Työväen Akatemiassa...(1)

Motto: Kun oppilas on valmis - on mestarikin lähellä. (Zen)

Tämä essee perustuu osallistumiseen Työväen Arkiston järjestämään "Tiedon lähteillä" muistitiedon keruuseen joulukuussa 1996; Se sai sillä kertaa - kesällä 1997 - ensimmäisen palkinnon tässä arvosteluperusteiltaan suhteellisessa kilpailussa. Mutta osaltaan se kannusti minua jatkamaan muistelemista ja kirjoittamista.

Veturinkaivusta tiedon virtaan...

Katselen kesämökin varastossa naulassa roikkuvia vanhoja kumiteräsaappaitani. Ne jäivät lähes käyttämättöminä komeroon syksyllä 1959, kun minut hyväksyttiin oppilaaksi Työväen Akatemiaan. Oikeastaan ne osoittavat, että ajatus opiskelemaan lähtemisestä kypsyi äkkiä. Syksyksi ajateltu rankka työurakka pellonraivuun ja hankintakauppoihin perustuvan metsätyön muodossa vaihtui tiiviiseen, paljon odotuksia sisältäneeseen opiskelujaksoon ja sitä myöten koko elämänuran uuteen muotoutumiseen...

Rintamamiestila - isän ja äidin unelma vauraasta elämästä

Isä oli sahatyömies, särmäsahuri kirkonkylän toimintaa hallitsevalla Kokkilan sahalla. Hänet oli noudettu jo rintamalta "kanttariksi", ammattimies kun oli ja pidetty, tasapainoinen ihminen. Perheen kasvun myötä alkoi mieli palata kirkonkylästä takaisin maalle, mielikuva täysistä jyvälaareista, korvoon talveksi suolatusta lihasta ja riippumattomuudesta omalla maatilalla, siinä olivat ne perusainekset, jotka ohjasivat isääni ja vähitellen äitiäkin asutustoimiston asiakkaaksi anomaan rintamamiestilaa.

Aina se siinä kirja nenän alla...

Elämää kirkonkylässä ja rintamamiestilalla sävytti selviäminen arkipäivästä, sen kaikista askareista köyhyyden ja kasvavan perheen kanssa. Olin pienestä saakka kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta, esimerkkinä oli Emma-mummu, joka kirkonkylälle muutettuaan kävi jatkuvasti "lainastossa" - kuten Viitasaaren kirkonkylässä kirjastoa kutsuttiin. Hän itse oli opetellut lukemaan puhaltamalla ikkunaan huurua Vesannon Niinivedellä saunakamarissa, jossa hän lapsena asui.

Minua kiinnostivat erityisesti Pohjois-Amerikan erämaihin sijoittuvat suuret kertomukset, Jack Londonin "Susikoira" ja "Rolf saloilla", mutta myös "Seitsemän veljestä" ja Karl Mayn jännittävät kirjat intiaanien ja valkonaamojen kohtaamisista ja suhteista.

Koulu kannusti lukemaan, samoin isän matemaattinen lahjakkuus ja mummun esimerkki. Mutta elämä oli samalla täynnä selviämistä arkipäivän askareista: vesi oli haettava lähes kilometrin päästä korven lähteestä, polttopuut pienettiin sahalta ostetuista pinnoista ja rimoista; oli kasvimaan kitkemistä, lattian lakaisemista, saunan lämmittämistä, sian, lehmien ja kanojen hoitoa, kaupalla käyntiä ja muuta äidin auttamista. Kun isä jäi itselliseksi hevosmieheksi kirkonkylään, oli luonnollista että vanhimpana lapsena olin mukana auttamassa puun ja veden ajossa, perunamaiden kääntämisessä, heinätilkkujen tekemisessä ja muussa tarveajossa.

