Media ja tappamisen meininki

 Päättymässä olevan vuoden aikana olen joutunut useampaan kertaan arvostelemaan kaupallisella pohjalla toimivan median ja sen teollisella muodolla, mainonnalla elävän tiedottamisen tapaa suhtautua poliittiseen demokratiaan ja moniarvoiseen yhteiskuntaan. Viimeksi 20.12. 2021 kirjoitin seuraavan tekstin "Sosialidemokratia Suomessa" -Facebooksivulle  siellä käytyyn keskusteluun tästä ilmiöstä: median jatkuva hallituksen politiikan painaminen lillukanvarsiksi luonnehdittavilla perusteluilla poliittisen vedenpinnan alapuolelle keskellä hallituksen hoidettavaksi siunaantunutta mitä vaikeinta maailmanlaajuista pandemiaa osoittaa, että kaupallisen ideologian teollisella muodolla eli ilmoituksilla elävä media pyrkii moniarvoisen tiedonvälityksen sijasta hallituksen kaatajaksi ja kuninkaantekijäksi. Näissä tunnelmissa hiljennymme siis joulun viettoon..."

Lehdistö ja sähköinenkin media on keskittynyt nykyisen hallituksen toimikauden aikana triviaalisten, usein täysin toisarvoisten pikkuseikkojen nostamiseen keskeisiksi aiheiksi yhteiskuntakeskustelussa. Kohteiksi ovat joutuneet ennenkaikkea päähallituspuolueen keskeiset hahmot, pääministeri Sanna Marin ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Aamiaiskohut, pukeutuminen, esiintyminen kansainvälisissä julkaisuissa, kulttuuriväen tilaisuuden järjestäminen pääministerin virka-asunnolla tai viimeksi yökerhokäynti vain yksi puhelin mukanaan ja kaupallisen käytännön mukaisen ilmeisen pakollisen yhden drinkin juonti on nostattanut viikkokausien keskustelun mediassa. Krista Kiurun kohdalla epäasiallisen kritiikin kohteeksi on joutunut hänen tapaansa johtaa hallitusohjelman ulkopuolelta tehtäväksi noussutta Korona-panmdemiaa. Tällaisena muistetaan Pietarista jalkapalloturisteina alkusyksystä palanneiden nuorten humalaisten miesten alapääsävytteinen haistattelu. Suomen menestyminen tässä vaikeassa haasteessa on maailman parhaita, mutta se ei ole estänyt hänen joutumistaan maalittamisen kohteeksi jopa eduskuntaan tuodun ja siellä käsitellyn henkilökohtaisen epäluottamuslauseen muodossa. Onneksi eduskunnan päätöksellä ministeri Kiuru sai luottamuslauseen muodossa kunniansa takaisin tässäkin asiassa onnistuneeseen toimintaansa.

Huomio on siis kiinnittynyt varsinaisen yhteiskuntapolitiikan ulkopuolelta tuleviin nostoihin, demokratian ja lehdistönvapauden nimissä. Huomiota on kuitenkin kiinnitettävä myös median varsin yksiulotteiseen arvopohjaan, kaupallisuuteen ja sen ehdoilla toimimiseen. Frankfurtin koulukunnan kuuluisan sosiaalipsykologin Erich Frommin mukaan kaupallisuus asennoitumistapana ja luonteenpiirteistön keskeisenä vaikuttajana on yksi epäproduktiivisen asennoitumistavan muodoista. Autoritaarisuuden, väkivaltaiseen voimankäyttöön pyrkivän, rajoittamattomaan kahmimiseen ja omistamiseen tähtäävän asennoitumisen rinnalla tämä kaavautumistila on yksi keskeisistä epäproduktiivisuuden muodoista. Fromm menee analyysissaan jopa niin pitkälle, että hän väittää kaupallisuuden pahanlaatuiseen puoleen liittyvän viehtymystä elottoman rakastamiseen, toimimattomaksi tekemiseen, sanalla tappamiseen ja kohteen aktiivisuuden nujertamiseen. Kysymys ei ole pelkästään mielipiteenvaihdosta, vaan tähän yhteiskuntaluonteeseen liittyvästä halusta kohteen toiminnan täydelliseen pysäytämiseen, elottomaksi tekemiseen. Fromm käyttääkin kaupallisuuden tästä puolesta Sigmund Freudin kuuluisaa nekrofilia- käsitettä, ei kuitenkaan sanan sukupuolisessa, libido-pohjaisessa merkityksessä, vaan yhteiskunnallisesti motivoituneena kaavautuneena suuntautumisena.

