Ennen kevään eduskuntavaaleja poliittisen keskustelun keskiöön on noussut valtion velka. Tätä keskustelua pitää yllä Kokoomus, joka taloiuspoliittisessa ohjelmassaan keskittyy valtion velan vähentämiseen. Tarkoitus olisi vähentää valtion velkaa kahdeksan miljardia seuraavan vaalikauden aikana. En mene tässä yhteydessä yksityiskohtiin sen pidemmälle, koska tarkoitukseni on pohtia talouspoliittisen keskustelun painopistettä ylipäätään. Onko velkapainotteiselle talouspoliittiselle keskustelulle mitään vaihtoehtoa?
Kokoomuksen konservatiivisen ja oikeistolaisen politiiikan lähtökohtana on valtion näkeminen 1980-luvun reaganilaiseen tapaan pikemminkin ongelmana kuin ratkaisuna kansalaisten taloudellisen tilanteen parantamiseen. Taustalla on ns. mikrotalousajattelu, jossa yksityinen talous ja sen logiikka on keskeisenä lähtökohtana. Yksityinen etu ajaa aina yhteisen edun edelle - yhteiset ratkaisut edustavat tässä katsannossa makrotalousajattelua.
Valtio on konservatiivisessa ajattelussa vain välttämätön pakko, jolle annetaan vain sellaisia tehtäviä, joiden varaan on joko vaikea tai mahdotonta rakentaa toimivaa bisnestä. Poliisi ja armeija on perinteisesti nähty tällaisina tehtäväalueina. Valtion tehtävä on torjua rikollisuutta ja pitää vihamieliset ja vääriä arvoja edustavat naapurimaat varpaillaan ja omien rajojensa sisällä. Tosin näitäkin tehtäviä on viime vuosikymmeninä ryhdyttä kaupallistamaan: Venäjän Wagner-joukot sotilaallisella puoilella ja amerikkalaiset businespohjaiset vankilat käynevät näistä esimerkeiksi.
Vahvistuva valtio edustaa konservatiivisessa ajattelussa tehottomuutta ja vihattua sosialismia. Erityisesti saksalaisessa yhteiskunta-ajattelussa näillä on paljon merkitystä, olihan Saksan Demokraattinen Tasavalta marxilais-leniniläiseen neuvostologiikkaan perustuva esimerkki 'olemassaolevasta sosialismista'. Ehdottoman autoritaarisena, yhden puolueen diktatooriseen valtaan perustuvana valtiona se muodostikin pelottavan vaihtoehdon moniarvoiselle demokratialle. DDR:n historia kesti runsaan viisikymmentä vuotta ja romahdus tapahtui yhdessä Neuvostoliiton hajoamisen kanssa. Berliinin muurin murtuminen 1980-luvun lopulla muodosti lopullisen päätepisteen sosialistiseksi tarkoitetulle valtiolle saksalaisella maaperällä.
Toista vaihtoehtoa valtiosta edustaa sosialidemokraattien pohjoismainen, kansanvaltainen hyvinvointivaltio. Se ei ole noussut toimintakonseptina näkyviin eurooppalaisessa poliittisessa keskustelussa eikä varsinkaan Euroopan Unionissa. Surullista mutta totta on, että Euroopan kommunististen liikkeiden marxilais-leniniläinen malli johti sekä sosialismi-käsitteen tahriintumiseen että myös pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin sivuraiteella pitämiseen - siihen kohdistuvasta oikeutetusta ylistyksestä huolimatta.
Valtio ja julkinen sektori edustaa oikeistohenkisessä ajattelussa tehotonta, byrokraattista ja kehnoja ratkaisuja tuottavaa vaihtoehtoa. Siksi sille on jo vuodelta 1949 peräisin olevassa Saksan perustuslaissa asetettun tiukat rajat mm. velanoton suhteen. Sen lisäksi valtio ei saa kasvaa taloudellisena toimijana ainakaan yleistä talouskasvua nopeammin. Nämä molemmat piirteet ovat Saksan keskeisen aseman vuoksi siirtyneet myös osaksi Euroopan Unionin ja sen instituutioiden peruskirjoja. Maastrichtin monen kertaan korjattu sopimus pitää sisällään nämä rajat; velkaantumisaste ei saa olla suurempi kuin 60% bruttokansantuotteesta ja kasvun on puolestaan rajoituttava korkeintaan kolmeen prosenttiin vuositasolla.