Lukeminen ja opiskelu, vaikka kiinnostikin, häiritsi pahasti arkista kotipiirissä tapahtuvaa työntekoa. Se oli lapsen pakoa unelmien ihanaan ja jännittävään maailmaan, mutta usein kiistanalaista sen vuoksi, että tärkeät askareet tahtoivat jäädä toiselle sijalle. Olisi väärin sanoa että lukemiseen ja opiskeluun olisi suhtauduttu täysin kielteisesti. Täytyi vain hoitaa välttämättömät arkiaskareet ensiksi ja aina silloin tällöin lukeminen ja kotityöt joutuivat ristiriitaan.

Ehkä oli hyväkin että töitä oli myös tehtävä. Myös siinä taidot karttuivat: oppi ymmärtämään kotitalouden tarpeita ja välttämätöntä varautumista polttopuiden, ruoan ja veden suhteen, kirves ja saha alkoivat pysyä kädessä. Vappu-tammasta tuli hyvä työkaveri, isän ja äidin elämänkäsitys ja -taidot välittyivät.

Oppikouluun?

Kirkonkylän ala- ja kansakoulu olivat varmastikin sivistyksen eturintamassa siinä mielessä, että jo varsin varhain meitä koululaisia ryhdyttiin katselemaan mahdollisina "yhteiskoululaisina". Hauska sattuma, että tuonaikaista oppikoulua nimitettiin yhteiskouluksi - ilmeisesti tyttöjen ja poikien yhteisten luokkien vuoksi - vaikka se ei edustanutkaan neljännesvuosisataa myöhemmin startanneen todellisen yhteiskoulun eli peruskoulun arvoja.  Viitasaaren kirkonkylän yhteiskoulu oli tietyllä tavalla koko pohjoisen Keski-Suomen koulusivistyksen ylpeys. Taisipa kansakoulun opettajien tietynlaisena kilpailun kohteena olla se, kuinka moni oppilaista lähtee yrittämään yhteiskouluun ja selvittää pääsykokeet. Asia tuli puheeksi aluksi koulussa ja sitten piti kysyä kotoa lupa oppikoulun pääsykokeisiin menemisestä.

Tiedossa oli, että opiskelu viidellä ensimmäisellä luokalla "keskikoulussa" - kuten sitä siihen aikaan kutsuttiin - maksaa. Muistan että keskusteltiin lukukausimaksuista ja siitä, miten niistä selvittäisiin. Päätös oli pitkän harkinnan jälkeen myönteinen ja ymmärsin että se oli aikamoinen uhraus vanhemmiltani ja koko perheeltä. Yhteiskoulussa ei saanut ruokaa päivällä samalla tavoin kuin kansakoulussa. Isän palkalla elettiin ja sisarusparvi oli jo viisihenkinen. Minun, esikoisen kohdalla heillä riitti vielä sen verran optimismia että oppikouluun yrittäminen hyväksyttiin, muiden kohdalla se ei enää sitten ollutkaan mahdollista.

Laulu se on ollut...

Oppikouluun pyrkiminen merkitsi osallistumista tiukkoihin pääsykokeisiin: tulijoita olisi ollut enemmän kuin mitä voitiin hyväksyä. Muistan harjoitelleeni erityisesti matematiikkaa, maantietoa ja uskontoa. Laskento oli kohdallani aina vähän onnenkauppaa, mutta maantieto oli vahvoja puoliani. Uskonnon koe oli tärkeä sen vuoksi että sen avulla saattoi nostaa pistemäärää; opettaja, pitäjän kirkkoherra, oli tunnettu äärioikeistolaisista kannanotoistaan: toisen maailmansodan loppuvaiheessa hän oli paikallislehden palstoilla puolustellut natsi-Saksan rotuoppeja ja juutalaisvainoja kiihkeässä väittelyssä. Laulukoe kuului myös sisäänpääsykokeen tärkeisiin aineisiin. Äitini kautta saatu laulamisen perinne kuitenkin teki asian suhteellisen helpoksi: pyykit oli aina pesty kotona laulaen... Elo ihmisen huolineen ja murheineen.....

Työväentalon mäen sakki ja ne muut...

