Arvopohjaisen realismin suhteellisuus

 Tasavallan presidentti Aleksander Stubb määäritteli diplomaateille järjestetyillä päivillä  26-27.8. 2024 Suomen ulkopolitiikan "arvopohjaiseksi realismiksi". "Määrittelen arvopohjaisen realismin kokoelmana universaaleja, vapaudesta, ihmisoikeuksista ja kansainvälisistä säännöistä nousevia arvoja, jotka huomioivat myös globaalin monimuotoisuuden, kansallisvaltioiden, alueiden ja kulttuurin sekä historian realiteetit. Maailman ongelmia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kanssamme samaa mieltä."

Arvopohjainen realismi ei ole tietenkään mikään tieteestä ohjautuva määritelmä, vaan pikemminkin se on mahdollisuuksien taitamista, "angewandte Kunst"(Soveltavaa taitoa), jonka taustalla arvot ja asenteet näyttelevät pääosaa.  Arvopohjaisen realismin etiikka saattaa vaihdella suurestikin - itseasiassa koko eettisen asennpoitumisen koko kirjolla. Tasavallan presidentin "narratiivi" on yksi monista vaihtoehdoista; läntisen arvoyhteisön tällä hetkellä edustamat arvot on yksi niistä. Myös muita - perusteltuja - lähestymistapoja onm havaittavissa.

Olen blogissani toisaalla käsitellyt tätä kysymystä lähtien arvoperusteiden kirjosta, koska eettinen arvopohja voi vaihdella jopa omaksumassamme läntisessä arvoyhteisössä. Samoin se voi vaihdella myös kansakunnan sisällä niin yksilöiden kuin kansanryhmienkin välillä. Kuvaavaa on, että juuri tällä viikolla hallituksemme on julkaissut rasismin vastaisen periaate- ja toimintaohjelman, jonka perussuomalaiset, hallituksen toinen kantava voima on jo ehtinyt puolueena torjua vaikka sen hallituksessa hyväksyykin. Arvopohjainen realismi tarkoittaa tässä yhteydessä erirotuisten ja siis ulkomailta meille tulevien, etniseltä ja ihonväriltään ja toimintatavoiltaan erilaisten ihmisten torjumista, realismi ohjelman nimellistä hyväksymistä hallituksessa. 

Tunnetun sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan keskeisin etiikan laji on Frommin käsitteistössä humanistista etiikka. Elämän taitoa, elämän kunnioittamista itsessä, muissa ihmisissä ja elonkehässä ylipäätään; ihmisen nostamista lajiolentona keskeiseen, ratkaisevaan asemaan. Totuus tekee ihmisen vapaaksi; uskaltaa epäillä ja etsiä ihmisyydelle parempia vaihtoehtoja. Uskoisin monen kohdalla juuri tämän vaihtoehdon nousevan keskeiseksi arvioidessamme myrskyisää maailmaa ja sen jokapäiväisiä, usein väkivaltaisia, tuhosuuntaisia ja pelottavia uutisia. Suomessa olemme pitkään oppineet rakastamaan ja hyväksymään tämän lähestymistavan. Koululaiutoksemme on jo viimeistään peruskoulun syntymisen jälkeen rakentunut vahvasti humanistisen etiikan pohjalle. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että kaikki olisivat läheskään samaa mieltä sen enempää opettajien kuin oppilaidenkaan joukossa. Väkivalta, uhkailu, mobbaaminen ja surmatyöt puhuvat tästä selvää kieltään.

