Savon rykmentti Saksassa 1630-luvun alkuvuosina

Breitenfeldin taistelu vuonna 1631

Liittyen esi-isäni Brusius Rossin vaiheisiin, syntynyt n. 1600 Rautalammin pitäjässä, vahvistamattoman arveluni mukaan mahdollisesti Rautalammin Kimingillä, mietiskelen mikä mahtoi olla perusteena siihen, että hän sai kruunun torpan, siis maatilan ja ulosottomiehen (executor) tai neljännysmiehen viran hoitaakseen kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa on täytynyt tapahtua, jotta tällainen kunnia kansan syvistä riveistä kohonneelle kansanmiehelle annetaan.

Pohjoisen Rautalammin sotilaatlähetettiin hämäläisten joukkojen mukana Turkuun ja sieltä edelleen Tukholman kautta laivoilla Pohjois-Saksaan sotimaan. Jos Brusius Matinpoika oli kotoisin Rautalammin Kimingiltä, hän olisi sotaväenotoissa joutunut juuri tähän joukkoon. Jalkasen pohjois-Savoa koskevan historiallisen tutkimuksen mukaan etelärautalampilaiset sotilaat lähetettiin vesiteitse Viipuriin ja sieltä edelleen - useimmiten - Baltiaan.

Pidän tätä historiankulkua edelleen mahdollisena ja siksi lainaan pienen kuvauksen Perttu Immosen kirjasta "Suomen rahvaan historia" (ISBN 978-952-300-335-4), jossa rantasalmelainen Mikko Eronen joutuu mukaan 30-vuotisen sotaan pohjois-Saksaan:

"Olavinlinnassa äkseeratun talven jälkeen Mikko kuljetettiin vesiteitse Viipuriin. Siellä Mikko mainitaan kapteeni Nils Nilsinpojan komppaniassa - hänkin oli Rantasalmelta ja aateloitiin myöhemmin nimellä Harneskiöld. Viipurista Mikko laivattiin kesällä 1631 Saksaan. Pelottavalta täytyi tuntua matka tuntemattomaan maahan, josta poispääsystä oli vain vähäisiä toiveita. Samaan aikaan sota Saksassa kiihtyi. Syyskuussa koko Saksan rykmentti osallistui Leipzigin lähellä Breitenfeldin taisteluun, jossa se kunnostautui ampumaosastona. Seuraavaksi talveksi rykmentti marssitettiin talvileiriin eteläsaksalaiseen Königshofenin kaupunkiin.

Keväällä 1632 savolaiset marssitettiin ensin Kitzingeniin, sieltä etelään Nürnbergin kautta Donauwörthiin ja yli Tonavan. Huhtikuussa käytiin hyökkäykseen Lech-joen yli, mitä kevättulvat hankaloittivat. Valehyökkäyksen avulla katolisia harhautettiin niin, että osa savolaisista pääsi joen keskelle saareen, jonne he rakensivat sillan muita joukkoja varten. Osin tämän manööverin seurauksena katoliset perääntyivät. (Lisäys: tältä saarelta ammuttu tykinlaukaus haavoitti katolisten joukkojen johtajaa Tillyä niin että hän kuoli saamaansa vammaan kolmen päivän päästä. Kuningas Gustaf Adolfin joukkoja kutsuttiin hakkapeliitoiksi, joka liittyy kuninkaan lupaukseen maasta ja kruununtorpasta jos kovasti taistellaan: hacka på = hakkaa päälle, lita på = luottaa, yhdyssanana "hakkapeliitta", IR) Selustaa uhkaavan toisen katolisen osaston takia savolaiset perääntyivät takaisin Nürnbergin lähelle. Syksyllä joukot marssitettiin taas pohjoiseen kohti Saksia, Leipzigin pohjoispuolelle lähelle Lützenin kylää. Siellä voitettiin ratkaisevanoloinen taistelu marraskuussa 1632. (Lisäys: tässä taistelussa menehtyi Ruotsin kuningas ja sotajoukon johtaja Gustaf Adolf. Sadan vuoden sotatien (Sadan vuoden sotatie, Jussi T. Lappalainen, ss. 68-69) mukaan pohjoissavolaiset sotilaan kävivät noutamassa kuninkaan ruumiin taistelukentältä taistelun hetkeksi pysähtyessä, IR).

