Työn vapauttamisesta

Lähestytään toukokuun alkua ja kansainvälistä työn juhlapäivää. Meidän sukupolvemme on eläkkeellä ollessa saanut kokea, mitä "työn vapauttaminen" tarkoittaa. Se on tapahtunut työeläkkeen ja tähän saakka kohtuullisen hyvinvointivaltion sosiaaliturvan ja terveydenhoidon muodossa. 

Meidän sukupolvellemme - kirjoitan tätä jo aika vanhana eläkkeensaajana - oikeus ja mahdollisuus työhön oli luonnollinen asia, vaikka loppuvuosina monet joutuivat kokemaan työttömyyttä, kriisejä ja pettymyksiäkin. Se ei poista kuitenkaan suurta tarinaa työelämän muuttamisesta vastauksena ihmisen taitoihin ja tarpeisiin - ja myös oikeudeksi vapautumiseen työstä toimeentulon muotona elämään liittyvissä tilanteissa: lapsena, koululaisena, työttömänä, sairaana, raskausaikana, asevelvollisena - ja vihdoin eläkkeensaajana. 

Toukokuun ensimmäisenä on meidän jokaisen muistettava, että työeläke ja sosiaalinen turvallisuus ei tullut ilmaiseksi - se oli oikeudenmukaista yhteiskuntaa sinnikkäästi vaativien kansalaisten ansiota!
Tämän vappusaarnan kunniaksi taustakuvaan on valikoitunut lasisen kahvipannun alta löytynyt lämminhenkinen punainen pannulappu...

Kolme iloista rosvoa

"Hiljaa, hiljaa hiivitään me metropolin yössä, on kansa kaikki pötköllään vain rosvot raataa työssä... Nämä Kardemummaan sijoittuvan lastennäytelmän tunnuslaulun alkusanat vähän sovellettuna sopivat aika hyvin siihen tyyliin, jolla "Liike Nyt!" (linkkiä ei voinut ladata) näyttää lähteneen liikkeelle.

Pienissä piireissä kohdattiin, puhuttiin, suunniteltiin ja perustettiin. Liikkeillä on nytkin kuten ennenkin tietty sosiaalipsykologinen tausta. Työväenliikkeen kohdalla se oli taloudellinen epäoikeudenmukaisuus, eriarvoisuuden kasvu ja alistetun luokan tarve vapautua ja päästä  toteuttamaan itseään. Vallassa olleilla luokilla se perustui turvalliseksi katsotun ja arvostusta luovan omistamisen lisäämiseen. Se edellytti työn tekoa ja teettämistä hinnalla, josta jäi lisäarvoa, ylijäämää, voittoa työvoiman palkkaajan käteen. Maaomaisuus, kiinteistöt, rakennukset, käteinen raha, arvpoperit  ja viimeaikoiina myös laskennalliset odotusarvot muodostuivat täksi palkatun työvoiman avulla koottavaksi pääomaksi. Tässä onkin onnistuttu niin hyvin, että kolmannen vuosituhannen ensimmäisen sadan vuoden loppupuolella taloustieteilijä Pikettyn mukaan pari prosenttia ihmiskunnasta omistaa kaiken.

"Liike Nyt!" ry:n keskeisillä perustajilla ei taida henkilökohtaisesti olla rahasta puutetta, joten se ei näytä sopivan ensisijaiseksi motiiviksi liikkeen perustamiselle. Ei sovi myöskään kielellinen eikä kansallinen eristäytyminen - perustajat ovat kaikki myös kansainvälisesti osaavia ja näyttöjäkin löytyy. Osaamista ja nerokkuuttakin perustajilla on omasta takaa: Harkimo on menestyvä liikemies, Jungner laittoi liikkeelle YLE:n organisoitumisen internettiin ja uusien katselulaitteiden myriaadiin, Enbuske on menestynyt rohkeana, röyhkeänäkin liberaalina joka rikkoo rajoja ja ulottuu uusille alueille. Kolmen iloisen rosvon vertaus sopinee siinä mielessä perustajiin, että kaikki ovat osaavia opportunisteja, jotka ottavat tilaisuudesta vaarin ja ehkä muutakin, kun sellainen tarjoutuu. Kyllä tällaisesta paketista jotakin syntyy, varsinkin kun vanhat poliittiset voimat jättävät tilaisuuksia Harkimon mukaan miljoonittain käyttämättä.

