteisellä hyvinvointivaltioajattelulla ole mitään mahdollisuuksia yhä tiukemmin markkinoiden varaan rakentuvassa Unionissa. Euroopan Unionin epikriisi tästä muotopuolesta politiikasta johtuen on huono, ja Rinteen - jos olisi lääkäri - olisi uskallettava leikata itsensä irti suureksi kasvaimeksi luokiteltavasta, ongelmia toisensa perään tuottavasta yksisilmäisestä hirviöstä. Pääkirjoitus on todellakin oikeassa siinä, että sosialidemokratialla ei Euroopan Unionin nykyisissä oloissa ole mitään todellisia mahdollisuuksia.

----
Petri Jussila vastasi: Ilpo, minusta sinä syyllistyt tässä saman tyyppiseen argumanentaatiovirheeseen kuin Brexitiä ajaneet oikeistopopulistit ja roskamedia. Toisin sanoen syytät jatkuvasti EU:ta sellaisistakin asioista joihin se ei ole syyllinen. Suurimmalta osalta maamme huonot päätökset ovat edelleen kansallisia - ja niistä pitäisi syyttää Suomen hallitusta. Monia haluamistaan asioista hallitus ei saanut lävitse, kuten esimerkiksi pakkolakeja, koska mm. EU:n säädökset onneksi vastustiva moista (ks.linkki). (Tämän linkin takana oleva teksti koskee ammattiyhdistysliikkeen sopimisoikeuksia, ei EU:n keskeisiä poliittisa rakenteita. IR)

Ymmärrän huolesi, vaikka se minusta onkin liioiteltu. Jos sosialidemkratia vahvistuu ÉU-tasolla, olen aivan varma, että pystymme nykyistä sosiaalisempaan politiikkaan (ei ehkä sosialistiseen sanan varsinaisessa mielessä, mutta sillä tiellä ei olekaan ollut häävejä tuloksia) koko unionin tasolla. Demokratiassa vaan eniten kannatusta saaneet voimat johtavat kehitystä, ja valitettavasti maltillset porvarit ovat viime aikoina saaneet eniten kannatusta melkein läpi Euroopan. Tosin nyt heitä(kin) haastaa todelliset taantumuksen mustat voimat.

Uskon, että kategorinen EU-vastustuksesi lähtee hyvistä aikeista. Olen silti varma, että tuollaiset asenteet ja liioittelu pelaa ennen kaikkea oikeistopopulistien ja jopa äärioikeiston pussiin. Ja tietysti tsaari Putinin.
----
Ilpo Rossi vastasi:  En omasta mielestäni ole koskaan vastustanut eurooppalaista yhteistyötä. Olin ensimmäisiä suomalaisia, jolla oli tilaisuus toimia mukana jo 1970-luvulla silloisen Euroopan Yhteisön elimissä. Suomessa oltiin silloin kovasti silloista EEC:tä vastaan, mutta minä en kuulunut niihin joukkoihin. Päinvastoin, olin eurooppalaisen valtioiden yhteistyön kannattaja ja oletin Jacques Delorsin tapaan, että markkinat saadaan palvelemaan Euroopan yhteistä hyvinvointia.

 Kyllä konservatiivien nouseva voima oli jo silloin Brysselissä havaittavissa, tosin käänne näyttää tapahtuneen 1980-luvun puolella niin, että Maastrichtin sopimuksen yksipuolisesti markkinaehtoiset linjaukset kävivät mahdollisiksi.  Paradoksi on että yhden autoritaarisen mallin estämisen yhteydesä luotiin toinen, marekkinoiden varaan rakentuva poliittisen demokratian kanssa ristiriidassa oleva lähestymistapa. Hyppäsimme 1990-luvulla jo liikkeelläolevaan junaan ja keskeiseksi liittymisäänestyksessä nousivat turvallisuuskysymykset ja irtautuminen ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimuksin rakennetusta, pohjimmiltaan pelkoon perustuvasta riippuvuudesta itäiseen naapuriin.

 Siinä vaiheessa markkinarakenteiden ylivalta ei ollut niin ilmeistä kuin miten se nyt näyttäytyy ja sitten 2000-luvun alun näiden rakenteiden vaikutus on käynyt yhä vahvemmaksi. Meille pohjoismaisen mallin mukaan syntynyt vahva hyvinvointivaltio kykeni aika pitkään puskuroimaan Euroopan Unionin perusrakenteisiin sementoitua, pelkkään markkinauskoon rakentuvaa ylivaltaa. Minä en usko sen menestymismahdollisuuksiin, vaan visioin vahvempaan valtioon, myös vahvempaan sosiaalisesti suuntautuneeseen Eurooppaan tähtäävää politiikkaa.

Sosialidemokraattinen Eurooppapolitiikka kärsii argumentoinnin puutteesta ja sisällöttömästä aneemisuudesta. Se antaa väärän kuvan sosialidemokratian todellisista mahdollisuuksista uudenlaisen Euroopan rakentamisessa. Näköalattomuus mielestäni kasvattaa populistisia ja äärisuuntauksiin taipuvaisia voimia.

Koska valmistuit?

Euroopan parlamentin puheenjohtajalla, saksalaisella sosialidemokraattisella poliitikolla Martin Schulzilla ei ole akateemista loppututkintoa. Nyt Saksassa on herätelty keskustelua siitä, voiko Saksan politiikkaan palaava Martin Schulz tavoitella ulkoministerin tai jopa liittokanslerin virkaa puuttuvan akateemisen tutkinnon johdosta. 

Saksalainen Der Spiegel -lehti kirjoittaa tästä ja päätyy akatemialaisuuden kannalta mielenkiintoiseen lopputulokseen: Ranskan vallankumouksen henki ja kasvaminen vastuunalaisiin tehtäviin voi tapahtua muuallakin kuin pelkällä koulun penkillä abituurin suorittamalla. 

Tallennan tämän mielenkiintoisen periaatekysymystä koskevan kirjoituksen tähän blogikirjoitukseen. Mainittakoon vielä, että kiihkeä akateemisten arvosanojen tavoittelu on johtanut mm. Saksassa siihen, että tohtorinväitöskirjoja on saatu aikaan plagioimalla tekstejä lähdeaineistoa ilmoittamatta. Siis mitä on koeteltu kansalaiskunto?

Asia on todella mielenkiintoinen - ja siksi päätin kääntää lehden argumentointia myös täällä luettavaksi. Der Spiegel -lehti analysoi tätä meritokraattista imperatiivia seuraavaan tapaan (Käännös IR):

Tabujen, ehdottomien kieltojen murtaminen on edelleen tärkeää. Joskus pitää tapahtua myös rajojen ylityksiä. Usein yhteiskunnallinen edistys on alkanut tabujen murtamisella. Tässä on kysymys lisäksi myös jostakin muusta.

Kysymys on demokraattisesti valistuneesta itseymmärryksestämme, ihmisten arvioimisesta rodun, sukupuolen, tulojen tai heidän koulutustasonsa mukaan. Kun suuntaudumme heidän kykyjensä, taiteellisen saavutuksensa, retoorisen suorituksensa tai heidän älyllisen laatunsa pohjalta, on aivan sama onko osaaminen ja tieto saavutettu itseopiskelulla, vuosia kestävän harjoituksen tuloksena, kilpailevien opiskelijakolleegoiden paineistamana vaiko kirjastossa istumisen innoittamana. On aivan sama, nousevatko heidän kykynsä esiin teatterilavalla, työssä tai vaikka eduskunnassa.