Sen jälkeen savolaiset marssitettiin takaisin talvileiriin Königshofeniin, jonne Nils Nilsinpojan komppania - Mikko Eronen oletetusti mukanaan - jäi varusväeksi. Kun sota hiipui, savolaiset jumiutuivat tuohon katoliseen pikkukaupunkiin useiksi vuosiksi. He majoittuivat tavallisten kaupunkilaisten koteihin ja jäivät sitä myöten pysyväksi osaksi sikäläisten "frankkien" perimätietoa.

Königshofenissa eksoottiset suomalaiset opittiin tuntemaan omana kansallisuutenaan, johon suhtauduttiin osin pelokkaasti, osin uteliaasti. Armeijalla ei ollut varsinaista huoltoa, joten sotaväki otti paikallisilta tarvitsemansa tuuan. Aluksi kaupunkilaiset karkailivat miehittäjiä metsiin. Mutta kun vieraisiin totuttiin, alkoi savolaisten ja katolisten yhteiselo sujua paremmissa merkeissä. Königshofenin katoliset saivat tutustua "höyryäviin huoneisiin" eli suomalaisiin saunoihin. Savolaiset puolestaan söivät "kylmää keittoa" valkovinistä ja vehnäsestä, jota tehtiin kypärään. Viinistä savolaiset innostuivat siinä määrin, että herättivät toisinaan pahennusta. Kun Königshofenin seuduille osui katovuosia ja rutto, olot kaupungissa kurjistuivat. Mutta tuolloinkin ujojen savolaisten kerrotaan pidättäytyneen ryöstelystä ja "harhailleen tyhjin katsein lumisilla pelloilla.

Noin puolet Königshofenin savolaisista kuoli. muitta Mikkpo Eronen luettiin selvinneiden joukkoon. Königshofenin varuskunta loppui kesällä 1635, jolloin Mikko palasi kotitilalleen Torasalon kylään, lähelle suvun kantatilaa Ritoniemessä. Mikko ei enää joutunut sotapalvelukseen, joksin hänet mainitaan yhä Olavinlinnan katselmuksissa."
---
Jos Brusius oli mukana 30-vuotisessa sodassa, hänen tarinansa olisi todennäköisesti samansuuntainen kuin rantasalmelaisen Mikko Erosen. Jos hän ei sotaan joutunut, tämä kuvaus liittyy kuitenkin hänen miehuutensa päiviin - ja hakkapeliitoille luvatun kruununtorpan tarina Brusius Rossin Jokelan osalta on joku toinen.

Vision vaiko idolin hengessä?

Vaalit siis lähestyvät, ehdokkaita asetetaan ja visioita esitetään. Meillä Suomessa on käytössä ns. henkilövaali. Muissa pohjoismaissa äänestetään puoluetta, "pitkiä listoja" joissa puolue asettaa ehdokkaat ensisijaisuusjärjestykseen. Listalta voi yliviivata nimiä mutta periaate on se että äänestetään puoluetta, yhteiskunnallista ja poliittista linjaa.

Meillä äänestetään ensisijaisesti ehdokasta useimmiten jonkun puolueen kokoaman ehdokaslistan sisällä. Eroja siinä kuinka ehdokkaita asetetaan, näyttää olevan paljonkin. Sosialidemokraattisessa puolueessa on pitkään ollut käytössä puolueäänestys ehdokkaista. Piirijärjestöillä eduskuntavaaleissa ja kunnallisjärjestöillä kunnallisvaaleissa on tietääkseni ollut mahdollisuus täydentää puolueäänestyksessä olevaa listaa, jos sen edustavuus esim. sukupuolien tasapainon, kielellisten edustusten tai alueellisen jakauman pohjalta ei ole riittävä. Europarlamenttivaaleissa ehdokasasettelu näyttää tapahtuvan jo varsin  puoluekeskeisesti. Siitä huolimatta itse vaalissa kuitenkin valitaan henkilö jonkin vaaliliiton sisältä.

Onko näillä kahdella erilaisella lähestymistavalla jokin periaatteellinen ero? Mielestäni ero on olemassa - ja periaatteista puhuttaessa se on aika suurikin.

Pitkällä listalla, siis puoluevaalissa äänestetään ensisijaisesti puolueen tai vaaliliiton yhteiskunnallisesta tavoitteesta, visiosta jonka varaan  aatteellinen liike tomintansa rakentaa. Kun puhutaan sosialidemokratiasta, kysymys on sosialismista, sen kansanvaltaisesta, monipuoluejärjestelmään perustuvasta demokraatisesta versiosta. Tavoitteena on yhteinen hyvinvointi, harmonia, tasapaino, equilibrium, joka mahdollistaa yksilön omaehtoisuuden, inhimillisen vapauden - yhdessä toisten lajitovereiden kanssa.