Ei siis ole syytä  kiistää  hankkeen käynnistäjien produktiivista voimaa ja mahdollisuuksia onnistua. Mutta heidän luonteenpiirteistöihinsä liittyy myös sellaista, joka saattaa muodostua itse Liike.nyt menestyksen esteeksi. Luonne ja luonteenpiirteistö eivät ole kirjoituspöydän laatikosta vedettäviä ja käyttöön otettavia ominaisuuksia, koska se on aivan keskeistä ihmisen ja yhteisön turvallisuudelle - sanoo myös Jungnerin esikuvakseen mainitsena sosiaalipsykologi Erich Fromm. Luonteenpiirteistö on sekä hyvässä että pahassa yksi kaikkein vaikeimmin muutettavia, pysyviä inhimillisiä ominaisuuksia. Uskoon tuleminen, totaalinen pettyminen tai pitkä ennakkoluuloton kasvuprosessi voi tarjota mahdollisuuden muutokseen. Olisiko Liike.nyt perustajissa tällaista havaittavissa?

Osallistamisen ja osallistumisen luonteeseen liittyy paitsi ihmisten mukaansaaminen, myös mukaantulijan luontainen pyrkimys aktivoitua, hakea yhteisyyttä ja yhteistoimintaa ja päästä omalta osaltaan myös vastuunottoon. Tässä maan edistyksellisimmätkin voimat ovat kautta linjan olleet enemmän pysäyttäjiä kuin voimaannuttajia ja siksi uusille foorumeillle on ilman muuta tarvetta.

Harkimo on liikemies ja kilpailija henkeen ja vereen. Liike-elämässä joutuu pysäyttämään, lamauttamaan ja jopa murskaamaan muita kilpailijoita menestyäkseen. On voinut havaitan Harkimon hänen televisioesiintymistensäkin perusteella korostaneen myös itsessään näitä persoonallisuuden piirteitä. Kilpailu sellaisenaan merkitsee tarjoilemista itselle ensin ja vastapuolen jättämistä näppejään nuolemaan. Tämä lähestymistapa ei tue heikointa lenkkiä, jonka mahdollisuuksia myös pitäisi politiikan kovassa väännössä hopealle tai kokonaan marginaaliin jääneiden osalta pyrkiä parantamaan. Uskon tämän olevan myös "Liike Nyt!"  yhteisön tavoitteena.

Ei pidä tietenkään kokonaan kiistää sitä, etteikö ihminen voi tulla synnintuntoon ja alkaa miettiä elämänasennettaan ja omaa toimimntaansa kokonaan toisessa valossa. Harkimo puhuu ympäristönsuojelusta ja tarpeestä jättää tässä suhteessa oman sukupolvensa osalta hyvä perintö pojilleen ja tulevalle sukupolvelle laajemminkin. Harkimon omilla asenteilla ympäristönsuojelussa onkin edessä  kokonaan uudenlainen, henkisesti kumouksellinen maapallonympäripurjehdus. Jotakin uutta, suureen yhteiseen tasapainoon pyrkivää pitäisi nousta esiin, jotta tämä sinänsä lämmin suhde jälkipolviin saisi konkreettista sisältöä. Mainittakoon, että tänään on myös kansainvälinen maan päivä.

Kevät tulee ja sammakotkin pullistelevat näyttääkseen mahtiaan ja suvunjatkamiskykyään osoittaakseeen olevansa parhaita kumppaneita kutulammikon Liike Nyt! yhteisössä. Narsismi, omahyväisyys, pullistelu omistuksilla, autoilla tai seurustelutaidoilla ovat voimavaroja nekin, mutta yhtyneenä kilpailuun ja paikan tavoitteluun auringossa taakse saattaa jäädä rumaa jälkeä siinäkin. Kolmen iloisen rosvon kohdalla tarvitaan uusia, aikaisemmasta poikkeavia näyttöjä jotta autenttisuutta toimintaan syntyy.