Ylläkuvatut raja-arvot eivät perustu mihinkään toisen maailmansodan jälkeisiinn taloudellisiin faktoihin tai tieteelliseen näyttöön, niiden juuret ovat pääosin Saksan historiassa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä hyperinflaatiossa 1920-luvulla. Kun kultakannasta luovuttiin presidentti Nixonin kaudella ns. Pretton Woods -sopimuksella, rahan vaihtoarvo on perustunut sen jälkeen tosiasiassa ja pelkästään valuutaann kohdistuvaan luottamukseen.
Amerikassa ei pelätä velkaa vaikka julkisen velan määrä hipoo koko ajan päätettyä ylintä - ja jatkuvasti eri päätöksillä nostettua - velkarajaa. Sitä on tällä hetkellä n. 31500 mrd dollaria ja suhteessa bkt:n se pyörii noin sadan prosentin tuntumassa - ja nousu jatkuu. Tästä huolimatta presidentti Biden on tehnyt ns. IRA-aloitteen (Inflation Reduction Act), jolla velaksi rahoitetaan 370:lla miljardilla dollarilla tukina ympäristöystävällistä teollisuutta ja siten palautetaan ja siirretään teollisuusinvestointeja Euroopasta ja muualta Amerikkaan. Juuri tämä laki on nostanut nyt Euroopan Komission toimiin vastaavanlaisen paketin aikaansaamiseksi myös Euroopassa.
USA:lla ja Euroopalla on kuitenkin yksi merkittävä ero tämän taloudellista kilpavarustelua symbolisoivan ja toteuttavan hankkeen rahoittamisessa. USA:n hallitus voi tehdä tämän omalla päätöksellään ja velkarahalla, koska USA:n keskuspankki Fed:iä eivät sido samanlaiset rajoitukset kuin Euroopan Keskuspankkia EKP:tä ja Euroopan Komissiota. Euroopan Unionin peruskirja kieltää yksiselitteisesti Euroopan Komission ja keskuspankkia ottamasta velkaa jäsenvaltioidensa merkittävienkään hankeiden rahoittamiseksi. Tämä määritellään peruskirjassa - sanktioineen hyvin tarkasti:
123 artikla
(aiempi EY-sopimuksen 101 artikla)
1. Tilinylitysoikeudet ja muut sellaiset luottojärjestelyt Euroopan keskuspankissa tai jäsenvaltioiden
keskuspankeissa, jäljempänä ’kansalliset keskuspankit’, unionin toimielinten, elinten tai laitosten,
jäsenvaltioiden keskushallintojen, alueellisten, paikallisten tai muiden viranomaisten, muiden julkisoikeudellisten laitosten tai julkisten yritysten hyväksi ovat kiellettyjä samoin kuin se, että Euroopan
keskuspankki tai kansalliset keskuspankit hankkivat suoraan niiltä velkasitoumuksia.
Peruskirjan sanamuoodot ja ilmaisut sitovat Euroopan Unionin tiukasti ns. valtavirtaiseen, uusliberaaliin makrotalouspolitiikkaan, joka estää Komissiota ja myös EKP:tä rahoittamasta jäsenvaltioiden hankkeita. Keskeinen suunta taloudelliselle toiminnalle on 'vapaan markkinatalouden' hengessä tapahtuva, yritystoiminnan tukemisen ja kehittämisen kautta tapahtuva toiminta. Tässä hengessä mm. EKP:n pääjohtaja Mario Draghi kehitti euroa ja sen arvoa turvaavan QE (Quantitative Easing) ohjelman, jonka puitteissa ostettiin vuosina 2014-2022 jäsenvaltoiden velkakirjoja kaiketi n. 4500 mrd:n euron edestä ja joka tuki suunnattiin kansallisten elinten tuella ja päätöksillä yritystoimintaan. Suomenkin valtion myymät velkakirkjat - yli 60 mrd euroa - ovat edelleen EKP:n taseissa. Niitä ei ole lasketu Suomen velkataakkaan, meniväthän nämä miljardiot yritysten likviditeetin patantamiseen. Tätä ei myöskään Kokoomus ole nostanut mitään meteliä.