Tällä kertaa on kysymys asian esiin nostaneista lehtimiehistä, jotka edellyttävät muodollista koulutuspohjaa poliittiseen huipputehtävään. Tätä ei perustuslailllisesti demokraattisessa Saksassa ole toistaiseksi kukaan aikaisemmin edellyttänyt.

Voidaan - ja ehkä myös täytyy - arvioida eurooppapoliitikko Schulzia. Se valta-aseman tavoittelu, jota hän on toiminta-alueellaan jatkuvasti laajentanut, kuuluu ehkä Alfa-geenillä varustetun ihmisen perusasenteeseen poliittisessa maailmassa. Voi myös kritisoida hänen 'olkapääyhteyttään' ystäväänsä Jean-Claude Junckeriin. Tutkimustoimikunnan esteellisyyttä tämän ystäväsuhteen suuntaan on korostettu. Voidaan nostaa teemaksi hänen uhonsa, pyrkimyksensä toiselle toimikaudelle tai hänen saksalaisen sisäpolitiikan detaljitietoisuutensa puutteet.

Haluammeko todella sääty-yhteiskunnan takaisin?
Se että saksalaisesta huippupoliitikosta halutaan tehdä koulutuksellisen taustan johdosta epäkelpo, on jotakin uutta. Kaksi parempien piirien lehtimiestä nyrpistelee häpeämättömällä vihjailulla: suutari, pysy lestissäsi. Tai konkreettisesti: Schulz pysyttele keskireiniläisessä pikkukaupungissasi Wurzelenissa. Altavastaaja Schulzin, siitä tässä on kysymys, tulee rajata toimintaansa asioihin, jotka hän tuntee ja jotka hän todennäköisesti hallitsee.

Haluammeko me todella takaisin sääty-yhteiskuntaan, yhteiskuntamalliin, jonka oletettiin sitten Ranskan vallankumouksen ja Yhdysvatain itsenäisyysjulistuksen olevan takanapäin? Haluammeko takaisin eliittiyhteiskuntaan, jossa kartanonomistajat sanelevat, kenellä on pääsy päättäviin piireihin ja kenellä ei?

Koulutus on paljon enemmän kuin tuntimäärien ja opintoviikkojen suorittamista, ylioppilaskirjoituksista suoriutumista tai tutkintopromootion läpäisemistä. Koulutus on prosessi, jatkuvaa paitsi henkisten ja kulturellisten, myös älyllisten, persoonallisten ja sosiaalisten pätevyyksien hankintaa. Koulu- ja opintosuoritukset mittaavat oppimissuorituksia, mutta mittaavatko ne kouluttautumista kaikenkattavassa mielessä, sitä sopii epäillä.

Elämme todella hankalia aikoja. Yhteiskunnat ovat muuttuneet rikkonaisemmiksi. Kaipuu autoritaarisiin yhteiskuntamuotoihin, aikamme digitaalinen käänne, muuttoliikkeet ovat tehneet meistä haavoittuvampia ja päästäneet pelkoja valloilleen. On tarvetta kansallisiin vastauksiin ja rajaaminen sekä ulossulkeminen on kiihtymässä. Sellaisina aikoina medialla ja journalisteilla on aivan erityinen vastuu, mikäli aiomme pitää kiinni vapaamielisen demokratian periaatteista. Elitistinen loukkaantuminen on vaarallista peliä, peliä jonka argumentointia olosuhteet ruokkivat.

Kysymys, onko huippupoliitikolla korkeakoulututkinto, ei ole koskaan aiemmin noussut keskusteluun. Asian esille nostanut toimitaja ei halua ollenkaan keskustella siitä, onko Schulz sopiva kanslerikandidaatti. Hän esittää lehden mukaan leikkisän naivisti, että on merkillepantavaa millaisia reaktioita tämä kysymys nostaa esiin. Toimittajan mukaan tällaista kysymystä pidettiin vielä vähän aikaa sitten itsestäänselvänä. Der Spiegel pitää tätä tietoisena, harhaanjohtavana heittona.

Kysymys siitä onko huippupoliitikolla tutkinto vai ei, ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Se ei ole koskaan ollut edes keskustelussa. Lehti luettelee joukon saksalaisia huippupoliitikkoja, joilla ei ole akateemista loppututkintoa. Vaikka he eivät ole katselleetkaan yliopistoa tai korkeakoulua sisältäpäin, heidän kykyjään ei ole missään vaiheessa kyseenalaistettu. Vielä enemmän: yhdestä näistä (Johannes Rau) on tullut jopa Saksan liittopresidentti.

Myöskään Bill Gates tai Steve Jobs eivät ole koskaan suorittaneet loppuun yliopisto-opintojaan. Ajatus siitä, että he olisivat jollakin tavalla epäpäteviä, ei ole putkahtanut kenenkään mieleen. Jättäkäämme siis peruskouluun rajoittuva ja yliopistollinen koulutus meriittinä edelleen avoimeksi. Tässä asiassa kannattaa ottaa oppia USA:sta, kirjoittaa lehti. 

Tänään, 10. joulukuuta tulee kuluneeksi 68 vuotta Yhdistyneiden Kansakuntien Yleismaailmallisen Ihmisoikeusjulistuksen hyväksymisestä. Der Spiegelin loistava analyysi siis juhlistakoon tätä päivää!

Lisäys 12.12. 2016
Saara Aalto on voittanut koko syksyn jatkuneen tiukan laulu- ja esiintymiskilpailun X-Factorkisassa Lontoossa. Tällaisia taitoja ei saavuteta pelkällä koulumenestyksellä, vaikka uskonkin tasa-arvoisen peruskoulumme nostavan yhä useammin lahjakkuuksia esiin ihan tavallisen kansan keskuudesta. Hänen menestymisensä paitsi edustaa, myös symbolisoi luovuuden pohjalle rakentuvaa moniosaamista. Hyvällä ulkonäöllä on silläkin osansa esteettisen kokonaisvaikutelman syntymisessä.

r>g

Tällä kertaa pääsen otsikon suhteen tosi vähällä - tarvitsen sisällön esittelyyn vain kolme kirjainmerkkiä.  Tämä kaava tulee vuonna 2014 kirjan "Kapitalismi 21. vuosisadalla"  julkaisseen Thomas Pikettyn analyysista. Se tarkoittaa sitä, että viimeisten yli kahden vuosisadan aikana omistusten (r=return) määrä on jatkuvasti kasvanut enemmän kuin vuosittainen taloudellinen kasvu (g =growth).  Piketty seuraa omistusten lisääntymistä suhteessa kasvuun  niin pitkällä aikajaksolla kuin se tilastojen pohjalta on ylipäätään mahdollista. Hän vertailee ennenkaikkea Ranskan, Britannian, Amerikan Yhdysvaltojen, Saksan ja myös pohjoismaista Ruotsin tilastokantoja ja päätyy tähän dramaattiseen tulokseen.