Vastuullisuus ja eheys ovat menettely- ja toimintatapojen kirjoa laajasti käyttävlle liikkeelle välttämätöntä sekin. Se tarkoittaa suhdetta kanssaihmisiin, kykyyn omistautua ja toimia eheästi niin suhteessa läheisiin kuin niihin toistaiseksi tuntemattomiin, jotka haluaisivat omalla panoksellaan rakentaa yhteistä tulevaisuutta "Liike Nyt!" eisön piirissä. Se tiedetään, että normaalissa järjestöelämässä juuri tällaiset seikat johtavat ihmiisä suuriin ja jopa peruuttamattomiin ristiriitoihin - silloinkin, kun julkisuudessa ei ole mitään erityistä näytttöä pirstovista, epäproduktiivisista luonteenpiirteistä. Kun keskeisinä voimina ovat usko omaan ylivoimaiseen osaamineseen, henkilökohtainen pullistelu, ahnehtiminen ja narsistinen näyttämisen halu, lähtökohdat liikkeen menestymiselle eivät näytä pidemmän päälle kovin kaksisilta.

Kolmen iloisen rosvon tunnuslaulu Kardemumman yössä jatkuu: "Jos pakko on niin ryöstetään, mut' tarpeetont'  ei ensinkään, siis tiukkaakin, tiukkaakin tiukekemmin nyt Kasper, jesper ja Joonatan..."

Johdon mukaista politiikkaa

Moni varmaan ihmettelee sitä, että samaan aikaan kun taloudesta kerrotaan hyviä uutisia, hallitus kurittaa indeksien ja opintotukien leikkaamisella kaikkein avuttomimmassa asemassa olevien kansalaisten taloudellista ja yhteiskunnallista asemaa. Löytyykö mistään rationaalisia perusteita tällaiselle politiikalle? Riittääkö perusteeksi se että nyt on varauduttava vieläkin huonompiin aikoihin ja että tämän vuoksi avuttomien ryhmien leikkaukset ovat perusteltuja?

Kyllä useimmat huomaavat irrationaalin, järjettömältä vaikuttavan perustelutavan - mutta harvat osaavat löytää syvempiä perusteluja tällaiselle politiikalle. Vielä harvemmat osaavat kääntää tässä yhteydessä katseensa Euroopan Unionin suuntaan, josta kuitenkin jo kaiketi 70% kotimaisen lainsäädännön keskeisistä ohjausmekanismeista tulee. Löytyisikö hallituksen politiikan rationaliteetti tästä suunnasta? Siltä minusta näyttää.

Euroopan Unionin toimintaa ohjaavat perusarvot, jotka rakentuvat ylväästi rauhaan ja demokratiaan. Perusarvojen pohjalta on kuitenkin saatu aikaan Euroopan Unionin konsolidoitu peruskirja, joka kääntää tietyssä mielessä nämä  periaatteet vastakohdikseen. Keskeinen voimatekijaä ja vaikuttaja Euroopan unionissa ovat markkinat ja kaupan vapaudet, valtioiden rooli lainsäädännön ensisijaisena toimeenpanijana ja vastuunkantajana on jäädytetty jonnekin 1990-luvun alun tasolle. Silloin muuri saksojen välillä murtui ja liittotasavallan hallitus pääministeri Helmut Kohlin johdolla otti tehtäväkseen huolehtia "läntisen arvoyhteisön" ylivoiman ja hegemonian toteutumisesta. Silloin lyötiin lukkoon periaatteet, joiden pohjalta syntyi nyt voimassa oleva EU:n konsolidoitu peruskirja. Se kieltää yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen Unionin talous- ja rahapoltiikan avulla jäsenvaltioiden varaan ja asettaa pankit ja yritykset demokraattisten ja tässä mielessä avointen julkisten rakenteiden sijaan keskeiseksi toimijaksi. Rautaesiripun takainen sosialismi siirrettiin lopullisesti sivuun. Sosialidemokraattien luoma pohjoismainen hyvinvointivaltio, demokraattisen sosialismin vaikuttava symboli joutui kuitenkin samalla markkinaperiaatteen ja hallinnoltaan suljetun kaupallisuuden armoille.