Tämän yksiulotteisuuden tarkoituksena on siis estää jäsenvaltioita paisuttamasta velkarahalla budjettejaan, mikä nähdään merkkinä huonosta talouspolitiikasta. Viime aikoina on kuitenkin noussut keskusteluun valtion tai yhteisön itsenäisen keskuspankin merkitys myös julkisten hankkeiden rahoittamisessa. Tämä ns. MMT-teoria (Modern Monetary Teoria) lähtee muutamista tärkeistä periaatteista: 1) Raha syntyy järjestelmään itsenäisillä, endogeenisilla velkapäätöksillä, 2) itsenäisen keskuspankin omaava valtio tai yhteisö ei voi ajautua konkurssiin, koska keskuspankki voi rahoittaa minkä hyvänsä tasoiset hankkeet omilla päätksillään ja 3) rajan muodostavat vain rajalliset resurssit kuten työvoima tai ympäristön ja ilmaston lämpenemisen asettamat rajat. MMT on teoriana myös ideologisesti neutraali - sitä voidaan käyttää niin hyvinvointivaltion rakentamiseen kuin maailmanlaajuiseen sotaan varustautumiseen tai - kuten EKP on tehnyt - yritysten tukemiseen QE-politiikalla.
Sosialidemokratialle ja ylipäätään koko vasemmistolle - ja osalle keskustaakin - vahva kansanvaltainen hyvinvointivaltio on keskeinen pitkän tähtäimen poliittinen tavoite. Vaikka asiaa ei aina selvästi kerrota, oikeiston - varsinkin Kokoomuksen - poliittiseen arkkitehtuuriin kuuluu markkinaehtoinen hyvinvointivaltio, tai ainakin oletus sellaisen mahdollisuudesta. Staretgisena lyhyen tähtäimen tehtävänä on pohjoismaisen, kansanvaltaisen hyvinvoiontivaltion kyseenalaistaminen vähän samantapaisilla perusteilla kuin miten neuvostotyyppistä sosialistiseksi kutsuttua valtiota aikanaan kritisoitiin. Velkakeskustelu yhdistyneenä valtavirtaiseen, menneeseen kultakantamotivoituneeseen mikrotalouteen perustuva velkapelko on käyttökelpoinen työkalu. Kokoomuksen lähestymistapa jättää kuitenkin huomioonottamatta hyvinvointivaltioon liittyvät taloudelliset moninkertaistajat - ja tietenkin myös sen, että vaihtoehtoinen, omapäätöksinen, endogeeninen moderni makrotalousmalli tekee tuloaan.
Yhdysvaltojendemokraattien johtamassa hallinnossa Bidenin endogeeniselle talouspolitiikalle löytyy vahva tuki myös demokraattien "sosialidemokraattisesta" vasemmistosiivestä. Sieltä löytyy innokkaita kannattajia Modernille MonetaariselleTeorialle, esimerkkeinä Bernie Sanders ja jo presidentti Obamana neuvonantajana toiminut Stephanie Kelton.
USA:lla, Kiinalla ja Japanilla - eikä edes Venäjällä - ole esteitä käyttää vahvan valtion dynamiikkaa makrotalouspolitiikkaansa finanssipoliittisena välineenä. Eurooppa on sidottu yksimielisyyttä edellyttävillä konsensuspäätöksillä uusliberalismin yhteiskuntavastuuta epämääräisesti kannattavaan markkinatalousmalliin. Edes sosialidemokratia, vahvan hyvinvointivaltion universaali kannattaja ei ole kritisoinut sen tavoitteisiin vähintäänkin huonosti sopivaa valtavirtaista talouskuriin ja tarvittaessa sanktioihin ja austerismiin perustuvaa eksogeenista, Smithin talouden sokeaa kättä palvovaa mallia.
Kun arvostellaan Kokoomuksen ja keskustan velkapelkomallia, olisi ymmärrettävä että taustalla on koko Eurooppaa kahlitseva uusliberaali, jo aikansa elänyt, mikrotalouden periaatteista lähtevä ja odotuksia vastaamaton talousmalli. Rintamasuuntaa on muutettava, muutoin ei Eurooppa pärjää taloudellisten mannerlaattojen välisessä kilpajuoksussa eikä tarjoa Euroopassa syntynyttä, vaihtoehtoista, yhteiseen hyvinvointiin perustuvaa demokraattista ja hengeltään sosiaalista makrotalousmallia.
Kokoomuksen talouspoliittinen ohjelma tähtää valtion velan vähentämiseen, jolla loppujen lopuksi ei uusliberaalissa ajattelumallissa ole alarajaa ollenkaan. Kokoomuksen ohjelma ei takaa tästä syystä kansalaisen kannalta hyvää ja kestävää lopputulosta. Tuijottaminen valtioon kansalalisen aeman sijasta on tästä syystä hengeltään fanaattista, patologista politiilkkaa. Sen tunniukseksi sopisi klassinen fanaattisen asennoitumisen "palavan jään" määrätelmä: kuumana asian puolesta - kylmänä suhteessa ihmiseen.
Minä odotan heräämistä...
, 2)