Omistusten määrän lisääntyminen on muutamia harvoja poikkeuksia - erityisesti I ja II maailmansodan aikoja - lukuunottamatta jatkuvasti kasvanut nopeammin kuin taloudellinen kasvu.  Kaava r>g kulkee erim uoodoissa tämän yli 700 sivua paksun kirjan  läpi. Erittäin nopeaa omistusten (fortune=omistus) kasvu oli 1800-luvun alussa. Sen ajan etuoikeutetut ryhmät Ranskassa ja Englannissa pitivät selvänä, että ilman kymmen- tai satakertaista omistusten määrää suhteessa keskivertoon ei voinut elää sivistynyttä elämää. Hän käyttää esimerkkeinä Balzacin ja Jane Austinin romaaneita, joista erityisesti viime mainitun kuvaama elämäntyyli on tullut tunnetuksi BBC:n sinänsä loistavasta sisältötuotannosta. poikkeuksen säännöstä muodostavat Euroopan pohjoismaat, joissa niissäkin omistusten kasvu on ollut kansantalouden kasvua nopeampaa mutta lievempää kuin muualla maailmassa.

Mahdollisimman laajaan ja perusteelliseen tilastolliseen analyysiin perustuen Piketty osoittaa, että ellei mitään tehdä, maallinen hyvä päätyy nyt alkamassa olevan vuosisadan aikana äärimmäsen harvojen omistajien käsiin. Piketty osoittaa, että taloudellinen polarisoituminen jatkuu vääjäämättömän voimakkaana ja vuosituhannen lopulla ehkä 0,0001 prosenttia maapallon väestöstä - sekin on vielä n. 80 000 ihmistä - omistaa käytännössä valtaosan maapallosta.

Omaisuuksien piilottaminen verotukselta mitä erilaisimmin keinoin on pääomia keräämään onnistuneiden arkipäivää. Tuloja ei tule enää niinkään maaomaisuuksista, vaan osakkeista, osuuksista, mitä erilaisimmista finasnssialan tuotteista. Rikkaiden joukossa on tietenkin joitakin, jotka ovat tehneet ällistyttävän hienoja keksintöjä ja onnistuneet tuotteistamaan ne   (kuten esim. Microsoftin omistaja Bill Gates tai Ikean omistaja Ingvar Kamrad jne.). Usein omistaminen  perustuu tämän lisäksi ihan puhtaaseen yhteisen omaisuuden ryöstöön ja sen lisäksi  myös suuriin, sukupolvien myötä kasaantuneisiin perintöjen kasvuun. Koulutettu manageriluokka omistaa myös paljon ja on onnistunut juuri 1900-luvun lopulla kasvattamaan palkkojaan ja palkkioitaan ilman minkäänlaisia hyväksyttäviä perusteita satumaisiin summiin.

Ongelman taltuttaminen ei globaalissa maailmassa onnistu yhden maan toimesta. Itse asiassa koko maailman tulisi tuntea tässä suhteessa mitä suurinta vastuuta, koska omaisuuksien keräämiseen liittyy vahva usko tekniikan mukanaan tuomaan hyvään. Maapallon luonnollisen tilan rapistuminen on laajempi kysymys kuin ilmastomuutos ja jos polarisoituminen jatkuu ja ehkä lisäksi voimistuu  tämän vuosisadan aikana, tulevat sukupolvet ovat sekä ympäristöongelmien että yhteiskunnallisten ristiriitojen johdosta mitä suurimmassa vaarassa.

Piketty kiinnittää huomiota siihen, että mm. Euroopan Unionilla olisi jo nut mitä parhaat tilastolliset edellytykset maailman taloudellisen tilan polarisoitumisen havaitsemiseen ja toimenpiteiden aloittamiseen vaurauden jakaantumiseksi nykyistä tasaisemmin. Kysymys on sekä Euroopassa että koko maailmassa valtavan enemmistön ihmiskohtalosta. Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusjulistukset antavat maapallon taloudellisen tilan ja kehityksen tarkastelulle ja tarpeellisille muutoksille eettisesti hyväksyttävän perustan. Aloitteita Euroopan Unionin suunnasta ei ole kuitenkaan täässä suhteessa tullut, minkä Piketty toteaa suurena ja kohtalokkaana taloudellisena sokeutena.

Talous ei ole eksatti tiede, vaan taloudellisen asiantuntemuksen takana on aina mitä erilaisimpia motiiveja ja pyrkimyksiä. Siksi Pikettyn mukaan talous tarvitsee tuekseen muiden tieteenalojen tukea ja osallistumista. Talous on mitä suurimmassa määrin ekologinen, filosofinen, kulttuurinen ja historiallinen kysymys. Jokaisen ihmisen tulisi olla kiinnostunut talouden peruskysymyksistä paitsi henkilökohtaisena myös yhteiskunnallisena - globaalina - kysymyksenä. Tämä vuosisata ei saa päästää tuhoisaa ja myyttistä harvainvallan megakonetta siihen vauhtiin mikä on loogisena seurauksena  nykymenon kritiikittömästä hyväksymisestä.

Vanhat luokkataistelun keinot eivät enää uudessa globaalissa taloudessa ole voimassa. Omaisuuksien ja taloudellisten arvojen sosialisointi ei muodosta sellaista ratkaisua joka alkaisi vähentää polarisoitumista ja tasoittee kasvun hedelmiä suurille massoille. Kiina saattaa tiettyyn määrään saakka muodostaa tässä suhteessa poikkeuksen. Pikettyn ratkaisu on pääoman ja sen erilaisten ilmenemismuotojen verottaminen. Lainaan tähän asiasta tekemääni lyhyttä Facebook-kuvausta:

"Pitäisi siis nostaa pääomatulojen verotusta, tehdä siitä progressiivinen ja rahoittaa tällä tavalla budjetin alijäämää. Pääomatulot kasvavat jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu yleensä, ja taloudellisen taantuman aikanan taloudellisen kasvun ja pääomatulojen ero senkun kiihtyy... Sain juuri luettua Thomas Pikettyn lähes 800-sivuisen kirjan "Pääoma 21. vuosisadalla", jonka yksinkertainen mutta selvä sanoma on seuraava: pääomatulot ovat viimeisen kahdensadan vuoden aikana kasvaneet jatkuvasti enemmän kuin talouskasvu. Omistuksista kertyvien tulojen jatkuva prosenttimääräinen kasvu on saanut aikaan globaalin tulojen polarisoitumisen joka on tosiasia. Todellinen vaara on, että hyvin pieni eliitti omistaa tämän vuoisisadan lopussa lähes koko maapallon. Piketty ehdottaa, että vuosittainen pääomavero olisi 0,1-0,4 % alle miljoonan euron pääomasta, 1 % 1-5 miljoonan pääomalle, 2% 5-10 miljoonan euron pääomista jaa 5- 10% pääomavero useamman kymmenen, sadan ja jopa miljardin euron pääomille. Pääomavero tässä muodossa lisäisi tuloja ja kasvua niin että eriarvoistuminen alkaisi vähetä ja köyhyys voitaisiin poistaa. Sen enempää Euroopan Unioni kuin EU:n jäsenmaiden hallituksetkaan eivät ole olleet halukkaita kehittämään läpinäkyvää ja kaikenkattavaa tilastointia päämista ja niiden kätköpaikoista, vaan näyttävät suojelevan kaikkein rikkaimpia ja näiden tekemää veronkiertoa, minkä Piketty määrittelee varkaudeksi demokraattiselta yhteiskunnalta."