Näistä keskeisistä periaatteista seuraa kaupallisten, markkinoiden varaan ojjattavien ratkaisujen lisääntyminen. Tässä tehtävässä meidän hallituksemme on ottanut suorastaan valtavan loikan Euroopan Unionin hegemoniseksi julistaman politiikan suuntaan. Kaupallistaminen etenee, mutta julkisyhteisö joutuu yhä useammin ja mitä erilaisimmilla yhteiskunnallisen toiminnan alueilla katselemaan aidan raosta ulkopuolelta, miten markkinat hoitavat yhteisiksi tarkoitettuja asioita. Tässä mielessä Suomen hallitus on "Euroopan ytimessä" Saksan kanssa  ja toteuttaa lähinnä kaikkia muita vastaan kilpailevan Saksan kanssa tiukan talouskurin ja tarvittaessa muita jäsenvaltioita kohtaan austeristisia toimia harjoittavaa eurooppapolitiiikkaa. Tässä suhteessa nykyhallituksen toimet ovat täysin rationaalisia, "eurooppahenkisiä" eivätkä juurikaan sodi kaupallisuutta ja markkinameininkiä etusijalla pitävää politiikkaa vastaan.

Tosin merkkejä siitä, että hallituksen toimet sisältävät ristiriidan, on olemassa. Sote-lainsäädäntöä ei haluta viedä EU-tuomioistuimen tarkastettavaksi, koska se ilmeisesti maakuntahallinnon aseman osalta saattaisi merkitä Keskustapuolueen unelman, hyvinvointivaltiohenkisen ja keskustan ylivoimaisesti johtaman maakuntahallinnon torppaamista. Myös Kokoomus rakoilee tässä suhteessa; yhä uusia kansanedustajia ja kunnallishallinnon porvarillisia päättäjiä on alkanut kauhistella nyt toteutumassa olevan Sote-lainsäädännön seurauksia. Vaikuttaa siltä, että valistuneen porvariston ja maalaiskeskustan sisällä oivalletaan, että maata viedään kauhistuttavalla vauhdilla kohden tuntematonta - tai pahoja aavistuksia sisältävää  - tulevaisuutta.

Kirjoitin Facebookissa 17.4. 2018 kommenttipuheenvuoron hallituksen raamibudjeteista,  siis pitkälle tulevaisuuteen ulottuvan  ulottuvan suunnittelun,  käytävän keskustelun yhteydessä tästä ymmärtämättämyyden ja tietynlaisen, pelkästään Suomeen keskittyvän  viattomuuden ilmapiiristä seuraavasti:

"Kuuntelin Eduskunnan raamibudjettikeskustelun avaus- ja puoluepuheenvuorot - ja ihmettelin sitä, että EKP:n määrällinen elvyttäminen (QE) ei noussut edes opposition pääpuheenvuoroissa esille: tarkkoja tietoja määrällisen elvyttämisen suuruudesta tällä hallituskaudella ei ole ilmeisesti saatavissa, koska asiasta on pidetty äärimmäisen matalaa profiilia. Kun Suomen väkiluku on melko tarkkaan 1% Euroopan unionin väkiluvusta, jo tällä perusteella voidaan arvioida että määrällisen elvytyksen potti on ollut n. 30 mrd vuosina 2015- 2018. Suomen kerroin on ilmeisesti väkilukua suurempi joten myös määrällinen elvytys on tätäkin suurempaa. Karkea arvioni on että määrällinen elvytys on vähentänyt velanoton tarvetta 7 mrd:n verran vuositasolla. Hallitus antaa ymmärtää että sen loistava hallituspolitiikka olisi ponkaissut talouden kasvuun. Määrällinen elvytys ei voi suuntautua suoraan valtion menojen kattamiseen - yritystukiin ja niihin verattaviin kulueriin kylläkin. Tästä seuraa julkisen talouden jatkuva kurjistuminen ja avuttomiin väestöryhmiin suunnatut leikkaukset. Mistä johtuu että hallituksen poliittiset toimet eivät johda jatkuvaan kasvuun vaan odotukset ovat pikemminkin pessimistisiä? Oletukseni on, että kun EKP:n johtoon todennäköisesti loppuvuodesta tulee saksalainen Wolfgang Schäublen austeristisen politiikan jatkaja, määrällinen elvytys supistuu minimiin ja velkakierre voimistuu uudelleen. Uskon kyllä valtionvarainministeri Orvon olevan vahvasti tietoinen näistä pääomavirroista, mutta miksi herättää makrotaloutta ymmärtämätöntä oppositiota perussuomalaisesta unimaailmasta?"