Toisen etiikan lajin, ei niinkään harvinaisen, muodostaa autoritaarinen etiikka. Autoritaarisuus ymmärretään meillä useimmiten johtajakeskeisenä, alistavana toimintatapana, joka onkin autoritaarisuuden yhden puolen keskeinen piirre. Toisen puolen autoritaarisuudessa muodostaa alistuminen; useimpien kohdalla se tarkoittaa kykyä sopeutua ja olla tottelevainen. Mitalin toisena puolena tässä ambivalentissa eettisessä suhtautumisessa on itsekeskeisyys ja narsismi, muista piittaamattomuus, arroganssi, röyhkeys – ja siihen perustuva etiikka. Elämä on kilpailua, vahvempi voittakoon – niin syntyy myös elinvoimainen yhteiskunta; minä kuulun etuoikeutettujen joukkoon. 

Median välittämä vaikutelma on, että erityisesti Kiina olisi autoritaarisen kulttuurin kaikkein selkein ilmentymä? Entä miten on "Make the America great again" jossa käydään ankaraa taistelua kahden tasavahvan poliittisen voiman välillä? Tai Euroopan Unionin perussopimus, joka asettaa erityisen kilpailukykyisen markkinatalouden autorisoiduksi hallintomalliksi sulkien mm. pohjoismaisen hyvinvointivaltion pois mahdollisuuksien joukosta? Tai Kiinan valtion tukemaa teollisuutta arvostellaan lännessä, jossa kuitenkin valtion tuet maataloudelle ja avainasemassa oleville teollisuudenaloille ovat vahvaa "arvopohjaista realismia". Entä läntisen arvoyhteisön ankarasti arvostelema Kiinan uiguureihin kohdistama "koulutusohjelma samaan aikaan kun lämntisen arvoyhteisön johtava makrotalous tukee Israelin Gazaan ja länsirannalle kohdistamia tuhoisia iskuja? Tai palestiinalaisten taistelu itsenäisen, harmooniseksi  oletetun ja edellytyn islamistisen valtion puolesta mitä väkivaltaisimmilla taistelumuodoilla ja - mm. naisten oikeuksien suhteen -   perinteisellä, ehdottoman autoritaarisella suhtautumisella?

Kaikkia näitä poliittisia, uskonnollisia ja traditioon perustuvia toimintatapoja noudatetaan "realismin" välttämättöminä vaatimuksina  samalla muistuttaen arvoperinnöstä - jonka on joustettava. Äiti-Venäjän on joustettava, kun patriarkaalinen rationaliteetti vaatii lisää maata ja vaikutusvaltaa. 

Arvopohjainen realismi asettaa lisäksi eettisiä vaatimuksia hallitsemalleen massalle. Abosoluuttinen etiikka tarkoittaa epäilemättömyyden taitoa. Yhteiskunnallisesti valistumaton ja passiivinen ihminen lienee tunnusomaisin tällaisen eettisen vaihtoehdon kannattaja. Abosoluuttisen etiikan aktiiviset muodot voivat johtaa uskomattomiin katastrofeihin, kun epäilykyvytön massa kääntyy tukemaan vaikkapa narsistista, mobbaavaa ja suuruudenhulluja visioita hahmottelevaa johtajaa. Oletko joskus ihmetellyt presidenttiehdokas Trumpin raivokasta kannattajajoukkoa, Venäjän kansan lähes ehdotonta tukea presidentti Putinin "arvopohjaiselle realismille" tai 1,4  miljardin kiinalaisen sopeutumista ilmeisen rationaalisena pitämäänsä kiinalaiseen hallintokulttuuriin? Niitätäkin perustellaan arvopohjaisella realismilla.

