Suomessa on alkamassa helmikuun alussa valtava poliittisten lakkojen suma. Se ei tosin lopullisesti pysäytä suomalaista yhteiskuntaa, mutta poliittisena kannanottona sillä on paljon merkitystä. Julkisen velan supistamisen ohella hallitus ajaa läpi mittavaa työelämän heikennysten kokonaisuutta. Ennen vaaleja silloinen oppositio kiinnitti kyllä huomiota valtion velan suuruuteen, mutta ilmeisen salassa valmistelluista aikeista työelämän dramaattiseen muuttamiseen vaiettiin kokonaan.
Työoikeuden emeritusprofessori Seppo Koskisen mukaan hallituksen vientivetoinen malli on kansainvälisten sopimusten vastainen ja poliittisia lakkoja koskevat rajoitussuunnitelmat ovat tyypillisiä autoritaarisille järjestelmille, koska poliittiset työtaistelut kuuluvat demokratiaan.
Ammattiyhdistysliikkeessä on lähinnä palvelualojen ja julkisen alan ammattiliittojen toimesta yritetty kyseenalaistaa vientivetoista sopimuspolitiikkaa. Perustelut eivät ole olleet kovin vakuuttavia muilta osin kuin ammattiyhdistysliikkeen itsenäisyyden ja toimintaoikeuksien puolustamisen kannalta. Kaiken lisäksi lakkosuma koskee tänä talvena suurelta osin koko Euroopan Unionia, jossa - samoin perustein kuin Suomessakin - on jouduttu kovaan vastakkainasetteluun ja vaikeisiin ristiriitoihin. Tärkeää olisi löytää taloudellisia perusteita noudatetun poliittisen lähestymistavan heikkouksista ja - kuten uskon - yhteensopimattomuudesta Euroopan Unionin tavoitteleman yhteisen hyvinvoinnin, rauhan ja demokratian kanssa. Kuten työoikeusprofessori Koskinen toteaa YLEn uutisten välittämässä kannanotossa, keskinäiseen kilpailuun ja sen perusteella tehtäviin työelämäheikennyksiin perustuvat ratkaisut eivät ole sopusoinnussa demokratian kanssa.
Kysymys siis kuuluu: missä vika loppujen lopuksi piilee? Mikä saa hallituksen - ja ilmeisesti koko maanosan - toteuttamaan politiikkaa, joka johtaa tuloerojen kasvuun ja vuosikymmeniä voimassaolleiden kansainvälisten sopimusten rikkomiseen?
Osoituksena siitä, että makrotaloutta - siis kuntien, valtioiden ja valtiota suurempien yhteisöjen kuten Euroopan Unionin talouuta voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin mihin Euroopan Unioni on sitoutunut, on USA:n valtioliiton (United States Assiciation) raha- ja finanssipolitiikka. Kuten tiedetään, USA:lla on liittovaltiona velkaa yli 30000 miljardia dollaria, mutta se ei ole estänyt presidentti Bidenin hallitusta laskemasta liikkeelle lähes 800 miljardin dollarin lakikokonaisuuden, jonka ytimessä on ilmastomnsuojelulla perusteltu "Inflation Reduction Act" (IRA) sekä joukko tietoyhteiskuntaan siirtymistä edistäviä lakeja. Koko tämä paketti rahoitetaan tekemällä velkaa. Velka muuttuu päätöksen tekemisen myötä todellisiksi maksuvälineiksi - julkisyhtesön velka on kansalaisten ja yritysten pääomaa kirjanpidon tasapainoperiaatteen mukaan.. Suuret monikansalliset yrityksen Euroopassa seuraavat der Spiegel -lehden 45/2023 julkaistun jutun mukaan tätä kutsua ja siirtävät edullisten lainoitusehtojen myötä pääkonttoreitaan ja tehtaitaan USA:han.