Uusliberalistisen ja aidon liberalismin ero on siinä, että vanha "hyvä" liberalismi on vapaa keinojen suhteen myös rahapolitiikassa. Samalla tavalla kuin itsenäinen valtio voi luoda hankkeita ja pääomaa päätöksillään, Euroopan Unioni ja sen keskuspankki voisivat tukea myös valtioita ja koko Unionia suurissa ja tärkeissä hankkeissa samaan tapaan kuin nyt on tuettu yrityksiä määrällisen elvytyksen muodossa 2014-2018 tuhansilla miljardeilla euroilla. Itse asiassa Ranskan presidentti Macron ehdotti juuri tänään pakolaiskysymyksen hoitamista eurooppalaisilla päätöksillä. Ainoan suuren esteen muodostaa Euroopan Unionin ja EKP:n konsolidoitu peruskirja, joka ideologisin, neuvostotyyppisen sosialismin pelkoon pohjautuvin perustein kieltää tämän liberaalin, keynesiläisen vaihtoehdon. Eurooppalaiselle sosialidemokratialle tämä olisi luonteva, sosiaalinen ja demokraattinen visio tulevaisuuden eurooppapolitiikaksi

Hallituksen politiikka on siis johdon mukaista - ei johdonmukaista. Syynä tähän on konservatiivinen ja uusliberaali hegemonia ja sen tuottama irrationaali - ettn sanoisi järjetön ja sydämmetön - eurooppalainen ilmapiiri. 

Pro-euroooppalaisuuden kahdet kasvot

Onko pro-eurooppalaisuudella "kahdet kasvot? Olen kirjoitellut kriittiseen sävyyn Euroopan Unionin sisällä tapahtuneesta muutoksesta yksiulotteiseen, markkinaliberalismilla perusteltuun suuntaan. Oliko tämä toisen maailmansodan opetusten jälkeen perustetun Euroopan Hiili- ja Teräsunionin tarkoitus? Tässäkö hengessä Euroopan Unionin perustamisvaiheessa puhuttiin rauhan ja demokratian linnakkeesta? Tämäkö on se sosiaalisen markkinatalouden malli jota Euroopan konservatiivit sanoivat tavoittelevansa? Tästä kirjoittaa blogissaan Hans Kundnani...

Hans Kundnani kirjoittaa 6.4. 2018 Social Europe -verkkolehdessä Euroopan Unionissa tapahtuneesta muodonmuutoksesta, josta aletaan mitä ilmeisimmin tulla yhä tietoisemmiksi.
Asennoituminen pro-eurooppalaiseksi tarkoittaa intuitiivisesti sitä, että integraatio on hyväksi ja disintegraatio jo sellaisenaan vastustettava ajatus.

Siten Euroopan Komission pyrkimys muuttaa Euroopan vakausmekanismia (ESM) Euroopan Valuuttarahastoksi - tästähän Euroopan johtajat keskustelevat - mielletään integraatioprosessissa pro-eurooppalaiseksi lähestymistavaksi. Erityisesti Saksassa keskustellaan Euroopan Unionin uudistamisesta ja erityisesti siitä, hyväksyykö Saksa Ranskan presidentti Macronin alunperin tästä teemasta esittämät ajatukset.