Tänään 30.11. 2016 julkaistiin SDP:n kesän 2017 puoluekokoukselle tehdyt aloitteet. Tässä Åbo Socialdemokrater rf:n asiaan liittyvä aloite:

Pääomatuloveroa on nostettava 
Koska pääoman tuotot nousevat koko ajan enemmän kuin palkat, erot rikkaiden ja köyhien välillä suurenevat. Jo nykyään rikkain prosentti maailman väestöstä omistaa puolet maailman varallisuudesta. Jos tämä kehitys saa jatkua, se johtaa vakaviin konflikteihin varakkaiden ja vähävaraisten välillä.

Jotta maassamme ei muodostuisi sosiaalisia jännitteitä, taloudellisen epätasa-arvon edelleen kasvaminen on estettävä. Tuloeroja on tasattava verotuksessa tehtävien muutosten avulla. Kansainvälisten pankkitransaktioiden verotuksen käyttöönotto, niin kutsuttu Tobin-vero, olisi merkittävä askel oikeaan suuntaan. Lisäksi on hyvin tärkeää, että sijoituksiin liittyvä salassapitovelvollisuus poistetaan, jotta kaikkien maiden viranomaiset voivat valvoa, että verolainsäädäntöä todella seurataan.

Kun esitetään vaatimus, että pääomatuloveroa pitäisi korottaa tasolle, joka vastaa palkkoja ja eläkkeitä, väitetään usein, että tämä estäisi yrityksiä investoimasta Suomeen. Tämän takia on tärkeää, että pääomatuloveroa ei koroteta ainoastaan Suomessa, vaan myös EU:ssa sekä muissa osissa maailmaa. Merkittävää kannatusta korkeamman pääomatuloveron puolesta löytyy jo monissa paikoin unionia sekä Englannissa ja Yhdysvalloissakin.

 Åbo socialdemokrater rf. esittää, että puoluekokous velvoittaa SDP:n johtoa nostamaan puoluehallituksessa esille kysymyksen pääomatuloveron korottamisesta ja korostaa, kuinka tärkeää on, että sosialidemokraattinen liike aktiivisesti ajaa pääomatuloverotuksen kiristämistä sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla.

 Puoluehallituksen lausunto 
Aloitteessa esitetään perusteltu huoli pääomaverotuksen tasosta suhteessa palkkatulojen verotukseen ja sen eriarvoistavasta vaikutuksesta. Aloitteessa esitetään pää- omaverotuksen korottamista Suomessa sekä aktiivista toimimista asian puolesta sisarpuolueiden kanssa.

SDP on viimeksi hallitusvastuussa ollessaan ollut aktiivisesti uudistamassa verotusta luomalla pääomaverotukseen uuden progressiivisesti määräytyvän verokannan, jolloin suurimpia pääomatuloja verotetaan korotetulla kannalla. Myös pääomaverotuksen kokonaistasoa korotettiin. On kohtuullista, että myös pääomatulojen saajat ovat talouden vaikeiden vuosien aikana mukana talkoissa.

Kokonaisuuteen vaikuttaa suuresti myös veropohjan laajuus  erityisesti erilaisia sijoitustoiminnan muotoja (sijoitusvakuutukset, kapitalisaatiosopimukset jne.) koskien. SDP on esittänyt omassa vaihtoehtobudjetissaan, että pää- omatulon veroa korotetaan kahdella, ja korotetussa kannassa yhdellä prosenttiyksiköllä. Lisäksi aliverotettu finanssisektori tulisi huomioida vahvemmin verotuksessa.

Päätösesitys 
Puoluekokous yhtyy aloitteeseen pääomaveron korottamiseksi sekä aktiivisemman yhteiseurooppalaisen veropolitiikan luomiseksi.


Suunta näyttäisi siis ainakin  periaatteessa oikealta - kysymys on vain globaalista tietoisuudesta ja siihen liittyvästä intensiteetistä!

Aika entinen ei koskaan enää palaa...

Euroopan Parlamentin puheenjohtaja Martin Schulz jättää tehtävänsä puheenjohtjana ja ilmeisesti myös europarlamentaarikkona ja 'palaa kansalliseen politiikkaan' asettumalla ehdokkaaksi Saksan liittopäiville - ja valituksi tultuaan myös keskeisiin tehtäviin kansallisella poliittisella tasolla. Martin Schulz tunnettiin SPD:n oppositioaikoina räväkkänä kyseenalaistajana, vaihtoehtoisen lähestymistavan puolestapuhujana, sosialidemokraattisten arvojen keskeisenä saksalaisena avaajana eurooppalaisilla keskustelufoorumeilla. Mitä on tapahtunut?

Euroopan Unionissa on käyty  kiivasta keskustelua ja nähty vastakkainasettelua sosialidemokraattien, vasemmiston ja vihreiden haastaessa konservatiivista ja liberaalia enemmistöä. Samaan aikaan kuitenkin on on myös ollut johdonmukainen pyrkimys vuoropuheluun ja konsensuksen hakemiseen. Martin Schulzin puheenjohtajuus Euroopan Parlamentissa poliittisen vähemmistön edustajana on tästä yksi osoitus. Sillä on paitsi symboliarvoa, myös paljon sisällöllistä merkitystä. Konsensuksen kautta myös vaihtoehtoinen lähestymistapa saa lisättyä omia palikoitaan eurooppalaiseen politiikan megakoneeseen. Itse moottoria ei saa muutettua, mutta voi ehkä saada paremman ilmastoinnin, turvavöitä ja puskureita pahimpiin törmäyksiin.

Lokauun 30. päivänä 2016 tapahtui eurooppalaisessa politiikassa CETA-sopimuksen hyväksymisen myötä suuri, syvällinen ja todennäköisesti lopullinen arvomuutos, jolla sinetöitiin markkinoiden autoriteetti suhteessa kansalaisyhteiskuntaan ja sen valtiollisiin rakenteisiin. Hyvinvointivaltion poliittista vaihtoehtoa ei suljettu kokonaan pois, sitä voidaan resurssien lisäämisen muodossa edelleenkin tavoitella. Itse toteutus, hankintojen ja palveluiden tuottaminen niihin liittyvine monine oikeuksineen avautuu CETA-sopimuksen myötä pohjia myöten myös markkinoille ja yrityksille. Julkisen sektorin omana työnä toteutettava hanke on teoriassa mukana, mutta vain yksi muiden joukossa. Julkinen sektori itse on velvoitettu avaamaan kaikki hankintansa ja palvelunsa markkinoille.

Hyvinvointipalvelujen toteuttaminen omana työnä on ainakin teoriassa mahdollista, käytännössä todennäköisesti  harvemmin. Kaikki hankkeet on kilpailutettava ja siinäkin tapauksessa että julkinen sektori sattuisi voittaman kilpailutuksen, tulos voidaan kyseenalaistaa jos samalla sektorilla toimiva yritys on tehnyt hankkeesta tarjouksen. Ristiriitatilanteesta voidaan neuvotella ja yrittää löytää yksimielinen ratkaisu.  Asiaa ei kuitenkaan ratkaista CETA-sopimuksen jälkeen enää poliittisilla päätöksillä, vaan kuvaan astuu sopimuksen sisältämä tuomioistuinmenettely, tribuuni. Tämä uusi rakenne määrittelee itse sekä toimintansa hinnan että myös hävinneelle osapuolelle määriteltävät sakkorangaistukset.