Me asuimme kirkonkylän työväentalon mäellä ja työväentalon toiminta leimasi vahvasti harrastuksiamme: painittiin, nyrkkeiltiin ja hiihdettiin seuran, Viitasaaren Toverien kilpailuissa, kuuluttiin Päivän Nuoriin ja Nuoriin Kotkiin, elettiin mukana talon arjessa ja juhlassa. Idolimme oli Hakkaraisen Ville, keihäänheittäjä, piiritason hyvätasoinen urheilija.

Melko varhaisessa vaiheessa kävi selville, että ne jotka kävivät työväentalon riennoissa olivat jotakin muuta kuin toisen, porvarillisen urheiluseuran ja sen toimitalon ympärillä ryhmittyneet. Kotona tästä puhuttiin usein ja kovaakin kieltä käyttäen. Poliittinen jako oikeistoon ja vasemmistoon kävi selväksi hyvin aikaisin, kotonahan puhuttiin jatkuvasti politiikkaa.

Mutta sodan jälkeen selkisi muutakin ja vielä dramaattisempaa. Työväenyhdistyksessäkin oli kahdenlaista väkeä, sosialidemokraatteja ja kommunisteja. Isälleni oli suuri yllätys, että hänen parhaat kaverinsakin osoittautuivat kommunisteiksi. Talosta taisteltiin ja muistan kuinka huolissaan isäni oli siitä kuinka sen kanssa oikein kävisi. Tämä työväenyhdistys ja sen talo pysyivät kuitenkin ratkaisevassa koitoksessa sosialidemokraattisessa liikkeessä. Aatteelliset erimielisyydet olivat alusta alkaen syviä ja muistan kuinka isäni, Hyvärisen Kalle ja Kemppaisen (Savimäen) Toivo kyyneleet silmissä joutuivat toteamaan pohjimmaisten tuntojensa erilaisuuden.

Isäni ja äitini olivat aktiivisia toimijoita työväenyhdistyksessä. He hoitivat narikkaa, vaatteiden säilytystä iltamien ja tanssien aikana. Huvitoimikunnan rahastonhoitajan tehtävä oli tärkeä, hänen kauttaan tulivat käytännössä kaikki rahat talon ja toiminnan ylläpitämiseen. Talolla ei tarjottu alkoholia lainkaan ja rohkaisuryyppy otettiin omasta pullosta: kun sitä ei voinut muuannekaan jättää, pulloa pidettiin narikassa palton taskussa ja tanssin lomassa käytiin hakemassa milloin kampaa, milloin peiliä. Kirkonkylän poliisit tiesivät miten homma toimi, mutta hyväksyivät narikanhoitajan järjestyksenpidon. Isästäni kehittyikin tärkeä sosiaalisten suhteiden hoitaja, toisaalta sallivana mutta toisaalta taas yleisen järjestyksen puitteissa pysyttelevänä tilanteen mestarina.

Yhteiskunnalliset erot näkyivät myös oppikoulussa: jako porvareihin ja vasemmistoon oli selvä alusta saakka vaikka kaikki opettajat eivät poliittista kantaansa avoimesti julistaneetkaan. Porvarillinen urheiluseura, partio, isänmaa ja poliisi edustivat kirkonkylän paremman väen otsaa kirkastavia arvoja. Mutta oli muitakin, Mieleen jäi erityisesti historiani opettaja, Martti Tyrkkö, joka oli asenteiltaan ja elämänkatsomukseltaan sosialidemokraatti: varovasti mutta varmoin vedoin hän piirsi yhteiskunnallista todellisuutta oppilaidenkin nähtäväksi.

Oppikoulun käynti päättyi omalta osaltani keskikoulun suorittamiseen. Murrosikä osoittautui tietynlaiseksi kompastuskiveksi ja jouduin tuplaamaan keskikoulun kolmannen luokan. Vaikka kaksi viimeistä vuotta menivätkin sitten hyvin ja jopa koulun rehtori toivoi että olisin jatkanut lukiossa, jatko ei enää osoittautunut mahdolliseksi. Koulunkäynti olisi maksanut liikaa, rintamamiestilalta ei riittänyt rahaa oppikoulun lukukausimaksujen, kirkonkylässä asumisen ja ruoan maksamiseen, hyvä kun saatiin vaatteet kahdeksanlapsiselle perheelle koulunkäyntiä varten.