Tämän päivän maailmaa on katseltava yhä ilmeisemmin  kansallisten lähtökohtien "arvopohjaisen realismin" lisäksi myös ottaen huomioon globaalit, planetaarisiset olosuhteet ja niiden väistämättömät reunaehdot ja jännitteet; maailmanlaajuinen, kilpailun ehdoilla toimiva markkinatalous ja sen luoma voimavarojen polarisoituminen; tekninen vallankumous, joka on johtamassa keinoälyn pohjalla toimivaan veltavaan "megakoneeseen"(vrt. Lewis Mumford). Sotilaallisen varustautumisen käytössä oleva, huippuun kehitetty teknologia, jonka tuhovoima voi poimia kohteekseen niin yksittäisen ihmisen kuin kokonaisen maan ja jopa maanosan. Tämän  kaiken taustalla tapahtuma ilmastomuutos ja maapallon resurssien ylikäyttö luovat nekin yhden lähtökohdan, joka vaatii "arvopohjaista realismia", tosin kokonaan toiseen suuntaan, mihin myös Eurooppa on tällä hetkellämenossa. Viittaan vain saksalaisen BSW-ryhmän puheenjohtajan Sahra Wagenknechtin juuri julkaistuun videoon, jolla hän alkaneen vuosituhannen tapahtumiiin ja  lainauksiin julksista esiintymisistä osoittaa, että Saksan liittokanslerin Olof Scholzen "arvopohjainen realismi" perustuu tosiasioiden vääristelyyn. "Olof Scholze valehtelee", väitää hän julkisesti videopuheessaan. Wagenknecht ei ole mikä tahansa takapenkin kommentoija - hänen juuri perustamansa "BSW" -puolue saavutti 6,2 prosenttiyksikön kannatuksem eurovaaleissa ja sai Europarlamenttiin 8 paikkaa. Hänen puheenvuoronsa edustaa sodan ja asevarustelun vastaista "arvopohjaista realismia", jota pyritään koko ajan vaientamaan. Kiihtyvä militarismi ja pyrkiminen voittoon neuvottelujen sijasta on  viemässä meitä kohden laajenevaa ja kiihtyvää sodankäyntiä. Ennenpitkää saatetaan ottaa käyttöön ydinaseita tai niistä johdettua "likaista teknologiaa". Tilanteen ja arvopohjaisen realismin hallitsemattomuus ja moniperusteisuus on pelottava, äärimmäisen huolestuttava ilmiö.

Tietenkin toivon tasavallan presidentin taipuvan arvopohjaisessa realismissaan yhä selvemmin perinteisen humanistisen etiikan kannalle. Vuonna 2025 tulee kuluneeksi 50 vuotta Helsingissä pidetystä Euroopan Turvallisuus- ja Yhteistyökonferenssista (ETYK), jonka loppuasiakirjaa voidaan pitää yhtenä sopimuspohjaiseen lähetymistapaan kuuluvana kansainvälisenä asiakirjana ja sitä varten perustettua ETYJ-organisaatiota oikeusvaltiojärjestelmään kuuluvana, peruuttamattomana instituutiona. ETYK-kokouksen keskeinen sanoma oli, että ihmiskunta luopuu aseelliseen uhkaamisen ja sotilaalliseen voimaan perustuvasta toimintatavasta ja ryhtyy järjestelmällisesti rakentamaan luottamukseen ja yhteistyöhön perustuvaa maailmaa. Neuvostoliitto romahti ja pian alettiin laajentaa aseisiin ja sotilaalliseen uhkaan perustuvaa arvoyhteisöä.

Minusta vaikuttaa sitä, että nuorempi sukupolvi ei ole sisäistänyt 50 vuotta sitten Helsingissä pidetyn    ETYK-maailmankonferenssin suurta sanomaa ja arvoa. Kokisin tärkeäksi, että myös tämän konferenssin sanoma voitaisiin edelleen palauttaa "arvopohjaisen realismin" vastuulliseksi työvälineeksi.

Arvopohjainen realismi - Tasavallan Presidentin lanseeraama käsite ulkopolitiikkaan - on enemmän soveltavaa taidetta kuin tiukkaa tiedettä. Se saa monenlaisia muotoja maasta, ideologiasta ja kulttuurisesta taustasta riippuen. Pahimmillaan se voi olla pelkkää sopeutumista eteentulevaan tilanteeseen - arvovapaata realismia.

