Loppu unissakävelylle

Demokratiat tarvitsevat strategian kohdatessaan konfliktin autoritääristen valtioiden kanssa. Tästä aiheesta kirjoittaa saksalaisen der Spiegel -lehden toimittaja Dirk Kurbjuweit lehden numerossa 12, joka on päivätty18.3. 2022, siis maaliskuulle vähän vaille kuukausi Venäjän Ukrainaan tekemän hyökkäyksen alkamisen jälkeen. Toimittaja Kurbjuwet näkee läntisen arvoyhteisön olevan pulassa; kuinka ratkaista oikeuden ja vapauden välinen ristiriita tilanteessa jossa sotilaallista konfliktia varjostaa sen äärimmilleen eskaloitumisen mahdollisuus. Se koskee sodan laajenemista Venäjän ja Ukrainan välisestä maailmanlaajuiseksi ja tavanomaisten aseiden käytöstä ydinsodaksi.

Vuonna 1962 syntynyt toimittaja Kurbjuweit läntisen arvomaailman kehittäneen kaksi pimeää strategiaa, kaksoismoraalin ja ajautumisen jatkuvasti umpikujaan, koska se ei kykene vastaaamaan oikeuden ja vapauden väliseen ristiriitaan. Toimittaja kuvaa tämän ristiriidan syntyä Amerikan historian avulla. Läntisten arvojen puolustaminen johtaa hyvin usein konflikteihin, joissa ihmisoikeudet joutuvat vastakkain aikaisemmin asetettujen oikeutettujen arvojen kanssa. Hän mainitsee amerikkalaisten sotilaiden irakilaisiin vangittuihin kohdistaman  väkivallan ja julmuuden mm. Abu Churaibin ja Guantanamon vankiloissa oikeuden ja vapauden nimissä toteutettujen taisteluiden aikana. Poliittinen umpikuja ilmenee mm. Ukrainassa käytävässä sodassa, jossa Ukraina on jätetty puolustamaan itse itseään ilman tarvittavaa ja riittävää sotilaallista tukea joukkojen ja aseiden muodossa. 

Oikeus ja vapaus ovat luonteeltaan universaaleja arvoja, jotka koskevat kaikkia ja erityisesti silloin kun niihin vedotaan syntyneissä konflikteissa. Usein kuitenkin käy niin, että kun omat vapaudet joutuvat vaikkapa sanktioiden ja vastasanktioiden valtataistelussa vaaraan, universaali oikeus saa väistyä ainakin siksi aikaa kun omat edut ja materiaalinen turvallisuus on saatu taattua. Arvojen taistelussa käy helposti niin että autoritaariset voimat hallitsevat maailmaa. Näin on käymässä myös Ukrainan taisteluissa. Sille luvattiin assosiaatiosopimuksen muodossa jäsenyyden mahdollisuus Euroopan Unionissa ja samalla annettiin tarkemmin määrittelemätön mahdollisuus myös NATO-jäsenyyteen jollakin aikavälillä. Nämä olivat houkuttelevia visoita maalle ja kansalle, jonka oma kulttuuri oli ollut yli 70 vuotta neuvostovallan alla ja osa tätä kautta rakennettavaa yhteisöllistä kulttuuria. Ukraina taistelee lännen demokraattisten arvojen, oikeuden ja vapauden puolesta jonka länsi on sille asettanut tarjolle. Vastassa on kuitenkin äärimmäisen autoritaarinen ja asenneilmastoltaan epäproduktiivinen Venäjä, joka ei aristele käyttää mitä hyvänsä aseita menossa olevan taistelun voittamiseksi ja tavoitteidensa toteuttamiseksi.