Perheessä jossa yhteiskunnallisella keskustelulla ja osallistumisella oli merkittävä paikkansa, koulunkäyntiä ja opiskelua ei koettu pelkästään toisarvoisena asiana; kyllä se oli nähtävissä että koulutus takaisi "vähän helpomman elämän" kuin mitä raskas fyysinen työ saattaisi merkitä. Tällä oli erityisesti merkitystä minulle, joka olin sota-aikana kärsinyt aliravitsemuksesta ja johon riisitaudin oireet olivat selvästi jättäneet jälkensä.

Oli kuitenkin toinenkin ulottuvuus, tuo porvarillisen ja sosialidemokraattisen elämänkatsomuksen erilaisuus: koululaitoksen porvarillisia arvoja korostava luonne, joka näkyi mm. suhteessa uskontoon, militarismiin, voiman käytön oikeutukseen, arkipäivän sosiaalisissa suhteissa ja lähes kastijaon omaisena staattisuutena paikkakunnan luokkahierarkiassa: väyliä säätykiertoon ei äkkirikastumista lukuunottamatta ollut olemassa.

Jo varhaisessa vaiheessa tuli aavistus siitä, että työväenliike edusti toisenlaisia arvoja myös oppimisen ja koulutuksen alueella; jo lapsitoiminnassa, Päivän Nuorissa ja Nuorissa Kotkissa korostettiin: ole hyvä ja uskollinen toveri; suhde kanssaihmiseen perustui yhteistoimintaan ja ymmärtämiseen, ei kilpailuun ja alistamiseen. Koulussa toveruuden käsitteelle ei samalla tavalla ollut tilaa: toveruus kuului työväentalon toimintaulottuvuuksiin.

Omaehtoisuus, yksilöllisten elämäntavoitteiden oikeutus ja tutkiva ote elämään avautuivat eritoten Työväen Akatemiassa, jonne hakeuduin armeijan jälkeen isäni kehotuksesta." Kun olet noista yhteiskunnallisista asioista noin kiinnostunut, Työväen Akatemia tarjoaa juuri sitä, mitä tällä hetkellä tarvitset: vaihtoehtoisen sivistystien, jossa yhteiskunnallisuus ja omaehtoisuus kohtaavat tavalla, joka ravitsee mielikuvitustasi."

Yllättävää on todeta näin jälkeenpäin, että Työväen Akatemian opiskelumenetelmät olivat mullistavan uudenaikaisia ja edistyksellisiä jo 1950-luvun lopulla. Kurssimuotoinen opiskelu, oikeus persoonalliseen aineyhdistelmään ja analyyttinen ote tutkielman tekemisen muodossa olivat "mannaa sielulle", vaikka tarpeellista olikin samalla kiinnittää huomiota tiettyyn perusosaamiseen, suulliseen ja kirjalliseen ilmaisuun, kokoustekniikkaan (jota ei silloinkaan koulussa opetettu) , kansantalouteen ja eräisiin muihinkin perusoppiaineisiin.

Akatemiasta ei suoranaisesti valmistuttu minnekään - ja tässäkin on eräs piirre, jossa ero perinteiseen porvarilliseen, muodolliseen koulutukseen näkyy selvästi. Akatemia luo valmiuksia, sieltä ei valmistuta. Parhaimmillaan ei ole kysymys muodollisesta osaamisesta ja harjaantumisesta, vaan uudesta elämänasenteesta. Olla valmis kuin saalista vaaniva tiikeri pensaassa...