Arvopohjamme ilman mitaleita

Pariisin olympialaiset ovat tätä kirjoittaessa juuri päättymässä, päättäjäiset ovat alkamassa. Ensimmäistä kertaa olympialiikkeen historian aikana suomalaiset tulevat olympialaisista saavuttamatta ainoatakaan mitalisijaa. Keskustelu on alkamassa siitä, onko kansallinen itsetuntomme kiinni menestymisestä olympialaisissa, menestymisestä kilpailussa, menestymisestä kaikkein parhaimpina, suorituskykyisimpänä, ylivertaisina kaikkiin muihin kansoihin ja maanosiin verrattuna?  Mikä rooli henkilökohtaisella kilpailussa menestymisellä, voittamisella kansakuntana on ylipäätään tulevaisuudellemme?

Palaaminen olympialaisista ilman mitaleita vie paljon pohjaa pois ajattelulta, että olisimme kansakuntana ylivertainen maailman parhaiden joukossa. Sata vuotta sitten olimme maailman paras kansakunta silloin olympialaisiin osallistuneiden kansakuntien joukossa. Tämä saavutus nosti kansallista itsetuntoamme ja saattoi olla vaikuttamassa osin jo taistelussa kansallisesta itsenäistymisestä, nousemisesta kansakuntana kansakuntien joukkoon. Vai oliko niin, että  monet 1800-luvun uudistukset jo sellaisenaan nostivat kykyämme ilmaista itseämme niin henkisesti kuin fyysisestikin?  Nyt, sata vuotta myöhemmin, olympialiikkeen vähittäisen vahvistumisen myötä osuutemme mitaleista ja menestyksestä on vähitellen kaventunut ja sitten toisen maailmansodan olemme saaneet olla iloisia pienemmistä mitalimääristä ja laskea hyväksemme senkin että on ylletty 'pistesijoille'. 

Kilpa-ja erityisesti huippu-urheiluun liittyy enemmän tai vähemmän avoimesti tietynlainen exseptionalismi, kansallisen erinomaisuuden esiinmarssittaminen, mikä sitten näkyy ja jota käytetään myös poliittisen autoriteetin perusteena. Onko Suomenkin yhteiskunnallisen erinomaisuuden pohjalla tällaista exeptionalismia, poikkeuksellisen kansallisen erinomaisuuden tavoittelua? Vai olisiko erinomaisuuden painopistettä muutettava kääntämällä pyramidi ylösalaisin niin että kansan kokonaisvaltainen hyvinvointi olisi kaiken arvopohjaisen tavoittelun ytimessä?

Meistä ei tullut maailman 'herrakansaa'. Suuruudenunelmat eivät voi enää perustua sen enempää maantieteelliseen laajentumiseen kuin fyysiseen tai henkiseen paremmuuteenkaan maailman kansojen joukossa. Kysyä voidaan, onko edes mielekästä ja järkevää yrittää tavoitella absoluuttista huippusuoritusta ja tehdä siitä kansallisen ylpeyden aihe ja kansallisen menestyksen mittari. Onko ylipäätään mitään järkeä rakentaa kansallista itsetuntoa huippusuoritusten varaan? Onko tätä TV2:n olympiastudion loppupäätelmänä toteamaa "surullista saldoa" tarkoituksenmukaista pitää sellaisena arvopohjana, joka keskeisellä tavalla ohjaa suhtautumista nuorempaan polveen, kasvatukseen ja ihmisten  arvostukseen kansalaisina?