Kuitenkin, on olemassa kaksi täysin erilaista tapaa suhtautua Komission esityksiin. Macronille syvenevä integraatio olisi suojelevan ja suurempaa keskinäistä solidaarisuutta tarkoittavan Euroopan kehittämistä. Tässä hengessä Euroopan Valuuttarahasto olisi yhteinen "istukkamainen", ravitseva rahasto koko euroalueelle. Saksassa, Wolfgang Schäuble mukaanluettuna, tällaista rahastoa näytetään tukevan täysin erilaisista löhtökohdista. Heidän mielestään Valuutarahasto tarkoittaa lisääntyvää jäsenvaltioiden kontrollia ja entistä voimallisempaa pakottamista seurata euroalueen fiskaalisia sääntöjä tarkoituksella siten lisätä Euroopan kilpailullisuutta.Jos tämä ajatus muodostuisi vallitsevaksi, "enemmän Eurooppaa" merkitsisi myös "enemmän Saksaa" - samalla tavoin kuin on viimeisen seitsemän vuoden aikana sitten eurokriisin puhkeamisen menetelty.

Nämä erilaiset visiot osoittavat että Euroopan integraation syventäminen ei ole automaatisesti ja sisällöllisesti hyvä asia.Tosiasiassa Euroopan Valuuttarahaston muodostaminen saattaisi merkitä käännöstä aikaan jolloi eurokriisi alkoi. Vaikka integraatiota on jatkettu sen jälkeenkin ja eurovaltiot ovat hyväksyneet tavan toteuttaa suvereenisuuttaan tavalla  joka olisi aikaisemmissa olosuhteissa ollut laadullisesti  lähes  mahdotonta eurooppalaisena projektina. Taitaa olla niin, että "enemmän Eurooppaa" -hankkeiden nimissä on muotoutumassa kokonaan toisenlainen todellisuus kuin mitä "pro-eurooppalaisella" kansalaisella on mielessään.

Keskeistä EU:n muutoksessa on suhtautuminen ehdollistamiseen. Ehdollistamista käytettiin aikaisemmin ulkoa tulevan ehdollistamisen ilmauksena. EU-jäsenmaat jotka halusivat liittyä euroon ehdollistettiin Maastrichtin sopimuksella ja vakaus- ja kasvusopimuksella. Kun eurokriisi alkoi, sisäistä ehdollistamista tiukennettiin "Maastricht III" sopimuksella. Se näytti joka tapauksessa pehmeämmältä kuin ulkoinen ehdollistaminen koska uhat EU:n jäsenmaita kohtaan eivät olleet uskottavia.Tämä tilanne kuitenkin muuttui kun Kreikka uhattiin sulkea euroalueen ulkopuolelle heinäkuussa 2015 - ajatus jonka Saksan vapaiden demokraattien johtaja Christian Lindner uudisti syksyn 2017 liittopäivävaalien yhteydessä.

Tämä "sisäisen ehdollistamisen" periaate on muuttanut soidaarisuuden käsitettä EU:ssa. Eurokriisin aikana velkaantneet maat vaativat solidarisuutta ja kokivat että he eivät sitä saaneet lainottajamailta näiden vastustaessa valtionlainojen keskinäistämistä. Lainoittajamaat kokivat osoittaneensa solidaarisuutta hyväksyessään velkojen aiheuttamat konkurssit. Totuus lienee jossakin välimailla: Euroalueella on ollut tietynlaista solidaarisuutta sitten kriisin puhkeamisen, mutta se on ollut solidaarisutta kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n tapaan - se tarkoittaa ehdollisia lainoja joita saadaan IMF:n edellyttämien rakennemuutosten muodossa valtion hallinnossa ja politiikassa. Näin ei ole aikaisemmin "solidaarisuutta" ymmärretty Euroopan Unionissa.