Nähtävissä on, että eurooppalainen makrotalouspolitiikka ei pysty vastaamaan tähän mielestäni Modernin Monetaarisen Teorian (MMT) mukaiseen makrotaloudelliseen ratkaisuun. Syynä tähän on Euroopan Unionia ja sen keskuspankkia EKP:tä perustettaessa peruskirjaan maakohtaisesti työstetyillä konsensuspäätöksillä päätynyt velkajarrupolitiikka, jossa Unioni - vaikka saakin keskuspankin kautta käyttöönsä yhteisvaluutan ja sen mukana päätösvallan raha- ja finanssipoilitikasta - kuiten kieltäytyy käytämästä näitä välineitä yhteisen hyvinvoinnin luomiseksi. Kysymys on MMT:n endogeennisen, omapäätöksisen ja eksogeenisen, ulkoa määräytyvän raha- ja finanssipoltiikan ratkaisevasta erosta.
Millä tavalla uutta rahaa syntyy nyky-yhteiskunnassa? Kun kultakannasta on luovuttu Bretton Woods-sopimuksella jo yli viisikymmentä vuotta sitten, uuden rahan painamisen ja - digitaalisessa maailmanajassa - synnyttämisen perustana on velka, siis päätökset ryhtyä uusiin toimiin, kuten USA:ssa sekä erityisesti Bidenin mutta myös Trumpin politiikan pohjalta on tehty. Uusi raha syntyy - uskokaa tai älkää - nimenomaan velkapäätöksillä. Tämä on mahdollista valtiolle, valtioliitolle tai yhteisölle, jolla on oma valuutta ja omapäätöksinen (endogeeninen) oikeus vaikuttaa alueensa raha- ja finanssipolitiikkaan. USA - ja todennäköisesti myös Kiina ja jopa Venäjä - käyttävät tätä mahdollisuutta hyväkseen - Euroopan Unioni on omissa perussopimuksissaan sulkenut itseltään pois tämän mahdollisuuden.
Tästä voimmekin palata takaisin vientivetoisen sopimuspolitiikan ideologiseen arvopohjaan. Muiden maiden voittaminen tavaratuotannossa niin, että kotimaassa tuotettu menee kaupaksi myös muissa jäsenyhteisön maissa ja sen ulkopuolellakin tarkoittaa kirjanpidon identiteettiperiaatteen mukaan hyötymistä muiden maiden kustannuksella kyseisen vientituotteen kaupaksisaamisessa. Hinnat on saatava lähes aina muita maita alhaisemmiksi, jos mielii menestyä. Se merkitsee taloudellista kierrettä alaspäin niissä maissa, joiden kilpailuedellytykset tuotantokulttuurin, maantieteellisen sijainnin tai esimerkiksi poliittisen syrjinnän vuoksi vertailumaita heikommat. Menestymisen vuoksi on luovuttava paitsi tehdyistä tuotteista, on myös tuotettava muita maita halvemmalla. Jotakin, yleensä mitä hyvänsä, ympäristöstä, ilmastosta tai resurssien rajallisuudesta piittaamatta. Nämä ovat niitä kilpailuyhteiskunnan nurjia puolia.
Moderni makrotalous voisi palvella kokonaan toisella tavalla tuotantoa työllisyyttä, yhteistä toimeentuloa ja työllisyyttä. Se ei perustu olennaiselta osaltaan kilpailutalouteen vaan yhteistyöhön, koordinaatioon ja kaikille tarpeellisen toimeentulon tuottamiseen. Kysymys ei ole ainoastaan tavaratuotannosta, vaan produktiivisuudesta, sen henkisistä ja aineellisista ulottuvuuksista ylipäätään. Vieraan valuutan - oman päätöksenteon ulkopuolella olevan - varaan sitä ei kuitenkaan voida rakentaa. Euro on tässä suhteessa Suomellekin - ja kaikille euroalueen jäsenmaille - vieras valuutta, jota raha- ja finanssipolitiikkan muodossa ohjaa Euroopan Komissio omilla päätöksillään. Nykyisen perussopimksen mukaan Euroopan Unioni ei ota vastuuta jäsenmaiden velkaantumisesta, mikä tarkoittaa juuri velkavetoisen taloudenpidon sulkemista kokonaan Euroopan Unionin ulottuvilta. Tässä suhteessa Eurooppa noudattaa uuskeynesiläistä., valtavirtaista, uusliberaalia "mikrotalous"-politiikkaa. Se johtaa pakonomaisiin autoritaarisiin, kurjistamista ja vastakohtia lisääviin ratkaisuihin.