Miten tämä liittyy sosialidemokratiaan ja Martin Schulziin, eroavaan Euroopan Parlamentin puheenjohtajaan?

Mielestäni viimeistään CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisen myötä on tapahtunut historiallinen käänne. Pohjoismaiseen käytäntöön, pääosin julkisen sektorin omaan toteutukseen, kansanvaltaiseen ja transparentiin perustunut hyvinvointivaltion rakentaminen on tullut tiensä päähän. Jos haluaa käyttää uuden "Pääoman" kirjoittaneen taloustieteilijä Thomas Pikettyn kieltä, on tapahtunut ¨konservatiivinen vallankumous". Sosialidemokraattinen, vahvaan ja kansanvaltaiseen valtioon perustuva hyvinvonnin rakentaminen ei ole enää samalla tavalla mahdollista kuin yhteisten voimavarojen kokoamiseen tähtäävällä, valtion ja kuntien varaan rakentuvalla politiikalla on runsas vuosisata tähdätty.

Tässä mielessä Martin Schulzin poislähtöön liittyy dramaattinen historiallinen käänne. Eurooppalainen sosialidemokratia joutuu etsimään uusia teitä yhdenvertaisuuden, mahdollisuuksien tasa-arvon ja kiihtyvällä vauhdilla tapahtuvan taloudellisen polarisaation säätelemiseksi. Parhaimmillaan sosialidemokratia voi toimia jonkinlaisena sosiaalista vähimmäisturvaa tavoittelevana hybridimoottorina  automaattiohjauksessa kulkevassa, globalisaation megakoneessa. Sosialidemokraattinen, valtion ja kuntien varaan rakentuva hyvinvointivaltio on passé. Se ei ole enää poliittisesti varteenotettava mahdollisuus vapaakauppasopimusten ja markkinoiden ehdoilla toimivassa maailmassa.

Historiallisia, arvopohjan muutokseen perustuneita käänteitä, 'vallankumouksia' on tapahtunut ennenkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Vanhan Testamentin kertomus Saulin voitelemisesta kuninkaaksi. Mooseksen laintaulujen toinen, ehdoton idolien palvomisen kieltävä käsky, ei enää riitä kansalle, vaan se haluaa harmoniaa tavoittelevan henkisen tilan sijasta itselleen kuninkaan 'muiden kansojen tapaan'. Varhaisjuutalaisuudelle, Maimonideksen seuraajille  Saulin voiteleminen kuninkaaksi merkitsi luopumista käskyjen arvopohjasta ja keskeisen vanhan arvopohjan katoamista.

Uudelle, kestävälle näkemykselle on siis nyt kysyntää.

PS: Facebookissa virinneessä keskustelussa nousi esiin merkittävä tulkintaero CETA-vapaakauppasopimuksen sisällöstä, jossa Valtteri Aaltonen toi esiin kannan, jonka mukaan julkiset palvelut eivät kuulu automaattisesti kilpailutettavina asioina vapaakauppasoikumsen piiriin. On syytä tallentaa käymämme keskustelu saatesanoiksi myös täällä blogissani, jotta tämä viralliseksiluokiteltava näkemys tulee tässä samassa yhteydessä esiin:

"Valtteri Aaltonen: Tuohon on nyt päässyt vähän vääriä käsityksiä CETA:n sisällöstä.
CETA:an ei sisälly määräyksiä siitä, mitä on tuotettava yksityisesti ja mitä julkisesti. Se ei siis velvoita avamaan julkisen palvelun tuottannon markkinoita eikä estä julkista valtaa tuottamastaan haluamiaan palveluita julkisesti. Sopimustekstissä on nimenomainen kirjaus, ettei sopimuksella puututa valtioiden sääntelyoikeuteen.

Ylipäänsä Suomessa sovelelttavat hankinta- ja kilpailutusmenettelyt seuraavat kansallisesta ja osin CETA:n tuomioistuinmenettely ei myöskään koske tilanteita, joissa julkisen vallan omistama tuottaja ja yksityinen palveluntarjoaja kiistelevät kilpailutuksen lopputuloksesta. Nämä ovat puhtaasti kansallisen tuomioistuinjärjestelmän piiriin kuuluvia asioita

Ilpo Rossi:Valtteri, kiitos kannanotostasi; kerrankin täytyy oikein itse toivoa että olen väärässä! EUtiedote näistä asioista kertoo kuitenkin, miten Kanada päästää Euroopan Unionin yritykset sikäläisille markkinoille ihan juurta jaksain. Mitä julkisten palvelujen suojaaminen tarkoittaa sen lisäksi että niiden toteuttamisen voidaan varata verovaroja ja rakentaa infrastruktuuria - sitäkin tietenkin kilpailutettuna?

Valtteri Aaltonen: Ilpo, se EU:n tiedote siis kertoo, että Eurooppalaiset yritykset pääsevät osallistumaan hankintojen kilpailutuksiin Kanadassa. Siis niiden hankintojen, joita on päätetty hankkia kilpailutuksen kautta yksityiseltä markkinalta, eikä tuottaa itse. Mutta tuo ulkoa hankkiminen on siis on täysin julkisen vallan oma poliittinen päätös, eikä CETA tuohon vaikuta. Siinä kun ei ole määräyksiä palveluiden yksityistämisestä tai ulkoistamisesta. Julkisesti voidaan edelleen tuottaa kaikki ne julkiset palvelut, mitkä poliittisesti päätetään.

Valtteri Aaltonen (ja Lassi myös): lisään kommenttisi blogitekstiini jälkikommenttina, jotta tämä keskustelu tulee asiallisesti dokumentoitua täälläkin. Vapaakauppasopimuksiin liittyvät pelot ovat keskeisesti koskeneet pelkoa julkisen sektorin joutumisesta näiden sopimusten kautta alisteiseen asemaan suhteessa markkinoihin. Tulossa on vielä julkisia hankintoja ja paveluja koskeva TISA-vapaakauppasopimus ja silloin viimeistään nähdään, missä nämä 'tilaaja-tuottaja-rajaukset kulkevat.

11.12. 2016 Hannu Vesa kirjoitti "Itsenäinen kansa - yhteistyöän maailma" Facebook-sivulla tästä samasta aiheesta:

"Olen eräissä aikaisemmissa päivityksissäni yrittänyt pitää Belgian Wallonien ja ranskankielisen sosialistipuolueen PS:n puolia EU-Kanada kauppa- ja investointisuojasopimuksen ratifiointikysymyksessä. Siihen oli useampiakin syitä: 

1) 1980-luvulle sijoittuneen "EU-diplomaattiurani" aikana olin nähnyt, kuinka kauppapoliittisten sopimusten laadinnan sisällyttäminen ns. yhteisökompetenssiin oli tehnyt hommasta pelkkää sisäpiirin touhua. Touhua, jossa aidosti vaikuttavina tahoina toimivat ainoastaan komission ja jäsenmaiden hallitusten kauppapolitiikasta vastaavat byrokraatit ja näihin ihonläheistä yhteyttä pitävät suuryritysten lobbarit. Joissakin harvoissa tapauksissa ay-liikkeen edustajat olivat päässeet porukkaan - mutta sillä edellytyksellä, että hetimmiten sopeutuvat joukkoon. Eivätkä puhua pukahtaneet mitään kuulemastaan ja näkemästään ulkopuolisille. Ns. kansalaisyhteiskunta oli lähinnä naureskelun kohde!