Mieleeni tässä yhteydessä tulee aina Frankfurtin koulukunnan sosiaalipsykologi Erich Frommin esittämä ajatus siitä, että itse asiassa tuo yhteiskunnallinen tila jota tavoitellaan, on vahvasti sukua Raamatun kymmenessä käskyssä korostetulle lepopäivän pyhittämiselle. Yhteiskunnallisen harmonian tavoittelu on niin tärkeä asia että kerran viikossa, viikon seitsemäs päivä on on omistettava tuon tavoitteen hengessä elämiselle. Hänen mukaansa Marxin sosialismi tai kommunismi oli itse asiassa kolmannen käskyn ilmaisemista 1800-luvun yhteiskunnallisella kielellä. Olennaista on, että tavoitellaan tietynlaista tulevaisuuden tilaa, jonka hengessä eletään. Vaaleissa tämä näkyy puolueen ja sen tavoitteiden tukemisena, pitkänä listana johon on valittu parhaat voimat, toiminnallaan kansalaiskuntoa osoittaneet, viemään yhteistä asiaa eteenpäin.

Henkilövaaleissa näkyy korostuvan erilaisten julkkisten, kokonaan muilla aloilla kuin yhteiskunnan tietoisen kehittämisen piirissä muodostuneet ansiot. Tämä ei tietenkään välttämättä estä yhteiskunnan kehittämisen kannalta tärkeiden ulottuvuuksien aktivoitumista, mutta ilmaistu suunta jää usein epäselväksi ja alkeelliseksikin, ovathan ansiot tulleet hankittua kokonaan muualla kuin yhteiskunnallisen toiminnan piirissä. Siinä "ostetaan sikaa säkissä", kansanomaista ilmaisua käyttääkseni.

Kun edellä korostin pyhäpäivän ja yhteiskunnallisen tavoitteen tietynlaista ykseyttä, löytyykö henkilövaalille jonkinlaista kannanottoa raamatun kymmenen käskyn joukosta? Saattaa olla että löytyykin, jos osaa käskyjen sanomaa syvällisesti tulkita.

Toinen käsky kieltää ankarasti Jumalan nimen mainitsemisen ja muiden jumalien pitämisen hänen rinnallaan. Tuo äärimmäisen tiukka julistus heti toisessa käskyssä tuntuisi aika irrationaalilta, jos mitään syytä tähän ei mainittaisi. Vastauksen muodostaa juuri kolmas käsky: tärkeää ei ole jumalien, epäjumalien, esineiden ja idolien palvonta vaan harmonian tavoittelu. Toinen käsky siis rajoittaa voimakkaasti palvomisen ja tavoittelemisen kohdetta; kristilliseen elämäntapaan ei kuulu minkäänlainen epäjumalien (Idolatry=epäjumalanpalvonta) asettaminen jalustalle ja niiden seuraajaksi ryhtyminen.

Suomi on maa, jolla on kansankirkko ja valtiollinen uskonnollinen  kumppanuus. Itsenäisyyspäivänä kansan edustajat kokoontuvat ymmärtääkseni ekumeeniseen jumalanpalvelukseen. Siellä johdatuksena toimivien uskonnollisten seremonioiden muodossa tunnustaudutaan antaumuksellisesti kristillisten arvojen seuraajaksi. Koko poliitttista järjestelmää pitää tarkastella kaikessa toiminnassa tämän kristillisen, tunnustuksellisen ja omistautumista edellyttävän arvomaailman läpi.

Nyt kysynkin: noudattaako vaalijärjestelmämme, joka perustuu henkilövaaliin ja idolien, "ääniharavien" etsintään, esiinnostamiseen ja valitsemiseen, kristilliseen etiikan lähtökohtia sellaisena kuin se on ilmaistu esimerkiksi kymmenessä käskyssä?

Vastaukseni varmaan jo voit arvata. Ei.

Avaus pluralistiseen Eurooppaan

Euroopan Parlamentin vaalit ovat toukokuussa 2019. Nyt asetetaan ehdokkaita ja poliittisten ryhmien kärkiehdokkaita, nyt keskustellaan Euroopan tilanteesta ja mantereen tulevaisuudesta. Luvalla sanoen keskustelua tästä nykypäivän yhteiskuntapolitiikan keskeisestä vaikuttajasta on käyty aivan liian  vähän.