Näyttää siltä että tässä prosessissa Euroopan Unioni on kuin uudelleennimetty IMF - Kansainvälinen valuuttarahasto. Näyttää yhä enemmän siltä että EU:sta on tullut jäsenvaltioiden markkinakurin ylläpitäjä - se on jotakin todella erilaista kuin mitä Euroopan Unionin perustajilla oli aikanaan mielessä ja täysin erilaista mitä useimmat pro-europpalaiset jatkuvasti ymmärtävät EU:n olevan. Todellakin hälyyttävää on se, että keskusteltaessa kriisimaiden tilanteen helpottamisesta Euroopan Unioni on ollut vieläkin joustamattomampi kuin IMF - kansainvälinen valuuttarahasto. Kuten kirjoittaja mainitsee Luigi Zingalesin todenneen heinäkuussa 2015:"Jos Eurooppa ei ole muuta kuin ikävä versio IMF:stä, mitä on jäljellä Euroopan yhdentymisprojektista?" Euroopan vakaus- ja kasvumekanismin muuttuminen Euroopan Valuuttarahastoksi saattaa olla lopullinen, looginen askel prosessissa muovata Euroopan Unioni IMF:n, Kansainvälisen Valuuttarahaston kaltaiseksi rakenteeksi.

"Kilpaileva Euroopa"
Euroopan Unionin muuntuminen ruumiillistuu enemmän kuin kenessäkään muussa Saksan liitokanslerissa Angela Merkelissä. Hän on puhunut puhumasta päästyään Euroopan tekemisestä "kilpailukykyiseksi", siis kykneväksi kilpailemaan taloudellisesti ja ehkä myös geopoliittisesti maailman muiden alueiden kanssa. Mutta kilpailukykyiseksi tulemisen taustalla on tapahtumassa toinen, salakavala muutos;  pro-eurooppalaiset olettivat aikanaan Euroopasta tulevan jonkinlainen malli muulle maailmalle. Merkelin johdolla he ovat nyt hylänneet tämän ajatuksen ja kokevat EU:n lisääntyvässä määrin kilpailijana. Ajatuksen tukijat sanovat että ollakseen malli Euroopan Unionin pitää olla "kilpaileva". Mutta tullaksen kilpailevaksi, Eurooppa hylsyttää, tekee ontoksi sen mallin jonka puolesta se kerran pystytettiin.

Erityisesti Merkel selvästi uskoo että ollakseen kilpailukykyinen Euroopan on supistettava anteliaaksi koettua  hyvinvointivaltiota. Hän sanoo etä Euroopassa on 7 rosenttia maailman väestöstä, 25 prosenttia sen bruttokansantuotteesta ja 50 prosenttia sen sosiaalikuluista ja toteaa että näin anteliaalla tiellä ei voida jatkaa.Tämä logiikka on kurjistamisen taustalla "kriisimaissa". Esimerkiksi aikaisempi Kreikan valtionvarainministeri Yannis Varoufakis sanoi, että hänen ensimmäisessä tapaamisessaan Saksan valtionvarainministerin Schäublen kanssa tämä totesi että Euroopan yliantelias sosiaalimalli ei ollut enää kestävällä pohjalla ja että siitä piti hankkiutua eroon jotta Euroopasta saadaan kilpailukykyinen. Tällainen kilpaileva Eurooppa ei muistuta juurikaan pro-eurooppalaista mielikuvaa maanosasta joka korostaa "sosiaalista markkinataloutta".

Lopuksi kirjoittaja muistuttaa räikeästä - ja häiritsevästä mielikuvasta uudesta Euroopasta Mark Leonardsin kirjassa " Why Europe Will Run the 21st Century". Hän herättää siinä henkiin Jeremy Benthamin paneurooppalaisen mielikuvan kurittavasta ja rankaisevasta "noidankehävankilasta", jollaisesta myös Michel Focault on puhunut sävyisien ruumiiden tekemisenä. Siinä kurittaminen ja rankaiseminen on EU:n käyttämällä voimalla pakotettu niin tehokkaasti, etä säännöt tulevat viimeistä piirtoa myöten sisäistetyksi. Eli se mitä näyttää olevan tulossa ei ole niinkään "suojeleva Euroopopa" vaan "Kurittava ja rankaiseva Eurooppa".

(Ylläoleva on "vapaa käännös" Hans Kundnanin blogikirjoituksesta, IR)