Ukrainan tapaus ei toimittajan mielestä ole historiassa ensimmäinen, jossa suuria arvoihin perustuvia lupauksia ei ole toteutettu. Samanlaista taistelua käydään eri puolilla maailmaa. Kiinassa valtataistelun kohteena ovat mm. buddhalainen Tiibet ja islaminuskoa edustavat uiguurit. Entiset sosialistimaat Venäjän naapurissa joutuivat luopumaan itsenäisyydestään ja hyväksymään neuvostovallan ylivoiman ja arvoherruuden. Myöskään USA ei ole mielellään katsellut vasemmistolaisia voimia antalantintakaisissa Etelä- ja Keski-Amerikan maissa, vaan on käynyt armotonta tasitelua boikotein ja väliintuloin melkeinpä kaikissa näiss'ä maissa vuoronperään. Tässä suhteessa etupiiriajattelu on globaalia arkipäivää. Kysymys on pikemminkin säännöstä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen. Nykyisen tilanteen tekee aikaisempia hankalammaksi se että nyt tiedotusvälineet ovat paikan päällä ja levittävät kuvaa kärsimyksistä ja ihmisten taistelusta lähes online - muodossa kaikkialle maailmaan. Tämä asettaa arvoillaan taistelua käyvän lännen hankalaan asemaan, kun näyttää siltä että se ei tee kaikkea sitä mitä sen puheet tosiasiassa edellyttäisivät.

Toimittaja Kurbjuweit ei näe apua tulevan myöskään kansainvälisistä instituutioista. YK:ssa turvallisuusneuvoston yksittäiset maat kykenevät torppaamaan yhteiset esitykset. Euroopan Unioniin eivät kuulu kaikki Euroopan maat ja osa nyt jo sisällä olevista kapinoi demokraattista oikeusvaltioperiaatetta vastaan. Euroopan Unionin omakin sääntöperusta on kyseenalainen asettuessaan yksipuolisesti markkinatalouden tueksi ja sen ensisijaistajaksi demokraattisia arvoja edustavien jäsenvaltioidensa kustannuksella. Myös NATOssa käydään kauppaa demokratian kustannuksella; tästä olemme oman jäsenyyshakemuksemme ja yhdessä Ruotsin kanssa saamassa juuri uutta, jossakin määrin turhauttavaa  kokemusta. Taloudellisten mahtimaiden instituutiot G7 tai G20 eivät ole kaikille avoimia foorumeita, vaan mukanaolijoita valitaan etunäkökohtien, ei välttämättä demokraattisten arvojen 6mukaan. Latinalaisen Amerikan ja Afrikan maat eivät ole mukana näissä istituutioissa  YK:ta lukuunottamatta, jota sitäkin hallitsevat arvoiltaan ristiriitaiset turvallisuusneuvoston jäsenet.

Mikä neuvoksi tässä tilanteessa, jossa arvojen ja vapauden välinen ristiriita uhkaa laajentua maailmansodaksi ja koko maapalloa uhkaavaksi ydinsodaksi? Huolestuttavaa on se, että diplomatialle ei näytä olevan tilaa. Mitä tulee autoritaaristen maiden sisäiseen dynamiikkaan, toimittaja lähtee siitä että vallankumous ei näissä asioissa ole vientitavaraa joka voidaan tuosta ja noin vain istuttaa voitetun sodan jälkeen kulttuuriltaan kokonaan toisenlaiseen arvoyhteisöön. Tämä on tuskallinen mutta välttämätön huomio. Myös jo olemassaolevia demokratioita on suojeltava.

"Loppu unissakävelylle" otsikolla julkaistu Spiegelin juttu lähtee siitä, että on rakennettava maailmaan nykyistä löyhempi mutta samalla kattava demokraattisten valtioiden yhteisö tai viitekehys, joita yhdistää vähintäänkin vaaleissa toteutettu mahdollisuus pluralistiseen demokratiaan. Väkivalloin ei demokratiaa voi viedä mihinkään maahan. Tätä varten tarvitaan realistinen ohjelma, ei idealistista "lehtereille puhumista" kuten entinen työtoverini kuvaili lennokkaita ja demagogisia vaatimuksia. Tavoitteet eivät välttämättä ole jaloja, koska joudumme varmaan pitkään näkemään autoritaarisia, väkivaltaan, arvoilla kauppaa käyviä ja jopa tuhosuuntaisia hallituksia ja niiden hallintoja. Jos tavoitteet asetetaan tässä suhteessa liian korkealle, on demokratia se joka menettää vastakkainasettelussa mainettaan. On jaksettava uskoa siihen, että kansojen omasta keskuudesta nousee voimia jotka ryhtyvät oman kulttuurinsa lähtökohdista vaatimaan ja toteuttamaan ihmisarvoista yhteiskuntaa - omassa maassaan.