2) Vaikka olikin vallalla käsitys siitä, että Kanadaa koskeva CETA-sopimus olisi parempi kuin USA:n kanssa jo pitkälle neuvoteltu TTIP-sopimus, siihenkin olisi sisältynyt demokraattisen valtion päätökset ulkopuolisista tuomareista koostuneelle välitystuomioistuimelle alistava ISDS-menettely. Sen päätöksistä ei olisi ollut edes valitusoikeutta.

3) Suomi - ja sen neuvotteluja seuraavat virkamiehet - kuuluivat perinteittensä mukaisesti joukon huutosakkiin: Sen roolina oli osoittaa sokeaa kannatusta komission ja Kanadan neuvottelutulosta kohtaan. Ja torjua kaikenlainen kansalaisyhteiskunnan taholta tuleva epäily. Kritiikistä nyt puhumattakaan. Indoktrinointitehtävä onnistui niin hyvin, että jopa SAK (tietenkin edunvalvontayksikkönsä työväenliikkeen ulkopuolelta rekrytoimien asiantuntijoitten esityksestä) liittyi huutosakkiin.

Ja sitten yllätyksenä useimmille: pienen Belgian eteläinen 3,6 miljoonan asukkaan osavaltio Wallonia hylkää sopimuksen! Belgian hallitusmuodon sille antamin valtuuksin. Siitä huolimatta, että suurempi (käytännössä monikansallisten suuryritysten hallitsema) pohjoinen osavaltio Flanderi tuki sopimusta. Miten näin saattoi käydä?

Ao. VOX-EUROPE:n julkaisemassa artikkelissa todetaan, että Wallonian presidentin ja osavaltion sosialistijohtaja Paul Magneten johdolla PS oli jo pidempään oikeasti paneutunut kysymykseen ja tukeutunut mm. kansalaisjärjestöjen tarjoamaan asiantuntija-apuun. Ja heillä oli suuria epäilyksiä niin ympäristöä, maataloutta kuin elintarvikehygieniaakin koskevien kohtien osalta. Investointisuojasopimuksesta puhumattakaan. Walloonit eivät suinkaan olleet päättäneet marssijärjestystä, vaan se seikka, että he saattoivat tehdä selväksi oman kantansa vasta loppuvaiheessa, on osa komission ja EU:n kauppapoliittisen lobbyn valitsemaa taivuttelutaktiikkaa. Tuttu tilanne muistakin yhteyksistä, kun demokratian ylitse halutaan kävellä: Joko hyväksytte neuvottelutuloksen viivyttelemättä ja sellaisenaan. Tai hylkäämistä seuraava katastrofi on pelkästään teidän vikanne!

Lopputulema on sitten sellainen, että Wallonian sosialistit tekivät palveluksen meille muille - tyhmemmille ja laiskemmille - saamalla sopimukseen sen eräitä räikeimpiä puutteita koskevat lisäkirjaukset. Ja ennen kaikkea sen, että investointisuojammenettely ISDS korvataan eurooppalaiseen tuomioistuinjärjestelmään leivottavalla, tuomarien virkavastuuseen perustuvalla julkisella tuomioistuimella.

Syyttä ei Paul Magnette ole toiminnastaan saanut lempinimeä WALLONIX!

Olen ylpeä siitä, että Brysselin vuosinani opin tuntemaan useampia hänen lähipiirissään vaikuttavia tovereita."

Lisäys 23.12. 2016

Sitten Ceta vapaakauppasopimuksen hyväksymisen on kotimaassakin tapahtunut paljon. Valtteri Aaltosen kannanoton mukaan Ceta-sopimus ei avaa tietä kansainvälisille yrityksille kilpailemaan julkisen alan palveluista ja näin ilmeisesti Ceta-sopimuksen mukaan onkin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä etteivätkö kanadalaiset yritykset pääsisi mukaan tarjoamaan tuoteitaan ja palveluitaan Suomen julkiselle sektorille joko sellaisenaan tai osana kansainvälisiä yrityksiä. Voimaan on tulossa hankintalaki 2017 alusta ja laaja SOTE-uudistus vuoden 2019 alusta. Näissä molemmissa rajataan julkisen sektorin toimintavapautta aivan ratkaisevalla tavalla. EK:n asiantuntijalääkäri toteaa tämän jo vuonna 2015 julkaistussa kirjoituksessaan . Helsingin Sanomien pääkirjoitus lokakuulta 2016 toteaa saman seikan.  Hallituksen esitys SOTE-uudistukseksi jatkaa samalla linjalla. Esitys tulee lausunnolle vuoden 2017 alusta, joten asia ei ole valmis, mutta nykyisen hallituksen omat voimat riittävät ratkaisemaan asian. Lisäksi tulevat EU:n kilpailutusperiaatteet. 

Summasummarum: pohjoismaisesta, kansanvaltaisesta, itsenäisenä ja suvereenina subjektina toimivasta hyvinvointivaltiosta ei ole enää kuin muodollinen kansanvalta jäljellä.

Lisäys 19.2. 2017

Thos Wahlgrenin Fb-sivuilla käydystä keskustelusta:

 Valtteri Aaltonen sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä väitti minulle että CETA-sopimuksen piirissä julkiset palvelut olisi nimenomaan ja erikseen suljettu pois yrityksiltä. "CETA:an ei sisälly määräyksiä siitä, mitä on tuotettava yksityisesti ja mitä julkisesti. Se ei siis velvoita avamaan julkisen palvelun tuottannon markkinoita eikä estä julkista valtaa tuottamastaan haluamiaan palveluita julkisesti. Sopimustekstissä on nimenomainen kirjaus, ettei sopimuksella puututa valtioiden sääntelyoikeuteen." 

Kun yritykset voivat perustaa ja rekisteröidä filiaaleja myös sopimuksen piiriin kuuluviin maihin kuten Suomeen, kysyn: voiko tämä pitää paikkansa? Kirjoitin asiasta blogissani http://ilporossi.blogspot.fi/…/aika-entinen-ei-koskaan-enaa…

----
Thomas Wallgren Hei. Kyllä Valtteri on oikeassa. Mutta tuo on epäolennaista. Ceta joka ei velvoita yksityistämään eikä puutu sääntelyoikeuteen puuttuu hyvin radikaalisti sääntelyn reaaliseen mahdollisuuteen. Väännän vielä kerran rautalangasta. Jos Sipilän hallituksen uudistus markkinaehdollistaa Suomen sote-palvelujen tuotannon ja jos Ceta astuu voimaan sote-uudistuksen peruuttaminen käy Suomelle käytännössä, joskaan ei oikeudellisesti, mahdottomaksi Cetan konfiskaatiovelvoitteiden takia. (Jos Suomi peruuttaa markkinaehdollistamisen Suomi joutuu korvaamaan Suomen sote-markkinoille investointeja tehneiden veroparatiisiyhtiöiden menetettyjä tulevia voittoja.)