Toimittajakunta ilmeisesti ymmärtää työnantajansa kaupallisen luonteen ja jo pelkän työpaikan säilymisen vuoksi on taipuvainen hahmottamaan samaistumisen hengessä työhön liittyviä toiveita. Markkina ei sinänsä koe olevansa erityisen poliittista vaan pikemminkin sen ylä- ja ulkopuolella, oman logiikkansa mukaan toimiva kansantaloudellinen välttämättömyys. Pyrkimyksenä on kiihdyttää mm. kulutusta ja siinä kaupallisuus on onnistunutkin ihan oikean kuluttajaluonteen aikaansaamisessa.Yhteisvastuun tai yleisten perustuslaillisten tarpeiden tunnistaminen on alisteista kaupalliselle päämäärälle, voiton tavoittelulle ja sen maksimoimiselle. Yhteiseen hyvään kuuluvat maksut ja palvelut ovat markkinalle voiton maksimointia rajoittava ja pahimmillaan voiton saamisen estävä menoerä. Tämä on perusteena mm. pyrkimisessä paikalliseen, yrityskohtaiseen sopimiseen tai koko sopimustoiminnan sivuuttamiseen. Markkinan ilmoitustulojen ehdoilla toimiva media pyrkii luonnollisesti aktiivisesti sopeutumaan tämänkaltaiseen ajatteluun ja "tunnustamaan väriä" sisältötuotannossa ja toimitustavassa. Suurten ohjelmallisten tavoitteiden ja sisältöjen sivuuttaminen ja henkilökohtaisten heikkouksien ja epäonnistumisten kaivaminen sopii hyvin nekrofiiliksi materiaaliksi tämänkaltaiseen toimittamiseen.

Ajatus median epäproduktiivisesta toimitustavasta tai jopa sisältöjen nekrofiilista, elotonta rakastavasta ja sille vastakkaisia arvoja edustavan toimimattomaksi tekemisestä sopii siis hyvin toimituksen toiminnalliseksi motiiviksi kaupallisessa mediassa. Onnistumista mitataan hyvillä alasampumisilla. Yhdessä sosiaalisessa mediassa kasvavan vihapuheen kanssa tästä lähetymistavasta saattaa kuitenkin muodostua ihan oikeasti tappava ja vaarallisia muotoja saava poliittinen suuntaus. Esimerkkejä löytyy historiasta kaikilta vuosisadoilta aivan tähän päivään saakka. 1930-luvun kansallissosialismin pogromit ja viimeksi väkijoukkojen hyökkääminen Yhdysvaltain kongressiin vaaliprosessin pysäyttämiseksi presidentti Trumpin kauden päättyessä ovat kouriintuntuvia esimerkkejä valloilleen ryöpsähtäneestä vihasta ja sen mukaisista teoista. Se voi pahimmillaan saada berserkkimäisiä piirteitä.

Ajatus nekrofiliasta normaaliin elämänpiiriin kuuluvana latenttina piirteenä on Erich Frommin mukaan huonosti tiedostettu mutta todellinen ilmiö normaalissakin arkipäivässä. Turvakodit, väkivaltarikokset ja mm. USA:ssa lisääntyneet, pienestäkin syystä aseella tehdyt henkirikokset osoittavat, että yhteiskuntaluonteeseemme kuuluu myös ratkaisujen hakeminen vastapuoleksi koetun aktiivisuuden ja toimintamahdollisuuksien pysäyttäminen "lopullisella ratkaisulla" eli tappamalla. Normaalioloissa se ei ole tietenkään hyväksyttävää ja siksi latentti pysäyttäjä, elottoman rakastaja ja toiminnan tyhjäksi tekijä ei itsekään tule tietoiseksi omista epäproduktiivisista viehtymyksistään. Tiedetään kuitenkin, että jo  "katsekin voi tappaa".

Onko median toiminta hallituksen toiminnan pysäyttäjänä normaaliin demokratiaan kuuluva ilmiö vai nousemassa oleva nekrofilisen, poliittiseksi vastustajaksi koetun täydelliseen  pysäyttämiseen tähtäävä epäproduktiivisen asennoitumistavan ilmaus?

A last-resort employer - viimekätinen työllistäjä

Menossa on työllisyyden kuntakokeilu. Se on hallituksen hanke, jonka mukaan "Työllisyyden kuntakokeilussa osa tiettyjä asiakasryhmiä koskevista TE-toimiston tehtävistä siirretään lainsäädännöllä työllisyyden kuntakokeiluun kuuluvan kunnan tehtäviksi. Alueelliset kokeilut käynnistyvät 1.3.2021. Kaikki kuntakokeilut päättyvät 30.6.2023.

Kuntakokeilun käynnistymisen jälkeen osa työnhakija-asiakkaista siirtyy kuntien asiakkaiksi ja osa jää TE-toimistoon. Kun asiakas siirtyy kuntakokeiluun, hänen palveluistaan vastaa pääasiallisesti hänen kotikuntansa. 

Kuntakokeilun aikana työnantaja-asiakkaille tarjotaan edelleen työnantaja- ja yrityspalveluita TE-toimistosta. Työnantajien kannattaa kuitenkin huomioida kuntakokeilun vaikutukset asiointiin mm. palkkatuen hakemisen osalta."  

Tuleeko tämä kokeilu kuinkakin kalliiksi? Kannattaako yrittää työllistää vajaakykyisiä ja sellaisia jotka eivät syystä tai toisesta sovi työelämään?