Minä itse olen juuri toisen maailmansodan alla syntyneenä joutunut kärsimään lapsuuden ankaruudesta sota-ajan lapsena. Isä oli rintamalla, äiti kotona lastensa, minun sisaruparveni kanssa, ilman toimeentuloa. Ruoasta oli jatkuva puute, elettiin korttiannoksilla, joita niitäkän ei aina saatu. Kehoni painui kasaan jo lapsuusiässä, ravinnon puute aiheutti ns. riisitautia, joka heikensi muutoinkin hauraaksi jäänyttä luustoa. Penisilliini yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Suurista kansantaudeista kuten keuhkotaudista, hinkuyskästä, tuberkuloosista ja lapsihalvauksesta kärsittiin pitkälle 1950-luvulle. Hampaidenhoito oli minun lapsuudessani vielä aivan sattumanvaraista. Niin kärsittiin varmaan koko maailmassa. Näillä olosuhteilla oli uskoni mukaan melkoisen paljon merkitystä suurten ikäluokkien terveydentilaan pääsemisessä  ja täyteen terveyteen kasvamisessa.

Näiden ajatusten myötä palaan uudelleen pohtimaan kansallista menestystämme ja yleisen terveydentilan, sosiaalisen hyvinvoinnin  ja henkisen ja ruumiillisen aktivoitumisern mahdollisuuksia maassamme. Parastaikaa  hyvinvoinnoin perustaa murennetaan hyvää vauhtia. Samaan aikan toivotaan kansalaistemme menestyvät urheilusuorituksissa, tieteen ja taiteen soveltamisessa tavalla joka tuottaa maallemme  myönteistä mainetta ja arvostusta. Näsitä samoista asioista on taisteltu koko itsenäisyytemme ajan. Vieläkään ei tässä rikkaaksi  ainitussa maassa kyetä turvaamaan kaikille mahdollisuutta täyteen syntymiseen, siis kaikkien nioiden ruumiillisten ja henkisten ainesten täyteen toteutumiseen, joiden pohjalta kansalaiskuntoamme loppujen lopuksi mitataan.

Vai onko niin, että juuri hyvinvointi on meidät veltostuttanut pullamössöhyvinvointia tavoittelevaksi, urbaaniksi ja Ben Zyskowichzin sanoin paapotuksi ja laiskottelua elämänarvona pitäväksi kansaksi, jolle sekä henkilökohtainen että kansallinen menestyminen on yhdentkevää? 

Pienikokoisena, sota-ajan puutteen keskellä kasvaneena  lapsena oli vielä varusmiespalveluksessakin yksi viimeisiä, niin fyysisen kokoni kuin aakkosjärjestyksessä loppupään kirjaimilla alkavan sukunimenikin johdosta. Aika usein harjoitusten jalka- ja polkupyörämarsseilla minut määrättiinkin "jälkipään vartijaksi" huolehtimaan siitä että jos joku putosi syystä tai toisesta pois joukon vauhdista, tieto siitä satiin marssia etupäässä vetävien tietoon. 

Olisiko niin, että kansalaiskunnon kehittämisessä olisikin etupään vauhdinpitäjistä huolehtimisen sijasta kiinnitettävä huomiota entistä enemmän siihen joukkoon, joka syystä tai toisesta ei pääsekään mukaan yhteiseen "kehityksen kelkkaan", vaan jää tavalla toi toisella puolitiehen omien kykyjensä ja mahdollisuuksiensa kehittämisessä? 

Olisiko yhteiskunnallisessa arvopohjassamme löydettävissä uusia aineksia ja mahdollisuuksia muuttamalla paradigmaa, aloittamalla kokonaan alusta? Eikö päähuomio olisi kiinnitettävä valtavaan putoajien ja keskinkertaisen suoritustason joukkoon sen sijasta että huomio ja panostukset suunnataan kapeaan kärkeen?

Eurooppalaista tragiikkaa Suomeen sovellettuna

Siirtyminen syksyyn kesäkauden jälkeen näyttää alkavan talouden osalta varsin surullisissa ja näköalattomissa merkeissä. Hallitus on käynnistänyt laaja-alaisiin leikkauksiin ja kaikki tulonsa kuluttaviin kansalaisryhmiin suunnatut veronkorotuksensa. Kaikki säästävät näiden uhkien edessä, ostovoima sakkaa ja talouden moottoriksi tarkoitettu pörssikin mataa jo kaiketi viidettä vuotta pohjalukemissa. Muutosta parempaan ei ole näkyvissä. 