SOTE, CETA ja Tribuuni

SOME ja CETA
Otsikon kirjainlyhenteet kertovat Suomessa, Euroopassa ja koko maailmassakin käynnissä olevasta muutoksesta, joka sisältöineen tunkeutuu vähitellen tietoisuuteemme, vaatii kannanottoa ja sopeutumista ja -  lupaa ainakin periaatteessa mahdollisuuden vaikuttamiseen ja jopa muutokseenkin. Missä määrin vaikuttaminen ja muutos on mahdollista, sitä tässä on tarkoitus lyhykäisesti pohdiskella.

SOTE, sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudistus on tulossa ja maan hallituksella on vahva, kansanvaltaan ja eduskuntaenemmistöön perustuva mandaatti asian eteenpäinviemiseen. Koko valmistelun ajan on ollut nähtävissä ainakin se, että parlamentin oikealla laidalla keskustaa ja perussuomalaisia halkoen on ollut pysyvä halu ja intentio markkinan, so. yksityisten toimijoiden mukaantuomiseen. Kysymys on siis ns. valinnanvapaudesta ja yritystoimijoiden mukaantuomisesta kilpailutettaviin hankintoihin ja palveluihin. Valinnanvapaus tarkoittaa siis kilpailuttamisen sijasta pysyvää, julkisen ja yksityisen - mahdollisesti useampienkin toimijoiden  - mukaantuloa palvelujen tuottajaksi. Nämä siis tulisivat  'samalta viivalta' meillä pitkään, pohjoismaiseen, hallinnolliseen ja toiminnallisen  kansanvaltaan perustuvaan julkisen palvelujen tuottamisen rinnalle. Taustalla on jo 1970-luvulta vaikuttanut ns. uusliberalistinen ja monetaristinen konsepti. Kilpailuttamistilanteessa sosialidemokratialle ei lankea muuta tehtävää kuin puhtaasti hallinnollinen toimeenpanoon osallistuminen vaaleissa saadun mandaatin puitteissa. Pohjoismainen hyvinvointivaltion konsepti saattaa jäädä historiaan yhden tai kahden ihmisiän jatkuneena poikkeuksellisena jaksona.

SOTE-ratkaisuun on tullut mukaan myös Keskustan mukana uusi yllätyspiirre eli vaaleihin perustuvan maakuntahallinnon toteuttaminen tässä yhteydessä. Millainen tästä tulisi, se on vielä epäselvää, mutta tiettävästi haikaillaan maakuntavaalien toteuttamista muiden vaalien yhteydessä. Kunnallisvaalien osalta on jo ensi vuonna toteutumassa suuri muutos valtuustojen pienenemisen muodossa. Kun kuntayhtymissä ja muissa kuntien yhteisorganisaatioissa Keskustapuolue on pienten kuntien kautta saanut suhteettoman suuren hallinnollisen edustuksen, pelättävissä on että kuntarakenteen - kunnallisvaalijärjestelmän - kautta makuntahallinnon poliittinen epäsymmetria saa uusia ilmauksia. Jos näin käy, sosialidemokratia on eduskuntavaalitulostakin vaatimattomammassa asemassa maakuntahallinnossa. Puolueen nimen ja toiminnallisen symboliarvon, sosiaalisuuden ja kansanvallan ohella myös käytännön osallistuminen käy yhä ohuemmaksi ellei aivan homeopatian tasoiseksi.

Euroopan Unioni ja Kanadan välillä solmittu laaja vapaakauppasopimus , sienirihmaston lailla laajalle ja syvälle ulottuva rakenne on juuri astumassa voimaan. Sopimuksen lopullinen muoto oli parhaiten löydettävissä Unionin keskeisillä kielillä, ainoastaan väliaikainen versio löytyi kokonaan suomeksi. Siinä toistuu paitsi Euroopan Unionille, myös koko vapaakaupalle keskeinen periaate, tavaroiden ja palveluiden  ja muiden kaupan esteiden syvällinen - sanoisin perinpohjainen - poistaminen. Julkisten palveluiden osalta on tulossa vielä uusikin samaan suuntaan vievä vapaakauppasopimus CITA. Näissä Euroopan Unionin jäsenvaltioita ja Kanadaa johdatetaan toimimaan hyväksytyn sopimuksen hengessä ja toteuttamaan sitä tinkimättä.

Sopimuksen mukaan kaupan ja palveluiden tarjontaan liittyviä esteitä poistetaan laajalla rintamalla. EU-tiedotuksen mukaan julkiset palvelut turvataan. Tämä tarkoittaa että julkisia palveluja voi olla olemassa ja että julkinen hallinto voi tehdä määrärahallisia päätöksiä niiden kehittämisestä, mutta toteuttamisen on mm. CETA:n tapauksessa noudatettava tiukasti julkisten palvelujen tuottamiseen tarkoitettuja, toteuttajatahojen oikeuksia ja mahdollisuksia rajoittamattomia toimintatapoja. Artiklassa 19 määritellään samalla kertaa sekä laajasti että sitovan tiukasti, miten palveluntarjoajia on kohdeltava, otettava mukaan hankintakilpailuun, välttäen syrjintää ja erilaisia järjestelyjä jotka estävät palvelun tarjoajaa pääsemästä mukaan tarjouksineen.

Sopimus sisältää monia kilpailutilanteeseen liittyviä selvitysmekanismeja alkaen ristiriidan sopimisesta osapuolten kesken ja jatkuen aina kansainväliseen "tribunaaliin" saakka. Vapaakauppasopimuksen järjestämisvastuussa olevan sekakomission (EU, Kanada ja ulkopuolinen taho) tehtävänä on rakentaa osapuolia edustava tuomioistuin, tribunaali, jossa nimensä mukaisesti on kerrallaan kolme jäsentä ratkomassa tietyn rotaation puitteissa esillenousevia riitakysymyksiä. Olen ymmärtänyt niin, että pienempiä yksikköjä koskevia riitakysymyksiä voidaan delegoida yksittäisellekin lakimiehelle. Jos riita ei ratkea sovinnolla, osapuolet eivät käsittele sen jälkeen kysymystä, vaan se viedään oikopäätä asian edellyttämälle tasolle ja taholle tässä tuomioistuinmenettelyssä. Tribunaali ratkaisee asian perustuen vapaakauppasopimuksen periaatteisiin. Poliittista ratkaisua ei riitakysymyksessä tunnisteta. Poliittiset periaatteet on hyväksytty vapaakauppasopimusta solmittaessa. Nämä periaatteet eivät tietääkseni ole myöskään ristiriidassa EU:n omien kilpailuttamissääntöjen kanssa.

Kun nyt sosialidemokratia puheenjohtajansa suulla ilmoittaa, että se ei tule SOTE:n yhteydessä hyväksymään Kokoomuksen edellyttämää valinnanvapautta ja yksityisen palveluntarjoajan jatkuvaa läsnäoloa vaihtoehdon ja 'valinnanvapauden' tarjoajana, joudutaan tätä kysymystä katselemaan vapaakauppasopimuksen solmimisen jälkeen entistä tiukemmin myös tästä näkökulmasta. Jonkun valitun yksityisen palveluntarjoajan jatkuva läsnäolo on mitä ilmeisimmin ristiriidassa vapaakauppasopimuksen tarjouksia tekevien ja kilpailevien osapuolten etujen kanssa.