Akatemiasta kuitenkin rekrytoitiin toimitsijoiksi ja muihinkin tehtäviin nuoria kykyjä; sen vuosikurssin päätteeksi jolla itse olin, haettiin Akatemiasta tuoreita voimia organisoimaan sosialidemokraattisen nuorisoliikkeen hajoamisen seurauksena syntynyttä uutta Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliittoa: minä lähdin piiriohjaajaksi Lappiin. Paradoksi sekin: meitä oli muistaakseni kuusi, jotka valittiin piiriohjaajatehtäviin ja nämä saivat vähän niin kuin paremmuusjärjestyksessä valita piirijärjestön mihin lähtisivät. Viimeiseksi jäin minä ja Lapin piiri; se oli kuitenkin poliittisesti sosialidemokratialle kaikkein vaikein alue ja piireistä ainoa jolla olivat luontaiset mahdollisuudet kansainväliseen kanssakäymiseen. Norrbottenin SSU:n ja Lapin SNK:n välille rakennetuista kontakteista saan suurelta osin kiittää sitä, että toimitsijauraani syntyi vahva kansainvälinen ulottuvuus.

Toinen sivistystie

Tuli tavaksi puhua "toisesta sivistystiestä", työväenliikkeen omasta sivistystoiminnasta omine arvoineen ja tavoitteineen. Osuuskauppaliike, 1950-luvun riitojenkin aikana vahva instituutio, oli pitänyt tärkeänä oman kirjekoulun perustamista. Osuuskauppaliike, jossa vähän aikaa työskentelin 1950-luvun puolivälissä, koulutti väkensä perusteista lähtien osuustoiminnan yleviin aatteisiin. Rintamamiestilalla, Lehtimäessä, osuuskauppaliike muodosti pienen työväenyhdistyksen rinnalla vahvan siteen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja yhteistoiminnan kulttuuriin. Yhdessä Työväen Akatemian sivistyksellisten tavoitteiden kanssa ne tuntuivat edustavan uutta, vaihtoehtoista tapaa oppia aikuisena, joka oli kokonaan muuta kuin porvarillisen koululaitoksen autoritaariset rakenteet.

Toista, täysin itsenäistä sivistystietä ei Työväen Akatemia silloinkaan muodostanut. Koulun johto piti tärkeänä sitä, että Akatemiasta saattoi päästä jatkamaan opintoja Tampereelle Yhteiskunnalliseen Korkeakouluun. Tein tutkielman, opiskelun suuren päätyön aiheesta "Nuoret ja osuuskauppaliike" ja oikeastaan odotin, että olisin päässyt kehittelemään tätä teemaa esimerkiksi Kulutusosuuskuntien Keskusliiton tai jonkin paikallisen osuuskauppaliikkeen piiriin. KK suhtautui kuitenkin melko etäisesti akatemialaiseen opetukseen eikä sieltä hengen paloa löytynyt jollei Kallisen panosta pidetä sellaisena. Hän oli kuitenkin jo vanha mies ja eläkkeellä, opetusta hoitivat KK:n nuoremmat byrokraatit.

Kun katselen kouluopetuksen olemusta ja aikamme kamppailua teknologian tuoman suuren murroksen edessä, pohdiskelen edelleenkin vaihtoehtoisten arvolähtökohtien ja pedagogisten menetelmien merkitystä edistyksen ja uusien tuulien liikkeellepanijana. Erityisesti yhtenäisen perustietämyksen jälkeisessä "akateemiseen vapauteen" ja runsaaseen koulutustarjontaan perustuvassa yhteiskunnassa voidaan purkaa tietoon ja koulutukseen liittyviä elitistisiä arvorakennelmia. Tämä koskee erityisesti tiedettä ja objektiivisuutta, tiedettä ja ihmisen oikeuksia tai muodollisiin opinnäytteisiin nojaavaa mustasukkaista vaatimusta yksinoikeudesta pätevyyteen. Tieteenkin tehtävänä on laajentaa ihmisoikeuksia ja rajata oma roolinsa tukemaan suurta radikaalihumanistista tavoitetta: ihmisyyden täyttä toteutumista.