Onko resilienssiä?

 Ukrainan sodan alettua ja molemminpuolisten pakotteiden tultua käyttäöön on keskusteluun noussut uusi käsite, resilienssi. Sillä tarkoitetaan kriisinsietokykyä, henkistä vahvuutta kriisitilanteissa ja kykyä selviytyä vaikeissa olosuhteissa, kuten sodassa tai keskitysleirien kaltaoisissa olosuhteissa. Resilienssi tarkoittanee myös sitä, että kykenee säilyttämään arvomaailmansa ja henkisen eheytensä tilanteissa joissa se asetetaan koetukselle. 

Liittyykö resilienssi jollakin tavalla myös Suomessa äkkiä tapahtuneeseen mielipidemuutokseen NATOon liittymisessä? Ennakolta oli nähtävissä tilanteen kiristyessä median rummutus NATOon liittymisen puolesta. Oli nähtävissä myös Venäjän provosoituminen läntisen arvoyhteisön - erityisesti USA:n harjoittamaan kovenevaan kielenkäyttöön. Siinä ei ollut nähtävissä minkäänlaista kompromissi- tai neuvotteluhalua. Perusteluna oli Venäjän toteuttama Krimin valtaus vastauksena EU:n Ukrainalle assosiaatiosopimuksen muodossa antamalle lupaukselle pääsystä Euroopan Unionin jäseneksi jossakin vaiheessa. Sitä vauhditti myös läntisen arvoyhteisön Ukrainalle antama lupaus pääsystä NATOn jäseneksi, onhan NATO Euroopan Unionin useimpien jäsenmaiden ja itsensä Unionin valitsema rakenne yhteisen puolustuksen  järjestämiseksi.

Kun sitten Venäjä aloitti - monien mielestä odottamatta - täysimittaisen hyökkäyksensä Ukrainaan, muutti se turvallisuusrakenteen perusteita koko Euroopassa. Kysymys oli Venäjän pelosta NATOn laajenemisesta sen rajoille ja oikeastaan myös  jo Neuvostoliiton hajotessa silloisen presidentti Gorbatsovin liittokansleri Kohlin kanssa sopima vaatimus NATO-laajenemisen pysäyttämisestä  ja sinänsä oikeutetun venäläisen turvallisuusintressin huomioonottamisesta. Tämä suullinen sopimus menetti nopeasti merkityksensä. NATO ja läntinen arvoyhteisö halusi päästä entisen Neuvostoliiton, ja sen hajottua perustetun Itsenäisten valtioiden yhteisön IVYn alueelle sotilaallisine pelotteineen ja tiedustelujärjestelmineen.

Näissä oloissa NATO-keskustelu meillä kiihtyi. Tehtiin muutaman tuhannen otokseen perustuvia mielipidekyselyitä, joiden pohjalta media nopeasti teki johtopäätöksen koko kansan mielipiteen muuttumisesta. Käsityksemme rauhallisista rajoistamme ja jo 70 vuotta jatkuneesta rauhanomaisesta vuorovaikutuksesta ei paljoa painanut ja korvautui nopeasti puheella lisääntyvästä uhasta myös meillä. Venäjän vakuuttelut eivät enää tehonneet, olihan se vastoin aikaisempia lupauksiaan hyökännyt Ukrainaan.  Vahva NATO-vastainen kanta kääntyi median ja NATO-jäsenyyttä jo pitkään kannattaneen Kokoomuksen tahdon mukaisesti NATO-myönteiseksi. Maailmalla onkin ihmetelty, miten on mahdollista että kansan mielipide kääntyi näin nopeasti esilläpidetyn NATO-option lunastamisen suuntaiseksi. 