Oikeistohenkinen hallitus ei voi käyttää edes sitä rajoitettua mahdollisuutta, joka rakentuu vahvan valtion ja hyvin rahoitettujen julkisten palvelujen kautta toteutuvaan menestymiseen. Sanna Marinin johtama halltis oli COVID19-pandemian jälkeisissä otollisissa rahoitusolosuhteissa hyvin lähellä onnistumista inflaation kohtaamista vahvemman ja taloudellisesti laajemman julkisen sektorin muodossa. Tämä kehitys kuitenkin katkesi vaaleissa ja sen seurauksena olemme saaneet syliimme nykyisen äärioikeistolaisen kaaoksen.
Mikä olisi siis vastaus sopimuspohjaisen ja rationaalisen työmarkkinapolitiikan mahdollistamiselle? Vastausta on haettava kotimaan lisäksi myös sieltä, missä on yhteiskuntapolitiikan keskeiset avaimet käytettävänään. Euroopan Unionin makrotalouspolitiikkaa, sekä raha- että finanssipolitiikkaa, olisi kyettävä muuttamaan rahan ja resurssien muodostumisen kannalta ajanmukaisemmaksi samaan tyyliin kuin mitä muut suuret makrotalousalueet jo nyt tekevät. Muutoksen aikaansaaminen on äärimmäisen vaikeaa, koska tuhoisa velkajarrupolitiikka on betonoitu yksimielisyyttä vaativilla päätöksillä Euroopasn Unionin perussopimuksiin. Tätä taloudellista anemiaa aiheuttavaa makrotaloutta on nyt harrastettu päätöspohjaisesti jo vähintään 1990-luvun alusta lähtien. Nyt aletaan olla niillä rajoilla, joilta todellinen syöksy kohden pohjamutia alkaa. Taloudellisesti Eurooppa on rusentumassa suurten makrotalousalueiden välisessä kilpailussa.
Meillä seurataan yleensä tarkasti läntistä arvoyhteisöä ja erityisen uskollisesti on lähdetty sotimaan sotilas- ja puolustuspoliitisen laajentumisen puoleta, joka sekin tähtää - ainakin USA:n kannalta "Make America Great Again" (MAGA) - yksinapaisen maailmanpolitiikan toteuttamiseen. Viisikymmentä vuotta jatkunut ETYK-henkinen luottamuksellisen ilmapiirin luominen ja pidättäytyminen sotilaaallisesta voimankäytöstä on taaksejäänyttä elämää. Makrotalouspolitiikassa yritetään peesata merentakaista suurmahtia, ymmärtämättä kuitenkaan, mitä todella on tapahtumassa.
Juuri tämän kirjoittamisen aikoihin on siis käynnistymässä suuri poliittinen lakkoaalto. Protesti on oikeutettu, mutta talouspoliittiset vastaukset vaihtoehtoisen politiikan osalta ovat jääneet myös ammattiyhdistysliikkeen osalta sumeiksi ja epäselviksi. Muuyaman kuukauden päästä meillä on eurovaalit, ja silloin olisi mahdollisuus ilmaista vaihtoehtoisia ajatuksia ja valita rationaalista makrotalouspolitiikkaa edustavia poliittisia voimia europarlamenttiin.
Sellaisia voimia ei ole kuitenkaan näkyvissä. Lakkojen ja kiihtyvän vastakkainasettelun tunnelmissa, edessäolevaa dystopiaa peläten etenemme kohden kevättä.