Olemme yhteisessä, liikkuvassa junassa ja juna oli jo silloin liikkeellä, kun astuimme Euroopan Unioniin vuoden 1995 alusta. Neuvotteluja jäsenyydestä oli käyty jo vuodesta 1993, kansanäänestys jäsenyydestä käytiin 18.11. 1994. Äänestysprosentti oli 74% ja 56,9% äänesti EU-jäsenyyden puolesta. Euroopan talousalueeseen - eli talouden yhteisten sääntöjen noudattamiseen - Suomi liittyi jo vuonna 1994. Tällöin oli jo Unionion aikaisempien jäsenten toimesta edetty pitkälle Maastrichtin sopimuksen mukaiseen  valtion velkaantumisen rajoittamiseen ja budjettien kasvua rajoittavien määräysten suuntaan. Tässä suhteessa jäsenyys merkitsi aikaisemman suuntautumisen hyväksymistä sellaisenaan, vaikka maakohtaisia erityiskysymyksiä konsensuksen saavuttamiseksi käytiinkin.

1990-luvun alun maailmassa markkinatalous ja kapitalismi näytti päässeen ideologisesti ja poliittisesti niskan päälle: Neuvostoliitto oli romahtanut ja Berliinin muuri murtunut johtaen DDR:n hajoamiseen valtiona. Reaalisosialismi oli kuitenkin jättänyt kylmän sodan aikana pysyvän jäljen 1990-luvun yhteiskunnallisiin ratkaisuihin. Yhdentyvää Eurooppaa rakentaessa haluttiin voittajien puolelta varmistaa, että valtiojohtoinen reaalisosialismi ei enää nousisi uudelleen vaikuttavaksi voimaksi maanosassa. Maastrichtin sopimukseen johtaneiden tiukkojen talousraamien tarkoituksena oli suitsia valtion varaan rakentuvaa kehitystä ja antaa etusija markkinoille.

Liittyminen Euroopan Valuuttaunioniin vahvisti edelleen tätä kehitystä. Euroopan Keskuspankki ja Euroopan Investointipankki saivat itsenäisen, jäsenvaltioista vain ohuesti riippuvaisen luonteen. Suomessa Valuuttaunionin jäsenyys ja euron käyttöönotto tehtiin Eduskunnan päätöksellä ikäänkuin luonnollisena seurauksena Unioniin liittymiselle. Ruotsi ja Tanska eivät EU:n jäseninä seuranneet tässä suomalaisten toimintatapaa vaan jäivät Valuuttaunionin ulkopuolelle. Öljyvaltio Norja ei halunnut tulla Euroopan Unioniin lainkaan, se katsoi pärjäävänsä paremmin omilla voimavaroillaan.

Kun muistelen omia motiiveitani kannanottona kansanäänestyksessä, keskeistä oli irtautuminen Neuvostoliiton vaikutuspiiristä ja suuntautuminen länteen ja sen oletettuihin demokraattisiin perinteisiin.

Euroopan Unionin rakennetta on sittemmin 2000-luvun kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä vahvistettu edelleen. Parhaiten se näkyy konsolidoitujen peruskirjojen ja siihen liittyvien sopimusten muodossa. Valittua ideologista ja poliittista linjaa on jatkettu, mikä näkyy sekä Unionin hallintorakenteessa että erityisesti talous- ja rahapolitiikassa.

Euroopan komissiolla ja ministerineuvostoilla on keskeinen asema EU:n päätöksentekokoneistossa. Euroopan Unionin lakialoitteet esittelee Euroopan Komissio ja parlamentti joko hyväksyy tai hylkää ne. Neuvostoilla on parlamentin aloitteisiin nähden pysyvä veto-oikeus. Parlamentti valitaan kansallisilla vaaleilla eikä yleiseurooppalaista, yli rajojen ulottuvaa poliittista vaalia - jossa voitaisiin äänestää yli kansallisten rajojen - ole näköpiirissä. Tästä johtuen Euroopan Unionilla ei ole myöskään yleiseurooppalaista, EU:n politiikkaa johtavaa poliittista hallitusta. Euroopan kehittyminen rakenteellisesti federatiiviseksi, Keski-Euroopassa yleisesti käytetyksi liittovaltioksi ei ole näköpiirissä ainakaan lähivuosina. Lyhyesti, Euroopan Unionin hallinnollisesta rakenteesta ja sen demokratiavajeesta on käytävä keskustelua myös tästä eteenpäin.

Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja tukee keskeisesti ja yksipuolisesti markkinaehtoista lähestymistapaa, mitä voi pitää historiallisena jäänteenä 1990-luvun taitteen poliittisista jännitteistä. Se että konsolidoitu peruskirja ei tarjoa mahdollisuutta täysimittaisen, kokonaisvaltaisen rahapolitiikan harjoittamiseen sen enempää eurooppalaista hallitusta  edustavalle Komissiolle kuin  myöskään EU:n jäsenvaltioille, tekee koko Unionista myös demokratian kannalta rajoittuneen yhteisön.

Pohjoismaisen sosialidemokratian keskeinen hyvinvointi on rakennettu lähes koko 1900-luvun ajan vahvan  ja kansanvaltaisen valtion varaan. Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikan muuraaminen Euroopan Unionin konsolidoituun, konsensuspäätöksillä aikaansaatuun peruskirjaan tarkoittaa sitä, että eurooppalaisen sosialidemokratian keskeinen väline, yhteinen kansanvaltainen, kokonaisvaltaista turvaa edustavan  eurooppalaisen hyvinvointivaltion rakentaminen ei ole mahdollista sen enempää eurooppalaisella tasolla kuin kotimaassakaan. Voidaan pitää traagisena poliittisena virheenä sitä, että "reaalisosialismin" pysäyttämiseen luotu rakenne estää myös pohjoismaisen hyvinvointivaltion mukaisen poliitisen kehityksen koko mantereella.

Euroopan Unionin  uhkakuvat ovat valtavia, ovathan poliittiset mannerlaatat liikkeellä; ilmastomuutos, kamppailu luonnonvaroista, markkinoiden aiheuttama tuloerojen polarisoituminen, yksinvaltaiset hallitukset,  pakolaisuus, äärimmilleen viety protektionistinen kilpailu, moraaliseen närkästymiseen perustuva vihanpito ja sanktiot sekä ilmeinen sodanuhka - kaikki nämä ovat todellisuutta.  Samalla ne ovat niitä suuria kysymyksiä joihin sosialidemokratian on otettava kantaa.

Kysymys on taloudellisista realiteeteista. Euroopan Unionin ensimmäisinä vuosikymmeninä rahatalous on irronnut odotusarvoiseksi, kansallisten hallitusten ja kansainvälisten instituutioiden ulkopuolella operoivaksi hirviöksi joka ei ole yhteiskuntapoliittisessa vastuussa kenellekään. Se muodostaa pysyvän uhkan kaikille niille tavoitteille, joiden avulla Euroopan Unionin tulisi tavoitella alkuperäistä ideaansa, rauhaan ja demokratiaan perustuvaa Eurooppaa. Siksi Euroopan Unionin talous- ja rahapolitiikka tulisi laittaa palvelemaan yhteisenä resurssina koko manteren kehitystä. Ilman dynaamista ja demokraattista valtio- ja yhteisörakennetta se ei ole mahdollista.

Kysymys on siis talous- ja rahapolitiikan keynesiläisen, vastasyklisen, päätöksiin ja kirjanpotoon perustuvan,  endogeenisen rahapolitiikan käyttöönottamisesta myös valtiollisena välineenä. Nykyisessä peruskirjassa se on valtiollisten rakenteiden osalta jyrkästi kiellettyä.Tavoitteena se on tyypillisesti liberaali, talous- ja rahapolitiikan mahdollisuuksia joustavasti hyväksikäyttävä lähtökohta. Euro valuuttana ei sellaisenaan ole muuta kuin vaihdon väline, vaikka juuri euroa kritisoidaan mielestäni irrationaalilla tavalla. Reino Helismaan iskelmäsanoitusta analogiana käyttäen voi sanoa, että ei ole välttämättä viulun vika jos ei osaa sillä soittaa.

Euroopan Unionin hallinnon demokratisointi yleiseurooppalaiseen suuntaan, talous- ja rahapolitiikan dynaamisten välineiden käytön mahdollistaminen yhteisön konsolidoidussa peruskirjassa ja tätä kautta uusien välineiden ja resurssien luominen sekä Unionille että jäsenvaltioille  manteretta ja koko maailmaa varjostavien uhkakuvien poistamiseksi on suuri sosialidemokraattinen visio ja tehtävä joka on saatava käyntiin. Vaihtoehtona tälle on koko suuren unelman sammuminen ja uuden teknisen ja digitaalisen vallankumouksen jääminen arvaamattomien, ehkä jopa barbaaristen voimien käsiin.

Meidän on suunnattava kohden uusia, rohkeita tavoitteita - kohden moniarvoista, aidosti demokraattista Eurooppaa!