Minusta näyttää siltä, että kansan kriisinsietokyky romahti osittain median harrastaman tykityksen tuella luottamuksesta rauhantilan jatkumiseen peloksi sodan ja poliittisen vastakkainasettelun  eskaloitumisesta. NATO-jäsenyyden tuoma turva joutuu hetimmiten koetukselle, koska mitään sovittelunhalua tai merkkejä yrityksistä ratkaista kriisi diplomatian avulla ei ole olemassa. Resilienssiä ei enää Ukrainan sodassa ole muuten kuin NATO-kokonaisuuden ja siellä toteutettavan politiikan pohjalta.

Entä kotimaan politiikassa? Jos oletukseni median merkityksestä painostajana ja resilienssin murtajana toimii myös politiikan alueella, voi ennustaa että syksyllä 2022 ja alkutalvesta 2023 on odotettavissa voimakas hyökkäys Sanna Marinin hallituksen politiikkaa ja erityisesti poliittista vasemmistoa kohtaan. Nykyinen hallitus on onnistunut vaikeista olosuhteista huolimatta politiikassaan hyvin ja loogista olisi että tämä myös kansallisena saavutuksena tunnistettaisiin. Jos vasemmisto ei onnistu vaaleissa pitämään asemiaan tai saamaan politiikalleen ansaittua tunnustusta, voidaan  kysyä mikä on mahdollisen tappion syynä. Se saattaa olla resilienssin murtuminen yksipuolisen ja hengeltään oikeistolaistuneen median hampaissa. Samalla sulkeutuu historiallinen akkuna vahvan ja kansanvaltaisen hyvinvointivaltion kehittämiselle vuosiksi tai vuosikymmeniksi.

Eurooppalainen resilienssi näyttää rakentuneen pitkään NATOn kautta saadun turvallisuusajattelun pohjalle. Tästä osoituksena on mielestäni Euroopan Unionin aloittama sanktiopolitiikka ja usko Venäjän perääntymiseen Ukrainasta niiden seurauksena. Sanktioiden seurauksena on nyt paljastunut Euroopan energiakäöyhyys ja suuri riippuvaisuus sekä Venäjästä että maanosan ulkopuolisesta energiasta ylipäätään. Venäjä ja Ukraina ovat olleet myös suuria viljan ja lannoitteiden tuottajia, samoin energiateollisuuden kannalta tärkeiden metallien ja alkuaineiden osalta. Eurooppalaisen resilienssin pitäisi nyt kestää energiantuonnin loppuminen Venäjältä ja pystyä suunnanmuutokseen aurinko- ja tuulivoiman sekä vedyn ja maalämmön käyttöönsaamiseksi nopeassa tahdissa. Ylimenokausi on edessä sekä aineellisesti että henkisesti jo lähikuukausina. Samaan aikaan Eurooppaan virtaan Ukrainasta jo miljoonia pakolaisia. Kun vehnän vienti Afrikkaan pysähtyy Mustanmeren laivayhteyksien katkeamisen vuoksi, edessä saattaa olla uusi pakolaisvyöry Afrikasta Euroopan suuntaan.

Kestääkö eurooppalainen resilienssi pitkään näissä olosuhteissa, kun samalla myös energian niukkuuden johdosta hintataso on nopeasti nousemassa? Euroopan Unionin makrotalousrakenne on upotettu konsolidoituun peruskirjaan tavalla joka käytännössä estää tehokkaasti endogeenisen, omista tarpeista ohjautuvan raha- ja finanssipolitiikan toteuttamisen myös tässä pandemian ja suursodan uhkaamassa tilanteessa. Vaikka nälänhätä tai edes henkilökohtainen rahan puute ei eurooppalaista eliittiä haittaisikaan, makrotalouden suuret rakenneongelmat asettavat valtavan paineen myös euroopan poliittisten johtajien, kaupan, maatalouden ja teollisuuden päätöksiä tekevälle eliitille. 

Kestääkö eurooppalainen resilienssi?