Samoin kieltäytyminen yksityisen osapuolen tarjouksesta sillä perusteella että se kerää toiminnastaan voittoa yrityksen omistajatahoille, ei taida vapaakauppasopimuksen logiikan mukaan olla mahdollista. Sen puitteissa mahdollisuus poliittisin perustein tapahtuvaan syrjintään on kiellettyä ja rangaistavaa. Julkinen toimija voi osallistua itse kilpailuun, mutta saadakseen palvelun toteutettavakseen sen on voitettava kilpailu. Oletukseni on, että kun julkisia hankintoja koskeva vapaakauppasopimus TISA aikanaan tulee käsittelyyyn ja päätettäväksi, tämä sama periaate toistuu myös siinä yhteydessä ja ehkä vielä laajemmin ja tarkemmin.

Voiton tavoittelun etiikasta vapaakauppasopimuksessa ei puhuta mitään. Päinvastoin, hallitusten ja hallintoelinten ei tule asettaa esteitä vapaakaupan  rahoittamiselle, organisoinnille tai rahansiirroille. Palvelujen tarjoajilla tulee olla täysi oikeus toimintaansa ja sopimuksen periaatteellinen tehtävä on helpottaa mukaanpääsyä.

Vahva, huoltapitävä ja kansanvaltainen julkinen sektori on aivan olennainen osa sosialidemokratiaa. "Ei kunnallsia töitä välikäsille" - tämä periaate on tullut tutuksi jo SDP:n vuoden 1903 Forssan kunnallisohjelmasta. Yhteisten voimavarojen kokoaminen ja 'julkinen säästäminen' - siis voimavarojen kartuttaminen - on sosialidemokratian tapa luoda jokaista yhdenvertaisesti kohtelevaa ja palvelevaa laatua. Siinä seteli ei seuraa asikasta, vaan seuraajana on palvelu itse, lopullisena tavoitteenaan asiakkaan kuntouttaminen ja tervehdyttäminen. Yhdenvertaisuus toteutuu siis toiminnan tavoitteen muodossa, ei siihen käytettävän resurssin samansuuruisuutena.

Vapaakauppasopimus CETA  kannattaa lukea huolella ja ajatuksella läpi. Kysymys on valtavasta kannanottojen määrästä, joka sienirihmaston kaltaisesti nivoutuu jo eri yhteyksissä päätettyihin periaatteisiin ja ratkaisuihin, ulottuu yhteiskuntaelämän eri alueille ja luo oman, lainvoimaisen, osapuolia sitovan kokonaisuuden. Jos politiikalla halutaan pitää kiinni julkisen hallinnon omasta tuotannosta, sen on kilpailutilanteessa ja vapaakauppasopimuksen kaikkia määräyksiä noudattaen selviydyttävä testistä.

Kun sosialidemokratia on nyt muokkaamassa periaateohjelmaansa ainakin kahden version voimalla, kysymys suhteesta pohjoismaiseen, kansanvaltaiseen ja kaikkia yhdenvertaisesti kohtelevaan hyvinvointivaltioon nousee väistämättä keskusteluun ja ratkaistavaksi. Jos siitä halutaan pitää kiinni, sen keskeinen olemus on saatava myös sisäänrakennettua Euroopan Unionin ja globaaleiden rakenteiden sisälle maailmanlaajuisena säätelynä.

Kysymys kuuluu: ovatko vapaakauppasopimukset, sellaisina kuin mitä Euroopan Unionin ja Kanadan välinen vapaakauppasopimus nyt meille tarjoaa, myös sosialidemokratian uusi tie?

Analyysia 110 vuoden takaa

Kaupallisuudesta ja välikäsistä

"Inhimillisessä yhteiskunnassa ovat kaikki yksilöt sidotut toisiinsa tuhansilla langoilla, sitä moninaisemmin mitä korkeampi kansan sivistystaso on. Kun häiriöitä tapahtuu, niin tuntuvat ne kaikissa jäsenissä. Häiriöt tuotannossa vaikuttavat tavarain jakoon ja kulutukseen, sekä päinvastoin. Kapitalistisen tuotannon luonteenomainen merkki on tuotannon välineitten keskittyminen yhä suurempiin tuotantoalueihin. Tuotteiden jaossa ilmenee päinvastainen piirre, se joka tuhoavan kilpailun kautta on tungettu itsenäisen tuottajan riveistä, pyrkii yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tunkeutumaan välikädeksi tuottajain ja kuluttajain väliin turvatakseen olemassa olonsa.

Tämä on syynä silmiinpistävään välikäsien, kauppiasten, kaupustelijoiden, ruokakauppiasten, välittäjien, asiamiesten, kapakoitsijain y.m. lisääntyminen, kuten tilasto osoittaa. Useimmat näistä henkilöistä, joiden joukossa naisilla itsenäisinä liikkeenharjoittajina on suuri sija, viettävät enimmäkseen huolekasta elämää, Monet ovat pysyäkseen pystyssä, pakotetut käyttämään hyväkseen, ja edistämään ihmisten alhaisimpia haluja. Siitä seuraa mitä vastemielisin reklaamien teko, etenkin kaikkeen nähden, joka koskee ihmisen nautinnonhalua.

----

Välikäsien lisääntyvä joukko tuottaa paljon epäkohtia. Vaikkakin he ponnistelevat kovasti ja työskentelevät surullisissa oloissa, ovat he kuitenkin enimmäkseen joukko loiseläjiä, jotka tuottamatta toimiskelevat ja kuten työnantajatkin elävät toisten työstä. Välttämätön seuraus tästä välikaupasta on elintarpeitten kalleus; ne tulevat siinä määrin kalliimmaksi, että ne usein maksavat kaksi ja moninkertaisen hinnan siitä mitä tuottaja niistä saa. Ja jollei tuntuva hinnan korotus ole viisas ja mahdollinen, koska silloin tulisi pysähdys käyttämisestä, niin huononnetaan tavaraa teennäisesti, väärennetään elintarpeita, käytetään vääriä mittoja voiton takia, jota ei muuten saataisi. Erikoinen petoksen laji on kaupoissa löytyvät valmiiksi punnitut tavarat; kilon sijaan annetaan 700 grammaa ja koitetaan niin voittaa kaksinkerroin mitä hinnasta pudotetaan.

Huonoimmassa asemassa ovat työläiset, jotka ottavat  tavaransa velaksi ja joiden täytyy siis vaieta, vaikka näkisivät petosta silmiensä edessä. --- Huijaus ja petos ovat yhteiskuntaolojemme ehdottomat seuralaiset, ja muutamat valtiolaitokset esim. korkeat välilliset verot aiheuttavat niitä.

Lait eivät paljoa vaikuta elintarpeiden väärennystä vastaan. Taistelu olemassaolosta pakottaa petoksen harjoittajat  käyttämään yhä ovelampia keinoja, ja harvoin tapahtuu perinpohjaista ja ankaraa tarkastusta.

Näiden kaupassa esiintyvien epäkohtien positamiseksi, joista juuri suuret joukot enemmän kärsivät, on perustettu osuusyhtiöitä."

(Lainaus August Bebelin kirjasta "Nainen ja sosialismi", suom. Yrjö Sirola, 200-203, Kotkassa 1907, Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l.)