Uutiset Euroopasta kertovat, että Euroopan keskeinen kansantalous Saksa on suurissa vaikeuksissa eikä nopeaa elpymistä sielläkään näytä avautuvan. Syynä on paitsi kuluisa eurooppalainen ja Saksassa  vuodesta 1949 perustuslakiin sidottu velkajarrupolitiikka, myös taloudelliseen rivaliteettiin (myrkylliseen kilpailuun) ja ilmeiseen ryssävihaan perustuva, NATOn laajenemisesta generoituva ja Ukraina sodan puhjettua edelleen kiihtynyt  sanktiopolitiikka sekä näiden seurauksena tapahtunut Venäjän kaasuhanojen sulkeutuminen EU-mailta sekä tästä kaikesta seurannut syntynyt tarjontainflaatio. Kaikkien näiden yhteisvaikutus - lisättynä Kiinan teollisuuden ja USA:n digitaaliseen kehitykseen perustuvan keinoälyn (AI) menestyksellä - ovat johtaneet jo vaaralliseen, alaspäin suuntautuvaan kierteeseen. 

Lyhyesti, Eurooppa ja sen suuret vanhat jäsenmaat ovat taloudellisesti aneemisessa tilassa. Muut suuret makrotalousalueet - kuten USA ja Kiina - ovat menestyneet hyvin. USA:n pörssi on suurista valtionveloista ja suorastaan dramaattisen vahvasta velkaelvytyksestä  huolimatta huippulukemissa. Nämä kilpailevat makrotalousaalueet muodostavat jatkuvan uhan Euroopan hyvinvoinnin kehitymiselle. Ei ole liioittelua puhua "eurooppalaisesta dystopiasta", niin vakavia ja hallinnollisesti perustuslailliseen sementtiin valettuja nämä ongelmat ovat.

 

Juuri tämän aamun (5.8. 2024) YLE:n mittausten mukaan Marinin hallituksen puolueiden yhteiskannatus on 55,7, Orpon johtaman hallituksen puolueiden yhteiskannatus vain 44,8. Hallituksen talouspolitiikan raamit tulevat Euroopan Unionista ja sen kasvu- ja vakaussopimuksesta, jonka pohjalta johdetussa Euroopan Komission raamissa hallituksen on pysyttävä. Kasvu- ja vakaussopimus on perustuslakitasoinen sopimus, jonka reunaehtoja ei mikään hallitus Suomessa saa rikkoa. Tästä seuraa, että nyt oppositiossa olevien puolueiden muodostaman hallituksen on pysyttävä näissä samoissa raameissa. Paitsi että alkuvaiheessa tarvittavat säästöt pitäisi suunnata uudelleen, satsausten työllisyyteen ja kasvuun pitäisi seurata kaavaa, joka käynnistää talouden moninkertaistajia. Näitä löytyy kaikkein eniten julkiselta sektorilta, veronkanto-oikeudella varustettujen yhteisöjen alueelta. Lisäksi kaikki elvytysvarat pitäisi suunnata suoraan työllisyyteen ja pääsääntöisesti julkisen sektorin tehtäviin, joissa noudatetaan tiukasti työehtosopimusten palkka- ja muita ehtoja ja jossa palvelusuhteet ovat täysimittaisia.  Laskelmani mukaan nykyisen suuruiset satsaukset osin säästöinä ja osin velanottona mahdollistaisivat itsekannattavan työllisyyteen 5-10 vuoden jaksolla laskien velkasuhteen nopeasti EU:n perussopimuksen hatusta vedettyihin raameihin.Suurimman jarrun talouden nopeaan tasapainottamiseen muodostaisi Kasvu- ja vakaussopimuksen 3%n kasvurajoitus.  Euroopan Unionin traagista makrotalouskuilua tämä ei kuitenkaan millään tavalla korjaisi.