Haluaisin tässä kokeilussa kiinnittää huomiota työllistämisen kannattavuuden toiseen puoleen, jossa kaikki työllistettävät ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä toimijoita, paitsi keskenään, myös suhteessa normaalisti työllistyviin ja työelämässä mukana oleviin. Kysymys on kansalaisen roolista kuluttajana, kysyntää luovana voimana ja erityisesti julkiseen sektoriin - kuntaan ja valtioon - liittyvien moninkertaistajien (multipliers) käynnistäjänä. Tässä suhteessa olemme kaikki vähintäänkin tasavertaisia. Syystä tai toisesta ilman palkkaa olevat ovat kuitenkin heikommassa asemassa, koska he eivät kykene tyydyttämään kulutusnälkäänsä eivätkä pääse rakentamaan omaa elämäänsä samalla tavoin kuin jo työelämässä, vakituisessa työsuhteessa ja enimmäkseen kokopäivätyössä olevat kansalaiset.

Tärkeää on siis palkka ja sen kautta toimeentulon ja jokapäiväisten tarpeiden tyydyttäminen kuluttajana ja kansalaisena. Tässä vaiheessa astuvat kuvaan mukaan edellämainitsemani moninkertaistajat. Työstä maksetaan veroja sekä valtiolle, kunnalle että seurakunnalle. Verotulot palaavat heti takaisin kiertoon (velocity) ja ovat kunnan, työllisyyden kuntakokeilussa nimenomaan myös kunnan käytettävissä. Amerikkalaisen tutkijan mukaan maksettu palkka kiertää vuoden aikana jopa yhdeksän "lompakon" kautta silloin kun on kulutusnälkää ja tyydyttämättömiä tarpeita. Kun verojen kautta tapahtuva tulonmuodostus julkisella sektorilla on välittömien ja välillisten verojen muodossa 50 %:n luokkaa, merkitsee nopea kierto samojen resurssien tuoton moninkertaistumista. Juuri tähän nopean kiertoon (velocity) saattaa liittyä se että julkisen sektori muodostaa dynaamisen kasvun mahdollistajan.

Julkisen sektorin keskeinen piirre ovat kunnossaolevat työehdot ja palkkasopimukset. Suurin osa julkisella sektorilla työskentelevistä on mukana taulukkopalkoissa, jotka takaavat - siis pitäisi taata - sekä työn vaativuuden mukaisen korvauksen että palkkatyön edellyttämän toimeentulon tasa-arvoisena työntekijänä. Tällä on suuri merkitys sekä kulutusmahdollisuuksien että verokertymän kannalta. Samalla palkan kautta kertyy myös vanhuuden varaa, työeläkettä. Tästäkin syystä pysyvä työsuhde on  lähes jokaiselle välttämätön tulevaisuuden turvan kannalta. 

Julkiset tehtävät kunnissa suuntautuvat julkisten, valtuustoissa ja muissa päätävissä elimissä tehtyihin päätöksiin. Tätä kautta taataan että työn tulokset suuntautuvat palvelemaan kuntalaisten tarpeita sekä määrän että laadun suhteen. Kuntakokeilussa luotavat työpaikat näyttäisivät ainakin sormituntumalla palvelevan erityisesti elämän laatua. Tätä kautta syntyviä työsuhteita voidaan suunnata sinne missä apua ja tukea tarvitaan kaikkein eniten. Samoin  kuntakokeilun avulla voidaan luoda uusia ulottuvuuksia kulttuurin, taiteen ja kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksien aktivoinnin suuntaan. Tulosta syntyy siis aina ja pysyvänä järjestelmänä se tuottaa vääjäämättömästi myös produktiivista tulosta.

On myös muista toimijoista johtuvia, julkisen sektorin hyväksi ja eduksi painottuvia tekijöitä. Julkisen sektorin ei tarvitse keskittyä erityisesti voiton tekemiseen, vaan kaikki varat ovat käytössä varsinaisen projektin, tässä tapauksessa toimeentulopohjan tarjoavan työn luomiseen. 

Julkisten - varsinkaan kunnallisten tehtävien - siirtymistä pois paikkakunnalta tai peräti maasta ei juurikaan tarvitse pelätä. Verotulot kertyvät aina ja pääsääntöisesti omaan kuntaan. Lisäksi on vielä mainittava kunta - ja jatkossa maakunta - suurena paikallisena ja alueellisena työnantajana. Tästä seuraa tiettyjä skaalaetuja hallinnossa, töiden teknisessä toteutuksessa ja materiaalisessa perustassa, joihin varsinkaan pienet yritykset eivät yllä.

Tässä perusteluja sille, miksi kunnan kannattaa toimia jokaisen kansalaisen suhteen viimekätisenä työllistäjänä, "as a last resort employer" hakeakseni vertailua keskuspankkipolitiikan käsitteistöstä ja keskuspankin toiminnasta "viimekätisenä lainaajana".